Browsing by Subject "EU-oikeus"

Sosiaalisen median palvelut, kuten Facebook, ovat kiinnittäneet viime aikoina maailmanlaajuisesti kilpailuviranomaisten huomion määräävän markkina-aseman väärinkäytön näkökulmasta. Sosiaalisen median palvelut ovat yksi kaksipuolisten ja monensuuntaisten markkinoiden ilmentymä. Euroopan unionin tuomioistuin ei ole toukokuuhun 2021 mennessä suoranaisesti tulkinnut, miten kaksipuolinen tai monensuuntainen markkinarakenne tulee ottaa huomioon SEUT 102 artiklan alaisessa määräävän markkina-aseman väärinkäytön arvioinnissa merkityksellisiä markkinoita määriteltäessä tai markkinavoimaa arvioitaessa. Tutkielmassani vastaan tähän kysymykseen lainopillisen tutkimuksen kautta. Lainopin ohella hyödynnän tutkielmassa (oikeus)taloustieteellisiä näkökulmia kaksipuolisista ja monensuuntaisista markkinoista täyttämään oikeuslähteistä jääviä aukkoja. Tutkielman pääasiallisia lähteitä ovat unionin tuomioistuimen ja unionin yleisen tuomioistuimen oikeuskäytäntö sekä akateemiset julkaisut kaksipuolisista ja monensuuntaisista markkinoista. Tältä osin tutkielman lopputulemana on, että sosiaalisen median palveluiden eri puolille tulee määritellä omat markkinat, mutta markkinoita määritellessä ja markkinavoimaa arvioitaessa on syytä ottaa kaikki puolet huomioon riippumatta siitä tarjotaanko palveluja rahallista vai muuta vastiketta vastaan. Tutkielman toinen tutkimuskohde on erilaiset muutosehdotukset. Ehdotuksista analysoidaan erityisesti merkityksellisten markkinoiden määrittelemistä koskevan tiedoksiannon päivittämistä, jäsenvaltioiden ehdottamaa mahdollista digitaalisia markkinoita koskevaa komission tiedoksiantoa, ja primäärioikeuden muuttamista. Analyysissä otetaan pääsääntöisesti huomioon muutosehdotusten mahdolliset vaikutukset EU-kilpailuoikeuteen. Ehdotuksia analysoitaessa kiinnitetään muun muassa huomiota siihen, miten ne vaikuttavat oikeusvarmuuteen sekä siihen, millaisia oikeudellisia haasteita ehdotuksien toteutuessa voisi nousta. Lopuksi tutkielmassa arvioidaan ehdotetun Digital Markets Act -asetuksen vaikutuksia kilpailuoikeuden soveltamiseen sosiaalisen median palveluiden markkinoilla.

Euroopan puolustusrahasto on vuonna 2021 voimaan tulleella EDF-asetuksella perustettu rahoitusinstrumentti, jonka kautta EU:n talousarviosta kanavoidaan varoja jäsenvaltioiden puolustusteollisen tutkimus- ja kehittämistoiminnan tukemiseen. Tässä tutkielmassa pyritään ensisijaisesti selvittämään, miten ja minkä tahojen toimesta puolustusrahastoa tosiasiallisesti hallinnoidaan. Toissijaisesti tutkielmassa arvioidaan rahaston hallintomallin implikaatioita yhtäältä rahaston omien tavoitteiden, toisaalta EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan (YUTP) yleisen tason kehityksen kannalta. Puolustusrahaston hallinnointiin kohdistuvan yksityiskohtaisen tutkimuksen raison d’être onkin rahaston läheinen kytkös YUTP:n alaan ja sen hallintomallin kontrasti ulko- ja turvallisuuspoliittisessa päätöksenteossa perinteisesti noudatettuihin lainalaisuuksiin. Puolustusteollinen sektori on kiinteästi yhteydessä valtioiden kansalliseen turvallisuuteen, mikä voidaan puolustusrahastonkin kohdalla havaita hallintorakenteisiin liittyvänä läpinäkymättömyytenä ja saatavilla olevan lähdeaineiston niukkuutena. Tutkielmassa tähän metodologiseen haasteeseen pyritään vastaamaan aineisto- ja menetelmätriangulaation keinoin. Metodologisesti tutkielmassa yhdistellään elementtejä oikeusdogmatiikasta, oikeussosiologiasta ja kriittisestä lainopista sekä vieraillaan myös empirian puolella. Tutkielman johtopäätöksenä puolustusrahaston todetaan olevan komissiovetoinen, SEUT 291 artiklan mukaisilla täytäntöönpanosäädöksillä johdettu instrumentti. Komission vastavoimana toimii rahaston hallintorakenteeseen integroitu kaksoiskomitologiajärjestelmä, jonka puitteissa yksittäisten suurten jäsenvaltioiden argumentoidaan nousevan komission rinnalla erittäin merkittäviksi vallankäyttäjiksi. Tämäntyyppinen hallintomalli poikkeaa merkittävästi myös YUTP:n konventioista, joiden mukaan päätökset tehdään jäsenvaltioiden välillä yksimielisesti ja EU:n ylikansallisten toimielinten rooli on pääosin marginaalinen. Tutkielmassa päädytään kyseenalaistamaan puolustusrahaston hallintomallin soveltuvuus EDF-asetuksessa säädettyjen tavoitteiden saavuttamiseen. Puolustusrahaston keskeisimmän potentiaalin argumentoidaan sitä vastoin piilevän mahdollisuudessa tarkastella sen sisäistä päätöksentekoa eräänlaisena uudenlaisen YUTP:n mikrokosmoksena. Tämän ajatuksen mukaan rahaston hallintomallin potentiaalisesti ongelmalliset ominaispiirteet on kyettävä tunnistamaan ja nostamaan päivänvaloon, jottei niitä erehdytä toisintamaan rahastoakin perustavanlaatuisempien ulko- ja turvallisuuspoliittisen päätöksenteon uudistamista tavoittelevien hankkeiden yhteydessä.

Ilmastokriisi muuttaa oikeutta. Ympäristöperusoikeuden merkitys on viime vuosina kasvanut lainsäätäjän sekä lainkäyttäjien toiminnassa. Euroopan unioni kasvattaa rooliaan ilmastopolitiikassa. Samaan aikaan eduskunnan budjettivalta on korostunut perustuslakivaliokunnan lausuntokäytännössä. Ilmastonmuutoksen torjuminen ja siihen sopeutuminen vaativat yhteiskunnalta kiireellisiä ja kokonaisvaltaisia toimia, mistä väistämättäkin aiheutuu kustannuksia. Tutkielmassa vastataan siihen, miten ympäristöperusoikeus vaikuttaa eduskunnan budjettivaltaan ja voiko se velvoittaa budjettivallan käyttäjää yksittäistapauksessa. Ympäristöperusoikeuden katsotaan kehittyneen viimeaikaisessa perustuslakivaliokunnan lausuntokäytännössä, ja se on jo saavuttanut omaa ydinaluettaan. Budjettivallankäyttäjän on toimittava siten, että pysytään Pariisin ilmastosopimuksen tavoitteissa. Eduskunnan ei tule ohjata julkisia varoja ympäristön tilaa heikentävään toimintaan. Ympäristönsuojelun määrärahat ovat säännöllisiä, mutta niiden suuruutta ei säännellä laissa. Valtion talousarvio ei ole perusoikeuskontrollin alainen, eikä ympäristöperusoikeus siten saa oikeussuojaa budjettivallankäytössä. Tilanne voi muuttua, mikäli ilmastokanteet menestyvät tuomioistuimissa. Ympäristöperusoikeus ja budjettivalta ovat ensimmäistä kertaa valtiosääntöoikeudellisessa konfliktissa perustuslakivaliokunnan lausunnossa, joka koskee Euroopan komission ehdotusta asetukseksi luonnon ennallistamisesta. Tutkielmassa havaitaan, ettei eduskunnan budjettivaltaa koskeva lausuntokäytäntö kovinkaan hyvin sovellu ympäristöpolitiikan nykytilanteeseen. Euroopan unionin ympäristöpolitiikka rahoitetaan jäsenvaltioiden kansallisista varoista. Ristiriitatilanteessa olisi tarkoituksenmukaisempaa argumentoida unionin oikeusperiaatteilla kuin finanssikriisin yhteydessä syntyneillä budjettivaltakriteereillä. Valtion talousarvion ensisijainen tehtävä on turvata perusoikeudet. Jos unionin ympäristöpoliittisia toimenpiteitä vastustetaan, tulisi esittää vaihtoehtoisia keinoja pysyä Pariisin ilmastosopimuksen tavoitteissa. Ympäristö- ja talousvaikutusten arvioinnilla on lainvalmistelussa keskeinen rooli. Ympäristölainsäädännössä säädösvaltaa delegoidaan usein toimeenpaneville viranomaisille. Riskinä on demokraattisten valtaoikeuksien siirtyminen asiantuntijoille. Ilmastonmuutoksen vaikutuksista valtion toimintaan ei ole käyty laaja-alaista, demokraattista keskustelua. Miltä kestävän yhteiskunnan pitäisi näyttää? Yhteinen vastaus on löydettävä, jotta yhteiskuntamme kestäisi aikaa.

Markkinat digitalisoituvat globaalisti kiihtyvällä vauhdilla. EU:n standardointistrategiassa (2022) korostetaan standardien merkitystä digitaalisten sisämarkkinoiden toimivuuden taustalla. Digitaalisten sisämarkkinoiden yhtenä painopistealueena EU:ssa on yhteentoimiviin tieto- ja viestintätekniikoihin perustuva esineiden internet (Internet of Things, IoT). Yhteentoimivuutta tukevilla standardeilla on tärkeä merkitys alalla. Komissio on katsonut niillä mahdollistettavan saumatonta vuorovaikutusta esineiden välillä laitteen valmistajasta riippumatta. Komission mukaan laajamittainen yhteentoimivuus on edellytyksenä alan mittavan taloudellisen potentiaalin esiin tuomisessa. IoT-alan yhteentoimivuutta tukevaa standardointia tarkastellaan tutkielmassa EU:n kilpailuoikeuden näkökulmasta. Kilpailuoikeudessa huomioidaan, että standardoinnista saattaa myös seurata kilpailua rajoittavia vaikutuksia kilpailevien yritysten tehdessä yhteistyötä. Erityisesti markkinoita sulkevia vaikutuksia voi seurata standardeista, joihin sisältyy niiden käytön kannalta essentiaalisia patentteja (standardiessentiaalipatentti, SEP). Tutkielmassa tarkastelun keskiössä on erityisesti IoT:n sektoreista kuluttajien IoT. Komission julkaisemat raportit kuluttajien IoT:n toimialatutkimuksesta, erityisesti loppuraportti keväältä 2022, toimivat keskeisenä lähteenä alan ominaispiirteiden ja standardoinnin tarkastelussa. Tutkielmassa keskitytään eurooppalaiseen standardointiin huomioiden kuitenkin IoT:n kansainvälinen luonne. Tutkielmassa analysoidaan, missä määrin kilpailusäännöt ovat sovellettavissa eurooppalaisiin standardointiorganisaatioihin tai niissä standardointiin osallistuviin yrityksiin. Tutkielmassa edelleen tarkastellaan EU:n kilpailuoikeuden asettamia kriteerejä vapaasta osallistumisesta standardointiin sekä standardin käytettävyydestä kohtuullisin ehdoin. Tutkielmassa analysoidaan SEUT 101 artiklan soveltamista tilanteissa, joissa standardointiorganisaatiot eivät noudata näitä kriteerejä. Vuonna 2023 uudistettujen horisontaalisten suuntaviivojen standardointisopimuksia koskeva luku toimii keskeisenä lähteenä kilpailuoikeudelliselle analyysille. Lisäksi SEP-haltijan lisensointimenettelyjä analysoidaan erityisesti relevantin IoT:hen liittyvän kilpailuoikeudellisen oikeuskäytännön perusteella. Johtopäätöksinä tutkielmassa todetaan ensinnäkin, että kilpailuoikeus soveltuu standardointiin osallistuviin yrityksiin eurooppalaisissa standardointiorganisaatioissa. Toiseksi tutkielmassa havaitaan, että markkinoille potentiaalisesti merkittävistä standardeista ollessa kyse, avoimuuden rajoitukset standardointiin osallistumisessa tai standardin käytössä todennäköisesti rajoittavat kilpailua SEUT 101 artiklan 1 kohdan tavalla. SEUT 101 artiklan 3 kohdan soveltamista arvioitaessa erityisesti painottuu tällaisten standardien käytettävyys. IoT-alan näkökulmasta on tärkeää, että käytettävyyttä suojataan kilpailuoikeudessa tällaisten standardien osalta. Uudistetuissa suuntaviivoissa on toisaalta joustavoitettu standardointiin osallistumisen rajoittamista standardoinnin tehostamiseksi. Muutos heijastaa EU:n standardointipolitiikassa esille tuotua tarvetta eurooppalaisen standardoinnin nopeuttamiseen ja sitä voidaan pitää perusteltuna IoT:n nopea kehitys huomioiden. Kolmanneksi tutkielmassa todetaan, että SEUT 102 artiklalla standardien saatavuutta turvataan tilanteessa, jossa essentiaalipatentin haltija ei ole etukäteisestä sitoumuksestaan huolimatta halukas lisensoimaan FRAND-ehdoin vaan nostaa kieltokanteen. Tarkastellun oikeuskäytännön perusteella jää kuitenkin epäselväksi, turvataanko standardien saatavuutta IoT:n näkökulmasta riittävästi SEUT 102 artiklan keinoin. Epäselvyyksiä liittyy myös lisensointivelvoitteen laajuuteen ja patenttien arvon määritykseen IoT-alalla. Tutkielmassa huomioidaan lopuksi, että EU:ssa suunnitteilla oleva kilpailuoikeutta täydentävä sääntely voi jatkossa kuitenkin osaltaan edistää standardien saatavuutta IoT-alalla kohtuullisin ehdoin.

Viime vuosina on käyty laajaa keskustelua yrityskauppavalvonnan tehokkuudesta. Haasteeksi on etenkin osoittautunut yrityskaupat, joissa vakiintuneen markkina-aseman omaava toimija ostaa pois markkinoilta pienemmän, vasta kehittymässä olevan innovatiivisen toimijan, tarkoituksenaan vahvistaa omaa asemaansa yrityskaupan avulla. Markkinoiden kehitys on tuonut mukanaan kasvavan määrän yrityskauppoja, joissa mukana olevien yritysten liikevaihto ei välttämättä heijasta yritysten todellista tai potentiaalista kilpailuasemaa markkinoilla. Jos yrityskauppa ei ylitä EU:n sulautuma-asetuksessa tai kansallisessa lainsäädännössä asetettuja liikevaihtorajoja, siitä ei tarvitse ilmoittaa kilpailuviranomaiselle, jolloin yrityskauppa jää kilpailuviranomaisten tarkastelun ulkopuolelle. Tästä ilmiöstä on käytetty nimikettä killer acquisitions. Euroopan unionin tuomioistuimen maaliskuussa 2023 antama tuore ratkaisu asiassa Towercast (C-449/21) nosti aiheen entistä vahvemmin pinnalle. Ratkaisu selvensi, että EU-sääntely yrityskauppojen etukäteisestä ilmoitusvelvollisuudesta ei estä kansallisia viranomaisia ryhtymästä jälkikäteisiin tutkimuksiin niissä tapauksissa, joissa yrityskauppaa ei ole siirretty komission käsiteltäväksi sulautuma-asetuksen 22 artiklan mukaisesti ja joissa yrityskauppaa epäillään täyttävän määräävän markkina-aseman väärinkäytön tunnusmerkit. Asetelma korostaa yritysjärjestelyihin osallistuvien osapuolten tarvetta varautua ennakkoon SEUT 102 artiklan mahdolliseen soveltamiseen ja samalla tarvetta hankkia tarkempaa tietoa SEUT 102 artiklan soveltamisen konkreettisista edellytyksistä. Tutkielman pääasiallisena tarkoituksena on arvioida, missä määrin EU:n ja kansallisten liikevaihtorajojen alle jääviä yrityskauppoja voidaan tutkia jälkikäteisesti SEUT 102 artiklan nojalla, etenkin Towercast-tapauksen tuoman oikeuskäytännön mukaisesti. Tutkielmassa kartoitetaan yrityskauppavalvonnan täytäntöönpanovajetta killer acquisitions -järjestelyiden osalta ja pohditaan, mikä merkitys uudella Towercast-oikeuskäytännöllä on tässä suhteessa. Tämän tarkastelun myötä hahmotetaan tuomion vaikutuksia niin yleisesti kuin killer acquisitions -järjestelyihin. Tutkielmassa havaitaan, että Towercast-tapauksen kautta täsmentyneellä oikeuskäytännöllä voi olla yrityskauppavalvonnassa esiintyvän täytäntöönpanovajeen vuoksi täydentävä ja aukkoja paikkaava tehtävä. Towercast-tapauksen tarkastelun jälkeen todetaan, että vaikka SEUT 102 artiklan soveltaminen voi lisätä joustavuutta ja mahdollisuuksia puuttua killer acquisitions -järjestelyihin, sen soveltamisala pysyy kuitenkin rajallisena. Johtopäätöksenä todetaan, että kilpailuviranomaisilla on uusi, mutta rajallinen väline puuttua killer acquisitions -ilmiöön. SEUT 102 artiklan soveltamisen sisältö jää vielä täsmentymään tulevassa oikeuskäytännössä.

Tutkielmassa tarkastellaan Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (SEUT) 102 artiklan mukaista määräävän aseman väärinkäytön kiellon arviointia ja ympäristönsuojelun tavoitteiden yhteensovittamista. Euroopan unionin (EU) tavoitteena on toteuttaa sisämarkkinat. Se pyrkii kestävään kehitykseen, jonka perustana on korkeatasoinen ympäristönsuojelu ja ympäristön laadun parantaminen. Kestävän kehityksen edistäminen on jäänyt jälkeen EU:n kilpailulainsäädännön sillä alueella, joka keskittyy SEUT 102 artiklan arviointiin. Tutkielmassa täytetään tätä aukkoa. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, voitaisiinko ympäristönsuojelun tavoitteet sisällyttää osaksi SEUT 102 artiklan arviointia sekä miten se voitaisiin käytännössä toteuttaa. Tutkielmassa pyritään myös arvioimaan sitä, miten SEUT 102 artiklaa voitaisiin tulkita ja soveltaa tavalla, joka edistää kestävää kehitystä ja sen tavoitteita sen sijaan, että artikla toimisi esteenä niiden saavuttamiselle. EU:n nykyinen kilpailuoikeus painottaa puhtaasti taloudellista tehokkuutta kuluttajien hyvinvoinnin edistämiseksi. Tämä voi johtaa kestämättömiin liiketoimintakäytäntöihin. Komission tulisi kehittää SEUT 102 artiklan mukaista arviointikäytäntöään edistämään ympäristönsuojelun tavoitteita.

Tutkielmassa käsitellään eurooppalaisen ne bis in idem -periaatteen ja sitä koskevan oikeuskäytännön kehitystä. Siinä käsitellään kattavasti ne bis in idem -periaatteen ja laajemmin perusoikeuksien rajoittamista EU-oikeudessa sekä Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) alalla. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan eurooppalaisen ne bis in idem -periaatteen sisältöä ja sen suhdetta muihin EU:n yleisiin oikeusperiaatteisiin. Ne bis in idem -periaatteen kehityksen lisäksi tutkielmassa keskitytään Euroopan unionin tuomioistuimen (EUT) ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) väliseen suhteeseen ja tuomioistuinten periaatetta koskevan oikeuskäytännön keskinäiseen vertailuun. Tutkielma on luonteeltaan lainopillinen ja sen oikeuslähteet koostuvat pitkälti EUT:n ja EIT:n ratkaisuista. EUT:n osalta ne bis in idem -periaatetta koskeva oikeuskäytäntö perustuu Euroopan unionin perusoikeuskirjan 50 artiklan ja Schengenin yleissopimuksen 54 artiklan mukaisille kielloille. EIT:n oikeuskäytäntö puolestaan nojaa EIS:n 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklan kieltoon. Ne bis in idem -periaatteesta on erityisesti 2000-luvulla tapahtuneiden muutosten seurauksena kehittynyt vahva perusoikeudellinen oikeussääntö, jonka luoman yksilönoikeuden nojalla voidaan tehokkaasti rajoittaa julkista rankaisuvaltaa (ius puniendi) myös rikosoikeudellisten menettelyjen ulkopuolella hallinnollisissa sanktiomenettelyissä. Yleisemmin perusoikeuksien osalta voidaan todeta, että perusoikeuskirjan 50 artiklaa ja Schengenin yleissopimuksen 54 artiklaa koskeva oikeuskäytäntö on nostanut perusoikeudelliset kysymykset perinteisesti taloudellisiin oikeuksiin keskittyvän EUT:n toiminnan keskiöön. Tutkielman fokus on ne bis idem -periaatetta koskevassa viimeaikaisessa oikeuskäytännössä. Sekä EUT:n että EIT:n voidaan havaita omaksuneen ne bis in idem -kiellon rajoittamista koskevissa ratkaisuissaan uuden lievemmän kannan, jonka mukaan ne bis in idem -periaatetta voidaan tietyissä olosuhteissa rajoittaa sallimalla kaksinkertaiset rikosoikeudelliset ja hallinnolliset menettelyt.

Tutkielman tarkoituksena on systematisoida rekisterinpitäjän ja yhteisrekisterinpitäjän käsitteitä ja tutkia tekemisvastuiden allokointimekanismeja yhteisrekisterinpitäjäsuhteessa. Rekisterinpitä-jä on yleisen tietosuoja-asetuksen (”TSA”) mukaan pääasiallisessa vastuussa henkilötietojen käsittelystä määritellessään käsittelyn tarkoitukset ja keinot. Joskus kaksi tai useampi rekiste-rinpitäjä ovat yhdessä vastuussa samasta käsittelytoimesta, jolloin kyse on yhteisrekisterinpitä-jäsuhteesta. Tutkielman aihe on ajankohtainen ja yhteiskunnallisesti merkittävä, koska se käsittelee perus-tavanlaatuista kysymystä siitä, kuka on vastuussa tietosuojalainsäädännön noudattamisesta ja kuinka nämä vastuut tulisi osapuolten välillä allokoida. Tutkielmassa hyödynnetään lainopillista metodia, jota täydennetään eurooppaoikeudellisella teleologisella laintulkinnalla. Teleologisen laintulkinnan kautta tutkimuskysymyksiä tarkastellaan yhteisrekisterinpitäjien käsitteille asetettu-jen sääntelyn tavoitteiden näkökulmasta: tällaisiksi tavoitteiksi on tutkielmassa tunnistettu rekis-teröidyn tehokas, jatkuva ja kattava suoja sekä sääntelyn oikeusvarmuus. Rekisterinpitäjän ja yhteisrekisterinpitäjän käsitteitä tarkastellaan viimeaikaisen oikeuskäytän-nön, viranomaisohjeistuksien ja oikeuskirjallisuuden näkökulmasta. Tutkielmassa on käsitteitä systematisoimalla osoitettu käsitteiden tulkinnan olevan laajaa ja yhteisrekisterinpitäjäsuhteen syntyvän tosiasiassa helpommin kuin aseman yksittäisenä rekisterinpitäjänä. Jälkimmäinen näkemys ei ole täysin yksiselitteinen, koska Euroopan unionin tuomioistuimen (”EUT”) oikeus-käytännössä on nimenomaisesti todettu, että yhteisrekisterinpitäjä tulee kyetä määrittelemään rekisterinpitäjäksi ennen kuin häntä voidaan pitää yhteisrekisterinpitäjänä. Rekisterinpitäjän käsitteen laajan tulkinnan taustalla on tutkielmassa tunnistettu pyrkimys suurien verkkoyhtiöi-den suitsimiseen pienempien toimijoiden avulla (ns. small fish-strategia). Käsitteiden systematisoinnin lisäksi tutkielmassa tarkastellaan yhteisrekisterinpitäjien välisten tekemisvastuiden (kuten rekisteröidyn informointi tai hänen oikeuksiensa toteuttaminen) allo-kointia. Yhteisrekisterinpitäjien välinen vastuu on yhteisrekisterinpitäjäsuhteita sääntelevän TSA 26 artiklan mukaisesti aina yhteisvastuuta (no wrong door -periaate) suhteessa rekisteröi-tyihin, mutta rekisterinpitäjien välillä vastuu ei aina jakaudu tasaisesti, vaan voi sen sijaan olla eriasteista ja erivaiheista. Vastuiden allokoinnin mekanismeja pyritään systematisoimaan EUT:n oikeuskäytännön ja viranomaisohjeistuksen kautta, samalla peilaten niitä sääntelylle asetettui-hin tavoitteisiin, rekisterinpitäjien yhteisvastuun periaatteeseen ja reaaliargumentteihin, kuten rekisterinpitäjien tosiasiallisiin mahdollisuuksiin toteuttaa rekisteröityjen oikeuksia käytännössä. Tutkielmassa on havaittu, että tietosuojaroolien sääntelylle asetetuista tavoitteista etenkin re-kisteröidyn tehokas suoja ja oikeusvarmuus eivät toteudu täydellisesti. Keskeisiksi haasteiksi on tunnistettu vastuiden etääntyminen käytännön oikeustodellisuudesta eli eräänlaisen fiktion ylläpitäminen rekisterinpitäjän kyvyistä. Johtopäätösten osalta tutkielmassa on tunnistettu tarve uusille viranomaisohjeistukselle ja EUT:n oikeuskäytännölle. Lisäksi joihinkin vastuiden allo-koinnin käytännön haasteisiin voitaisiin saada helpotusta valmistelussa olevasta, tehokasta kilpailua korostavasta EU:n digimarkkina-asetuksesta.

Tutkielmassa analysoidaan kontekstuaalisen lainopin metodilla Lissabonin sopimuksen (LS) vaikutuksia Euroopan unionin tuomioistuimen (EUT) sananvapautta koskevaan oikeuskäytäntöön viestintäoikeuden näkökulmasta. Tutkimushypoteesina on EU:n perusoikeuskirjan (POK) ja siinä suojatun sananvapauden oikeudellisen aseman vahvistuminen, sillä LS:n voimaantulon myötä 1.12.2009 POK:lla on primäärioikeudellinen asema EU-oikeudessa. Tutkimuskysymykset perustuvat Mikko Hoikan alkuvuonna 2009 ilmestyneen väitöskirjan “Sananvapaus Euroopan unionin oikeudessa” johtopäätöksiin. Tutkielmassa tutkitaan, punnitaanko sananvapautta LS:n jälkeen edelleen osana EU:n perusvapausrajoituksia. Toiseksi tutkitaan, onko sananvapautta suojattu EUT:n sananvapaustapauksissa yhtenevästi vai ristiriitaisesti Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) oikeuskäytännön kanssa. Tutkimustulokset kootaan taulukkoon kunkin EUT:n sananvapaustapauksen osalta. LS:lla muutettu SEU 6 artikla selkeyttää ja vahvistaa harmonista perusoikeussuojaa EU-oikeudessa, joka koostuu POK 11 artiklassa suojatusta sanan- ja tiedonvälityksen vapaudesta, jota tulkitaan POK:n horisontaaliartikloiden ja POK:n 11 artiklan selityksen mukaisesti. Sen lisäksi EIS 10 artiklassa taattu ja yhteisestä valtiosääntöperinteestä johtuva sananvapaus ovat yleisinä periaatteina osa unionin oikeutta, mikä rikastuttaa ja luo joustavuutta EU-oikeuden sananvapaussuojaan. SEU 6 artikla sääntelee EUT:n sananvapaustulkintoja, jotka liittyvät pääsääntöisesti POK 11(2) artiklan median moniarvoisuuden turvaamiseen. POK 11(2) artikla tiedonvälityksen vapaudesta perustuu EUT:n sisämarkkinaperusteiseen oikeuskäytäntöön, jossa painotetaan kaupallisten toimijoiden sananvapauden suhdetta EU:n sisämarkkinoiden perusvapauksiin eli tavaroiden, palveluiden, henkilöiden ja pääomien vapaaseen liikkuvuuteen. EUT:n sananvapausrajoitusten suhteellisuusperiaatteen arviointi ja tulkinta ovat pääosin yhteneviä EIT:n EIS 10(2) artiklaa koskevan oikeuskäytännön kanssa. Sananvapausrajoituksen välttämättömyyttä arvioidaan EUT:ssa EIT:sta poiketen sisämarkkinaperusteisesti EU:n yleisen edun ja tavoitteiden sekä POK:ssa suojattujen muiden oikeuksien ja vapauksien turvaamiseksi, mikä mahdollistaa myös ristiriitaisen sananvapaustulkinnan EUT:n ja EIT:n välillä. EU-oikeuden LS:n jälkeinen välineneutraali kaupallinen sananvapauskäsitys monipuolistaa EUT:n sananvapaustulkintaa ja hälventää sananvapauden aikaisempaa vastakkainasettelua sisämarkkinoiden perusvapauksien kanssa. Uusimmissa EUT:n sananvapaustapauksissa sananvapautta tulkitaan poikkeuksellisesti perusoikeuskollisiossa varallisuusarvoisten oikeuksien kuten elinkeinovapauden tai immateriaalioikeuksien kanssa eikä ainoastaan suhteessa sisämarkkinoiden perusvapauksiin. EUT:n sananvapaustulkinnassa ei voida enää ohittaa perusoikeuspunnintaa sisämarkkinoiden perusvapauksien eduksi. EUT:n uusimman sananvapaustapauksen perusoikeuspunnintaa koskevalla tulkintaohjeella pyritään perusoikeuksien väliseen tasapainoon ja yhteensovittamiseen, mikä vahvistaa perusoikeuksien asemaa ja lisää perusoikeustulkintojen ennakoitavuutta EUT:n LS:n jälkeisissä sananvapaustulkinnoissa. Siitä huolimatta, että LS vahvisti sananvapauden oikeudellista asemaa ja monipuolisti sananvapauskäsitystä, sananvapautta ja sen rajoittamista tulkitaan EUT:ssa edelleen pääsääntöisesti suhteessa EU:n perusvapauksiin niin kuin aikana ennen LS:ta.

Tutkielman aiheena on Euroopan unionin tuomioistuimen ratkaisukäytännössä kehitetty sidosyksikköpoikkeus, jonka nojalla hankintayksiköt voivat tehdä hankintoja määräysvallassaan olevilta yksiköiltä tarjouskilpailua järjestämättä. Tutkielmassa käsitellään sidosyksikködoktriinin kehittymistä oikeuskäytännössä ja sitä, miten poikkeuksen kodifikaatio osaksi hankintadirektiiviä 2014/24/EU vaikutti sidosyksiköiltä tehtäviin hankintoihin. Tarkastelun kohteena ovat sidosyksikköhankinnan edellytysten ohella muut EUT:n ennakkoratkaisuissa esiin nousseet kysymykset, jotka liittyvät sidosyksiköiden oikeusasemaan. Tutkielman aineiston koostuessa pääasiallisesti EUT:n antamista ennakkoratkaisuista, lainopillisen tarkastelun lisäksi tutkielmassa käsitellään oikeusteoreettisesta näkökulmasta sitä, miten EUT on sidosyksikköhankintojen kontekstissa tulkinnut unionin oikeutta ja justifioinut ratkaisunsa. Lainopillisen ja oikeusteoreettisen näkökulman yhdistämistä perustellaan sillä, että lähestymistapojen synteesi mahdollistaa tutkimusaineiston syvällisemmän tarkastelun. Teoreettisena viitekehyksenä justifikaation analysoinnille toimii EUT:n ratkaisukäytännöstä rakennettu rationaalisen justifikaation malli, jota hyödyntämällä voidaan arvioida, vastaako ratkaisuissa esitetty oikeudellinen argumentaatio tuomioistuimen yleisesti noudattamaa tapaa perustella ratkaisunsa. Systemaattisesta näkökulmasta sidosyksikköhankinnat voidaan paikantaa hankintasopimuksen käsitteen ja hankintayksiköiden institutionaalisen itsemääräämisoikeuden rajapintaan. Yhtäältä on oikeudellisesti selvää, että hankintayksikön hankintasopimuksiin sovelletaan hankintadirektiiviä, mikäli kaikki hankintasopimuksen tunnusmerkit täyttyvät eikä tältä osin ole merkitystä, tehdäänkö hankinta yksityiseltä toimijalta vai toiselta hankintayksiköltä. Toisaalta julkisyhteisöt voivat organisoida toimintaansa oman institutionaalisen itsemääräämisoikeutensa puitteissa, millä ei lähtökohtaisesti ole EU-oikeudellista relevanssia. Jännite näiden lähtökohtien välille syntyy sen seurauksena, että julkisyhteisön organisoituminen toteutetaan usein järjestelyillä, jotka saattavat täyttää hankintasopimuksen tunnusmerkit. Tutkielman johtopäätöksinä esitetään, että EUT on tulkinnut sidosyksikköpoikkeusta pääosin systeemisin ja dynaamisin argumentein. Jälkimmäisistä erityisesti tavoiteargumenteilla ja direktiivin tehokkaalla vaikutuksella on ollut huomattava painoarvo. EUT:n ratkaisuissa direktiivin vapaan kilpailun toteuttamiseen liittyvä tavoite on ymmärretty kilpailuoikeudellisena, ja tuomioistuin on kilpailutavoitteeseen vedoten pyrkinyt rajoittamaan sidosyksiköiden toiminnan aiheuttamia haittavaikutuksia markkinoihin. Tämä poikkeaa perinteisestä tavasta ymmärtää hankintadirektiivin kilpailua toteuttava päämäärä ainoastaan hankintamenettelyyn osallistuvia toimijoita koskevaksi periaatteeksi. EUT on lisäksi linjannut, että poikkeusta tulee tulkita supistavasti, mikä ei kuitenkaan näytä toteutuneen sen omassa ratkaisukäytännössä. Sidosyksikköpoikkeuksen käyttöala on säännönmukaisesti laajentunut EUT:n ennakkoratkaisujen seurauksena. Sidosyksiköiden on arvioitu voivan saada etua hankintayksiköiden kanssa solmituista hankintasopimuksista, mikä voi vääristää kilpailua sidosyksikön toimiessa kilpailluilla markkinoilla Oikeuskirjallisuudessa on esitetty eriäviä näkemyksiä siitä, tuleeko hankintasääntelyä käyttää kilpailuhaittojen torjumiseen vai tulisiko kilpailun vääristymistä arvioida ennemmin kiellettynä valtiontukena. Tutkielmassa on tämän vuoksi tarkasteltu sidosyksiköiden toimintaa myös valtiontukisääntöjen valossa. Tältä osin on esitetty, että valtiontukisääntöjen vastaisena voidaan pitää ainakin tilanteita, joissa sidosyksikkö voi ristiinsubventoida markkinatoimintojaan hankintasopimuksista saadulla ylikompensaatiolla. Koska asiasta ei ole oikeuskäytäntöä, oikeustila ei ole kuitenkaan kaikilta osin selkeä.