Browsing by study line "Yleinen kirjallisuustiede"

Tutkimuksen aiheena on groteski naisruumis Margaret Atwoodin dystopiaromaanissa The Handmaid’s Tale (1985) ja teoksen jatko-osassa The Testaments (2019). Tarkastelen naisruumista groteskina ruumiina teosten kertojien edustamien kehotyyppien kautta, joita ovat nuori nainen, aikuinen hedelmällisessä iässä oleva nainen sekä vanha nainen. Tarkastelen, miten ja millä tavalla nämä ruumiit voidaan mieltää groteskeiksi ruumiiksi ja mitä merkityksiä tällaisille ruumiille teoksissa annetaan. Lähestyn groteskia teemana pikemminkin kuin kerronnan muotona. Naisruumiin lisäksi tarkastelen myös muita groteskiin läheisesti liittyviä käsitteitä, kuten väkivaltaa ja vallankäyttöä, jotka voidaan nähdä omina groteskin muotoina. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä käytän Mihail Bahtinin teosta François Rabelais: Keskiajan ja renessanssin nauru (1965) sekä Mary Russon teosta The Female Grotesque (1994). Bahtinin teos käsittelee karnevalistisen groteskin teoriaa ja siihen läheisesti liittyvää käsitystä groteskista ruumiista osana karnevaalin materiaalis-ruumiillista maailmankuvaa. Russo puolestaan hyödyntää Bahtinin ajatuksia, mutta lähestyy groteskia naisruumista feministisen kirjallisuudentutkimuksen näkökulmasta. Yhteiskunnallisuus sekä feminismi yhdistyvät teoriakirjallisuudessa ja ovat kantavia teemoja myös käsittelemissäni kaunokirjallisissa teoksissa. Bahtinin analyysin kohteena on alun perin ollut parodiakirjallisuus, mutta tutkimuksessani se osoittautui toimivaksi välineeksi myös dystopian tarkasteluun. Groteskin naisruumiin käsite toimi hyvänä analyyttisena työkaluna käsittelemissäni teoksissa, erityisesti The Handmaid’s Tale -romaanissa. Ruumiillisuuden ja kehollisuuden käsittelylle on tilaa kirjallisuudentutkimuksessa, myös muissa kuin feministisissä teoksissa. Naiseus, ruumiillisuus ja erilaisten ruumiiden kuvaukset ovat ajankohtaisia keskustelunaiheita yhteiskunnassa, joten niiden tarkastelu tulee varmasti olemaan entistä yleisempää myös kirjallisuudentutkimuksessa. Molempien teosten tarkasteleminen yhdessä osoittautui myös hedelmälliseksi, sillä teoksia ei tähän asti ole tarkasteltu kovinkaan paljon yhdessä. The Handmaid’s Tale on teoksena hyvin tutkittu, mutta The Testaments on vielä teoksena niin tuore, että ensimmäiset sitä käsittelevät tutkimusartikkelit ilmestyivät vasta tämän opinnäytetyön tekemisen aikana. Teosparissa on paljon materiaalia myös jatkotutkimukselle.

Lucia Berlin (1936–2004) oli yhdysvaltalainen kirjailija, joka on saanut laajempaa tunnustusta vasta kuolemansa jälkeen, kun hänen valikoiduista novelleistansa toimitettiin uusi kokoelma, A Manual for Cleaning Women (2015). Maisterintutkielmassani tutkimuskysymykseni on, miten ja millä perustein Lucia Berlinin novellikokoelmaa voidaan lukea osana omaelämäkerrallisen kirjallisuuden tradition jatkumoa. Omaelämäkerrallisesta kirjallisuudesta tyypillisiä esimerkkejä ovat omaelämäkerta ja autofiktio. Tutkijat ovat osoittaneet, että naiskirjailijoilla ei ole yhtä vahvaa perinnettä omaelämäkerrassa tai sen sisarlajeissa. Päivi Kososen mukaan tyylipuhtaan omaelämäkerran sijaan naiskirjailijoilla on ollut tapana turvautua fiktioon, kun he ovat kirjallisuuden avulla kertoneet omista elämistänsä. Sen lisäksi, että naiskirjailijoiden omaelämäkerrallinen kirjallisuus on historiallisesti marginalisoitu lajikaanonin ulkopuolelle, myös tutkimus on jättänyt huomiotta teokset, jotka poikkeavat omaelämäkerrallisen kirjallisuuden ihanteista ja normeista. Sen lisäksi, että naiskirjailijoiden omaelämäkerrallinen kirjallisuus on historiallisesti marginalisoitu lajin kaanonin ulkopuolelle, väitän, että omaelämäkerrallisen kirjallisuuden tutkimus on vastaavasti ja kategorisesti marginalisoinut ”näennäisesti” fiktiiviset teokset. Tutkielmani lähtökohta on, että Berlinin novellit muodostavat omaelämäkerrallisen kokonaisuuden, jota voi lukea niin omaelämäkertana kuin autofiktiona. Omaelämäkerta ja autofiktio muodostavat tutkielmani teoreettisen lähtökohdan. Omaelämäkerran näkökulmasta merkittävää on, millainen omaelämäkertasopimus teoksessa on, ja miten tekijän, kertojan ja henkilöhahmon jaettu identiteetti ilmenee siinä. Hyödynnän myös Päivi Kososen feminististä omaelämäkertakritiikkiä sekä hänen käsitettänsä epäjatkuvista omaelämäkerroista. Lisäksi erittelen, mitä Berlin itse ajatteli totuudesta ja vilpittömyydestä oman kirjoittamisensa kontekstissa ja tarkastelen sitä, miten totuudellisuutta ja sepitteellisyyttä kuljetetaan rinnakkain novelleissa. Analysoin novelleja fiktion valossa ja tutkin sitä, miten kaunokirjalliset keinot (kuten kerronta, metafiktio, paralleelit ja fragmentaarisuus) tukevat ja rakentavat Berlinin novelleiden omaelämäkerrallisuutta. Lopuksi osoitan, miten novellikokoelmasta on erotettavissa kokonainen elämänkaari. Osoitan tutkielmassani, että novellikokoelmaa voi lukea niin omaelämäkertana kuin autofiktiona, ja että Berlinillä on kiistatta paikkansa osana omaelämäkerrallisen kirjallisuuden traditiota.

Pro-gradu avhandlingen undersöker åtta lärares syn på litteraturundervisningen i grundskolans nionde klass, samt hur lärarna kan med olika metoder motivera eleverna till läsning. Avhandlingens forskningsfrågor är: 1. Hur använder lärarna skönlitteratur i praktiken i klassrummet och till vilket syfte? 2. Hur kan lärarna i sin undervisning uppmuntra elever till fortsatt, möjligen livslång läsning? Undersökningens material består av åtta intervjuer med lärare i kommunerna Helsingfors, Vanda, Sibbo och Kuusamo. Lärarna i Kuusamo har intervjuats på finska. Undersökningens tre huvudteman presenterar (1) vilka verk som används i undervisningen och varför, (2) vilka uppgifter görs i samband med den lästa litteraturen, och (3) med vilka metoder motiverar lärarna eleverna till läsning. Resultaten visar att litteraturvalen präglas av den litteratur som finns till hands. Skolorna i Kuusamo har ett knappare utbud av litteratur än skolorna i huvudstadsregionen och variationen är mer begränsad i skolorna i norr. De uppgifter som görs i samband med litteraturen är varierande, som är i enlighet med läroplanen och bidrar mestadels till förståelse för texten. Undervisningen innehaver bland annat tolkning av litteraturen, muntliga uppgifter men även kreativa uppgifter. Vissa lärare högläser eller tar hjälp av ljudböcker. Alla lärare menar att rätt sorts litteratur bidrar till motivationen. Lärarna menar även att handledningen bidrar till motivationen. Vissa lärare efterlyser läsande förebilder som även kunde motivera eleverna. Undersökningen kommer fram till att variation i litteraturen och i uppgifterna samt den handledning lärarna erbjuder är det som allra mest bidrar till motivationen.

Tässä tutkielmassa tarkastelen paratiisin uudelleentulkintoja T. S. Eliotin runoelmassa The Four Quartets (1943) ja Wallace Stevensin runoelmassa ”The Auroras of Autumn” (1948). Keskeisin tutkimuskysymykseni on, kuinka runoelmissa muokataan juutalais-kristillisen perinteen paratiisikäsitystä. Hypoteesini on, että teokset kyseenalaistavat perinteisen paratiisikäsityksen ihmiskeskeisyyttä ja samalla ottavat luonnon huomioon entistä kattavammin. Siinä missä aiempi Eliotia ja Stevensiä koskeva tutkimus on painottanut eroja runoilijoiden välillä, tutkielmassani pyrin osoittamaan, että kohdeteoksiin sisältyvät, ekologisesti virittyneet paratiisin uudelleentulkinnat ovat yllättävän samankaltaisia. Tutkielmani teoreettisena viitekehyksenä toimii ekokritiikki, eli kirjallisuuden ja luonnon suhdetta tutkiva kirjallisuustieteellinen tutkimussuuntaus. Koska perinteistä juutalais-kristillistä paratiisikäsitystä leimaa pastoraaliin eli paimenrunouteen viittaava kuvasto, katson tutkielmassani molempien runoelmien suhtautuvan pastoraalin käsitteeseen kriittisesti. Tämän takia hyödynnän analyysissäni Terry Giffordin määrittelemää postpastoraalin käsitettä, joka asettaa pastoraalin ekokriittisiin kehyksiin. Luen sekä Eliotin että Stevensin runoelmia tätä postpastoraalin käsitettä vasten osoittaen samalla, kuinka teoksissa ihmisen ja luonnon välinen vastakkainasettelu murtuu. Molemmissa teoksissa esitetään perinteisen paratiisikuvaston kritiikkiä, ja tämän kritiikin tukena teokset käyttävät monia postpastoraalille kirjallisuudelle ominaisia piirteitä. Postpastoraalille tyypillisesti molemmissa runoelmissa luonto herättää suurta kunnioitusta. Siinä missä perinteiselle pastoraalikirjallisuudelle on ominaista luonnon staattisuus, Eliotin ja Stevensin teoksissa luonto näyttäytyy elämän ja kuoleman lakkaamattomana prosessina. Ihminen esitetään runoelmissa ennen kaikkea materiana, joka on erottamattomasti osa luonnon kiertokulkua. Molemmissa runoelmissa kyseenalaistuvat myös vastakkainasettelut niin kulttuurin ja luonnon kuin ihmisen sisäisen ja ulkoisen maailman välillä. Lopulta teoksissa erilaiset luonnonnäkymiin ja maisemiin liittyvät huomiot johtavat eettisen ulottuvuuden korostumiseen. Runoelmat eivät siis pelkästään tarkastele luontoa, vaan ne tekevät myös ehdotuksia sen suhteen, kuinka materiaalista todellisuutta kohtaan tulisi käyttäytyä. Sekä Eliotin että Stevensin paratiisin uudelleentulkinnoissa korostuu näin luonnon edessä nöyrtyminen. Siinä missä Eliotin runoelman tapauksessa tämä nöyrtyminen johtaa hyvin radikaaliin luontokeskeisyyteen, Stevensin teoksessa nöyrtymisen aste on maltillisempi, ja näin teos jättää myös ihmiselle jonkinlaisen roolin luonnon osana. Johtopäätökseni on, että T. S. Eliotin runoelmassa Four Quartets ja Wallace Stevensin runoelmassa ”The Auroras of Autumn” perinteisen paratiisikuvaston ihmiskeskeisyys kyseenalaistuu paikoin varsin radikaalillakin tavalla. Runoelmien postpastoraaleissa paratiiseissa ihminen väistyy luomakunnan keskiöstä antaen tilaa muulle luonnolle. Suurimmat erot runoelmien paratiisimotiivien välillä johtuvat synnin tematiikasta. Eliotin runoelmassa perisynti on turmellut ihmisen luontosuhteen, ja tämän takia paratiisi ja kestävä luontosuhde ovat saavutettavissa vain asketismin kautta. Stevensin runoelmassa taas paratiisi on saavutettavissa jo tässä ja nyt, luonnon viattomuutta havainnoimalla. Näistä maailmankatsomuksellisista eroavaisuuksista huolimatta molempien runoelmien paratiisimotiivin tarkoitus on tukea teoksista välittyvää antroposentrismin kritiikkiä. Runoelmien ekologisesti virittyneet paratiisin uudelleentulkinnat ovat myös entistä ajankohtaisempia nykyisen ekologisen kriisin aikakaudella.

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani Daphne du Maurierin romaanin Rebecca (1938) kertojan eli rouva de Winterin kerronnan epäluotettavuutta. Tutkin teosta erityisesti James Phelanin epäluotettavuuden teorian kautta, ja hyödynnän tutkimuksessani myös Dorrit Cohnin käsitteitä kertova ja kokeva minä. Phelanin epäluotettavan kertojan käsitteen määritelmä pohjautuu vahvasti Wayne C. Boothin määritelmään, jonka mukaan “kertoja on luotettava, kun hän puhuu tai toimii teoksen normien mukaisesti ja epäluotettava, kun hän puhuu tai toimii niiden vastaisesti” (Booth 1983, 158–159). Phelanin määritelmän mukaan “henkilökertoja on ‘epäluotettava’, kun hän antaa jostain tapahtumasta, henkilöstä, ajatuksesta tai muusta kerronnallisen maailman kohteesta selostuksen, joka eroaa selostuksesta, jonka sisäistekijä antaisi” (Phelan 2005, 49). Teoksessa rouva de Winterin kerronta jakautuu vanhemman ja nuoremman rouva de Winterin kerrontaan. Cohnin käsitteet kertova minä ja kokeva minä viittaavat tällaiseen retrospektiiviseen homodiegeettiseen henkilökertojaan, joka muistelee tapahtumia menneisyydessään (Cohn 1978,143). Tutkimukseni mukaan rouva de Winterin kerronnan epäluotettavuus perustuu pääosin hänen kokevan minänsä puutteelliseen kykyyn ymmärtää ja havainnoida tapahtumia, mikä ilmenee siten, että hän usein tulkitsee tapahtumia väärin. Tämän lisäksi rouva de Winter toisinaan raportoi tapahtumia puutteellisesti.

Tarkastelen maisterintutkielmassani tiloja ja paikkoja Kazuo Ishiguron romaanissa The Remains of the Day (1989). Tutkin, minkälaisia merkityksiä tilat ja paikat saavat, sekä miten ne liittyvät romaanin kokonaistulkintoihin ja tematiikkaan. Romaanin keskeisin paikka on perienglantilainen kartano Darlington Hall, josta hovimestari Stevens vähitellen etääntyy sekä henkisesti että maantieteellisesti matkatessaan kuvankauniin maaseutumaiseman halki tapaamaan entistä työtoveriaan neiti Kentonia. Tutkielmani teoreettisena viitekehyksenä hyödynnän tilan ja paikan monitieteistä tutkimuskenttää painottaen humanistisen maantieteen ja erityisesti Yi-Fu Tuanin paikan teoriaa. Koska romaanin tilallisuus rakentuu Stevensin minäkerronnassa, taustoitan kertomuksen tilaa Marie-Laure Ryanin teorian avulla, sekä hyödynnän James Phelanin tutkimusta eritellessäni Stevensin kerronnalle leimallisia epäluotettavuuden piirteitä. Romaanin tilallisuus konstruoituu Stevensin arvomaailman, muistojen, yhteiskunnallisen järjestyksen ja kollektiivisten ihanteiden kautta. Tilat ja paikat eivät toimi pelkästään kertomuksen taustakankaana, vaan ne ohjaavat toimintaa, heijastavat kokijoidensa mielentiloja ja henkilöhahmojen välisiä suhteita, sekä täydentävät epäluotettavaa kerrontaa ja Stevensin minuutta. Stevensin paikkasuhde muuttuu yhteiskunnallisen murroksen myötä, sillä sotien jälkeisessä ja imperiumiasemansa menettäneessä Englannissa yläluokkaisten kartanoiden asema alkaa vähitellen murtua. Tulkitsen Stevensin aseman muuttuneen kunniallisesta hovimestarista museoesineeksi, joka on asetettu näytteille kartanon uuden isännän kokoelmaan. Romaanin lähiluvulla osoitan, että kertomuksessa kuvailtu maisema toimii eräänlaisena kaksoiskuvana. Se tarjoaa peilauspinnan subjektiivisille ja kollektiivisille ideaaleille rakentuen sekä paikallisen että turistin katseen kautta, sillä Stevens edustaa samalla kulttuurista sisäpiiriä sekä ulkopuolista tarkkailijaa, koska hänen maailmankuvansa rajoittuu kartanon seinien sisäpuolelle. Idyllinen maisema yhdessä aristokraattisen ja nostalgisoidun kartanon kanssa toimii tilallisena metaforana myyttiselle englantilaisuudelle. Luomalla stereotyyppisen englantilaisen miljöön Ishiguro pyrkii kritisoimaan heritage-talouden hyödyntämää nostalgiaa ja myyttejä, jotka ovat näennäisesti harmittomia konstruktioita, mutta peittävät alleen todellisen historian säröt. Johtopäätökseni on, että kertomuksen yhden merkittävän tilakokonaisuuden muodostavat liminaalitilat, kuten kynnykset ja ikkunat, jotka kuvaavat Stevensin asemaa yhteiskunnassa ja kartanossa, sekä ilmentävät ristiriitoja ammattiroolin ja yksityisen minän välillä. Liminaalitilat tekevät Stevensin sisäiset konfliktit näkyviksi alleviivaamalla Stevensin mahdollisuuksia valita yksityinen minä tunteineen ja haluineen ammattiminän velvollisuuksien ylitse, mutta nämä kynnykset ovat Stevensille lopulta liian korkeita ylitettäviksi.

Käsittelen tutkimuksessani Astrid Lindgrenin Ronja, ryövärintyttären (1981) päähenkilöä eli Ronjaa. Tutkimukseni kohteena on alkukielinen versio, mutta hyödynnän tutkimuksessani suomennoksessa käytettyjä nimiä. Johdannossa esittelen keskeiset tutkimuskysymykset. Luvussa 2 tarkastelen Ronjaa mahdollisen maailmaan kuuluvana hypoteettisena henkilönä. Lindgrenin romaanissa hyödynnetään useita henkilöhahmon viittaustekniikoita. Näitä ovat Ronjan nimi, tarkka määritelmä ”ryövärintyttäreksi”, persoonapronominit sekä Ilon Wiklandin kuvitus. Tämän jälkeen hyödynnän Marie-Laure Ryanin teoriaa tarinamaailman modaalisesta rakenteesta ja tarkastelen päähenkilön olemassaolon luonnetta teoksessa kielen tasolla erottuvissa maailmoissa. Ronja toimii tarinamaailman todellisuudessa, ja lukija suhtautuu tarinamaailman todellisuuteen autonomisena alueena. Fiktiivisen autonomisen todellisuuden lisäksi Ronjan episteeminen maailma, mallimaailmat sekä vaihtoehtoiset universumit ovat olennainen osa romaania. Tarinamaailman modaalisen rakenteen jälkeen tutkin Ronjan yksilöllisyyttä. Erittelen hahmon keskeisiä piirteitä Uri Margolinin määrittelemien henkilöhahmon ulottuvuuksien mukaisesti. Ronjan ulkonäön keskeisiä piirteitä ovat tummasilmäisyys ja mustat hiukset. Muita hahmon piirteitä ovat muiden muassa päättäväisyys, terveys, ketteryys sekä rohkeus. Ronjan erotettavuus on tarinassa selkeä, sillä hän on teoksen alussa ainoa lapsihenkilöhahmo. Birkin tullessa mukaan tarinaan sukupuoli on ensimmäinen seikka, joka erottaa heidät toisistaan. Ronja kasvaa ja kehittyy fyysisesti ja psyykkisesti teoksen tarinan aikana. Ronja ajattelee itseään samana, jatkuvana yksilönä. Tämän todistaa Ronjan näkemä uni, jossa hän identifioi itsensä unensa pikkutytöksi. Toisinaan jatkuvuuden ja samuuden auktoriteettina toimii kaikkitietävä kertoja. Luvussa 3 tutkin päähenkilön kompleksisuutta ja kehittymistä Uri Margolinin määrittelemien ulottuvuuksien sekä Maria Nikolajevan tutkimusta apuna käyttäen. Lähestyn Ronjaa pyöreänä ja dynaamisena henkilöhahmona. Luonnolla on suuri rooli Ronjan yksilöllisen identiteetin kehittymisessä. Metsä on paikka, jossa hän ottaa ensimmäiset itsenäistymien askeleet. Henkilöhahmon hahmottamistapa ja kognitiivinen ulottuvuus kehittyvät merkittävästi ensimmäisen metsäretken aikana. Useat Ronjan kohtaamat konkreettiset haasteet liittyvät luonnossa selviytymiseen. Ronjalla on vahva suhde luontoon koko tarinan ajan. Ronjan sukupuolta ja seksuaalisuutta tutkittaessa Birkillä on merkittävä rooli. Ronjan käytös ja puhetapa muuttuu Birkin ystävyyden vakiinnuttua. Ronja alkaa toisinaan jäljitellä Loviisan tekoja ja puhetapaa. Ronjan ja Birkin tarinaa voi tarkastella ystävyytenä tai rakkaustarinana. Ronjan moraali muuttuu teoksen aikana. Hänen mielipiteensä eivät aina perustu tarinan alkupuolella hänen omiin kokemuksiinsa, vaan ovat sidoksissa Matiaksen yhteisön mielipiteisiin. Birkin kanssa ystävystyttyään Ronja alkaa kyseenalaistaa vihanpidon Borkaryöväreiden kanssa. Kyseenalaistaminen johtaa Helvetinkuilun hyppyyn, joka on Ronjan itsenäisyyden julistus. Hahmo omaa oman moraalikäsityksensä ja on itsenäinen subjekti, ei ainoastaan ryöväriyhteisön jäsen. Ronja ja Birk perustavat oman, rauhanomaisen yhteisön metsään. Polariteetit yhdistyvät, kun Matias hyväksyy Ronjan ja Birkin ystävyyden ja käy kaksintaistelun Borkan kanssa. Vaikka Ronja, ryövärintyttärestä on tehty useita tutkimuksia, mahdollisten maailmojen teoriaan liittyvää tutkimusta ei teoksesta löydy. Tämä luo mahdollisuuden uudelle jatkotutkimukselle. Myös henkilöhahmoihin keskittyvää tutkimusta on yllättävän vähän, vaikka jokainen aiempi tutkimus tekeekin tavalla tai toisella huomioita henkilöhahmoista.

Tarkastelen tutkielmassani Zadie Smithin romaanin Swing Time (2016) kuvausta Ison-Britannian keskiluokkaisen ihmisen identiteetistä sekä yhteiskuntaluokista. Keskeisimmät sosiologiset ja yhteiskunnalliset lähteeni ovat Pierre Bourdieun teoria luokista sekä kaksi 2010-luvulla toteutettua tutkimusta Ison-Britannian luokista, BBC:n ja sosiologi Mike Savagen tutkimusryhmän toteuttama Great British Class Survey ja sosiologi Will Atkinsonin luokkamalli. Identiteetin ja diskurssien tarkastelulle pohjan antavat Stuart Hall, Michel Foucault ja Paul Ricœur. Kerronnan ja kerronnallisen identiteetin tutkimuksen tukena käytän James Phelanin ja Marin Klepperin tutkimuksia. Luen Swing Timen temaattisena, ideologisena teoksena, joka kuvaa Ison-Britannian luokkayhteiskunnan eriarvoisuutta. Tutkielmassani liitän teoksen sen kulttuuriseen ja yhteiskunnalliseen kontekstiin eli ympäröiviin sekä hierarkioita ja stereotypioita ylläpitäviin diskursseihin. Isossa-Britanniassa on korostettu esimerkiksi yksilöllisiä kykyjä ja ”likvidiä moderniteettia” luokka-aseman merkityksen kustannuksella. Smithin hysteeriseksi realismiksi kutsuttu kirjallinen tuotanto sekä jatkaa että kritisoi näitä diskursseja. Määritän tutkielmassa Swing Timen keskeisten päähenkilöiden asemat GBSC:n ja Atkinsonin malleissa. Huomaan päähenkilö-kertojan ja tämän äidin hahmojen kuvaavan periytyvän kulttuurisen pääoman merkitystä luokka-asemalle ja aseman nousulle. Traceyn hahmo personifioi vastapainona alaluokkien alistettua asemaa. Päähenkilö-kertojan subjektiivinen minäkerronta kuvaa tutkielmani mukaan keskiluokkaista ajattelutapaa. Tutkin päähenkilö-kertojan käsitystä identiteetistään, väärintulkitsevaa kerrontaa sekä muita keinoja, joilla romaanissa näytetään kertojan väistelevän luokka-asemien merkitystä ja täten myös omaa keskiluokkaisuuttaan. Se on tutkimukseni väitteeni mukaan nykyhetken keskiluokkaiselle ihmiselle tyypillinen piirre; keskiluokka on muuttunut niin, etteivät perinteiset käsitykset sen piirteistä enää päde. Keskiluokan tärkein uusi piirre on etninen monimuotoisuus. Päähenkilö-kertoja näe diskurssien vaikutusta itseensä ja koittaa samastua ryhmiin, jotka hän jaottelee individualistisen ajattelun ohjeistamana yksittäisten ominaisuuksien, kuten lahjakkuus tai etnisyys, mukaan. Se ei tuota toivottua tulosta eli eheää identiteettiä, tuntemusta pysyvyydestä. Näin Swing Time todistaa, että brittiläisen ihmisen identiteetin sekä mahdollisuuksien ja rajoitusten elämässä määrää pohjimmiltaan aina luokka-asema.

Viime vuosina Suomessa on ilmestynyt useampia romaaneja, jotka kuvaavat modernia köyhyyttä. Yksi niistä on Noora Vallinkosken Perno Mega City, joka kertoo köyhän työläisperheen tarinan 1980- ja 1990-lukujen Turussa. Maisterintutkielman tavoitteena on selvittää, millaisista esteettisistä tyylivalinnoista Perno Mega Cityn köyhyyden kuvaus rakentuu ja millaisia vaikutelmia nämä valinnat saavat aikaan – siis millaisena esimerkiksi sanastoon, poeettisiin ja foneettisiin piirteisiin sekä kerrontaan liittyvät ratkaisut ohjaavat näkemään köyhän lapsiperheen maailman. Tutkimuskysymyksen puitteissa tarkastellaan myös sitä, miten minäkertojan tyyli muuttuu ikävuosien kasvaessa ja millaisia vaikutelmia tämä muutos saa aikaan, sekä arvioidaan implisiittisen tekijän sanomaa. Teosta tarkastellaan Geoffrey Leechin ja Mick Shortin funktionaalisen tyylintutkimusteorian lähtökohdista ja lisäksi Michael Toolanin teoriaa vasten. Kerronnan tyylin tarkasteluun hyödynnetään James Phelanin, Dorrit Cohnin ja Alan Palmerin teorioita. Tyylivalintoja peilataan myös Minna Canthin naturalistisia teoksia ja Riikka Rossin sekä Minna Maijalan niihin liittyvää tutkimusta vasten. Lisäksi tyyliä tarkastellaan Anu-Hanna Anttilan, Kati Launiksen, Jussi Ojajärven ja Ralf Kaurasen toimittaman monitieteisen luokkatutkimuksen valossa. Perno Mega Cityn kuvaama köyhyys on suhteellista köyhyyttä, jonka ytimessä on yksilöiden elintasojen vertailu. Kuvaukseen kytkeytyvien tyylikeinojen tarkastelu avaa tällaiseen köyhyyteen liittyvän kokemuksen luonnetta: antiteesit, näkö- ja hajuaistiin kiinnittyvä tajunnankuvaus sekä metaforat tuovat esiin sen, miltä eriarvoisuus tuntuu. Näiden tyylikeinojen tarkoitus on puhutella lukijaa ja synnyttää myötätuntoa köyhiä henkilöhahmoja kohtaan. Hahmojen mielen ja puheen kuvauksessa korostuvat perheeltä perityt ajattelutavat ja se tyyli, jolla yhteiskunnassa puhutaan köyhyydestä. Ankea miljöökuvaus on luonteeltaan metonyymistä, ja siihen sisältyy hätkähdyttämään tarkoitettuja tyylikeinoja, jotka pyrkivät herättelemään implisiittisen lukijan sosiaalista omatuntoa. Teoksen emotionaalista sävyä rakentavien tyylivalintojen vaikutuksesta köyhyys näyttäytyy myös arjen päällä riippuvana uhkaavana tunnelmana. Teos hyödyntää useita naturalistisia tyylikeinoja, ja niiden vaikutuksia tarkastelemalla selviää, että implisiittisen tekijän sanomasta löytyy kaikuja Minna Canthin yhteiskuntakriittisten köyhyyskuvausten sanomiin. Menetelmän avulla olisi mahdollista tarkastella myös isompaa joukkoa tiettynä ajanjaksona ilmestyneitä köyhyyskuvauksia. Teosten tyylivalintoja tarkastelemalla voitaisiin muodostaa laajempi kuva siitä, miten köyhyysteemaa kyseisen ajan romaanitaiteessa käsitellään.

Tässä tutkielmassa tarkastelen väkivaltaa kertojan kielessä Édouard Louis’n romaanissa En finir avec Eddy Bellegueule (2014). Tarkastelen, millaisin kielellisin keinoin kertoja kuvaa väkivaltaista yhteisöä, jossa päähenkilö Eddy kasvaa. Tutkin, millä keinoilla kertoja luo sosiolektin ilmiötä kuvatessaan yhteisöä. Tarkastelen kertojan muutosta ajallisesti ja kielellisesti ja etsin merkityksiä muutoksesta. Jaan tarkasteluni kolmeen pääasialliseen osaan. Ensin tarkastelen kertojasta ja kerronnasta esitettyjä ajatuksia. Kertojan olemusta määrittävät kieliopilliset seikat, kuten aikamuotojen käyttö. Kerronnan analyysiin hyödynnän ennen kaikkea Genetten ja Chatmanin teorioita. Tarkastelen kertojan tapaa luoda kertomuksestaan fragmentaarinen elämän tarina. Fragmentaarisuus on keskeistä myös väkivaltaan liittyvän trauman suhteen. Kertojan luonteeseen vaikuttaa traumaattisten muistojen raportointi osana kerrontaa. Traumakertomuksen rooli kerronnan analysoimisessa nousee tärkeäksi, sillä sen jäsentyminen on sekä kielellistä että kertomuksen rakenteeseen vaikuttavaa. Traumakertomuksen analyysiin minua ohjaa esimerkiksi Whitehead ja Knuuttila. Toinen suuri tutkimuksellinen näkökulmani on kielitieteellinen. Luvussa, joka käsittelee kieltä, tarkastelen jo väkivallan ilmiöitä osana kieltä, mutta myös kerrontaa jäsentäviä ilmiöitä. Luku kolme onkin yhtä aikaa ikään kuin jatkoa toiselle luvulle ja alustus neljännelle luvulle. Liitän kerronnan ja väkivallan ilmiöt kieleen luvussa kolme. Kielitieteelliseen analyysiin minut ohjaa esimerkiksi Benveniste, Häkkinen, Tiittula ja Nuolijärvi. Tärkeimpiä havaintoja kielen ja väkivallan suhteesta ovat kielellisen väkivallan vaikutus kertojaan. Kertoja kokee verbaalista väkivaltaa loukkausten muodossa. Kielellä on mahdollisuus toimia myös vastaväkivaltana teoksen maailmassa. Kielen rekistereistä tietoinen kertoja osaa käyttää rekisterejä kertoessaan muista hahmoista. Kieli voi toimia myös itse väkivaltana. Instituutioiden yhteydessä kertoja kertoo väkivaltaisesta kielestä, jota kohdistetaan valta- asemasta alempia kohti. Tähän ilmiöön kytkeytyy valta ja luokka. Kertojan raportoimat muiden hahmojen kokemukset kielen rekistereistä ja kielellisestä väkivallasta todistavat koko yhteisön rakentuvan osittain kielellisesti määrittyvien ryhmäjakojen varaan. Lopulta kolmannessa suuressa tutkimuksellisessa kohteessani tarkastelen väkivaltaa. Tutkin väkivaltaa erityisesti kieleen ja kerrontaan vaikuttavana ilmiönä. Väkivallan ja vallan tarkasteluun sovellan esimerkiksi Lidmanin ja Foucault’n ajatuksia. Jaan väkivaltaa käsittelevän lukuni ensin väkivallan kuvausten taustalla vaikuttavaan yksittäiseen keskeisimpään ilmiöön, miessukupuoleen ja sitä seuraavissa alaluvuissa väkivallan ilmiön seurauksiin kertojan kuvaamassa yhteisössä. Tutkimassani romaanissa väkivaltaa kuvataan mieheyteen liittyvänä piirteenä, ja fyysinen väkivalta on teoksessa aina miesten harjoittamaa. Väkivallan seurauksiksi luen esimerkiksi homoseksuaalien ja naisten marginalisoinnin ja fyysisestä väkivallasta seuraavan kivun kokemuksen. Erityisesti väkivaltaa käsitellessäni esille nousee myös tunteiden vaikutus kerrontaan. Häpeän ja vihan ilmiöt liittyvät sekä ruumiiden välillä tapahtuvaan liikkeeseen että kerronnan kieleen. Kielessä häpeä toistuu usein sanana ja ilmiönä, joka liittyy teoksessa jokaiseen hahmoon jotenkin. Tunteiden tutkimus on tutkimukselleni tärkeä sivujuonne. Esimerkiksi Ahmedin tutkimukset tunteista auttavat kertojan ymmärtämisessä. Kielen muutoksen ja kielen itsetietoisuuden ilmiöt ovat niin keskeiset kertojan kieltä analysoitaessa, että käsittelen vielä tarinan etenemistä kielen avulla kohti vapautumista lyhyessä luvussa viisi. Viimeinen käsittelyluku ennen päätäntölukua kuroo umpeen aiempien käsittelylukujen välejä. Louis’n romaanissa Eddyn onnistuu karata väkivaltaisesta yhteisöstä lopulta toisenlaiseen yhteisöön, jonka määrittävä tekijä on kohteliaampi kieli. Esimerkki kohteliaasta kielestä, jonka kertoja tuntee omakseen, on jo tätä käännekohtaa aiemmin romaanissa koulussa käytetty kieli. Lopulta Eddyn paon yhteisöstä mahdollistaa hyväksymiskirje lukiosta. Kirjeen avaamisen yhteydessä moni edellä käsittelemistäni ilmiöistä muuttuu. Kielen rekisteri asettuu vastakkaiseksi vanhempien väkivaltaisen kielen rekisterin kanssa. Aikamuodon käyttö vaihtuu kirjallisen menneen muodon kautta preesenskerrontaan epilogissa. Tunteet, joita ei kuitenkaan sanoiteta, vaihtuvat negatiivisista tunteista positiivisiin ja odottaviin tunnelmiin. Epilogin kielellinen ilmaisu on aikamuotojen suhteen erilaista aiempaan verrattuna. Tutkielmassa selviää, että Louis’n kertojalle kieli on tapa jäsentää maailman väkivaltaisuutta. Louis’n kertojan kieli on itsetietoista, ja kertoja osaa käyttää kielen rekisterejä kuvatessaan esimerkiksi väkivaltaista yhteisöä puhekielisin sitaatein. Toisaalta hän osaa käyttää myös väkivaltaista kieltä, sillä hän itse vastaa myös esimerkiksi instituutioiden kielen raportoimisesta. Tutkielma valottaa myös maskuliinisuuden ja heterososiaalistamisen merkitystä kertojalle väkivallan kulttuuria luovana tekijänä. Kieli on kertojan työvälineenä kytköksissä kaikkiin ilmiöihin ja siksi keskeisessä osassa tässä tutkielmassani.