Browsing by study line "Tax law"

Tässä tutkielmassa tarkastellaan aineettomien oikeuksien roolia Euroopan unionissa tapahtuvassa verokilpailussa sekä sen tuottamia ongelmatilanteita, kuten voitonsiirtoja ja veropohjan rapautumista. Tutkielmassa perehdytään siihen, kuinka Euroopan unionin perusoikeudet ovat rajoittaneet jäsenvaltioiden mahdollisuutta estää yhtiöitä siirtämästä pelkästään aineettomia oikeuksiaan verohuojennusjärjestelmän alle. Valtioiden veropoliittinen motiivi aineettomien oikeuksien verohuojennuksia tarjotessa on lisätä valtion alueella tapahtuvaa tutkimus- ja kehitystyötä, mutta tämä ei ole toteutunut. OECD:n BEPS-hankkeen niin kutsuttu nexus-periaate pyrkii luomaan yhteyden taloudellisen tuoton luomisaktiviteetin sekä tuoton verotuksen välille. Jotta periaate saatiin soveltumaan Euroopan unionin oikeuskäytäntöön, EU:ssa sovellettaessa periaate keskittyy yhtiön toimintaan maantieteellisten rajoitusten sijasta. Nexus-periaate otettiin osaksi unionin oikeutta, ja jäsenvaltiot ovat implementoineet sen osaksi aineettomien oikeuksien verohuojennuksiaan. Kuitenkin nexus-vaatimuksen tehokkuus on mahdollisesti heikentynyt johtuen muutoksista, jotka katsottiin pakollisiksi Euroopan unionin perusoikeuksien takia. Lisäksi vaikka EU on hyväksynyt nexus-periaatteen osaksi oikeusjärjestelmäänsä, sen yhteensopivuus EUTin oikeuskäytännön kanssa herättää kysymyksiä.

Tutkimuksen kohteena kiinteän toimipaikan käsite tulo- ja arvonlisäverotuksessa. Tarkoituksenani on selvittää, mitä tuo käsite kummassakin verolajissa tarkoittaa, ja millaisia vaikutuksia se tuo yritykselle. Tutkimuksen on määrä vastata kysymyksiin tulo- ja arvonlisäverotuksen kiinteän toimipaikan eroista ja yhtäläisyyksistä. Tavoitteena on kartoittaa eritoten arvonlisäverotuksen kiinteän toimipaikan jokseenkin tuloverotuksen käsitteeseen sekoittunut sisältö. Näin ollen pyrin käsittelemään tutkimuskohdetta painottaen arvonlisäverotuksen näkökulmaa. Kiinteän toimipaikan käsite ei ole yhtenevä tulo- ja arvonlisäverotuksessa, vaikka niissä on aineellisesti paljon samaa. Määritelmät ovat peräisin eri oikeuslähteistä. Arvonlisäverotuksessa ensisijainen oikeuslähde on EU-lainsäädäntö. Tuloverotuksessa taas korostuu verosopimusoikeus. Sovellettavana ovat eri verolajien järjestelmät, jotka käyttäytyvät valtion verotusoikeuteen ja yritysten verovelvollisuuteen nähden eri tavalla. Arvonlisäverotuksessa tavoitteena on kanavoida vero kuluttajan kannettavaksi. Laaja vähennysjärjestelmä turvaa kilpailun neutraalisuutta ja piilevän veron syntymistä. Tuloverotuksessa tavoitteena on verottaa yrityksen tuloa. Olennaisena osana kansainvälisen kaupan tuloverotusta on tuottojen ja tappioiden kohdistaminen oikeaan maahan. Molempiin verolajeihin liittyy veron kertaantumisen ja nollaverotuksen estäminen. Sekä tulo- että arvonlisäverotuksessa kiinteän toimipaikan määritelmät ovat laveita, mistä aiheutuu haastavia rajanvetotilanteita. Verosopimusoikeudesta peräisin olevan kiinteän toimipaikan osalta OECD:n tulkintaohjeet ovat saavuttaneet tärkeän aseman. Tulkintaohjeet sisältävät yksityiskohtaista arviointia kiinteän toimipaikan muodostumisesta. Arvonlisäverotuksen tulkintatilanteisiin ei saada vastauksia vastaavasta tulkintakannanotosta. Arvonlisäverotuksen kiinteän toimipaikan määritelmä on perujaan EUT:n oikeuskäytännöstä, minkä vuoksi EUT:n ratkaisujen painoarvo on arvonlisäverotuksen osalta erityisen tärkeä tulkinta-apu. Tuloverotuksessa kiinteä toimipaikka voi muodostua kolmen erilaisen perusteen pohjalta: liikepaikan, rakennustoiminnan aikarajan ylittymisen tai epäitsenäisen edustajan. Kuhunkin muodostumisperusteeseen kuuluvat omat edellytyksensä. Arvonlisäverotuksessa kiinteän toimipaikan muodostumisperusteita on vain yksi. Tuloverotuksessa liiketoiminnan harjoittaminen sisältyy kuhunkin kiinteän toimipaikan muodostumisperusteeseen, eikä valmisteleva ja avustava toiminta muodosta kiinteää toimipaikkaa. Arvonlisäverotuksessa kiinteä toimipaikkaa koskeva kysymys ratkaistaan erikseen suhteessa siihen, harjoittaako kiinteä toimipaikka minkäänlaista liiketoimintaa. Myyntiin osallistuminen on arvonlisäverotuksessa siten kiinteästä toimipaikasta erillinen kysymys, joka kuitenkin kulkee käsi kädessä kiinteän toimipaikan vaikutusten kanssa. Yhteistä on, ettei puhtaasti avustava ja valmisteleva toiminta kummassakaan verolajissa muodosta yritykselle verovelvollisuutta. Kiinteän toimipaikan ydintehtävänä on toimia valtioiden välistä verotusoikeutta jakavana elementtinä. Tuloverotuksessa kiinteä toimipaikka antaa valtiolle suoraan verotusoikeuden, kun arvonlisäverotuksessa verotusoikeutta jaetaan myyntimaasäännöksillä, joiden liittymäkohdat ovat liiketoiminnan kotipaikka ja kiinteä toimipaikka. Kiinteä toimipaikka luo yrityksille rekisteröitymisvelvollisuuksia. Tuloverotuksessa kysymys on työnantajarekisteröinnistä ja arvonlisäverotuksessa rekisteröinnistä arvonlisäverovelvollisten rekisteriin, mikäli kiinteä toimipaikka myös harjoittaa Suomessa verollista myyntiä. Myyntiin osallistuva kiinteä toimipaikka ei arvonlisäverotuksessa voi soveltaa myyntiinsä käännettyä verovelvollisuutta taikka saada ulkomaalaispalautuksia. Toisaalta ALV:n kiinteän toimipaikan mukana yritys saa hyväkseen vähäisen liiketoiminnan verohuojennukset.

Verohallinto tekee vuosittain yli 15 miljoonaa verotusta koskevaa päätöstä. Näistä päätöksistä valtaosa tehdään automaattisesti ilman ihmisten osallistumista päätöksentekoon. Vuonna 2019 eduskunnan apulaisoikeusasiamies antoi päätöksen, jonka mukaan Verohallinnon automatisoitu päätöksenteko ei täytä perustuslain vaatimuksia. Päätöksen jälkeen Suomessa on ryhdytty lainsäädäntöhankkeisiin, joilla pyritään turvaamaan Verohallinnon toiminnan edellytykset perustuslain edellytykset täyttäen. Tämä tutkielma esittää kattavan kuvan viranomaisten harjoittamaan automaattiseen päätöksentekoon vaikuttavasta moninaisesta ja monimutkaisesta sääntelykokonaisuudesta, Verohallinnon automaattisen päätöksenteon hyödyntämiseen liittyvistä oikeudellisista ongelmista sekä uudesta suomalaisesta sääntelystä, jolla pyritään korjaamaan automaattisen päätöksenteon ongelmakohtia. Tutkielmassa käsitellään Verohallinnon automaattiseen päätöksentekoon välillisesti vaikuttavaa sääntelyä ihmis- ja perusoikeuksien, julkisen vallan ja hyvän hallinnon, tietosuojan sekä verotusmenettelyn kannalta. Taustasääntelyä ja verotuksen aineellista sääntelyä peilataan Verohallinnon käytännössä harjoittamaan automaattiseen päätöksentekoon ja siinä havaittuihin oikeudellisiin puutteisiin. Puutteet liittyvät erityisesti hallinnon lakisidonnaisuuteen, virkavastuun toteutumiseen, hyvän hallinnon ja oikeusturvan toteutumiseen sekä tietosuojaan. Tutkielma esittelee uuden automaattista päätöksentekoa koskevan lainsäädännön ja arvioi korjaako lainsäädäntö aiemmat puutteet. Johtopäätöksenä uuden sääntelyn arvioidaan korjaavan enimmän osan toimintaan liittyneistä puutteista mutta esiin nostetaan myös mahdollisia aukkoja uudessa sääntelyssä, joiden osalta Verohallinnon automaattisen päätöksenteon lainmukaisuutta voidaan joutua arvioimaan vielä uudemman kerran.

As one of the steps the Court uses to evaluate the existence of discrimination in relation to the exercise of the fundamental freedoms, comparability is an important question for anyone operating within the scope of the jurisdiction of the European Union. What makes it even more important in the context of direct taxation, is the way direct taxation is harmonised in the European Union. In the absence of positive harmonisation, negative harmonisation, which occurs through the Court finding national legislation incompatible with, for example, the fundamental freedoms, has an important role in enabling market integration in direct tax matters. This study looks at the steps the Court employs in determining comparability in cases related to dividend taxation. Accordingly, the fundamental freedoms discussed are the freedom of establishment and the free movement of capital. We start by looking at what the concept of comparability means, since in reality, we cannot expect any cases to be comparable in every aspect. In its analysis of comparability, the Court first looks at whether the member state being accused of discriminatory measures has exercised its taxing powers in respect of the income in question. If the answer is no, the cases cannot be deemed comparable. If the answer is yes, the Court will move on to the next step. In the second step, the Court will determine whether the taxpayers compared in the case are subject to tax in the same way in respect of the income in question. If the answer is yes, the cases should be treated comparably in every other aspect as well (i.e. discriminatory measures cannot be applied). If the answer is no, the Court will move on to the final distinguishing step. If the two other questions have not clarified whether the situations in question are objectively comparable, the Court will analyse the situation in light of the aim of the national legislation. If the aim is relevant for the situations of both of the taxpayers equally, the taxpayers should be regarded as being comparable.

Yritysjärjestelyt tulevat ajankohtaiseksi lähes jokaisen yrityksen elinkaareen aikana. Yhtiöjärjestelyjen syynä voi olla esimerkiksi yhtiön toiminta- tai omistusrakenteen muutosten tarpeet. Laissa elinkeinotulon verottamisesta (360/1968) säädetään useista yritysjärjestelydirektiivin 2009/133/EY mukaisista yritysjärjestelyistä. Yksi näistä järjestelyistä on osakevaihto, josta säädetään kansallisessa lainsäädännössämme elinkeinoverolain 52 f §:ssä. Osakevaihto on järjestely, jossa osakeyhtiö hankkii sellaisen osuuden toisen osakeyhtiön osakkeista, että sen osakkeet tuottavat enemmän kuin puolet hankittavan yhtiön kaikkien osakkeiden tuottamasta äänimäärästä. Osakkeita vastaan annetaan hankkivan yhtiön liikkeeseen laskemia uusia osakkeita tai yhtiön hallussa olevia omia osakkeita. Lisäksi on mahdollista antaa enintään 10 prosenttia rahavastiketta. Säännöksen edellytykset täyttäen toteutettu osakevaihto mahdollistaa järjestelyn toteuttamisen luovutusvoittoveroa lykkäävästi. Osakevaihdon tarjotessa myös muita mahdollisia veroetuja on osakevaihto verotehokas keino luoda tai muokata konsernirakennetta ja omistajapohjaa. Tutkielman tarkoituksena on tutkia osakevaihdon säännöspohjaa ja paneutua ennen kaikkea osakevaihdon lainmukaisten edellytysten täyttämisen ongelmakohtiin. Mikäli osakevaihtoa ei suoriteta elinkeinoverolain 52 f §:n mukaisesti menetetään luovutusvoittoveron lykkääntymisetu. Lisäksi tarkastellaan elinkeinoverolain 52 h §:ssä säädettyä erityisestä veronkiertosäännöstä ja verotusmenettelystä annetun lain (1558/1995) 28 §:ssä säädettyä yleistä veronkiertosäännöstä ja näiden aiheuttamia mahdollisia ongelmakohtia osakevaihdon EVL 52 f §:n mukaisessa läpiviennissä. Mahdollisuuksia epäonnistua EVL 52 f §:n edellytysten täyttämisessä on tutkimuksen pohjalta useita. Mikäli järjestelyä toimittaessa ei toimita erityisen huolellisesti voi EVL 52 f § jäädä soveltumatta etenkin rahavastikkeeseen ja ääntenenemmistöön liittyvien nyanssien johdosta. Ongelmia voi aiheuttaa muun muassa äänileikkurit, väärään rahastoon vastikeosakkeiden merkitseminen ja tulkinta siitä mikä luetaan rahavastikkeeksi. Veronkiertosäännösten suhteen tärkeintä on ennakkoratkaisun KHO 2017:72 pohjalta pitää huoli, ettei järjestely tuota lain tarkoituksen kanssa ristiriitaista tai vierasta veroetua.

Siirtohinnoittelu tarkoittaa etuyhteysosapuolten eli käytännössä samaan konserniin kuuluvien konserniyhtiöiden välisten liiketoimien hinnoittelua, jonka perustana on markkinaehtoperiaate. Siirtohinnoittelulla on olennainen vaikutus kansainvälisen konsernin tuloverotukseen sen vaikuttaessa osapuolten verotettaviin tuloihin ja tappioihin. Markkinaehtoperiaatteen mukaan kansainväliseen konserniin kuuluvien yhtiöiden tulisi sisäisissä liiketoimissaan noudattaa ehtoja, joita toisistaan riippumattomat osapuolet noudattaisivat vastaavissa liiketoimissa. Rahoitusliiketoimiin liittyvät siirtohinnoittelukysymykset ovat aiheena ajankohtainen, sillä OECD antoi 11.2.2020 siirtohinnoitteluohjeiden rahoitusliiketoimia koskevan päivityksen, siirtohinnoitteluohjeiden luvun X. Lisäksi sisäiset rahoitustransaktiot ovat tarjonneet mahdollisuuden tehokkaaseen verosuunnitteluun, verotuksen minimointiin ja ne ovat saattaneet toimia välineenä jopa peiteltyyn voitonsiirtoon. Tästä on seurannut se, että eri valtioiden veroviranomaiset ovat herkemmin ottaneet rahoitustransaktioiden siirtohinnoittelun tarkastuksen kohteeksi. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten kansallinen lainsäädäntömme suhtautuu konsernisuhteesta seuraavaan implisiittiseen tukeen rahoitusliiketoimien siirtohinnoittelussa, kun verotuskäytännön lähtökohtana on vakiintuneesti ollut erillisyhtiöperiaate eli konserniyhtiöiden verotuksellinen kohtelu erillisinä ja itsenäisinä yksikköinä. Implisiittisellä tuella puolestaan viitataan eräänlaiseen passiiviseen etuuteen, joka seuraa yksinomaan konserniin kuulumisesta. Tutkielmassa tarkastellaan erillisyhtiöperiaatetta ja konsernisuhteesta seuraavaa implisiittistä tukea konsernin sisäisten lainatransaktioiden, niiden markkinaehtoisen koron, luottoluokituksen, cash pooling -järjestelyjen sekä takaus- ja vakuusjärjestelyjen näkökulmasta. Lisäksi aihetta analysoidaan yleisemmin konserniverojärjestelmän näkökulmasta. Siirtohinnoitteluohjeiden rahoitusliiketoimia koskevan päivityksen myötä implisiittinen tuki on mahdollista jatkossa ottaa huomioon konserniyhtiön luottokelpoisuuden arvioinnissa, mikäli tapauskohtaiset tosiseikat sen hyödyntämistä tukevat eikä erillisyhtiön luottoluokituksen määrittäminen luotettavasti ole muutoin mahdollista. Implisiittistä tukea koskeva tulkintasuositus poikkeaa vallitsevasta erillisyhtiöperiaatteeseen perustuvasta verotuskäytännöstä ja sitä voidaan Verohallinnon mukaan pitää perustavanlaatuisena uutena tulkintasuosituksena, jota voidaan soveltaa verovuodesta 2020 alkaen.

Tutkielman näkökulma on veroprosessioikeudellinen. Tutkielmassa tarkastellaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön näkökulmasta Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan soveltumista verotusmenettelyssä. Tavoitteena tutkielmassa on selvittää verovelvollisen ilmoitusvelvollisuuteen liittyvää oikeustilaa Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan ja erityisesti itsekriminointisuojan soveltamisen näkökulmasta. Nykyään itsekriminointisuojalla tarkoitetaan sitä, että kenenkään ei tarvitse myötävaikuttaa oman syyllisyytensä selvittämiseen. Tähän kuuluu olennaisena osana myös oikeus vaikenemiseen, mutta muutoin itsekriminointisuojan sisältö ja tarkkuus jättää auki kysymyksiä verotusmenettelyn näkökulmasta. Itsekriminointisuoja on alun perin kehitetty rikosprosessissa, joka on EIT:n tulkinnan vuoksi saanut jalansijaa myös muissa prosessilajeissa. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että siviiliprosessissa tai hallinnollisessa menettelyssä annetut lausumat tai niissä hankitut selvitykset voivat tulla itsekriminointisuojan soveltamisen piiriin. Euroopan ihmisoikeussopimus ei nimenomaisesti sisällä määräystä koskien itsekriminointisuojan soveltamista vaan itsekriminointisuojan nykyinen määritelmä on omaksuttu Suomeen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännöstä. Tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklassa tarkoitettuihin oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin keskeisiin ominaisuuksiin kuuluu itsekriminointisuojan soveltaminen. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen lähtökohta päätettäessä siitä, sovelletaanko 6 artiklaa kyseiseen verotusasiaan, on ollut selvittää verotusasian laatu kysymällä ensinnäkin, onko kyseessä ”oikeudenkäyntiasia” (dispute/engl. contestation/ranska) ja onko asia määräävästi rikosoikeudellinen tai siviilioikeuksia ja velvollisuuksia koskeva. Autonomisen tulkinnan periaatteella tarkoitetaan Euroopan ihmisoikeussopimuksen kohdalla sitä, että sopimustekstissä käytetyillä käsitteillä on itsenäinen merkityksensä, joka ei ole yhteneväinen vastaavalla käsitteellä kansallisessa oikeudessa olevan merkityksen kanssa. EIT on arvioinut rikossyytteen käsitteen 6 artiklan soveltamisalan kannalta itsenäisesti antamatta ratkaisevaa merkitystä kansallisen oikeuden määritelmille. EIT on käyttänyt rikossyytteen määrittelyyn ns Engel-kriteereitä, joiden mukaan arvioidaan menettelyn laatua kansallisessa oikeudessa, syytteessä tarkoitetun teon luonnehdintaa sekä langetettavan seuraamuksen laatua ja ankaruutta. Arviointi siitä, sisältyykö asiaan määritelmä rikossyytteestä, ei riipu ainoastaan siitä, sisältyykö määritelmä kunkin jäsenmaan omaan kansalliseen rikoslakiin. Rikossyyte - määritelmällä on oma yleissopimukseen perustuva merkityksensä. Lähtökohta EIT:n oikeuskäytännössä itsekriminointisuojan soveltamiselle on se, milloin viranomaisen katsotaan käyttäneen pakkoa. Itsekriminointisuojan suojaamana syytetyltä ei voida pakkokeinoin hankkia todisteita vastoin hänen tahtoaan. Kysymys on täten syytettyä suojaavasta periaatteesta, mutta perusteiltaan sillä ehkäistään oikeuden väärinkäyttöä viranomaisten taholta ja turvataan muiden 6 artiklan periaatteiden toteutumista. Tutkielman johtopäätöksissä nojaudutaan siihen, että nykyinen oikeustila ei suojaa rehellistä verovelvollista, joka pyrkii täyttämään ilmoitusvelvollisuutensa, eikä verovelvollisen oikeusturva toteudu legaliteettiperiaatteen mukaisesti, koska tämä ei ole oikeutettu 6 artiklan suojaan. Tämän vuoksi Euroopan ihmisoikeussopimukseen tulee tehdä lisäpöytäkirja, jossa 6 artiklan sovellettavuutta verotusmenettelyyn selvennetään ja jotta verovelvollisen oikeusturvakeinoja voitaisiin tasapainottaa suhteessa veroviranomaisen toimivaltuuksiin.

Maisterintutkielma käsittelee pääasiassa rajoitetusti verovelvollisen tulon verottamisesta annetun lain (627/1978) hallintarekisteröidylle osakkeelle maksetun osingon lähdeverotusta koskevien säännösten uudistusta (HE 282/2018 vp). Uutta lähdeverojärjestelmää on sovellettu 1.1.2021 alkaen ja siinä implementointiin OECD:n TRACE-malli. Uudella lähdeverojärjestelmällä pyrittiin sekä parantamaan Verohallinnon tiedonsaantia että luomaan lähdeverojärjestelmä, jossa verosopimusten mukaiset edut myönnetään jo lähteellä. Kesällä 2021 hallintarekisteröidylle osakkeelle maksetun osingon lähdeverokantojen keskiarvo oli kasvanut 26 prosenttiin sen ollessa esimerkiksi vuonna 2020 vain 15 prosenttia. Tähän pohjautuen tutkimuksessa tarkastellaan uuden lähdeverojärjestelmän toimivuutta erityisesti EU-oikeudellisesta näkökulmasta arvioimalla sen suhtautumista pääomien vapaaseen liikkuvuuteen sekä palveluiden tarjonnan vapauteen. Vaikuttaa siltä, ettei uusi lähdeverojärjestelmä toimi vielä optimaalisesti, sillä verosopimusten mukaisten lähdeveroetuuksien saaminen jo osinkoa maksettaessa on hankaloitunut. Esimerkiksi verosta vastuussa olevan rekisteröityneen säilyttäjän ja osingon maksajan verovastuu lähdeveron alipidätyksestä on voinut johtaa siihen, ettei lähdeveroetuuksia ole uskallettu myöntää jo lähteellä, mikäli tilanteeseen on liittynyt epäselvyyksiä. Nämä ongelmat ovat ongelmallisia EU-oikeuden näkökulmasta. Ne saattavat kuitenkin liittyä lähdeverojärjestelmän käyttöönottoon ja ne saattavat kadota tai ainakin helpottua ajan kuluessa, kun järjestelmä tulee lähdeverotuksen osapuolille tutuksi ja se myös itsessään selkeytyy. Uusi lähdeverojärjestelmä esimerkiksi erilaisine standardointeineen on optimaalisesti toimiessaan potentiaalisesti tehokas ja hallinnolliselta taakaltaan kohtuullinen. Vaikka lähdeverojärjestelmän käyttöönotossa on ilmennyt ongelmia, vielä ei voida tehdä lopullisia päätöksiä järjestelmän toimivuudesta.

Tutkielmassa käsitellään kryptoprotokollapohjaisten täysin virtuaalisten internetyritysten yhtiöoikeudellista luonnetta ja kansainvälistä verotusta voimassaolevien vero-oikeuden normien sekä erityisesti OECD:n BEPS-hankkeen yhteydessä 14.10.2020 julkaiseman digiyhtiöitä koskevan tuoreen nexus-sääntöehdotuksen pohjalta. Digitalisaatio tarjoaa yrityksille uusia tapoja harjoittaa liiketoimintaa. Internet mahdollistaa automaattisten palveluiden sekä tuotteiden myymisen asiakkaille ja data on noussut keskeiseen asemaan yritysten arvon luojana. Datan omistajuus on keskittynyt jättimäisille digiyhtiöille ja niiden vaikutus kaikkiin yhteiskunnan osa-alueisiin on kasvava. Kryptot ovat digitalisaation seuraava taso, jonka avulla toimijoiden taloudellista toimintaa voidaan järjestää uudella hajautetulla tavalla täysin virtuaalisesti. Niiden myötä digitaalisten palveluiden avulla luotu arvo voidaan jakaa tasapuolisemmin järjestelmään osallistuneiden tahojen kesken ja perinteinen omistajuuden tunne saadaan palautettua. Kryptot edustavat siis uutta yhtiöoikeudellista muotoa harjoittaa liiketoimintaa. Digitalisaatio on luonut haasteensa kansainväliselle vero-oikeudelle. Erityisen haastavaksi on muodostunut se, että voimassaolevat kansainväliset veronormit eivät riittävällä tavalla pysty tavoittamaan digitaalisen talouden perusteella syntynyttä arvonnousua rajat ylittävässä liiketoiminnassa. Tämä on väistämättä nostanut esiin sen kysymyksen, että miten valtioiden välinen oikeudenmukainen verotusoikeuksien jakautuminen voidaan toteuttaa digitalisoituneessa maailmassa, jossa kiinteitä toimipaikkoja ei välttämättä muodostu. Kryptoprotokollan avulla toteutettua liiketoimintaan luo entisestään painetta kansainvälisten vero-oikeuden normien muuttamiselle, sillä toiminta tapahtuu täysin verkossa ilman minkäänlaista fyysistä yhteyttä valtioihin. Näin ollen tulevaisuuden internetyritykset välttävät täysin fyysisten yhteyksien muodostumisen, mikä asettaa todellisen haasteen kansainvälisen vero-oikeuden periaatteeseen, jonka mukaan verotus tapahtuu siellä, missä arvo syntyy. Edellä mainituista lähtökohdista tutkimuksessa asetetaan kaksi tutkimuskysymystä, joiden perusteella pyritään ensinnäkin selvittämään, missä määrin nykyisten yhtiöoikeudelliset normit ja teoriat onnistuvat tavoittamaan kryptoprotokollan avulla harjoitettavan täysin virtuaalisen liiketoiminnan ja voidaanko tätä toimintaa pitää esimerkiksi elinkeinoverolain mukaisena liiketoimintana. Toisella tutkimuskysymyksellä havainnoidaan sitä, voidaanko nykyisten kansainvälisten vero-oikeuden normien avulla verottaa täysin verkossa toimivaa liiketoimintaa ja toisaalta selvitetään OECD:n ehdottaman uuden nexus-sääntöehdotuksen soveltumista internetyhtiön liiketulojen verottamiseen rajat ylittävissä tilanteissa. Toisaalta tutkimuksessa nostetaan esiin haasteita, joita täysin verkossa harjoitettu liiketoiminta voi aiheuttaa sekä yhtiöoikeudelle että kansainväliselle vero-oikeudelle, kun sijoittautumistarvetta mihinkään valtioon ei ole olemassa. Tutkielman näkökulma on lainopillinen, mutta molempien tutkimuskysymysten tarkastelu edellyttää myös de lege ferenda -tyyppistä sekä veropoliittista pohdintaa. Tutkielmassa päädytään lopputulokseen, jonka mukaan voimassaoleva yhtiöoikeudellinen sääntely ei kykene tunnistamaan kryptoprotokollan avulla organisoitua taloudellista toimintaa itsenäisen oikeushenkilön toiminnaksi, jonka perusteella niiden operointi tapahtuu täysin yhtiöoikeudellisen sääntelykehikon ulkopuolella. Tulos johtaa siihen, että myöskään kansainvälisen vero-oikeuden voimassaolevat normit tai ehdotettu uusi nexus-sääntö eivät sovellut niiden verottamiseen, vaikka ehdotettu uusi nexus-sääntö tarjoaa ainakin teoreettisen mahdollisuuden siihen. Tutkielmassa esitetään kuitenkin väite, että olemassa olevien kryptoprotokollalle perustuvien internetyhtiöiden toiminta on de facto verrattavissa modernien osakeyhtiöiden toimintaan, jolloin valtioiden veropoliittisessa intressissä tulisi olla myös niiden verottaminen. Mitä pidemmälle kryptoprotokollien avulla harjoitettu liiketoiminta kehittyy, on se etulyöntiasemassa moderneihin osakeyhtiöiden nähden, kun sen liiketulot ovat verottomia. Vero-oikeudessa vallitsevan neutraalisuuden periaatteen tai valtioiden veropohjan rapautumisen estämisen kannalta tätä ei voida pitää toivottuna tilanteena. Näin ollen kryptoprotokollia koskevaa sääntelyä tulisi edelleen kehittää ja teknologian potentiaali tulisi huomioida nykyistä kokonaisvaltaisemmin.

Kiinteistösijoitusten verokohtelua on pyritty selvittämään kartoittaen mahdollisuuksia tiivistää veropohjaa ulkomaisten kiinteistöomistusten fiskaalisen merkityksen kasvaessa. Selvitystä vaikeuttaa oikeustilan vallitseva keskeneräisyys johtuen sekä muutoksista lainsäädännössä että EU:n tuomioistuimen viimeaikaisesta oikeuskäytännöstä. EU:n pääomamarkkinoiden yhtenäistymiskehityksen myötä Suomen verotusoikeus ulkomaisiin kiinteistöomistuksiin riippuu siitä, vertautuuko ulkomainen toimija verovelvolliseen vai verovapaaseen suomalaiseen toimijaan. Vertailuarviointi nojaa oikeuskäytäntöön, sillä yhtiöoikeutta ei ole kansainvälisesti harmoninsoitu. Oikeustilassa voidaan erottaa kaksi keskeistä avoinna olevaa kokonaisuutta. Ensinnäkin sijoitusrahastojen verovapauden edellytyksistä säädetään vuodesta 2020 eteenpäin tuloverolaissa, mutta uudet verovapauden edellytykset eivät välttämättä täytä EU-oikeuden vaatimuksia, minkä seurauksena Helsingin hallinto-oikeus on pyytänyt TVL 20 a §:ssä säädetystä sopimusperusteisuuden vaatimuksesta ennakkoratkaisua EU:n tuomioistuimelta. Toiseksi avoinna on kysymys siitä, mihin oikeudelliseen muotoon ulkomaiset kiinteistösijoitusrakenteet tulisi luokitella silloin, kun Suomen oikeusjärjestelmä ei tunne ulkomaisen rahaston oikeudellista muotoa. EU:n tuomioistuin antoi hiljattain Suomea koskevan tapauksen C-480/19 E v. VOVA, jossa oli kyse luxemburgilaisen SICAV-rahaston vertautumisesta suomalaiseen sijoitusrahastoon. Kyse oli UCITS-direktiivin mukaisesta toimijasta, ja UCITS-rahastojen kannalta ratkaisu selkeytti oikeustilaa, mutta niin sanottujen non-UCITS-rahastojen osalta ratkaisu jätti jälkeensä useita avoimia kysymyksiä. SICAV-muotoinen rahasto on kansainvälisesti yleinen toimintamuoto, jota Suomen oikeusjärjestelmä ei tunnista. SICAV-rahasto voi useimmissa valtioissa sijoittaa myös kiinteistöihin, ja SICAV-rahaston kiinteistösijoitukset voivat suuntautua myös Suomeen. Tuloverolain uudistuksen jälkeen yhtiömuotoiset SICAV-rahastot suljettiin Suomessa pois verovapauden piiristä. Tutkielmassa analysoidaan kansainvälisesti käytettyjen kiinteistösijoitusrakenteiden oikeudellisia ja toiminnallisia ominaisuuksia verotus- ja oikeuskäytännön valossa pyrkien selvittämään päälinjoja, joiden perustella sijoitusrakenteita luokitellaan eri oikeudellisiksi muodoiksi. Lisäksi tutkielmassa analysoidaan sopimusperusteisuuden vaatimuksen EU-oikeudenmukaisuutta peilaten EU:n tuomioistuimen oikeuskäytäntöä Luxemburgilaisiin rahastoihin, jotka sijoittavat Suomessa sijaitseviin kiinteistöihin. Kysymyksen havainnollistamiseksi analysoidaan Luxemburgin yhtiö- ja rahastolainsäädännön mukaisia sijoitusrakenteita, sillä Luxemburgin yhtiöoikeus tunnistaa kaikki relevantit rahastotyypit, yhtiömuodot ja näiden variaatiot, eikä oikeusjärjestelmä tunnista erillistä REIT-doktriinia. Tutkielman metodologisena lähestymistapana on lainoppi ja pääasiallisena lähdemateriaalina käytetään EUT:n, KHO:n, hallinto-oikeuksien ja keskusverolautakunnan oikeuskäytäntöä sekä oikeuskirjallisuutta ja asiantuntija-artikkeleita.