Browsing by Subject "sananvapaus"

Tutkin pro gradu -tutkielmassani Väinö Lassilan (1896–1939) tasa-arvo- ja ihmisoikeusajattelua. Lassila oli Helsingin yliopiston anatomian professori ja lääkäri, joka puhui samanarvoisuuden, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien puolesta 1930-luvun puolivälistä lähtien. Tutkimuskysymykseni on, miksi Lassila käytti samanarvoisuuden, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien käsitteitä poliittisessa retoriikassaan vuosina 1934–1939. Aatteet olivat uhattuina 1930-luvulla, mitä kuvastaa natsi-Saksan synty vuonna 1933. Lassilasta tuli vuosikymmenen puolivälissä yksi näkyvimmistä fasismin ja rotuhygienian vastustajista. Hän toimi myös Ihmisoikeuksien liiton puheenjohtajana vuosina 1935–1939. Tutkielman tavoitteena on avata Lassilan kautta uusi näkökulma 1930-luvun aatehistoriaan. Tutkin, millaista vastarintaa rotuhygienia ja fasismi herättivät suomalaisessa kansalaisyhteiskunnassa 1930-luvulla. Samalla tarkastelen, miten ihmisoikeudet ymmärrettiin Suomessa ennen Yhdistyneiden kansakuntien (YK) jälkeen syntynyttä kansainvälistä ihmisoikeusjärjestelmää. Otan työssäni kantaa vallitsevaan akateemiseen keskusteluun ihmisoikeuksien historiasta. Sovellan aatehistorioitsija Quentin Skinnerin näkökulmaa aatehistoriallisten tekstien tutkimiseen. Skinner on esittänyt, että aatehistorialliset tekstit olivat puhetekoja, jotka oli tarkoitettu kommunikatiivisiksi teoiksi menneisyyden yhteiskunnallisessa keskustelussa. Lähestyn Lassilan tekstejä ja muita puheenvuoroja puhetekoina selvittämällä, mikä oli hänen tekojensa kommunikatiivinen tarkoitus aikalaiskeskustelussa. Tarkastelen Lassilan tapaa käyttää samanarvoisuuden, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien käsitteitä siitä näkökulmasta, mikä merkitys niillä oli puheteon argumentaatiolle. Käsitteet ovat Skinnerin mielestä argumentaation työkaluja, minkä vuoksi hänelle on keskeistä se, mitä niillä voi tehdä argumentissa. Tämän lisäksi selvitän Lassilan puhetekojen motiivin tarkastelemalla, millaiset arvot ohjasivat hänen poliittista toimintaansa. Aineistoni koostuu kolmesta eri lähdekategoriasta. Ensimmäinen kategoria, lehdistö ja kirjallisuus, koostuu pääasiassa Lassilan lehdistössä julkaistuista teksteistä ja muista puheenvuoroista sekä hänen poliittisten vastustajiensa teksteistä. Toinen lähdekategoria koostuu Kansan arkistossa sijaitsevien Väinö Lassilan arkiston ja Ihmisoikeuksien liiton arkiston muodostamasta materiaalista. Kolmannen kategorian muodostavat sellaiset valtion virallisjulkaisut, kuten hallituksen esitykset, komiteamietinnöt sekä lait, joihin Lassila otti puheenvuoroissaan kantaa. Argumentoin tutkielmassani sen puolesta, että Lassilan ajattelun peruslähtökohta oli ihmisarvon kunnioitus, jonka pohjalta hän teki poliittisia johtopäätöksiä. Demokratia oli paras poliittinen järjestelmä, sillä se kunnioitti ihmisarvoa. Lassilan mielestä demokratia perustui ihmisten väliseen samanarvoisuuteen sekä yksilön vapauteen. Puheteoissaan Lassila pyrki puolustamaan demokratiaa fasismia ja rotuoppia vastaan sekä kehittämään sitä tasa-arvoisempaan suuntaan sosiaalisten olojen parantamisen kautta. Samanarvoisuuden, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien käsitteet olivat hänelle demokratian puolustamisen ja kehittämisen työkaluja taistelussa rotuoppia ja fasismia vastaan.

Tutkielmassa tarkastellaan valtakunnansyyttäjän roolia erityisen ja yksinomaisen syyteoikeuden haltijana. Valtakunnansyyttäjä on perustuslain (731/1999) nojalla ylin syyttäjä ja johtaa syyttäjälaitosta. Valtakunnansyyttäjälle on osoitettu yksinomainen syyteoikeus kahden rikosryhmän osalta. Toinen näistä rikosryhmistä on sananvapausrikokset, eli julkaistun viestin sisältöön perustuvat virallisen syytteen alaiset rikokset, joiden osalta sananvapauden käyttämisestä joukkoviestinnässä annetun lain (460/2003) 24 §:n 1 momentissa säädetään, että valtakunnansyyttäjä päättää syytteen nostamisesta. Roolia tarkastellaan keskeisimmän sananvapausrikoksen, rikoslain (39/1889) 11 luvun 10 §:n kiihottamisesta kansanryhmää vastaan säännöksen valossa. Tutkielman aluksi esitetään, että valtakunnansyyttäjän rooli saattaisi poiketa sananvapausrikosten osalta muista syyttäjistä, mitä ilmentää se, ettei kiihottamisesta kansanryhmää vastaan nostettuja syytteitä juurikaan hylätä tuomioistuimissa ja rikoksesta on annettu vain yksi korkeimman oikeuden ennakkopäätös. Tutkimusasetelma kumpuaa julkisesta keskustelusta, jossa valtakunnansyyttäjää ja tuomioistuimia on kritisoitu kiihottamissäännöksen soveltamisen osalta. Valtakunnansyyttäjän roolia ei kuitenkaan voida yksinomaan perustaa syytteidenhylkäämisprosentteihin, vaan esitettyä tarkastellaan lainopillisen tarkastelun avulla, käyttäen lähdeaineistona Valtakunnansyyttäjän toimistossa (ent. virastossa) rikosnimikkeellä kiihottaminen kansanryhmää vastaan annettuja syyttämättäjättämispäätöksiä ajanjaksolta 1.6.2011-31.12.2019. Tutkielman tutkimuskysymyksenä esitetään, onko hylättyjen syytteiden ja syyttämättäjättämispäätösten valossa nähtävissä valtakunnansyyttäjän muusta syyttäjätoiminnasta poikkeavaa roolia sananvapausrikosten kohdalla? Jos on, niin mikä tätä kehitystä mahdollisesti selittää? Ja miten syyttämättäjättämiskäytännössä on tulkittu kiihottamisrikosta poliittisen ja yhteiskunnallisen keskustelun tapauksissa? Tutkielman sivutuotteena esitetään tulkintasuosituksia kiihottamissäännöksen osalta ja sananvapauden asemasta perusoikeuksien kokonaisuudessa. Tutkielmassa käydään läpi rikosprosessin yleisiä oppeja kuvaten rikosprosessin etenemistä rikosilmoituksesta lainvoimaiseen tuomioon, keskittyen syyttäjän rooliin, tehtäviin ja näitä ohjaaviin arvo- ja tavoiteperiaatteisiin. Sananvapausrikosten syyteoikeus otetaan lähempään tarkasteluun ja sitä vertaillaan terrorismirikosten vastaavaan järjestelyyn. Tutkielmassa tuodaan esille näkökohta, että syyteoikeusjärjestelyn osoittaessa syyteoikeuden yksinomaisesti ylimmälle syyttäjälle yhdessä kiihottamisrikoksen erityispiirteiden kanssa, asianomistajattomana rikoksena sekä useimmiten puhtaana oikeuskysymyksenä, tekee syyttämättäjättämispäätöksistä lopullisemman kuin syyttämättäjättämispäätökset yleensä, nostaen päätösten arvoa oikeuslähteenä. Tutkielman keskeisen perusoikeuden, sananvapauden tarkastelun keskiöön nostetaan sananvapauden ydinalueeksikin korotettu poliittinen ja yhteiskunnallinen keskustelu, kiihottamisrikoksen liittyessä lähes poikkeuksetta poliittiseen keskusteluun, ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen kattava ja kansallisen kiihottamissäännöksen tulkinnan kannalta merkittävä ratkaisukäytäntö. Sananvapauden osalta osoitetaan, ettei ydinalue-käsitteelle ole tässä yhteydessä annettu perusoikeuksien yleisiin rajoitusedellytyksiin kuuluvan ydinalueen koskemattomuuteen liitettyä perusoikeuspunninnan syrjäyttävää vaikutusta, vaan esitöistä ja ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännöstä johdettu ydinalue toimii syyttämättäjättämiskäytännönkin valossa sananvapauden suhteellista painoarvoa korottavasti. Tutkielmassa ehdotetaan, että ydinalue-käsitteestä tulisi tässä yhteydessä luopua, sen aiheuttaessa käsitteellistä epäselvyyttä. Rikoslain (39/1889) 11 luvun 10 §:n säännös käsitellään keskittyen panettelu ja solvaamistekotapoihin ja tahallisuuteen, jotka ovat sananvapauden rikosoikeudellisen rajanvedon kannalta keskeisimpiä. Tutkielman ulkopuolelle rajataan levittämis- ja ihmisryhmätunnusmerkit sekä uhkaamistekotapa. Kiihottamissäännöstä tarkastellaan myös sillä suojeltavien oikeushyvien valossa, erityisesti perustuslain 1 §:n 2 momentissa ilmaistu ihmisarvon loukkaamattomuus, sekä 6 §:n yhdenvertaisuus. Ihmisarvon loukkaamattomuuden osalta käsitellään sen ongelmallisuutta rikosoikeudellisessa kontekstissa ja tuodaan esille, että kiihottamisrikoksen yhteydessä ihmisarvon loukkaamattomuus rinnastuu yhdenvertaisuuslain (1325/2014) 14 §:ssä säädettyyn häirintään. Kiihottamisrikoksen tulkinnan osalta huomataan syyttämättäjättämiskäytännössä, että ilmaisun poliittisuudelle ja yhteiskunnalliselle merkitykselle on annettu painoarvoa tulkinnassa ja että sallitun ja kielletyn sananvapauden käytön rajanveto käydään useimmiten poliittisen sananvapauteen kuuluvan sallitun ja liioittelun piirissä. Tutkielman johtopäätöksenä nostetaan esille valtakunnansyyttäjän poikkeavan roolin puolesta puhuvia näkökohtia. Selitystä kiihottamisrikoksen suhteellisen vähäiselle määrälle hylättyjä syytteitä ei rikosprosessin arvo- ja tavoiteperiaatteista käsin ole esitettävissä. Selittäväksi tekijäksi esitetään sananvapauden korostunut asema Suomen kaltaisessa länsimaisessa demokratiassa ja oikeudenkäynnissä hylättyjen syytteiden mahdollisesti aiheuttama hiljennysvaikutus. Valtakunnansyyttäjä on yksinomaisen syyteoikeutensa johdosta yhdessä kiihottamisrikoksen erityispiirteiden kanssa asemassa, jossa hän voi tehokkaasti ehkäistä hiljennysvaikutusta.

Kotouttaminen on kotoutumislain (1386/2010) mukaan viranomaisyhteistyössä tehtävää toimintaa, josta ensisijaisesti vastaavat työ- ja elinkeinotoimistot ja kunnat. Alkukartoitus ja kotoutumissuunnitelma tehdään kotoutumislain mukaisesti työelämään suuntaaville henkilöille TE-toimistossa, työelämän ulkopuolella oleville kunnassa. Suomen kunnissa alkukartoitus, kotoutumissuunnitelma sekä kotoutumissuunnitelman seuranta tehdään osana peruspalveluja, yleensä sosiaalihuollossa. Sosiaalihuollossa kotouttaminen sisältää laajan työtehtävien kokonaisuuden. Laissa kotoutumisella tarkoitetaan yksilön ja yhteiskunnan vuorovaikutteista kehitystä. Tutkimuksessa kotoutuminen nähdään myös yksilön hyvinvoinnin kasvun prosessina, jossa sosiaalipalvelujen rooli on mahdollistaa yksilön perusautonomian rakentuminen sekä kriisitilanteessa oikea-aikaisella tuella tukea yksilön uskoa selviytymiseen. Tässä tutkimuksessa olen arvioinut kotouttavassa sosiaalityössä havaittavien yhteiskunnassa ilmenevien rakenteellisten ongelmien ratkaisumahdollisuuksia rakenteellisen sosiaalityön keinoin. Sosiaalityön eettiset periaatteet sekä sosiaalihuoltolaki (1301/2014) velvoittavat puuttumaan toiminnassa ja laajemmin yhteiskunnassa havaittuihin epäkohtiin. Rakenteellisen sosiaalityön kohteiksi kotouttavassa sosiaalityössä valikoituvat yhdenvertaisuuden toteutumisen vastaiset rakenteet, jotka ylläpitävät ja uusintavat syrjintää. Tutkimusta varten haastattelin kollega-arviointiin perustuen neljää kotouttavan sosiaalityön asiantuntijaa Helsingissä ja Espoossa. Asiantuntijoiden ammattikäytännöt vaikuttamiseen, sekä näkemys mahdollisuuksistaan toteuttaa rakenteellista sosiaalityötä arkityössään vaihtelivat suuresti. Mahdollisuuksia rakenteellisen sosiaalityön tekemiseen kotouttavan sosiaalityön viitekehyksessä arvioitiin rakenteellisen sosiaalityön asiantuntijuuden elementtien ja käytännön toimintastrategioiden kautta. Mahdollisuuksien merkittävimmiksi selittäviksi tekijöiksi erottuivat työajan käytön tosiasiallinen soveltuvuus vaikuttamiseen ja yhteistyöverkostojen solmimiseen, työntekijän proaktiivinen asenne vaikuttamiseen, sekä kunnan suhtautuminen virkamiestensä vaikuttamistyöhön. Toimintaympäristön ajankohtainen muutos, eli turvapaikanhakijoiden ”aalto” Suomeen syksyllä 2015 otettiin huomioon vaikuttamistyön strategioissa. Toisaalta työtä jouduttiin rajaamaan ja turvaamaan minimipalvelutaso, toisaalta puuttuminen rasismiin viranomaisissa ja muulla yhteiskunnassa koettiin entistä tärkeämmäksi. Työntekijän voimavarojen hallinnan näkökulmasta ”taistelujen valitseminen” oli tärkeää. Rakenteellisen sosiaalityön tekemiselle merkittävin este oli hyvin monialaisena ongelmana näyttäytyvä asiakasmäärän ja työn vaativuuden ylikuormitus. Muita esteitä olivat yhteistyökumppanien toimesta kohdattu puhevallan rajoittaminen sekä muiden toimijoiden kapearajainen, yhteen suoritukseen keskittyvä toimintatapa. Eri toimijoiden erilaiset katsantokannat maahanmuuttoon, sekä ajankohtainen ulkomaalaislain soveltamiskäytäntö rajoittivat mm. halukkuutta turvallisuuspoliittiseen keskusteluun lähtemiseen. Kotouttaminen nähtiin vaikeaksi tilanteissa, joissa asiakas tuli jatkuvasti torjutuksi pyrkimyksissään yhteiskunnallisen osallisuutensa lisäämiseen. Kotouttaminen oli erittäin vaikeaa tilanteissa, joissa perheenyhdistämistä koskeva sääntely teki asiakkaan perheyhteyden palautumisen mahdottomaksi. Myös virkamiehelle kuuluu sananvapaus julkista intressiä omaavissa asioissa käyttäytymis- ja lojaliteettivelvoite huomioiden. Sananvapaus tuli yllättäen tarkasteltavaksi tutkimusprosessin myötä haastateltujen kerrottua, etteivät he voi antaa lausuntoja kunnan virkamiehenä ja julkaistavaksi aiottu materiaali on annettava esitarkastaa. Osa pelkäsi sanktioita vaikuttamistoiminnasta. Sananvapauden rajoittaminen sekä toimintakulttuurissa ilmenevä vaientaminen ovat johtaneet itsetarkkailuun, päätöksiin olla jatkamatta työsuhteita, sekä monimuotoiseen ”kapinaksi” nimittämääni toimintaan. Sananvapauden puutteet kyseenalaistavat hyvän hallinnon ja kotouttamisen läpinäkyvyyden.

Sananvapauden rajoja ja määritelmiä arvioidaan yhteiskunnassa jatkuvasti – ja hyvä niin, sillä se on samalla sananvapauden toteutumisen ydintä. Siinä missä sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan perusta, on se toisaalta myös vahvasti yksilön näkemyksistä riippuvainen aihe. Tässä tutkielmassa tarkastelen kymmentä eri kolumnia, jotka käsittelevät sananvapautta. Tutkimuskysymykseni ovat: Millaisia argumentointistrategioita sananvapauskolumneissa käytetään? Miten eri tavoin sananvapauteen asennoidutaan? Millaisissa argumentatiivisissa yhteyksissä tietyt kielelliset ilmaukset korostuvat? Tutkimukseni teoreettinen lähtökohta on diskurssianalyysissa ja kriittisessä lingvistiikassa. Keskeistä on ajatus kielen ideologisuudesta. Argumentaatioteoriaan ammennan uuden retoriikan ajatuksia Perelmanin (1996) mukaisesti. Hyödynnän myös Kakkuri-Knuuttilan (1998) näkemyksiä argumentoinnista sekä Mäntysen ja Sääskilahden ajatuksia uuden retoriikan ja genretutkimuksen yhdistämisestä. Lisäksi teoriataustaa tukee Martinin ja Whiten (2005) suhtautumisen teoria. Tuloksista erottuu seitsemän erilaista argumentointistrategiaa. Vastakkainasetteluissa (1) hyödynnetään myönnyttelyrakennetta ja aikajaottelua, lisäksi oma sisäryhmä arvotetaan positiivisesti ja “muiden” muodostama ulkoryhmä negatiivisesti. Ryhmien kategorisointiin käytetään myös nimeämisen (2) eri resursseja. Lisäksi molemmilla strategioilla luodaan jännite poliittisesti erilaisten ryhmien välille: tällöin sananvapaus ja vihapuheeseen liittyvä keskustelu koetaan uhkana omaa puoluetta kohtaan. Uhkakuvien ja yksioikoisuuden (3) tuntua luodaan esimerkiksi passiivilla, teonnimillä ja predikatiivilauseilla. Sananvapauskolumnien moniäänisyys (4) on lähinnä kiistämiseen pohjautuvaa dialogista supistamista. Kiisto toimii myös vastakohtaistavana keinona. Lainausmerkeillä paitsi referoidaan myös irtisanoudutaan väitteestä, jolloin esimerkiksi vihapuhe tai sananvastuu arvottuu negatiivisesti. Auktoriteettiin vedotaan (5) niin henkilöiden kuin yleisten uskomusten tai ajankohtaisuuden nojalla. Inhimillisen toiminnan arvottaminen (6) linkittyy muihin strategioihin, ja sen avulla tuodaan esiin etenkin sananvapauden moraaliargumentoinnin aspektia. Ajallista jaottelua (7) esiintyy kolumneissa kattavasti ja sen avulla perustellaan lukijalle, miksi sananvapauden määrittely on nykyisin vaikeaa. Tutkielma osoittaa, että sananvapauden määrittely on monimutkaista, sillä aihe määrittyy suhteessa yksilön arvoihin, ideologiaan ja kokemuksiin. Samalla nuo elementit heijastuvat sananvapauden tosiasiallisen toteutumisen tasoon eli siihen, millainen sananvapausnäkemys sen hetken yhteiskunnallisessa ilmapiirissä vallitsee.

Yleisradio nousi otsikoihin kesällä 2020, kun Medialiiton tekemästä kantelusta kimmokkeensa saanut hallituksen esitys yleisradiolain muuttamisesta eteni lausuntokierrokselle. Hallituksen esityksessä esitettiin Yleisradio Oy:stä annetun lain 7 §:ää muutettavaksi siten, että se rajoittaisi Yleisradion mahdollisuutta julkaista tekstimuotoisia sisältöjä osana julkisen palvelun tehtävää. Tämä mediahuomio aloitti Yleisradiota koskevan yhteiskunnallisen keskustelun. Tutkielmassani olen perehtynyt kolmeen kysymykseen, jotka koskevat Yleisradion sääntelyn kehitystä sotien jälkeisessä Suomessa, Yleisradion ja sananvapauden historian liitännäisyyttä sekä Medialiiton ja Sanoman tekemien kanteluiden sisältöä. Sotien jälkeisessä Suomessa Yleisradion sääntelystä erotetaan yleensä viisi vaihetta: Vuodet 1934–1945 eli Yleisradion aika valtionyhtiönä ennen Lex Jahvettia, Lex Jahvetti, vuodet 1950–1993 eli komiteoiden aika ja Yleisradion hallintoneuvoston asemaa sekä yhtiön hallintomuotoa koskevat kiistat, laki Yleisradiosta ja pääjohtaja Paasilinnan erottaminen vuonna 1993 ja vuodet 2000-edelleen eli parlamentaaristen työryhmien aika, rahoitusratkaisu ja eduskunnan aseman vahvistuminen. Merkittävää sääntelyn muuttumisessa on ollut, että Yleisradiosta on tullut yhä voimakkaammin parlamentaristisesti hallittu toimija, kun suhteellisen merkittävistäkin asioista päättäminen siirrettiin 2000-luvulla komiteoilta parlamentaarisille työryhmille. Eduskunnan merkitys Yleisradion hallinnollisissa asioissa onkin kasvanut ja voimistunut merkittävästi sotien jälkeisessä Suomessa. Medialiitto jätti vuonna 2017 Euroopan unionin komissiolle kantelun Yleisradion toiminnasta ja Yle-laista. Kantelu koski Yleisradion verkkosanomalehteä eli laajamittaista tekstimuotoisen journalistisen verkkosisällön julkaisutoimintaa, jonka Medialiitto epäili olevan EU:n valtiontukisääntelyn vastaista. Kantelu osoitettiin komissiolle, sillä Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (SEUT) artiklojen 107 ja 108 mukaan EU:n valtiontukisääntely kuuluu komission toimivaltaan. Sääntelyn tavoitteena on taata EU-alueella toimivien yritysten yhdenvertaiset kilpailuolosuhteet ja vähentää jäsenvaltioiden välillä tapahtuvaa tukikilpailua. Valtiontukia valvoo komissio siten, että jäsenvaltioiden on tehtävä valtiontuista erillinen ilmoitus komissiolle, joka päättää tuen soveltuvuudesta sisämarkkinoille. Komissio vastasi Medialiiton kanteluun toteamalla, ettei nykyisin voimassa oleva Yle-laki (1380/1993) ole EU:n valtiontukisääntelyn mukainen. Mediakonserni Sanoma teki Yleisradiosta valtiontukikantelun EU:n kilpailuviranomaiselle toukokuussa 2021. Kantelun tarkoituksena on selvittää, noudattaako Yleisradion toiminta EU:n valtiontukisääntelyä. Sanoman kantelun keskuudessa ovat Yle Areena ja Ylen oppimisen sisällöt. Tutkimukseni tärkeimmät havainnot koskevat uuden Yleisradio-lain hallituksen esitystä, joka ei tutkimustulosteni perusteella ole tarpeeksi perusteltu.

Tutkielman aiheena on parlamentin jäsenen ja kansanedustajan sananvapaus ja aineellinen koskemattomuus edustajantoimessa. Useimmissa maissa parlamentin jäsenten puhe- ja sananvapautta suojataan erityissäännöksillä. Parlamentaarikkojen sananvapauden erityissuojelulla turvataan parlamentin jäsenten demokraattisten tehtävien hoitamista ilman pelkoa häirinnästä. Historiallisesti parlamentin jäseniin on voinut kohdistua painostusta ja häirintää toimeenpanovallan, tuomioistuimien ja poliittisten vastustajien tahoilta Parlamentaarikkojen sananvapautta turvataan säännöksillä puhevapaudesta ja aineellisesta koskemattomuudesta, joka on osa parlamentaarista immuniteettia. Tutkielmassa tarkastellaan parlamentin jäsenten puhe- ja sananvapautta sekä aineellista koskemattomuutta koskevia säännöksiä Euroopassa. Erityisesti tarkastellaan Yhdistyneen kuningaskunnan ja Ranskan valtiosääntöoikeudellisia säännöksiä parlamentin jäsenten sananvapaudesta ja koskemattomuudesta, Euroopan parlamentin immuniteettisäännöksiä sekä Euroopan unionin tuomioistuimen ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntöä parlamentaarisesta koskemattomuudesta. Eurooppalaiseen käytäntöön peilaten arvioidaan Suomen perustuslain säännöksiä kansanedustajan puhe- ja sananvapaudesta ja kansanedustajan koskemattomuudesta. Tutkielmassa arvioidaan kriittisesti aineellisen koskemattomuuden tarpeellisuutta modernissa demokratiassa, jossa kaikkien ihmisten sananvapautta suojellaan perustuslain jaihmisoikeussopimusten tasolla. Vaikka säännökset aineellisesta koskemattomuudesta on laajasti hyväksytty Euroopassa ja demokraattisissa valtioissa, aineellista koskemattomuutta voidaan kritisoida siitä, että se on ristiriidassa yhdenvertaisuutta lain edessä koskevan periaatteen kanssa. Aineellisen koskemattomuuden säännökset estävät tavallisen lain soveltamisen parlamentin jäseniin, mikä luo jäsenille erityisen suojatun oikeudellisen aseman. Erityisen ongelmallisena aineellisen koskemattomuuden säännökset voidaan nähdä tilanteissa, joissa niitä sovelletaan parlamentaariseen puheeseen, joka voidaan tulkita vihapuheeksi. Aineellinen koskemattomuus rajoittaa kansalaisten ja viranomaisten oikeutta nostaa syyte parlamentin jäsentä vastaan. Tällä on vakavat seuraukset vihapuhekriminalisointien kohdalla, sillä koskemattomuus estää rikosten tutkinnan ja käsittelyn tuomioistuimessa. Kriminalisoidussa vihapuheessa on kyse vakavista rikoksista, joilla loukataan ihmisarvoa ja yllytetään syrjintään tai jopa väkivaltaan. Nämä näkökohdat puoltavat näkemystä siitä, että valtioissa, joissa aineellinen koskemattomuus voidaan poistaa parlamentin suostumuksella, tulisi erityisesti vakavien vihapuherikosten kohdalla saattaa asia riippumattoman tuomioistuimen ratkaistavaksi.

Poliisin tehtävänä on oikeus- ja yhteiskuntarauhan turvaaminen. Tehtävänsä hoitamiseksi poliisille on säädetty kansalaisten perusoikeuksiin puuttuvia toimivaltuuksia. Poliisi käyttää merkittävää julkista valtaa ja on joissain tilanteissa velvoitettu toimimaan myös vapaa-aikana. Näiden kansainvälisestikin poikkeuksellisen laajojen toimivaltuuksien takeena ja perusteena on kansalaisten luottamus poliisiin. Poliisin luottamusta arvioidaan kansalaisten keskuudessa monista lähtökohdista. Yksittäisen poliisimiehen käyttäytymisestä tehdään usein koko organisaatiota koskevia johtopäätöksiä. Kansalaisten luottamuksen ylläpitäminen edellyttää, että poliisimies käyttäytyy luottamuksen arvoisesti ja tämä käyttäytymisvelvollisuus ulottuu myös poliisimiehen vapaa-aikaan. Lain mukaan poliisimies on virassa ja yksityiselämässään velvollinen käyttäytymään siten, ettei hänen käyttäytymisensä ole omiaan vaarantamaan luottamusta poliisille kuuluvien tehtävien asianmukaiseen hoitoon. Laki edellyttää lisäksi, että poliisi toimii asiallisesti ja puolueettomasti sekä yhdenvertaista kohtelua ja sovinnollisuutta edistäen. Tämä on oikeusdogmaattinen tutkielma, mikä tarkastelee poliisimiehen käyttäytymisvaatimusten sisältöä ja rajoja suhteessa poliisimiehen perustuslain turvaamaan sananvapauteen hänen toimiessaan eri rooleissa. Tutkielmassa tulkitaan ja systematisoidaan poliisimiehen käyttäytymistä ohjaavaa lainsäädäntöä ja sananvapauden käyttötilanteisiin liittyvää oikeuskäytäntöä. Oikeuskäytännössä poliisimiehen sananvapautta rajoittavat asiallisuusvaatimus, lojaliteettivelvollisuus ja siihen kuuluva puolueettomuusvaatimus, sekä yhdenvertaisen kohtelun ja sovinnollisuuden edistämisen velvoitteet. Jossain määrin myös työnantajan sisäisillä ohjeilla on merkitystä, mutta ne lähinnä ohjaavat ajattelua. Käyttäytymisvelvollisuuden tarkastelussa ratkaisevaa on kokonaisarviointi. Poliisimiehellä, kuten muillakin, on perustuslain takaama sananvapaus. Sitä voidaan poliisin tehtävä huomioon ottaen rajoittaa siinä määrin, kuin se on poliisin toimintaa kohtaan koettavan luottamuksen kannalta välttämätöntä. Rajoitukset ovat tiukimmat poliisimiehen virkamiesroolissa tehdyissä julkisissa kannanotoissa ja lievimmät yksityishenkilönä tehdyissä ei-julkisissa kannanotoissa. Poliisimiehen on tunnistettava oma asemansa ja se mitä hän edustaa erilaisissa tilanteissa. Onko hän viestijänä yksityishenkilö, jonkin yhteisön jäsen vai viranomaisen edustaja ja onko viesti julkinen vai yksityinen. Käyttäessään sananvapauttaan vapaa-aikanakin asiallisesti ja puolueettomasti sekä yhdenvertaista kohtelua ja sovinnollisuutta edistäen poliisimies voi varmistua, että hän ei kannanotoillaan vaaranna luottamusta poliisille kuuluvien tehtävien asianmukaiseen hoitoon.

Tutkielmassa analysoidaan kontekstuaalisen lainopin metodilla Lissabonin sopimuksen (LS) vaikutuksia Euroopan unionin tuomioistuimen (EUT) sananvapautta koskevaan oikeuskäytäntöön viestintäoikeuden näkökulmasta. Tutkimushypoteesina on EU:n perusoikeuskirjan (POK) ja siinä suojatun sananvapauden oikeudellisen aseman vahvistuminen, sillä LS:n voimaantulon myötä 1.12.2009 POK:lla on primäärioikeudellinen asema EU-oikeudessa. Tutkimuskysymykset perustuvat Mikko Hoikan alkuvuonna 2009 ilmestyneen väitöskirjan “Sananvapaus Euroopan unionin oikeudessa” johtopäätöksiin. Tutkielmassa tutkitaan, punnitaanko sananvapautta LS:n jälkeen edelleen osana EU:n perusvapausrajoituksia. Toiseksi tutkitaan, onko sananvapautta suojattu EUT:n sananvapaustapauksissa yhtenevästi vai ristiriitaisesti Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) oikeuskäytännön kanssa. Tutkimustulokset kootaan taulukkoon kunkin EUT:n sananvapaustapauksen osalta. LS:lla muutettu SEU 6 artikla selkeyttää ja vahvistaa harmonista perusoikeussuojaa EU-oikeudessa, joka koostuu POK 11 artiklassa suojatusta sanan- ja tiedonvälityksen vapaudesta, jota tulkitaan POK:n horisontaaliartikloiden ja POK:n 11 artiklan selityksen mukaisesti. Sen lisäksi EIS 10 artiklassa taattu ja yhteisestä valtiosääntöperinteestä johtuva sananvapaus ovat yleisinä periaatteina osa unionin oikeutta, mikä rikastuttaa ja luo joustavuutta EU-oikeuden sananvapaussuojaan. SEU 6 artikla sääntelee EUT:n sananvapaustulkintoja, jotka liittyvät pääsääntöisesti POK 11(2) artiklan median moniarvoisuuden turvaamiseen. POK 11(2) artikla tiedonvälityksen vapaudesta perustuu EUT:n sisämarkkinaperusteiseen oikeuskäytäntöön, jossa painotetaan kaupallisten toimijoiden sananvapauden suhdetta EU:n sisämarkkinoiden perusvapauksiin eli tavaroiden, palveluiden, henkilöiden ja pääomien vapaaseen liikkuvuuteen. EUT:n sananvapausrajoitusten suhteellisuusperiaatteen arviointi ja tulkinta ovat pääosin yhteneviä EIT:n EIS 10(2) artiklaa koskevan oikeuskäytännön kanssa. Sananvapausrajoituksen välttämättömyyttä arvioidaan EUT:ssa EIT:sta poiketen sisämarkkinaperusteisesti EU:n yleisen edun ja tavoitteiden sekä POK:ssa suojattujen muiden oikeuksien ja vapauksien turvaamiseksi, mikä mahdollistaa myös ristiriitaisen sananvapaustulkinnan EUT:n ja EIT:n välillä. EU-oikeuden LS:n jälkeinen välineneutraali kaupallinen sananvapauskäsitys monipuolistaa EUT:n sananvapaustulkintaa ja hälventää sananvapauden aikaisempaa vastakkainasettelua sisämarkkinoiden perusvapauksien kanssa. Uusimmissa EUT:n sananvapaustapauksissa sananvapautta tulkitaan poikkeuksellisesti perusoikeuskollisiossa varallisuusarvoisten oikeuksien kuten elinkeinovapauden tai immateriaalioikeuksien kanssa eikä ainoastaan suhteessa sisämarkkinoiden perusvapauksiin. EUT:n sananvapaustulkinnassa ei voida enää ohittaa perusoikeuspunnintaa sisämarkkinoiden perusvapauksien eduksi. EUT:n uusimman sananvapaustapauksen perusoikeuspunnintaa koskevalla tulkintaohjeella pyritään perusoikeuksien väliseen tasapainoon ja yhteensovittamiseen, mikä vahvistaa perusoikeuksien asemaa ja lisää perusoikeustulkintojen ennakoitavuutta EUT:n LS:n jälkeisissä sananvapaustulkinnoissa. Siitä huolimatta, että LS vahvisti sananvapauden oikeudellista asemaa ja monipuolisti sananvapauskäsitystä, sananvapautta ja sen rajoittamista tulkitaan EUT:ssa edelleen pääsääntöisesti suhteessa EU:n perusvapauksiin niin kuin aikana ennen LS:ta.

Vihapuheelle ei ole olemassa yhtä oikeaa määritelmää, mutta käytännössä siihen on perinteisesti katsottu sisältyvän rasistinen tai syrjivä elementti. Tällainen elementti korostuu etenkin ryhmiin kohdistetussa vihapuheessa siinä missä yksilöön kohdistetussa vihapuheessa voi korostua myös kunnian ja maineen loukkaaminen, mahdollisesti jopa ilman syrjintäelementtiä. Vaikka vihapuhe itsessään ei ole uusi ilmiö, viestinnän keskittyessä entistä enemmän sosiaalisen median alustoihin, myös vihapuheen määrä on yleistynyt sosiaalisessa mediassa. Tätä voidaan kenties ainakin osittain selittää sillä, että verkossa käyttäjillä on mahdollisuus verhoutua anonyymien nimimerkkien taakse. Toisaalta sosiaalisen median luonteeseen kuuluu, että nimenomaan käyttäjät viestivät ja tuottavat sisältöä alustalla itse alustan roolin jäädessä passiiviseksi sisällöntuotannon suhteen. Tämän vuoksi kysymys ensinnäkin siitä, millainen poistamisvastuu sosiaalisen median alustalla on muiden julkaiseman tai levittämän vihapuheen poistamisesta sekä toiseksi siitä, pitäisikö tämän poistamisvastuun olla ankarampi, on ajankohtainen. Kyse sosiaalisen median alustoille kohdistetuista velvoitteista vihapuhesisällön torjumiseksi liittyy olennaisesti perus- ja ihmisoikeutena turvattuun sananvapauteen ja sen rajoittamiseen. Sananvapautta voidaan kuitenkin rajoittaa tietyn edellytyksin. Tällaisissa tilanteissa toistensa kanssa jännitteessä olevat perus- ja ihmisoikeudet tulee pyrkiä tasapainottamaan niin, että kumpikin voisi toteutua mahdollisimman täysimääräisesti. Vihapuheen kontekstissa muita tällaisia relevantteja perus- ja ihmisoikeuksia ovat muun muassa yksityisyyden tai yksityiselämän suoja sekä syrjinnän kielto. Tämän tutkielman tarkoituksena onkin selvittää, millainen poistamisvastuu sosiaalisen median alustalla on kolmannen tuottaman vihapuhesisällön torjumisessa sekä pitäisikö tällaisen vastuun olla ankarampi vihapuheen uhrien perus- ja ihmisoikeuksien turvaamiseksi. Tällaisina vihapuheen uhrin kannalta merkittävinä perus- ja ihmisoikeuksina tutkitaan yksityiselämän suojaa ja syrjinnän kieltoa. Tutkimuksen tarkoituksena on lisäksi selvittää, olisivatko tällaiset ankarammat poistamisvelvoitteet ongelmallisia sananvapauden kannalta. Tutkielmassa tarkastellaan mahdollista ongelmallisuutta sananvapauden kannalta perusoikeuksien yleisten rajoitusedellytysten valossa. Tutkielmassa esitetään myös oikeusvertailevia näkökohtia ja annetaan de lege ferenda -tyylisiä suosituksia siitä, miten sananvapaus pystyttäisiin turvaamaan sosiaalisen median vihapuheen torjumista koskevan poistamisvastuun kontekstissa. Tarkastelun keinot nojautuvat ensisijaisesti lainoppiin. Lähdeaineistona käytetään muun muassa perustuslakia (731/1999), Euroopan unionin perusoikeuskirjaa, Euroopan ihmisoikeussopimusta sekä sähköisen viestinnän palveluista annettua lakia (917/2014), johon on muun muassa implementoitu EU:n sähköistä kaupankäyntiä koskeva direktiivi 2000/31/EY sekä audiovisuaalisia mediapalveluja koskeva direktiivi 2010/13/EU ja sitä muuttava direktiivi (EU) 2018/1808. Myös kyseiset direktiivit ovat lähdeaineistona, sillä sosiaalisen median kontekstissa eurooppaoikeudellisilla lainsäädäntöinstrumenteilla on jopa kansallista lainsäädäntöä suurempi merkitys. Tarkastelun kohteena on myös joitakin EU:n soft law -instrumentteja. Saksassa huomiota herättänyt verkkovalvontalaki (saksaksi Netzwerkdurchsetzungsgesetz, ”NetzDG”) velvoittaa muun muassa monia sosiaalisen median alustoja sanktioiden uhalla muun muassa arvioimaan laittomasta sisällöstä saadut ilmoitukset tiettyjen aikarajojen sisällä. Tästä saksalaisesta sääntelystä on nostettu esiin joitakin oikeusvertailevia argumentteja. Euroopan komission ehdotus digipalvelusäädökseksi (COM/2020/825) voidaan nähdä askeleena saksalaisen verkkovalvontalain suuntaan, sillä alustoille ehdotetaan asetettavan ankarampia velvoitteita laittoman sisällön, kuten vihapuheen, torjumiseksi sanktioiden uhalla. ”Erittäin suurille verkkoalustoille”, joihin moni sosiaalisen median alustoista lukeutuisi, on ehdotettu säänneltävän lisävelvoitteita. Käytännössä verkkoalustoille kohdistettujen ankarien velvoitteiden on pelätty johtavan sananvapauden hiljennysvaikutukseen (chilling effect), mikäli sosiaalisen median alustat poistavat sanktioiden pelossa myös laillista sisältöä. Vaikka perus- ja ihmisoikeusvelvoitteet velvoittavat ensi sijassa valtiota, tässä tutkielmassa joudutaan ottamaan kantaa poistamisvastuun kannalta myös siihen, missä määrin yksityisten toimijoiden, kuten sosiaalisen median alustojen, voidaan velvoittaa tai olettaa asianmukaisesti noudattavan perus- ja ihmisoikeuksia sisällön poistamispäätöksissään. Näin ollen tutkielmassa tarkastellaan myös perus- ja ihmisoikeuksien horisontaalivaikutusta. Tutkielmassa tarkastellaan muun muassa sitä, saavatko verkkoalustat käyttöehdoissaan kieltää alustallaan muutakin sisältöä kuin selvästi laitonta sisältöä, kuten selvästi laitonta vihapuhetta. Tarkastelun kohteena on toisaalta myös se, voiko kyseessä olla perustuslain 124 §:n mukainen julkisten hallintotehtävien antaminen muille kuin viranomaiselle tapauksissa, joissa sosiaalisen median alustan ylläpitäjä punnitsee sisällön laillisuutta.

Whistle blowing eli väärinkäytösten ilmoittaminen on viimeaikaisen kehityksen johdosta noussut relevantiksi kysymykseksi myös kansallisen työoikeuden näkökulmasta. Tutkielmassa tarkastellaan työnsä yhteydessä havaitsemistaan väärinkäytöksistä ilmoittavan työntekijän asemaa. Ilmoitustapauksissa työnantajan edut sekä työntekijän suojelun periaate ja toisinaan myös julkisen edun toteutuminen ovat keskenään jännitteisessä asemassa. Väärinkäytöksistä ilmoittavan työntekijän asemaa normittavat niin kansainväliset, EU-oikeudelliset, kansalliset kuin työpaikkakohtaisestikin luodut normistot. Tutkielman tavoitteena on jäsentää eritasoisen normiston keskinäistä suhdetta ja merkitystä työsuhteen osapuolten kannalta. Tutkielmassa tarkastellaan myös työntekijän ilmoitusmenettelyn sallittavuutta työsuhteesta johtuvien velvoitteiden näkökulmasta. Lisäksi tutkielmassa pyritään hahmottamaan työoikeudellisesta näkökulmasta käsin työntekijän sananvapauden rajoihin liittyviä kysymyksiä ja niiden merkitystä arvioitaessa työntekijän ilmoitusmenettelyä. Syksyllä 2019 annetun niin sanotun EU:n whistle blowing -direktiivin tarkoituksena on tehostaa unionin oikeuden täytäntöönpanon valvontaa tietyillä aloilla vahvistamalla yhteiset vähimmäisvaatimukset korkean suojelun tarjoamiseksi henkilöille, jotka ilmoittavat unionin oikeuden rikkomisesta. Tutkielmassa tarkastellaan, millaisia muutostarpeita whistle blowing - direktiivi aiheuttaa kansalliseen työoikeuteen, ja kuinka se vaikuttaa kansallisen työoikeuden tulkintaan.