Browsing by Subject "kielellinen erityisvaikeus"

Kielellinen erityisvaikeus on merkittävä riskitekijä lukivaikeuksille. Jopa 50 %:lla kielihäiriöisistä lapsista todetaankin dysleksia ja vielä suuremmalla määrällä on lievempiä kirjoitetun kielen prosessoinnin ongelmia. Dysleksia on pohjimmiltaan fonologisen prosessoinnin häiriö ja myös kielihäiriöön liittyy usein samankaltaisia fonologisia ongelmia, mikä tekee häiriöiden toisistaan erottamisesta usein vaikeaa. Aiemmat tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet sen olevan mahdollista fonologista prosessointia tarkemmin analysoimalla. Sekä SLI että dysleksia heikentävät usein merkittävästi koulumenestystä ja häiriöiden esiintyessä yhdessä on negatiivinen vaikutus koulumenestykseen vielä suurempi. Olisikin tärkeää pystyä mahdollisimman varhaisessa vaiheessa erottamaan kielihäiriöisistä lapsista ne, jotka ovat dysleksiariskissä, jotta heidän lukivalmiuksiensa kuntoutus päästäisiin aloittamaan jo ennen koulun alkamista. Tämän tutkielman tarkoituksena on koota tutkimustietoa kielihäiriöisten lasten dysleksiariskistä ja erityisesti siitä, mitkä piirteet alle kouluikäisten kielihäiriöisten lasten fonologisessa prosessoinnissa ennakoivat dysleksiaa. Tämä kuvailevan kirjallisuuskatsauksen muodossa toteutettu tutkielma pohjautuu neljään tutkimusartikkeliin, jossa yhteensä 133:n kielihäiriöisen lapsen fonologista prosessointia arvioitiin 4-6-vuotiaana ja tuloksia verrattiin heidän teknisen lukemisensa sekä lukemisen sujuvuuden taitoihin ensimmäisinä kouluvuosina. Tutkimusten tuloksista kävi ilmi, että lyhytkestoisella kielellisellä muistilla ei ollut yhteyttä SLI-lasten dysleksiariskiin. Merkittäväksi dysleksiaa ennustavaksi tekijäksi osoittautui sen sijaan pulmat nopeassa sarjallisessa nimeämisessä, varsinkin mikäli lapsella oli ongelmia myös fonologisessa tietoisuudessa. Aiempaa tutkimusta aiheesta on tehty vasta vähän, mutta nyt saatujen tulosten perusteella näyttää kuitenkin siltä, että kielihäiriöisten lasten dysleksiariskiä ei voida ennustaa samoin kuin tyypillisesti kehittyneiden lasten dysleksiariskiä.

Tavoitteet. Kaksi- ja monikielisten lasten logopediseen arviointiin liittyy monia käytännön haasteita, kuten lasten ensikieltä osaavien puheterapeuttien sekä luotettavien arviointimenetelmien puute. Erotusdiagnostiikkaa vaikeuttaa esimerkiksi se, että tyypilliseen kaksi- ja monikieliseen kehitykseen voi liittyä samankaltaisia piirteitä kuin sellaisilla yksikielisillä lapsilla, joilla on kielellinen erityisvaikeus. Tämän tutkielman tarkoituksena on koota tietoa siitä, millaisia menetelmiä kaksi- ja monikielisten lasten logopediseen arviointiin on käytetty, ja miten luotettavasti näillä menetelmillä voidaan erotella tyypillisesti ja poikkeavasti kehittyvät kaksi- ja monikieliset lapset toisistaan. Tuloksia peilataan Suomessa tällä hetkellä käytössä oleviin arviointikäytäntöihin ja pohditaan näiden käytäntöjen kehittämismahdollisuuksia. Menetelmät. Tutkimusmenetelmänä käytettiin integroivaa kirjallisuuskatsausta. Vertaisarvioituja tieteellisiä artikkeleita haettiin Ovid Medline- ja Cinahl-tietokannoista hakulausekkeella (multilingual* OR bilingual* OR “dual language learn*”) AND (“language impairment” OR SLI) AND (”differential diagnosis” OR diagnos* OR assess*). Lopulliseen tutkimusaineistoon valikoitui kahdeksan alkuperäistä tutkimusartikkelia, joissa oli tutkittu jonkin arviointimenetelmän tai arviointimenetelmien yhdistelmän diagnostista tarkkuutta kaksikielisten lasten joukossa. Tutkimusten tuloksia vertailtiin ja yhdisteltiin, pohdittiin mahdollisia jatkotutkimusaiheita ja esiin nousseiden arviointimenetelmien sovellusmahdollisuuksia Suomessa. Tulokset ja johtopäätökset. Tarkastelluissa tutkimuksissa oli käytetty kaksikielisten lasten logopediseen arviointiin vanhemmille suunnattuja kyselyitä, dynaamista arviointia, kerrontataitojen arviointia, semanttisia tehtäviä sekä epäsanojen, lauseiden ja numerosarjojen toistotehtäviä. Kaikkein luotettavimmalta menetelmältä vaikutti vanhemmille suunnattujen kyselyiden ja muiden arviointimenetelmien yhdistäminen. Myös kerrontataitojen arviointi ja dynaaminen arviointi vaikuttivat melko lupaavilta menetelmiltä. Toistotehtävien toimivuudesta saatiin melko vaihtelevia tuloksia, mutta varsinkin eri toistotehtäviä yhdistelemällä saatiin hyviäkin tuloksia. Vaikka kaksi- ja monikieliset lapset olisi hyvä arvioida heidän kaikilla kielillään, ja varsinkin ensikielen kehityksestä on tärkeää saada tietoa, ei kaikkien kielten suora arviointi ole aina mahdollista. Viime vuosina on pyritty kehittämään ratkaisuja myös näihin tilanteisiin, ja tutkimuksissa on saatu lupaavia tuloksia siitä, että kielellinen erityisvaikeus voidaan diagnosoida luotettavasti silloinkin, kun lapsen ensikielen suora arviointi ei ole mahdollista.