Browsing by study line "Study of Religions"

Tässä syventävien opintojen tutkielmassa tarkastellaan, millaisia uskontodiskursseja erään pääkaupunkiseudun kunnan sosiaalityön ja pääkaupunkiseudulla toimivan järjestön työntekijöiden asiakastyöhön liittyvissä puheenvuoroissa esiintyy ja miten niitä rakennetaan. Tutkimuksen aineistona on kolme työntekijöiden ryhmähaastattelua, joista yksi on toteutettu kunnan työntekijöiden ja kaksi järjestön työntekijöiden kanssa tammi-maaliskuussa 2020. Tutkimus on poikkitieteellinen ja sijoittuu uskontososiologian ja asumisen sosiaalityön kentille. Diskursiivinen uskonnontutkimus ja yhteiskunnallinen eriytyminen osana länsimaista sekularisaatiokehitystä muodostavat tutkimuksen teoreettisen viitekehyksen. Aineiston analyysi on toteutettu kriittistä diskurssianalyysia ja kategoria-analyysia soveltaen. Aineistossa esiintyvät uskontodiskurssit voidaan jakaa ymmärrykseen pyrkivään diskurssiin, realismidiskurssiin ja reflektoivaan diskurssiin. Ymmärrykseen pyrkivässä diskurssissa painottuivat asiakkaan yksilöllinen ja kunnioittava kohtaaminen, dialogisuus ja aito uteliaisuus asiakkaan uskontoon liittyviä merkityksenantoja kohtaan. Erityisesti järjestön työntekijät toivat esille dialogisuuden merkitystä asiakastyössä. Ymmärrykseen pyrkivän diskurssin taustalla voidaan nähdä laajempia sosiaalityön, kansainvälisten ihmisoikeuksien ja tutkimusjärjestön arvopohjasta kumpuavien diskurssien vaikutuksia. Sen yhteydessä haastateltavat toivat esille myös tiettyjen inhimillisten kokemusten universaaliutta ja tämän pohjalta rakentuvaa ymmärrystä. Esimerkiksi vanhempi - lapsi kategoriaparia ja siihen liittyviä kategoriasidonnaisia toimintoja käytettiin rakentamaan ymmärrykseen pyrkivää diskurssia. Realismidiskurssi ilmeni aineistossa lainsäädäntöön ja työn ulkoisiin resursseihin vetoamisena. Realismidiskurssia sisältävissä puheenvuoroissa uskonto tuli esille rajoitteita asettavana ja syrjintää lisäävänä tekijänä sekä työtä potentiaalisesti hankaloittavana tekijänä. Etninen tausta, ikä ja sukupuoliero toimivat realismidiskurssin yhteydessä konfliktitilanteita selittävinä tekijöinä, ja niiden kautta selitettiin erilaisia uskontoon liittyviä haastavia asiakastilanteita. Reflektoivan uskontodiskurssin yhteydessä haastateltavat pysähtyivät pohtimaan uskontoon liittyviä ennakko-oletuksiaan, sosiokulttuurisen kontekstin vaikutusta uskonnon asemaan yhteiskunnassa sekä uskonnon puheeksi ottamista asiakastyössä. Uskonto rakentui henkilökohtaiseksi, sensitiiviseksi aiheeksi, jonka puheeksi ottaminen koettiin olevan pääasiassa asiakkaan tehtävä. Haastateltavat toivat esille myös, että asiakkaasta saatavilla olevat ennakkotiedot ohjaavat heidän orientoitumistaan uskonnon puheeksi ottamiseen tapaamisella. Haastateltavat toivat esille kokemuksiaan tilanteista, joissa uskonto asettaa selkeitä rajoitteita asiakkaiden elämään, mutta muutosehdotusten tekeminen uskonnon harjoittamiseen liittyen koettiin todella haastavaksi. Kyseessä on laadullinen haastattelututkimus, jonka perusteella ei voida tehdä yleistyksiä sosiaalityön uskontodiskursseihin liittyen. Tutkimustuloksista on kuitenkin löydettävissä yhteneväisyyksiä aiempiin sosiaalityössä tehtyihin tutkimuksiin, joissa on tarkasteltu työntekijöiden näkemyksiä uskonnon huomioimisesta asiakastyössä. Uskonto näkyy ja sitä pyritään huomioimaan asiakastyössä resurssien puitteissa, mutta se ei ole keskeinen osa työskentelyä eivätkä sosiaalityön asiakkaat pääsääntöisesti tuo uskontoa esille ainakaan voimavaranäkökulmasta vaan enemmän sen tuottamien rajoitteiden kautta. Uskonto nähdään länsimaisen kontekstin kautta hyvin henkilökohtaisena ja sensitiivisenä asiana, josta voidaan tarvittaessa keskustella asiakkaan kanssa, mutta lainsäädännön ja resurssien asettamat raamit määrittävät viime kädessä sen, miten työskentely rakentuu.

Uskontotieteen etnografinen tutkielmani tarkastelee elävien ja kuolleiden ihmisten välisiä yhteyksiä 2000-luvun Suomessa. Työn pääkohteena on kysymys siitä, miten läheisensä menettäneet ihmiset voivat kokea yhteyttä kuolleeseen lähiomaiseensa oman eletyn ruumiin kokemuksensa kautta? Tarkemmin tarkastelen tutkielmassa tapoja, joilla yhteys vainajaan rakentuu, ilmenee ja pysyy yllä omaisten ruumiin kokemuksessa ja sen kautta. Työssä läheisensä menettäneen ihmisen yhteyden kokemuksesta kuolleeseen omaiseensa käytetään termiä vainajayhteys. Tutkielma hyödyntää teoreettisena työkalunaan ruumiinfenomenologista filosofiaa, jossa eletyllä ruumiilla tarkoitetaan elävää, aistivaa ja havaitsevaa kehoa niin kuin se yksilön omassa jokapäiväisessä kokemuksessa hahmottuu. Yhtaikaa eletty ruumis on myös yksilön maailmassa olon lähtökohta, jossa ihmisten välisyys eli intersubjektiivisuus sekä vuorovaikutus toisiin tapahtuvat. Monikenttäisen tutkielmani aineistona ovat kahdeksan suomalaisen lähiomaisensa menettäneen naisen haastattelua. Lisäksi hyödynnän työssä muistiinpanojani, joita olen kirjoittanut vierailuistani haastateltavien kodeissa, käynneistäni haastateltavien kuolleiden omaisten haudalla ja kuolinpaikalla. Tämän ohella tutkielma-aineisto muodostuu havainnoinnistani Facebook-muistoryhmissä, sekä kahden haastateltavan verkossa kirjoittamasta omaisensa kuolemaa käsittelevästä blogista. Tutkielma osoittaa, miten aineistossa omaisensa menettäneiden ihmisten yhteys vainajaan ilmeni, rakentui sekä pysyi yllä heidän ruumiin kokemuksessaan. Tärkeimpänä työn huomiona oli tällöin, miten vainajaan tuntemasta yhteydestään kertoessaan ilmaisivat aineiston omaiset vainajan yhtaikaa elävän ja olevan olemassa osana omaa ruumiistaan sekä sen kokemuksia, toimintoja ja aistimuksia. Havainto vahvisti myös aineiston kokemusten kytköstä tutkielmassa teoreettisesti hyödynnettyyn ruumiinfenomenologiseen filosofiaan, kokemusten painottaessa omaisten eletyn ruumiin ja ihmisten välisyyden merkitystä heidän maailmassa olemisensa lähtökohtana. Ymmärrys omaisen eletyssä ruumiissa olemassa oloaan jatkavasta vainajasta tuli esiin tavassa, jolla kuolleen läheisen koettiin elävän osana omaisen elintoimintoja kuten verenkiertoa, hengitystä tai sydämen sykettä. Samalla vainajayhteys rakentui osaksi eletyn ruumiin kokemusta kun vainajan ymmärrettiin elävän jonkin omaisen arvokkaan, omalle olemassa ololle keskeisen kehon kohdan osana. Yhtälailla myös omaisen yhteyden kokemusta vainajaan ilmaisevat tunteet paikallistuivat omaisen ruumiiseen, jolloin erityisesti sydän korostui kehollisten ihmisten välisiä yhteyksiä ilmaisevien tunnekokemusten keskuksena. Omaiset toivat ilmi, miten heidän tässä hetkessä hahmottuvan ruumiin kokemuksensa olemista ohjaavat suuntaviivat olivat muodostuneet jo menneisyydessä, suhteessa vielä silloin eläneeseen vainajaan, suunnaten yhä tässäkin hetkessä omaisten tapaa olla maailmassa ja ymmärtää todellisuutta. Keskeisintä oli, miten omaisille vainajan läsnäolo ja vaikutus tässä tietyllä tavalla rakentuneessa ruumiillisessa todellisuudessa ei ollut kadonnut tämän kuoleman myötä. Näin omaisten eletty, -historiaan ja aikaan suhteessa oleva-, ruumiin kokemus välitti monenlaista tietoa vainajan jatkuvasta olemassaolosta siinä vielä nykyisyydessäkin. Kehon kokemuksen tuottamaa ymmärrystä yhteydestä vainajaan syntyi erityisesti aistihavaintojen myötä, jolloin tulkitsin työssä aistimisen olleen tutkielman omaisille vainajayhteyden olemassaolosta viestivä kehollisen tietämisen väline. Keskeistä oli, miten aistiminen yhdistyi aineistossa ihmisten välisiin suhteisiin sekä niiden ylläpitoon, jolloin omainen pystyi kehonsa kautta eri tavoin aistimaan vainajan läsnäoloa elämässään ja ympäristössään. Samalla omasta ruumiin kokemuksesta lähtöisin olevat aistielämykset kytkivät kuolleen läheisen entistä lujemmin omaisen kehon osaksi ja tekivät tämän olemassaolon siinä vielä selväpiirteisemmin koettavaksi.

Tutkimuksessa tarkastellaan inarinsaamelaisten luontosuhdetta nykyaikana. Inarinsaamelaiset ovat alkuperäiskansa, joka on perinteisesti asuttanut Suomessa suurin piirtein nykyisen Inarin kunnan aluetta. Inarinsaamelaisten suhde luontoon on ollut hyvin läheinen ja luonnosta riippuvainen, mutta suhde luontoon on kuitenkin elänyt murroksessa erityisesti viimeisen sadan vuoden aikana esimerkiksi perinteisten elinkeinojen harjoittamisen parissa tapahtuneiden muutosten vuoksi. Muutoksista huolimatta saamelaisten suhde luontoon nähdään edelleen yleisesti vahvana ja merkittävänä osana saamelaisten arkielämää. Käytän tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä ekologista perinnetietoa, jonka avulla on tutkittu erityisesti alkuperäiskansojen luontoon liittyviä tietoja, taitoja, arvoja ja uskomuksia. Hyödynnän analyysissa Nicolas Houden tapaa jakaa ekologinen perinnetieto kuuteen eri ulottuvuuteen, joiden mukaan tarkastelen myös omaa aineistoani. Itse tutkimuskysymys työssä on kaksiosainen: 1) millaista ekologista perinnetietoa inarinsaamelaisilla on, ja 2) miten ekologinen perinnetieto näkyy inarinsaamelaisten arjessa. Tutkimuksen aineistona toimivat kevättalvella 2018 suoritetut kahdeksan inarinsaamelaisen puolistrukturoidut haastattelut. Hyödynnän analyysissa sisällönanalyysia, jonka avulla olen jakanut aineiston erilaisiin aineistosta nouseviin teemoihin ja liittänyt teemat osaksi teoreettista viitekehystä. Analyysin runkona hyödynnetyt ekologisen perinnetiedon ulottuvuudet painottuvat analyysissa sen mukaan, kuinka vahvasti ne nousevat esille aineistossani. Käytännöllistä luontoon liittyvää tietoa enemmän aineistossani korostuvat luontoon liittyvä etiikka, kulttuurillinen merkitys ja maailmankuva, jotka näin ollen näkyvät enemmän myös analyysissa ja johtopäätöksissä. Tutkielmani perusteella voidaan sanoa, että inarinsaamelaisilla on edelleen vahva yhteys luontoon ekologisen perinnetiedon välityksellä. Aineistoni perusteella inarinsaamelaisilla on nykyisinkin ekologiseen perinnetietoon liittyviä tietoja ja taitoja, joita he pyrkivät pitämään yllä ja opettamaan eteenpäin. Tähän liittyen merkittävänä teemana aineistosta nousee ylisukupolvinen ajattelu, ja sekä menneet että tulevat sukupolvet ovat vahvasti läsnä haastateltavien ajatuksissa ja luontosuhteessa. Tutkimustuloksissa on keskeistä myös se, kuinka voimakkaasti kunnioitus luontoa kohtaan näkyy. Haastateltavat näkevät luontosuhteen selvästi vastavuoroisena ja tasavertaisena, eikä ihmistä nosteta luonnon yläpuolelle. Tuloksissa näkyy vahvasti myös tapa ajatella ihmisen olevan osa luontoa, eikä oma luonnosta erillinen yksikkönsä.

Uskontotieteen pro gradu -tutkielmani käsittelee tunnepuhetta kundaliinijoogan piirissä Suomessa 2010 -luvun loppupuolella. Tutkielmani nostaa esiin tunteiden merkityksellisyyden osana nykypäivän henkisyyttä. Tunteiden tutkiminen uskontotieteessä on vielä vähäistä, eikä kundaliinijoogaa ei ole tutkittu joogasuuntauksena vielä kovin paljon Suomessa. Tutkielmani teoreettinen tausta nojaa sosiaaliseen konstruktionismiin ja sosiologi Arlie Russel Hochschildin käsitteisiin tunnesäännöistä ja tunnetyöstä. Tutkimuskysymykseni ovat 1) Millaisia tunnesääntöjä kundaliinijoogaan liittyvässä etnografisessa aineistossa on havaittavissa? 2) Miten tunteisiin suhtaudutaan kundaliinijoogan piirissä? ja 3) Millainen merkitys tunnetyöllä on osana kundaliinijoogaa? Tutkimusaineisto on kerätty uskontoetnografisella menetelmällä, joka pitää sisällään osallistuvaa havainnointia ja teemahaastatteluja. Suoritin osallistuvan havainnointini osallistumalla kundaliinijoogatunneille ja kahdeksanviikkoiselle kundaliinijoogakurssille. Havainnoinnin tuloksena syntynyt kenttäpäiväkirja ja kurssiin kuuluneet opetusmonisteet ovat analyysini kohteena teemahaastattelujen rinnalla. Vapaaehtoisia haastateltavia sain neljä. Yksi heistä oli kundaliinijoogakurssin opettaja ja kolme muuta olivat kurssille osallistuneita oppilaita. Aineiston analyysimenetelmänä olen hyödyntänyt teoriaohjaavaa sisällönanalyysia. Johtopäätöksenä totean, että kundaliinijoogan piiristä löytyy tasapainoon pyrkimisen ja negatiivisista tunteista luopumisen tunnesäännöt, jotka ilmenevät sekä informanttien haastatteluissa että kundaliinijoogan opetuksissa. Tunteisiin suhtautumisen tapoja olivat hyväksyntä, vapauttaminen ja säätely. Kundaliiinijoogan tunnesääntöjen noudattamiseen liittyvä tunnetyö ilmeni eniten kehollisien tekniikoiden käytössä kundaliinijoogan harjoitteiden muodossa. Kognitiivista tunnetyötä ilmeni selvästi vähemmän ja ilmaisullista tunnetyötä vain hieman.

Sielunmenetys on sekä perinteisessä shamanismissa että nykyshamanismissa tunnettu sairauden diagnoosi. Nykyshamanismissa se on hahmotettu selviytymismekanismina: trauman sattuessa osa sielusta lähtee ihmisestä vieden mukanaan traumaan liittyvät sietämättömät tunteet. Siksi sitä verrataan usein monitulkintaiseen dissosiaatio-termiin. Käsittelen tutkielmassani sitä, miten shamanismissa tunnettu sielunmenetyksen tila ja siihen hoidoksi tarjottu sielunpalautus suomalaisessa nykyshamanismissa ymmärretään ja miten tämä asettuu suhteeseen länsimaisen traumatutkimuksen kanssa. Kuvan sielunmenetyksestä ja -palautuksesta loin haastattelemalla seitsemää suomalaista shamanismin harjoittajaa. Tulkitsin tekemäni haastattelut teoriaohjaavan sisällönanalyysin avulla. Näkemykset sielunmenetyksestä ja -palautuksesta olivat keskenään melko erilaisia, mikä osaltaan kuvaa nykyshamanismin monimuotoista kenttää. Suomalaisessa nykyshamanismissa sielunmenetys voidaan ymmärtää joko trauman jälkeisenä tilana tai sitten hyvin yleisinhimillisenä, kaikkia ihmisiä toisinaan koskettavana asiana. Tästä lievemmästä tilasta yksi haastateltava käytti erotuksena termiä sielunhämärtyminen. Hoidoksi sielunmenetykseen tarjotaan sielunpalautusta. Sielunpalautus voidaan ymmärtää joko sielunhakumatkan sisältävänä rituaalina tai pidempänä sielunpalautusprosessina. Sielunmenetys voidaan ymmärtää myös laajemmassa kontekstissa esimerkiksi jonkun kansan kollektiivisena sielunmenetyksenä. Sielunmenetys ei kosketa ainoastaan ihmisiä, vaan se voi tapahtua myös luonnolle. Niin länsimaisen traumatutkimuksen kuin shamanistisen ajattelunkin mukaan traumat aiheuttavat ihmisille erilaisia psyykkisiä ja kehollisia oireita. Shamanismissa näiden traumaperäisten oireiden takana katsotaan olevan pohjimmiltaan sielunmenetys. Aivan kuin traumat yleensä, myös sielunmenetys voi vaikuttaa ihmisiin ylisukupolvisesti. Sielunpalautusrituaalin suhde länsimaiseen traumatutkimukseen on melko ristiriitainen, sillä sen hoitofilosofia perustuu pitkälti yli-inhimilliseen tasoon, jota länsimainen traumatutkimus ei tunnusta. Sielunpalautusprosessia voidaan tehdä myös länsimaisin menetelmin. Sielunpalautusta tarjotaan Suomessa täydentävänä hoitomuotona. Haastateltavien puheissa nousi voimakkaasti esille toive erilaisten hoitomuotojen välisestä yhteistyöstä.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan rautaan liittyviä uskomuksia viikinkiajalla. Aineistona hyödynnetään rautaan liittyvää sanastoa digitoidussa muinaisnorjan Dictionary of Old Norse Prose (ONP) sanakirjassa. Aineisto muodostui 225 rautaan liittyvästä sanasta sekä 76 yhdyssanasta, joiden etuliitteessä rauta ilmeni. Näitä sanoja tarkasteltiin aineistolähtöisen sisällönanalyysin avulla, niiden muinaisnorjankielisessä esiintymiskontekstissa, etsittäessä viitteitä rautaan liittyvistä uskomuksista. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä hyödynnettiin esinebiografiaa, jonka avulla raudalle muotoiltiin kolmivaiheinen: syntymän, elämän ja kuoleman kattava elinkaari. Raudan syntymävaihe käsitti sen esinettä edeltävät muodot kosteikkoalueiden raakaaineena, limoniittina. Elinkaarensa keskivaiheilla rauta keski-ikäistyi ja saavutti elämänsä erilaisina esineinä. Niihin liittyvät karismaattiset ja yli-inhimilliset uskomukset vaihtelivat esinetyypeittäin. Elinkaarensa viimeisessä vaiheessa rauta laskettiin takaisin maan uumeniin osana kosteikkoalueiden esineupotuksia tai ihmisvainajien ruumis-, vene- ja laivahautauksia, sisältäen erilaisia merkkejä muun muassa tarkoituksellisesta vahingoittamisesta. Symbolisesti raudan kuolema palauttaa sen takaisin syntysijoilleen maan uumeniin. Tutkimuksessa selvisi, että rautaan itseensä ei vaikuta liittyneen yliinhimillisiä uskomuksia, vaan nuo uskomukset liittyivät rautaa käsitelleiden henkilöiden kykyyn manipuloida raudan ominaisuuksia. Esinebiografinen lähestyminen rautaan materiaalina, sille tässä tutkielmassa muotoillun elinkaaren kautta, osoittautui luontevaksi tavaksi kartoittaa raudan eri olomuotoja ja vaiheita. Primääriaineiston sijoittaminen viikinkiajalle osoittautui kuitenkin haastavaksi tehtäväksi ja muinaisnorjankieliset lähteet paljastivat valituilla hakusanoilla vähän varsinaisista rautaan liittyvistä uskomuksista. Tätä puutetta paikattiin hyödyntämällä uskontohistoriallista, arkeologista ja filologista tutkimuskirjallisuutta, jonka avulla tutkimusongelma kohdennettiin viikinkiajalle. Tutkielmassa hyödynnetty aineisto tarvitsisi seurakseen kuitenkin laajemman otoksen erilaisia aineistotyyppejä, latinankielisistä lähteistä riimukirjoituksiin sekä skaldirunouteen. Hakusanoja tulisi myös laajentaa kattamaan erilaiset esinetyypit, jotta viikinkiajan rautaan liittyviä uskomuksia voitaisiin kartoittaa laaja-alaisemmin.