Skip to main content
Login | Suomeksi | På svenska | In English

Browsing by master's degree program "Filosofian maisteriohjelma"

Sort by: Order: Results:

  • Sivonen, Sampo (2022)
    While the subject of harm is a large topic in philosophy, often our intuitions seem to be quite well versed in determining when harm is caused and who is responsible. If I can’t be bothered to vaccinate my child and as a consequence, my child gets sick, it’s rather clear that I harmed my child. Even though I didn’t necessarily mean for my child to be infected, if I knowingly refuse a vaccine meant to prevent said illness, I have failed in my parental duties. The situation becomes more troublesome, however, if the child hasn’t been born yet. If a prospective mother is not yet pregnant, but intends to have a child. Do they have a duty to make sure that they don’t have any curable hereditary diseases, before having a child? In other words, would they act immorally if they had such a disease, but nevertheless decided to have a child? This question is at the heart of what is called the non-identity problem, since while intuitively we’d answer yes, there seems to be a good case for claiming the opposite. In the first chapter, I present the non-identity problem, its central claim and some attempts at solving it. Failing to find a suitable one, I move on to anti-natalism – a view claiming that procreation is immoral – which seems to solve the problem rather easily. Considering the extreme nature of the view however, in the second chapter I respond to some common objections the view is often met with. Among these are those which attempt to reject anti-natalism by appealing to the rights of those already existing and those that mistakenly claim the view to be misanthropic. Having responded to these arguments, I move on to discussing anti-natalism more thoroughly in the third chapter. I evaluate the main arguments for the view made by David Benatar, one of the biggest contemporary defenders of anti-natalism, though ultimately I champion Seana Shiffrin’s argument about consent as the most plausible way forward. In the fourth chapter the actual solution is revealed: if procreation with a reasonable expectation of harm is immoral, it’s immoral to reproduce knowing that one has a curable inheritable disease. On the whole, I find that while anti-natalism indeed solves the non-identity problem, it does so with considerable expense. This is due to the fact that even if we are unable to defeat anti-natalism, the view is simply far too demanding to ever be adopted – it would lead to human extinction after all. As such, it solving the non-identity problem is hardly a perk big enough to convince us.
  • Ainola, Suvi (2021)
    Maisterintutkielma tarkastelee sitä, mitä tekopyhyys politiikassa David Runcimanin mukaan on. Samalla se erittelee ja analysoi sitä, miten tekopyhyyteen politiikassa kannattaisi Runcimanin mukaan suhtautua. Tutkielman pääasiallisena kirjallisena lähteenä toimii David Runcimanin teos Political Hypocricy. The Mask of Power, From Hobbes to Orwell and Beyond (2018), jossa Runciman esittelee historiallisten ajattelijoiden näkemyksiä tekopyhyydestä sekä eri historiallisina aikakausina esiintynyttä tekopyhyyttä politiikassa. Tutkielma ei ainoastaan esittele Runcimanin näkemyksiä, vaan liittää ne poliittisen realismin kehikkoon. Tämän vuoksi tutkielmassa käydään läpi myös sitä, mitä poliittinen realismi on ja miten se eroaa lähtökohdiltaan moralisista tai idealistisista politiikan teorioista. Työssä tekopyhyys määritellään Runcimanin näkemysten mukaisesti teeskentelyksi tai roolin ottamiseksi, josta Runciman kirjoittaa myös naamion käyttämisenä. Runcimanin mukaan yksittäisen poliitikon tekopyhyys on harvoin vaarallista, ellei tekopyhyys näyttäydy yhteiskunnallisten rakenteiden, kuten demokratian, yläpuolelle nousemisena. Sen sijaan, että tekopyhyyttä lähdettäisiin vastustamaan, Runciman kehottaa lukijaa hyväksymään politiikan teon sisäsyntyisen tekopyhän luonteen areenana, jossa poliitikon on tukeuduttava rooliin. Demokratiassa kansalaiset voivat äänestää edustajansa, joten tärkeämpää kuin torjua tekopyhyyttä ja vaatia poliitikoilta vilpittömyyttä, on Runcimanin mukaan pohtia sitä, minkälaisia tekopyhiä haluamme poliitikkojemme olevan. Tutkielmassa tuodaan ilmi Runcimanin esille nostama näkemys, jossa politiikassa on nimittäin harvoin kyse totuuden ja valheen valinnasta, vaan pikemminkin politiikassa tehdään jatkuvasti valintoja siitä, minkälaisia valheita ja totuuksia siellä esitetään. Tutkielmassa Runcimanin teoksesta nostetaan Hobbesin näkemys siitä, että tekopyhyys ei ole suurin huolenaiheemme, jos politiikka toimii: yksittäisten poliitikkojen tekopyhyys ei ole vaarallista, kunhan poliitikot pelaavat roolinsa totuudellisesti eli kunnioittaen yhteiskunnallisia rakenteita. Tutkielmassa tarkastellaan tietoisen ja tiedostamattoman tekopyhyyden hyviä ja huonoja puolia Mandevillen näkemyksistä, tekopyhyyden hyötyjä Benthamin filosofiasta ammentaen, Orwellin varoituksia vilpittömyyden ja totuuden puhumisen terrorista ja siitä, kuinka anti-tekopyhyys usein muuttuu tekopyhyydeksi eli samaksi paheeksi, jota se lähti alunperin vastustamaan. Työssä poliittinen realismi määritellään tavaksi ymmärtää politiikkaa niin, että se huomioi ensisijaisesti oikean elämän lainalaisuuksia, eikä pelkästään pyri määrittelemään poliittisia ihanteita. Tutkielmassa tarkastellaan poliittisen realismin traditiota sen historian ja klassisten ajattelijoiden, kuten Augustinuksen ja Thukydideen kautta. Työssä nostetaan myös nykyaikainen akateeminen keskustelu poliittisesta realismista William A. Galstonin artikkelin Realism in Political Theory (2010) avulla, jonka mukaan poliittisen realismin ajattelijoita yhdistää neljä perustavaa näkemystä: 1) utopistisen yhteiskunta-ajattelun vastustaminen 2) konfliktien ja arvo- ja eturistiriitojen olennaisuus politiikan ytimessä 3) politiikan erityisyys ja autonomisuus ihmisen toimintana, jota ei tule lähestyä ainoastaan ylhäältä tulevien moraalisten tai eettisten menettelyiden toimintakenttänä sekä 4) fokusoiminen poliittisiin instituutioihin ja menettelyihin, joissa poliittisia kamppailuja käydään. Tutkielmassa esitetään, että politiikka nähdään jakautuvan viralliseen näyttämöön ja politiikan takahuoneeseen, jonka takia roolien esittämistä eli tekopyhyyttä politiikassa tarvitaan. Tämän vuoksi tutkielmassa tarkastellaan Platonin Valtiossa esitettyä hallitsijoiden oikeutettua valhetta. Koska sekä aihepiiri tekopyhyys politiikassa että politiikan tutkimuksen traditio poliittinen realismi ovat kiinnostuneita käytännön elämän esimerkeistä, tutkielmassa sovelletaan molempia näkemyksiä ja teorioita tutkimalla tekopyhyyden teemoja ja elementtejä Suomen pääministerin Sanna Marinin ateriaetuuskohua keväältä 2021 esimerkkitapauksena. Tutkielmassa punotaan yhteen tekopyhyys politiikassa poliittiseen realismiin siten, että Runcimanin näkemys tekopyhyyden sietämisestä ja vilpittömyyden vaatimuksesta luopumisesta noudattelee poliittista realismia, joka vastustaa utopia-ajattelua. Runcimanin näkemykset voidaan tutkielman mukaan ymmärtää noudattavan myös realismin perinteen näkemystä politiikasta autonomisena ihmisen pyrkimyksenä, joka vaatii harkintaa ja ajan ja kontekstin tajua niin, ettei siihen aina voida soveltaa universaaleja moraalisia vaatimuksia esimerkiksi totuuden puhumisesta. Runcimanin työ fokusoituu myös politiikan instituutioihin, kuten poliitikon työhön, internetin ja some-ajan politiikkaan sekä politiikan journalismiin ottaen kaikki nämä poliittiset areenat huomioon. Tutkielman mukaan muun muassa nämä ovat syitä, jonka mukaan Runcimanin näkemyksiä voidaan pitää pohjavireeltään realistisena tapana ymmärtää politiikkaa.
  • Smolander, Alma (2021)
    Maisterin tutkielmassa käsitellään demokratian rajaamisen ongelmaa eli sitä, kenellä on oikeus osallistua demokraattiseen päätöksentekoon sekä sitä, miten erilaiset rajaukset toteuttavat demokratian sisäistä arvoa. Näitä kysymyksiä käsitellään työssä vertailemalla David Heldin ja Thomas Christianon näkemyksiä. Molempien mukaan autonomia ja yhdenvertaisuus ovat osa demokratian sisäistä arvoa. Demokratia tulee rajata siten, että autonomia ja yhdenvertaisuus toteutuvat mahdollisimman hyvin. Heldille tämä tarkoittaa sitä, että demokratiaa toteutetaan paikallisella, kansallisella, alueellisella tai globaalilla tasolla kysymyksestä riippuen. Christianon mukaan yhdenvertaisuus ja autonomia toteutuvat parhaiten kansallisen demokratian kontekstissa. Heldin ja Christianon näkemykset liitetään työssä myös osaksi laajempaa keskustelua, jossa kaksi koulukuntaa ovat vaikutusperiaate ja alaisuusperiaate. Held kannattaa vaikutusperiaatetta. Christianon näkemystä voidaan pitää alaisuusperiaatteen muotona. Vaikutusperiaatteen mukaan jokaisen, johon päätös vaikuttaa, tulisi päästä mukaan päätöksentekoon. Heldin mukaan globalisaation takia ihmisiin vaikuttavat voimakkaasti ylirajaiset vaikutukset. Jos rajaamme demokratian osallistujajoukon nykyisten valtioiden mukaan, ihmiset eivät pysty toteuttamaan autonomiaansa tarpeeksi hyvin vaan heihin kohdistuu vaikutuksia, joihin he eivät voi vaikuttaa. Demokratian alueen tulee siis vaihtua päätösten vaikutusten mukaan. Ongelmana näkemyksessä on muun muassa se, että on mahdotonta määritellä, mitä vaikutuksilla tarkoitetaan. Alaisuusperiaatteen mukaan jokaisen, joka on jonkin valtaa käyttävän instituution alainen, tulee päästä mukaan vaikuttamaan siihen. Christianon näkemyksessä valtaa käyttävillä instituutioilla tarkoitetaan nykyisiä demokraattisia valtioita. Hänen mukaansa yksittäiset päätökset aiheuttavat erilaisia vaikutuksia, mutta kun ihmiset vaikuttavat toisiinsa jatkuvasti, päätösten vaikutukset tasoittuvat ja yhdenvertaisuus toteutuu. Held on kritisoinut näkemystä esittämällä, että globalisaation myötä vaikutukset ovat pitkälti ylirajaisia. Toisaalta Heldin omaa näkemystä pidetään melko kunnianhimoisena, ja ylikansallisen demokratian toteutumista haastavana. Heldin ja Christianon näkemysten vertailun jälkeen työssä tuodaan esille Eva Ermanin näkökulma, joka pyrkii yhdistämään vaikutus- ja alaisuusperiaatteet. Ermanin mukaan demokraattisessa päätöksenteossa toisistaan voidaan erottaa kaksi erilaista osaa. Nämä ovat lainsäädäntö, joka on Ermanin mukaan tärkeämpi osa, sekä politiikan linjaukset. Lainsäädäntöprosessiin tulee Ermanin mukaan soveltaa sekä vaikutus- että alaisuusperiaatetta. Politiikan linjauksiin riittää pelkän vaikutusperiaatteen käyttäminen. Näkemyksen etuna on, että vaikutusperiaatteen avulla pystytään oikeuttamaan yksittäisiä, ylirajaisiakin vaikutuksia aiheuttavia päätöksiä. Kuitenkin Ermanin näkemys, nykyisten rajojen priorisointi, vaikutusperiaatteen kautta muodostetut rajat sekä kaikki muut mahdolliset tavat rajata demokratiaa ovat osaltaan puutteellisia. Täydellistä tai lopullista demokratian rajausta ei ole olemassa. Tämän takia keskustelua tulee käydä jatkuvasti ja olemassa olevia rajauksia haastaa ja uudelleen arvioida.
  • Pyhäjärvi, Markus (2022)
    René Descartes (1596–1650) tunnetaan metafyysisestä substanssidualismistaan eli mielen ja ruumiin ontologisesta kahtiajaosta. Vähemmän tunnettua on hänen tunneteoriansa, joka ilmenee Sielun liikutukset (1649) teoksesta sekä laajasta kirjeenvaihdosta vuosilta 1643–1649 Böömin prinsessa Elisabethin (1618–1680) kanssa. Perinteisen substanssidualismia puoltavan tulkinnan mukaan Descartesille 1) ihmisen mieli on luonteeltaan aineeton ja ruumis aineellinen, joille kuuluvat täysin omat ja erilaiset ominaisuudet, 2) mielen ja ruumiin substanssit toimivat itsenäisesti toisistaan riippumatta ja 3) mieli ja siihen liittyvät toiminnot ovat aina tietoisia. Esitän, että Descartesin tunneteoriasta muodostuva ihmiskäsitys ei ole yhteensopiva perinteisen tulkinnan kanssa. Vastoin perinteistä tulkintaa, Descartesille 1) tunteet ovat ominaisuuksia, jotka eivät ole redusoitavissa joko aineettomaan tai aineelliseen olevaan, 2) mieli ja ruumis eivät toimi itsenäisesti tai toisistaan riippumatta, vaan ne muodostavat psykofyysisen kokonaisuuden, 3) kaikki mieleen liittyvät operaatiot eivät ole tietoisia, vaan muistijäljet, jotka eivät ole palautettavissa mieleen, vaikuttavat ihmisen tunteisiin ja käyttäytymiseen. Ehdotan tarkasteluni perusteella, että Descartesin tunneteorian näkökulmasta hänen ihmiskäsityksensä ei ole dualistinen, vaan holistinen, sillä tunteet, jotka kuuluvat olennaisesti Descartesin määrittämän ihmisen olemukseen, edellyttävät mielen, ruumiin sekä situaation. Osoitan työssäni, että Descartesille erityisiä tunneluokkia ovat primitiiviset tunteet, ruumiilliset tunteet, intellektuaaliset tunteet, sosiaaliset tunteet, tiedostamattomien muistijälkien aiheuttamat tunteet sekä moraaliset tunteet, joista useimmat edellyttävät välttämättä sekä mielen, ruumiin että situaation läsnäolon. Descartes ei kuitenkaan missään elämänvaiheessaan hylkää eksplisiittisesti metafyysistä dualismia ja siihen olennaisesti liittyvää reduktion periaatetta, jotka näyttävät olevan ristiriidassa hänen tunneteorian holistisen luonteen kanssa. Työni osoittaa Descartesin ihmiskäsityksen olevan monivivahteisempi kuin perinteinen tulkinta antaa ymmärtää, mutta lopulta myös sen ristiriitaisuuden.
  • Inkinen, Jenna (2019)
    Pro gradu – tutkielmani käsittelee yhteismaiden hallintaa institutionaalisen teorian sekä kollektiivisen toiminnan näkökulmien kautta. Tutkin kestävän yhteismaan resurssijärjestelmän (common-pool resource -system) hallinnoinnin piirteitä, ja avoimen digitaalisen tietojärjestelmän normatiivisia mahdollisuuksia tuottaa kestävyyttä ja ajankohtaista tietoa ympäristöresurssijärjestelmiin. Tarkastelen digitaalista tietojärjestelmää yhteismaana yhteiskuntatieteilijä ja Nobel palkitun Elinor Ostromin institutionaaliseen viitekehyksen kautta. Ostromin teoria perustuu empiirisiin pienyhteisötutkimuksiin, jotka ovat kautta aikain hallinnoineet yhteisiä ympäristöjärjestelmiä autonomisesti ja kestävästi. Ostrom osoittaa epämuodollisten käyttäytymisten sääntöjen olevan relevantteja yhteismaan kestävyyden kannalta. Yhteisöt pyrkivät edistämään yhteistä pitkän aikavälin etua, jotta tulevatkin sukupolvet pääsevät nauttimaan järjestelmän antimista. Yhteisöllisen hallinnoinnin etuina ovat paikallisen tiedon välityksen ja valvonnan ajantasaisuus. Yhteismaan toimijat ovat yhteistyössä ja vuorovaikutuksessa keskenään ja yhteistä etua motivoi tuntemiseen – perustuvat normit ja sosiaalinen pääoma. Sosiaalisella pääomalla ja järjestelmän kestävyydellä voidaan nähdä olevan yhteys. Suurimmat haasteet yhteismailla palautuvat tieteellisen tiedon puutteeseen ja epävarmuuteen, mitkä voivat johtaa järjestelmän heikentymiseen. Toimijoiden on haastavaa arvioida muiden päätöksenteon ja toiminnan malleja sekä ymmärtää jatkuvasti, ja yllättäen, muuttuvaa ympäristöä. Ostromin empiiriset tutkimukset perustuvat primitiivisiin yhteisöihin, joissa teknologioilla ei ole vahvaa jalansijaa. Näkemykseni mukaan viitekehys on puutteellinen sovelluksessa moderniin yhteisöön. Tuon Ostromin viitekehyksen nykyaikaan tarkastellen tietojärjestelmää yhteismaana. Olennaista on sen potentiaali puuttua sosiaalisiin kiistoihin – erityisesti tiedon puutteesta johtuviin haasteisiin. Havainnollistavana case – tutkimuksena käytän suomalaista metsäalan toimijoita yhdistävää digitaalista metsävaratietojärjestelmää, joka tavoittaa Ostromin pienyhteisöjen itsehallinnon piirteitä. Tietojärjestelmän tulee aluksi tavoittaa hyväksyntä ja legitimiteetti toimijoilta, jonka jälkeen digitaalinen sosiaalinen pääoma voi alkaa muodostua. Sosiaalinen pääoma ja osallistuminen takaavat järjestelmän ylläpidon, kollektiivisen toiminnan ja kestävyyden. Tietojärjestelmän kestävyys ei kuitenkaan vielä riitä, ja tarkastelen voiko se tukea ympäristöjärjestelmien kestävyyttä. Kysymys kuuluu: voiko avoin tietojärjestelmä toimia instrumentaalisesti kestävässä ympäristöjärjestelmän hallinnassa? Parhaimmillaan tietojärjestelmä uutena toimintamallina voi saavuttaa legitimiteetin ja edesauttaa ympäristöekosysteemin uusiutumista, mikäli se istutetaan yhteisöön soveliaalla tavalla. Osallistuminen päätöksentekoon on kestävän hallinnoinnin kannalta merkittävä normatiivinen elementti Ostromin teoriassa. Uusi hallintojärjestelmä tai toimintamalli voi saavuttaa legitimiteetin parhaiten osallistamalla toimijoita järjestelmään, kuten tietojärjestelmässä tiedon tuotantoon. Vastuun sekä tunnustuksen jakaminen toimijoille edistää halua osallistua. Tämän kaltainen osallistava ja avoin metsävaratietojärjestelmä jakaa sekä paikallista tietoa että tieteellistä ennustettavuuteen pyrkivää tietoa, mikä voi edistää metsäekosysteemin kestävyyttä jatkuvasti muuttuvassa ympäristössä. Näkemykseni mukaan ympäristöinstituutioiden tulisi perustua monipuoliseen tietoon, ja yksi ratkaisu voisi olla paikallisen asiantuntijuuden ja tieteellisen tiedon hybridihallinto, kuten metsävaratietojärjestelmä. Näin ollen tiedon puutteeseen ja ympäristöjärjestelmien heikentymiseen voidaan vaikuttaa digitaalisen tietojärjestelmän myötä. Digitaalisuudessa on myös muita myönteisiä piirteitä, se voi muun muassa tavoittaa toimijoita laajemmalta alueelta ilman perinteisten yhteismaiden maantieteellisiä rajoitteita.
  • Aulankoski, Sanna (2020)
    Tämän tutkielman aiheena on tietoisuuden käsite Edmund Husserlin transsendentaalifilosofiassa. Työn lähtökohtana on huomio siitä, että tietoisuudesta on puhuttu historian saatossa useissa eri merkityksissä, eikä yksimielisyyttä kyseisen käsitteen määritelmästä vielä nykyäänkään ole, vaikka teemana tietoisuus on niin analyyttisessa mielenfilosofiassa kuin fenomenologiassakin. Husserlin tietoisuuden määritelmää lähestytään tarkastelemalla, mitä Husserl reaalisesta ja puhtaasta tietoisuudesta transsendentaalifilosofiansa keskeisessä teoksessa Ideoita puhtaasta fenomenologiasta ja fenomenologisesta filosofiasta (1913) sanoo. Mainittujen käsitteiden toisiinsa suhteuttamisen nojalla työssä esitetään, että Husserl tavoittelee kahden tietoisuuden postuloinnilla vain episteemistä, ei ontista eroa. Tämä väite sopii yhteen Husserlia tulkinneiden filosofien huomioihin, joiden mukaan transsendentaalinen subjekti ja empiirinen subjekti eivät ole eri entiteettejä. Uutta tutkielmassa on tietoisuus-käsitteen toteaminen tarpeettomaksi transsendentaaliselle fenomenologialle sekä termien ”ontinen” ja ”episteeminen” käyttö käsitteinä, joiden avulla voidaan suhteuttaa teoreettisia termejä toisiinsa niin, että käsitteiden välinen ontinen ero tarkoittaa, että termien viittauskohteena olevat ilmiöt voivat olla olemassa toisistaan riippumatta. Tällaisella käyttötavalla voidaan katsoa olevan yleispätevyyttä siten, että se soveltuu muidenkin teoreettisten termien tarkasteluun. Tässä työssä sen avulla jäsennetään myös Husserlin intentionaalisuuden kuvaukseen kuuluvaa noeman käsitettä. Reaalisen tietoisuuden viitatessa elämysvirtaan ja puhtaan tietoisuuden tuon virran konstituutioon termi tietoisuus ehdotetaan korvattavaksi elämysvirran käsitteellä, joka auttaa purkamaan eksistentiaalisessa fenomenologiassa luotua käsitystä, jonka mukaan subjekti on Husserlille maailmasta ja kehosta erillinen tietoisuus. Työssä esitetyn käsite-eksplikaation valossa ontisesti saman elämysvirran nähdään muodostavan kolme erilaista tiedon kohdetta: psykologiassa tutkittavan reaalisen elämysvirran, fenomenologiassa kuvattavat elämysvirran rakentumisen absoluuttiset ehdot ja neurotieteissä tutkittavan elämysvirran neuraalisen perustan.
  • Snellman, Otto (2021)
    Why those that are most responsible and capable in the climate crisis are not doing nearly enough? Stephen Gardiner argues that in addition to diagnosing the failures of ethical agency amid the crisis, climate ethicists should face them head-on. He outlines “ethics of the climate transitions” or, shortly, transition ethics. It aims to help in building ethical motivation for the institutional overhaul needed to limit the heating to 1,5°C. The work addresses transition ethics and the ambitious ideas on ethical action-guidance put forward in it. It is argued that transition ethics should be understood as concessive theory in David Estlund’s sense. It weighs moral correctness of principles and motivations with their practicability. In concessive transition ethics, the empirically informed diagnosis of the climate crisis and the advocated ethical prescriptions should be in constant interaction. Transition ethics should remain flexible about degrees and areas of concession. It should also stay properly modest: its prescriptions are not the ultimate expression of climate justice, but something to work on in the uncertain and complex circumstances of the climate crisis. Transition ethics is put to test by noting that climate ethicists are not insulated from the various problems of ethical agency that the climate crisis breeds. Appropriating Gardiner’s ideas and political realism, it is argued that transition ethicists are threatened by theoretical vices. These are rooted in the indeterminate approach of weighing practicability and moral constraints. By reviewing recent contributions in climate change communication and social and moral psychology, it is showed that Gardiner’s “moral corruption” diagnosis and “defensive ethics” may be subject to the theoretical vice of wishful thinking. Yet if transition ethicists guard against wishful thinking too eagerly, another theoretical vice called strategic inconsiderateness awaits them. The more specific root of the twin vices is located in the role of prescriptions in transition ethics. They may either overtly condition the diagnosis or be reduced to mere strategic communication. To get some clarity on the proper role of ethical prescriptions, the issue is further discussed in a context crucial for transition ethics, i.e., political legitimacy. It is argued that Gardiner’s argument called the global test is a condition of political legitimacy amid the climate crisis. The test shows why the prevailing but failing institutions should be rejected. Yet it is argued that the normative grounds of the global test and its status as a concessive and action-guiding prescription are ambiguous. Therefore, two alternative interpretations of the test are outlined, one based on political realism and other on Allen Buchanan’s theory of political legitimacy. It is concluded that the Buchanian approach is more apt as a benchmark of transitional prescriptions. It informs flexibility of concession and shows some limits to modesty and political realist suspicion. The conclusion is that relatively non-concessive ethical prescriptions may be an antidote against the theoretical vices amid the fog of confusion of the climate crisis. Ethical integrity may also help transition ethicists to be relevant for the global climate movement ushering the ethical climate transitions.
  • Auvinen, Joona (2019)
    Tutkielmassa analysoidaan evoluutioteorian käyttämistä kognition luotettavuuden arvioinnissa epistemologisesta näkökulmasta. Historiallisesti evoluutioteorian käyttö tällaisessa tarkoituksessa on ollut hyvin harvinaista. Evoluutioteorian käyttäminen kognition luotetettavuuden arvionnissa on kuitenkin saanut kasvavaa huomiota viimeisten vuosikymmenien aikana, minkä johdosta on syytä selvittää, ansaitseeko evoluutioteoria sille joidenkin tarjoaman suuren roolin epistemologiassa. Tutkielman metodologia perustuu 1980-luvulta lähtien suosiota kasvattaneeseen arvolähtöiseen epistemologiaan, joka pyrkii vastaamaan kysymykseen episteemisesti arvokkaiden asioiden joukosta. Episteemisiin arvoihin nojaava lähestymistapa epistemologiaan soveltuu sen arviointiin, millaisen roolin evoluutioteoria ansaitsee kognition luotettavuuden arvioinnissa, sillä tämä lähestymistapa pitää epistemologiaa joistain toisista lähestymistavoista poiketen normatiivisena tutkimuksena. Tutkielmassa analysoidaan evoluutioteorian käyttämistä kognition luotettavuuden arvioinnissa veritismi nimellä tunnetun episteemisiä arvoja koskevan kannan näkökulmasta. Kyseisen kannan mukaan ainoastaan todet uskomukset ovat episteemisesti itseisarvoisia. Näin ollen tutkielman tarkka tutkimuskysymys on se, missä määrin evoluutioteorian käyttö kognition luotettavuuden arvioinnissa edistää veritismin mukaista tavoitetta, eli tosien uskomusten uskomista. Tämän kysymyksen arviointi jakautuu tutkielmassa kahteen osaan. Ensinnäkin tutkielma pyrkii vastaamaan siihen, voiko evoluutioteorian käyttäminen kognition luotettavuuden arvioinnissa tuottaa poikkeuksellisen episteemisesti itseisarvoisia uskomuksia. Toiseksi tutkielma pyrkii vastaamaan siihen, voiko evoluutioteorian käyttäminen kognition luotettavuuden arvioinnissa tuottaa episteemisesti instrumentaalisesti arvokkaita uskomuksia siten, että kognition todennäköisyys tuottaa tosia uskomuksia kasvaa. Veritismi on hyödyllinen viitekehys analysoida evoluutionteorian käyttämistä kognition luotettavuuden arvioinnissa ennen kaikkea sen vuoksi, että lähes jokainen epistemologi hyväksyy tosien uskomusten olevan episteemisesti itseisarvoisia. Tutkielman tulokset ovat siis hyödyllisiä lähes jokaiselle epistemologille riippumatta moniin muihin kysymyksiin liittyvistä erimielisyyksistä. Tutkielman tulosten mukaan evoluutioteorian käyttäminen kognition luotettavuuden arvioinnissa voi tuottaa poikkeuksellisen episteemisesti itseisarvoisia uskomuksia. Tämä tulos perustuu siihen, että veritismin sisällä on mahdollista tehdä ero enemmän ja vähemmän episteemisesti itseisarvoisten tosien uskomusten välillä riippuen kyseessä olevien uskomusten kiinnostavuudesta. Tutkielmassa käy kuitenkin ilmi, että tämä tapa löytää poikkeuksellisen suurta episteemistä itseisarvoa joutuu muun muassa nojaamaan veritismin luonteen tietynlaiseen tulkintaan. Erottelu enemmän ja vähemmän episteemisesti itseisarvoisten tosien uskomusten välillä ei siis ole täysin ongelmatonta veritismin sisällä. Tutkielman tulosten mukaan evoluutioteorian käyttäminen kognition luotettavuuden arvioinnissa ei kuitenkaan voi lähes koskaan tuottaa episteemisesti instrumentaalisesti arvokkaita uskomuksia lisäämällä kognition todennäköisyyttä tuottaa tosia uskomuksia. Tämä tarkoittaa sitä, että evoluutioteorian käyttäminen kognition luotettavuuden arvioinnissa on veritismin näkökulmasta motivoitua ainoastaan, jos näin saavutetaan henkilön näkökulmasta hyvin kiinnostavia, ja näin ollen hyvin episteemisesti itseisarvoisia tosia uskomuksia. Tutkielman johtopäätökset veritistisestä arvosta, joka liittyy evoluutioteorian käyttämiseen kognition luotettavuuden arvioinnissa, ovat siis melko pessimistiset. Tämä on tutkielman mukaan tärkeää pitää mielessä etsiessä vaihtoehtoisia episteemisiä arvoja koskevia viitekehyksiä, joiden sisällä evoluutioteorian käyttämistä kognition luotettavuuden arvioinnissa voi analysoida.
  • Forsell, Marko (2021)
    Hyvinvointi koskettaa jokaista ihmistä erittäin henkilökohtaisella tasolla. Teoria siitä, mikä muodostaa hyvinvoinnin kuvaa, kuinka ihmisen hyvinvointi muodostuu. Tällä on merkitystä esimerkiksi silloin, kun päätetään hyvinvointivaltion varojen jakamisesta. Teorioilla on myös merkitystä pohdittaessa eettisiä kysymyksiä siitä, miten yritykset tarjoavat ja hyödyntävät hyvinvoinnin rakentajiin liittyviä tuotteita ja palveluita. Hedonismi, haluteoriat ja listateoriat ovat yleinen tapa luokitella keskeiset hyvinvointiteoriat. Hedonismi on saanut osakseen voimakkaasti kritiikkiä alusta lähtien ja varsinkin lähempänä nykyaikaa Robert Nozickin ajatuskoe kokemuskoneesta ja Eden Linin ajatuskoe Identtiset elämänajat ovat olleet sen verran vakuuttavia, että hedonismi usein sivuutetaan huonona teoriana hyvinvoinnista. Tämän työn tarkoituksena on puolustaa hedonismia Nozickin ja Linin ajatuskokeita vastaan. Mikäli hylkäämme jonkin hyvinvointiteorian väärin perustein, niin tällöin hyvinvointiin liittyvä keskustelu ja sen pohjalta tehtävät päätökset ovat lähtökohtaisesti ongelmallisia. Työn argumentti rakennettiin analysoimalla Nozickin ja Linin ajatuskokeita ja esitettiin niiden heikkoja kohtia. Tämän pohjalta työssä rakennettiin kaksi ajatuskoetta, jotka johdettiin Nozickin ja Linin ajatuskokeista, mutta jotka pyrkivät korjaamaan niissä löytyneitä puutteita. Työssä todettiin, etteivät Nozickin ja Linin ajatuskokeet lopullisesti kumoa hedonismia hyvinvointiteoriana. Työssä ei kuitenkaan voida lopullisesti sanoa, että hedonismi olisi ainoa oikea hyvinvointiteoria. Työn keskeisiä kontribuutiota ovat Nozickin ja Linin ajatuskokeiden analyysin pohjalta löytyneet uudet ongelmalliset kohdat argumenteissa sekä työssä rakennettujen ajatuskokeiden tuomat uudet vastaväitteet ja mahdollisuudet hahmottaa kokemuskoneeseen pohjautuvien ajatuskokeiden tuloksia
  • Huotari, Edna (2022)
    Hygiene as a phenomenon is constantly present in our lives but it is rarely questioned. This thesis explores the concept of hygiene as a large-scale, social phenomenon and as a tool of oppression. My approach stems from the tradition of critical theory, and therefore in this thesis I define hygiene as form of ideology and employ ideology critique to criticise it. I argue that hygiene is a form of abjection meaning that it is a tool to create boundaries between members of a certain group and others. Additionally, hygiene functions as a positive technology of power, since its practice is connected to striving towards the ideal of normalcy and it is enforced by individuals repeating hygienic practices. Hygiene creates hierarchies between different groups of people, because it categorizes some groups as cleaner or healthier than others. These categories have moral and political dimensions and therefore hygiene can create oppressive structures. To define hygiene as a form of ideology, I explore the discussion concerning the different definitions of ideology. Within my framework of critical theory, ideology is always something pejorative. I divide the main challenges that one faces when defining ideology into two: the normative and the epistemic challenges. The normative challenge asks why we should be concerned with ideology from a normative point of view: How is it harmful for us? The epistemic challenge is concerned with the falsity of ideology and the possibility of gaining knowledge, if ideology is something that can cloud our epistemic judgement. I argue that a solution to these challenges can be found in the definition of ideology formulated by Theodor W. Adorno. This definition claims that ideology is a form of identity thinking: A system where we falsely think that we are perceiving objects as they are. This is never the case, since our way of thinking is conceptual and therefore we always see things through concepts. Ideology as identity thinking creates concepts affected by our current economic structure. We falsely assume that they are accurately describing the world. This limits our view of what is and what could be. The solution to this is negative dialectics, a system of critique which contrasts the potential of concepts with how they are in the world. Through the negation of our conditions and their ideal concepts, we can see objects as constellations: as things constructed from pieces of history, societal and economic structures etc. From this perspective we can critique our current conditions. The main conclusion of the thesis is that hygiene can be used as a tool of oppression because it is a form of ideology. Ideology as identity thinking describes hygiene successfully, because hygiene functions through identifying particulars under its concepts. This can be oppressive since some of its concepts, like unhealthy, dirty and so on, are derogatory and therefore create hierarchies between groups of people. Because hygiene is a form of ideology, i.e. a form of identity thinking, negative dialectics should be used to critique and change its oppressive forms.
  • Antturi, John Gaius (2022)
    In this work, I argue that there is a non-trivial historical-theoretical context in which a sound, deductive argument for the immateriality of the human intellect can be given entirely based on Thomas Aquinas’s philosophical framework. Aquinas presents several arguments for the immateriality of the human intellect. His preferred arguments for this conclusion are sometimes known as the two universality arguments, because they are based on the universal aspects of human intellectual cognition. According to the argument from the universal scope of intellectual cognition, the intellect must be immaterial because it is capable of knowing the natures or essences of all material substances, which nothing material could do. According to the argument from the universal mode of human intellectual cognition, the intellect must be immaterial because nothing material could cognize its objects in the abstract, universal mode of the intellect. These two arguments have recently received critical scholarly attention. The scope argument is considered unsuccessful by nearly all of Aquinas’s recent commentators, whereas the mode argument has been frequently defended in the literature. However, the mode argument has also been criticized for an allegedly unjustified inference known as the “content fallacy”: just because something represents universally and thus immaterially, it does not follow that it is ontologically immaterial itself, unless further argumentation is provided. Several replies have been given to the “content fallacy” objection, but these leave the matter inconclusive at best in my opinion. I think the content fallacy can be overcome, but this requires taking into consideration Aquinas’s views on how the intellect actively causes or abstracts the cognitive representations of the essences it cognizes. The resulting argument, which I call the causal universality argument, is nowhere found in Aquinas’s works in a dialectically satisfying form. However, it is an argument entirely based on Aquinas’s theoretical framework. Thus, even if it is an argument Aquinas never intended to make, it is an argument he could have coherently given without adding anything new to his philosophy. Demonstrating the immateriality of the human intellect is important to Aquinas for several reasons. For example, it is a part of Aquinas’s larger project of trying to philosophically establish the incorruptibility and immortality of the human soul, which makes the resurrection of the human being at least a coherent possibility from a philosophical point of view. If the causal universality argument is sound relative to its proper theoretical context as I argue, then Aquinas has a good basis on which to argue for these further claims.
  • Omwami, Päiviö Maurice (2022)
    Racism continues to be both a widely discussed topic and continuing problem within many of our societies. Yet, most of the mainstream discourse on race lacks any reference to the actual concept of race itself. This has led to a situation in which racism is understood as systematic discrimination but race itself is generally treated as a neutral and unproblematized identity category instead of a political system of oppression. In this master’s thesis I will examine the ontological relationship between the concept of race and power. The main goal is twofold. Firstly, I will show that the relationship between race and power is an inherent one. Secondly, I will show that it is not only possible but necessary to take Whiteness as a vantage point as we examine this relationship. For while we are generally accustomed to approach the topic of racism and racial injustice through the experiences of people of color, Whiteness continues to remain in the margins of our political, social, and theoretical conversations. This, I claim, results from the normalization of Whiteness that has rendered White people unable to see how race functions and affects their daily lives. I will begin by briefly examining how the ideas of race and Whiteness were historically constructed and implemented as oppressive systems. This will help us establish that race was never discovered but constructed to serve a specific purpose. From here I move onto examine the relationship between race and power through the frameworks of class and state power. First, I look at Charles Mills’ argument for why racial power relations are distinct from and transcend those of class. After this I examine how Michel Foucault conceptualizes race as a necessary technology of power to the modern state. Then I move onto examine George Yancy’s method that not only forces Whites to see the workings of race but allows us to comprehend that there is no sense in making a distinction between “good” and “bad” White people. Finally, I present my own method of asking the ethically laden question: “Is there anything good about Whiteness?” I argue that any meaningful discussions on racism must theoretically examine the historical construction of race and the purposes that it has been used. For this reveals the ontological relationship between race and power as an inherent one. In addition, it is also crucial to comprehend that race is first and foremost a lived experience that affects the daily lives of countless people before any of our conceptual analysis. Thus, examining both the theoretical and the empirical level of race is a necessity for us to have any change to move beyond race. And I suggest that we start by asking “Is there anything good about Whiteness?” For an adequate answer to this question requires an understanding of what it is to be White. Which then necessitates a thorough theoretical understanding of the construction, history and workings of race.
  • Vuorikoski, Markus (2020)
    Tutkielma käsittelee ranskalaisen filosofin Jacques Rancièren demokratiakäsitystä, joka rakentuu Rancièren tasa-arvon ja politiikan käsitteiden uudelleen muotoiluille. Tutkielma rinnastaa Rancièren erimielisyyttä korostavan politiikan teorian deliberatiivisen politiikan konsensuaalisen ajattelun kanssa korostaen näkemysten eroja, mutta samalla niiden yhtymäkohtia. Tutkielman argumentti rakentuu kahden teesin varaan, joita tutkielma havainnollistaa ja perustelee. Ensiksi Rancièren tasa-arvon käsitteen uudelleen muotoilu ja problematisointi tuovat esille deliberatiivisen politiikan muotoileman tasa-arvon puutteellisuuden ja epätasa-arvoiset ennakko-oletukset. Toiseksi Rancièren erimielisyyden politiikka ei ole täysin vastakkainen konsensuaaliselle politiikalle, vaan se sisältää konsensuaalisisa piirteitä sekä tasa-arvon, politiikan että demokratian käsitteiden tasolla. Tutkielma jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäinen osa käsittelee tasa-arvoa, joka muodostaa Rancièren ajattelun kulmakiven ja tarkastelee tasa-arvon käsitteen muotoutumista Rancièren ajattelun keskeiseksi viitepisteeksi. Toinen osa käsittelee Rancièren politiikan käsitettä sekä sen eroa perinteisesti ymmärrettyyn politiikkaan. Erityisesti osa käsittelee keskeistä politiikka-poliisi erottelua sekä poliittisen subjektin muotoutumista. Kolmas osa keskittyy Rancièren demokratiakäsitykseen, joka rakentuu tasa-arvon sekä politiikan muodostaman käsitteellisen kontekstin varaan. Tässä osassa Rancièren erimielisyyteen perustuva demokratiakäsitys asemoituu suhteessa deliberatiivisen demokratiaan ja konsensusajatteluun. Tutkielman keskeisenä johtopäätöksenä on, että tasa-arvo kaikkia koskevana ja yleisenä oletuksena toimii minimaalisena konsensuaalisena kiinnekohtana Rancièren ajattelussa. Rancièren politiikan käsite puolestaan haastaa näennäisen konsensuaalisuuden ja avaa mahdollisuuden luoda aito konsensus, joka ottaa huomioon myös ne, jotka jäävät näennäisen konsensuksen ulkopuolelle. Pyrkimys aitoon konsensukseen antaa Rancièren demokratiakäsitykselle tehtävän luoda entistä parempi ja oikeudenmukaisempi yhteiskunta uuden konsensuksen kautta. Erimielisyys säilyy kuitenkin keskeisenä demokratian elementtinä, joka on edellytys aidon konsensuksen toteutumiselle. Juuri tässä mielessä Rancièren demokratiakäsityks voidaan nähdä sensitiivisempänä tasa-arvon kysymyksen tarkastelussa, kuin deliberatiivinen demokratia.
  • Korpi, Timo (2022)
    Populismi on 2020-luvulle tultaessa erittäin suosittu tutkimuskohde akateemisessa maailmassa. Terminä populismia kuitenkin sovelletaan jatkuvasti useissa eri yhteyksissä tuntematta sen tarkkaa teoreettista taustaa tai määritelmää. Siksi populismiteorioiden analysointi on tärkeää myös filosofisessa kontekstissa. Teoriat eliittiä vastustavasta 'kansasta' ovat merkittävässä osassa myös populismin filosofisissa teorioissa, mutta populismin luomat ja etenkin Pohjois-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa oikeistopopulismiin viittaavat mielikuvat ovat usein tehneet populismiteorioiden käsittelystä vähintäänkin haastavaa. Tässä työssä puolustetaan populismi-termin käyttöä poliittisen filosofian kontekstissa ja osoitetaan, miten Ernesto Laclaun ja Chantal Mouffen vuonna 1985 muotoilemalla populismiteorialla voidaan selittää politiikan ontologiaa, 'kansan' hegemoniaa ja jälkiperustahakuisuutta. Työssä käsitellään Ernesto Laclaun omintakeista jälkimarxilaista populismiteoriaa ja verrataan sitä Slavoj Žižekin ideologiakäsitykseen. Työssä hyödynnetään muun muassa Oliver Marchartin vakiinnuttamaa jälkiperustahakuista filosofiaa, joka kyseenalaistaa essentialistisen käsityksen politiikasta. Työn tavoitteena on löytää Laclaun ja Žižekin teorioista vasemmistopopulistisia piirteitä. Laclaun omintakeisessa populismiteoriassa populismi kuvaillaan artikulaation logiikkana, jossa tyhjillä merkitsijöillä ja ekvivalenssin ketjulla on merkittävä rooli. Žižekin ideologiakäsityksessä puolestaan ideologisen fantasian käsite on tärkeässä roolissa. Molempien teorioita yhdistää niiden lacanilainen perintö, jossa muun muassa point de capitonit, antiessentialismi ja merkitsijät ovat tärkeässä osassa. Työssä todetaan, että Laclaun populismiteoriassa on vasemmistopopulistisia piirteitä, mutta ne eivät ole yksinomaan vasemmistopopulistisia. Kuitenkin Laclaun synnyinmaassa vaikuttanut ja vasemmistopopulistisia elementtejä sisältänyt peronismi on vaikuttanut hänen teoriaansa. Erityisesti Chantal Mouffen radikaalin demokratian projekti on saanut vaikutteita Laclaulta, ja siinä vasemmistopopulistiset piirteet ovat korostuneita ja postmoderneja identiteettipoliittisia elementtejä hyödyntäviä. Myös Žižekin ideologiakäsityksestä on löydettävissä vasemmistopopulistisia piirteitä muun muassa kapitalismikritiikin muodossa, mutta Žižek itse ei määrittele teoriaansa populistiseksi. Kuitenkin Laclaun ja Žižekin teorioita leimaa vahva lacanilais-marxilainen ja antagonistinen perintö, joka näkyy heidän teorioissaan monella tavalla.
  • Salonen, Ansa Onerva (2022)
    Tarkastelen tutkielmassa Jane Bennettin etiikan ajattelua, jossa ekologiset teemat kytkeytyvät näkemykseen etiikasta eettisen sensibiliteetin kultivoimisena. Käsittelyäni johdattava kysymys on seuraava: Miksi sensibiliteetin kultivoiminen on Bennettin mukaan eettisen elämän edellytys? Osoitan tutkielmassani, että vastaus kysymykseen peilaa hänen käsityksiään subjektista, normatiivisen etiikan sisällöstä sekä etiikan perustasta myöhäismodernin maailmankuvan puitteissa. Bennettin lisäksi tarkasteluni sivuaa Kantin, Schillerin, Foucault’n, Lucretiuksen, Deleuzen ja Guattarin, Stephen K. Whiten sekä William E. Connollyn tekstejä. Sensibiliteetti-termin merkitys kytkeytyy etiikan kontekstissa tiettyihin subjektin ominaisuuksiin, kuten kehollisuuteen, aistimellisuuteen ja havaitsemiskykyyn. Sensibiliteetin nostaminen etiikan ajattelun keskiöön liittyykin Bennettille ensiksi tarpeeseen kiinnittää huomiota niihin edellytyksiin ja rajoituksiin, joita kehollisuutemme asettaa moraalisten periaatteiden noudattamiselle, jolloin etiikan keskeiseksi elementiksi nousee subjektin itseensä kohdistama työstäminen. Toiseksi sen keskeinen rooli liittyy Bennettin ekologista eetosta määrittelevään instrumentalismin kritiikkiin, yhteiselon eettisistä vaatimuksista nousevaan anteliaisuuden eetokseen sekä ontologian merkitykseen näiden taustalla. Bennett asemoi omaa ajatteluaan suhteessa näkemykseen, jonka mukaan moderni maailmankuva on merkinnyt maailmaan sisältyvän tarkoituksellisuuden ja itseisarvon ajatuksen hylkäämistä moraalisen järjestyksen perustana. Tämä muodostaa lähtökohdan hänen ontologiselle projektilleen, jossa uudelleentulkinta materialismista muodostaa affektiivis-kognitiivisen taustan normatiiviselle orientaatiolle. Sensibiliteetti saa tältä osin merkityksensä myös ontologian ja etiikan välisen suhteen muodostavana linkkinä, kun ensiksi mainitun tarpeellisuus jälkimmäisen taustalla tunnustetaan, mutta samalla nähdään ongelmallisena palauttaa etiikka tai politiikka vahvoihin ontologisiin sitoumuksiin. Näiden kahden näkökulman leikkauspisteestä katsottuna Bennettin etiikka näyttäytyy ekologisen sensibiliteetin teoretisoinnin projektina, jossa ekologisuus ei viittaa ainoastaan normatiiviseen periaatteeseen tai käytännön toimiin, vaan myös subjektin itsekäsitykseen ja tapaan suhtautua ympäröivään todellisuuteen. Bennettin materialistisen ontologian myötä avautuu vähemmän hierarkkinen näkemys ihmisen ja muiden olioiden välisistä eroista sekä kaiken olevan materiaalista kytkeytyneisyyttä korostava ekologinen orientaatio ja sensibiliteetti.
  • Mutanen, Arto (2021)
    Mooren mukaan etiikan peruskysymys on "mitä hyvä on?", johon vastaaminen on osoittautunut äärimmäisen vaikeaksi. Mooren mukaan hyvä on yksinkertainen käsite aivan samoin kuin keltainen. Tästä Moore tekee johtopäätöksen, ettei hyvää voi määritellä. Hyvän määrittely on osoittautunut laajemminkin vaikeaksi. Tarkastelemme filosofiassa käytyä keskustelua määriteltävyydestä. Näin keskustelu rinnastuu kiinnostavalla tavalla tieteenfilosofiassa käytyyn keskusteluun. Tämä samalla syventää ymmärrystämme etiikassa tarkastelluista kysymyksistä. Tutkielmassa teoreettisesti keskeinen ajatus on tarkastella rinnakkain tieteenfilosofiassa, matematiikan filosofiassa ja etiikassa käytyä keskustelua. Näin voimme valottaa tiettyjä tieto-opin kannalta keskeisiä kysymyksenasetteluja moraalitietoon liittyen. Tieteenfilosofiassa eräs keskeinen kysymys liittyy tieteellisen kokeen rooliin tiedon rakentumisessa. Tieteellisen kokeen taustalla on antiikin geometrinen analyysi, tai yleisemmin analyysin ja synteesin menetelmä. Siten kokeellisen tieteen ja matematiikan tiedonhankintaprosessien välillä on kiinnostava metodinen yhteys, joka osoittautuu hedelmälliseksi myös moraalitiedon hankinnassa käytetyn ajatuskoemenetelmän analyysissa. Moraalifilosofiassa ajatuskoemenetelmän avulla generoidaan esimerkkitapauksia, joissa tiettyjä asioita tuodaan yksityiskohtaisen analyysin kohteiksi. Tällainen analyysi on keskeinen metodinen keino moraalitiedon hankinnassa ja täsmentämisessä. Ajatuskoemenetelmä samoin kuin kokeellisen tieteen menetelmä on askeleittain etenevää ja lokaalia. Moraalitiedon perustana on moraali-intuitio, jonka ei katsota olevan erehtymätöntä. Moraali-intuitiolla ei myöskään viitata mihinkään yliluonnolliseen kykyyn. Moraali-intuition rooli moraalitiedon perustana on samanlainen kuin havainnon rooli kokeellisessa tieteessä. Tarkemman ymmärryksen saamme moraali-intuitiosta, kun rinnastamme sen intuitioon matematiikassa. Siten tässä tutkielmassa ei tarvitse tarkemmin ottaa kantaa moraalirealismin kysymykseen.
  • Lievonen, Carlos (2022)
    Tutkin tutkielmassani Robert Brandomin ja John McDowellin tieto-oppeja metaepistemologisesta näkökulmasta ”syvän erimielisyyden” (deep disagreement) käsitettä hyödyntäen. Selvitän, voiko Brandomin ja McDowellin erimielisyyttä pitää niin sanottuna ”syvänä erimielisyytenä”, toisin sanoen järjestelmällisenä kiistana, jonka osapuolten on poikkeuksellisen vaikeaa löytää yhteisymmärrystä. Lisäksi harkitsen mitä hyötyjä syvän erimielisyyden tutkimisesta voi olla itse tietoteoreettiselle keskustelulle. Tutkielman alkupuolella esittelen Brandomin ja McDowellin edustaman Pittsburghin koulukunnan tietoteoreettisen perustan eli annetun myytin (Myth of the Given) ja sen esittämät haasteet tietoteorialle. Brandomilla ja McDowellilla on omat tapansa oikeuttaa uskomukset ilman annetun käsitettä, mikä on johtanut eripuraan koulukunnan sisällä. Tutkielman loppupuolella selvitän millä perustein Brandomin ja McDowellin erimielisyyttä voisi pitää niin sanottuna syvänä erimielisyytenä. Nostan analyysissäni esiin erityisesti Brandomin ja McDowellin erimielisyydet kokemuksen käsitteen merkityksestä sekä heidän näkemyksensä siitä, mikä on filosofian tehtävä ylipäänsä. Johtopäätökseni on, että Brandomin ja McDowellin erimielisyyttä voi hyvinkin pitää syvänä, mutta että sen pohjaaminen tiettyyn episteemiseen lähtökohtaan saattaa olla harhaanjohtavaa ja keskustelun kehityksen kannalta haitallista.
  • Koski, Taru (2022)
    Soran Reader (1963-2012) oli moraalifilosofiaan perehtynyt filosofi. Tutkielmassa esitellään Readerin tarpeiden normatiiviseen perustavanlaatuisuuteen perustuva tarve-eettinen teoria ohitettuna feministisen etiikan teoriana. Readerin tarve-etiikka asettaa kohdellun näkökulman moraalisen ongelmanratkaisun keskiöön. Tarpeen ja kohdellun näkökulman korostamisesta huolimatta Readerin tarve-etiikka ei ole uhriutuvaa tai poliittisesti passivoivaa, paternalistista moraalifilosofiaa, eikä myöskään hoivaa tai hyvinvointia ylikorostavaa filosofiaa. Tarvitseminen on tila, joka ontologisesti määrittää kaikkea olevaa. Tarve viittaa yksinkertaisesti siihen tosiasiaan, että maailma on yhteenkietoutuneiden relaatioiden dynaaminen verkosto – kaikki täällä tarvitsevat toisiaan. Tässä tutkielmassa esitetään Readerin tarve-eettisen teorian peruskäsitteet: tarve, kohdeltu ja uutena selventävänä käsitteenä teoriaan esitetty avuntarve. Lisäksi tutkielmassa esitetään tarve-etiikan perusprinsiipit ja puolustetaan Readerin ei-ihmiskeskeistä näkemystä tarpeen perustavanlaatuisuudesta. Esitän, millaisiin perusteisiin Readerin näkemys tarpeesta normatiivisesti perustavanlaatuisena käsitteenä nojaa, sekä mitä seurauksia tällä normatiivisella perustalla on Readerin näkemykselle etiikasta käytännöllisenä toimintana eli praktiikkana. Lisäksi tutkielmassa vertaillaan Readerin tarve-eettistä teoriaa feministisenä tarveteoriana feministisiin hoivaetiikoihin, joissa tarpeeseen vastaaminen on myös keskiössä. Tutkielmassa esitetään, että Readerin tarve-etiikkaa ei voida pitää ominaispiirteiltään hoivaeettisenä teoriana. Tutkielman päälähde on Soran Readerin pääteos “Needs and Moral Necessity” vuodelta 2007. Tutkielmassa tulkitaan myös muuta Readerin tuotantoa suhteessa tarve-etiikkaan. Muina merkittävinä lähteinä tutkielmassa käytetään keskeisiä tarve-teorioita, sekä keskeisiä hoivaeettisiä teorioita. Tutkielmassa avuntarpeen käsite esitetään Readerin tarve-etiikkaa selkeyttävänä käsitteellisenä lisäyksenä. Erona välttämättömään tarpeeseen avuntarpeen käsite alleviivaa moraalitoimijan ja välttämättömän tarpeen välistä vuorovaikutussuhteita avuntarpeita ja vastuuta konstituoivana seikkana: Ilman moraalisesti vastuuttavaa vuorovaikutussuhdetta ei ole myöskään avuntarpeita. Siinä missä välttämätön tarve ja kohdeltu ovat ontologisia käsitteitä ja voivat ilmetä myös sellaisissa vuorovaikutussuhteissa, joissa ei ole mukana yhtäkään moraalitoimijaa, avuntarve on olemuksellisesti moraalipraktinen käsite, joka pitää sisällään erityisen moraalisen tietotaidon näkökulman. Avuntarve määräytyy moraalitoimijan moraalipraktisen tietotaidon ja tarvitsijan vuorovaikutuksessa ja luo vuorovaikutussuhteesta moraalisesti kiitettävä-moitittava -skaaloilla arvioitavissa olevan asiantilan. Tutkielmassa esitetään, että tarpeen normatiivinen perustavanlaatuisuus perustuu ensisijaisesti siihen, että nimenomaan tarve antaa moraalitoimijalle mahdollisuuden erotella toisistaan normatiivisesti vastuuttavat avuntarpeet normatiivisesti neutraaleista asiantiloista. Tarve on siis tarve-etiikan näkökulmasta käsite ja asiantila, joka perustavalla tavalla rajaa moraalin alan. Tarve-eettisesti moraalin ala rajoittuu avuntarpeiden tunnistamisen ja avuntarpeisiin vastaamisen käytännöllisiin toimintoihin. Hyvän elämän kysymykset eivät ole tarve-eettisesti normatiivisesti merkittäviä. Lisäksi tutkielmassa esitetään, että Readerin tarve-etiikkaa ei voi tulkita ominaispiirteiltään hoivaeettiseksi teoriaksi, mutta teoria on mahdollista tulkita feministiseksi teoriaksi huolimatta siitä, että sukupuolenkysymykset eivät ole tarve-etiikassa merkityksellisiä.
  • Kanervo, Jonatan (2021)
    Tutkielma tarkastelee James Woodwardin kausaaliselityksen manipulaatioteoriaa ja sen soveltamista taloustieteessä. Se keskittyy luomaan filosofisesti perustellun ja käytäntöä lähellä olevan tulkinnan kausaalisesta selittämisestä taloustieteen alalla. Kausaatiolla ja selityksellä on keskeinen rooli ymmärryksen tuottamisessa. Niillä on lisäksi korvaamatonta käytännöllistä merkitystä, sillä tieto kausaalisuhteista mahdollistaa tapahtumien kontrolloinnin. Tästä syystä suuri osa tieteellisestä toiminnasta keskittyy kausaalisuhteiden löytämiseen, ja niiden laajuuden arviointiin. Tieteellisen työn tarkkuuden takaamiseksi kausaatio, ja sen varaan pohjautuvat selitykset, vaativat tarkan määritelmän. Tutkielma esittelee Woodwardin manipulaatiosuhteisiin perustuvan määritelmän ja selvittää, miten tästä kausaation käsitteestä voidaan johtaa selityksiä. Tähän esitykseen perustuen tutkielma tarkastelee lisäksi Woodwardin teorian käyttökelpoisuutta taloustieteen metodologian tulkitsemisessa. Yhtymäpinnan Woodwardin teorian ja taloustieteen metodologian välille luo Uskali Mäen eristyksiin perustuva näkemys taloustieteellisestä mallintamisesta. Ensimmäinen luku esittelee keskeiset rajaukset ja lähtökohdat tutkimukselle. Toinen luku käsittelee Woodwardin näkemystä kausaatiosta ja antaa tarkan määritelmän kausaatiolle tapahtumien välisten kontrafaktuaalisten riippuvuussuhteiden kautta. Kolmas luku selvittää, miten edellä määritellystä kausaation käsitteestä voidaan johtaa selityksiä, ja perustelee, miksi esiteltävä kausaaliselityksen teoria on ratkaisevilta osin parempi kuin useat historialliset selitysteoriat. Neljäs luku esittelee Mäen näkemyksen malleista sijaissysteemeinä ja argumentoi, että esiteltävä näkemys taloustieteellisestä mallintamisesta voidaan nähdä taloustieteen tarkoituksiin sopivana käytännön sovelluksena Woodwardin teoriasta. Luvun lopussa tarkastellaan konkreettisia esimerkkejä taloustieteen alalta. Viides luku päättää. Tutkielma esittää, että kausaatio tulee ymmärtää kuvauksena manipulaatioiden vaikutuksesta: kahden tapahtuman välillä on kausaalinen suhde, jos tiettyjen ehtojen vallitessa yhtä manipuloimalla voidaan vaikuttaa toiseen. Selitykset puolestaan rakentuvat näin määriteltyjen kausaalisten suhteiden varaan: ne kertovat, miten selitettävä tapahtuma riippuu johdonmukaisesti selittävistä syistä kertoen samalla, miten selitettävään tapahtumaan olisi voinut vaikuttaa. Tutkielman keskeinen havainto on, että taloustieteelliset mallit pyrkivät kuvaamaan keskeisiä selitettävään tapahtumaan vaikuttavia kausaalisuhteita, ja täten luomaan selityksiä manipulaatioteoriaa vastaavalla tavalla. Manipulaatioteorian mukaiset intuitiot vaikuttavat implisiittisesti taloustieteen metodologian taustalla, ja taloustieteellisen mallintamisen tulkitseminen tässä viitekehyksessä auttaa tarkentamaan kausaation käsitettä ja kausaaliselitysten merkitystä taloustieteessä.
  • Peura, Antti (2023)
    Tämän tutkielman lähtökohtana on se, että kielifilosofisessa metaforatutkimuksessa hyvin harvasta asiasta vallitsee konsensus. Näin on etenkin kielifilosofisten metaforakysymysten osalta, jotka koskevat metaforan olemusta, merkitystä, toimintaperiaatetta ja totuutta. Tässä tutkielmassa metaforaa tarkastellaan Robert Brandomin kielifilosofian avulla. Tutkielman ensisijaisena tavoitteena on Brandomin kielifilosofisen järjestelmän laajentaminen siten, että se selittäisi kielen metaforisen käytön. Tutkielman toissijaisena tavoitteena on edellä mainittuihin kielifilosofisiin metaforakysymyksiin vastaaminen muodostetun metaforateorian perustalta. Tutkielma tukeutuu keskeisesti Brandomin kielifilosofiseen merkkiteokseen Making it Explicit (1994), jossa hän esittää systemaattisen ja pragmatistisen teorian kielellisestä käytännöstä. Brandom pyrkii tunnistamaan sosiaalisten käytänteiden rakenteen, jota niiden on välttämättä ilmennettävä, jotta ne olisivat laskettavissa juuri kielellisiksi käytänteiksi. Näiden perustavien käytänteiden käsitetään antavan semanttisen sisällön tiloille, teoille ja ilmaisuille, joilla on sopiva rooli kyseisissä käytänteissä. Tuloksena on päättelyllisen roolin semanttinen teoria, joka on juurrutettu pragmaattiseen teoriaan kielenkäytöstä puheaktien tuottamisena ja kuluttamisena. Mallillaan kielellisestä käytännöstä Brandom pyrkii vastaamaan valtavaan määrään filosofisia kysymyksiä. Lisäksi hän ilmaisee sitoumuksensa siihen, että mallilla on voitava selittää kehittyneempiä kielellisiä käytänteitä, joita malli ei huomioi; metaforinen kielenkäyttö näyttäytyy vastaavina käytänteinä. Tämän mukaisesti tutkielmassa määritetään käytänteet metaforiselle kielenkäytölle. Tutkielma osoittaa, että Brandomin kielifilosofista mallia voidaan laajentaa harmonisesti metaforan selittämiseksi siten, ettei mitään Brandomin esittämää tarvitse muuttaa. Metaforan osoitetaan olevan mielekkäästi käsiteltävissä Brandomin mallissa tukeutumalla siihen, miten Brandom käsittelee demonstratiivi-ilmaisuja. Tämä tarkoittaa olennaisesti tietynlaista selityksellisten pyrkimysten rajausta, jossa keskeiseksi kysymykseksi käsitetään se, mistä koostuu ilmaisun kohteleminen metaforana. Vastaavan kysymyksenasettelun perustalta metafora näyttäytyy ilmaisuna, jolle kieliyhteisön osallisten on annettava tulkinnassa uusi merkitys, joka johdetaan metaforisen kantailmaisun merkityksestä. Tämän perustalta metaforan osoitetaan olevan semanttisesti alimääräytynyt ilmaisu, jolla on kuitenkin tietyssä tulkinnassaan määrätty merkitys; kyseisen merkityksen määräytyneisyyden nojalla metafora ei uhkaa sen käsittävän lauseen propositionaalisuutta tai totuuskelpoisuutta. Lisäksi tutkielmassa esitetään, miten metaforinen merkitys voi konventionaalistua ilmaisun uudeksi merkitykseksi. Yleisesti tutkielma esittää, miten moni metaforan piirteistä voidaan riisua arvoituksellisuudestaan Brandomin kielifilosofian avulla. Etenkin kielifilosofisiin metaforakysymyksiin kyetään vastaamaan pitkälti tyydyttävästi. Suurimpana haasteena on metaforan toimintaperiaatteen muotoilu, mikä myös ilmentää metaforan teoreettista haastavuutta. Brandomin filosofisen hankkeen osalta tutkielma alleviivaa sitä, että implisiittisesti Brandom on rajautunut tarkastelemaan kirjaimellista kielenkäyttöä. Samalla kuitenkin osoitetaan, miten metafora kuvaannollisen kielenkäytön muotona on mielekkäästi jäsennettävissä hänen mallinsa avulla. Brandomin sitoumus siihen, että hänen mallinsa on laajennettavissa kehittyneempien kielenkäytön muotojen ymmärtämiseen, tulee tässä metaforan osalta siis lunastetuksi.