Browsing by Title

Tiivistelmä Psilosybiinin terapeuttisia vaikutuksia tutkittiin jo 1950- ja 1960-luvuilla, mutta tutkimus tyrehtyi, kun psilosybiini luokiteltiin laittomaksi huumausaineeksi 1970-luvulla. Kiinnostus psilosybiinin terapeuttiseen potentiaaliin on herännyt 2000-luvulla uudelleen. Yhdysvaltain elintarvike- ja lääkevirasto FDA on nimennyt psilosybiiniavusteisen psykoterapian läpimurtoterapiaksi masennuksen sekä hoitoresistentin masennuksen hoidossa vuonna 2018. Tässä katsauksessa tarkasteltiin, minkälaisia tuloksia psilosybiiniavusteisen psykoterapian vaikutuksesta masennukseen on saatu 2000-luvulla tehdyissä kliinisissä tutkimuksissa. Tutkimustulosten lisäksi tarkasteltiin tutkimusten puutteita ja hoidon turvallisuutta. Tutkimusaineisto kerättiin PubMed-tietokannasta syys- ja lokakuun 2021 aikana. Moderni tutkimus psilosybiiniavusteisen psykoterapian vaikutuksesta masennukseen on vasta hyvin alkuvaiheessa. Tulokset ovat positiivisia: potilaiden masennusoireet olivat kaikissa tutkimuksissa merkitsevästi vähentyneet heti hoidon jälkeen ja vaikutus kesti muutamasta viikosta muutamaan kuukauteen. Tutkimusten otoskoot ovat kuitenkin pieniä ja vain puolet tutkimuksista on plasebokontrolloituja. Plasebokontrolloiduissa tutkimuksissa on käytetty ristikkäisasetelmaa, sokkoutus on haastavaa ja sen onnistumisesta on raportoitu puutteellisesti. Nämä tekijät heikentävät efektikokojen luotettavuutta. Huolellisesti toteutettuna psilosybiiniavusteinen psykoterapia on turvallinen hoitomuoto. Psilosybiinin sivuvaikutukset olivat ohimeneviä, eikä vakavia sivuvaikutuksia havaittu lainkaan.

Syöpäsairaudet ovat yleisin kuolinsyy maailmassa, ja parantumattomaan syöpään liittyy usein potilaan elämänlaatua merkittävästi haittaavaa ahdistus- ja masennusoireilua. Usein tähän psyykkiseen ahdinkoon liittyy eksistentiaalista kärsimystä, joka juontuu esimerkiksi kuolemanpelosta, elämän merkityksettömäksi kokemisesta, yksinäisyydestä ja toivottomuudesta. Psykedeeliavusteisia hoitomuotoja pidetään yhtenä tulevaisuuden mahdollisuutena osana palliatiivista hoitoa syöpäsairailla, sillä psykedeelien tuottamiin tajunnantilan ja kognition muutoksiin sekä henkisiin kokemuksiin on liitetty eksistentiaalisen kärsimyksen vähenemistä ja elämän merkitykselliseksi kokemisen lisääntymistä. Klassisten psykedeelien kentältä erityisesti psilosybiini on herättänyt lääketieteellistä kiinnostusta, sillä sitä on käytetty vuosituhansien ajan eri ihmisyhteisöissä sakramentaalisiin ja parantaviin tarkoituksiin. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on selvittää, miten psilosybiini on yhteydessä ahdistuksen ja masennuksen vähenemiseen syöpäsairailla potilailla. Tiedonkeruumenetelmänä käytettiin systemaattista aineistohakua Scopus- ja Web of Science -tietokannoista. Mukaan valikoitui viisi yksittäistä tutkimusta, joista neljässä tutkittiin syöpää sairastavien henkilöiden masennus- ja ahdistusoireiden muutosta suhteessa psilosybiinin nauttimiseen kontrolloidussa tutkimusympäristössä. Viides tutkimus on seurantatutkimus yhdelle edellä mainituista kokeellisista tutkimuksista. Tutkimusten valintakriteerinä oli, että koehenkilöiden ahdistusta ja masennusta oli mitattu jollakin kvantitatiivisella menetelmällä ja että tutkimus oli julkaistu vuoden 2000 jälkeen. Tämän katsauksen tulokset osoittivat, että psilosybiini yhdessä kokemukseen valmistelevien ja sitä integroivien tapaamisten kanssa tuottaa merkittävää ahdistuksen ja masennuksen vähenemistä. Koehenkilöt arvioivat psilosybiinikokemukset itselleen merkityksellisiksi ja luonteeltaan henkisiksi. Muutokset olivat myös ajassa pysyviä. Psilosybiinin tuottamilla mystisillä kokemuksilla löydettiin myös olevan medioiva rooli psilosybiinin tuottamien positiivisten vaikutusten välittymisessä, vaikka yhteys ei ollutkaan enää 4,5 vuoden seurantajakson päättyessä tilastollisesti merkitsevä. Tämä katsaus antaa viitteitä siitä, että psilosybiinillä on potentiaalia syöpäsairaiden potilaiden masennus- ja ahdistusoireilun vähentämisessä sekä elämänlaadun parantamisessa osana palliatiivista hoitoa. Psilosybiinin vaikutusmekanismeiksi ahdistus- ja masennusoireilun vähentämisessä on ehdotettu henkisyyden kokemuksia sekä juurtuneiden ajattelu- ja käyttäytymismallien muuttumista, mutta varmuutta ei toistaiseksi ole. Tähän katsaukseen valittujen tutkimusartikkelien osalta rajoitteisiin lukeutuu mahdollisesti vinoutunut otos, jossa lähtötason kiinnostus psykedeeleihin voi olla valtaväestöä suurempi, sekä keskusteluhoidon ja psilosybiinin yhteisvaikutus, jota ei voitu vakioida. Tulevaisuudessa tarvitaan jatkotutkimuksia entistä kattavammalla otannalla tulosten vahvistamiseksi sekä laadullista tutkimusta psilosybiinin vaikutusmekanismien tarkemmaksi ymmärtämiseksi.

Tavoitteet: Palliatiivisen hoidon tarve tulee kasvamaan tulevaisuudessa väestön ikääntyessä. Psyykkinen oireilu, kuten mieliala-, ahdistuneisuus- ja eksistentiaalinen oireilu, on palliatiivisen hoidon piirissä yleistä, ja sen hoitaminen on toistaiseksi osoittautunut haastavammaksi kuin peruspopulaatiossa. Psykedeeliavusteinen psykoterapia (psychedelic-assisted psychotherapy, PAT) on hoitomuoto, jonka soveltamista psykiatriaan on alettu 2000-luvulla tutkia uudestaan lähes täydellisen parikymmentä vuotta kestäneen tauon jälkeen. Tässä tutkielmassa arvioidaan kirjallisuudessa kertynyttä näyttöä psykedeeliavusteisen terapian sovellettavuudesta, tehokkuudesta ja turvallisuudesta palliatiivisen hoidon kontekstissa. Menetelmät: Tutkimuskirjallisuus haettiin PubMed-, Web of Science - ja Google Scholar -tietokannoista hakusanalla ”psychedelic-assisted psychotherapy palliative care”. Tutkimuksia etsittiin myös aiheeseen liittyvien artikkeleiden lähdeluetteloista. Tulokset ja johtopäätökset: Tulosten mukaan psykedeeliavusteinen terapia on turvallinen ja hyvin palliatiivisen hoidon kontekstiin soveltuva hoitomuoto. Tutkimuksissa saavutettiin efektikooltaan suuria vaikutuksia potilaiden ahdistus-, masennus- ja eksistentiaalisissa oireiden hoidossa. Tutkimusta on kuitenkin tehty vielä kohtuullisen vähän ja tulosten tulkintaa rajoittaa tietyt metodologiset haasteet, kuten sokkouttamisen vaikeus ja odotusvaikutukset. Psykedeeliavusteinen terapia on kuitenkin lupaava hoitomuoto, jonka tutkimus tulee todennäköisesti lisääntymään lähivuosina entisestään.

Tavoitteet. Tämän kandidaatintutkielman tarkoituksena on luoda katsaus psykogeenis-ten äänihäiriöiden kuntoutusmenetelmiin sekä niiden vaikuttavuuteen. Tässä kirjalli-suuskatsauksessa pyrin kartoittamaan psykogeenisten äänihäiriöiden syntymekanisme-ja, interventioita sekä puheterapian roolia häiriön hoidossa. Lisäksi pyrin selvittämään erilaisten kuntoutusmenetelmien vaikuttavuutta. Menetelmät. Tutkimus toteutettiin integroivana kirjallisuuskatsauksena, jonka aineisto on koostettu tieteellisistä artikkeleista. Artikkelit ovat valikoituneet hakulausekkeen pe-rusteella. Hakulausekkeeni ovat: (psychogenic AND speech disorders) AND (speech therapy). Tulokset ja johtopäätökset. Psykogeenisiä äänihäiriöitä arvioidaan ja hoidetaan monitie-teellisesti. Äänen arvioinnissa käytetään endoskooppisia tutkimuksia, äänen akustista analyysia sekä erilaisia kyselylomakkeita. Psykologisten taustatekijöiden arviointi suori-tetaan potilashaastatteluin ja kyselylomakkein. Psykogeenisten äänihäiriöiden kuntou-tuksessa yhdistyvät ääniterapia sekä psykologinen kuntoutus. Ääniterapiaa toteutetaan fonaatiota tavoittelevilla konservatiivisilla ääniharjoituksilla. Psyykkisiä taustatekijöitä hoidetaan keskustelemalla asiakkaan kanssa äänihäiriön synnyttäneistä sekä ylläpitä-vistä tekijöistä sekä kognitiivisen käyttäytymisterapian menetelmiä hyödyntäen. Ääniterapia tehoaa hyvin psykogeenisten äänihäiriöiden hoidossa edellyttäen, että terapiaan sisältyy äänihäiriötä ylläpitävän psyykkisen kuormituksen lievittäminen. Erityisesti kognitiivinen käyttäytymisterapia on osoittautunut tässä tehokkaaksi. Lisää tutkimusta tarvittaisiin siitä, millä ehdoin puheterapeutti voi toimia hoitavana ammattilaisena psykogeenisen äänihäiriön hoidossa ja riittääkö esimerkiksi Suomessa opiskellun logopedian opintokokonaisuuteen sisältyvän psykologian oppimäärä häiriön hoitoon.

In organizations it is more and more common to understand that time is not the only resource employees possess. The concept of psychological capital is intended to describe those people’s psychological resources that positively affect the quality of work. Psychological capital depicts people’s ability to appraise situations positively and succeed in goals based on confidence, motivation and failure tolerance. It can be developed intentionally and it is a measurable concept. It consists of four dimensions: hope, optimism, resilience and self-efficacy. Psychological capital has an effect, among other things, on work performance and well-being. So far, there is only preliminary evidence that psychological capital can be developed with short intervention trainings. However, the scope of the interventions so far have been narrow. Research on the development of psychological capital is very limited and more research is needed. This review states that by understanding the antecedents of psychological capital more comprehensive and effective interventions can be developed. In addition, the shortcomings of the research and suggestions for future studies are highlighted.

Psychosis is a condition in which a person's sense of reality is weakened and he/she has considerable difficulty in distinguishing what is true and what is not. Psychosis includes a number of different symptoms. The most typical symptoms are various hallucinations and delusions, fragmentation of thought and speech and abnormal behavior. For example, schizophrenia, psychotic depression, bipolar disorder, schizoaffective disorder and various personality disorders may include psychotic episodes. In schizophrenia there are significant difficulties in all domains of cognition. Difficulties can be observed in childhood. Children who develop schizophrenia in later years experience difficulties which have been observed as early as age 3. In first grade, their grades are about one standard deviation lower than those of their peers. The cognitive level prior to illness has not been associated with the timing of the illness, so the deficits in cognition can not be explained by pre-symptoms. As psychotic illness progresses, the level of cognitive function remains stable. This hypothesis is supported by most of the research. However, the results are in some respects contradictory. According to some research, cognitive functioning weakens steadily as the illness progresses. Some results have found that cognitive functioning improves as the disease progresses. Similarly, there are contradictory results as to the relationship between psychotic symptoms (positive and negative) and cognitive functioning. Support is most prevalent in the hypothesis that there is no connection between the level of difficulty of psychotic symptoms and cognitive deficits. In psychotic patients, the level of cognitive impairment has a greater effect on overall functional capacity than the symptoms of psychosis. The difficulty of cognitive disorders predicted lower real world functioning more than the difficulty of positive or negative symptoms. In addition to the clinical symptoms of psychosis, it is important to always evaluate cognitive functioning and aim to rehabilitate cognition.

Psykopatia on käsitteenä vanha ja tutkimusta psykopatian ja väkivallan yhteydestä on paljon. Näiden korrelaatio on PCL-R menetelmää käyttäneissä tutkimuksissa ollut kohtuullinen, mutta kriittisemmät tutkimukset ovat huomauttaneet, ettei PCL-R:ään kuuluvat antisosiaaliset elementit välttämättä kuuluisi psykopatian kriteereihin ja ettei PCL-R välttämättä ole tarpeeksi validoitu tapa mitata psykopatiaa. Tämän lisäksi paljon tukea saaneen teorian mukaan psykopatia vaikuttaa jakautuvan primaariseen ja sekundaariseen psykopatiaan, mikä tarkoittaa, että eroja näiden kahden ryhmän yhteydellä väkivaltakäyttäytymiseen saattaa esiintyä. Täten katsauksen tavoitteena on ymmärtää psykopatian ja väkivallan välillä esiintyvää yhteyttä tutkimalla psykopatian konstruktiota ja vertailemalla PCL-R:llä saatuja tuloksia muihin psykopatiamittareihin. Kaikki tutkimukset on haettu google scholarista tai merkittävimmissä artikkeleissä käytetyistä lähteistä. Hakusanoina on käytetty mm. “psychopathy and violence”, “primary and secondary psychopathy”, “PCL-R and violence”, “PPI and violence” sekä “CAPP and violence”. Kaikki tutkituista psykopatiamittareista vaikuttivat kuitenkin olevan yhteydessä väkivaltakäyttäytymiseen, joskin yhteys oli merkittävästi kiinni menetelmien antisosiaalisista tai behavioraalista osatesteistä. PCL-R:n faktori 1 (interpersonaalisuus-affektiivisuus) ei ole tutkimuksissa lisännyt inkrementaalista validiteettia faktorille 2 väkivallan ennustamiseksi. Lisäksi, joissakin tutkimuksissa faktori 1 näytti päinvastoin heikentävän yhteyttä. Tulokset olivat PPI:n ja CAPP:n osilta samankaltaiset, mikä viittaa siihen, ettei spesifisti psykopatialle ominaiset piirteet välttämättä ole yhteydessä väkivaltakäyttäytymiseen. Koska psykopatiamittareista etenkin PCL-R on oikeudellisessa kontekstissa yleisesti käytetty väkivallanriskiarvion mittari, olisi näiden tutkimusten valossa tärkeää harkita väkivallanriskiarvioon suunnitellun HCL-20 mittarin käyttöä kyseisessä tarkoituksessa mahdollisen stigmatisoinnin ehkäisemiseksi.

Tavoitteet. Mielenterveyden häiriöt ovat yksi suurimmista syistä pitkiin poissaoloihin työstä maailmanlaajuisesti. Poissaolosta aiheutuvien kustannusten ja inhimillisen kärsimyksen vuoksi on tärkeää pyrkiä tunnistamaan työhön paluuta ennustavia, muokattavissa olevia tekijöitä. Työhön liittyvien psykososiaalisten tekijöiden on todettu ennustavan työhön paluuta, mutta toistaiseksi niitä on tutkittu erityisesti mielenterveyden häiriöiden yhteydessä vähän. Tämän tutkielman tavoitteena on selvittää, mitkä tekijät psykososiaalisessa työympäristössä ennustavat työhön paluuta mielenterveyssyistä johtuvan poissaolon jälkeen. Menetelmät. Lähdekirjallisuus hankittiin OvidMedline ja Google Scholar -tietokannoista yhdistellen hakusanoja ”return to work”, ”mental disorder”, ”psychosocial work environment”, ”depression” ja ”anxiety”. Hakukriteerinä oli lisäksi julkaisuajankohta 2010-luvulla tai sen jälkeen. Tulokset ja johtopäätökset. Psykososiaalisen työympäristön tekijöistä työhön liittyvät vaatimukset ja hallinnan tunne olivat selkeimmin yhteydessä työhön paluuseen lyhyen mielenterveyspoissaolon jälkeen. Sen sijaan vaivannäön ja palkitsevuuden, sosiaalisen tuen, johtamisen ja ilmapiiritekijöiden osalta näyttö oli heikompaa. Koska korkeat vaatimukset ja matala hallinnan tunne ennustivat myöhempää työhön paluuta, näihin tulisi kiinnittää työpaikoilla enemmän huomiota. Tulevissa tutkimuksissa tulisi selvittää erityisesti johtamisen laadun ja ilmapiiritekijöiden yhteyttä työhön paluuseen tarkemmin. Psykososiaalinen työympäristö vaikuttaa olevan lyhyellä aikavälillä keskeinen työhön paluuta ennustava tekijä. Näin ollen tulevaisuudessa olisi tärkeää kehittää psykososiaalisiin tekijöihin keskittyviä interventioita ja tutkia niiden vaikutusta mielenterveyspoissaoloon.

Tavoitteet. Indusoituneessa psykoottisessa häiriössä yksi tai useampi aiemmin oireilematon henkilö omaksuu psykoottisesti oireilevan henkilön harhoja. Kirjallisuuskatsauksessa tavoitteenani on kartoittaa, mitä psykososiaalisia riskitekijöitä indusoituneessa psykoottisessa häiriössä on. Menetelmät. Etsin lähteitä PubMed ja Google Scholar -tietokannoista syksyllä 2022 erityisesti hakusanoilla ”induced psychotic disorder”, ”folie a deux”, ”shared psychotic disorder”, ”shared psychosis” ja ”shared delusional disorder”. Otin kirjallisuuskatsaukseen mukaan vain 2000-luvun tutkimuksia. Tulokset ja johtopäätökset. Merkittävimpiä yksittäisiä psykososiaalisia riskitekijöitä indusoituneessa psykoottisessa häiriössä ovat sosiaalinen eristäytyneisyys sekä tiivis ihmissuhde psykoottisesti oireilevan henkilön kanssa. Muut psykososiaaliset riskitekijät ovat samoja muiden psykoottistyyppisten häiriöiden riskitekijöiden kanssa. Tällaisia riskitekijöitä ovat muun muassa heikot kognitiiviset kyvyt, stressi, epäsuotuisa ympäristö, psyykkinen sairastavuus sekä tietyt persoonallisuuden piirteet. Psykososiaaliset riskitekijät ovat luonteeltaan kasaantuvia ja toimivat joskus häiriön laukaisevana tekijänä sille geneettisesti alttiilla henkilöllä.

Tämän kandidaatintutkielman tavoitteena oli tuottaa integroiva kirjallisuuskatsaus afaattisen puheen itsekorjausten ja itsemonitoroinnin yhteydestä afasiasta toipumiseen. Aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet, että puheen itsekorjausyrityksiä ja itsemonitoroinnin haasteita esiintyy afaattisilla puhujilla terveitä verrokkeja enemmän. Afaattinen puhe katkeaa useammin itsekorjausyrityksiin ja on sujumattomampaa kuin ei-afaattinen puhe. Lisäksi afaattisten puhujien välillä on eroja itsekorjaus- ja itsemonitorointitaidoissa. Toistaiseksi ei tiettävästi ole tehty katsausta siitä, ennustaako itsekorjaus- tai itsemonitorointitaito ja sen kehittyminen afasian oirekuvan lieventymistä tai oppimista. Tässä tutkielmassa vastataan kysymykseen siitä, ovatko puheen itsekorjaukset ja itsemonitorointi yhteydessä afasiasta toipumiseen. Toipuminen määritellään tässä tutkielmassa sisältämään sekä spontaanin toipumisen että kuntoutuksella aikaansaadut hyödyt ja lisäksi oppimisen. Tämän tutkielman tutkimusmenetelmä oli integroiva kirjallisuuskatsaus. Tutkielman systemaattinen tiedonhaku kohdistettiin kolmeen tietokantaan. Aineistoon sisällytetyt tutkimusartikkelit valikoituivat Pubmed- ja Scopus-tietokannoista hakulausekkeella (aphasi*) AND (self-correct* OR self-monitor*). Poissulkukriteerien kautta lopulliseen aineistoon valikoitui viisi tutkimusartikkelia, jotka käsittelivät itsekorjausten ja/tai itsemonitoroinnin yhteyttä toipumiseen tai oppimiseen afasiassa. Aineistoon sisältyvät tutkimukset olivat ilmestyneet USA:ssa tai Iso-Britanniassa aikavälillä 1958-2016 ja ne oli toteutettu toisistaan poikkeavilla tutkimusmenetelmillä, mistä johtuen koehenkilöiden ja interventioiden välillä oli huomattavaa vaihtelua. Analysoidun aineiston perusteella voidaan todeta, että puheen itsekorjauksilla ja itsemonitoroinnilla on korrelatiivinen yhteys afasiasta toipumiseen kielellisten taitojen kehittymisen kautta. Aineistossa löydettiin kausaalinen yhteys ainoastaan spontaanien nimeämisen itsekorjausten ja oppimisen väliltä. Itsekorjausten ja itsemonitoroinnin yhteydestä toipumiseen ja oppimiseen tarvittaisiin kuitenkin lisää kokeellista tutkimusta. Tulosten antaman näytön perusteella afaattisen henkilön itsekorjaus- ja itsemonitorointitaitoja voitaisiin käyttää kliinisessä työssä kielellisten taitojen arvioinnin ja ennusteen luomisen pohjana. Erityisesti afaattisen henkilön alkutilanteen itsekorjausyrityksiä voitaisiin käyttää kielellisen kehityksen ennustajana ja itsekorjattuja sanoja kuntoutuksen pohjana.