Browsing by study line "Uskontotiede"

Tutkimuksessani selvitän ikonisen goottiyhtye Bauhausin uskontosuhdetta. Pääkysymykseni on se, millainen on Bauhausin suhde uskontoon ja miten se näkyy yhtyeen musiikissa. Aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet goottikulttuurin käyttävän uskonnollista kuvastoa ja uskonnollisia elementtejä osana estetiikkaansa, ja kuvanneet muutoin goottikulttuurin suhdetta uskontoon. Tutkimukseni laajentaa käsitystä goottikulttuurin ja uskonnon suhteesta yhteen lajityypin kehittymisen kannalta merkittävään yhtyeeseen keskittyen. Käytän menetelmänä laadullista sisällönanalyysiä, jonka avulla analysoin muun muassa viittä yhtyettä käsittelevää kirjaa, yhtyeen haastatteluja sekä heidän kappaleidensa tekstejä. Peilaan löydöksiäni aiempaan tutkimukseen goottikulttuurista, sekä myös yleisempään populaarikulttuurin ja uskonnon suhdetta käsittelevään tutkimukseen. Tutkin miten uskonnolliset elementit näkyvät yhtyeen imagossa, ja miten ne ilmenevät esimerkiksi levyjen kansissa, mainosjulisteissa, konserteissa ja musiikkivideoilla. Uskonto näkyy Bauhausin musiikissa ja jäsenten henkilökohtaisessa elämässä monilla tavoin, kuten esimerkiksi katolisen kasvatuksen aiheuttamina traumoina ja toisaalta kiinnostuksena magiaan. Tulokseni osoittavat Bauhausin käyttäneen musiikissaan uskonnollista kuvastoa tietoisesti sekä henkilökohtaisten traumojen käsittelemiseen että tyylilajille tyypillisen tunnelman luomiseen. Tutkimuksessa havainnollistan esimerkiksi miten laulaja Peter Murphyn katolinen kasvatus ja myöhempi kääntyminen islamiin heijastuu yhtyeen teksteihin. Lisäksi kuvaan miten magia on vaikuttanut yhtyeen toimintaan.

Frances Yates esitti hermetismillä olleen rooli tieteellisen vallankumouksen kehityksessä luonnon ymmärtämiseen kohdistuvana motivoivana voimana. Hänen tutkielmansa kohdistui Corpus Hermeticaa omaksuneisiin Italian renessansihermetisteihin. Hermetismi on kuitenkin laajempi kokonaisuus, joka kattaa sisälleen alkemian. Tutkielman tavoitteena on arvioida Yatesin teesin soveltuvuutta Paracelsukseen, joka edustaa hermetismin alkemistista haaraa. Analyysin kohteena on Paracelsuksen The Philosophy Addressed to the Athenians, joka kontekstualisoidaan länsimaisen esoterian sisällä osaksi hermetismiä. Tutkimusmenetelmänä toteutaan systemaattista analyysiä. Paracelsuksen ajattelu edustaa keskeisiä hermetismin piirteitä, ja hänen käytännön lääketieteellisen tutkimustyön taustalla oli täysmittainen alkemistinen kosmologia, johon hänen toimintansa nivoutui, ja jonka valossa hänen työskentely oli merkityksellistä. Paracelsus antaa tukea Yatesin teesille, jossa tieteellistä vallankumousta alkuaan ruokki uskonnollinen, hermetismistä lähtöisin oleva pohjavire.

Uskontotieteen etnografinen tutkielmani tarkastelee elävien ja kuolleiden ihmisten välisiä yhteyksiä 2000-luvun Suomessa. Työn pääkohteena on kysymys siitä, miten läheisensä menettäneet ihmiset voivat kokea yhteyttä kuolleeseen lähiomaiseensa oman eletyn ruumiin kokemuksensa kautta? Tarkemmin tarkastelen tutkielmassa tapoja, joilla yhteys vainajaan rakentuu, ilmenee ja pysyy yllä omaisten ruumiin kokemuksessa ja sen kautta. Työssä läheisensä menettäneen ihmisen yhteyden kokemuksesta kuolleeseen omaiseensa käytetään termiä vainajayhteys. Tutkielma hyödyntää teoreettisena työkalunaan ruumiinfenomenologista filosofiaa, jossa eletyllä ruumiilla tarkoitetaan elävää, aistivaa ja havaitsevaa kehoa niin kuin se yksilön omassa jokapäiväisessä kokemuksessa hahmottuu. Yhtaikaa eletty ruumis on myös yksilön maailmassa olon lähtökohta, jossa ihmisten välisyys eli intersubjektiivisuus sekä vuorovaikutus toisiin tapahtuvat. Monikenttäisen tutkielmani aineistona ovat kahdeksan suomalaisen lähiomaisensa menettäneen naisen haastattelua. Lisäksi hyödynnän työssä muistiinpanojani, joita olen kirjoittanut vierailuistani haastateltavien kodeissa, käynneistäni haastateltavien kuolleiden omaisten haudalla ja kuolinpaikalla. Tämän ohella tutkielma-aineisto muodostuu havainnoinnistani Facebook-muistoryhmissä, sekä kahden haastateltavan verkossa kirjoittamasta omaisensa kuolemaa käsittelevästä blogista. Tutkielma osoittaa, miten aineistossa omaisensa menettäneiden ihmisten yhteys vainajaan ilmeni, rakentui sekä pysyi yllä heidän ruumiin kokemuksessaan. Tärkeimpänä työn huomiona oli tällöin, miten vainajaan tuntemasta yhteydestään kertoessaan ilmaisivat aineiston omaiset vainajan yhtaikaa elävän ja olevan olemassa osana omaa ruumiistaan sekä sen kokemuksia, toimintoja ja aistimuksia. Havainto vahvisti myös aineiston kokemusten kytköstä tutkielmassa teoreettisesti hyödynnettyyn ruumiinfenomenologiseen filosofiaan, kokemusten painottaessa omaisten eletyn ruumiin ja ihmisten välisyyden merkitystä heidän maailmassa olemisensa lähtökohtana. Ymmärrys omaisen eletyssä ruumiissa olemassa oloaan jatkavasta vainajasta tuli esiin tavassa, jolla kuolleen läheisen koettiin elävän osana omaisen elintoimintoja kuten verenkiertoa, hengitystä tai sydämen sykettä. Samalla vainajayhteys rakentui osaksi eletyn ruumiin kokemusta kun vainajan ymmärrettiin elävän jonkin omaisen arvokkaan, omalle olemassa ololle keskeisen kehon kohdan osana. Yhtälailla myös omaisen yhteyden kokemusta vainajaan ilmaisevat tunteet paikallistuivat omaisen ruumiiseen, jolloin erityisesti sydän korostui kehollisten ihmisten välisiä yhteyksiä ilmaisevien tunnekokemusten keskuksena. Omaiset toivat ilmi, miten heidän tässä hetkessä hahmottuvan ruumiin kokemuksensa olemista ohjaavat suuntaviivat olivat muodostuneet jo menneisyydessä, suhteessa vielä silloin eläneeseen vainajaan, suunnaten yhä tässäkin hetkessä omaisten tapaa olla maailmassa ja ymmärtää todellisuutta. Keskeisintä oli, miten omaisille vainajan läsnäolo ja vaikutus tässä tietyllä tavalla rakentuneessa ruumiillisessa todellisuudessa ei ollut kadonnut tämän kuoleman myötä. Näin omaisten eletty, -historiaan ja aikaan suhteessa oleva-, ruumiin kokemus välitti monenlaista tietoa vainajan jatkuvasta olemassaolosta siinä vielä nykyisyydessäkin. Kehon kokemuksen tuottamaa ymmärrystä yhteydestä vainajaan syntyi erityisesti aistihavaintojen myötä, jolloin tulkitsin työssä aistimisen olleen tutkielman omaisille vainajayhteyden olemassaolosta viestivä kehollisen tietämisen väline. Keskeistä oli, miten aistiminen yhdistyi aineistossa ihmisten välisiin suhteisiin sekä niiden ylläpitoon, jolloin omainen pystyi kehonsa kautta eri tavoin aistimaan vainajan läsnäoloa elämässään ja ympäristössään. Samalla omasta ruumiin kokemuksesta lähtöisin olevat aistielämykset kytkivät kuolleen läheisen entistä lujemmin omaisen kehon osaksi ja tekivät tämän olemassaolon siinä vielä selväpiirteisemmin koettavaksi.

Tutkin, miten katolilaisuuteen aikuisiällä kääntyneet miehet hahmottavat hengellisiä elämänvaiheitaan ja rakentavat uskonnollista identiteettiään. Tarkastelen elämäkerrallisia konversiokertomuksia Rambon vaihemallin valossa huomioiden verkostoteorian ja sosiaalisen konstruktionismin näkemykset sosiaalisten suhteiden merkityksestä suhteessa toimintaan ja tiedon rakentumiseen. Taustoitan aihetta lisäksi sukupuoleen kiinnittyvillä ja psykologian piirissä kehitetyillä hypoteeseilla koskien konversioilmiötä. Käsittelen viiden puolistrukturoidun haastattelun puitteissa tuotettua aineistoani narratiivisuuden lähtökohdista. Kerronta heijasteli uskonnollisuuden ja identiteetin kulttuurista, (yhteiskunnallista), psykologista, sosiaalista ulottuvuutta. Hengellisten käänteiden taustalta oli osoitettavissa henkilökohtaisia kriisejä ja haasteita, uskonnollisten esikuvien esimerkin ja yhteisöllisen vuorovaikutuksen vaikuttaessa samaan aikaan henkilöiden toimintaan, ajatteluun ja itsensä ilmaisuun. Aineistosta oli jäljitettävissä teoreettisia konversion vaiheita ja konversioprosesseja leimaavia piirteitä, kuten tulkintakehysten uudelleen muovautumista ja aktivoitumista. Sekä kerätty tieto että emotionaaliset ja kokonaisvaltaiset, määritelmiä pakenevat kokemukset osoittautuivat haastateltavien uskonnollisia valintoja ohjaaviksi tekijöiksi. Säilyttävien arvojen ja selkeyden tärkeys korostui traditiota ja Raamattua koskevan puheen yhteydessä. Haastateltavat tavoittelivat hengellistä ja moraalista viisautta, totuutta ja ykseyttä. He hahmottelivat itseymmärrystään vasten henkilöhistoriaansa ja itselleen merkittäviä ryhmiä, ihmisiä ja arvoja. Selkeimpinä katolisuuden omaksumisen seurauksina näyttäytyivät positiivisuuden lisääntyminen; peloista vapautuminen ja rohkaistuminen; oman paikan, kutsumuksen ja elämän merkityksellisyyden löytäminen; paremmaksi ihmiseksi tuleminen, sekä mielen ja sydämen rauhan saavuttaminen. Haastateltavat esiintyivät itsenäisinä toimijoina, jotka suhtautuivat hengellisiin kysymyksiin vakavasti. Jatkossa olisi kiinnostavaa verrata keskenään naisten ja miesten kerrontaa, ja tarkastella miten niiden viestimät arvot ja ominaisuudet poikkeavat toisistaan. Lisäksi voisi olla hedelmällistä selvittää syvemmin, mikä nimenomaan katolisuudessa vetoaa suomalaisiin käännynnäisiin ja miksi.

Tutkielmassa tarkastellaan Ensitreffit alttarilla -televisio-ohjelmassa rakentuvia avioliiton ja parisuhteen representaatioita ja selvitetään millainen ”pyhä järjestys” niiden pohjalta rakentuu. Tarkoituksena on tarkastella itsestään selvänä pidettyä parisuhteen ja avioliiton ensisijaisuutta kriittisestä näkökulmasta. Pyhän käsitteen kautta tuodaan esille parisuhdenormatiivisuuden taustalla olevaa järjestystä ja sen loukkaamattomuuden ja rajojen suojelua. Tutkielma sijoittuu sosiologisen ja diskursiivisen uskonnontutkimuksen sekä normikriittisen feministisen tutkimuksen kenttään ja sosiaalisen konstruktionismin teoriaperinteeseen. Teoreettisena viitekehyksenä tutkielmassa toimivat William E. Padenin pyhää järjestystä koskeva teoria, jossa pyhänä näyttäytyy järjestelmä itsessään ja sen loukkaamattomuus, sekä Veikko Anttosen pyhä-teoria, jossa pyhä ymmärretään yhteisön kategoriajärjestelmän ja sen symbolisten rajojen kautta. Lisäksi hyödynnetään Sari Charpentierin näkemystä sukupuoliuskosta, eli pyhään sukupuolieroon perustuvasta heteroseksuaalisesta järjestyksestä. Tutkielman aineistona on Ensitreffit alttarilla -ohjelman kuudes kausi, jossa rakentuvia avioliiton ja parisuhteen diskursiivisia representaatioita analysoidaan representaatioanalyysin keinoin. Aineistosta on valittu keskeisiä kohtauksia, avainkuvia, joiden analyysissa sovelletaan hallitsevan ja vastustavan luennan menetelmää. Aineistosta etsitään itsestään selviä, hegemonisia tulkintoja sekä tätä vastustavia, ei-ilmeisiä, tulkintoja. Ohjelman hallitsevan luennan kautta rakentuu normatiivinen pyhä järjestys, jossa sekä avioliitto että parisuhde saavat pyhän aseman. Ihanteellinen, pyhä parisuhde, on luonnollinen, heteroseksuaalinen, ajallisesti pitkäkestoinen, tulevaisuusorientoitunut ja ydinperheeseen tähtäävä. Myös rakkaus saa pyhän aseman täydellisen onnellisuuden merkkinä. Pyhää järjestystä suojellaan korostamalla parisuhteen ensisijaisuutta ja avioliiton merkitystä sitoutumisen korostajana. Vastustavan luennan kautta ohjelmasta rakentuu anti-järjestys, jossa avioliiton ja parisuhteen ensisijainen asema kyseenalaistetaan korostamalla muiden ihmissuhteiden, kuten ystävyyden, merkitystä ja ymmärtämällä ajallisuus sekä perhe normeista poikkeavalla tavalla. Romanttisen rakkauden merkitys ainoana tienä onneen kyseenalaistetaan ja huomataan myös ei-romanttisen rakkauden merkitys.

Tutkimuksessa tarkastellaan inarinsaamelaisten luontosuhdetta nykyaikana. Inarinsaamelaiset ovat alkuperäiskansa, joka on perinteisesti asuttanut Suomessa suurin piirtein nykyisen Inarin kunnan aluetta. Inarinsaamelaisten suhde luontoon on ollut hyvin läheinen ja luonnosta riippuvainen, mutta suhde luontoon on kuitenkin elänyt murroksessa erityisesti viimeisen sadan vuoden aikana esimerkiksi perinteisten elinkeinojen harjoittamisen parissa tapahtuneiden muutosten vuoksi. Muutoksista huolimatta saamelaisten suhde luontoon nähdään edelleen yleisesti vahvana ja merkittävänä osana saamelaisten arkielämää. Käytän tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä ekologista perinnetietoa, jonka avulla on tutkittu erityisesti alkuperäiskansojen luontoon liittyviä tietoja, taitoja, arvoja ja uskomuksia. Hyödynnän analyysissa Nicolas Houden tapaa jakaa ekologinen perinnetieto kuuteen eri ulottuvuuteen, joiden mukaan tarkastelen myös omaa aineistoani. Itse tutkimuskysymys työssä on kaksiosainen: 1) millaista ekologista perinnetietoa inarinsaamelaisilla on, ja 2) miten ekologinen perinnetieto näkyy inarinsaamelaisten arjessa. Tutkimuksen aineistona toimivat kevättalvella 2018 suoritetut kahdeksan inarinsaamelaisen puolistrukturoidut haastattelut. Hyödynnän analyysissa sisällönanalyysia, jonka avulla olen jakanut aineiston erilaisiin aineistosta nouseviin teemoihin ja liittänyt teemat osaksi teoreettista viitekehystä. Analyysin runkona hyödynnetyt ekologisen perinnetiedon ulottuvuudet painottuvat analyysissa sen mukaan, kuinka vahvasti ne nousevat esille aineistossani. Käytännöllistä luontoon liittyvää tietoa enemmän aineistossani korostuvat luontoon liittyvä etiikka, kulttuurillinen merkitys ja maailmankuva, jotka näin ollen näkyvät enemmän myös analyysissa ja johtopäätöksissä. Tutkielmani perusteella voidaan sanoa, että inarinsaamelaisilla on edelleen vahva yhteys luontoon ekologisen perinnetiedon välityksellä. Aineistoni perusteella inarinsaamelaisilla on nykyisinkin ekologiseen perinnetietoon liittyviä tietoja ja taitoja, joita he pyrkivät pitämään yllä ja opettamaan eteenpäin. Tähän liittyen merkittävänä teemana aineistosta nousee ylisukupolvinen ajattelu, ja sekä menneet että tulevat sukupolvet ovat vahvasti läsnä haastateltavien ajatuksissa ja luontosuhteessa. Tutkimustuloksissa on keskeistä myös se, kuinka voimakkaasti kunnioitus luontoa kohtaan näkyy. Haastateltavat näkevät luontosuhteen selvästi vastavuoroisena ja tasavertaisena, eikä ihmistä nosteta luonnon yläpuolelle. Tuloksissa näkyy vahvasti myös tapa ajatella ihmisen olevan osa luontoa, eikä oma luonnosta erillinen yksikkönsä.

Uskontotieteen pro gradu -tutkielmani käsittelee tunnepuhetta kundaliinijoogan piirissä Suomessa 2010 -luvun loppupuolella. Tutkielmani nostaa esiin tunteiden merkityksellisyyden osana nykypäivän henkisyyttä. Tunteiden tutkiminen uskontotieteessä on vielä vähäistä, eikä kundaliinijoogaa ei ole tutkittu joogasuuntauksena vielä kovin paljon Suomessa. Tutkielmani teoreettinen tausta nojaa sosiaaliseen konstruktionismiin ja sosiologi Arlie Russel Hochschildin käsitteisiin tunnesäännöistä ja tunnetyöstä. Tutkimuskysymykseni ovat 1) Millaisia tunnesääntöjä kundaliinijoogaan liittyvässä etnografisessa aineistossa on havaittavissa? 2) Miten tunteisiin suhtaudutaan kundaliinijoogan piirissä? ja 3) Millainen merkitys tunnetyöllä on osana kundaliinijoogaa? Tutkimusaineisto on kerätty uskontoetnografisella menetelmällä, joka pitää sisällään osallistuvaa havainnointia ja teemahaastatteluja. Suoritin osallistuvan havainnointini osallistumalla kundaliinijoogatunneille ja kahdeksanviikkoiselle kundaliinijoogakurssille. Havainnoinnin tuloksena syntynyt kenttäpäiväkirja ja kurssiin kuuluneet opetusmonisteet ovat analyysini kohteena teemahaastattelujen rinnalla. Vapaaehtoisia haastateltavia sain neljä. Yksi heistä oli kundaliinijoogakurssin opettaja ja kolme muuta olivat kurssille osallistuneita oppilaita. Aineiston analyysimenetelmänä olen hyödyntänyt teoriaohjaavaa sisällönanalyysia. Johtopäätöksenä totean, että kundaliinijoogan piiristä löytyy tasapainoon pyrkimisen ja negatiivisista tunteista luopumisen tunnesäännöt, jotka ilmenevät sekä informanttien haastatteluissa että kundaliinijoogan opetuksissa. Tunteisiin suhtautumisen tapoja olivat hyväksyntä, vapauttaminen ja säätely. Kundaliiinijoogan tunnesääntöjen noudattamiseen liittyvä tunnetyö ilmeni eniten kehollisien tekniikoiden käytössä kundaliinijoogan harjoitteiden muodossa. Kognitiivista tunnetyötä ilmeni selvästi vähemmän ja ilmaisullista tunnetyötä vain hieman.

Tutkielma tarkastelee kahden Toisissa tiloissa -esitystaidekollektiivin osallistavan esitystaideteoksen jaettua, kollektiivista subjektinmuodostusta ja emansipatorisen taiteen implisiittisen uskonnollista maastoa. Teoreettisena viitekehyksenäni toimivat implisiittisen uskonnon teoria, draaman jälkeisen teatterin teoria ja Karen Baradin performatiivinen toimijuusrealismi. Tutkielma nojaa posthumanistiseen ontologiaan ja epistemologiaan, joka hylkää perustavana taustaoletuksena kartesiolaisen dualismin, representationalismin sekä liberaalin humanismin autonomisen subjektin. Metodologisesti työn keskeisimpiä välineitä on diskurssintutkimus sekä diffraktiivinen optiikka, jonka ideana on sivuuttaa reflektio eli peilaaminen ja tuoda tilalle apparaatti, jolla voidaan lukea luovasti eri teorioita rinnakkain ja ei-hierarkkisesti. Aineistona olevat esitystaideteokset paikantuvat tutkielman epistemologisen ja eettisen taustan kanssa samankaltaiselle alueelle: antroposeenin perustavanlaatuisiin ongelmiin etsitään vastauksia luomalla yhteyksiä ei-inhimilliseen ja kyseenalaistamalla stabiilit rajanvedot esimerkiksi subjektinmuodostuksessa. Esityksien dramaturgiat tulkitsen edistävän postinhimillistä tilaa ja monisuuntaista, intra-aktiivista subjektinmuodostusprosessia. Esitystaideteokset sisältävät emansipatorisen ulottuvuuden, joka performoituu esiin konventionaalisten ajatus- ja kokemistapojen haastamisena sekä länsimaisen kulttuurin ihmiskeskeisyyden problematisoivana perspektiivien suhteellistamisena. Esityksien postinhimillisessä emansipatorisessa toiminnallisuudessa tulkitsen ilmenevän implisiittisen uskonnollisia toimintatapoja. Tutkielmani myös rohkaisee tarkastelemaan implisiittisen uskonnon käsitteen avulla taideteoksia laajemmin osana elämismaailmaa, joka sijoittuu binääristen havainnointi- ja kokemistapojen ulkopuolelle. Esimerkiksi pyhä ja profaani -jaottelun ulkopuolelle jäävän sekularismin ja uskonnollisen ekslusivismin välissä olevan kolmannen alueen tarkastelu monenlaisissa sosiaalisissa konteksteissa kuten digitaalisilla muuntuvilla alustoilla ja yhteisöllisissä kulttuurin ja taiteen tiloissa voisi avata laajempaa tutkimuskenttää uskontotieteellisessä keskustelussa. Yhtenä tutkielmani tavoitteena on keskustella ihmisen paikkaa ja subjektiviteettia uusiksi ja samalla hahmottaa kaikkien olentojen välistä samanarvoisuutta poikkitieteellisessä tutkimuksessa.

Tutkielmassa tarkastellaan, millaisen kuvan Ellen Thesleffin, Magnus Enckellin ja Beda Stjernschantzin valikoidut kuusi teosta muodostavat esoteerisesta henkisyydestä. Taiteilijoiden työt ovat peräisin 1890-luvulta, jolloin Euroopassa esoteeristen liikkeiden kantamat ajatukset olivat popularisoituneet laajasti. Thesleff, Enckell ja Stjernschantz opiskelivat ja työskentelivät samanaikaisesti Pariisissa, missä vuosisadan lopulla taiteilijayhteisö vaihtoi kiivaasti ajatuksiaan uskonnosta, taiteesta ja tieteestä. Tieteen kehittyessä ja kaupungistumisen kiihtyessä kokemus merkityksen puutteesta yleistyi, ja vastauksia ihmisen olemassaolon mysteereihin käännyttiin etsimään institutionaalisen ja perinteisen uskonnon ulkopuolelta, esoteerisen piiristä. Henkistyneen maailmankatsomuksen puoleen kääntyivät myös modernit taiteilijat, jotka ammensivat esoteerisista aineksista taiteeseensa. Tutkielmassa esoteerisuuden lisäksi hyödynnetään etsijyyden käsitettä, joka paikantaa uskonnollisten ainesten käsittelemisen toiminnaksi. Esoteerinen henkisyys, joka analysoiduissa teoksissa näkyy, on tarkoituksellisesti tuotettua ja teokset kertovat kantamiensa aatevirtausten lisäksi uskonnollisesta toiminnasta. Sisällönanalyysilla päästään käsiksi niin teoksissa näkyviin etsijyyden jälkiin, että lähteisiin, joiden pohjalta taiteilijat kehittelivät teostensa kuva-aiheet. Etsijyys näkyy tarkastelluissa teoksissa salatun viisauden tavoitteluna, jota ilmennetään erityisin kuvallisin keinoin ja kuva-aihein. Esoteerisuudelle ja etsijöille tyypillinen ajatus kaiken yhteisestä alkulähteestä on käännetty maalaukselliselle kielelle työstämällä satumaisia kuvia eteerisistä hahmoista sekä pelkistetyistä maisemista. Hyödyntämällä antiikin mytologiasta kumpuavaa kuvastoa sekä kuvaamalla uneen vaipuneita vaeltajia, vie kuvien kerronta arkitodellisuuden ylitse ideoiden maailmaan. Mytologiset hahmot sekä paratiisiin viittaavat maisemat ovat keinoja kuvata etsijyyden päämäärää: salatun viisauden tyyssijaa, kaiken ja kaikkien yhteistä alkulähdettä.

Sielunmenetys on sekä perinteisessä shamanismissa että nykyshamanismissa tunnettu sairauden diagnoosi. Nykyshamanismissa se on hahmotettu selviytymismekanismina: trauman sattuessa osa sielusta lähtee ihmisestä vieden mukanaan traumaan liittyvät sietämättömät tunteet. Siksi sitä verrataan usein monitulkintaiseen dissosiaatio-termiin. Käsittelen tutkielmassani sitä, miten shamanismissa tunnettu sielunmenetyksen tila ja siihen hoidoksi tarjottu sielunpalautus suomalaisessa nykyshamanismissa ymmärretään ja miten tämä asettuu suhteeseen länsimaisen traumatutkimuksen kanssa. Kuvan sielunmenetyksestä ja -palautuksesta loin haastattelemalla seitsemää suomalaista shamanismin harjoittajaa. Tulkitsin tekemäni haastattelut teoriaohjaavan sisällönanalyysin avulla. Näkemykset sielunmenetyksestä ja -palautuksesta olivat keskenään melko erilaisia, mikä osaltaan kuvaa nykyshamanismin monimuotoista kenttää. Suomalaisessa nykyshamanismissa sielunmenetys voidaan ymmärtää joko trauman jälkeisenä tilana tai sitten hyvin yleisinhimillisenä, kaikkia ihmisiä toisinaan koskettavana asiana. Tästä lievemmästä tilasta yksi haastateltava käytti erotuksena termiä sielunhämärtyminen. Hoidoksi sielunmenetykseen tarjotaan sielunpalautusta. Sielunpalautus voidaan ymmärtää joko sielunhakumatkan sisältävänä rituaalina tai pidempänä sielunpalautusprosessina. Sielunmenetys voidaan ymmärtää myös laajemmassa kontekstissa esimerkiksi jonkun kansan kollektiivisena sielunmenetyksenä. Sielunmenetys ei kosketa ainoastaan ihmisiä, vaan se voi tapahtua myös luonnolle. Niin länsimaisen traumatutkimuksen kuin shamanistisen ajattelunkin mukaan traumat aiheuttavat ihmisille erilaisia psyykkisiä ja kehollisia oireita. Shamanismissa näiden traumaperäisten oireiden takana katsotaan olevan pohjimmiltaan sielunmenetys. Aivan kuin traumat yleensä, myös sielunmenetys voi vaikuttaa ihmisiin ylisukupolvisesti. Sielunpalautusrituaalin suhde länsimaiseen traumatutkimukseen on melko ristiriitainen, sillä sen hoitofilosofia perustuu pitkälti yli-inhimilliseen tasoon, jota länsimainen traumatutkimus ei tunnusta. Sielunpalautusprosessia voidaan tehdä myös länsimaisin menetelmin. Sielunpalautusta tarjotaan Suomessa täydentävänä hoitomuotona. Haastateltavien puheissa nousi voimakkaasti esille toive erilaisten hoitomuotojen välisestä yhteistyöstä.