Browsing by Title

Several recent studies have suggested that the commonalities between mental disorders outweigh their differences. A transdiagnostic approach has been proposed, which refers to a point of view that exceeds current psychiatric classifications, focusing instead on the shared properties of mental disorders. In this literature review, a brief overlook of the literature on transdiagnostic therapy in the treatment of anxiety disorders is presented, focusing especially on one transdiagnostic therapy, the Unified Protocol (UP) by David Barlow et al. (2011). The UP is an emotion-based, transdiagnostic cognitive-behavioral therapy and it is one of the most studied transdiagnostic therapies to date. So far, several studies preliminarily support the use of the UP in the treatment of anxiety disorders. However, little research has been done on this topic and the existing studies are modest in quality, and therefore strong conclusions should not be drawn yet. Further research that is methodologically more sound, with bigger sample sizes and longer follow-ups needs to be done. In the future, it is especially important to compare the UP with a diagnosis-specific therapy, so that its efficacy can be evaluated more competently. If the UP turns out to be as efficacious as the diagnosis-specific interventions already in use, but in addition offers significant practical advantages, the wide use of UP should be seriously considered. In the future, it might be beneficial to move toward integrating both transdiagnostic and diagnosis-specific therapy methods in clinical practice, while taking into account the individuality of patients’ pathology.

Tavoitteet. Aivoverenkierron häiriöt eli AVH ovat yleisin dysfagian taustasyy. Dysfagiaa kuntoutetaan perinteisen dysfagiakuntoutuksen lisäksi myös muilla menetelmillä, kuten transkutaanisella neuromuskulaarisella elektrostimulaatiolla. Aiemmat tutkimukset ovat antaneet ristiriitaisia tuloksia sen vaikuttavuudesta. Tämän tutkielman tarkoituksena oli tutkia, koota ja analysoida tietoa transkutaanisen neuromuskulaarisen elektrostimulaation (NMES) käytöstä ja vaikuttavuudesta aivoinfarktin jälkeisen dysfagian kuntoutuksessa. Menetelmät. Tutkimuksen menetelmänä käytettiin integroivaa kirjallisuuskatsausta. Neljä viidestä tutkimusartikkelista haettiin systemaattisesti PubMed- ja Medline-tietokannoista seuraavalla hakulausekkeella: (transcutaneous OR non-invasive) AND neuromuscular AND (electric* stimulation OR electrostimulation) AND (dysphagia OR deglutition disorder OR swallow* disorder) AND (rehab* OR treatment OR therap*) AND (post-stroke OR subacute stroke OR acute stroke OR stroke). Viides artikkeli poimittiin käsin. Aineisto analysoitiin ja sen tärkeimmät piirteet ja päätulokset koottiin yhteen muistiinpanojen avulla. Aineiston kuvaus taulukoitiin. Kaikki tutkielman aineistoon valikoidut tutkimukset olivat satunnaistettuja ja sokkoutettuja kontrollitutkimuksia, joiden tavoitteena oli tutkia NMES-menetelmää ja sen vaikuttavuutta AVH-peräisen dysfagian kuntoutuksessa yhdistettynä perinteiseen dysfagiakuntoutukseen. Tutkielman aineiston tutkittavien otoskoko oli 244. Tulokset ja johtopäätökset. Transkutaanista neuromuskulaarista elektrostimulaatiota käytettiin perinteisen dysfagiakuntoutuksen rinnalla sekä kahdessa tutkimuksessa myös ainoana kuntoutusmenetelmänään. Elektrodit sijoitettiin leuan alle kohdistuen kieliluun ylä- ja alapuolisiin lihaksiin. Menetelmän kesto oli keskimäärin 30–60 minuuttia ja sähköimpulssien taajuus 30–80 hertsiä. Kuntoutuskertojen määrä vaihteli 10–80 kerran välillä (md 20) asettuen 3–8 viikon ajalle intensiteetiltään 3–5 kertaa viikossa, 1–2 kertaa päivässä. NMES-menetelmä oli vaikuttavimmillaan AVH-peräisen dysfagian kuntoutuksessa perinteisen dysfagiakuntoutuksen kanssa samanaikaisesti toteutettuna. Potilaiden nielemistoiminnot paranivat tai dysfagiaoireet lievenivät yhdistetyllä kuntoutuksella tilastollisesti merkitsevästi koko aineistossa verrattuna alkutilanteeseen sekä kontrolliryhmään, jossa toteutettiin vain perinteistä dysfagiakuntoutusta. Transkutaanisella neuromuskulaarisella elektrostimulaatiolla saadaan lievennettyä AVH-peräisiä dysfagiaoireita, yhdistettynä perinteiseen dysfagiakuntoutukseen, mutta erikseen toteutettuna NMES-kuntoutuksen vaikuttavuus jää samalle tasolle pelkän perinteisen dysfagiakuntoutuksen kanssa. Aiheesta on tehtävä jatkotutkimusta tehokkaimman NMES-protokollan laatimiseksi.

Tavoitteet. Tutkimustieto vahvistaa, että monet kommunikaatiokäyttäytymistavat vaikuttavat käsitykseen viestijän sukupuolesta. Harvat kirjallisuuden raportit kuitenkaan kuvaavat sitä, miten tätä tietoa sovelletaan puhe- ja viestintäterapiaprotokollissa transsukupuolisten naisten feminisaatiossa ja kuinka tarkasti kliininen käytäntö noudattaa jo olemassa olevia ja tutkittuja lähestymistapoja. Tämän katsaustutkimuksen tarkoituksena on selvittää aiemman tutkimustiedon avulla, mitä menetelmiä ja tavoitteita julkaistuissa transsukupuolisten naisten ääniterapiaa koskevissa tutkimuksissa on käytetty sekä miten interventiot ovat ajallisesti rakentuneet. Tämän katsauksen tulosten perusteella saadaan tietoa siitä, toteuttavatko transsukupuolisten naisten äänen feminisaatioon tähtäävät ääniterapiat jo olemassa olevia hoitoprotokollia, ja miten niissä sovelletaan tutkittuja kommunikaatiokäyttäytymistapoja. Menetelmät. Kandidaatintutkielman menetelmänä käytettiin integroivaa kirjallisuuskatsausta. Aineisto haettiin Scopus-tietokannasta maaliskuussa 2021. Hakulausekkeessa käytettiin monipuolisesti transsukupuolisiin naisiin ja ääniterapiaan viittaavia termejä. Tutkielman aineistoksi valikoitui lopulta viisi valinta- ja poissulkukriteerien mukaista 2007–2018 julkaistua alkuperäistutkimusta. Tutkimuksia analysoitiin soveltaen sisällönanalyysin keinoja. Tulokset ja johtopäätökset. Tässä kirjallisuuskatsauksessa kuvattiin viiden tutkimuksen avulla transsukupuolisten naisten ääniterapioiden ajallista rakennetta sekä niissä käytettyjä menetelmiä ja tavoitteita. Tutkimuksissa käytetyissä menetelmissä ja tavoitteissa havaittiin tutkimusten välillä eroja ja yhtäläisyyksiä. Useimmin käytetyiksi menetelmiksi nousivat Gelferin luoma ääniterapiaprotokolla ja Stemplen luoma VFE-menetelmä. Yleisimmiksi taas tavoitteiksi nousivat äänenkorkeuden/perustaajuuden nosto ja oraaliresonanssin voimistaminen. Kaikille käytetyille tavoitteille ja menetelmille löytyi tukea aiemmasta kirjallisuudesta. Terapian ajallisissa rakenteissa havaittiin tutkimuksen sisällä suuria eroja, mutta aiempaan taustakirjallisuuteen verrattuna tuloksissa ei ollut havaittavissa merkittäviä eroja. Tutkimuksen tulokset viittaavat siihen, että nykyinen ääniterapia hyödyntää usein jo luotuja tekniikoita ja protokollia. Verrattain uudella alalla luotettavaa tutkimustieto on kuitenkin kertynyt vasta niukasti, ja uutta tutkimustietoa tarvitaan lisää alan kehittämiseksi.

Tiivistelmä: Tavoitteet: Traumaperäiseen stressihäiriöön liittyy paljon fysiologisia oireita ja kehon tilan muutoksia. Traumaperäistä stressihäiriötä on diagnosoitu tyypillisesti psyykkisten oireiden kautta, mutta sairaus sisältää myös vahvoja yhteyksiä somaattisiin oireisiin. Kirjallisuuskatsauksen tavoitteena oli tarkastella, liittyykö traumaperäiseen stressihäiriöön somaattisia sairauksia tai toimiiko se sairauksien riskitekijänä. Sen vuoksi tässä katsauksessa selvitetään, voisiko traumaperäinen stressihäiriö olla sydän- ja verisuonitautien riskitekijä. Menetelmät: Kirjallisuuskatsauksen lähdemateriaali on haettu syksyllä 2023 käyttäen PubMed, Helka ja World of Science -hakuja. Käytettyjä hakusanoja olivat “PTSD”, ”post traumatic stress disorder”, “autonomic”, “brain-heart axis”, “cardiovascular”, “cardiovascular disease”, “inflammation” ja “physical health problems”. Katsauksen aiheeksi rajautui aikuisuudessa koetun traumatisoitumisen ja siitä seuranneen traumaperäisen stressihäiriön aiheuttamat sydän- ja verisuonitaudit, jossa jätettiin pois sotaveteraaneilla tehdyt tutkimukset ja tarkasteltiin vain uusimpia tutkimuksia. Tulokset ja johtopäätökset: Kirjallisuuskatsaukseen valitut artikkelit näyttivät viitteitä siitä, että traumaperäinen stressihäiriö voisi olla sydän- ja verisuonitautien riskitekijä. Traumatisoituneilla henkilöillä oli suurempi riski sairastua sydän- ja verisuonitauteihin, kuin henkilöillä, joilla ei trauma-altistusta elämänhistoriassaan ollut. Tulokset viittaavat siihen, että traumaperäinen stressihäiriö voi olla riskitekijä somaattisille sairauksille.

Posttraumatic stress disorder (PTSD) is a mental health problem that some people develop after experiencing a traumatic event. Current understanding of the pathogenesis of PTSD is still unclear, and existing theories have proven insufficient to explain the wide range of cognitive and emotional symptoms related to it. Findings of the neural basis of the disorder have been inconsistent, but most studies support the involvement of the prefrontal cortex and regions regulating fear and memory. Heightened responses of the amygdala and dorsal anterior cingulate cortex are seen as predisposing vulnerabilities, whereas changes in the ventromedial prefrontal cortex and hippocampus represent abnormalities that can lead to the disorder if acquired following stress exposure. The experience of trauma itself can have an effect on brain function, and the distinction can only be made by comparing individuals with PTSD to a trauma-exposed control group. Future studies need to take into account the effect of co-occurring disorders and different types of trauma, and proceed to investigate causal relations behind the neural abnormalities.

Callous-unemotional (CU) traits (e.g. of lack of guilt, empathy and shallow affect) has shown to predict persistent antisocial behaviours and severe psychosocial disruptions. This review sought to examine the aetiological factors underlying the CU traits and whether CU traits can be prevented and treated. Research to date suggests that CU traits are developed in the interaction of genetic and environmental factors. Especially parenting factors, such as parental warmth and sensitivity has shown a great effect on protecting from development of CU traits and parent training interventions has shown a great potential in decreasing CU traits in children and adolescents. However, intervention outcome research to date has been very limited. In addition, recent studies have mainly examined the outcomes of interventions initially intended for treatment of conduct disorder: there is not many empirically tested interventions specifically developed for treatment of CU traits. Also, it remains unclear whether the effects of the interventions are persistent in the long run, is there any difference in the treatment of children of different age and how effective the interventions are on the children with a great genetic vulnerability. There is critical need for more research to enable more effective and valid interventions to be developed.

Emotions and decision making as a field of research is relatively new. However, in the last decades number of studies done on the topic have been increasing and today almost every theory of decision making includes at least some element of emotions. Framework of immediate and expected emotions illustrates how emotions affects our decision making in many different ways. Our decisions are modified by expected emotions based on what kind of emotions we expect to have in the future if we will make a particular choice. Immediate emotions affects in the moment of decision to our expected emotions and our mood. The effects of emotions lead often to many non-optimal tendencies related to decision making. One of these tendencies is known as risk aversion. People weight negative feelings over positive feelings leading them to choose a certain positive option and avoid more optimal but risky option. That said, emotions serve decision making in situations where decisions have to be made quickly or with lack of information. Information can be brought to a situation based on emotions related to former experiences. Somatic marker hypothesis have been developed to explain the neural base of emotions and decision making. According to somatic marker hypothesis, ventromedial prefrontal cortex creates links based on emotional experiences related to decisions. These links help to simulate emotions linked to decisions later in similar situations. While there are lots of studies related to emotions and decision making today, there are very few studies related to interaction of emotions and decision making in the context of individual differences. In the future, researchers should pay more attention to individual differences on this topic.

Alexithymia is a multidimensional personality trait, which includes difficulty recognizing and describing one’s emotions, a restricted imagination and an externally oriented, concrete style of thinking. The twenty-item Toronto Alexithymia Scale (TAS-20) is overwhelmingly the most common questionnaire used to measure alexithymia. The TAS-20 has been used to study how alexithymia is related to a broad range of psychological and physiological variables, and TAS-20 scores have been consistently associated with psychopathology. The aim of this review is to investigate the validity of the TAS-20. The review focuses on the construct and criterion validity of the TAS-20. The questionnaire’s criterion validity is assessed by examining how the questionnaire is related to other measures of alexithymia as well as to alexithymic behaviour. Areas of behaviour assessed are the limited verbal expression of feelings, a concrete style of thinking and lack of imagination, physical health and symptom reporting, and body awareness. Current studies do not give enough support for the overall validity of the TAS-20. Factor analytic studies support a three-factor structure in both clinical and nonclinical populations. However, the subscales of the questionnaire don’t seem to be interrelated as strongly as would be theoretically expected. An alexithymic person should score high on all subscales, but it is uncertain whether this kind of response pattern is likely. Future studies should investigate how strongly variables such as negative affectivity, depressiveness and a tendency to report symptoms affect TAS-20 scores, as they seem to be confounders. Studies related to the criterion validity of the TAS-20 are variable in their results and don’t encourage confidence in concluding that the questionnaire measures alexithymic behaviour. The strongest evidence given by studies is for the expected association between TAS-20 scores and somatization.

Working memory (WM), the ability to hold information in mind for short periods of time without active presentation of sensory stimuli is a crucial skill for goal-directed behaviour. WM is related to many other higher cognitive skills and specific neuropsychiatric conditions are associated with related deficits. Attempts have been made to improve WM by systematic cognitive training, and through this influence also other related cognitive skills. In this thesis, the behavioural and neuronal effects of WM training are reviewed. Based on current studies, both verbal and visual WM can be improved by training and the effects will last for several months. However, the effects of training on other cognitive skills outside WM, like reasoning and intelligence, have been moderate at best. On neural level, WM training changes the activation in brain areas related to WM, mainly frontal and parietal cortical regions and striatum. WM training also affects the functional and structural connections between these brain regions. WM training seems to improve executive functions rather than affect the size of working memory storages. Improvements in other than trained tasks seem to be based on cognitive functions that are shared between the tasks. On neural level, similar activation patterns between the tasks is related to these transfer effects.

Tavoitteet. Kirjallisuudessa on käyty paljon keskustelua substantiivien ja verbien omaksumisesta suhteessa toisiinsa. Tavallisesti lasten on ajateltu omaksuvan ainakin aluksi helpommin substantiiveja kuin verbejä, mutta tutkimustulokset ovat osin ristiriitaisia, ja myös joitakin kieltenvälisiä eroja on havaittu. Ainakin tuottavan sanavaraston kokoa, joka on yhteydessä muuhun puheen ja kielen kehitykseen, voidaan kuitenkin arvioida hyödyntämällä erilaisia nimeämistehtäviä. Nimeämistestien avulla on mahdollista tunnistaa myös lapsia, joilla on jo erilaisia puheen ja kielen kehityksen haasteita. Tämän tutkielman tavoitteena on selvittää, analysoida ja kuvata tyypillisesti kehittyvien lasten nimeämisen virheellisyyttä substantiivien ja verbien nimeämistehtävissä. Katsauksessa tarkastellaan sitä, mitä keinoja nimeämisen arvioimiseksi tehtävissä on käytetty ja millä tavoin nimeämisvirheitä on luokiteltu tutkimuksissa. Lisäksi tarkastellaan sitä, mitä eroja tai yhtäläisyyksiä tehtävissä suoriutumisessa mahdollisesti on. Menetelmät. Kandidaatintutkielman menetelmänä käytettiin integroivaa kirjallisuuskatsausta. Tiedonhaku tehtiin Scopus-tietokannasta tammikuussa 2023. Hakulausekkeena käytettiin TITLE-ABS-KEY (noun AND verb AND naming AND errors). Lopullinen tutkimusaineisto muodostui viidestä vuosina 1996–2017 julkaistusta tutkimusartikkelista. Yksi artikkeli nostettiin aineistoon käsin poimintana. Aineisto analysoitiin tarkastelemalla tutkimusten tuloksia kirjallisuuskatsauksen tutkimuskysymysten kannalta. Keskeiset tulokset koottiin taulukoihin. Tulokset ja johtopäätökset. Nimeämisen arvioimiseksi tutkimuksissa kiinnitettiin huomiota esimerkiksi käytettyyn kuvamateriaaliin, istuntojen ja esitettyjen esimerkkikuvien määrään sekä lapsille testaustilanteessa annettuihin ohjeisiin. Tutkimuksissa käytettyjen virheluokitusten kategorioiden määritelmissä oli paljon yhtäläisyyksiä, vaikka niiden määrä vaihtelikin. Verbejä nimettäessä ei aina tehty enemmän virheitä, vaan esimerkiksi lasten ikä vaikutti joissain tutkimuksissa suoriutumisen eroihin sanaluokkien välillä. Semanttiset virheet ja omissiot vaikuttivat olevan vähän yleisempiä substantiivien kohdalla. Verbien kohdalla oli vastaavasti huomattavasti enemmän kiertoilmauksia ja jossain määrin myös visuaalisia virheitä ja sanaluokan muutoksia. Mikään tietyntyyppinen virhe ei kuitenkaan esiintynyt pelkästään substantiivien tai verbien kohdalla. Suuntaa antavat tulokset osoittavat tarpeen jatkotutkimukselle, joka hyödyttäisi esimerkiksi erilaisten nimeämistestien jatkokehitystä tulevaisuudessa.