Browsing by Subject "diagnostiikka"

Kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena oli selvittää, mitä nykyään tiedetään koiran, kissan ja muiden pieneläinten demodikoosista. Erityisesti koiran demodikoosiin liittyy vielä epäselvyyksiä. Työn on tarkoitus myös toimia tietolähteenä eläinlääkäreille. Demodikoosi on ihosairaus, jonka aiheuttaa Demodex spp. -punkin liiallinen lisääntyminen. Punkit kuuluvat isäntäeläimensä ihon normaalieliöstöön ja elävät yleensä karvafollikkeleissa. Sikarimaisen muotonsa vuoksi niitä kutsutaan sikaripunkeiksi. Demodikoosi on koiran yleinen ihosairaus. Yleisimmin sen aiheuttaa D. canis, mutta myös D. injai ja D. cornei on tunnistettu. Sairautta esiintyy enemmän nuorilla koirilla. Demodikoosi luokitellaan joko paikalliseksi tai yleistyneeksi. Paikallisen demodikoosin määritelmästä on eriäviä mielipiteitä, mutta demodikoosi luokitellaan yleensä paikalliseksi, mikäli koiralla on 1-4 leesiota, halkaisijaltaan enintään 2,5 cm. Potilaalla nähdään pieniä, punoittavia, hilseileviä ja usein hyperpigmentoituneita, karvattomia ihoalueita. Kutinaa ja sekundääristä pyodermaa esiintyy vaihtelevasti. Paikallista demodikoosia esiintyy erityisesti nuorilla (3-6 kk). Paikallinen demodikoosi paranee yleensä itsestään ilman hoitoa. Joskus tila voi kehittyä yleistyneeksi, jolloin tarvitaan loislääkitystä. Myös yleistyneen demodikoosin määritelmästä on eriäviä mielipiteitä. Demodikoosin voidaan sanoa olevan yleistynyt, jos koiralla on useita iholeesioita, leesioita kahdessa tai useammassa jalassa tai jos vaurioitunut ihoalue kattaa kokonaisen kehonalueen. Oireina nähdään punoitusta, alopesiaa, hilseilyä, follikuliittia ja komedoja. Joskus todetaan sekundäärinen bakteeri-infektio ja kutinaa. Nuoruusiän yleistynyttä demodikoosia tavataan yleensä alle 18 kk ikäisillä koirilla ja sen taustalla on tunnistettu joitakin riskitekijöitä. Aikusiän demodikoosi on usein vakavampi ja sen taustalla on usein jokin altistava tekijä. Demodikoosin patogeneesistä ei tiedetä vielä kaikkea, mutta yleisesti voidaan todeta, että tärkeässä roolissa ovat sekä perintötekijät että immuunijärjestelmän, erityisesti soluvälitteisen immuniteetin toiminta. Kissalla demodikoosi on harvinaisempi ja sitä aiheuttavat D. cati, D. gatoi sekä kolmas, nimeämätön sikaripunkki. Kissan demodikoosi ei yleensä ole yhtä vakava kuin koiran. D. catin aiheuttamat leesiot ovat tyypillisesti karvattomia, hilseileviä, rupisia ja punoittavia. Usein taustalla on jokin altistava tekijä. D. gatoi aiheuttaa usein huomattavaa kutinaa, eikä altistavaa tekijää tarvita. Demodikoosi diagnosoidaan yleensä raapenäytteellä. Muita vaihtoehtoja ovat trikografia, teippinäyte, biopsia ja eksudaattinäyte. Yleistyneen demodikoosin hoito on toisinaan vaikeaa ja kestää useita kuukausia. Yhtä, kaikille tehoava hoitoa ei toistaiseksi ole. Koirilla käytetään amitratsia, ivermektiiniä, milbemysiinioksiimia, moksidektiiniä tai doramektiiniä. Hoidon etenemistä seurataan raapenäyttein. Ennuste on viime vuosikymmeninä parantunut, mutta toisinaan päädytään eutanasiaan. Kissalla käytetään yleensä rikkikalkkia tai amitratsia. Demodikoosia on tavattu myös hamstereilla, freteillä, gerbiileillä, kaneilla ja marsuilla.

Tavoitteena tutkimuksessa oli selvittää keskiraskauden rakenneseulan tarkkuutta löytää eteiskammioväliseinäpuutos sikiöllä ja mikä oli raskauden päätetapahtuma sydänvikadiagnoosin jälkeen. Lisäksi halusimme selvittää, kuinka monella Suomessa leikkauksella hoidetulla potilaalla oli tehty sydänvikadiagnoosi ennen syntymää. Lisäksi kartoitimme suomalaisessa aineistossa eteiskammioväliseinäpuutokseen liittyvien liitännäisepämuodostumien esiintyvyyttä ennen syntymää epäiltynä ja syntymän jälkeen todettuna. Aineistona oli käytössä HUS:in Lastenklinikan sydänvastaanotolla käyneistä äideistä ja sikiöistä koottu rekisteri vuosilta 2004 - 2013, johon oli kirjattu tiedot sydänvikaepäilystä, liitännäisvikaepäilystä raskauden päätetapahtumasta, sekä jatkohoidosta syntymän jälkeen ja siitä vastasiko ennen syntymää epäilty diagnoosi syntymän jälkeistä sydäntilannetta. Eteiskammioväliseinä puutoksen hoito on keskitetty Lastenklinikalle. Käytettävissä oli HUS:in Lastenklinkalla leikkauksella hoidetuista eteiskammioväliseinäpuutospotilaista koottu rekisteri, johon oli koottu tiedot leikkauskertomuksesta ja leikkauksen tuloksesta, sekä merkittävimmistä liitännäisvioista. Ennen syntymää kootusta rekisteristä potilaat jaettiin kahteen ryhmään eteiskammioläpän avautumisen perusteella, käytetyssä luokitustavassa viat jaetaan balansoituihin (B) ja balansoimattomiin (NB) vikoihin. Balansoidussa viassa eteiskammiotason liitoksen vasen ja oikea puoli ovat vastaavanlaiset ja kammiot saman suuruiset. Virheelliset diagnoosit selvitettiin. Rekisterien tietoja verrattiin keskenään ja selvitettiin, kuinka monella leikkauksella hoidetulla potilaalla sydänvikadiagnoosi oli ennen syntymää. Leikkauksella hoidetuista potilaista ennen syntymää diagnoosi oli tehty 15,6%:lla (B) ja 64,3%:lla (NB) potilaista. Ennen syntymää tehtyjen diagnoosien määrä parantui balansoitua vikaa sairastavilla 24% ja balansoimattoman vian diagnoosimäärät olivat pysyneet samana. Suomessa balansoimattomat viat löytyvät hyvin. Balansoitua vikaa sairastavat löytyvät harvemmin. Liitännäisvikoja todettiin neljässäkymmenessäyhdessä raskaudessa ennen syntymää, merkittävimmät liitännäisviat ennen ja jälkeen syntymän, olivat sydänlöydöksiä, joista yksikammioviat olivat yleisimpiä.

Giardia on suoliston parasiittina elävä alkueläin, jota tavataan ihmisillä ja useilla muilla nisäkkäillä sekä sammakkoeläimillä, matelijoilla ja linnuilla. Nisäkkäillä esiintyvää G. intestinalis –lajia on tavattu ihmisen lisäksi mm. koiralla, kissalla, märehtijöillä, hevosella, rotalla ja majavalla. Tartunta tapahtuu feko-oraalisesti ulostesaastuneen juomaveden tai ruoan välityksellä tai kosketustartuntana eläimestä/ihmisestä toiseen. Koirilla infektio on usein oireeton, mutta se voi myös aiheuttaa voimakkuudeltaan vaihtelevaa ripulia. Muita mahdollisia oireita ovat laihtuminen, kasvun hidastuminen ja heikentynyt ruokahalu. Aikaisemmissa tutkimuksissa giardian prevalenssiksi koirilla on saatu 4-50 %. Suomessa prevalenssitutkimuksia ei ole aikaisemmin tehty koirilla. Tässä tutkimuksessa pyrittiin selvittämään giardian esiintyvyyttä suomalaisilla koirilla immunofluoresenssimikroskooppitutkimuksen avulla. Ulostenäytteitä kerättiin 146 koiralta. Näistä alle 6 kk ikäisiä pentuja oli 26 kpl. 10 koirista oli Yliopistolliseen eläinsairaalaan tuotuja löytökoiria. Muut olivat yksityisten ihmisten lemmikkejä. Kultakin koiralta pyrittiin saamaan kaksi ulostenäytettä 5-7 vrk välein. Giardia-positiivisten koirien osuus tässä aineistossa oli 4,8 %. Alle 6 kk ikäisillä koirilla giardia-positiivisten koirien osuus oli 15,4 % ja yli 6 kk ikäisillä koirilla 2,5 %.

Tässä kirjallisuuskatsauksessa perehdytään isoon maksamatoon (Fasciola hepatica) ja sen esiintyvyyteen Euroopassa. Lisäksi tarkastellaan ison maksamadon merkitystä naudoille lihantarkastuksen näkökulmasta ja pohditaan erilaisia naudoille soveltuvia maksamatojen havaitsemismenetelmiä. Iso maksamato on pääasiassa nautojen ja lampaiden parasiitti, joka vaatii lisääntyäkseen kostean elinympäristön ja kotilon väli-isännäksi. Tyypillisessä kesäinfektiossa nauta saa tartunnan laitumelta elo-lokakuussa. Itämisajan vuoksi eläimen maksamatokuormitus on tällöin korkeimmillaan laidunkauden jälkeen talvella ja keväällä. Iso maksamato voi tarttua eläimestä ihmiseen epäsuorasti ruohoon tai vesikasveihin kiinnittyneiden metakerkarioiden välityksellä. Infektoituneen eläimen maksan syöminen ei aiheuta kuitenkaan vaaraa tartunnasta. Tartunta heikentää eläinten hyvinvointia ja aiheuttaa taloudellisia tappioita karjankasvattajille tuotannonmenetysten vuoksi. Naudoilla tartunta hidastaa eläinten kasvua ja vähentää maidontuotantoa. Poikimaväli on tartunnan saaneilla naudoilla keskimääräistä pidempi. Esiintyvyys vaihtelee runsaasti alueittain jopa saman maan sisällä: Tanskassa muutamassa kunnassa ei esiinny maksamatoa lainkaan kun taas Itävallan Tirolissa karjakohtainen esiintyvyys on jopa 97 %. Suomessa tartuntoja on tilastoitu kahtena edellisenä vuotena reilulla kahdellakymmenellä itäsuomalaisella naudalla vuosittain. Ruotsissa ja Tanskassa on raportoitu lihantarkastustulosten perusteella ison maksamadon yleistymisestä 2010-luvun alussa. Yhtenä mahdollisena syynä tähän pidetään ilmastonmuutoksen aiheuttamaa ilmaston lämpenemistä. Lähtökohtana tälle kirjallisuuskatsaukselle toimi vuoden 2020 alussa voimaan tullut Euroopan unionin uusi lihantarkastusasetus, jonka mukaan nautojen maksoja ei tarvitse enää viiltää teurastamolla tapahtuvassa lihantarkastuksessa rutiininomaisesti. Viiltojen poisjättäminen heikentää todennäköisyyttä havaita maksamadot lihantarkastuksessa. Riskiperäiseen ja visuaaliseen lihantarkastukseen siirtyminen vaatii entistä enemmän tietoja teurastamolle tulevien eläinten historiasta, jotta korkean maksamatoriskin eläimille voidaan suorittaa tarkempi lihantarkastus maksamatojen varalta. Tilan maksamatoriskiä lisääviä tekijöitä ovat esimerkiksi kosteilla niityillä tapahtuva laidunnus, loisten väli-isäntinä toimivien pikkulimakotiloiden (Galba truncatula) esiintyminen laitumilla ja lämpimät kelit. Tätä työtä on mahdollista hyödyntää esimerkiksi nautojen hyvinvoinnin ja tuottavuuden edistämiseksi tehtävässä työssä. Taudin esiintyvyyden seurantaan tarvitaan viiltojen poisjättämisen vuoksi jokin muu menetelmä. Tässä työssä esitellään vaihtoehtoisia menetelmiä ison maksamadon havaitsemiseksi. ELISA-menetelmät (enzyme-linked immunosorbent assay) seerumista, maidosta, ulosteesta tai lihasnesteestä vaikuttavat soveltuvan taudin seurantaan suuremmillakin eläinryhmillä tietyin rajoittein. Myös PCR-pohjaiset (polymerase chain reaction) sovellukset vaikuttavat lupaavilta menetelmiltä. Näistä LAMP (loopmediated isothermal amplification) voisi soveltua toimintaperiaatteensa vuoksi käytettäväksi myös laboratorion ulkopuolella, esimerkiksi teurastamolla.

Mycoplasma bovis eristettiin ensimmäisen kerran v. 1961 Kaliforniassa, Yhdysvalloissa. Tämän jälkeen mikrobia on eristetty eri puolilta Yhdysvaltoja ja muista maista. Tanskassa M. bovis eristettiin ensimmäisen kerran v. 1981 ja Ruotsissa v. 1988. Koska mikrobin leviäminen maahamme lähiaikoina on varsin todennäköistä, on tämän kirjallisuuskatsauksen aiheeksi valittu M. bovis- mikrobin epidemiologia, vastustus ja diagnostiikka. M. bovis on invasiivinen mikrobi, mikä leviää hematogeenisesti aiheuttaen useiden eri elinten sairauksia. M. bovis aiheuttaa subakuutin tai akuutin utaretulehduksen lehmällä, vasikoiden ja nuorkarjan niveltulehduksia sekä nautojen hengitystie- ja genitaali-infektioita. Mikrobia on eristetty myös silmän sidekalvotulehduksesta naudalla. M. bovis-mikrobin aiheuttama utaretulehdus leviää tartunnan saaneessa karjassa helposti. Utaretulehdusta on vaikea eradikoida, koska se ei vastaa antibioottiterapiaan ja mikrobin eritystä tapahtuu ilman kliinisiä oireitakin. Yleensä epidemiat ovat enemmän karjakohtaisia kuin suuria alueita käsittäviä. Morbiditeetti vaihtelee ollen vakavissa tapauksissa jopa 70 %. Jos infektio havaitaan nopeasti ja kontrollitoimenpiteet saatetaan heti käyntiin, utaretulehdus leviää yleensä noin 10-30 %:iin karjasta. Utaretulehduksen eliminaatiossa pyritään löytämään infektoituneet eläimet ja hävittämään ne karjasta. Vasikat, sairastuessaan joko hengitystietulehduksiin, niveltulehduksiin tai molempiin, voivat jopa kuolla infektioon, mutta yleisemmin niiden kasvu hidastuu huomattavasti ruokahaluttomuuden ja yleiskunnon heikkenemisen vuoksi. Hengitystieinfektioissa morbiditeetti on 10-30% ja niveltulehduksissa 10-85%. Nivel- ja hengitystietulehdusten vastustuksessa rokotukset saattavat tulevaisuudessa osoittautua erittäin tärkeiksi. Lehmät voivat abortoida M. hovis-mikrobin levitessä hematogeenisesti kohtuun ja M. bovis aiheuttaa mahdollisesti myös infertiliteettiä. Koska M. bovis leviää sperman mukana, on sonnien ja siten sperman pitäminen tartunnasta vapaana tärkeintä genitaali-infektioiden vastustuksessa. Diagnostiikka perustuu maitonäytteiden ja hengitysteistä ja genitaaleista saatavien vanutikku- ja huuhtelunäytteiden viljelyynsekä serologiaan. Serologiassa käytetään lähinnä epäsuoraa hemagglutinaetiomenetelmää (IHA) ja entsyymi-immunomäärityksistä ELISA-menetelmää. Sekä näytteiden viljelyä että serologisia menetelmiä käytetään karja- tai yksilötasolla.

Laktaatti on elimistön energia-aineenvaihdunnan sivutuotteena syntyvä molekyyli. Laktaattia muodostuu normaalissa eläimen aineenvaihdunnassa pieniä määriä, mutta veren laktaattipitoisuuden noustessa kyseessä on todennäköisesti patologinen tila. Laktaatti tuotetaan laktaattidehydrogenaasientsyymin avulla pyruvaattimolekyylistä. Laktaatin määrä verenkierrossa lisääntyy, mikäli glykolyysireaktiossa syntyvät pyruvaattimolekyylit eivät pääse jatkamaan energiantuotantoketjua sitruunahappokiertoon ja oksidatiiviseen fosforylaatioon. Useimmiten tätä reaktiosarjaa rajoittaa reaktiossa tarvittavan hapen puute. Veren laktaattipitoisuuden nousu eli hyperlaktatemia jaetaan tyypin A ja tyypin B luokkiin hyperlaktatemiaan johtaneiden taustasyiden perusteella. Tyypin A hyperlaktatemiassa kudoksien hapenpuute johtaa laktaatin lisäntymiseen verenkierrossa. Tyypin B hyperlaktatemiassa kudoksissa on riittävä määrä happea, mutta sen hyödyntäminen ei syystä tai toisesta onnistu, jolloin normaali energiatuotannon ketju katkeaa. Laktaattiarvon mittaaminen erilaisista effuusionesteistä ja tuloksen vertaaminen plasman laktaattipitoisuuteen voi antaa tärkeää tietoa nesteen tyypistä ja ohjata hoitopäätöksen tekemistä. Septisessä nesteessä eli tulehduseritteessä laktaattipitoisuus on yleensä selkeästi madaltunut verrattuna veren laktaattipitoisuuteen. Pahanlaatuisissa kasvainsairauksissa on myös havaittu effuusionesteen laktaatin selkeää madaltumista. Akuuttipotilaalla laktaatin mittaaminen osana muiden laboratorioarvojen tutkimista sekä hyvää yleistutkimusta saattaa antaa viitteitä potilaan ennusteesta ja tilan vakavuudesta. Parhaan arvion potilaan ennusteesta saa, mikäli laktaattiarvon mittaamista toistetaan hoidon edetessä. Normaali tai vain hieman koholla oleva veren laktaatti antaa potilaalle hyvän ennusteen, kun taas voimakkaasti koholla oleva laktaatti lisää menehtymisen todennäköisyyttä. Sairaalahoidossa potilaan vastetta hoitoon voidaan arvioida seuraamalla veren laktaattia. Potilaan ennustetta heikentää, mikäli laktaatti nousee edelleen tai ei lähde laskemaan. Tutkielma tarjoaa suomalaisille eläinlääkäreille kattavan katsauksen laktaatin käytöstä diagnostisena työkaluna. Toivon, että tämän kirjallisuuskatsauksen myötä laktaatin tutkiminen osana akuuttipotilaan alkudiagnostiikkaa yleistyy. Laktaatin mittaamista hyödyntämällä voitaisiin parantaa potilaan tilan ja ennusteen arviointia sekä helpottaa hoitopäätöksien tekemistä.

Tutkimuksessa selvitettiin leukaluun osteomyeliitille altistavia tekijöitä sekä osteomyeliitin taudinkuvaa, diagnostiikkaa ja hoitoa. Tutkimuksen aineisto kerättiin Helsingin yliopistollisessa keskussairaalassa suu- ja leukasairauksien klinikassa vuosina 2006–2013 diagnosoiduista osteomyeliittipotilaista. Tutkimuskriteerit täytti 51 potilasta. Tutkimuksen ulkopuolelle jätettiin osteoradionekroosia sekä bisfosfonaattien aiheuttamaa osteomyeliittiä sairastavat potilaat. Tilastoajot tehtiin SPSS Statistics 22 -tilasto-ohjelman avulla. Osteomyeliitille selkeästi altistavia tekijöitä ei löydetty. Sen sijaan todettiin, että suuri osa potilaista tupakoi ja merkittävällä osalla D-vitamiinin taso oli luuston kannalta liian alhainen. Tilastollisen analyysin mukaan ikä ja tupakointi yhdessä ennustivat taudin kestoa. Tupakointi yksin ei kuitenkaan ennustanut tätä. Merkittävällä osalla potilaista osteomyeliitin oireet olivat klassiset. Siitä huolimatta diagnoosin saamiseen kului keskimäärin vuosi. Käytetyt antibioottihoidot olivat hyvin pitkiä ja oireaika usein pitkittyi antibiootin aloittamisesta huolimatta. Tutkimuksen perusteella osteomyeliitin tunnistamisessa on puutteita ja sen hoito vaatii vielä tehostamista.

Pro gradu -tutkielmani käsittelee naisten mielisairauksia 1800-luvun Englannissa. Käytän lähteenäni eri vuosikymmenillä vaikuttaneiden kahdeksan lääkärin tekemiä oppikirjoja ja kirjoituksia mielisairauksista. Tutkin erityisesti sitä, miten lääkärit määrittelivät ja suhtautuivat naisten mielisairauksiin ja mitä heidän diagnosoimansa sairaudet kertovat 1800-luvun englantilaisen yhteiskunnan käsityksistä terveestä ja normaalista sekä sairaasta ja epänormaalista. Tuon esille, kuinka psykiatrian alalla tapahtui 1800-luvun aikana monia merkittäviä muutoksia, joista monet liittyivät mielisairauksien diagnostisiin kysymyksiin, sairauksien ymmärtämiseen sekä hoitomuotoihin. Tutkimukseni on luonteeltaan kvalitatiivinen ja vertaileva tutkimus. Se edustaa lähestymistavaltaan historiallista kuvailevaa psykopatologiaa. Teoreettinen lähtökohta tutkimukselleni perustuu pääosin näkemykseen, että mielisairauksia on käytetty perinteisten tautiluokitusten lisäksi sosiaalisen kontrollin välineinä. Tutkimussuuntaa edustavat esimerkiksi Michel Foucault ja Andrew Scull. Tutkielmani jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osiossa tarkastelen lääkäreiden käyttämiä selitysmalleja mielisairauksien syistä. 1800-lukua voidaan pitää aivobiologian aikakautena ja biologiset tekijät nousivat suosituimmaksi mielisairauksien selitysmalliksi. Erityisesti perimää pidettiin yhtenä merkittävänä mielisairauksien aiheuttajana. Toisaalta kaikki lääkärit huomioivat myös erilaiset psykososiaaliset tekijät mielisairauksien taustalla, vaikka niille annettu painoarvo vaihtelikin. Toisessa osiossa käyn läpi sitä, miten ja millä kriteereillä lääkärit diagnosoivat ja luokittelivat naisten mielisairauksia. Yleisiä mielisairausdiagnooseja olivat mania, melankolia, monomania, hysteria ja lapsivuodemielenvikaisuus. Kaikki diagnoosit eivät kuitenkaan olleet vuosisadan lopullakaan vielä täysin yhtenäisiä, sillä lääkärit erosivat toisistaan joissakin diagnostisissa kysymyksissä. Keskeisiä tekemiäni havaintoja naisten mielisairauksista on, että ne olivat hyvin voimakkaasti yhteydessä naisten biologiseen toimintaan, kuten kuukautiskiertoon ja raskauteen, sekä toisaalta seksuaalisuuteen. Mielisairaudet ilmensivät ja kuvasivat usein yhteiskunnan arvojen kannalta jotakin epänormaalia ja epätoivottavaa. Samalla ne muodostivat vastakohdan yhteiskunnan arvoille ja käsityksille normaalista. Toisaalta mielisairaudet myös rakensivat ja vahvistivat vallitsevia käsityksiä terveydestä ja normaaliudesta. Kolmannessa osiossa tuon esille erilaisia hoitomuotoja, joita lääkärit suosittelivat potilaille. Erityisesti mielisairaalalaitos koki suuria muutoksia 1800-luvulla sen muuttuessa ainakin tavoitteiltaan pelkästä säilöntäpaikasta hoitavaksi laitokseksi. Myös hoitomenetelmät kokivat merkittäviä muutoksia kun moraaliset hoitomuodot kasvattivat suosiotaan erilaisiin pakkokeinoihin nähden. Toisaalta lääkärien kehittämät menetelmät ja mallit eivät aina päässeet toteutumaan käytännön syiden, kuten kasvavien potilasmäärien vuoksi.

Syftet med denna undersökning är att studera hur familjen och föräldrarna som har ett barn med ADHD och/eller uppmärksamhetsstörning har upplevt diagnostiseringsprocessen av sitt barn och hur de upplever att ha blivit bemötta av omgivningen. Hur beskrivs händelserna kring diagnostiseringen av barnet samt hur upplever föräldrarna det då deras barn får en diagnos? Dessutom utreds huruvida föräldrarna anser eller upplever att deras barn och de själva är negativt särbehandlade eller stigmatiserade, i vilka situationer de upplever det samt hur de handskas med upplevelser av detta slag. Med föräldraperspektiv avses att utreda föräldrarnas synpunkt på familjens liv och deras syn på familjen, barnet och processen kring diagnostiseringen samt hur de blir bemötta av olika aktörer i samhället. Genom att ge röster till föräldrarna lyfts en helhetsbild av familjernas vardagsliv fram. Målgruppen i forskningen är föräldrar som har barn som har ADHD eller aktivitets- och uppmärksamhetsstörning. En del barn kan även ha tilläggsdiagnoser av olika slag. Sammanlagt sju föräldrar, varav sex mammor och en pappa, med barn som har ADHD eller aktivitets- och uppmärksamhetsstörning har blivit intervjuade och berättat om hur de själva upplever att de blivit bemötta i samhället. Studien utfördes i Helsingforsregionen och barnen var i åldern 5-18 år. Detta är en kvalitativ studie med halvstrukturerade temaintervjuer där tilläggsfrågor har ställts längs med samtalet. Frågorna indelades i fem teman gällande familjen, händelseförloppet kring barnets utveckling, bemötandet/omgivningens attityder, nuläget med föräldrarnas/familjens situation idag, samt frågor som behandlar föräldrarnas syn på vad ADHD beror på samt eventuell stigmatisering och hur familjen i så fall handskas med det. Teoretiskt bygger avhandlingen på olika perspektiv på funktionshinder och teorier om stigma. Föräldrarnas upplevelser när de har blivit negativt särbehandlade eller mött stigmatisering i familjens liv visade sig uppkomma både i samhället och bland släktingar och vänner. Även i skola och dagvård blev föräldrarna negativt bemötta. Bland släktingar och vänner uppstod situationer med kränkningar och negativ kritik som ledde till en minskad social kontakt. Det fanns ett klart uttalat missnöje med barnrådgivningens agerande. Föräldrarna efterlyste mera stöd i ett tidigare skede. Den långa väntetiden mellan remiss och tid till utredning var svår att förstå. Föräldrarna fick kämpa för att få del av olika stödformer. Föräldrarna efterlyste även mera information från de olika instanserna till föräldrarna. Däremot beskrev föräldrarna sina erfarenheter av bemötandet på utredningsinstanserna som goda, även om de påpekade det svåra i upplevelsen av att få en diagnos och inte få tillräckligt stöd och redskap att jobba med. Resultaten visar att det kritiska kring diagnostiseringsprocessen var ta reda på information helt själva. Vardagen och byråkratin kring diagnostiseringen kändes tung. Föräldrarna kände sig utelämnade och utan stöd. Samtidigt var bemötandet i omgivningen icke stödande. Detta har konsekvenser för barnfamiljernas officiella nätverk, såsom barnrådgivningen, barndagvården och skolan. Kunskapen ger dessutom utmaningar och möjligheter till intresseorganisationerna inom området och deras politiska arbete. Förhoppningen är att den kunskap som denna undersökning kommit fram till skall kunna användas som hjälp då de personer, institutioner och instanser som arbetar med familjer som har barn med ADHD utvecklar sin verksamhet.

Utaretulehdus on lypsylehmien yleisin ja taloudellisesti merkittävin sairaus ympäri maailman. Utaretulehdusten tunnistaminen nopeasti ja luotettavasti on tärkeää, jotta lehmän hoito ei viivästy ja tarttuvien tautien leviäminen saadaan ehkäistyä ajoissa. Perinteistä bakteeriviljelyä on pidetty utaretulehdusbakteerien tunnistuksessa "gold standardina". Nyt sen rinnalle on noussut polymeraasiketjureaktiota hyödyntävä menetelmä, joka tunnistaa maitonäytteessä mahdollisesti olevien taudinaiheuttajien DNA:ta. PCR-menetelmällä on saatu lupaavia tuloksia utaretulehdusdiagnostiikassa. PCR-testillä voidaan tunnistaa utaretulehdusta aiheuttavien bakteerien DNA:ta suoraan maidosta ilman eri välivaiheita, kuten viljelyä. Testin tekemiseen laboratoriossa kuluu noin 4 tuntia ja tuloksen saa yleensä samana päivänä suoraan puhelimeen tekstiviestillä. Testiä voidaan hyödyntää myös seurantanäytteiden tutkimisessa ja niissä mahdollisesti piilevät tarttuvat utaretulehdusbakteerit saadaan kiinni ajoissa, ennen niiden leviämistä muuhun karjaan. PCR on herkkä tunnistamaan bakteerien DNA:ta, minkä vuoksi aseptiseen maitonäytteenottoon tulee kiinnittää erityisesti huomiota. PCR-tulosten tulkinta ei kuitenkaan ole helppoa ja menetelmään tulee tutustua ennen kuin sitä alkaa käyttää utaretulehdusdiagnostiikan apuvälineenä. PCR-menetelmän käyttö yhdessä lehmän taustatietojen ja kliinisen tilan kanssa antaa hyvät edellytykset utaretulehduksen tunnistukseen ja hoitoon. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään utaretulehdusta ja vertaillaan sen diagnostiikassa käytettävää viljelyä sekä PCR-menetelmää. Lisäksi siinä kerrotaan PCR-menetelmän perusperiaatteet sekä käydään läpi markkinoilla olevia utaretulehdusbakteerien tunnistuspaneeleja. Tutkimusosassa vertaillaan kahden eri laboratorion samoista maitonäytteistä saamia PCR-tuloksia. Tuloksia vertaillaan löytyneiden bakteerilajien määrän, positiivisten tulosten ja saatujen Ct-arvojen perusteella. Yleisimpien taudinaiheuttajien (Staphylococcus spp. ja Staphylococcus aureus) osalta vertailu on tehty erikseen. Näytteiden analysointiin käytettiin PathoProof™ Mastitis PCR Assay-sovellusta. Näytteitä oli yhteensä 294 ja ne tutkittiin Valio Oy:n sekä Thermo Fisher Scientific Oy:n laboratoriossa käyttäen samaa testipaneelia.