Skip to main content
Login | Suomeksi | På svenska | In English

Browsing by study line "Praktisk filosofi"

Sort by: Order: Results:

  • Ainola, Suvi (2021)
    Maisterintutkielma tarkastelee sitä, mitä tekopyhyys politiikassa David Runcimanin mukaan on. Samalla se erittelee ja analysoi sitä, miten tekopyhyyteen politiikassa kannattaisi Runcimanin mukaan suhtautua. Tutkielman pääasiallisena kirjallisena lähteenä toimii David Runcimanin teos Political Hypocricy. The Mask of Power, From Hobbes to Orwell and Beyond (2018), jossa Runciman esittelee historiallisten ajattelijoiden näkemyksiä tekopyhyydestä sekä eri historiallisina aikakausina esiintynyttä tekopyhyyttä politiikassa. Tutkielma ei ainoastaan esittele Runcimanin näkemyksiä, vaan liittää ne poliittisen realismin kehikkoon. Tämän vuoksi tutkielmassa käydään läpi myös sitä, mitä poliittinen realismi on ja miten se eroaa lähtökohdiltaan moralisista tai idealistisista politiikan teorioista. Työssä tekopyhyys määritellään Runcimanin näkemysten mukaisesti teeskentelyksi tai roolin ottamiseksi, josta Runciman kirjoittaa myös naamion käyttämisenä. Runcimanin mukaan yksittäisen poliitikon tekopyhyys on harvoin vaarallista, ellei tekopyhyys näyttäydy yhteiskunnallisten rakenteiden, kuten demokratian, yläpuolelle nousemisena. Sen sijaan, että tekopyhyyttä lähdettäisiin vastustamaan, Runciman kehottaa lukijaa hyväksymään politiikan teon sisäsyntyisen tekopyhän luonteen areenana, jossa poliitikon on tukeuduttava rooliin. Demokratiassa kansalaiset voivat äänestää edustajansa, joten tärkeämpää kuin torjua tekopyhyyttä ja vaatia poliitikoilta vilpittömyyttä, on Runcimanin mukaan pohtia sitä, minkälaisia tekopyhiä haluamme poliitikkojemme olevan. Tutkielmassa tuodaan ilmi Runcimanin esille nostama näkemys, jossa politiikassa on nimittäin harvoin kyse totuuden ja valheen valinnasta, vaan pikemminkin politiikassa tehdään jatkuvasti valintoja siitä, minkälaisia valheita ja totuuksia siellä esitetään. Tutkielmassa Runcimanin teoksesta nostetaan Hobbesin näkemys siitä, että tekopyhyys ei ole suurin huolenaiheemme, jos politiikka toimii: yksittäisten poliitikkojen tekopyhyys ei ole vaarallista, kunhan poliitikot pelaavat roolinsa totuudellisesti eli kunnioittaen yhteiskunnallisia rakenteita. Tutkielmassa tarkastellaan tietoisen ja tiedostamattoman tekopyhyyden hyviä ja huonoja puolia Mandevillen näkemyksistä, tekopyhyyden hyötyjä Benthamin filosofiasta ammentaen, Orwellin varoituksia vilpittömyyden ja totuuden puhumisen terrorista ja siitä, kuinka anti-tekopyhyys usein muuttuu tekopyhyydeksi eli samaksi paheeksi, jota se lähti alunperin vastustamaan. Työssä poliittinen realismi määritellään tavaksi ymmärtää politiikkaa niin, että se huomioi ensisijaisesti oikean elämän lainalaisuuksia, eikä pelkästään pyri määrittelemään poliittisia ihanteita. Tutkielmassa tarkastellaan poliittisen realismin traditiota sen historian ja klassisten ajattelijoiden, kuten Augustinuksen ja Thukydideen kautta. Työssä nostetaan myös nykyaikainen akateeminen keskustelu poliittisesta realismista William A. Galstonin artikkelin Realism in Political Theory (2010) avulla, jonka mukaan poliittisen realismin ajattelijoita yhdistää neljä perustavaa näkemystä: 1) utopistisen yhteiskunta-ajattelun vastustaminen 2) konfliktien ja arvo- ja eturistiriitojen olennaisuus politiikan ytimessä 3) politiikan erityisyys ja autonomisuus ihmisen toimintana, jota ei tule lähestyä ainoastaan ylhäältä tulevien moraalisten tai eettisten menettelyiden toimintakenttänä sekä 4) fokusoiminen poliittisiin instituutioihin ja menettelyihin, joissa poliittisia kamppailuja käydään. Tutkielmassa esitetään, että politiikka nähdään jakautuvan viralliseen näyttämöön ja politiikan takahuoneeseen, jonka takia roolien esittämistä eli tekopyhyyttä politiikassa tarvitaan. Tämän vuoksi tutkielmassa tarkastellaan Platonin Valtiossa esitettyä hallitsijoiden oikeutettua valhetta. Koska sekä aihepiiri tekopyhyys politiikassa että politiikan tutkimuksen traditio poliittinen realismi ovat kiinnostuneita käytännön elämän esimerkeistä, tutkielmassa sovelletaan molempia näkemyksiä ja teorioita tutkimalla tekopyhyyden teemoja ja elementtejä Suomen pääministerin Sanna Marinin ateriaetuuskohua keväältä 2021 esimerkkitapauksena. Tutkielmassa punotaan yhteen tekopyhyys politiikassa poliittiseen realismiin siten, että Runcimanin näkemys tekopyhyyden sietämisestä ja vilpittömyyden vaatimuksesta luopumisesta noudattelee poliittista realismia, joka vastustaa utopia-ajattelua. Runcimanin näkemykset voidaan tutkielman mukaan ymmärtää noudattavan myös realismin perinteen näkemystä politiikasta autonomisena ihmisen pyrkimyksenä, joka vaatii harkintaa ja ajan ja kontekstin tajua niin, ettei siihen aina voida soveltaa universaaleja moraalisia vaatimuksia esimerkiksi totuuden puhumisesta. Runcimanin työ fokusoituu myös politiikan instituutioihin, kuten poliitikon työhön, internetin ja some-ajan politiikkaan sekä politiikan journalismiin ottaen kaikki nämä poliittiset areenat huomioon. Tutkielman mukaan muun muassa nämä ovat syitä, jonka mukaan Runcimanin näkemyksiä voidaan pitää pohjavireeltään realistisena tapana ymmärtää politiikkaa.
  • Smolander, Alma (2021)
    Maisterin tutkielmassa käsitellään demokratian rajaamisen ongelmaa eli sitä, kenellä on oikeus osallistua demokraattiseen päätöksentekoon sekä sitä, miten erilaiset rajaukset toteuttavat demokratian sisäistä arvoa. Näitä kysymyksiä käsitellään työssä vertailemalla David Heldin ja Thomas Christianon näkemyksiä. Molempien mukaan autonomia ja yhdenvertaisuus ovat osa demokratian sisäistä arvoa. Demokratia tulee rajata siten, että autonomia ja yhdenvertaisuus toteutuvat mahdollisimman hyvin. Heldille tämä tarkoittaa sitä, että demokratiaa toteutetaan paikallisella, kansallisella, alueellisella tai globaalilla tasolla kysymyksestä riippuen. Christianon mukaan yhdenvertaisuus ja autonomia toteutuvat parhaiten kansallisen demokratian kontekstissa. Heldin ja Christianon näkemykset liitetään työssä myös osaksi laajempaa keskustelua, jossa kaksi koulukuntaa ovat vaikutusperiaate ja alaisuusperiaate. Held kannattaa vaikutusperiaatetta. Christianon näkemystä voidaan pitää alaisuusperiaatteen muotona. Vaikutusperiaatteen mukaan jokaisen, johon päätös vaikuttaa, tulisi päästä mukaan päätöksentekoon. Heldin mukaan globalisaation takia ihmisiin vaikuttavat voimakkaasti ylirajaiset vaikutukset. Jos rajaamme demokratian osallistujajoukon nykyisten valtioiden mukaan, ihmiset eivät pysty toteuttamaan autonomiaansa tarpeeksi hyvin vaan heihin kohdistuu vaikutuksia, joihin he eivät voi vaikuttaa. Demokratian alueen tulee siis vaihtua päätösten vaikutusten mukaan. Ongelmana näkemyksessä on muun muassa se, että on mahdotonta määritellä, mitä vaikutuksilla tarkoitetaan. Alaisuusperiaatteen mukaan jokaisen, joka on jonkin valtaa käyttävän instituution alainen, tulee päästä mukaan vaikuttamaan siihen. Christianon näkemyksessä valtaa käyttävillä instituutioilla tarkoitetaan nykyisiä demokraattisia valtioita. Hänen mukaansa yksittäiset päätökset aiheuttavat erilaisia vaikutuksia, mutta kun ihmiset vaikuttavat toisiinsa jatkuvasti, päätösten vaikutukset tasoittuvat ja yhdenvertaisuus toteutuu. Held on kritisoinut näkemystä esittämällä, että globalisaation myötä vaikutukset ovat pitkälti ylirajaisia. Toisaalta Heldin omaa näkemystä pidetään melko kunnianhimoisena, ja ylikansallisen demokratian toteutumista haastavana. Heldin ja Christianon näkemysten vertailun jälkeen työssä tuodaan esille Eva Ermanin näkökulma, joka pyrkii yhdistämään vaikutus- ja alaisuusperiaatteet. Ermanin mukaan demokraattisessa päätöksenteossa toisistaan voidaan erottaa kaksi erilaista osaa. Nämä ovat lainsäädäntö, joka on Ermanin mukaan tärkeämpi osa, sekä politiikan linjaukset. Lainsäädäntöprosessiin tulee Ermanin mukaan soveltaa sekä vaikutus- että alaisuusperiaatetta. Politiikan linjauksiin riittää pelkän vaikutusperiaatteen käyttäminen. Näkemyksen etuna on, että vaikutusperiaatteen avulla pystytään oikeuttamaan yksittäisiä, ylirajaisiakin vaikutuksia aiheuttavia päätöksiä. Kuitenkin Ermanin näkemys, nykyisten rajojen priorisointi, vaikutusperiaatteen kautta muodostetut rajat sekä kaikki muut mahdolliset tavat rajata demokratiaa ovat osaltaan puutteellisia. Täydellistä tai lopullista demokratian rajausta ei ole olemassa. Tämän takia keskustelua tulee käydä jatkuvasti ja olemassa olevia rajauksia haastaa ja uudelleen arvioida.
  • Inkinen, Jenna (2019)
    Pro gradu – tutkielmani käsittelee yhteismaiden hallintaa institutionaalisen teorian sekä kollektiivisen toiminnan näkökulmien kautta. Tutkin kestävän yhteismaan resurssijärjestelmän (common-pool resource -system) hallinnoinnin piirteitä, ja avoimen digitaalisen tietojärjestelmän normatiivisia mahdollisuuksia tuottaa kestävyyttä ja ajankohtaista tietoa ympäristöresurssijärjestelmiin. Tarkastelen digitaalista tietojärjestelmää yhteismaana yhteiskuntatieteilijä ja Nobel palkitun Elinor Ostromin institutionaaliseen viitekehyksen kautta. Ostromin teoria perustuu empiirisiin pienyhteisötutkimuksiin, jotka ovat kautta aikain hallinnoineet yhteisiä ympäristöjärjestelmiä autonomisesti ja kestävästi. Ostrom osoittaa epämuodollisten käyttäytymisten sääntöjen olevan relevantteja yhteismaan kestävyyden kannalta. Yhteisöt pyrkivät edistämään yhteistä pitkän aikavälin etua, jotta tulevatkin sukupolvet pääsevät nauttimaan järjestelmän antimista. Yhteisöllisen hallinnoinnin etuina ovat paikallisen tiedon välityksen ja valvonnan ajantasaisuus. Yhteismaan toimijat ovat yhteistyössä ja vuorovaikutuksessa keskenään ja yhteistä etua motivoi tuntemiseen – perustuvat normit ja sosiaalinen pääoma. Sosiaalisella pääomalla ja järjestelmän kestävyydellä voidaan nähdä olevan yhteys. Suurimmat haasteet yhteismailla palautuvat tieteellisen tiedon puutteeseen ja epävarmuuteen, mitkä voivat johtaa järjestelmän heikentymiseen. Toimijoiden on haastavaa arvioida muiden päätöksenteon ja toiminnan malleja sekä ymmärtää jatkuvasti, ja yllättäen, muuttuvaa ympäristöä. Ostromin empiiriset tutkimukset perustuvat primitiivisiin yhteisöihin, joissa teknologioilla ei ole vahvaa jalansijaa. Näkemykseni mukaan viitekehys on puutteellinen sovelluksessa moderniin yhteisöön. Tuon Ostromin viitekehyksen nykyaikaan tarkastellen tietojärjestelmää yhteismaana. Olennaista on sen potentiaali puuttua sosiaalisiin kiistoihin – erityisesti tiedon puutteesta johtuviin haasteisiin. Havainnollistavana case – tutkimuksena käytän suomalaista metsäalan toimijoita yhdistävää digitaalista metsävaratietojärjestelmää, joka tavoittaa Ostromin pienyhteisöjen itsehallinnon piirteitä. Tietojärjestelmän tulee aluksi tavoittaa hyväksyntä ja legitimiteetti toimijoilta, jonka jälkeen digitaalinen sosiaalinen pääoma voi alkaa muodostua. Sosiaalinen pääoma ja osallistuminen takaavat järjestelmän ylläpidon, kollektiivisen toiminnan ja kestävyyden. Tietojärjestelmän kestävyys ei kuitenkaan vielä riitä, ja tarkastelen voiko se tukea ympäristöjärjestelmien kestävyyttä. Kysymys kuuluu: voiko avoin tietojärjestelmä toimia instrumentaalisesti kestävässä ympäristöjärjestelmän hallinnassa? Parhaimmillaan tietojärjestelmä uutena toimintamallina voi saavuttaa legitimiteetin ja edesauttaa ympäristöekosysteemin uusiutumista, mikäli se istutetaan yhteisöön soveliaalla tavalla. Osallistuminen päätöksentekoon on kestävän hallinnoinnin kannalta merkittävä normatiivinen elementti Ostromin teoriassa. Uusi hallintojärjestelmä tai toimintamalli voi saavuttaa legitimiteetin parhaiten osallistamalla toimijoita järjestelmään, kuten tietojärjestelmässä tiedon tuotantoon. Vastuun sekä tunnustuksen jakaminen toimijoille edistää halua osallistua. Tämän kaltainen osallistava ja avoin metsävaratietojärjestelmä jakaa sekä paikallista tietoa että tieteellistä ennustettavuuteen pyrkivää tietoa, mikä voi edistää metsäekosysteemin kestävyyttä jatkuvasti muuttuvassa ympäristössä. Näkemykseni mukaan ympäristöinstituutioiden tulisi perustua monipuoliseen tietoon, ja yksi ratkaisu voisi olla paikallisen asiantuntijuuden ja tieteellisen tiedon hybridihallinto, kuten metsävaratietojärjestelmä. Näin ollen tiedon puutteeseen ja ympäristöjärjestelmien heikentymiseen voidaan vaikuttaa digitaalisen tietojärjestelmän myötä. Digitaalisuudessa on myös muita myönteisiä piirteitä, se voi muun muassa tavoittaa toimijoita laajemmalta alueelta ilman perinteisten yhteismaiden maantieteellisiä rajoitteita.
  • Aulankoski, Sanna (2020)
    Tämän tutkielman aiheena on tietoisuuden käsite Edmund Husserlin transsendentaalifilosofiassa. Työn lähtökohtana on huomio siitä, että tietoisuudesta on puhuttu historian saatossa useissa eri merkityksissä, eikä yksimielisyyttä kyseisen käsitteen määritelmästä vielä nykyäänkään ole, vaikka teemana tietoisuus on niin analyyttisessa mielenfilosofiassa kuin fenomenologiassakin. Husserlin tietoisuuden määritelmää lähestytään tarkastelemalla, mitä Husserl reaalisesta ja puhtaasta tietoisuudesta transsendentaalifilosofiansa keskeisessä teoksessa Ideoita puhtaasta fenomenologiasta ja fenomenologisesta filosofiasta (1913) sanoo. Mainittujen käsitteiden toisiinsa suhteuttamisen nojalla työssä esitetään, että Husserl tavoittelee kahden tietoisuuden postuloinnilla vain episteemistä, ei ontista eroa. Tämä väite sopii yhteen Husserlia tulkinneiden filosofien huomioihin, joiden mukaan transsendentaalinen subjekti ja empiirinen subjekti eivät ole eri entiteettejä. Uutta tutkielmassa on tietoisuus-käsitteen toteaminen tarpeettomaksi transsendentaaliselle fenomenologialle sekä termien ”ontinen” ja ”episteeminen” käyttö käsitteinä, joiden avulla voidaan suhteuttaa teoreettisia termejä toisiinsa niin, että käsitteiden välinen ontinen ero tarkoittaa, että termien viittauskohteena olevat ilmiöt voivat olla olemassa toisistaan riippumatta. Tällaisella käyttötavalla voidaan katsoa olevan yleispätevyyttä siten, että se soveltuu muidenkin teoreettisten termien tarkasteluun. Tässä työssä sen avulla jäsennetään myös Husserlin intentionaalisuuden kuvaukseen kuuluvaa noeman käsitettä. Reaalisen tietoisuuden viitatessa elämysvirtaan ja puhtaan tietoisuuden tuon virran konstituutioon termi tietoisuus ehdotetaan korvattavaksi elämysvirran käsitteellä, joka auttaa purkamaan eksistentiaalisessa fenomenologiassa luotua käsitystä, jonka mukaan subjekti on Husserlille maailmasta ja kehosta erillinen tietoisuus. Työssä esitetyn käsite-eksplikaation valossa ontisesti saman elämysvirran nähdään muodostavan kolme erilaista tiedon kohdetta: psykologiassa tutkittavan reaalisen elämysvirran, fenomenologiassa kuvattavat elämysvirran rakentumisen absoluuttiset ehdot ja neurotieteissä tutkittavan elämysvirran neuraalisen perustan.
  • Snellman, Otto (2021)
    Why those that are most responsible and capable in the climate crisis are not doing nearly enough? Stephen Gardiner argues that in addition to diagnosing the failures of ethical agency amid the crisis, climate ethicists should face them head-on. He outlines “ethics of the climate transitions” or, shortly, transition ethics. It aims to help in building ethical motivation for the institutional overhaul needed to limit the heating to 1,5°C. The work addresses transition ethics and the ambitious ideas on ethical action-guidance put forward in it. It is argued that transition ethics should be understood as concessive theory in David Estlund’s sense. It weighs moral correctness of principles and motivations with their practicability. In concessive transition ethics, the empirically informed diagnosis of the climate crisis and the advocated ethical prescriptions should be in constant interaction. Transition ethics should remain flexible about degrees and areas of concession. It should also stay properly modest: its prescriptions are not the ultimate expression of climate justice, but something to work on in the uncertain and complex circumstances of the climate crisis. Transition ethics is put to test by noting that climate ethicists are not insulated from the various problems of ethical agency that the climate crisis breeds. Appropriating Gardiner’s ideas and political realism, it is argued that transition ethicists are threatened by theoretical vices. These are rooted in the indeterminate approach of weighing practicability and moral constraints. By reviewing recent contributions in climate change communication and social and moral psychology, it is showed that Gardiner’s “moral corruption” diagnosis and “defensive ethics” may be subject to the theoretical vice of wishful thinking. Yet if transition ethicists guard against wishful thinking too eagerly, another theoretical vice called strategic inconsiderateness awaits them. The more specific root of the twin vices is located in the role of prescriptions in transition ethics. They may either overtly condition the diagnosis or be reduced to mere strategic communication. To get some clarity on the proper role of ethical prescriptions, the issue is further discussed in a context crucial for transition ethics, i.e., political legitimacy. It is argued that Gardiner’s argument called the global test is a condition of political legitimacy amid the climate crisis. The test shows why the prevailing but failing institutions should be rejected. Yet it is argued that the normative grounds of the global test and its status as a concessive and action-guiding prescription are ambiguous. Therefore, two alternative interpretations of the test are outlined, one based on political realism and other on Allen Buchanan’s theory of political legitimacy. It is concluded that the Buchanian approach is more apt as a benchmark of transitional prescriptions. It informs flexibility of concession and shows some limits to modesty and political realist suspicion. The conclusion is that relatively non-concessive ethical prescriptions may be an antidote against the theoretical vices amid the fog of confusion of the climate crisis. Ethical integrity may also help transition ethicists to be relevant for the global climate movement ushering the ethical climate transitions.
  • Auvinen, Joona (2019)
    Tutkielmassa analysoidaan evoluutioteorian käyttämistä kognition luotettavuuden arvioinnissa epistemologisesta näkökulmasta. Historiallisesti evoluutioteorian käyttö tällaisessa tarkoituksessa on ollut hyvin harvinaista. Evoluutioteorian käyttäminen kognition luotetettavuuden arvionnissa on kuitenkin saanut kasvavaa huomiota viimeisten vuosikymmenien aikana, minkä johdosta on syytä selvittää, ansaitseeko evoluutioteoria sille joidenkin tarjoaman suuren roolin epistemologiassa. Tutkielman metodologia perustuu 1980-luvulta lähtien suosiota kasvattaneeseen arvolähtöiseen epistemologiaan, joka pyrkii vastaamaan kysymykseen episteemisesti arvokkaiden asioiden joukosta. Episteemisiin arvoihin nojaava lähestymistapa epistemologiaan soveltuu sen arviointiin, millaisen roolin evoluutioteoria ansaitsee kognition luotettavuuden arvioinnissa, sillä tämä lähestymistapa pitää epistemologiaa joistain toisista lähestymistavoista poiketen normatiivisena tutkimuksena. Tutkielmassa analysoidaan evoluutioteorian käyttämistä kognition luotettavuuden arvioinnissa veritismi nimellä tunnetun episteemisiä arvoja koskevan kannan näkökulmasta. Kyseisen kannan mukaan ainoastaan todet uskomukset ovat episteemisesti itseisarvoisia. Näin ollen tutkielman tarkka tutkimuskysymys on se, missä määrin evoluutioteorian käyttö kognition luotettavuuden arvioinnissa edistää veritismin mukaista tavoitetta, eli tosien uskomusten uskomista. Tämän kysymyksen arviointi jakautuu tutkielmassa kahteen osaan. Ensinnäkin tutkielma pyrkii vastaamaan siihen, voiko evoluutioteorian käyttäminen kognition luotettavuuden arvioinnissa tuottaa poikkeuksellisen episteemisesti itseisarvoisia uskomuksia. Toiseksi tutkielma pyrkii vastaamaan siihen, voiko evoluutioteorian käyttäminen kognition luotettavuuden arvioinnissa tuottaa episteemisesti instrumentaalisesti arvokkaita uskomuksia siten, että kognition todennäköisyys tuottaa tosia uskomuksia kasvaa. Veritismi on hyödyllinen viitekehys analysoida evoluutionteorian käyttämistä kognition luotettavuuden arvioinnissa ennen kaikkea sen vuoksi, että lähes jokainen epistemologi hyväksyy tosien uskomusten olevan episteemisesti itseisarvoisia. Tutkielman tulokset ovat siis hyödyllisiä lähes jokaiselle epistemologille riippumatta moniin muihin kysymyksiin liittyvistä erimielisyyksistä. Tutkielman tulosten mukaan evoluutioteorian käyttäminen kognition luotettavuuden arvioinnissa voi tuottaa poikkeuksellisen episteemisesti itseisarvoisia uskomuksia. Tämä tulos perustuu siihen, että veritismin sisällä on mahdollista tehdä ero enemmän ja vähemmän episteemisesti itseisarvoisten tosien uskomusten välillä riippuen kyseessä olevien uskomusten kiinnostavuudesta. Tutkielmassa käy kuitenkin ilmi, että tämä tapa löytää poikkeuksellisen suurta episteemistä itseisarvoa joutuu muun muassa nojaamaan veritismin luonteen tietynlaiseen tulkintaan. Erottelu enemmän ja vähemmän episteemisesti itseisarvoisten tosien uskomusten välillä ei siis ole täysin ongelmatonta veritismin sisällä. Tutkielman tulosten mukaan evoluutioteorian käyttäminen kognition luotettavuuden arvioinnissa ei kuitenkaan voi lähes koskaan tuottaa episteemisesti instrumentaalisesti arvokkaita uskomuksia lisäämällä kognition todennäköisyyttä tuottaa tosia uskomuksia. Tämä tarkoittaa sitä, että evoluutioteorian käyttäminen kognition luotettavuuden arvioinnissa on veritismin näkökulmasta motivoitua ainoastaan, jos näin saavutetaan henkilön näkökulmasta hyvin kiinnostavia, ja näin ollen hyvin episteemisesti itseisarvoisia tosia uskomuksia. Tutkielman johtopäätökset veritistisestä arvosta, joka liittyy evoluutioteorian käyttämiseen kognition luotettavuuden arvioinnissa, ovat siis melko pessimistiset. Tämä on tutkielman mukaan tärkeää pitää mielessä etsiessä vaihtoehtoisia episteemisiä arvoja koskevia viitekehyksiä, joiden sisällä evoluutioteorian käyttämistä kognition luotettavuuden arvioinnissa voi analysoida.
  • Forsell, Marko (2021)
    Hyvinvointi koskettaa jokaista ihmistä erittäin henkilökohtaisella tasolla. Teoria siitä, mikä muodostaa hyvinvoinnin kuvaa, kuinka ihmisen hyvinvointi muodostuu. Tällä on merkitystä esimerkiksi silloin, kun päätetään hyvinvointivaltion varojen jakamisesta. Teorioilla on myös merkitystä pohdittaessa eettisiä kysymyksiä siitä, miten yritykset tarjoavat ja hyödyntävät hyvinvoinnin rakentajiin liittyviä tuotteita ja palveluita. Hedonismi, haluteoriat ja listateoriat ovat yleinen tapa luokitella keskeiset hyvinvointiteoriat. Hedonismi on saanut osakseen voimakkaasti kritiikkiä alusta lähtien ja varsinkin lähempänä nykyaikaa Robert Nozickin ajatuskoe kokemuskoneesta ja Eden Linin ajatuskoe Identtiset elämänajat ovat olleet sen verran vakuuttavia, että hedonismi usein sivuutetaan huonona teoriana hyvinvoinnista. Tämän työn tarkoituksena on puolustaa hedonismia Nozickin ja Linin ajatuskokeita vastaan. Mikäli hylkäämme jonkin hyvinvointiteorian väärin perustein, niin tällöin hyvinvointiin liittyvä keskustelu ja sen pohjalta tehtävät päätökset ovat lähtökohtaisesti ongelmallisia. Työn argumentti rakennettiin analysoimalla Nozickin ja Linin ajatuskokeita ja esitettiin niiden heikkoja kohtia. Tämän pohjalta työssä rakennettiin kaksi ajatuskoetta, jotka johdettiin Nozickin ja Linin ajatuskokeista, mutta jotka pyrkivät korjaamaan niissä löytyneitä puutteita. Työssä todettiin, etteivät Nozickin ja Linin ajatuskokeet lopullisesti kumoa hedonismia hyvinvointiteoriana. Työssä ei kuitenkaan voida lopullisesti sanoa, että hedonismi olisi ainoa oikea hyvinvointiteoria. Työn keskeisiä kontribuutiota ovat Nozickin ja Linin ajatuskokeiden analyysin pohjalta löytyneet uudet ongelmalliset kohdat argumenteissa sekä työssä rakennettujen ajatuskokeiden tuomat uudet vastaväitteet ja mahdollisuudet hahmottaa kokemuskoneeseen pohjautuvien ajatuskokeiden tuloksia
  • Huotari, Edna (2022)
    Hygiene as a phenomenon is constantly present in our lives but it is rarely questioned. This thesis explores the concept of hygiene as a large-scale, social phenomenon and as a tool of oppression. My approach stems from the tradition of critical theory, and therefore in this thesis I define hygiene as form of ideology and employ ideology critique to criticise it. I argue that hygiene is a form of abjection meaning that it is a tool to create boundaries between members of a certain group and others. Additionally, hygiene functions as a positive technology of power, since its practice is connected to striving towards the ideal of normalcy and it is enforced by individuals repeating hygienic practices. Hygiene creates hierarchies between different groups of people, because it categorizes some groups as cleaner or healthier than others. These categories have moral and political dimensions and therefore hygiene can create oppressive structures. To define hygiene as a form of ideology, I explore the discussion concerning the different definitions of ideology. Within my framework of critical theory, ideology is always something pejorative. I divide the main challenges that one faces when defining ideology into two: the normative and the epistemic challenges. The normative challenge asks why we should be concerned with ideology from a normative point of view: How is it harmful for us? The epistemic challenge is concerned with the falsity of ideology and the possibility of gaining knowledge, if ideology is something that can cloud our epistemic judgement. I argue that a solution to these challenges can be found in the definition of ideology formulated by Theodor W. Adorno. This definition claims that ideology is a form of identity thinking: A system where we falsely think that we are perceiving objects as they are. This is never the case, since our way of thinking is conceptual and therefore we always see things through concepts. Ideology as identity thinking creates concepts affected by our current economic structure. We falsely assume that they are accurately describing the world. This limits our view of what is and what could be. The solution to this is negative dialectics, a system of critique which contrasts the potential of concepts with how they are in the world. Through the negation of our conditions and their ideal concepts, we can see objects as constellations: as things constructed from pieces of history, societal and economic structures etc. From this perspective we can critique our current conditions. The main conclusion of the thesis is that hygiene can be used as a tool of oppression because it is a form of ideology. Ideology as identity thinking describes hygiene successfully, because hygiene functions through identifying particulars under its concepts. This can be oppressive since some of its concepts, like unhealthy, dirty and so on, are derogatory and therefore create hierarchies between groups of people. Because hygiene is a form of ideology, i.e. a form of identity thinking, negative dialectics should be used to critique and change its oppressive forms.
  • Omwami, Päiviö Maurice (2022)
    Racism continues to be both a widely discussed topic and continuing problem within many of our societies. Yet, most of the mainstream discourse on race lacks any reference to the actual concept of race itself. This has led to a situation in which racism is understood as systematic discrimination but race itself is generally treated as a neutral and unproblematized identity category instead of a political system of oppression. In this master’s thesis I will examine the ontological relationship between the concept of race and power. The main goal is twofold. Firstly, I will show that the relationship between race and power is an inherent one. Secondly, I will show that it is not only possible but necessary to take Whiteness as a vantage point as we examine this relationship. For while we are generally accustomed to approach the topic of racism and racial injustice through the experiences of people of color, Whiteness continues to remain in the margins of our political, social, and theoretical conversations. This, I claim, results from the normalization of Whiteness that has rendered White people unable to see how race functions and affects their daily lives. I will begin by briefly examining how the ideas of race and Whiteness were historically constructed and implemented as oppressive systems. This will help us establish that race was never discovered but constructed to serve a specific purpose. From here I move onto examine the relationship between race and power through the frameworks of class and state power. First, I look at Charles Mills’ argument for why racial power relations are distinct from and transcend those of class. After this I examine how Michel Foucault conceptualizes race as a necessary technology of power to the modern state. Then I move onto examine George Yancy’s method that not only forces Whites to see the workings of race but allows us to comprehend that there is no sense in making a distinction between “good” and “bad” White people. Finally, I present my own method of asking the ethically laden question: “Is there anything good about Whiteness?” I argue that any meaningful discussions on racism must theoretically examine the historical construction of race and the purposes that it has been used. For this reveals the ontological relationship between race and power as an inherent one. In addition, it is also crucial to comprehend that race is first and foremost a lived experience that affects the daily lives of countless people before any of our conceptual analysis. Thus, examining both the theoretical and the empirical level of race is a necessity for us to have any change to move beyond race. And I suggest that we start by asking “Is there anything good about Whiteness?” For an adequate answer to this question requires an understanding of what it is to be White. Which then necessitates a thorough theoretical understanding of the construction, history and workings of race.
  • Vuorikoski, Markus (2020)
    Tutkielma käsittelee ranskalaisen filosofin Jacques Rancièren demokratiakäsitystä, joka rakentuu Rancièren tasa-arvon ja politiikan käsitteiden uudelleen muotoiluille. Tutkielma rinnastaa Rancièren erimielisyyttä korostavan politiikan teorian deliberatiivisen politiikan konsensuaalisen ajattelun kanssa korostaen näkemysten eroja, mutta samalla niiden yhtymäkohtia. Tutkielman argumentti rakentuu kahden teesin varaan, joita tutkielma havainnollistaa ja perustelee. Ensiksi Rancièren tasa-arvon käsitteen uudelleen muotoilu ja problematisointi tuovat esille deliberatiivisen politiikan muotoileman tasa-arvon puutteellisuuden ja epätasa-arvoiset ennakko-oletukset. Toiseksi Rancièren erimielisyyden politiikka ei ole täysin vastakkainen konsensuaaliselle politiikalle, vaan se sisältää konsensuaalisisa piirteitä sekä tasa-arvon, politiikan että demokratian käsitteiden tasolla. Tutkielma jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäinen osa käsittelee tasa-arvoa, joka muodostaa Rancièren ajattelun kulmakiven ja tarkastelee tasa-arvon käsitteen muotoutumista Rancièren ajattelun keskeiseksi viitepisteeksi. Toinen osa käsittelee Rancièren politiikan käsitettä sekä sen eroa perinteisesti ymmärrettyyn politiikkaan. Erityisesti osa käsittelee keskeistä politiikka-poliisi erottelua sekä poliittisen subjektin muotoutumista. Kolmas osa keskittyy Rancièren demokratiakäsitykseen, joka rakentuu tasa-arvon sekä politiikan muodostaman käsitteellisen kontekstin varaan. Tässä osassa Rancièren erimielisyyteen perustuva demokratiakäsitys asemoituu suhteessa deliberatiivisen demokratiaan ja konsensusajatteluun. Tutkielman keskeisenä johtopäätöksenä on, että tasa-arvo kaikkia koskevana ja yleisenä oletuksena toimii minimaalisena konsensuaalisena kiinnekohtana Rancièren ajattelussa. Rancièren politiikan käsite puolestaan haastaa näennäisen konsensuaalisuuden ja avaa mahdollisuuden luoda aito konsensus, joka ottaa huomioon myös ne, jotka jäävät näennäisen konsensuksen ulkopuolelle. Pyrkimys aitoon konsensukseen antaa Rancièren demokratiakäsitykselle tehtävän luoda entistä parempi ja oikeudenmukaisempi yhteiskunta uuden konsensuksen kautta. Erimielisyys säilyy kuitenkin keskeisenä demokratian elementtinä, joka on edellytys aidon konsensuksen toteutumiselle. Juuri tässä mielessä Rancièren demokratiakäsityks voidaan nähdä sensitiivisempänä tasa-arvon kysymyksen tarkastelussa, kuin deliberatiivinen demokratia.
  • Salonen, Ansa Onerva (2022)
    Tarkastelen tutkielmassa Jane Bennettin etiikan ajattelua, jossa ekologiset teemat kytkeytyvät näkemykseen etiikasta eettisen sensibiliteetin kultivoimisena. Käsittelyäni johdattava kysymys on seuraava: Miksi sensibiliteetin kultivoiminen on Bennettin mukaan eettisen elämän edellytys? Osoitan tutkielmassani, että vastaus kysymykseen peilaa hänen käsityksiään subjektista, normatiivisen etiikan sisällöstä sekä etiikan perustasta myöhäismodernin maailmankuvan puitteissa. Bennettin lisäksi tarkasteluni sivuaa Kantin, Schillerin, Foucault’n, Lucretiuksen, Deleuzen ja Guattarin, Stephen K. Whiten sekä William E. Connollyn tekstejä. Sensibiliteetti-termin merkitys kytkeytyy etiikan kontekstissa tiettyihin subjektin ominaisuuksiin, kuten kehollisuuteen, aistimellisuuteen ja havaitsemiskykyyn. Sensibiliteetin nostaminen etiikan ajattelun keskiöön liittyykin Bennettille ensiksi tarpeeseen kiinnittää huomiota niihin edellytyksiin ja rajoituksiin, joita kehollisuutemme asettaa moraalisten periaatteiden noudattamiselle, jolloin etiikan keskeiseksi elementiksi nousee subjektin itseensä kohdistama työstäminen. Toiseksi sen keskeinen rooli liittyy Bennettin ekologista eetosta määrittelevään instrumentalismin kritiikkiin, yhteiselon eettisistä vaatimuksista nousevaan anteliaisuuden eetokseen sekä ontologian merkitykseen näiden taustalla. Bennett asemoi omaa ajatteluaan suhteessa näkemykseen, jonka mukaan moderni maailmankuva on merkinnyt maailmaan sisältyvän tarkoituksellisuuden ja itseisarvon ajatuksen hylkäämistä moraalisen järjestyksen perustana. Tämä muodostaa lähtökohdan hänen ontologiselle projektilleen, jossa uudelleentulkinta materialismista muodostaa affektiivis-kognitiivisen taustan normatiiviselle orientaatiolle. Sensibiliteetti saa tältä osin merkityksensä myös ontologian ja etiikan välisen suhteen muodostavana linkkinä, kun ensiksi mainitun tarpeellisuus jälkimmäisen taustalla tunnustetaan, mutta samalla nähdään ongelmallisena palauttaa etiikka tai politiikka vahvoihin ontologisiin sitoumuksiin. Näiden kahden näkökulman leikkauspisteestä katsottuna Bennettin etiikka näyttäytyy ekologisen sensibiliteetin teoretisoinnin projektina, jossa ekologisuus ei viittaa ainoastaan normatiiviseen periaatteeseen tai käytännön toimiin, vaan myös subjektin itsekäsitykseen ja tapaan suhtautua ympäröivään todellisuuteen. Bennettin materialistisen ontologian myötä avautuu vähemmän hierarkkinen näkemys ihmisen ja muiden olioiden välisistä eroista sekä kaiken olevan materiaalista kytkeytyneisyyttä korostava ekologinen orientaatio ja sensibiliteetti.
  • Mutanen, Arto (2021)
    Mooren mukaan etiikan peruskysymys on "mitä hyvä on?", johon vastaaminen on osoittautunut äärimmäisen vaikeaksi. Mooren mukaan hyvä on yksinkertainen käsite aivan samoin kuin keltainen. Tästä Moore tekee johtopäätöksen, ettei hyvää voi määritellä. Hyvän määrittely on osoittautunut laajemminkin vaikeaksi. Tarkastelemme filosofiassa käytyä keskustelua määriteltävyydestä. Näin keskustelu rinnastuu kiinnostavalla tavalla tieteenfilosofiassa käytyyn keskusteluun. Tämä samalla syventää ymmärrystämme etiikassa tarkastelluista kysymyksistä. Tutkielmassa teoreettisesti keskeinen ajatus on tarkastella rinnakkain tieteenfilosofiassa, matematiikan filosofiassa ja etiikassa käytyä keskustelua. Näin voimme valottaa tiettyjä tieto-opin kannalta keskeisiä kysymyksenasetteluja moraalitietoon liittyen. Tieteenfilosofiassa eräs keskeinen kysymys liittyy tieteellisen kokeen rooliin tiedon rakentumisessa. Tieteellisen kokeen taustalla on antiikin geometrinen analyysi, tai yleisemmin analyysin ja synteesin menetelmä. Siten kokeellisen tieteen ja matematiikan tiedonhankintaprosessien välillä on kiinnostava metodinen yhteys, joka osoittautuu hedelmälliseksi myös moraalitiedon hankinnassa käytetyn ajatuskoemenetelmän analyysissa. Moraalifilosofiassa ajatuskoemenetelmän avulla generoidaan esimerkkitapauksia, joissa tiettyjä asioita tuodaan yksityiskohtaisen analyysin kohteiksi. Tällainen analyysi on keskeinen metodinen keino moraalitiedon hankinnassa ja täsmentämisessä. Ajatuskoemenetelmä samoin kuin kokeellisen tieteen menetelmä on askeleittain etenevää ja lokaalia. Moraalitiedon perustana on moraali-intuitio, jonka ei katsota olevan erehtymätöntä. Moraali-intuitiolla ei myöskään viitata mihinkään yliluonnolliseen kykyyn. Moraali-intuition rooli moraalitiedon perustana on samanlainen kuin havainnon rooli kokeellisessa tieteessä. Tarkemman ymmärryksen saamme moraali-intuitiosta, kun rinnastamme sen intuitioon matematiikassa. Siten tässä tutkielmassa ei tarvitse tarkemmin ottaa kantaa moraalirealismin kysymykseen.
  • Koski, Taru (2022)
    Soran Reader (1963-2012) oli moraalifilosofiaan perehtynyt filosofi. Tutkielmassa esitellään Readerin tarpeiden normatiiviseen perustavanlaatuisuuteen perustuva tarve-eettinen teoria ohitettuna feministisen etiikan teoriana. Readerin tarve-etiikka asettaa kohdellun näkökulman moraalisen ongelmanratkaisun keskiöön. Tarpeen ja kohdellun näkökulman korostamisesta huolimatta Readerin tarve-etiikka ei ole uhriutuvaa tai poliittisesti passivoivaa, paternalistista moraalifilosofiaa, eikä myöskään hoivaa tai hyvinvointia ylikorostavaa filosofiaa. Tarvitseminen on tila, joka ontologisesti määrittää kaikkea olevaa. Tarve viittaa yksinkertaisesti siihen tosiasiaan, että maailma on yhteenkietoutuneiden relaatioiden dynaaminen verkosto – kaikki täällä tarvitsevat toisiaan. Tässä tutkielmassa esitetään Readerin tarve-eettisen teorian peruskäsitteet: tarve, kohdeltu ja uutena selventävänä käsitteenä teoriaan esitetty avuntarve. Lisäksi tutkielmassa esitetään tarve-etiikan perusprinsiipit ja puolustetaan Readerin ei-ihmiskeskeistä näkemystä tarpeen perustavanlaatuisuudesta. Esitän, millaisiin perusteisiin Readerin näkemys tarpeesta normatiivisesti perustavanlaatuisena käsitteenä nojaa, sekä mitä seurauksia tällä normatiivisella perustalla on Readerin näkemykselle etiikasta käytännöllisenä toimintana eli praktiikkana. Lisäksi tutkielmassa vertaillaan Readerin tarve-eettistä teoriaa feministisenä tarveteoriana feministisiin hoivaetiikoihin, joissa tarpeeseen vastaaminen on myös keskiössä. Tutkielmassa esitetään, että Readerin tarve-etiikkaa ei voida pitää ominaispiirteiltään hoivaeettisenä teoriana. Tutkielman päälähde on Soran Readerin pääteos “Needs and Moral Necessity” vuodelta 2007. Tutkielmassa tulkitaan myös muuta Readerin tuotantoa suhteessa tarve-etiikkaan. Muina merkittävinä lähteinä tutkielmassa käytetään keskeisiä tarve-teorioita, sekä keskeisiä hoivaeettisiä teorioita. Tutkielmassa avuntarpeen käsite esitetään Readerin tarve-etiikkaa selkeyttävänä käsitteellisenä lisäyksenä. Erona välttämättömään tarpeeseen avuntarpeen käsite alleviivaa moraalitoimijan ja välttämättömän tarpeen välistä vuorovaikutussuhteita avuntarpeita ja vastuuta konstituoivana seikkana: Ilman moraalisesti vastuuttavaa vuorovaikutussuhdetta ei ole myöskään avuntarpeita. Siinä missä välttämätön tarve ja kohdeltu ovat ontologisia käsitteitä ja voivat ilmetä myös sellaisissa vuorovaikutussuhteissa, joissa ei ole mukana yhtäkään moraalitoimijaa, avuntarve on olemuksellisesti moraalipraktinen käsite, joka pitää sisällään erityisen moraalisen tietotaidon näkökulman. Avuntarve määräytyy moraalitoimijan moraalipraktisen tietotaidon ja tarvitsijan vuorovaikutuksessa ja luo vuorovaikutussuhteesta moraalisesti kiitettävä-moitittava -skaaloilla arvioitavissa olevan asiantilan. Tutkielmassa esitetään, että tarpeen normatiivinen perustavanlaatuisuus perustuu ensisijaisesti siihen, että nimenomaan tarve antaa moraalitoimijalle mahdollisuuden erotella toisistaan normatiivisesti vastuuttavat avuntarpeet normatiivisesti neutraaleista asiantiloista. Tarve on siis tarve-etiikan näkökulmasta käsite ja asiantila, joka perustavalla tavalla rajaa moraalin alan. Tarve-eettisesti moraalin ala rajoittuu avuntarpeiden tunnistamisen ja avuntarpeisiin vastaamisen käytännöllisiin toimintoihin. Hyvän elämän kysymykset eivät ole tarve-eettisesti normatiivisesti merkittäviä. Lisäksi tutkielmassa esitetään, että Readerin tarve-etiikkaa ei voi tulkita ominaispiirteiltään hoivaeettiseksi teoriaksi, mutta teoria on mahdollista tulkita feministiseksi teoriaksi huolimatta siitä, että sukupuolenkysymykset eivät ole tarve-etiikassa merkityksellisiä.
  • Leinonen, Iines (2022)
    Tämän tutkielman aiheena on John Deweyn kasvatusfilosofian tulkinta ympäristökasvatuksen näkökulmasta. Tutkielmassa tarkastellaan aluksi sitä, miltä osin modernin ympäristökasvatuksen teemat esiintyvät Deweyn kasvatusfilosofiassa. Tämän jälkeen toteutetaan Deweyn kasvatusfilosofian ekologinen rekonstruktio analysoimalla erityisesti siihen sisältyvää taidenäkökulmaa. Lopuksi käsitellään Deweyn kasvatusfilosofian ekologisiin tulkintoihin kohdistettuja kritiikkejä ja vastataan näihin tämän rekonstruktion pohjalta. Tutkielma perustuu Deweyn argumenttien filosofiseen analyysiin sekä hänen kasvatusfilosofiansa ekologisia kytköksiä käsittelevän tutkimuskirjallisuuden tarkasteluun. Tutkielmassa osoitetaan ensinnäkin, miltä osin Dewey käsittelee modernin ympäristökasvatuksen teemoja kasvatusfilosofisessa pääteoksessaan Democracy and Education. Ne näkyvät teoksessa kahdella tapaa. Yhtäältä Dewey esittää ihmisen ja luonnon välisten molemminpuolisten vuorovaikutussuhteiden olevan kasvatuksen tärkein yleinen asiasisältö. Toisaalta Dewey ajattelee kasvatuksen tapahtuvan ensisijaisesti oppijoiden ja heidän kasvatusympäristönsä välisessä vuorovaikutuksessa, jossa heidän biofyysinen ja sosiokulttuurinen ympäristönsä toimii kasvattavassa roolissa. Näiden käsitysten perusta löytyy Deweyn transaktionaalisesta naturalismista, jonka mukaan ihminen on osa luontoa ja kulttuurilliset ilmiöt ovat luonnon emergenttejä ominaisuuksia. Toiseksi tutkielmassa argumentoidaan, että Deweyn kasvatusfilosofian ekologinen rekonstruktio voidaan toteuttaa analysoimalla siihen sisältyvää taiteenfilosofista näkökulmaa. Rekonstruktion toisena päälähteenä onkin Deweyn taiteenfilosofinen pääteos Art as Experience. Deweyn mukaan taiteen ensisijainen kasvatuksellinen tarkoitus on arkisten kokemusten merkityksellisyyden ja arvostuksen voimistaminen. Hänen mukaansa taide on kehittynyt ihmisten pyrkimyksistä tavoitella esteettisiä kokemuksia, joille on ominaista erikoislaatuinen eheys, merkityksellisyys ja kokemus itsen ja ympäristön välisestä yhtenäisyydestä ja harmoniasta. Taiteellisessa ilmaisussa ihminen kehittää itsessään viriäviä yllykkeitä, emootioita ja ideoita ympäristön materiaalien työstämisen kautta. Taideteos on ilmaus ihmisen ja tämän ympäristön välisestä vuorovaikutuksesta parhaimmillaan ja syvimmillään. Se on myös ilmaus kulttuurillisten merkitysten ja arvojen emergoitumisesta ihmisen ja maailman välisessä vuorovaikutuksessa. Kolmanneksi tutkielmassa vastataan Deweyn kasvatusfilosofian ekologisia tulkintoja vastaan esitettyihin kritiikkeihin. Nämä kritiikit kytkeytyvät ympäristökasvatuksen filosofiassa keskeisiin keskusteluihin luonnon olemassaolon tavasta ja ihmisen tiedollisesta suhteesta luontoon sekä kysymykseen ihmisen ja luonnon arvon suhteesta ja luonnon itseisarvosta. Kritiikit voidaan kiteyttää kysymykseen, onko Deweyn filosofia antroposentristista. Tähän näyttäisi viittaavan Deweyn instrumentalismi, tietoteoreettinen näkemys, jonka mukaan tiedon kohteet muovautuvat tutkimisen prosessissa. Instrumentalismissa tietoa ei voida saada ”olioista sinänsä”, vaan tutkittavien olioiden ja tutkivien ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta. Osassa tutkimuskirjallisuutta kritisoidaan Deweyn kasvatusfilosofiaa liiallisesta yhteiskunnallisesta ja tieteellisestä painotuksesta sekä biofyysisen luonnon merkityksen ja arvon häivyttämisestä. Tutkielmassa näihin kritiikkeihin vastataan analysoimalla edellä mainituissa tulkinnoissa sivuutettua yhteyttä Deweyn kasvatusfilosofian ja taiteenfilosofian välillä. Sen kautta voidaan osoittaa, että luonnolla on itseisarvoinen asema Deweyn koko filosofian viitekehyksessä. Luonto ei ole vain välineellinen suhteessa inhimillisiin arvoihin, koska luonto itsessään on se perusta, jolta nämä arvot nousevat ja jonka kanssa vuorovaikutuksessa ne muotoutuvat.
  • Pitkänen, Aarni (2022)
    Herbert Marcuse’s work One-Dimensional Man (1964) provides an important and exemplary account of the reasons why even today our advanced industrial capitalist society, beneath its surface of great achievements, is in fact exceptionally repressive and destructive. Marcuse’s description shows us how the tranquilising abundances and comforts provided by this society, work and how despite them, or rather as a result of them, society is as repressive and destructive as ever. This society is dominated by the so-called technological rationality, which refers to a mode of thought and behaviour; as advanced, efficient technology progresses and spreads everywhere in society, it creates a corresponding demand for individuals to achieve a similar, unattainable level of efficiency. Individuals must force themselves to adjust to this absurd, efficient domination. Thus the acceptance of this demand means that this constant progress then leads to repression and destruction. The current, worsening climate crisis has given Marcuse’s analysis a renewed relevance as the spread of this technological capitalism does not take place only at the expense of humans but also on that of nature. Then again Marcuse importantly acknowledged that things could be turned around. Marcuse calls for the Great Refusal, a collective negation of the current repressive and destructive social order. As part of this resistance, the highly advanced technology could importantly be vested for the amelioration of existence and true human needs instead. The fact is however that Marcuse remains too much under the influence of Hegel’s philosophical system in the sense that if the former does not perceive dialectical movement is society, he is quick to conclude that the repressive and destructive one-dimensional society is perhaps more stagnant than it really is. Therefore we can incorporate to such an analysis of modern society the genealogical critique founded by Friedrich Nietzsche and centrally developed by Michel Foucault. Genealogy underlines and evinces the constant contingency and haphazardness of sociohistorical formations and thus continuous malleability. Through Nietzsche and Foucault we come to see that the one-dimensional society and its values are never final but part of an aimless sociohistorical development. Society is always open for change.
  • Varava, Margarita (2018)
    This thesis critically engages with various approaches to political inclusion. I show that certain difficulties in their perspectives on language as a candidate for conveying representation and recognition of new agents in public space can be observed. I focus on the moral limitations of these approaches, particularly the issue of articulating identities as a form of suppression; confining the political performance of individuals to frames of political identities; the problematic engagement of excluded agents in existing discourses that are embedded in particular power structures; and normative justification of moral permissibility concerning political agendas of new political agents. In the first chapter, I analyze the normative foundations of inclusion in the theories of Luce Irigaray (‘I-you’-identities), Chantal Mouffe and Ernesto Laclau (‘we-them’-identities), as well as the cosmopolitan political project (‘we’-identities) in detail. In the second chapter, I critically investigate and analyze strategies of inclusion by means of articulation in these approaches. Finally, the third chapter outlines problematic moral implications of these approaches in order to close a gap within the current scientific debate on this topic and provide foundations of possible future research. Questions addressed there include: Why favor inclusion at all? Which mechanisms of inclusion would be better than the existing ones? Should inclusion aspire to allow for differences and inclusion on terms that are insensitive to differences?
  • Loima, Maria (2020)
    Tutkielma tarkastelee John Rawlsin oikeudenmukaisuusteoriaa ja sen haasteita Gerald Allan Cohenin esittämän kriittisen argumentaation kautta. Se keskittyy erityisesti Rawlsin oikeudenmukaisuusteorian oikeudenmukaisuuden perusperiaatteiden ongelmallisuuteen, sekä niistä johdettavan eroperiaatteen ja sen oikeutuksen haasteisiin. Tavoitteena on luoda katsaus siihen, miksi Rawlsin oikeudenmukaisuuden perusperiaatteet eivät Cohenin mukaan oikeastaan ole periaatteita oikeudenmukaisuudesta, ja miten siitä johtuen eroperiaatteelta puuttuu perusta. Eroperiaatteen tuottama epätasa-arvo on ongelmallista eroperiaatteen itsensä puutteellisuuden vuoksi sekä siksi, että yritykset periaatteen soveltamisen oikeuttamiseksi epäonnistuvat. Cohenin ajatus egalitaristisesta eetoksesta osoittaa, miksi oikeudenmukaisuusteorian pitäisi huomioida instituutiotason lisäksi myös yksilötaso. Keskeinen osa tutkielmaa on myös Cohenin argumentaation kriittinen tarkastelu. Tutkielman metodina on filosofinen argumentaatioanalyysi, jonka kautta tarkastellaan esitetyn argumentaation paikkansapitävyyttä, loogisuutta ja johdonmukaisuutta. Analyysi tehdään esittelemällä Rawlsin yhteiskuntasopimusteoreettinen oikeudenmukaisuusteoria tutkielman lähtökohtana ja pohtimalla, miten Cohenin argumentaatio yhtäältä onnistuu ja toisaalta epäonnistuu näyttämään Rawlsin teorian puutteet. Cohenin kriittinen argumentaatio on valikoitunut kritiikin osalta päälähteeksi siksi, että hänen argumentaationsa on keskeinen osa laajaa filosofista debattia aiheen ympärillä. Cohen kuljettaa kriittisen argumentaationsa ohessa myös muuta olennaista kommentaarikirjallisuutta, josta on poimittu tutkielmaan täydentävää kirjallisuutta. Tutkielman aluksi esitellään Rawlsin oikeudenmukaisuusteorian keskeisimmät piirteet ja ne lähtökohdat, joille Cohen kriittisen argumentaationsa rakentaa. Seuraavaksi esitellään Cohenin kritiikin kannalta keskeiset kannustin- ja Pareto-argumentit, joilla eroperiaatteen aiheuttamaa epätasa-arvoa yritetään oikeuttaa. Eroperiaatteen tuottaman epätasa-arvon tarkastelun jälkeen syvennytään siihen, mitä Rawls tarkoittaa yhteiskunnan perusrakenteella ja miksi teorian soveltaminen vain perusrakenteeseen ei ole riittävää. Näiden jälkeen tutkielma esittelee eroperiaatteen itsensä ongelmia ja luo katsauksen siihen, miksi oikeudenmukaisuuden ei voida nähdä synnyttävän oikeudenmukaisuutta sellaisenaan. Tutkielma luo myös tiiviin katsauksen siihen, miten oikeudenmukaisuus on Cohenin mukaan yhdistettävissä muihin yhteiskunnallisiin hyveisiin ja miten tämä luo tarpeen egalitaristiselle eetokselle. Viimeisenä argumentaatiota kehittelevänä lukuna tutkielma tarkastelee sitä, miksi Rawlsin oikeudenmukaisuuden perusperiaatteet ovat oikeastaan vain toimintaa ohjaavia periaatteita, eivätkä perusperiaatteita oikeudenmukaisuudesta sellaisenaan. Viimeinen luku kokoaa yhteen tutkielmassa esitettyä argumentaatiota. Johtopäätöksinä pohditaan, miten Cohenin kritiikki suopeasti tulkittuna onnistuu osoittamaan Rawlsin oikeudenmukaisuuden perusperiaatteiden, niistä johdettavan eroperiaatteen ja sen soveltamisen ongelmakohtia. Tämän myötä Rawlsin oikeudenmukaisuusteoria ei onnistu epätasa-arvon oikeuttamisessa eikä oikeudenmukaisuuden esittämisessä. Eroperiaatteen hylkääminen on perusteltua oikeudenmukaisuusteorian leksikaalisuuden perusteella, oikeudenmukaisuuden itsensä sekä tasa-arvon vuoksi. Cohenin argumentaatio johdattelee kohti näkemystä, jonka perusteella on myös syytä huomioida yhteiskunnan mikro- ja makrotasot. Cohenin argumentaatio on kuitenkin ongelmallista sikäli, että se yrittää lähtökohtaisesti yhteensovittaa yhteiskunnan mikro- ja makrotasojen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon, kun taas Rawlsin teoria on teoria nimenomaisesti institutionaalisesta oikeudenmukaisuudesta, eikä siitä, mihin Cohenin kritiikki syvimmin perustuu. Mikäli halutaan samanaikaisesti säilyttää oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo, tulisi luoda ohjaavien periaatteiden yhteiskuntasopimusteoria, jossa nämä hyveet ovat arvotettu samanarvoisiksi yhteiskunnallisiksi hyveiksi ja joka huomioi yksilön merkityksen yhteiskuntaan.
  • Blanco Sequeiros, Sofia (2019)
    This thesis explores the problem of extrapolating causal claims in the social sciences, particularly economics. The problem of extrapolation is the problem of inferring something about a phenomenon of interest in one context, based on what is known about it in another. For example, we may want to infer that a medicine works in population $Y$, based on the fact that we know it works in population $X$. Extrapolation is the inferential process of generalizing or transporting claims about a phenomenon of interest to new populations or settings. The answers to the problem of extrapolation in philosophy of science aim to explain how successful extrapolation is possible, as there will always be relevant differences between the two systems. I study extrapolation from the viewpoint of philosophy of science, which aims to both analyze and complement science and scientific knowledge. I also use a case study with two examples to further illustrate the relationship between the theoretical approaches to extrapolation in philosophy of economics and actual studies in experimental economics. I focus on comparative process tracing, a general account of extrapolation developed by philosopher of science Daniel Steel, and its success in extrapolating causal claims from field experiments in economics. The first chapter introduces central concepts and key questions. The second chapter discusses external validity, a concept typically used in economics to describe the potential of causal claims to be extrapolated. The third chapter introduces comparative process tracing, which explains how and why extrapolation can be based on knowledge about causal mechanisms. Next, I discuss field experiments in economics and methodological issues of extrapolation particular to them. The fourth chapter consists of a case study, which shows the limitations of approaching extrapolation in economics with comparative process tracing. The last chapter concludes. The central conclusion of this thesis is that even though comparative process tracing is meant as an account of extrapolation that can explain and apply to extrapolation across disciplines, applying it to economics faces methodological challenges. Nevertheless, the issues it faces with regard to field experiments in economics do not refute it as an account of mechanistic extrapolation. I propose that comparative process tracing is a theoretically comprehensive epistemological account of extrapolation in the social sciences, but it must be complemented with a systematic methodological account of problems of extrapolation in practice. This methodological account complements and enhances epistemological analysis of extrapolation.
  • Säynäjoki, Sakari (2021)
    Tutkielmassa esitetään Georg Lukácsin (1885–1971) reifikaatioteoriasta uusimpaan tutkimuskirjallisuuteen perustuva luenta, joka eroaa radikaalisti vakiintuneesta standarditulkinnasta ja mahdollistaa Lukácsin filosofisesti ja historiallisesti uskottavan sekä nykyajassa sovellettavan tulkitsemisen. Lukácsin Historian ja luokkatietoisuuden (Geschichte und Klassenbewußtsein, 1923) reifikaatioteoriaa pide-tään laajalti perinteisen kriittisen teorian sekä läntisen marxismin perustavana tekstinä, mutta nykyajassa täysin vanhentuneena hegeliläisen marxismin versiona. Teorian tulkinnassa ei ole huomioitu riittävästi Lukácsin uuskantilaista kontekstia, mikä on viime vuosiin saakka estänyt sen ytimen käsittämisen. Historian ja luokkatietoisuuden reseptiohistoria jakautuu karkeasti kolmeen kauteen: 1920-luvun aikalais-vastaanottoon, 1960–70-lukujen lyhytaikaiseen renessanssiin ja 2010-luvun uuteen kiinnostukseen. Vasta viime vuosina julkaistu tutkimus on asettanut teorian omaan kontekstiinsa, 1910-luvun uuskantilaisen filosofian yhteyteen. Standarditulkinnaksi nimitettävässä tulkintaperinteessä Lukácsia tulkitaan ennen kaikkea G.W.F. Hegelin (1770–1831), Johann Gottlieb Fichten (1762–1814) sekä Max Weberin (1864–1920) teorioiden valossa, vaikka tärkeimmät lähteet Lukácsin varhaistyön ymmärtämiseksi ovat Emil Laskin (1875–1915) ja Heinrich Rickertin (1863–1936) uuskantilaiset teoriat. Uuskantilaisuuden vaikutus Lukácsiin on sivuutettu aina 2010-luvulle saakka lähes täydellisesti, minkä vuoksi objektiivisuusmuodon sekä muodon ja materian käsitteet on tulkinnoissa jätetty huomiotta. Reifikaatioteoriaa ei kuitenkaan voi käsittää ilman selkeää ymmärrystä Laskin objektiivisuusmuodon käsitteen avainasemasta. Uuskantilainen tulkinta paljastaa, ettei reifikaatioteoria tosiasiassa ole teoria yhteiskunnasta, vaan metateoria yhteiskunnallisesta järjestä. Reifikaatio tulee ymmärtää historiallisen a priorin käsitteen kautta. Reifikaatio ei koske tiedostuksemme kohteita, vaan tapaamme tiedostaa niitä. Standarditulkinnoissa poikkeuksetta tarkastellaan vain reifikaation yhteiskunnallisia tuloksia ja sivuutetaan ilmiön olemus ja syyt. Standarditulkinnassa on siksi yleensä käsitelty reifikaatiota vain ”esineellistymisenä”, mikä on käsitteen ontologis-epistemologisen määritelmän valossa oleellisesti vajavaista. Tutkielmassa käsitellään laajojen virhetulkintojen moninaisia syitä. Tutkielmassa osoitetaan, että tulkitsemalla Lukácsin teoriaa sen omassa historiallisessa kontekstissa eli huomioimalla teorian uuskantilaiset taustateoriat on mahdollista käsittää reifikaatioteorian koko syvyys ja hedelmällinen sovellutuspotentiaali nykyaikaisessa kriittisessä tutkimuksessa. Uuskantilaisen tulkinnan ajankohtainen sovellettavuus osoitetaan kahdella esimerkillä, Michel Foucault’n arkeologis-genealogisella kritiikillä ja uusliberaalin rationaliteetin analyysilla. Tutkielmassa osoitetaan näin teorian historiallisesti valaistuneen tulkinnan oikeellisuus sekä nykyaikainen sovellettavuus.
  • Kovalainen, Hannu (2021)
    Tiedekunta: Valtiotieteellinen Koulutusohjelma: Filosofian maisteriohjelma Opintosuunta: Käytännöllinen filosofia Tekijä: Hannu Kovalainen Työn nimi: Vankkaa metanormatiivista etiikkaa – David Enochin näkemys korvaamattomuudesta ja normatiivisista totuuksista kriittisen tarkastelun kohteena Työn laji: Maisterintutkielma Kuukausi ja vuosi: Kesäkuu 2021 Sivumäärä: 57 Avainsanat: Etiikka, metaetiikka, normatiivisuus, harkinta Ohjaaja: Teemu Toppinen Säilytyspaikka: Keskustakampuksen kirjasto David Enoch esittää, että matematiikan filosofiasta ja tieteenfilosofiasta tuttu selitysvaatimus voidaan korvata metanormatiivisessa keskustelussa harkintaprojektilla. Siinä missä selitysvaatimus on korvaamaton esimerkiksi luonnontieteessä, on harkintaprojekti rationaalisesti ei-valinnaista ja täten korvaamaton normatiivisessa päätöksenteossa. Lisäksi Enoch päätyy johtopäätökseen, jonka mukaan normatiivisten tosiasioiden olemassaolo on korvaamatonta. Voimme siis todeta, että Enochin mukaan redusoimattomien normatiivisten tosiasioiden olemassaolo on välineellisesti korvaamatonta sisäisesti korvaamattomassa harkintaprojektissa. Enoch tiivistää argumenttinsa vuonna 2011 ilmestyneessä kirjassaan, Taking Morality Seriously, sen kolmosluvussa , seuraavasti: (1) Jos jokin asia on välineellisesti korvaamaton sisäisesti korvaamattomalle projektille, silloin olemme episteemisesti oikeutettuja uskomaan tämän asian olemassaoloon. (2) Harkintaprojekti on sisäisesti korvaamaton. (3) Redusoimattomat normatiiviset totuudet ovat välineellisesti korvaamattomia harkintaprojektille. (4) Täten olemme episteemisesti oikeutettuja uskomaan, että on olemassa redusoimattomia normatiivisia totuuksia. Tämän maisterintutkielmani tehtävänä on arvioida Enochin argumenttia harkintaprojektin korvaamattomuudesta (deliberative indispensability) normatiivisessa keskustelussa ja perustelua normatiivisten totuuksien olemassaolosta sekä James Lenmanin, Tristram McPhersonin ja David Plunkettin, Brendan Clinen sekä Alex Worsnipin esittämiä vastauksia. James Lenman esittää, että suurin osa siitä, mikä on sisäisesti korvaamatonta harkintaprojektissa, on selvästi ”ohutta harkintaa”, jossa normatiiviset totuudet eivät ole alkuunkaan korvaamattomia. Lenmanin mukaan harkinta ei kuitenkaan ole mielivaltaista, voimme menestyä siinä eri tavoin. Lenmanin mukaan ”normatiivisuus” nousee omista haluistamme ja toiveistamme. Lenman kuitenkin hyväksyy sen näkemyksen, että harkintaprojekti on sisäisesti korvaamaton. McPhersonin ja Plunkettin mukaan se, että jokin entiteetti on harkintaprojektille korvaamatonta, voi tarjota eettisen perusteen uskomukselle, mutta tämä uskomus ei täytä episteemistä vaatimusta entiteetin olemassaolosta. Pohtiminen, ”mitä tehdä,” ei kerro siitä, että siinä olisi mukana episteemisesti perusteltua uskoa tosiasioihin. Tarvitsisimme relevantin positiivisen yhteyden harkintaprojektin korvaamattomuuden ja siinä tarvittavien totuuksien välille. Harkintaprojektilla ei kuitenkaan ole heidän mukaansa yhteyttä totuuteen. He ovat skeptisiä harkintaprojektin korvaamattomuuteen. Brendan Cline pyrkii esittämään vastineessaan, kuinka harkintaprojektin korvaamattomuus ja selitysprojektin korvaamattomuus eivät ole symmetrisiä keskenään, ja kuinka täten normatiivisten totuuksien ontologinen perusta on perusteeton. Clinen mukaan Enochin tulisi tehdä työtä, joka selittäisi ilmiötä. Täten saataisiin selville, mitä todella on olemassa, edellyttäen, että löydämme aktuaalisia selityksiä. Tähän selittävään strategiaan Enoch oli siis nimenomaan pidättäytynyt ryhtymästä. Cline ei kuitenkaan tuo kritiikissään esille, mitä pitäisi selittää eikä sitä, milloin selityksestä tulee aktuaalinen. Alex Worsnipin mukaan selitysprojekti ja Enochin esittämä harkintaprojekti eivät ole analogisia keskenään, koska harkintaprojektilta puuttuu kelvollinen metodi ja koska meillä ei ole perusteita uskoa normatiivisten totuuksien olemassaoloon. Enochilla on vaikeuksia vakuuttaa siitä, että harkintaprojekti ja selitysprojekti olisivat analogisia. Vielä suuremmaksi haasteeksi hänelle muodostuu vakuuttava episteeminen perustelu normatiivisten totuuksien olemassaolosta.