Browsing by Subject "saamelaiset"

National identity can be constructed by the nation-state to produce shared meanings and narratives with which the citizens associate. One way for the nation to ‘imagine’ itself is through the museum; these institutions construct and alter identities by exhibiting artefacts and stories that connect the past with the present and sharing text, images and material objects that exemplify ideals of heritage and culture. This master thesis approaches the construction of identity as it is created and shaped in national museums, focusing on how these institutions act as ideological agents and how they contribute to the creation and understanding of national identity. Specifically, this thesis examines how Sámi heritage and culture are articulated and incorporated into the discourse on Finnish national identity. The thesis questions: how do Sámi-related exhibitions contribute to the narrative on national identity? Do the geographical locations of the museums, the layouts of exhibitions, and the voices interpreting and presenting the exhibition displays play a role in how the Sámi are included as part of the nation’s identity? Utilising the case study method, this thesis investigates two museums in Finland that house a permanent exhibition on the Sámi people and culture: the National Museum of Finland, located in Helsinki, and the Siida – The National Museum of the Finnish Sámi and Nature Centre, located in Inari. Situated at the cross-section of the growing literature on nation building and identity construction, and how these ideologies are balanced within the museum setting, the research presented here attempts to understand how identity is articulated and adapted in different contexts and locations. The thesis concludes that the exhibition and presentation of artefacts of Sámi culture in museums can greatly influence in the development of national identity. Indeed, curators and scholars must pay close attention to the social and political spheres of all groups they exhibit if museums are to continue maintaining the reputation as institutions of knowledge and culture.

Maisterin tutkielmani käsittelee saamelaisten noitarumpujen vasaroita eli päristimiä osana saamelaisten etnistä uskontoa ja saamelaiskulttuurin arkeologista tutkimusta. Tutkielmassani käyn läpi kaikki Suomen kaksitoista sarvesta valmistettua päristinlöytöä, mutta tutkimukseni keskiössä on kuitenkin Christian Carpelanin vuoden 1964 Sodankylän Juikentän kaivauksilta löydetty päristin ja toissijaisesti Inarin Nukkumajoki 2 talvikylästä löydetyt noitarummun vasarat. Tutkimukseni käy saamelaisten historian pääpiirteittäin läpi mesoliittiselta kivikaudelta keskiaikaan ja historialliseen aikaan saakka. Käsittelen saamelaisten etnistä uskontoa ja samanismia melko laajasti, että lukija voi ymmärtää noitarummun ja siihen liittyvien esineistöjen, kuten noitarumpujen vasaroiden ja -arpojen eli osoittimien, merkityksen saamelaisten etnisessä uskonnossa sekä siihen liittyvissä rituaaleissa. Tutkimukseni tarkastelee myös saamelaisten pyhiä paikkoja ja niihin liittyviä jumaluuksia. Hyödynnän tulkinnoissani antropologien, perinteentutkijoiden sekä uskontotieteilijöiden etnografista tietoa saadakseni käsityksen muun muassa siitä, mitä suullinen perimätieto kertoo päristimien käyttämisestä samanistisissa rituaaleissa. Analysoin Juikentän vuoden 1964 kaivauskertomusta tarkastellessani, onko Juikentän päristin mahdollisesti uhrattu maahan tarkoituksella. Pohdin myös Carpelanin tulkintaa siitä, että Juikentän kesäkylässä olisi ollut kylän keskelle rakennettu uhrikota osana kultillista tarkoitusta. Maisterin tutkielman loppuun olen kerännyt erillisen sanaston tutkimuksen keskeisitä käsitteistä. Tutkimus sisältää 46 kuvaa, joissa esiintyy kuvia tai piirroksia kymmenestä Suomen kahdestatoista päristinlöydöstä.

Tutkielmassani tarkastellaan erimielisyyden ilmaisemisen ja vakuuttavuuden luomisen kielellisiä keinoja saamelaiskäräjälain uudistamiseen liittyvissä yleisönosastokirjoituksissa. Tutkielman tavoitteena on kielen tutkimisen avulla lisätä ymmärrystä saamelaiskäräjälakia koskevista erimielisyyksistä. Teoreettisena viitekehyksenä toimivat diskurssintutkimus sekä suhtautumisen teoria ja erilaiset argumentaatioteoriat. Tutkielman aineisto koostuu 16:sta yleisönosastokirjoituksesta, jotka ottavat kantaa saamelaiskäräjälain uudistamiseen. Tekstit on julkaistu Helsingin Sanomien, Kalevan ja Lapin Kansan verkkosivuilla syksyllä 2022 tai keväällä 2023. Ensimmäisessä, erimielisyyttä koskevassa analyysiluvussa analysoin aineistoa suhtautumisen teorian avulla. Toisessa analyysiluvussa tarkastelen aineistoa argumentaation ja retoristen keinojen näkökulmasta. Erimielisyyttä osoitetaan aineistossani erilaisilla sitoutumisen keinoilla, inhimillisen toiminnan negatiivisella arvottamisella sekä ilmaisemalla negatiivisia tunteita. Vakuuttavuuden luomiseen käytettyjä retorisia keinoja ovat nimeäminen, paljaat väitteet eli niin sanottu tosiasiapuhe, moraaliseen velvoitteeseen vetoaminen sekä retoriset kysymykset. Vakuuttavuutta luovia argumentointitekniikoita taas ovat auktoriteettiin ja yleisesti hyväksyttyihin arvoihin ja periaatteisiin vetoaminen sekä rinnastaminen. Erimielisyyden tarkastelun perusteella eri mieltä olevat eivät pyri yhteisymmärrykseen vaan siihen, että oma näkemys voittaisi toisen. Vakuuttavuuden luomisen keinojen tarkastelun perusteella taas vaikuttaa siltä, että saamelaiskäräjälain uudistamista sekä puolletaan että vastustetaan samantyyppisillä argumenteilla, kuten ihmisoikeuksiin vetoamalla.

Maisterintutkielmani käsittelee Niillas Holmbergin esikoisromaanin Halla Helle (2021) didaktiikkaa ja dekoloniaalisia tavoitteita. Tutkielmassa tarkastelen, mitä romaani opettaa lukijalleen saamelaisuudesta, ja analysoin, miten romaani pyrkii vaikuttamaan lukijaan ja yhteiskuntaan. Tulkintani mukaan romaanin viestinä on pyrkimys vahvistaa alkuperäiskansan itsemääräämisoikeuden toteutumista. Tutkielman menetelmänä on jälkikoloniaaliseen teoriaan nojaava kontekstualisoiva sisällönanalyysi. Jälkikoloniaalinen kehys perustuu Edward W. Saidin (1978) tutkimukseen orientalismista sekä siitä jatkokehiteltyyn borealismin käsitteeseen. Koska Halla Helle pyrkii purkamaan koloniaalisia rakenteita, käytän siitä termiä dekoloniaalinen romaani. Analyysissa hyödynnän Susan Rubin Suleimanin (1983) lajiteoriaa teesiromaanista sekä kertomuksen teorian käsitteistöä. Erityisesti keskityn didaktisuuden sekä lukijan ja romaanin välisen vuorovaikutuksen analyysiin. Lisäksi tutkielmassa huomioidaan alkuperäiskansatutkimuksen ja saamentutkimuksen viitekehys. Romaanin sisällön analyysista ilmenee, että romaani välittää lukijalle tietoa nykyaikaisesta saamelaiskulttuurista ja ajankohtaisista saamelaispoliittisista aiheista. Romaanissa korostuu alkuperäiskansan suhde omaan kieleen, maahan ja mytologiaan, sekä kulttuurisen tiedon periytyvyyden hauraus ja siitä koituva etnostressi. Analyysini pohjalta esitän, että romaanin suomalainen kertojahahmo Samu on tarkoituksellisen samaistuttava hahmo, joka toimii sisäislukijan yhteistyökumppanina. Samun avulla lukijan asenteita ja kysymyksiä pyritään sanoittamaan ja jopa ohjailemaan. Teesiromaanin lajin mukaisesti lukijalle ei anneta juurikaan liikkumatilaa omaan tulkintaan, vaan romaani pyrkii osoittamaan oman arvomaailmansa oikeaksi ja saamaan lukijan puolelleen. Lisäksi tutkielma syventyy siihen, miten romaani pyrkii paitsi vaikuttamaan yksilötasolla tiedon määrään ja asenteiden laatuun, myös saamaan aikaan laajempaa yhteiskunnallista muutosta. Jälkikoloniaalisen teorian mukainen pyrkimys muutokseen on Halla Hellessä tunnistettavasti läsnä.

Tämän maisterintutkielman tavoitteena oli tuottaa tietoa suomalaisten saamelaiskuvasta selvittämällä, miten suomalaiset kuvailevat saamelaisia ja saamelaisuutta internetkeskusteluissa. Tutkin, mitkä ovat yleisimmät saamelaisiin ja saamelaisuuteen liittyviin teemoihin viittatessa käytetyt adjektiivit, miten ne ovat muuttuneet ajan mittaan, sekä mitkä diskurssit vaikuttavat keskustelijoiden valitsemien adjektiivien taustalla. Tutkimuksen korpusaineistona ovat Suomi24-keskustelupalstan keskustelut vuosina 2001-2017. Aineistossa olevat saamelaisiin viittaavat adjektiivit on analysoitu kriittisen diskurssianalyysin ja alkuperäiskansatutkimuksen näkökulmasta. Analyysin näkökulma on sekä kvalitatiivinen että kvantitatiivinen. Tutkimuksen tuloksena saatuja adjektiiveja on verrattu aiemmasta tutkimuskirjallisuudesta tunnistamiini stereotyyppeihin saamelaisista ja muista alkuperäiskansoista, sekä aiempaan saamelaisdiskursseja käsitelleeseen tutkimukseen. Tutkimuksen kattamalla ajanjaksolla saamelaiskeskustelujen määrä Suomi24:ssä on kasvanut merkittävästi. Tämä osoittaa, että suomalaisten kiinnostus saamelaisia kohtaan on lisääntynyt. Saamelaiskeskustelun sisältö ei kuitenkaan ole muuttunut merkittävästi, vaan samat adjektiivit ovat säilyneet saamelaisten kuvauksissa yleisimpinä koko tutkimuksen kattaman ajan. Saamelaisista keskustellaan pääasiallisesti palstoilla, jotka on tarkoitettu saamelaisalueen paikkakunnille tai nimenomaisesti saamelaiskeskustelulle, mikä kertoo saamelaisuuden näkymättömyydestä yhteiskunnassa. Tutkimuksen perusteella saamelaisia määritellään kahden keskeisen diskurssin kautta: aitous- ja muinaisuusdiskurssin. Toisaalta saamelaiskeskustelu keskittyy saamelaismääritelmän ympärille muodostuneeseen aitousdiskurssiin, jossa keskustelijoiden tavoitteena on määrittää, kuka tai millainen on aito saamelainen. Toisaalta saamelaisia pidetään muinaisena kansana, joka elää perinteidenkunnioittamisen kautta, mutta jolle ei ole paikkaa nykyajassa. Saamelaisten nykyisen monimuotoisuuden kieltäminen toiseuttaa saamelaisia yhteiskunnassa ja kertoo, että suomalaisilla on vain vähän käsitystä saamelaisten tämän hetkisestä elämästä Suomessa.

Tässä maisterintutkielmassa tutkin italialaisen Giuseppe Acerbin ja englantilaisen Edward Daniel Clarken matkakertomuksissa kuvailtuja kohtaamisia suhteessa eri ihmisryhmiä koskevaan tiedonmuodostukseen. Molemmat matkaajat vierailivat Ruotsin sekä nykyisen Suomen pohjoisilla alueilla vuoden 1799 aikana, ja heidän reittiensä yhteneväinen osuus käsitti tuossa vaiheessa tiedematkaajien vakiokohteeksi muodostuneen Tornionlaakson ympäristön. Molemmat matkakertomukset julkaistiin ensiksi englanninkielisinä painoksina. Acerbin laajaa huomiota saanut Travels through Sweden, Finland, and Lapland, to the North Cape, in the years 1798 and 1799 julkaistiin jo vuonna 1802, kun taas Clarken Skandinaviasta kertova teos ilmestyi vasta vuosikymmeniä myöhemmin osana hänen laajempaa matkakertomuskokoelmaansa Travels in various countries of Europe, Asia and Africa. Molemmat kertomukset ovat varsin tunnettuja, ja niiden havaintojen on esitetty toimineen suomalaisen kansallisen identiteetin rakennusaineina. Tarkastelen, mitä Mary Louise Prattin kuvaamalla kontaktivyöhykkeellä näiden kertomusten eri toimijoiden välillä tapahtuu ja miten kertomukset tuottavat, arvottavat ja oikeuttavat tietoa kohtaamistaan ihmisistä ja ihmisryhmistä. Pohdin myös, miten matkanteko pohjoisessa osallistuu siihen tilana ja millaisena matkailija itse näyttäytyy kohdattavien, erityisesti toiseutettujen, katseessa. Hyödynnän myös kriittisesti purkavaa intersektionaalista ja dekoloniaalista tutkimusotetta: lukemalla aineistoa myötä- ja vastakarvaan pyrin tavoittamaan myös kohdattavien ääntä. Tarkastelen aineistoa laadullisella sisällönanalyysilla kontekstualisoiden esittämiäni kysymyksiä. Konteksteina toimivat valistuksen ja romantiikan ajan tutkiva matkailu, Ruotsin asutuskolonialismin, tiedepolitiikan sekä kirkon lähetystyön muodoissa näkynyt valtapolitiikka sekä Turun Akatemiassa herännyt suomalaisuuden ”löytyminen”. Näen tutkimuksen tarpeelliseksi juuri valitsemani näkökulman ja lähestymistavan kautta: Acerbin ja Clarken matkakertomuksia ei ole suuremmin tarkasteltu valtasuhteiden näkökulmasta, siinä miten ne ilmentävät ja toisintavat aikansa kulttuurista keskustelua. Esitän, että yläluokkaiseen sivistyneistöön kuuluneen matkaajan kontaktivyöhyke on intersektionaalisesti epätasapainoisten valtasuhteiden, tiedon- ja vallanverkostojen, erilaisten tietojen ja toimijoiden muokkaamana moninainen: se koostuu moninaisista suorista ja epäsuorista kohtaamisista, joihin vaikuttavat myös kielitaito, tunteet sekä matkanteon tilana tuomat riippuvuussuhteet.

Tämä pro gradu-tutkielma käsittelee nykypäivän kullankaivajia Suomen Lapissa. Tutkielmassa tarkastellaan kullankaivajien elämäntapaa, perinteitä ja sitä, miten kullankaivaja-identiteettiä tuotetaan yhdessä yhteisön jäsenten kanssa ja millaisia eri ulottuvuuksia tällä identiteetillä on. Tutkielmassa käsittelen myös Lapin kullankaivajien ja saamelaiskulttuurin välistä suhdetta sekä tarkastelen kullankaivuperinteen säilymisen syitä ja toisaalta tämän perinteen jatkumisen mahdollisuuksia. Tutkimusaineistoni perusteella pyrin selvittämään kyseiselle elämäntavalle annettuja merkityksiä sekä kullankaivajan identiteetin ja maailmankuvan rakentumista suhteessa mm. Lappiin, luontoon, muihin kullankaivajiin, saamelaisiin ja Etelä-Suomeen. Tutkielman keskeisiä kysymyksiä ovat mm. millaisin diskurssein kullankaivukulttuuria, omaa elämäntapaa ja Lappia representoidaan? Miten paikallista tai alueellista identiteettiä rakennetaan suhteessa toisiin kullankaivajiin, Lapin ympäristöön sekä muihin paikallisiin ihmisiin? Millaisena kullankaivajien puheessa ilmenee Etelä- ja Pohjois-Suomen välinen suhde ja miten kuvaa ”meistä” tai ”toisesta” tuotetaan? Entä millaisia merkityksiä tuotetaan kullankaivajien puheessa liittyen Lappiin, kullankaivamiseen ja kullankaivajana olemiseen ja miksi? Metodologisesti tutkimusaihetta lähestytään mm. identiteettien ja mentaliteettien tutkimusta sekä miestutkimusta hyödyntämällä. Tutkielman peruslähtökohtana on aineistolähtöisyys, jolloin teoria nousee empiirisestä aineistosta. Tutkimusmenetelmänä olen käyttänyt etnografiaa, jossa olennaisen osan tutkimusta muodostaa fyysinen kentälle meno, tutkittavien elämään eri tavoin osallistuminen ja näin ollen aineiston tuotanto yhdessä tutkittavien kanssa. Etnografisen kenttätyön toteutin joulukuun 2015 ja maaliskuun 2016 välisenä aikana ja se koostui kahdesta kenttätyöjaksosta Lapissa sekä kullankaivajien seminaariristeilyyn osallistumisesta. Lisäksi haastattelin kullankaivajia myös Helsingissä. Tutkielmani primääriaineiston muodostaa haastattelumateriaali, minkä lisäksi kenttätyömatkojeni nauhoittamattomat keskustelut ja havainnot ovat toimineet tulkintojeni tukena. Haastatteluja on yhteensä 17 kappaletta joista 10 on nauhoitettuja ja 7 sähköisesti toimitettuja. Haastateltavista 13 oli miehiä ja 4 naisia. Haastattelumateriaalin analyysimetodeina olen käyttänyt sisällönanalyysia ja lähilukua, joiden avulla olen pyrkinyt nostamaan aineistosta esiin olennaista informaatiota sekä kullankaivukulttuuriin liittyviä laajempia kulttuurisia merkityksiä. Vaikka kullankaivamisen lähtökohtana oli vielä 1800- ja 1900-lukujen Suomessa ihmisten pyrkimys parantaa taloudellista tilannettaan, nykypäivänä vain hyvin pieni osa kullankaivajista saa toimeentulonsa kullasta. Nyky-kullankaivajien elämäntavassa rikastumista tärkeämmiksi perinnettä säilyttäviksi arvoiksi on noussut mm. vapaus, riippumattomuus, luonnonmukainen elämäntapa sekä omaan yhteisöön kuulumisen tunne. Tärkeää on myös luonnossa pärjäämisen ja selviämisen kautta löytyvä elämän merkityksellisyys. Edellä mainitut asiat merkitsevät kullankaivajille usein enemmän kuin varma toimeentulo tai nykyajan teknologian tuomat mukavuudet. Samalla kullankaivukulttuurissa voi nähdä eräänlaista ”jätkä-nostalgiaa”, eli entisaikojen tukkilais- ja savottakulttuuria romantisoivia piirteitä. Lappi muodostaa kullankaivaja-identiteetin ja mentaliteetin kasvualustan ja on samalla paitsi maantieteellinen, myös kuvitteellinen myyttien, mielikuvien, toiveiden ja odotusten konstruktio. Lappi voi edustaa kullankaivajalle esimerkiksi idyllimäistä paratiisia, todellisuuspakoa tai vain arkista työympäristöä vaativine luonnonoloineen. Lappiin asettuminen on eräänlainen siirtymäriitti, jonka myötä identiteetti on mahdollista luoda uudelleen, samalla kun aiempi elämä jätetään taakse. Tällainen kullankaivaja-identiteetin ottaminen näyttää tapahtuvan myös silloin, vaikka Lappiin siirryttäisiin vain kesän ajaksi sillä tällöinkin ”arki-minä” eteläisessä Suomessa jätetään taakse. Samalla kullankaivajien lappilaisuus näyttäytyy eräänlaisena liminaalitilan identiteettinä paikallisen ja vieraan välimaastossa. Vaikka kullankaivajat tulevat hyvin toimeen paikallisen saamelaisväestön kanssa, kullankaivajien tämänhetkiset ristiriidat saamelaiskäräjien kanssa koetaan ongelmallisina paitsi taloudellisessa, myös sosiaalisessa mielessä niiden hankaloittaessa yhtenäisen paikallisidentiteetin rakentamista Lapin alueilla. Nykyinen uhka kullankaivun loppumisesta Lapissa on tuntunut vahvistavan kullankaivajien kollektiivista identiteettiä, ”me-henkeä” sekä arvostusta omaa työtä ja kullankaivamisen perinteitä kohtaan. Asenteissa kuvastuu mm. kullankaivajien päättäväisyys jatkaa vaikeuksista huolimatta ja heidän pyrkimyksensä säilyttää elämäntapa Lapissa tulevaisuudessakin.