Browsing by Title

Syöpäsairaudet ovat yleisin kuolinsyy maailmassa, ja parantumattomaan syöpään liittyy usein potilaan elämänlaatua merkittävästi haittaavaa ahdistus- ja masennusoireilua. Usein tähän psyykkiseen ahdinkoon liittyy eksistentiaalista kärsimystä, joka juontuu esimerkiksi kuolemanpelosta, elämän merkityksettömäksi kokemisesta, yksinäisyydestä ja toivottomuudesta. Psykedeeliavusteisia hoitomuotoja pidetään yhtenä tulevaisuuden mahdollisuutena osana palliatiivista hoitoa syöpäsairailla, sillä psykedeelien tuottamiin tajunnantilan ja kognition muutoksiin sekä henkisiin kokemuksiin on liitetty eksistentiaalisen kärsimyksen vähenemistä ja elämän merkitykselliseksi kokemisen lisääntymistä. Klassisten psykedeelien kentältä erityisesti psilosybiini on herättänyt lääketieteellistä kiinnostusta, sillä sitä on käytetty vuosituhansien ajan eri ihmisyhteisöissä sakramentaalisiin ja parantaviin tarkoituksiin. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on selvittää, miten psilosybiini on yhteydessä ahdistuksen ja masennuksen vähenemiseen syöpäsairailla potilailla. Tiedonkeruumenetelmänä käytettiin systemaattista aineistohakua Scopus- ja Web of Science -tietokannoista. Mukaan valikoitui viisi yksittäistä tutkimusta, joista neljässä tutkittiin syöpää sairastavien henkilöiden masennus- ja ahdistusoireiden muutosta suhteessa psilosybiinin nauttimiseen kontrolloidussa tutkimusympäristössä. Viides tutkimus on seurantatutkimus yhdelle edellä mainituista kokeellisista tutkimuksista. Tutkimusten valintakriteerinä oli, että koehenkilöiden ahdistusta ja masennusta oli mitattu jollakin kvantitatiivisella menetelmällä ja että tutkimus oli julkaistu vuoden 2000 jälkeen. Tämän katsauksen tulokset osoittivat, että psilosybiini yhdessä kokemukseen valmistelevien ja sitä integroivien tapaamisten kanssa tuottaa merkittävää ahdistuksen ja masennuksen vähenemistä. Koehenkilöt arvioivat psilosybiinikokemukset itselleen merkityksellisiksi ja luonteeltaan henkisiksi. Muutokset olivat myös ajassa pysyviä. Psilosybiinin tuottamilla mystisillä kokemuksilla löydettiin myös olevan medioiva rooli psilosybiinin tuottamien positiivisten vaikutusten välittymisessä, vaikka yhteys ei ollutkaan enää 4,5 vuoden seurantajakson päättyessä tilastollisesti merkitsevä. Tämä katsaus antaa viitteitä siitä, että psilosybiinillä on potentiaalia syöpäsairaiden potilaiden masennus- ja ahdistusoireilun vähentämisessä sekä elämänlaadun parantamisessa osana palliatiivista hoitoa. Psilosybiinin vaikutusmekanismeiksi ahdistus- ja masennusoireilun vähentämisessä on ehdotettu henkisyyden kokemuksia sekä juurtuneiden ajattelu- ja käyttäytymismallien muuttumista, mutta varmuutta ei toistaiseksi ole. Tähän katsaukseen valittujen tutkimusartikkelien osalta rajoitteisiin lukeutuu mahdollisesti vinoutunut otos, jossa lähtötason kiinnostus psykedeeleihin voi olla valtaväestöä suurempi, sekä keskusteluhoidon ja psilosybiinin yhteisvaikutus, jota ei voitu vakioida. Tulevaisuudessa tarvitaan jatkotutkimuksia entistä kattavammalla otannalla tulosten vahvistamiseksi sekä laadullista tutkimusta psilosybiinin vaikutusmekanismien tarkemmaksi ymmärtämiseksi.

Tavoitteet: Palliatiivisen hoidon tarve tulee kasvamaan tulevaisuudessa väestön ikääntyessä. Psyykkinen oireilu, kuten mieliala-, ahdistuneisuus- ja eksistentiaalinen oireilu, on palliatiivisen hoidon piirissä yleistä, ja sen hoitaminen on toistaiseksi osoittautunut haastavammaksi kuin peruspopulaatiossa. Psykedeeliavusteinen psykoterapia (psychedelic-assisted psychotherapy, PAT) on hoitomuoto, jonka soveltamista psykiatriaan on alettu 2000-luvulla tutkia uudestaan lähes täydellisen parikymmentä vuotta kestäneen tauon jälkeen. Tässä tutkielmassa arvioidaan kirjallisuudessa kertynyttä näyttöä psykedeeliavusteisen terapian sovellettavuudesta, tehokkuudesta ja turvallisuudesta palliatiivisen hoidon kontekstissa. Menetelmät: Tutkimuskirjallisuus haettiin PubMed-, Web of Science - ja Google Scholar -tietokannoista hakusanalla ”psychedelic-assisted psychotherapy palliative care”. Tutkimuksia etsittiin myös aiheeseen liittyvien artikkeleiden lähdeluetteloista. Tulokset ja johtopäätökset: Tulosten mukaan psykedeeliavusteinen terapia on turvallinen ja hyvin palliatiivisen hoidon kontekstiin soveltuva hoitomuoto. Tutkimuksissa saavutettiin efektikooltaan suuria vaikutuksia potilaiden ahdistus-, masennus- ja eksistentiaalisissa oireiden hoidossa. Tutkimusta on kuitenkin tehty vielä kohtuullisen vähän ja tulosten tulkintaa rajoittaa tietyt metodologiset haasteet, kuten sokkouttamisen vaikeus ja odotusvaikutukset. Psykedeeliavusteinen terapia on kuitenkin lupaava hoitomuoto, jonka tutkimus tulee todennäköisesti lisääntymään lähivuosina entisestään.

Tavoitteet. Tämän kandidaatintutkielman tarkoituksena on luoda katsaus psykogeenis-ten äänihäiriöiden kuntoutusmenetelmiin sekä niiden vaikuttavuuteen. Tässä kirjalli-suuskatsauksessa pyrin kartoittamaan psykogeenisten äänihäiriöiden syntymekanisme-ja, interventioita sekä puheterapian roolia häiriön hoidossa. Lisäksi pyrin selvittämään erilaisten kuntoutusmenetelmien vaikuttavuutta. Menetelmät. Tutkimus toteutettiin integroivana kirjallisuuskatsauksena, jonka aineisto on koostettu tieteellisistä artikkeleista. Artikkelit ovat valikoituneet hakulausekkeen pe-rusteella. Hakulausekkeeni ovat: (psychogenic AND speech disorders) AND (speech therapy). Tulokset ja johtopäätökset. Psykogeenisiä äänihäiriöitä arvioidaan ja hoidetaan monitie-teellisesti. Äänen arvioinnissa käytetään endoskooppisia tutkimuksia, äänen akustista analyysia sekä erilaisia kyselylomakkeita. Psykologisten taustatekijöiden arviointi suori-tetaan potilashaastatteluin ja kyselylomakkein. Psykogeenisten äänihäiriöiden kuntou-tuksessa yhdistyvät ääniterapia sekä psykologinen kuntoutus. Ääniterapiaa toteutetaan fonaatiota tavoittelevilla konservatiivisilla ääniharjoituksilla. Psyykkisiä taustatekijöitä hoidetaan keskustelemalla asiakkaan kanssa äänihäiriön synnyttäneistä sekä ylläpitä-vistä tekijöistä sekä kognitiivisen käyttäytymisterapian menetelmiä hyödyntäen. Ääniterapia tehoaa hyvin psykogeenisten äänihäiriöiden hoidossa edellyttäen, että terapiaan sisältyy äänihäiriötä ylläpitävän psyykkisen kuormituksen lievittäminen. Erityisesti kognitiivinen käyttäytymisterapia on osoittautunut tässä tehokkaaksi. Lisää tutkimusta tarvittaisiin siitä, millä ehdoin puheterapeutti voi toimia hoitavana ammattilaisena psykogeenisen äänihäiriön hoidossa ja riittääkö esimerkiksi Suomessa opiskellun logopedian opintokokonaisuuteen sisältyvän psykologian oppimäärä häiriön hoitoon.

In organizations it is more and more common to understand that time is not the only resource employees possess. The concept of psychological capital is intended to describe those people’s psychological resources that positively affect the quality of work. Psychological capital depicts people’s ability to appraise situations positively and succeed in goals based on confidence, motivation and failure tolerance. It can be developed intentionally and it is a measurable concept. It consists of four dimensions: hope, optimism, resilience and self-efficacy. Psychological capital has an effect, among other things, on work performance and well-being. So far, there is only preliminary evidence that psychological capital can be developed with short intervention trainings. However, the scope of the interventions so far have been narrow. Research on the development of psychological capital is very limited and more research is needed. This review states that by understanding the antecedents of psychological capital more comprehensive and effective interventions can be developed. In addition, the shortcomings of the research and suggestions for future studies are highlighted.

BACKGROUND: There are challenges in differentiating psychotic depression from bipolar disorder and schizophrenia, and it is thus meaningful to investigate the differences between these disorders. A substantial number of psychotic depression patients get a later diagnosis of bipolar disorder or schizophrenia. QUESTIONS: (1) What are the differences in clinical picture, clinical outcome and social functioning of psychotic depression when compared to bipolar disorder and schizophrenia? (2) Does the clinical picture differentiate between those whose diagnosis shifts to bipolar disorder or schizophrenia and those who retain their diagnosis of psychotic depression? RESULTS: Diagnostic judgement of psychotic depression differs from that of bipolar disorder and schizophrenia. The latter require longer follow-ups, whereas psychotic depression can be transitory. The clinical picture of psychotic depression patients whose diagnosis switched to bipolar disorder and schizophrenia resembled those disorders even at baseline. Those shifting from psychotic depression to bipolar disorder had more positive and fewer negative symptoms, whereas those shifting to schizophrenia had worse functioning and more psychotic symptoms. There were no significant differences between the clinical picture of psychotic depression and bipolar disorder. Schizophrenics, on the other hand, have more involuntary treatment and were more likely to harm others, when compared to patients of psychotic depression. Conversely, psychotic depression patients were more prone to deliberate self-harm and have physical health problems. Patients of psychotic depression have, overall, better social outcome than schizophrenics. Bipolar disorder patients seem to have higher education but more unemployment and worse social relationships than psychotic depression patients. All in all, the outcome of psychotic depression is much better than schizophrenia’s but does not significantly differ from that of bipolar disorder. CONCLUSIONS: It seems that challenges to differentiate psychotic depression from bipolar disorder and schizophrenia are linked to shorter follow-up. Though some differences may be observable even at baseline, differences in clinical picture, clinical outcome and social functioning become more evident in longer follow-up.

Introduction: Attentional difficulties are very common among children, and they have negative effects on both children’s learning and development. Currently, there is no evidence-based psychosocial treatment for attentional difficulties. For example, compared to medical treatment of ADHD there are few studies on the benefits of psychosocial treatment in attentional difficulties. There is however need for an evidence-based psychosocial treatment because a significant part of children doesn’t benefit from medical treatment or are unable to use it. Results: Behavioural and cognitive-behavioural therapy, attention training, and neuro rehabilitation are effective in the rehabilitation of children attentional difficulties. Attentional training has positive effects, particularly in sustained and selective attention. Rehabilitation can also be successfully computerized or carried out for example via VR. Conclusions: No single treatment seems currently significantly better than others. Psychosocial rehabilitation can benefit children with attentional difficulties either alone or together with medical treatment. All methods are interrelated by a chance to individualize the treatment and considering how to motivate the children. Most of the research is focused on rehabilitating attention in ADHD compared to other sources of attentional difficulties. Financial resources of psychosocial rehabilitation can be brought down by computerization. Future studies could examine the long-term effects of psychosocial rehabilitation.

Tämän kandidaatintutkielman tavoitteena oli tuottaa integroiva kirjallisuuskatsaus afaattisen puheen itsekorjausten ja itsemonitoroinnin yhteydestä afasiasta toipumiseen. Aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet, että puheen itsekorjausyrityksiä ja itsemonitoroinnin haasteita esiintyy afaattisilla puhujilla terveitä verrokkeja enemmän. Afaattinen puhe katkeaa useammin itsekorjausyrityksiin ja on sujumattomampaa kuin ei-afaattinen puhe. Lisäksi afaattisten puhujien välillä on eroja itsekorjaus- ja itsemonitorointitaidoissa. Toistaiseksi ei tiettävästi ole tehty katsausta siitä, ennustaako itsekorjaus- tai itsemonitorointitaito ja sen kehittyminen afasian oirekuvan lieventymistä tai oppimista. Tässä tutkielmassa vastataan kysymykseen siitä, ovatko puheen itsekorjaukset ja itsemonitorointi yhteydessä afasiasta toipumiseen. Toipuminen määritellään tässä tutkielmassa sisältämään sekä spontaanin toipumisen että kuntoutuksella aikaansaadut hyödyt ja lisäksi oppimisen. Tämän tutkielman tutkimusmenetelmä oli integroiva kirjallisuuskatsaus. Tutkielman systemaattinen tiedonhaku kohdistettiin kolmeen tietokantaan. Aineistoon sisällytetyt tutkimusartikkelit valikoituivat Pubmed- ja Scopus-tietokannoista hakulausekkeella (aphasi*) AND (self-correct* OR self-monitor*). Poissulkukriteerien kautta lopulliseen aineistoon valikoitui viisi tutkimusartikkelia, jotka käsittelivät itsekorjausten ja/tai itsemonitoroinnin yhteyttä toipumiseen tai oppimiseen afasiassa. Aineistoon sisältyvät tutkimukset olivat ilmestyneet USA:ssa tai Iso-Britanniassa aikavälillä 1958-2016 ja ne oli toteutettu toisistaan poikkeavilla tutkimusmenetelmillä, mistä johtuen koehenkilöiden ja interventioiden välillä oli huomattavaa vaihtelua. Analysoidun aineiston perusteella voidaan todeta, että puheen itsekorjauksilla ja itsemonitoroinnilla on korrelatiivinen yhteys afasiasta toipumiseen kielellisten taitojen kehittymisen kautta. Aineistossa löydettiin kausaalinen yhteys ainoastaan spontaanien nimeämisen itsekorjausten ja oppimisen väliltä. Itsekorjausten ja itsemonitoroinnin yhteydestä toipumiseen ja oppimiseen tarvittaisiin kuitenkin lisää kokeellista tutkimusta. Tulosten antaman näytön perusteella afaattisen henkilön itsekorjaus- ja itsemonitorointitaitoja voitaisiin käyttää kliinisessä työssä kielellisten taitojen arvioinnin ja ennusteen luomisen pohjana. Erityisesti afaattisen henkilön alkutilanteen itsekorjausyrityksiä voitaisiin käyttää kielellisen kehityksen ennustajana ja itsekorjattuja sanoja kuntoutuksen pohjana.

Tavoitteet. Moniammatillinen yhteistyö on tärkeä osa puheterapeutin työtä. Vaikka kommunikaatio-ohjaaja ja tulkki ovat puheterapeutille hyvin erilaiset yhteistyötahot, tähtää yhteistyö heidän kanssaan asiakkaan kommunikaation onnistumiseen. Aiempaa tutkimusta puheterapeutin, kommunikaatio-ohjaajan ja tulkin yhteistyöstä on vähän, mutta se korostavaa sujuvan yhteistyön merkitystä. Tutkimuksen tavoitteena on eritellä puheterapeutin, kommunikaatio-ohjaajan ja tulkin moniammatilliseen yhteistyöhön vaikuttavia edistäviä ja estäviä tekijöitä sekä työnkuvien rajapintoja, joissa voi esiintyä päällekkäisyyksiä. Tutkimus luo pohjaa puheterapeutin ja kommunikaatio-ohjaajan sekä puheterapeutin ja tulkin yhteistyön kehittämiselle. Menetelmät. Tutkimus toteutettiin integroivan kirjallisuuskatsauksen keinoin. Systemaattinen haku suoritettiin helmikuussa 2021 Scopus, Ovid Medline ja Pubmed -tietokannoista. Hakulauseke muodostettiin yhdistämällä puheterapia ja puhetta tukeva ja korvaava kommunikaatio sekä puheterapia ja tulkkaus roolijakoon tai moniammatilliseen yhteistyöhön. Lopulliseen aineistoon otettiin mukaan englanninkieliset alkuperäistutkimukset, jotka olivat saatavilla ilman erillistä maksua ja jotka vastasivat tutkimuskysymyksiin. Näin valikoidut artikkelit analysoitiin tutkimuskysymyksistä luotujen teemojen avulla. Tulokset ja johtopäätökset. Puheterapeutin ja kommunikaatio-ohjaajan sekä puheterapeutin ja tulkin yhteistyöhön vaikuttavat tekijät olivat samankaltaisia tutkimusten kesken ja jakautuivat neljään eri osa-alueeseen. Osa-alueet olivat kokemus ja tieto, käytettävissä oleva aika, roolijako sekä yhteistyötaidot ja kommunikaatio. Työnkuvien rajapintoja ei tutkimusaineistossa eritelty, mutta yhteistyötahojen ammattien ja roolien tunteminen olivat yhteistyötä edistäviä tekijöitä. Tietoisuutta tässä tutkimuksessa käsitellyistä ammattiryhmistä ja yhteistyöhön liittyvistä tekijöistä tulee lisätä jo koulutusohjelmissa. Puheterapeutin ja kommunikaatio-ohjaajan välisen yhteistyön tueksi tulisi luoda kansallinen malli tai suositus, jotta yhteistyö toteutuisi tasavertaisesti alueesta riippumatta. Puheterapeutin ja tulkin välistä yhteistyötä edistää kolmivaiheinen toimintatapa, jossa tulkki ja puheterapeutti keskustelevat ennen ja jälkeen varsinaisen tulkkaustilan-teen. Tutkimusta puheterapeutin, kommunikaatio-ohjaajan ja tulkin yhteistyöstä tarvitaan lisää, jotta moniammatillisen yhteistyön käytänteitä voidaan kehittää.

Tavoitteet. Puheterapeutin työnkuva laajenee tulevaisuudessa yksilön kuntoutuksesta kohti yhteisön ohjausta. Puheterapeutin tulisi huomioida kuntoutettavan yksilön lisäksi yksilön vuo-rovaikutusympäristö ja ohjata lähi-ihmisiä. Puheterapeuttisen kuntoutuksen ratkaisukehän mallissa yksilön lähipiiristä muodostetaan puheterapeutille liittolaispohja tukemaan yksilön ta-voitteiden toteutumista. Ratkaisukehän mallia ei ole kuitenkaan juuri tutkittu, eikä ole tutkittu, miten malli asettuu yhteisöllisen kuntoutuksen viitekehykseen. Tämän tutkielman tavoitteena on tarkastella yhteisöllisen kuntoutuksen ja liittolaisuuden määritelmiä, verrata niitä ratkaisu-kehän malliin ja liittolaispohjaan, ja näin selvittää voidaanko ratkaisukehä mieltää osaksi yh-teisöllisen kuntoutuksen viitekehystä. Menetelmät. Kandidaatintutkielman menetelmänä käytettiin integroivaa kirjallisuuskatsausta. Aineistohaku suoritettiin huhtikuussa 2023, Scopus ja ProQuest -tietokannoista. Hakulause-ke koottiin yhteisölliseen kuntoutukseen, liittolaisuuteen ja puheterapiaan viittaavista termeis-tä. Artikkelien tuli olla tuoreita (2020-2023), englanninkielisiä ja vertaisarvioituja alkuperäisiä tutkimuksia, jotka vastasivat tutkimuskysymyksiin ja olivat saatavissa Helsingin yliopiston tunnuksilla. Hakutuloksesta lopulliseen aineistoon valikoitui viisi artikkelia valintakriteerien pe-rusteella ja yksi artikkeli poimittiin manuaalisesti. Lopullinen aineisto analysoitiin laadullisen si-sällönanalyysin ja temaattisen analyysin keinoin. Tulokset ja johtopäätökset. Kirjallisuuskatsauksen perusteella yhteisöllisen kuntoutuksen ja liittolaisuuden määritelmät ovat monitulkintaisia ja sidoksissa toteutettuun tutkimusasetelmaan ja valittuun tutkimusmenetelmään. Puheterapeutin liittolaiset olivat heterogeeninen joukko ja yhteistyön käytänteissä oli variaatiota. Tulokset ratkaisukehän ja määritelmien vertailun osal-ta olivat ristiriistaisia: aineiston tutkimuksissa oli sekä yhdistäviä että erottavia tekijöitä suh-teessa ratkaisukehän malliin, muttei johdonmukaisesti samoja tekijöitä kaikissa tutkimuksis-sa. Yhteisöllisen kuntoutuksen lavean viitekehyksen ja liittolaisuuden heterogeenisen joukon perusteella ratkaisukehän malli asettuu osaksi kyseistä viitekehystä, omana sarkanaan. Jat-kossa teemaa voisi tutkia liittolaisuuden vaikuttavuuden ja tarpeellisuuden näkökulmasta tai vertailla yhteistoiminnallista työskentelyä ohjattuun liittolaisuuteen.

Puhetta tukevia ja korvaavia kommunikointikeinoja, eli AAC-keinoja käyttävän lapsen vuorovaikutus on erilaista kuin tavanomaisesti kehittyneiden lasten, ja usein siihen liittyy haasteita. Kuitenkin lasten välistä vuorovaikutusta pidetään tärkeänä. Aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet, että AAC-keinoja käyttävien lasten vuorovaikutusta ikätovereiden kanssa on mahdollista lisätä monin erilaisin keinoin. Tässä kirjallisuuskatsauksessa selvitetään, millaisin menetelmin AAC-keinoja käyttävän lapsen ikätoverivuorovaikutusta voi tukea niin, että vuorovaikutus ikätovereiden kanssa lisääntyy. Lisäksi tarkastellaan sitä, millaisia muutoksia ikätoverivuorovaikutuksessa näiden interventioiden seurauksena tapahtuu. Tutkimuksen toteutustapa on kuvaileva kirjallisuuskatsaus. Tutkimusaineisto kerättiin neljästä eri tietokannasta ja lopulliseen aineistoon valikoitui 12 artikkelia. Artikkeleissa käsiteltävät tutkimukset ovat laadullisia tapaus- tai monitapaustutkimuksia. Yksittäisissä tutkimuksissa tutkittavien lukumäärät olivat pieniä (1-5 AAC-keinoja käyttävää lasta). Yhteenlaskettuna aineiston otoskoko oli 31 puhevammaista, AAC-keinoja käyttävää lasta. Tämän kirjallisuuskatsauksen perusteella vuorovaikutusta AAC-keinoja käyttävän lapsen ja hänen ikätovereidensa välillä oli mahdollista lisätä monin erilaisin, yhteisöllisen kuntoutuksen keinoin. Ikätoverivuorovaikutuksessa tapahtuvia muutoksia oli tutkimusaineistossa mitattu useimmiten kommunikointivuorojen määrällisenä lisääntymisenä lasten välillä, jota havaittiin kaikissa sitä tarkastelevissa tutkimuksissa. Aineiston perusteella vaikuttaa siltä, että jo huomion kiinnittäminen vuorovaikutukseen ja AAC-keinoja käyttävän lapsen osallistumiseen yhteisössään sekä lasten rohkaiseminen ja ohjaaminen yhteiseen vuorovaikutukseen vaikuttaa vuorovaikutusta lisäävästi AAC-keinoja käyttävän lapsen ja hänen ikätovereidensa välillä. Mikään yksittäinen keino tai interventio ei nouse esille selvästi toista parempana tai tehokkaampana. Aineisto korostaa kuitenkin vahvasti yhteisöllistä kuntoutusta.