Browsing by study line "Yleinen kirjallisuustiede"
Now showing items 1-20 of 40
-
(2021)Tutkimuksen aiheena on groteski naisruumis Margaret Atwoodin dystopiaromaanissa The Handmaid’s Tale (1985) ja teoksen jatko-osassa The Testaments (2019). Tarkastelen naisruumista groteskina ruumiina teosten kertojien edustamien kehotyyppien kautta, joita ovat nuori nainen, aikuinen hedelmällisessä iässä oleva nainen sekä vanha nainen. Tarkastelen, miten ja millä tavalla nämä ruumiit voidaan mieltää groteskeiksi ruumiiksi ja mitä merkityksiä tällaisille ruumiille teoksissa annetaan. Lähestyn groteskia teemana pikemminkin kuin kerronnan muotona. Naisruumiin lisäksi tarkastelen myös muita groteskiin läheisesti liittyviä käsitteitä, kuten väkivaltaa ja vallankäyttöä, jotka voidaan nähdä omina groteskin muotoina. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä käytän Mihail Bahtinin teosta François Rabelais: Keskiajan ja renessanssin nauru (1965) sekä Mary Russon teosta The Female Grotesque (1994). Bahtinin teos käsittelee karnevalistisen groteskin teoriaa ja siihen läheisesti liittyvää käsitystä groteskista ruumiista osana karnevaalin materiaalis-ruumiillista maailmankuvaa. Russo puolestaan hyödyntää Bahtinin ajatuksia, mutta lähestyy groteskia naisruumista feministisen kirjallisuudentutkimuksen näkökulmasta. Yhteiskunnallisuus sekä feminismi yhdistyvät teoriakirjallisuudessa ja ovat kantavia teemoja myös käsittelemissäni kaunokirjallisissa teoksissa. Bahtinin analyysin kohteena on alun perin ollut parodiakirjallisuus, mutta tutkimuksessani se osoittautui toimivaksi välineeksi myös dystopian tarkasteluun. Groteskin naisruumiin käsite toimi hyvänä analyyttisena työkaluna käsittelemissäni teoksissa, erityisesti The Handmaid’s Tale -romaanissa. Ruumiillisuuden ja kehollisuuden käsittelylle on tilaa kirjallisuudentutkimuksessa, myös muissa kuin feministisissä teoksissa. Naiseus, ruumiillisuus ja erilaisten ruumiiden kuvaukset ovat ajankohtaisia keskustelunaiheita yhteiskunnassa, joten niiden tarkastelu tulee varmasti olemaan entistä yleisempää myös kirjallisuudentutkimuksessa. Molempien teosten tarkasteleminen yhdessä osoittautui myös hedelmälliseksi, sillä teoksia ei tähän asti ole tarkasteltu kovinkaan paljon yhdessä. The Handmaid’s Tale on teoksena hyvin tutkittu, mutta The Testaments on vielä teoksena niin tuore, että ensimmäiset sitä käsittelevät tutkimusartikkelit ilmestyivät vasta tämän opinnäytetyön tekemisen aikana. Teosparissa on paljon materiaalia myös jatkotutkimukselle.
-
(2022)Tutkielma käsittelee A. A. Milnen (1882–1956) Nalle Puh -teosten ilmentämää eläinkuvaa. Milnen teoksia Nalle Puh (1926) ja Nalle Puh rakentaa talon (1928) tarkastellaan käyttäen hyväksi lastenkirjallisuuden ja henkilöhahmon tutkimuksen sekä humanistis-yhteiskuntatieteellisen eläintutkimuksen (animal studies) teoreettisia viitekehyksiä. Keskeisimmät tutkimuskysymykset ovat, miten teosten hahmot rakentuvat niiden eläin-, ihmis-, ja leluattribuuttien kautta ja mitä merkitystä teosten välittämällä kuvalla ihmisen ja eläimen suhteesta on niiden kokonaistulkinnan kannalta. Analyysissä tarkastellaan täten ensisijaisesti Milnen teosten henkilöhahmoja ja niiden välittämää kuvaa ihmisen ja eläimen suhteesta. Analyysia kontekstualisoidaan tarkastelemalla lastenkirjallisuuden inhimillistettyihin eläinhahmoihin liittyvää aiempaa tutkimusta. Eläintutkimuksen tarjoaman linssin läpi tarkastellaan Nalle Puhin, Kanin ja Pöllön hahmojen rakentumista, ja todetaan, että kirjallisuuden eläinhahmot toisintavat usein tiettyjä kirjallisuudessa ja kulttuurissa vakiintuneita konventioita. Milnen hahmot ovat toisaalta ajoittain korostettuja tyyppejä, minkä voi nähdä myös ironisoivan eläimiin liitettyjä trooppeja. Samoin Nasun ja Ihaan hahmoihin liittyy sian ja aasin kulttuurisiin esitystapoihin kytkeytyviä piirteitä, jotka pohjautuvat eläinten käyttämiseen hyöty- ja tuotantoeläiminä. Kengun, Ruun ja Tikrun hahmoja, samoin kuin Möhköfantin kaltaisia kuvitteellisia eläimiä, käsitellään yhteydessä teosten syntyajan historialliseen kontekstiin brittiläisen imperiumin alla. Hahmot edustavat Britannian siirtomaille ominaisia eläinlajeja, jolloin niitä on mahdollista lukea jälkikolonialistiseen tutkimusperinteeseen nojaten. Lisäksi tarkastellaan liminaalieläimiksi nimettäviä eläimiä, jotka jäävät Milnen teoksissa marginaaliseen rooliin. Eläinhahmojen lisäksi tutkielmassa analysoidaan kertomusten ainoaa varsinaista ihmishahmoa, Risto Reipasta, ja teosten välittämää kuvaa ihmisen suhteesta eläimiin. Ihmisen ja eläimen rajanveto on yhtäältä hierarkkinen, mutta toisaalta sitä myös kyseenalaistetaan ja puretaan. Risto Reippaan suhde Nalle Puhiin nousee kumppanilajin käsitteen kautta keskeiseksi ihmisen ja eläimen välisen suhteen tarkastelupisteeksi. Kielen, kirjallisuuden ja älykkyyden teemat ovat erilaisten hahmojenvälisten hierarkioiden kautta teoksissa vahvasti läsnä ja kietoutuvat kysymyksiin eläimyydestä ja ihmisyydestä. Analyysin loppupuolella tarkastellaan kolmannen tärkeän kategorian, lelun, merkitystä Puh-kirjoissa. Leluhahmo on monitahoinen kiintopiste tarkastella inhimillisen ja eläimellisen kytköksiä lastenkirjallisuudessa. Teosanalyysin pohjalta todetaan, että Puh on nykypäivänä relevantti klassikko ja edelleen uusia, ajankohtaisia merkityksiä saava tutkimuskohde. Teosanalyysi osoittaa Nalle Puhin käsittelevän moniulotteisia kysymyksiä eläimen, ihmisen ja lelun suhteista. Milnen teoksia on perusteltua lukea ihmisen ja eläimen tai elollisen ja elottoman kaltaisia rajanvetoja hämärtävinä ja jopa kyseenalaistavina teksteinä, vaikka niissä esiintyy myös ajoittain paljon lajienvälistä hierarkiaa.
-
(2022)Lucia Berlin (1936–2004) oli yhdysvaltalainen kirjailija, joka on saanut laajempaa tunnustusta vasta kuolemansa jälkeen, kun hänen valikoiduista novelleistansa toimitettiin uusi kokoelma, A Manual for Cleaning Women (2015). Maisterintutkielmassani tutkimuskysymykseni on, miten ja millä perustein Lucia Berlinin novellikokoelmaa voidaan lukea osana omaelämäkerrallisen kirjallisuuden tradition jatkumoa. Omaelämäkerrallisesta kirjallisuudesta tyypillisiä esimerkkejä ovat omaelämäkerta ja autofiktio. Tutkijat ovat osoittaneet, että naiskirjailijoilla ei ole yhtä vahvaa perinnettä omaelämäkerrassa tai sen sisarlajeissa. Päivi Kososen mukaan tyylipuhtaan omaelämäkerran sijaan naiskirjailijoilla on ollut tapana turvautua fiktioon, kun he ovat kirjallisuuden avulla kertoneet omista elämistänsä. Sen lisäksi, että naiskirjailijoiden omaelämäkerrallinen kirjallisuus on historiallisesti marginalisoitu lajikaanonin ulkopuolelle, myös tutkimus on jättänyt huomiotta teokset, jotka poikkeavat omaelämäkerrallisen kirjallisuuden ihanteista ja normeista. Sen lisäksi, että naiskirjailijoiden omaelämäkerrallinen kirjallisuus on historiallisesti marginalisoitu lajin kaanonin ulkopuolelle, väitän, että omaelämäkerrallisen kirjallisuuden tutkimus on vastaavasti ja kategorisesti marginalisoinut ”näennäisesti” fiktiiviset teokset. Tutkielmani lähtökohta on, että Berlinin novellit muodostavat omaelämäkerrallisen kokonaisuuden, jota voi lukea niin omaelämäkertana kuin autofiktiona. Omaelämäkerta ja autofiktio muodostavat tutkielmani teoreettisen lähtökohdan. Omaelämäkerran näkökulmasta merkittävää on, millainen omaelämäkertasopimus teoksessa on, ja miten tekijän, kertojan ja henkilöhahmon jaettu identiteetti ilmenee siinä. Hyödynnän myös Päivi Kososen feminististä omaelämäkertakritiikkiä sekä hänen käsitettänsä epäjatkuvista omaelämäkerroista. Lisäksi erittelen, mitä Berlin itse ajatteli totuudesta ja vilpittömyydestä oman kirjoittamisensa kontekstissa ja tarkastelen sitä, miten totuudellisuutta ja sepitteellisyyttä kuljetetaan rinnakkain novelleissa. Analysoin novelleja fiktion valossa ja tutkin sitä, miten kaunokirjalliset keinot (kuten kerronta, metafiktio, paralleelit ja fragmentaarisuus) tukevat ja rakentavat Berlinin novelleiden omaelämäkerrallisuutta. Lopuksi osoitan, miten novellikokoelmasta on erotettavissa kokonainen elämänkaari. Osoitan tutkielmassani, että novellikokoelmaa voi lukea niin omaelämäkertana kuin autofiktiona, ja että Berlinillä on kiistatta paikkansa osana omaelämäkerrallisen kirjallisuuden traditiota.
-
(2020)Tutkielmassa tarkastellaan William Butler Yeatsin (1865–1939) runoudessa esiintyvää Cuchulain-hahmoa, joka on alun perin irlantilaisen mytologian sankarihahmo. Tutkielman tavoitteena on vastata kysymykseen, millaisin keinoin Yeats kuvaa ja muuntelee tätä hahmoa alkuperäislähteistä poikkeavaksi versioksi. Samalla pyrin tutkimaan niitä taustoja, joita runojen tekijällä on ollut luodessaan ikään kuin uudestaan Cuchulainin kaltaista myyttistä hahmoa yleisölleen. Yeatsin runotuotannossa on kaksi Cuchulainia käsittelevää runoa ja muutamia yksittäisiä esimerkkejä, joissa hahmo on osa muuta myyttistä kuvastoa. Tutkielmassa analysoidaan hahmon kehitystä myytintutkimuksen sekä intertekstuaalisuuden ja lyriikan teorian näkökulmista. Esille nousevat kirjaimelliset poikkeamat alkuperäisen myytin ja runojen eri versioiden välillä sekä tietysti Yeatsin tausta modernismin aikakauden aktiivisena toimijana ja romantiikasta ja symbolismista vaikutteita ottaneena runoilijana. Tutkielmassa nostetaan esille myös runojen kuvallisuus sekä runojen puhujan rooli. Tutkielmassa todetaan, että Yeats tekee Cuchulainista hyvin poikkeuksellisen hahmon kansallisten myyttien kategoriassa. Runouden lajityypille ominaisia tehokeinoja hyödyntäen sankarimyytistä muotoutuu huomattavasti traagisempi hahmo, joka poikkeaa selkeästi alkuperäisen myytin versiosta ja suoraviivaisempien tulkitsijoiden näkemyksistä. Yeatsin oma ääni näkyy toisinaan runoissa, mutta tarinallisissa kokonaisuuksissa ainakin taustamotiivit jäävät sivuun. Yeatsin versio Cuchulainista osoittautuu monisyisemmäksi kuin yhden nimittävän tekijän määrittämäksi kansalliseksi myytiksi.
-
(2020)Pro-gradu avhandlingen undersöker åtta lärares syn på litteraturundervisningen i grundskolans nionde klass, samt hur lärarna kan med olika metoder motivera eleverna till läsning. Avhandlingens forskningsfrågor är: 1. Hur använder lärarna skönlitteratur i praktiken i klassrummet och till vilket syfte? 2. Hur kan lärarna i sin undervisning uppmuntra elever till fortsatt, möjligen livslång läsning? Undersökningens material består av åtta intervjuer med lärare i kommunerna Helsingfors, Vanda, Sibbo och Kuusamo. Lärarna i Kuusamo har intervjuats på finska. Undersökningens tre huvudteman presenterar (1) vilka verk som används i undervisningen och varför, (2) vilka uppgifter görs i samband med den lästa litteraturen, och (3) med vilka metoder motiverar lärarna eleverna till läsning. Resultaten visar att litteraturvalen präglas av den litteratur som finns till hands. Skolorna i Kuusamo har ett knappare utbud av litteratur än skolorna i huvudstadsregionen och variationen är mer begränsad i skolorna i norr. De uppgifter som görs i samband med litteraturen är varierande, som är i enlighet med läroplanen och bidrar mestadels till förståelse för texten. Undervisningen innehaver bland annat tolkning av litteraturen, muntliga uppgifter men även kreativa uppgifter. Vissa lärare högläser eller tar hjälp av ljudböcker. Alla lärare menar att rätt sorts litteratur bidrar till motivationen. Lärarna menar även att handledningen bidrar till motivationen. Vissa lärare efterlyser läsande förebilder som även kunde motivera eleverna. Undersökningen kommer fram till att variation i litteraturen och i uppgifterna samt den handledning lärarna erbjuder är det som allra mest bidrar till motivationen.
-
(2019)Pro gradu – tutkielmani kohdeteos on Viktor Martinovitšin romaani Paranoia (2009/2013; suom. Anna Taitto). Teos kuvaa dystopiayhteiskuntaa, jossa dystopiagenren tradition mukaisesti yksilön intressit joutuvat konfliktiin diktatorisen vallankäyttäjän ja dystooppisen valtiojärjestelmän kanssa. Esitän tutkielmassani, että romaanista löytyy karnevalistisia piirteitä, kuten karnevaalitorin piirteitä, torikielen ominaisuuksien käyttöä sekä karnevaalikuninkaan aihe. Osoitan, miten mainitut karnevalismin käsitteet tulevat ilmi tietyissä, romaanin kuvaamaan yhteiskuntaan, sen poliittiseen järjestelmään ja valtarakenteisiin kytkeytyvissä tapahtumissa, kohtauksissa, lausumissa ja henkilösuhteissa. Karnevalistinen, hierarkkisia valtasuhteita purkava pyrkimys ei kuitenkaan realisoidu elvyttäväksi uudistumiseksi. Karnevalistisuus suhteutuu Paranoian kuvaaman yhteiskunnan dystopiapiirteiden, kuten hierarkkisten voimasuhteiden epätasapainon ja valtiollisen, yksilöitä kontrolloivan valvonta- ja väkivaltakoneiston, kanssa siten, että karnevalistiset elementit eivät kasva täyteen mittaansa, vaan ne mitätöityvät, tuhoutuvat tai tulevat sensuroiduiksi. Poikkeuksena tästä on karnevaalikuninkaan aihe, jonka tunnusmerkit täyttyvät muita karnevalistisia elementtejä täydemmin. Romaanin päähenkilön voi tulkita todellisen hallitsijan paikalle väliaikaisesti pääseväksi karnevaalikuninkaaksi, joka on samalla epävirallista totuutta julistava narri, todellisen kuninkaan antipodi sekä väkivaltaisen kohtalon kokeva syntipukki. Diktatorisen hallitsijan asemaa koettelevana hahmona hän soveltuu myös dystopiagenrelle tyypillisen tuhoutuvan sankarin ja syntipukin malliin. Teoreettisena taustana ja vertailun työkaluna käytän Mihail Bahtinin karnevalismin teoriaa sekä Bahtinin karnevaaliteoriaan pohjautuvaa, jälkimodernin ajan kirjallisuuteen kohdentuvaa David K. Danowin sovellusta karnevalistisuudesta. Analysointimenetelmänä käytän erityisesti vertailua bahtinilaisen karnevaalin piirteiden ja Paranoiassa esiintyvien karnevalististen piirteiden yhtäläisyyksien ja eroavaisuuksien välillä. Teoksen dystopiapiirteiden luokittelussa tukeudun Erica Gottliebin tutkimukseen dystopioista, minkä perusteella suhteutan Paranoian karnevalistisia piirteitä siinä kuvatun dystooppisen valtiojärjestelmän kehykseen.
-
(2022)Tässä tutkielmassa tarkastelen paratiisin uudelleentulkintoja T. S. Eliotin runoelmassa The Four Quartets (1943) ja Wallace Stevensin runoelmassa ”The Auroras of Autumn” (1948). Keskeisin tutkimuskysymykseni on, kuinka runoelmissa muokataan juutalais-kristillisen perinteen paratiisikäsitystä. Hypoteesini on, että teokset kyseenalaistavat perinteisen paratiisikäsityksen ihmiskeskeisyyttä ja samalla ottavat luonnon huomioon entistä kattavammin. Siinä missä aiempi Eliotia ja Stevensiä koskeva tutkimus on painottanut eroja runoilijoiden välillä, tutkielmassani pyrin osoittamaan, että kohdeteoksiin sisältyvät, ekologisesti virittyneet paratiisin uudelleentulkinnat ovat yllättävän samankaltaisia. Tutkielmani teoreettisena viitekehyksenä toimii ekokritiikki, eli kirjallisuuden ja luonnon suhdetta tutkiva kirjallisuustieteellinen tutkimussuuntaus. Koska perinteistä juutalais-kristillistä paratiisikäsitystä leimaa pastoraaliin eli paimenrunouteen viittaava kuvasto, katson tutkielmassani molempien runoelmien suhtautuvan pastoraalin käsitteeseen kriittisesti. Tämän takia hyödynnän analyysissäni Terry Giffordin määrittelemää postpastoraalin käsitettä, joka asettaa pastoraalin ekokriittisiin kehyksiin. Luen sekä Eliotin että Stevensin runoelmia tätä postpastoraalin käsitettä vasten osoittaen samalla, kuinka teoksissa ihmisen ja luonnon välinen vastakkainasettelu murtuu. Molemmissa teoksissa esitetään perinteisen paratiisikuvaston kritiikkiä, ja tämän kritiikin tukena teokset käyttävät monia postpastoraalille kirjallisuudelle ominaisia piirteitä. Postpastoraalille tyypillisesti molemmissa runoelmissa luonto herättää suurta kunnioitusta. Siinä missä perinteiselle pastoraalikirjallisuudelle on ominaista luonnon staattisuus, Eliotin ja Stevensin teoksissa luonto näyttäytyy elämän ja kuoleman lakkaamattomana prosessina. Ihminen esitetään runoelmissa ennen kaikkea materiana, joka on erottamattomasti osa luonnon kiertokulkua. Molemmissa runoelmissa kyseenalaistuvat myös vastakkainasettelut niin kulttuurin ja luonnon kuin ihmisen sisäisen ja ulkoisen maailman välillä. Lopulta teoksissa erilaiset luonnonnäkymiin ja maisemiin liittyvät huomiot johtavat eettisen ulottuvuuden korostumiseen. Runoelmat eivät siis pelkästään tarkastele luontoa, vaan ne tekevät myös ehdotuksia sen suhteen, kuinka materiaalista todellisuutta kohtaan tulisi käyttäytyä. Sekä Eliotin että Stevensin paratiisin uudelleentulkinnoissa korostuu näin luonnon edessä nöyrtyminen. Siinä missä Eliotin runoelman tapauksessa tämä nöyrtyminen johtaa hyvin radikaaliin luontokeskeisyyteen, Stevensin teoksessa nöyrtymisen aste on maltillisempi, ja näin teos jättää myös ihmiselle jonkinlaisen roolin luonnon osana. Johtopäätökseni on, että T. S. Eliotin runoelmassa Four Quartets ja Wallace Stevensin runoelmassa ”The Auroras of Autumn” perinteisen paratiisikuvaston ihmiskeskeisyys kyseenalaistuu paikoin varsin radikaalillakin tavalla. Runoelmien postpastoraaleissa paratiiseissa ihminen väistyy luomakunnan keskiöstä antaen tilaa muulle luonnolle. Suurimmat erot runoelmien paratiisimotiivien välillä johtuvat synnin tematiikasta. Eliotin runoelmassa perisynti on turmellut ihmisen luontosuhteen, ja tämän takia paratiisi ja kestävä luontosuhde ovat saavutettavissa vain asketismin kautta. Stevensin runoelmassa taas paratiisi on saavutettavissa jo tässä ja nyt, luonnon viattomuutta havainnoimalla. Näistä maailmankatsomuksellisista eroavaisuuksista huolimatta molempien runoelmien paratiisimotiivin tarkoitus on tukea teoksista välittyvää antroposentrismin kritiikkiä. Runoelmien ekologisesti virittyneet paratiisin uudelleentulkinnat ovat myös entistä ajankohtaisempia nykyisen ekologisen kriisin aikakaudella.
-
(2021)Sammanfattning Fakultet: Humanistiska fakulteten Utbildningsprogram: Magisterprogrammet i litteraturvetenskap Studieområde: Allmän litteraturvetenskap Författare: Linda Åkerlund Arbetets namn: En massa lilla My. En karaktärsanalys av lilla My i muminromanerna. Typ av arbete: magisterexamen Månad och år: januari 2021 Sidantal: avhandling 103, bilagor 12 Nyckelord: lilla My, karaktärsanalys, Mumin Förvaringsställe: Helsingfors universitets bibliotek Sammanfattning: Inledning Lilla My är en speciell karaktär i Mumindalen. Hon är anarkistisk, lever med muminfamiljen och hon föds på midsommarafton. Moomin Characters, Sirke Happonen, Ebba Witt-Brattström med flera ser My som rätt endimensionell och statisk. Jag ser att hon växer, främst fysiskt, men också psykiskt. Teori om karaktärer En koppling till barnlitteraturen är viktig av två orsaker: dels läses muminböckerna av alla åldrar och dels finns det mer forskning om bilder inom barnlitteraturen. Jag använder främst Maria Nikolajeva som teoretisk grund då det gäller barnlitteraturen. Hon är också en av teoretikerna för bildanalys. Andra forskare jag använder till bildanalysen är Kai Mikkonen, Sisko Ylimartimo och Riitta Brusila. De är alla överens om att bilden lägger till något till texten och att läsarens förståelse av text och bild påverkar varandra. Vi får även olika information från text och bild. Texten uttrycker bättre inre egenskaper och tidens gång, medan bilden enklare ger oss en bild av yttre egenskaper och positioner. Vi läser bild och text på olika sätt. Vi tar åt oss informationen i en bild snabbare, eftersom vi direkt får en överblick över helheten. Jag använder även till stor del James Phelans mimetiska, syntetiska och tematiska funktioner i min analys. Den mimetiska funktionen ser på karaktärens egenskaper som attribut. Den mimetiska funktionen är implicerad i meningen ”den här personen”. De syntetiska funktionerna handlar om texten som konstruktion och metafiktion och den tematiska funktionen är vad karaktären representerar i texten. Lilla My i ord och bild My utvecklas mest mellan romanerna, vilket är tydligast då vi jämför bilderna med varandra. I början är My så liten att hon knappt syns, medan hon definitivt är större i Pappan och havet. My utvecklas även psykiskt, från att mest bry sig om sig själv blir hon t.ex. Mumins förtrogna och hon utvecklar tålamod. Orsaken till att My främst utvecklas fysiskt är att hon har mer utrymme att växa i storlek. Eftersom hon redan är så självständig, modig och självsäker från början finns det inte lika mycket utrymme för henne att utvecklas psykiskt. Hon fungerar här som en motsats till Mumin, som inte växer i storlek, men gör en enorm psykisk utveckling.
-
Epäluotettavuuden merkit rouva de Winterin kerronnassa Daphne du Maurierin romaanissa Rebecca (1938) (2020)Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani Daphne du Maurierin romaanin Rebecca (1938) kertojan eli rouva de Winterin kerronnan epäluotettavuutta. Tutkin teosta erityisesti James Phelanin epäluotettavuuden teorian kautta, ja hyödynnän tutkimuksessani myös Dorrit Cohnin käsitteitä kertova ja kokeva minä. Phelanin epäluotettavan kertojan käsitteen määritelmä pohjautuu vahvasti Wayne C. Boothin määritelmään, jonka mukaan “kertoja on luotettava, kun hän puhuu tai toimii teoksen normien mukaisesti ja epäluotettava, kun hän puhuu tai toimii niiden vastaisesti” (Booth 1983, 158–159). Phelanin määritelmän mukaan “henkilökertoja on ‘epäluotettava’, kun hän antaa jostain tapahtumasta, henkilöstä, ajatuksesta tai muusta kerronnallisen maailman kohteesta selostuksen, joka eroaa selostuksesta, jonka sisäistekijä antaisi” (Phelan 2005, 49). Teoksessa rouva de Winterin kerronta jakautuu vanhemman ja nuoremman rouva de Winterin kerrontaan. Cohnin käsitteet kertova minä ja kokeva minä viittaavat tällaiseen retrospektiiviseen homodiegeettiseen henkilökertojaan, joka muistelee tapahtumia menneisyydessään (Cohn 1978,143). Tutkimukseni mukaan rouva de Winterin kerronnan epäluotettavuus perustuu pääosin hänen kokevan minänsä puutteelliseen kykyyn ymmärtää ja havainnoida tapahtumia, mikä ilmenee siten, että hän usein tulkitsee tapahtumia väärin. Tämän lisäksi rouva de Winter toisinaan raportoi tapahtumia puutteellisesti.
-
(2021)Tutkin maisterintutkielmassani esseeminää seitsemän eri kirjoittajan 2010-luvulla julkaistussa esseessä. Esseet ovat Olli Löytyn ”Vähäsen rasisti” (2011), Pauliina Haasjoen ”Tietoliikennepäiväkirja” (2019), Koko Hubaran ”Yksinäisyys on tilastollinen harha” (2017), Timo Hännikäisen ”Väkivalta ja uhrikulttuuri” (2015), Anu Silfverbergin ”Toisin” (2011), Antti Nylénin ”Rakkauden talvi” (2016) ja Antti Arnkilin ”Äidin kuolema (24 kertaa sekunnissa)” (2014). Ehdotan esseeminän asettuvan minäpositiona runon puhujan ja tietokirjallisuuden minän väliin. Ensimmäisessä analyysiluvussa tarkastelen niiden esseekokoelmien kansia ja formaattia, joiden osana aineistoni esseet on julkaistu. Käytän apunani Gérard Genetten kynnystekstin käsitettä ja hänen huomioitaan kynnysteksteistä. Esitän kansien rakentavan monipuolisesti kuvaa esseeminästä ja toimivan myös linkkinä biografisen minän ja esseeminän välillä. Toisessa, laajemmassa analyysiluvussa sovellan Michael Bambergin alulle panemaa kerronnallisen asemoinnin teoriaa ja kerronnallisen asemoinnin analyysia aineistooni. Kerronnallinen asemointi on sosiaalitieteissä kehitelty teoria, jonka avulla voi tarkastella tilanteista, kerronnan avulla tapahtuvaa sosiaalisten asemien ottamista ja antamista ja kertojan niiden kautta rakentuvaa identiteettiä. Asemointianalyysi on siihen kehitetty analyysimalli, jossa tilanteita tarkastellaan kolmen eri tason avulla: 1) tarinan tasolla, 2) kerrontatilanteen tasolla ja 3) kulttuurin tasolla. Olen jakanut esseet kahteen kategoriaan 3. tason perusteella eli sen perusteella, miten tulkitsen esseeminien näkevän itsensä. Ystävä-kategorian esseeminissä korostuu hyväntahtoisuus suhteessa muihin ja kriitikoissa analyyttisyys ja itsen asemointi muiden yläpuolelle. Kerronnallisen asemoinnin teorian ja kirjan ulkoasun kynnystekstien yhdistäminen osoittautui hedelmälliseksi tavaksi lähestyä kysymystä esseeminän rakentumisesta sekä esseessä että esseen ulkopuolella. Asemoinnin tarkastelu auttoi tarkentamaan kuvaa siitä, mistä mahdollisesti epämääräisetkin vaikutelmat esseen argumentoinnista syntyvät.
-
(2021)Tarkastelen maisterintutkielmassani tiloja ja paikkoja Kazuo Ishiguron romaanissa The Remains of the Day (1989). Tutkin, minkälaisia merkityksiä tilat ja paikat saavat, sekä miten ne liittyvät romaanin kokonaistulkintoihin ja tematiikkaan. Romaanin keskeisin paikka on perienglantilainen kartano Darlington Hall, josta hovimestari Stevens vähitellen etääntyy sekä henkisesti että maantieteellisesti matkatessaan kuvankauniin maaseutumaiseman halki tapaamaan entistä työtoveriaan neiti Kentonia. Tutkielmani teoreettisena viitekehyksenä hyödynnän tilan ja paikan monitieteistä tutkimuskenttää painottaen humanistisen maantieteen ja erityisesti Yi-Fu Tuanin paikan teoriaa. Koska romaanin tilallisuus rakentuu Stevensin minäkerronnassa, taustoitan kertomuksen tilaa Marie-Laure Ryanin teorian avulla, sekä hyödynnän James Phelanin tutkimusta eritellessäni Stevensin kerronnalle leimallisia epäluotettavuuden piirteitä. Romaanin tilallisuus konstruoituu Stevensin arvomaailman, muistojen, yhteiskunnallisen järjestyksen ja kollektiivisten ihanteiden kautta. Tilat ja paikat eivät toimi pelkästään kertomuksen taustakankaana, vaan ne ohjaavat toimintaa, heijastavat kokijoidensa mielentiloja ja henkilöhahmojen välisiä suhteita, sekä täydentävät epäluotettavaa kerrontaa ja Stevensin minuutta. Stevensin paikkasuhde muuttuu yhteiskunnallisen murroksen myötä, sillä sotien jälkeisessä ja imperiumiasemansa menettäneessä Englannissa yläluokkaisten kartanoiden asema alkaa vähitellen murtua. Tulkitsen Stevensin aseman muuttuneen kunniallisesta hovimestarista museoesineeksi, joka on asetettu näytteille kartanon uuden isännän kokoelmaan. Romaanin lähiluvulla osoitan, että kertomuksessa kuvailtu maisema toimii eräänlaisena kaksoiskuvana. Se tarjoaa peilauspinnan subjektiivisille ja kollektiivisille ideaaleille rakentuen sekä paikallisen että turistin katseen kautta, sillä Stevens edustaa samalla kulttuurista sisäpiiriä sekä ulkopuolista tarkkailijaa, koska hänen maailmankuvansa rajoittuu kartanon seinien sisäpuolelle. Idyllinen maisema yhdessä aristokraattisen ja nostalgisoidun kartanon kanssa toimii tilallisena metaforana myyttiselle englantilaisuudelle. Luomalla stereotyyppisen englantilaisen miljöön Ishiguro pyrkii kritisoimaan heritage-talouden hyödyntämää nostalgiaa ja myyttejä, jotka ovat näennäisesti harmittomia konstruktioita, mutta peittävät alleen todellisen historian säröt. Johtopäätökseni on, että kertomuksen yhden merkittävän tilakokonaisuuden muodostavat liminaalitilat, kuten kynnykset ja ikkunat, jotka kuvaavat Stevensin asemaa yhteiskunnassa ja kartanossa, sekä ilmentävät ristiriitoja ammattiroolin ja yksityisen minän välillä. Liminaalitilat tekevät Stevensin sisäiset konfliktit näkyviksi alleviivaamalla Stevensin mahdollisuuksia valita yksityinen minä tunteineen ja haluineen ammattiminän velvollisuuksien ylitse, mutta nämä kynnykset ovat Stevensille lopulta liian korkeita ylitettäviksi.
-
(2021)Tämä maisterintutkielma käsittelee häpeää ja lukijan tunnetta henkilöhahmon häpeästä. Tutkielmassa analysoidaan Antti Heikkisen Mummo-romaania (2017). Tutkielman tavoitteena on kartoittaa päähenkilöhahmojen Maijan ja Marja-Liisan häpeän kohteet ja miten ne vaikuttavat heihin. Tämän jälkeen tutkielma keskittyy siihen, miten ja miksi lukija kokee henkilöhahmojen häpeän ja miksi tunteen havaitseminen on olennainen osa Mummoa. Tutkielman pohjana on tunteita ja tuntemuksia tarkasteleva kirjallisuudentutkimus. Siinä erotetaan tunne ja tuntemus yleensä toisistaan, mutta tässä tutkielmassa häpeän kohdalla sitä ei tehdä. Sen sijaan tutkielma keskittyy Sara Ahmedin Tunteiden kulttuuripolitiikan (2018) tavoin siihen, mitä tunteet tekevät. Tutkielma keskittyy häpeän tekoihin ja vaikutuksiin. Häpeä on vahvasti yhteiskunnallinen tunne. Se pitää yhteiskuntaa kasassa osoittamalla ideaalin ja vallassa olevien normien paremmuuden suhteessa muihin. Yksilö kokee häpeää, kun ei kuulu muottiin. Häpeää vältelläkseen yksilö tavoittelee ideaalia ja pitää yhteiskuntaa koossa. Suomalaisessa yhteiskunnassa häpeä on erityisen yleistä. Maija elää koko elämänsä maalla suuressa maalaistalossa perheen kanssa läheisesti eläen. Maija häpeää naiseuttaan ja lapsettomuuttaan. Se saa Maijan valehtelemaan tyttärelleen Marja-Liisalle tämän vanhemmista. Lukija oppii Mummon edetessä Maijan häpeän taakan ja näkee sen syyt ja seuraukset. Suomalaisen yhteiskunnan puhumattomuus edistää Maijan häpeää. Marja-Liisa elää maalla äitinsä Maijan ja tämän perheen kanssa. Marja-Liisalla on turvallinen koti, mutta isän olemattomuus vaivaa häntä. Hän kiinnostuu kielletystä rakkaudesta ja ihastuu (mies)opettajaansa. Lukija kokee intoa rakkaudesta, inhoa suhteesta opettajaan ja lopulta empatiaa opettajan jättäessä. Marja-Liisa tulee raskaaksi ja saa keskenmenon. Häpeä on niin voimakas, että Marja-Liisa lamaantuu, eikä paljasta mitään kenellekään. Mummon lopussa käy kuitenkin ilmi, että romaani on Marja-Liisan tunnustus omista ja äitinsä hävettävistä asioista. Tunteiden asettaminen keskiöön kirjallisuutta tutkittaessa on tärkeää, koska tunne tekee paljon. Tunne auttaa näkemään oleelliset asiat teoksesta ja hahmottamaan teoksen kokonaisuutta. Mummossa häpeän havaitseminen ja sen herättämien tunteiden seuraaminen näyttää, kuinka paljon ihminen tekee säilyttääkseen normaalin kuvan. Tunteella lukeminen auttaa eläytymään Mummoon, mutta myös opettaa lukijalle havaitsemaan omat hävettävät asiat ja kuinka niiden vaikutusta omaan elämään voi vähentää. Häpeä opettaa inhimillisyyttä.
-
(2019)Käsittelen tutkimuksessani Astrid Lindgrenin Ronja, ryövärintyttären (1981) päähenkilöä eli Ronjaa. Tutkimukseni kohteena on alkukielinen versio, mutta hyödynnän tutkimuksessani suomennoksessa käytettyjä nimiä. Johdannossa esittelen keskeiset tutkimuskysymykset. Luvussa 2 tarkastelen Ronjaa mahdollisen maailmaan kuuluvana hypoteettisena henkilönä. Lindgrenin romaanissa hyödynnetään useita henkilöhahmon viittaustekniikoita. Näitä ovat Ronjan nimi, tarkka määritelmä ”ryövärintyttäreksi”, persoonapronominit sekä Ilon Wiklandin kuvitus. Tämän jälkeen hyödynnän Marie-Laure Ryanin teoriaa tarinamaailman modaalisesta rakenteesta ja tarkastelen päähenkilön olemassaolon luonnetta teoksessa kielen tasolla erottuvissa maailmoissa. Ronja toimii tarinamaailman todellisuudessa, ja lukija suhtautuu tarinamaailman todellisuuteen autonomisena alueena. Fiktiivisen autonomisen todellisuuden lisäksi Ronjan episteeminen maailma, mallimaailmat sekä vaihtoehtoiset universumit ovat olennainen osa romaania. Tarinamaailman modaalisen rakenteen jälkeen tutkin Ronjan yksilöllisyyttä. Erittelen hahmon keskeisiä piirteitä Uri Margolinin määrittelemien henkilöhahmon ulottuvuuksien mukaisesti. Ronjan ulkonäön keskeisiä piirteitä ovat tummasilmäisyys ja mustat hiukset. Muita hahmon piirteitä ovat muiden muassa päättäväisyys, terveys, ketteryys sekä rohkeus. Ronjan erotettavuus on tarinassa selkeä, sillä hän on teoksen alussa ainoa lapsihenkilöhahmo. Birkin tullessa mukaan tarinaan sukupuoli on ensimmäinen seikka, joka erottaa heidät toisistaan. Ronja kasvaa ja kehittyy fyysisesti ja psyykkisesti teoksen tarinan aikana. Ronja ajattelee itseään samana, jatkuvana yksilönä. Tämän todistaa Ronjan näkemä uni, jossa hän identifioi itsensä unensa pikkutytöksi. Toisinaan jatkuvuuden ja samuuden auktoriteettina toimii kaikkitietävä kertoja. Luvussa 3 tutkin päähenkilön kompleksisuutta ja kehittymistä Uri Margolinin määrittelemien ulottuvuuksien sekä Maria Nikolajevan tutkimusta apuna käyttäen. Lähestyn Ronjaa pyöreänä ja dynaamisena henkilöhahmona. Luonnolla on suuri rooli Ronjan yksilöllisen identiteetin kehittymisessä. Metsä on paikka, jossa hän ottaa ensimmäiset itsenäistymien askeleet. Henkilöhahmon hahmottamistapa ja kognitiivinen ulottuvuus kehittyvät merkittävästi ensimmäisen metsäretken aikana. Useat Ronjan kohtaamat konkreettiset haasteet liittyvät luonnossa selviytymiseen. Ronjalla on vahva suhde luontoon koko tarinan ajan. Ronjan sukupuolta ja seksuaalisuutta tutkittaessa Birkillä on merkittävä rooli. Ronjan käytös ja puhetapa muuttuu Birkin ystävyyden vakiinnuttua. Ronja alkaa toisinaan jäljitellä Loviisan tekoja ja puhetapaa. Ronjan ja Birkin tarinaa voi tarkastella ystävyytenä tai rakkaustarinana. Ronjan moraali muuttuu teoksen aikana. Hänen mielipiteensä eivät aina perustu tarinan alkupuolella hänen omiin kokemuksiinsa, vaan ovat sidoksissa Matiaksen yhteisön mielipiteisiin. Birkin kanssa ystävystyttyään Ronja alkaa kyseenalaistaa vihanpidon Borkaryöväreiden kanssa. Kyseenalaistaminen johtaa Helvetinkuilun hyppyyn, joka on Ronjan itsenäisyyden julistus. Hahmo omaa oman moraalikäsityksensä ja on itsenäinen subjekti, ei ainoastaan ryöväriyhteisön jäsen. Ronja ja Birk perustavat oman, rauhanomaisen yhteisön metsään. Polariteetit yhdistyvät, kun Matias hyväksyy Ronjan ja Birkin ystävyyden ja käy kaksintaistelun Borkan kanssa. Vaikka Ronja, ryövärintyttärestä on tehty useita tutkimuksia, mahdollisten maailmojen teoriaan liittyvää tutkimusta ei teoksesta löydy. Tämä luo mahdollisuuden uudelle jatkotutkimukselle. Myös henkilöhahmoihin keskittyvää tutkimusta on yllättävän vähän, vaikka jokainen aiempi tutkimus tekeekin tavalla tai toisella huomioita henkilöhahmoista.
-
(2020)Kansainvälisten lukutaitotutkimusten tuloksissa on jo vuosia näkynyt suomalaislasten ja -nuorten heikentynyt lukutaito. Erityinen huoli on noussut siitä kasvavasta joukosta, jonka lukutaitotaso on heikko eikä riitä yhteiskunnassa toimimiseen. Tutkielmani tarkoituksena on selvittää, mitä heikkoja lukijoita tukevia menetelmiä tutkijat suosittelevat käytettäväksi opetuksessa ja miten näitä menetelmiä käytetään kirjallisuuden opetuksessa. Tarkoituksenani on myös selvittää, onko joitain tutkimuskirjallisuudessa esiintyviä pedagogisia menetelmiä, joiden käyttö opetuksessa on vielä vähäistä oletettuun hyötyyn nähden. Tutkielmani tarkastelee yläkoulussa annettavaa kirjallisuuden opetusta Lukuklaani-tutkimushankkeen yläkoulun kyselyaineiston pohjalta. Aineisto koostuu 1018 yläkoulun opettajan täyttämästä kyselystä. Rajasin tästä aineistosta tutkimukseni kohteeksi ensin suomen kielen ja kirjallisuuden opettajien vastaukset ja niistä kysymykset, jotka konkreettisimmin vastaavat tutkimuskysymykseeni. Tutkimusprosessini etenee aineistolähtöisen laadullisen sisällönanalyysin menetelmin. Tutkimuskirjallisuudesta nousi selvästi esiin yhteistoiminnalliset menetelmät, jotka hyödyttävät erityisesti heikkoja lukijoita. Ne lisäävät lukumotivaatiota ja tietoa sekä tukevat erilaisten taitojen kuten lukustrategioiden oppimista ja sisäistämistä. Lukustrategioiden ja tekstirakenteiden opettaminen lisää luetun ymmärtämistä erityisesti niiden oppilaiden kohdalla, joiden lukutaito on heikko. Lukuklaani-kyselyaineiston perusteella voi päätellä, että opettajat käyttävät opetuksessaan vaihtelevia opetusmenetelmiä. Yhteistoiminnallisten menetelmien osuus on kuitenkin pienempi yksilötyöskentelyyn verrattuna. Myös sopivan luettavan, kuten selko- ja äänikirjojen, saatavuus on oppilaiden tarpeisiin nähden huono. Niiden käytössä tulisi myös ottaa huomioon esitysmuodon vaatimat oheistaidot. Analysoimani aineiston perusteella voi siis todeta, että erilaisten opetusmenetelmien käyttämisen suunta on oikea, mutta opettajat saattaisivat hyötyä erilaisia menetelmiä ja niiden etuja koskevasta lisätiedosta. Myös oppilaiden yksilölliset tarpeet on tärkeä huomioida.
-
(2019)Tarkastelen tutkielmassani Zadie Smithin romaanin Swing Time (2016) kuvausta Ison-Britannian keskiluokkaisen ihmisen identiteetistä sekä yhteiskuntaluokista. Keskeisimmät sosiologiset ja yhteiskunnalliset lähteeni ovat Pierre Bourdieun teoria luokista sekä kaksi 2010-luvulla toteutettua tutkimusta Ison-Britannian luokista, BBC:n ja sosiologi Mike Savagen tutkimusryhmän toteuttama Great British Class Survey ja sosiologi Will Atkinsonin luokkamalli. Identiteetin ja diskurssien tarkastelulle pohjan antavat Stuart Hall, Michel Foucault ja Paul Ricœur. Kerronnan ja kerronnallisen identiteetin tutkimuksen tukena käytän James Phelanin ja Marin Klepperin tutkimuksia. Luen Swing Timen temaattisena, ideologisena teoksena, joka kuvaa Ison-Britannian luokkayhteiskunnan eriarvoisuutta. Tutkielmassani liitän teoksen sen kulttuuriseen ja yhteiskunnalliseen kontekstiin eli ympäröiviin sekä hierarkioita ja stereotypioita ylläpitäviin diskursseihin. Isossa-Britanniassa on korostettu esimerkiksi yksilöllisiä kykyjä ja ”likvidiä moderniteettia” luokka-aseman merkityksen kustannuksella. Smithin hysteeriseksi realismiksi kutsuttu kirjallinen tuotanto sekä jatkaa että kritisoi näitä diskursseja. Määritän tutkielmassa Swing Timen keskeisten päähenkilöiden asemat GBSC:n ja Atkinsonin malleissa. Huomaan päähenkilö-kertojan ja tämän äidin hahmojen kuvaavan periytyvän kulttuurisen pääoman merkitystä luokka-asemalle ja aseman nousulle. Traceyn hahmo personifioi vastapainona alaluokkien alistettua asemaa. Päähenkilö-kertojan subjektiivinen minäkerronta kuvaa tutkielmani mukaan keskiluokkaista ajattelutapaa. Tutkin päähenkilö-kertojan käsitystä identiteetistään, väärintulkitsevaa kerrontaa sekä muita keinoja, joilla romaanissa näytetään kertojan väistelevän luokka-asemien merkitystä ja täten myös omaa keskiluokkaisuuttaan. Se on tutkimukseni väitteeni mukaan nykyhetken keskiluokkaiselle ihmiselle tyypillinen piirre; keskiluokka on muuttunut niin, etteivät perinteiset käsitykset sen piirteistä enää päde. Keskiluokan tärkein uusi piirre on etninen monimuotoisuus. Päähenkilö-kertoja näe diskurssien vaikutusta itseensä ja koittaa samastua ryhmiin, jotka hän jaottelee individualistisen ajattelun ohjeistamana yksittäisten ominaisuuksien, kuten lahjakkuus tai etnisyys, mukaan. Se ei tuota toivottua tulosta eli eheää identiteettiä, tuntemusta pysyvyydestä. Näin Swing Time todistaa, että brittiläisen ihmisen identiteetin sekä mahdollisuuksien ja rajoitusten elämässä määrää pohjimmiltaan aina luokka-asema.
-
(2022)Käsittelen tutkielmassani goottilaisen tilan poetiikkaa Ann Radcliffen kahdessa romaanissa: The Mysteries of Udolpho (1794) ja The Romance of the Forest (1791). Tutkimuksen ydinkysymyksenä on, miten goottilainen tila Radcliffen romaaneissa ilmaisee henkilöhahmojen sisäistä kokemusta. Molemmissa kohdeteoksissa henkilöhahmojen sisäisillä harhakuvilla on keskeinen merkitys. Analysoin sitä, miten teosten paikat ja henkilöhahmojen havainnot näistä paikoista rikkovat noumenaalisen ja fenomenaalisen, maailman sinänsä ja koetun maailman, välistä rajaa. Tutkielmani teoreettisena viitekehyksenä toimii Gaston Bachelardin tilan poetiikkaa koskeva ajattelu. Bachelard ymmärtää poeettisen tilan jungilaisen unitalon kontekstissa ihmispsyyken metaforana ja tutkii tämän käsityksen valossa, kuinka tila ja etenkin talo huoneineen ja esineineen ilmaisee tietoisuutta ja alitajuntaa. Vertaan Bachelardin tilan poetiikan huomioita ensimmäisen aallon goottiromaanin lajiteoriaan. Avaan, kuinka Edmund Burken ylevän kokemuksen käsite liittyy varhaisen goottiromaanin traditioon ja kuinka erityisesti Radcliffe haastaa burkelaista ja myös kanttilaista ylevää klassisessa muodossaan. Tämän lisäksi tarkastelen Tzvetan Todorovin fantastisen käsitettä ja Sigmund Freudin käsitystä kotoisen ja oudon vastaavuudesta suhteessa Radcliffen käsitykseen kauhusta. Käsittelen myös Linda Bayer-Berenbaumin ja Willhelm Worringerin analogiaa goottilaisen arkkitehtuurin ornamentaalisuuden ja goottiromaanin tilallisen hahmottumisen välillä ja vertaan, kuinka käsitys tilan ornamentaalisuudesta liittyy goottilaisen tilan poetiikan tapaan tehdä sisäisen ja ulkoisen välisestä rajasta häilyvä. Kohdeteoksissa korostuu kotoisen paikan sisäisen arvon kyseenalaistuminen: koti turvallisena paikkana ja ihmispsyyken koossapitävänä voimana on helposti murtuva. Kodin piirin kyseenalaistuessa se ei enää suojaa henkilöhahmoa maailmalta, vaan on mysteereineen ja tuskallisine salaisuuksineen osa maailmaa. Haamulinnat taas tulevat kuvatuksi sankaritarten sisäisten pelkojen ja harhakuvien kautta, ja niiden laajassa ja monikytköksisessä ympäristössä korostuu erityisesti goottilaisen tilan poetiikan sisäisen ja ulkoisen välinen hämärtyminen: vaikka tila esineineen ja huoneineen on alituisesti kuvattavana, se ei tule kuvatuksi objektiivisesti vaan subjektiivisesti. Myös kerronta molemmissa romaaneissa noudattaa tilan sisäisyyden teemaa kuvaten sankaritarten sisäistä näkökulmaa. Tämä korostuu erityisesti teoksen The Mysteries of Udolpho kuuluisassa kohtauksessa, jossa sankaritar Emily paljastaa verhotun taulun huomatakseen, että verhon takainen sisältö on kaikkea muuta kuin kuva. Johtopäätökseni on, että kohdeteokset ilmaisevat henkilöhahmojen sisäistä kokemusta hämärtämällä tilakuvauksessa paikkojen objektiivisuutta ja todenkaltaisuutta. Tämän johdosta teosten tila saa henkistä ja sisäistä ilmaisukykyä. Haamulinnoissa tilan subjektiivisesta ilmaisuvoimasta kasvaa kuitenkin omalakisempaa ja henkilöhahmojen sisäisen itsenäisyyden kieltävää: linna heijastaa henkilöhahmon tajuntaa samalla kun henkilöhahmo tulee linnan ja sen mysteerien johdattamaksi. Paikkojen kuvaus käy alituiseen symbolista suhdetta sisäisen kokemuksen ja kokemuksen rajallisuuden kanssa. Teosten paikoissa korostuu myös kotoisen ja kodittoman välinen dialektiikka: kotoiset paikat ilmentävät vierautta ja outoutta ja vastavuoroisesti myös haamulinnat ilmentävät mielikuvituksen kautta kotoisia ideoita.
-
(2022)Viime vuosina Suomessa on ilmestynyt useampia romaaneja, jotka kuvaavat modernia köyhyyttä. Yksi niistä on Noora Vallinkosken Perno Mega City, joka kertoo köyhän työläisperheen tarinan 1980- ja 1990-lukujen Turussa. Maisterintutkielman tavoitteena on selvittää, millaisista esteettisistä tyylivalinnoista Perno Mega Cityn köyhyyden kuvaus rakentuu ja millaisia vaikutelmia nämä valinnat saavat aikaan – siis millaisena esimerkiksi sanastoon, poeettisiin ja foneettisiin piirteisiin sekä kerrontaan liittyvät ratkaisut ohjaavat näkemään köyhän lapsiperheen maailman. Tutkimuskysymyksen puitteissa tarkastellaan myös sitä, miten minäkertojan tyyli muuttuu ikävuosien kasvaessa ja millaisia vaikutelmia tämä muutos saa aikaan, sekä arvioidaan implisiittisen tekijän sanomaa. Teosta tarkastellaan Geoffrey Leechin ja Mick Shortin funktionaalisen tyylintutkimusteorian lähtökohdista ja lisäksi Michael Toolanin teoriaa vasten. Kerronnan tyylin tarkasteluun hyödynnetään James Phelanin, Dorrit Cohnin ja Alan Palmerin teorioita. Tyylivalintoja peilataan myös Minna Canthin naturalistisia teoksia ja Riikka Rossin sekä Minna Maijalan niihin liittyvää tutkimusta vasten. Lisäksi tyyliä tarkastellaan Anu-Hanna Anttilan, Kati Launiksen, Jussi Ojajärven ja Ralf Kaurasen toimittaman monitieteisen luokkatutkimuksen valossa. Perno Mega Cityn kuvaama köyhyys on suhteellista köyhyyttä, jonka ytimessä on yksilöiden elintasojen vertailu. Kuvaukseen kytkeytyvien tyylikeinojen tarkastelu avaa tällaiseen köyhyyteen liittyvän kokemuksen luonnetta: antiteesit, näkö- ja hajuaistiin kiinnittyvä tajunnankuvaus sekä metaforat tuovat esiin sen, miltä eriarvoisuus tuntuu. Näiden tyylikeinojen tarkoitus on puhutella lukijaa ja synnyttää myötätuntoa köyhiä henkilöhahmoja kohtaan. Hahmojen mielen ja puheen kuvauksessa korostuvat perheeltä perityt ajattelutavat ja se tyyli, jolla yhteiskunnassa puhutaan köyhyydestä. Ankea miljöökuvaus on luonteeltaan metonyymistä, ja siihen sisältyy hätkähdyttämään tarkoitettuja tyylikeinoja, jotka pyrkivät herättelemään implisiittisen lukijan sosiaalista omatuntoa. Teoksen emotionaalista sävyä rakentavien tyylivalintojen vaikutuksesta köyhyys näyttäytyy myös arjen päällä riippuvana uhkaavana tunnelmana. Teos hyödyntää useita naturalistisia tyylikeinoja, ja niiden vaikutuksia tarkastelemalla selviää, että implisiittisen tekijän sanomasta löytyy kaikuja Minna Canthin yhteiskuntakriittisten köyhyyskuvausten sanomiin. Menetelmän avulla olisi mahdollista tarkastella myös isompaa joukkoa tiettynä ajanjaksona ilmestyneitä köyhyyskuvauksia. Teosten tyylivalintoja tarkastelemalla voitaisiin muodostaa laajempi kuva siitä, miten köyhyysteemaa kyseisen ajan romaanitaiteessa käsitellään.
-
(2021)Tutkimuksen aiheena on kerronnalliset tekniikat subjektiviteetin rakentumisen ja vuorovaikutuksen esittämisen välineinä David Mazzucchellin sarjakuvaromaanissa Asterios Polyp (2009). Tarkastelen teoksen kerrontaa ja kuinka se kuvaa henkilöhahmojen subjektiviteettia ja hahmojen välistä vuorovaikutusta. Tutkin teoksen visuaalisia ja kielellisiä piirteitä niiden kerronnallisten merkitysten kannalta. Tarkastelen miten visuaalisuus ja kielellisyys toimivat kerronnallisesti fiktiivisten hahmojen mielten ja dialogisten suhteiden rakentamisessa. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä käytän Kai Mikkosen teosta The Narratology Of Comic Art (2017). Mikkosen sarjakuvatutkimuksen teoreettisen viitekehyksen kautta tarkasteluna sarjakuvaromaanin kerronnallisuus perustuu visuaalisten ja kielellisten osa-alueiden erilaisille funktioille. Lisäksi sarjakuvaromaanin kontekstissa tekijän tyyli määrittää teoksen fiktiivisen maailman rakentumista ja erilaisten visuaalisten ja kielellisten ominaisuuksien roolia. Nykynarratologian ja kirjallisuudentutkimuksen valossa sarjakuvatutkimuksen teoreettinen viitekehys tarjoaa runsaasti välineitä erilaisten sarjakuvateosten tarkasteluun. Mazzucchellin sarjakuvaromaani hyödyntää runsaasti erilaisia kerronnallisia tekniikoita, joiden avulla hahmojen mieliä ja vuorovaikutusta kuvataan. Fiktiivisten hahmojen mielten, kokemusten ja suhteiden esittäminen sarjakuvaromaanin lajin kontekstissa osoittautui laaja-alaiseksi kokonaisuudeksi, jossa Mazzucchellin teos toimi hedelmällisenä tutkimuskohteena. Teoksen kerronnan tarkastelu tarjosi näkökulmia visuaalisuuden ja kielellisyyden kerronnallisiin kytköksiin, joiden tutkiminen on sarjakuvatutkimuksen ja narratologian kontekstissa alati ajankohtainen kerronnallinen sidos. Mazzucchellin teos tarjoaa runsaasti materiaalia jatkotutkimukselle ja erilaisille lähestymistavoille.
-
(2023)Tässä tutkielmassa tarkastelen väkivaltaa kertojan kielessä Édouard Louis’n romaanissa En finir avec Eddy Bellegueule (2014). Tarkastelen, millaisin kielellisin keinoin kertoja kuvaa väkivaltaista yhteisöä, jossa päähenkilö Eddy kasvaa. Tutkin, millä keinoilla kertoja luo sosiolektin ilmiötä kuvatessaan yhteisöä. Tarkastelen kertojan muutosta ajallisesti ja kielellisesti ja etsin merkityksiä muutoksesta. Jaan tarkasteluni kolmeen pääasialliseen osaan. Ensin tarkastelen kertojasta ja kerronnasta esitettyjä ajatuksia. Kertojan olemusta määrittävät kieliopilliset seikat, kuten aikamuotojen käyttö. Kerronnan analyysiin hyödynnän ennen kaikkea Genetten ja Chatmanin teorioita. Tarkastelen kertojan tapaa luoda kertomuksestaan fragmentaarinen elämän tarina. Fragmentaarisuus on keskeistä myös väkivaltaan liittyvän trauman suhteen. Kertojan luonteeseen vaikuttaa traumaattisten muistojen raportointi osana kerrontaa. Traumakertomuksen rooli kerronnan analysoimisessa nousee tärkeäksi, sillä sen jäsentyminen on sekä kielellistä että kertomuksen rakenteeseen vaikuttavaa. Traumakertomuksen analyysiin minua ohjaa esimerkiksi Whitehead ja Knuuttila. Toinen suuri tutkimuksellinen näkökulmani on kielitieteellinen. Luvussa, joka käsittelee kieltä, tarkastelen jo väkivallan ilmiöitä osana kieltä, mutta myös kerrontaa jäsentäviä ilmiöitä. Luku kolme onkin yhtä aikaa ikään kuin jatkoa toiselle luvulle ja alustus neljännelle luvulle. Liitän kerronnan ja väkivallan ilmiöt kieleen luvussa kolme. Kielitieteelliseen analyysiin minut ohjaa esimerkiksi Benveniste, Häkkinen, Tiittula ja Nuolijärvi. Tärkeimpiä havaintoja kielen ja väkivallan suhteesta ovat kielellisen väkivallan vaikutus kertojaan. Kertoja kokee verbaalista väkivaltaa loukkausten muodossa. Kielellä on mahdollisuus toimia myös vastaväkivaltana teoksen maailmassa. Kielen rekistereistä tietoinen kertoja osaa käyttää rekisterejä kertoessaan muista hahmoista. Kieli voi toimia myös itse väkivaltana. Instituutioiden yhteydessä kertoja kertoo väkivaltaisesta kielestä, jota kohdistetaan valta- asemasta alempia kohti. Tähän ilmiöön kytkeytyy valta ja luokka. Kertojan raportoimat muiden hahmojen kokemukset kielen rekistereistä ja kielellisestä väkivallasta todistavat koko yhteisön rakentuvan osittain kielellisesti määrittyvien ryhmäjakojen varaan. Lopulta kolmannessa suuressa tutkimuksellisessa kohteessani tarkastelen väkivaltaa. Tutkin väkivaltaa erityisesti kieleen ja kerrontaan vaikuttavana ilmiönä. Väkivallan ja vallan tarkasteluun sovellan esimerkiksi Lidmanin ja Foucault’n ajatuksia. Jaan väkivaltaa käsittelevän lukuni ensin väkivallan kuvausten taustalla vaikuttavaan yksittäiseen keskeisimpään ilmiöön, miessukupuoleen ja sitä seuraavissa alaluvuissa väkivallan ilmiön seurauksiin kertojan kuvaamassa yhteisössä. Tutkimassani romaanissa väkivaltaa kuvataan mieheyteen liittyvänä piirteenä, ja fyysinen väkivalta on teoksessa aina miesten harjoittamaa. Väkivallan seurauksiksi luen esimerkiksi homoseksuaalien ja naisten marginalisoinnin ja fyysisestä väkivallasta seuraavan kivun kokemuksen. Erityisesti väkivaltaa käsitellessäni esille nousee myös tunteiden vaikutus kerrontaan. Häpeän ja vihan ilmiöt liittyvät sekä ruumiiden välillä tapahtuvaan liikkeeseen että kerronnan kieleen. Kielessä häpeä toistuu usein sanana ja ilmiönä, joka liittyy teoksessa jokaiseen hahmoon jotenkin. Tunteiden tutkimus on tutkimukselleni tärkeä sivujuonne. Esimerkiksi Ahmedin tutkimukset tunteista auttavat kertojan ymmärtämisessä. Kielen muutoksen ja kielen itsetietoisuuden ilmiöt ovat niin keskeiset kertojan kieltä analysoitaessa, että käsittelen vielä tarinan etenemistä kielen avulla kohti vapautumista lyhyessä luvussa viisi. Viimeinen käsittelyluku ennen päätäntölukua kuroo umpeen aiempien käsittelylukujen välejä. Louis’n romaanissa Eddyn onnistuu karata väkivaltaisesta yhteisöstä lopulta toisenlaiseen yhteisöön, jonka määrittävä tekijä on kohteliaampi kieli. Esimerkki kohteliaasta kielestä, jonka kertoja tuntee omakseen, on jo tätä käännekohtaa aiemmin romaanissa koulussa käytetty kieli. Lopulta Eddyn paon yhteisöstä mahdollistaa hyväksymiskirje lukiosta. Kirjeen avaamisen yhteydessä moni edellä käsittelemistäni ilmiöistä muuttuu. Kielen rekisteri asettuu vastakkaiseksi vanhempien väkivaltaisen kielen rekisterin kanssa. Aikamuodon käyttö vaihtuu kirjallisen menneen muodon kautta preesenskerrontaan epilogissa. Tunteet, joita ei kuitenkaan sanoiteta, vaihtuvat negatiivisista tunteista positiivisiin ja odottaviin tunnelmiin. Epilogin kielellinen ilmaisu on aikamuotojen suhteen erilaista aiempaan verrattuna. Tutkielmassa selviää, että Louis’n kertojalle kieli on tapa jäsentää maailman väkivaltaisuutta. Louis’n kertojan kieli on itsetietoista, ja kertoja osaa käyttää kielen rekisterejä kuvatessaan esimerkiksi väkivaltaista yhteisöä puhekielisin sitaatein. Toisaalta hän osaa käyttää myös väkivaltaista kieltä, sillä hän itse vastaa myös esimerkiksi instituutioiden kielen raportoimisesta. Tutkielma valottaa myös maskuliinisuuden ja heterososiaalistamisen merkitystä kertojalle väkivallan kulttuuria luovana tekijänä. Kieli on kertojan työvälineenä kytköksissä kaikkiin ilmiöihin ja siksi keskeisessä osassa tässä tutkielmassani.
-
(2022)Tarkastelen tutkielmassa kirjailija Hilary Mantelin historiallisen Wolf Hall -romaanitrilogian (2009–2020) kerrontaa ja kuvausta kuningas Henry VIII:n neuvonantajana 1500-luvun Englannissa toimineesta Thomas Cromwellista. Historiankirjoituksen kautta Cromwellista on piirtynyt kuva äärimmäisen pragmaattisena ja jopa julmana vallankäyttäjänä. Mantelin fiktiivisen trilogian on todettu tuoneen Cromwellista esille aiemmin tuntemattomia, humaanimpia puolia, ja sen on kuvauksellaan havaittu jopa vaikuttaneen lukijoiden käsityksiin todellisesta Thomas Cromwellista. Tutkielmassa selvitän sitä, millaisin kerronnallisin keinoin Mantel on rakentanut trilogiansa fiktiivisen maailman ja ennen kaikkea Thomas Cromwellin henkilöhahmon siinä määrin vakuuttaviksi, että ne ovat jopa muokanneet kuvaa todellisesta historiallisesta henkilöstä. Samanaikaisesti pyrin kuitenkin myös osoittamaan, että trilogia kerronnallaan itse asiassa tekee, historiografiselle metafiktiolle ominaisesti, näkyväksi sen, kuinka historiaan ei ole suoraa pääsyä nykypäivästä käsin eikä sitä ole mahdollista kuvata täysin sellaisena kuin se oli. Hyödynnän analyysissä mahdollisten maailmojen teoriaa, sillä sen avulla trilogian ja historiankirjoituksen kuvauksia on mahdollista lähestyä vaihtoehtoisina käsityksinä eli niin sanottuina mahdollisina maailmoina. Thomas Cromwellin henkilöhahmoa tarkastelen maailmojen välisenä henkilönä, joka kytkeytyy todellisen maailman prototyyppiinsä sekä historiankirjoituksen vastineeseensa maailmojen välisen identiteetin kautta. Trilogian kertoja seuraa tapahtumia päähenkilö Thomas Cromwellin silmin, ja näkökulma historiaan on näin hyvin subjektiivinen. Kerronnan muotona on eräänlainen subjektiivinen hän-kerronta, jossa ovat samanaikaisesti läsnä sekä historiankirjoituksellinen vakuuttavuus että tunteisiin vetoava hyvin henkilökohtainen näkökulma. Aikamuotona on historialliselle romaanille varsin poikkeuksellinen preesens, mikä paitsi tuo kerrontaan elävyyttä myös tekee historiasta arkista elämää, kun tapahtumat virtaavat niin kertojan kuin lukijankin silmien eteen sitä mukaa, kun päähenkilö Cromwell ne kohtaa. Romaanitrilogiassa Cromwell saa itselleen menneisyyden, yksityiselämän ja sisäisen maailman. Tältä osin trilogia ikään kuin täyttää historiankirjoitukseen lähteiden puuttumisen vuoksi jääneitä aukkoja. Lapsuus väkivaltaisen isän armoilla leimaa päähenkilön koko myöhempää elämää, ja perheen menettäminen varhaisessa vaiheessa näyttäytyy tapahtumana, josta hän ei toivu koskaan. Cromwellin tarinasta tekee hyvin koskettavan se, että hänen tiedossa oleva kohtalonsa, joutuminen mestatuksi vuonna 1540, ikään kuin leijuu trilogian fiktiivisen maailman yllä heti ensisivuilta alkaen ja sitä myös ennakoidaan kerronnassa monin tavoin. Thomas Cromwell on trilogiassa, historiankirjoituksen vastineensa lailla, älykäs ja ovela taktikko. Samanaikaisesti hän on kuitenkin myös hyvin inhimillinen hahmo, joka pyrkii paikkaamaan menneisyyden jättämiä haavoja hakemalla loputtomasti huomiota ja arvostusta työssään kuninkaan palveluksessa. Maailmojen välisyys määrittää vahvasti Cromwellia. Hänen elämänsä näyttäytyy jatkuvana kamppailuna menneisyyden ja nykyhetken sekä toisaalta yksityisen ja julkisen maailman välillä. Samanaikaisesti fiktiivisen Cromwellin voi kuvauksellaan myös nähdä lähestyvän sekä todellista että historiankirjoituksen maailmaa. Trilogian tarinan vetoavuus perustuu siihen, että se kuvaa päähenkilön ennen kaikkea kokevana ja tuntevana ihmisenä, joka tulee lähelle ja johon on helppo samaistua. Preesensmuotoisella kerronnallaan trilogia tekee näkyväksi sen, että historian tapahtumat ovat ainutkertaisia eikä niihin ei ole suoraa pääsyä nykypäivästä käsin. Trilogia myös kuvaa Cromwellia hyvin vahvasti nykypäivän ja sen ihanteiden kautta ja konkretisoi näin historiografiselle metafiktiolle ominaisen näkemyksen siitä, että historian kuvaaminen täysin sellaisena, kuin se aikanaan tapahtui, ei ole mahdollista nykyhetkestä käsin.
Now showing items 1-20 of 40