Browsing by master's degree program "Kulttuuriperinnön maisteriohjelma"

Tekoälyn nopean kehityksen ja laskennallisen luovuuden tutkimuksen myötä tekoäly on adaptoitunut nopeasti myös taiteisiin. Taiteilijat luovat tänä päivänä erityisesti generatiivisia kilpailevia neuroverkkoja (GAN, generative adversial networks) hyödyntäen omaperäistä ja mielenkiintoista kuvastoa. Tämän maisterintutkielman primaarina tavoitteena on selvittää, missä määrin tekoälyä voidaan pitää taiteellisena toimijana ja mitä se tarkoittaa tekijyyden näkökulmasta. Lisäksi sekundaarina tavoitteena on selvittää voiko tekoälytaide olla auraattista ja ainutkertaista sekä onko generatiivinen kuvasto yleensäkään kategorisoitavissa taiteeksi. Tutkielman empiirisen aineiston muodostaa neljä kansainvälistä tekoälytaiteilijaa, joita tarkastellaan posthumanistisessa viitekehyksessä. Posthumanismissa pyritään yleisesti purkamaan perinteisiä ihminen–kone, ihminen–luonto tai kulttuuri–luonto dualismeja sekä tyypillistä humanistista ajatusta ihmisestä kaiken yläpuolella. Bruno Latour käyttää termiä kollektiivi inhimillisen ja ei-inhimillisen toimijan yhdistymisestä. Tekoälytaiteessa hybridinen ihminen–kone-kollektiivi yhdistää taiteilijan teknologiseen algoritmiin. Tekoälytaiteen kohdalla voidaan todeta elettävän vastaavanlaista mediateknologista murrosta kuin kameran ja valokuvan tullessa suosioon. Tämän vuoksi Walter Benjaminin auran käsite soveltuu tekoälytaiteen auraattisuuden ja ainutkertaisuuden tarkasteluun. Hän tutki olosuhteita ja ehtoja, jotka mahdollistivat valokuvan auraattisen kokemukseen ja hänen mukaansa taideteoksen luonne määräytyy aina teknisten tuottamistapojen kautta. Tutkielma osoittaa, että laskennallinen järjestelmä toimii sekä taidetta generoivana mediumina että taiteilijan posthumanistisena assistenttina tai yhteistyökumppanina. Luova tekoäly toimii tällaisessa vuorovaikutteisessa ja sympoieettisessa kollektiivissa taiteilijan luovuutta lisäävänä aktorina. Koneoppimiseen perustuvan teknologian vuoksi tekoäly on aina enemmän kuin passiivinen työkalu. Laskennallisen toimijan mukaan tuleminen taiteen tekemiseen ei tarkoita ihmisen luopumista omasta toimijuudestaan. Vaikka luovalla tekoälyllä on aktiivinen rooli yhdessä taiteilijan kanssa, niin päätöksentekijän rooli kuitenkin pysyy taiteilijalla. Tekoälytaide on luokiteltavissa käsitetaiteeksi. Molemmissa suurin kiinnostus kohdistuu ideaan ja konseptiin. Toinen merkityksellinen paralleeli käsitetaiteen ja tekoälytaiteen välillä on niiden suhde tekijäsubjektiin, taiteilija positioituu molemmissa kuraattorin rooliin. Tekoälyteknologiat yksistään eivät aikaansaa auraattisuutta, mutta algoritmisen taiteen ainutkertaisuuden puolesta puhuvat taiteilijan kuratoimat uudet ja yllättävät taiteelliset artefaktit.

Tutkielmani käsittelee videopelien potentiaalia arkeologisen tiedon välittäjinä, sekä tapana esittää ja esitellä muinaisuutta. Pyrin työssäni lähestyttävyyteen myös sellaisille lukijoille, jotka eivät ole aiemmin tutustuneet pelitutkimukseen tai pelien historialliseen ja arkeologiseen tarkasteluun. Tuon esille menneisyyden julkisen käytön realiteetteja, ja kuvailen, miten videopelien esitys menneestä eroaa muista medioista, erityisesti kirjallisuudesta ja elokuvista. Sivuan opetuspelien ja kaupallisten pelien eroja, ja perustelen, miksi juuri kaupallisten pelien tutkimus on hedelmällistä ja tärkeää myös arkeologisesta näkökulmasta. Teoreettinen tausta työlleni muodostuu pelitutkimuksesta, erityisesti historiallisesta pelitutkimuksesta, narratologiasta, sekä arkeopelaamisesta. Työni avainlähteet ovat Reinhardin Archaeogaming: an introduction to archaeology in and of video games (2018), Molin, Ariese-Vandemeulebroucken, Boomin ja Politopouloksen toimittama The interactive past: archaeology, heritage & video games (2017) sekä Chapmanin Digital games as history: how videogames represent the past and offer access to historical practice (2016). Tutkielman rungon muodostaa kahden pelin – The Mooseman (2017) ja UnReal World (1992–2023) – tarkastelu narratiivien, pelattavuuden, sekä muinaisuuden näkökulmasta. Molemmissa peleissä suomalais-ugrilainen kulttuuri on etualalla, ja siihen liittyvä muinaisuus on osa pelin mainontaa. The Mooseman nojaa suomalais-ugrilaiseen mytologiaan, UnReal World esitykseen rautakaudesta fantasiamaailmassa, joka omaa voimakkaita viittauksia suomalaiseen kulttuuripiiriin. Näiden pelien kautta pyrin näyttämään tapoja, joilla pelit paitsi käyttävät muinaisuutta aineistona ja inspiraationa, myös miten pelien narratiivit ja pelilliset ominaisuudet voivat ohjata pelaajan kokemusta muinaisuudesta. The Mooseman ja UnReal World toimivat astinlautoina pohdiskelevampaan osioon kulttuuriperinnön käytöstä videopeleissä, ja sen mahdollisista eduista ja ongelmista. Tuon esille tapoja, joilla videopelit voisivat edistää tietyn kulttuurin tuntemusta, ja videopelien vahvuuksista kulttuurioppaina ja virtuaalisina matkakohteina. Kuvailen, miten videopelien interaktiivisuus ja kyky antaa kokijalleen ääni tekevät niistä täysin uniikin kokemuksen verrattuna perinteisempiin menneisyyden välittämisen keinoihin, kuten kirjoihin tai elokuviin. Pohdin myös arkeologien mahdollisuuksia osallistua videopelien luomiseen, ja millaisin keinoin tämä voisi olla mahdollista. Toisaalta käyn läpi lyhyesti myös pelien omaa, sisäistä historiaa, ja kuinka tämä voi olla yhtä lailla kiinnostava kohde arkeologiselle tarkastelulle, mutta toisaalta myös sumentaa pelin suhdetta todelliseen menneisyyteen. Työni tavoite on näyttää, että arkeologialla on paljon potentiaalia paitsi inspiraationa pelintekijöille, myös tapana lähestyä pelejä ja pelaamista. Haluaisin kannustaa muita tutkijoita paitsi tutustumaan pelaamiseen, myös pohtimaan niitä tapoja, joilla arkeologia voisi hyötyä peleistä.

Tutkimuksessani selvitän ikonisen goottiyhtye Bauhausin uskontosuhdetta. Pääkysymykseni on se, millainen on Bauhausin suhde uskontoon ja miten se näkyy yhtyeen musiikissa. Aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet goottikulttuurin käyttävän uskonnollista kuvastoa ja uskonnollisia elementtejä osana estetiikkaansa, ja kuvanneet muutoin goottikulttuurin suhdetta uskontoon. Tutkimukseni laajentaa käsitystä goottikulttuurin ja uskonnon suhteesta yhteen lajityypin kehittymisen kannalta merkittävään yhtyeeseen keskittyen. Käytän menetelmänä laadullista sisällönanalyysiä, jonka avulla analysoin muun muassa viittä yhtyettä käsittelevää kirjaa, yhtyeen haastatteluja sekä heidän kappaleidensa tekstejä. Peilaan löydöksiäni aiempaan tutkimukseen goottikulttuurista, sekä myös yleisempään populaarikulttuurin ja uskonnon suhdetta käsittelevään tutkimukseen. Tutkin miten uskonnolliset elementit näkyvät yhtyeen imagossa, ja miten ne ilmenevät esimerkiksi levyjen kansissa, mainosjulisteissa, konserteissa ja musiikkivideoilla. Uskonto näkyy Bauhausin musiikissa ja jäsenten henkilökohtaisessa elämässä monilla tavoin, kuten esimerkiksi katolisen kasvatuksen aiheuttamina traumoina ja toisaalta kiinnostuksena magiaan. Tulokseni osoittavat Bauhausin käyttäneen musiikissaan uskonnollista kuvastoa tietoisesti sekä henkilökohtaisten traumojen käsittelemiseen että tyylilajille tyypillisen tunnelman luomiseen. Tutkimuksessa havainnollistan esimerkiksi miten laulaja Peter Murphyn katolinen kasvatus ja myöhempi kääntyminen islamiin heijastuu yhtyeen teksteihin. Lisäksi kuvaan miten magia on vaikuttanut yhtyeen toimintaan.

Charles Rennie Mackintosh oli skotlantilainen taiteilija, arkkitehti ja tuotesuunnittelija, joka leikitteli erilaisilla tyylilajeilla ja sai paljon vaikutteita paitsi eurooppalaisesta taiteesta ja arkkitehtuurista mutta myös japanilaisesta tyylistä. Tämän mahdollisti paitsi japonismin kasvava suosio Euroopassa mutta myös Glasgow’n, Mackintoshin kotikaupungin läpi virranneen japanilaisen tuontitavaran myötä. Japonismin lisäksi vaikuttava tyylisuunta, art nouveau, joka vaikutti läpi Euroopan 1800-luvun viimeisistä vuosista 1900-luvun alkupuolelle. Kasviaiheiset teokset ovat olleet oleellinen osa paitsi taidehistoriaa asetelmamaalausten ja sisustustellisten elementtien myötä mutta myös tieteellisen tiedon jakamisen ja kuvaamisen kannalta. Mackintoshin kohdalla kasviaiheiset luonnokset, jotka muovautuivat kokonaisvaltaisiksi akvarelliteoksiksi myöhemmällä iällä, alkoivat opiskelijan halusta hallita ympäristönsä kuvaamisen. Mackintoshin kohdalla luonnosmaisuus ei kuitenkaan poistunut tämän kasviakvarelleista koskaan. Glasgow oli merkittävä teollisuuskaupunki ja brittiläisen imperiumin toinen pääkaupunki, joten sen läpi virtasi paitsi teollisuustuotteita, mutta tuontimaiden kulttuurien vaikutteet elivät kaupungissa. Japanilainen kulttuuri ja sen vaikutteet eurooppalaiseen taiteeseen tunnetaan termillä japonismi, joka ilmenee muun muassa orgaanisuudessa, epäsymmetriassa sekä linjojen kaarevuudessa ja pehmeydessä. Mackintoshin kasviaiheiset teokset noudattivat paitsi aiheeltaan orgaanisuutta mutta myös pyrkimyksiltään rakentaa linjoja jatkuvuuden pohjalle. Orgaanisuus terminä pohjautuukin paitsi luonnonmukaisuuteen ja sen imitointiin mutta myös linjojen ja muotojen yhdistelmälle, joka pohjautuu keskeytymättömyydelle ja yhtäjaksoisuudelle. Konkreettisten linjojen ja muotojen lisäksi japonismille oleellista on nähdä tavallisessa kaunista. Mackintoshin vakaumus kasvien representaatiosta elämänä ja kukintojen metaforisesta luonteesta elämänilolle oli kriittisessä roolissa tämän kasviaiheisissa teoksissa. Hän ei kuvannutkaan kasveja ilman kukintoja, sillä koki elämänriemun ja onnen kuvaamisen olevan taiteilijoiden vastuutehtävä. Mackintoshin katsomus kukintojen merkityksestä korostuukin tämän sairastuessa masennukseen, jolloin kukintojen kuvauksesta tuli hänelle henkilökohtainen kysymys. Japonismin kaarevat linjat ja orgaanisuus heijastuvat myös art nouveau -tyylissä, tehden niistä luonnolliset kumppanit taiteessa. Tulee kuitenkin huomioida, että pehmeys ja orgaanisuus linjoissa kontrastoi Mackintoshin ensimmäisissä luonnoksissa arkkitehtuuristen suorien linjojen ja kulmikkuuden kanssa ennen tämän tyylin pehmentymistä kypsyessään taiteilijana 1890-luvulla. Tämä mahdollinen kypsyminen on rinnastettavissa oman tyylisuunnan löytämiseen, josta mahdollinen kiittäminen on Mackintoshin vaimoa Margaretia, tämän siskoa ja lankoa. Heidän taiteellisessa tyylissänsä toistuu usein eteerisyys ja mystisyys paitsi aihevalinnoissa, joita ovat muun muassa päätökset kuvata teemallisesti keijuja, mutta myös muotokielen pehmeyden sekä värimaailman kautta. Pastellivärit toistuvatkin Margaretin ja Francesin tulkinnoissa pitkien ympäri hahmojen kaartuvien pehmeiden linjojen kanssa. Harkittu värien käyttö heijastuu Mackintoshin kasviakvarelleissa hyvin hillityssä ja harkitussa värityksessä, joka on usein vain muutama suunnitelmallinen veto, luoden onnistuneen mielikuvan värimaailmasta pienellä vaivalla. Mackintoshin masennus vaikutti mahdollisesti määrällisesti kasviaiheisten akvarellien tuottamiseen. Lapsuudessaan tämän isällä oli ollut pieni kotipuutarha, jonka nostalginen merkitys nousi tärkeään rooliin Mackintoshin asuttua Suffolkin Walberswickissä yhdeksän vuotta. Täällä hän omistautui kasviaiheisille akvarelleilleen, vakiinnuttaen tyylikseen harkitun värien sekä linjojen käytön botaaninen tarkkuus huomioiden. Mielenterveyden vaikutuksen arvioiminen Mackintoshin taiteessa on kuitenkin mahdotonta ja nojaa vahvasti spekulointiin. Sen vaikutusta voi kuitenkin arvioida teoreettisesti mutta konkreettisen syyseuraus-suhteiden luominen olisi paitsi epäeettistä mutta myös kyseenalaista. Kasviakvarellien korotus taide- ja arkkitehtuuriopiskelijan luonnostelusta ja piirtämisen harjoittelusta yhdeksi tämän merkittävimmiksi teemoiksi ja oman elämän merkityksen kuvaukseksi on Mackintoshin kohdalla oleellinen näkökulma tämän teosten tulkinnassa.

Tutkielmassa tarkastellaan taiteen osallistumista 2000-luvun ympäristökeskusteluun sekä taiteen, taidekentän ja taiteilijan roolia ja vaikuttavuutta ympäristökeskustelussa. Teoriaohjautuva tapaustutkimus sijoittuu ekokriittisen taidehistorian kentälle. Teoreettisen viitekehyksen muodostavat monialaisesti modernin ympäristöfilosofian teoriat, ei-inhimillisiin toimijoihin liittyvät posthumanistiset ja ekokriittiset teoriat sekä sosiologian strukturaatioteoria. Tutkielman metodina on teemahaastattelu ja teosanalyysi. Tutkimuskysymystä tarkastellaan aikaisemman tutkimuksen perusteella sekä tapaustutkimuksena kahden suomalaisen nykytaiteilijan, Alma Heikkilän (s. 1984) ja Tuula Närhisen (s. 1967) kautta. Teemahaastatteluissa jäsennetään kuvataiteilijoiden näkemyksiä nykytaiteen osallistumisesta ympäristökeskusteluun sekä taiteen ja taiteilijan mahdollisuuksista vaikuttaa ympäristödiskurssiin yleisellä tasolla ja heidän oman taiteilijuutensa kautta. Kuvataiteilijoiden seuraavat teokset toimivat aineistona: lämmin ja kostea | lahoava puu (Alma Heikkilä, 2019), Sienet, rihmastot, itiöemät, limasienet ja muut (Alma Heikkilä & Elina Tuhkanen 2013-14), Aaltokiikari (Tuula Närhinen, 2009) ja Muovimuotoilua Itämerestä (Tuula Närhinen, 2013). Teoksille annetaan tulkintoja ekokriittisen taidehistorian näkökulmasta liittyen havaitsemiseen, tunteiden herättämiseen ja toimijoiden välisiin riippuvuussuhteisiin. Tutkielmassa todetaan, että taide ja kulttuuri ovat teoreettisesti merkittäviä tekijöitä antroposeenin ajan vaatimien kulttuuristen ja arvoihin perustuvien muutosten edistämisessä. Taiteen vaikuttavuus on sen kyvyssä toimia alustana ylirationaaliselle refleksiivisyydelle eli tunneperusteiselle ja intuitiiviselle kokemiselle ja tiedolle, joka voi tarjota havaitsijalle uusia näkökulmia. Ympäristödiskurssin kontekstissa myös taiteen kautta tapahtuva ympäristön havainnointi ja eri toimijoiden havaittavaksi tekeminen voivat edistää niiden arvostusta, kokemusta monilajisesta yhteydestä ja ymmärrystä toimijoiden välisistä riippuvuussuhteista. Lisäksi tutkielma osoittaa, että todellisuudessa yksittäisen taiteilijan mahdollisuudet ja resurssit vaikuttaa ympäristödiskurssiin ovat rajalliset ja riippuvaiset taidekentän rakenteista, minkä vuoksi muutosten tulisi tapahtua taidekentällä yhteisten toimien, käytäntöjen ja keskustelun kautta. Ympäristöön liittyvät keskustelut taidekentällä ja taiteessa tulisi nähdä vuorovaikutteisina, avoimina sekä kaikkia osapuolia ja toimijoita kuuntelevina.

Den här avhandlingen granskar hur förhållandet mellan djur och människa framställs i nutidskonstnären Kim Simonssons keramikskulpturer. Studien omfattar ett kvalitativt urval av åtta skulpturer skapade 1999-2018, vilka alla innehåller representationer av djur i någon form. I bakgrunden ligger ett intresse för Theodor W. Adornos kritiska tankar om den naturbehärskande människan, med betoning på människans inställning till djur, och för hur Adorno ser på konstens förmåga att ge den undanträngda naturen en röst. Den teoretiska referensramen består av Max Horkheimers och Adornos Upplysningens dialektik och Adornos Estetisk teori. Avhandlingen utreder vilka termer ur Adornos teori som kunde användas i tolkningen av verken.Den ikonografiska analysen av konstverken sker enligt Erwin Panofskys traditionella konsthistoriska modell och förståelsen och tolkningen sker enligt hermeneutisk metod. Utredningen byggs upp via en kort genomgång av filosofiska tankar om människans inställning till djur och till sin djurlikhet över tiden. Introduktionen till Adornos teori sker via en redogörelse för vad Adorno menade med upplysningen, naturbehärskningen och rationaliseringen. Efter dessa diskuteras Adornos uppfattning om mimesis och om hur konsten uttrycker naturens lidande. I verksanalysen används i synnerhet termerna lidande, dissonans, ”det svarta idealet” och rysningen. De granskade konstverken utstrålar ett spänningsfyllt förhållande mellan djur och människa. Typiskt är att djuren har hamnat i en utsatt situation eller dött. Analysen koncentreras främst kring dissonans i olika skepnader, såsom t ex störande former, våldsamma gester, död, tomhet och svarthet. Analysen har därför en negativ framtoning. Kim Simonsson skapar ofta motsatser av sina inspirationskällor, vilket gör hans verk motsägelsefulla och gåtfulla. Användningen av Adornos termer ledde till en djupare förståelse av verken.

Tässä syventävien opintojen tutkielmassa tarkastellaan, millaisia uskontodiskursseja erään pääkaupunkiseudun kunnan sosiaalityön ja pääkaupunkiseudulla toimivan järjestön työntekijöiden asiakastyöhön liittyvissä puheenvuoroissa esiintyy ja miten niitä rakennetaan. Tutkimuksen aineistona on kolme työntekijöiden ryhmähaastattelua, joista yksi on toteutettu kunnan työntekijöiden ja kaksi järjestön työntekijöiden kanssa tammi-maaliskuussa 2020. Tutkimus on poikkitieteellinen ja sijoittuu uskontososiologian ja asumisen sosiaalityön kentille. Diskursiivinen uskonnontutkimus ja yhteiskunnallinen eriytyminen osana länsimaista sekularisaatiokehitystä muodostavat tutkimuksen teoreettisen viitekehyksen. Aineiston analyysi on toteutettu kriittistä diskurssianalyysia ja kategoria-analyysia soveltaen. Aineistossa esiintyvät uskontodiskurssit voidaan jakaa ymmärrykseen pyrkivään diskurssiin, realismidiskurssiin ja reflektoivaan diskurssiin. Ymmärrykseen pyrkivässä diskurssissa painottuivat asiakkaan yksilöllinen ja kunnioittava kohtaaminen, dialogisuus ja aito uteliaisuus asiakkaan uskontoon liittyviä merkityksenantoja kohtaan. Erityisesti järjestön työntekijät toivat esille dialogisuuden merkitystä asiakastyössä. Ymmärrykseen pyrkivän diskurssin taustalla voidaan nähdä laajempia sosiaalityön, kansainvälisten ihmisoikeuksien ja tutkimusjärjestön arvopohjasta kumpuavien diskurssien vaikutuksia. Sen yhteydessä haastateltavat toivat esille myös tiettyjen inhimillisten kokemusten universaaliutta ja tämän pohjalta rakentuvaa ymmärrystä. Esimerkiksi vanhempi - lapsi kategoriaparia ja siihen liittyviä kategoriasidonnaisia toimintoja käytettiin rakentamaan ymmärrykseen pyrkivää diskurssia. Realismidiskurssi ilmeni aineistossa lainsäädäntöön ja työn ulkoisiin resursseihin vetoamisena. Realismidiskurssia sisältävissä puheenvuoroissa uskonto tuli esille rajoitteita asettavana ja syrjintää lisäävänä tekijänä sekä työtä potentiaalisesti hankaloittavana tekijänä. Etninen tausta, ikä ja sukupuoliero toimivat realismidiskurssin yhteydessä konfliktitilanteita selittävinä tekijöinä, ja niiden kautta selitettiin erilaisia uskontoon liittyviä haastavia asiakastilanteita. Reflektoivan uskontodiskurssin yhteydessä haastateltavat pysähtyivät pohtimaan uskontoon liittyviä ennakko-oletuksiaan, sosiokulttuurisen kontekstin vaikutusta uskonnon asemaan yhteiskunnassa sekä uskonnon puheeksi ottamista asiakastyössä. Uskonto rakentui henkilökohtaiseksi, sensitiiviseksi aiheeksi, jonka puheeksi ottaminen koettiin olevan pääasiassa asiakkaan tehtävä. Haastateltavat toivat esille myös, että asiakkaasta saatavilla olevat ennakkotiedot ohjaavat heidän orientoitumistaan uskonnon puheeksi ottamiseen tapaamisella. Haastateltavat toivat esille kokemuksiaan tilanteista, joissa uskonto asettaa selkeitä rajoitteita asiakkaiden elämään, mutta muutosehdotusten tekeminen uskonnon harjoittamiseen liittyen koettiin todella haastavaksi. Kyseessä on laadullinen haastattelututkimus, jonka perusteella ei voida tehdä yleistyksiä sosiaalityön uskontodiskursseihin liittyen. Tutkimustuloksista on kuitenkin löydettävissä yhteneväisyyksiä aiempiin sosiaalityössä tehtyihin tutkimuksiin, joissa on tarkasteltu työntekijöiden näkemyksiä uskonnon huomioimisesta asiakastyössä. Uskonto näkyy ja sitä pyritään huomioimaan asiakastyössä resurssien puitteissa, mutta se ei ole keskeinen osa työskentelyä eivätkä sosiaalityön asiakkaat pääsääntöisesti tuo uskontoa esille ainakaan voimavaranäkökulmasta vaan enemmän sen tuottamien rajoitteiden kautta. Uskonto nähdään länsimaisen kontekstin kautta hyvin henkilökohtaisena ja sensitiivisenä asiana, josta voidaan tarvittaessa keskustella asiakkaan kanssa, mutta lainsäädännön ja resurssien asettamat raamit määrittävät viime kädessä sen, miten työskentely rakentuu.

Frances Yates esitti hermetismillä olleen rooli tieteellisen vallankumouksen kehityksessä luonnon ymmärtämiseen kohdistuvana motivoivana voimana. Hänen tutkielmansa kohdistui Corpus Hermeticaa omaksuneisiin Italian renessansihermetisteihin. Hermetismi on kuitenkin laajempi kokonaisuus, joka kattaa sisälleen alkemian. Tutkielman tavoitteena on arvioida Yatesin teesin soveltuvuutta Paracelsukseen, joka edustaa hermetismin alkemistista haaraa. Analyysin kohteena on Paracelsuksen The Philosophy Addressed to the Athenians, joka kontekstualisoidaan länsimaisen esoterian sisällä osaksi hermetismiä. Tutkimusmenetelmänä toteutaan systemaattista analyysiä. Paracelsuksen ajattelu edustaa keskeisiä hermetismin piirteitä, ja hänen käytännön lääketieteellisen tutkimustyön taustalla oli täysmittainen alkemistinen kosmologia, johon hänen toimintansa nivoutui, ja jonka valossa hänen työskentely oli merkityksellistä. Paracelsus antaa tukea Yatesin teesille, jossa tieteellistä vallankumousta alkuaan ruokki uskonnollinen, hermetismistä lähtöisin oleva pohjavire.

In this thesis, I attempt to answer the question of whether it is possible to reflect the modern psychological theory of culture of honour to the Late Copper/ Early Bronze Age period of the Eurasian steppe zone. Furthermore, how does this affect social structure and can archaeological evidence prove it. To study culture of honour, Indo-European sources and ethnographic research on mobile pastoralism are also examined. Through a sociocultural approach, this thesis strives to reconstruct the sociocultural background and changes originating from the Yamnaya. In this approach, theories from anthropology, ethnography, sociology, social psychology, and science of religion interact. Furthermore, sources associated with early Indo-European culture (e.g., social structure and mythology) are included. Essentially, this study aims to link the Yamnaya culture with the sociocultural theory of culture of honor. A focus of this thesis is the study of anthropomorphic stone stelae associated with the Yamnaya and adjacent cultures. The area where the stelae have been found consists of the modern countries of Romania, Bulgaria, Ukraine, Moldova, North Macedonia and Russia. Moreover, general knowledge about grave goods, burial rituals, osteological and genetic materials contribute to the overall reconstruction and interpretation process. A comprehensive outline of Yamnaya's ideological, social, and behavioral aspects is attempted through the use of comparative methodology. In order to accomplish this, the archaeological materials and their symbolic meaning are interpreted using the theoretical frameworks provided and compared to later Indo-European traditions and ethnographic studies on mobile pastoralism. Using theoretical frameworks and comparative method, this thesis demonstrates that the sociocultural theory of culture of honor can be reflected in archaeological materials. The reflections of sociocultural behaviour can be argued to be present in burial rituals, grave goods, osteological, genetic and most of all in the anthropomorphic stone stelae.

Tutkielmassa tarkastellaan taiteellisen ja kuratoriaalisen tekijyyden jakautumista kolmessa komissioidun installaatiotaiteenteoksen esityksessä. Tapausanalyysien kohteena ovat Pilvi Takalan Close Watch (23.4.–27.11.2022) Suomen paviljongissa Venetsian biennaalissa, Chiharu Shiotan Äärirajoilla (27.10.2021–27.11.2022) Espoon modernin taiteen museossa EMMAssa ja Hans Op de Beeckin Hiljainen paraati (21.9.2022¬–26.2.2023) Helsingin Amos Rexissä. Jokaisessa esimerkissä käsitykset näyttelystä ja teoksesta voidaan nähdä ainakin osittain fuusioituneen keskenään. Tapausanalyysien kautta tutkielma tarkastelee millaisilla keinoilla installaatioteos tilanteena, jossa katsoja tulee aktiiviseksi osaksi teosta, on rakennettu ja kuka sen on rakentanut. Lisäksi tutkielma syventyy myös näyttelyrakenteiden ja tilasuunnittelun vaikutukseen osana taidekokemusta.Tutkielma hyödyntää keskeisenä aineistonaan näyttelyiden kuvalähteitä, ensikäden kokemukseen perustuvaa tietoa sekä näyttelyiden kuraattoreilta puolistrukturoitulla metodilla kerättyä haastatteluaineistoa tapahtumien kulusta. Laadullisissa tapausanalyyseissä vuorottelevat perinteinen näyttelyanalyysi sekä kuraattoreilta kerätty haastatteluaineisto. Tutkielmassa käy ilmi, että jokaisessa tarkastelun kohteena olleessa näyttelyssä tekijyys oli aina jossain määrin jaettua, mutta kuraattorin vaikutus vaihteli tapauskohtaisesti ja myös muiden taiteen esittämisen ammattilaisten, kuten näyttelymestareiden, rooli nousi esiin. Teokset hyödyntävät monenlaisia keinoja katsojan osallistamiseen ja immersioon, mutta kaikki tutkielman esimerkeistä kirjaimellisesti asettavat katsojan kooltaan suuren teoksen kehyksen sisään ja edellyttävät tilan läpi fyysisesti kulkemista ajallisen keston kautta kokonaisvaltaisen kokemuksen saavuttamiseksi. Haastatteluaineiston kautta tutkielma havainnollistaa monipuolisesti kuraattorin työtä installaatioteoksen komissioimisen ja ensiesittämisen parissa, sekä installaatiotaiteilijan valtaa museotilassa.