Browsing by Subject "kuolema"

Tavoitteet. Läheisen menetyksen aiheuttamaan intensiiviseen suruun katsotaan liittyvän oma psykopatologian muotonsa, joka tunnistetaan myös WHO:n vuonna 2018 julkaisemassa ICD-11-tautiluokittelussa stressiin liittyviin häiriöihin kuuluvana pitkittyneenä suruhäiriönä. Vaikka pitkittyneen suruhäiriön on joissain tutkimuksissa todettu olevan yhdenmukainen vuonna 2013 julkaistun DSM-5:n mukaisen suruhäiriön kanssa, diagnoosimalleista ei toistaiseksi ole tehty vertailevaa katsausta. Tutkielma tarkastelee ICD-11:n ja DSM-5:n mukaisia patologisen surun diagnoosimalleja ja sen tavoitteena paikantaa diagnoosimallien mahdollisia eroja ja yhtäläisyyksiä sekä vertailla niiden kliinistä käyttökelpoisuutta tilanteissa, joissa malleilla on arvioitu samaa aineistoa. Menetelmät. Katsauksen kirjallisuushaussa käytettiin PsycInfo ja PubMed -tietokantoja. Haku rajattiin pitkittynyttä surua eri diagnostisissa järjestelmissä vertaileviin tutkimuksiin asettamalla haun vaatimuksiksi sanan grief esiintyminen otsikkotasolla sekä termien ICD-11 ja DSM* esiintyminen joko abstraktitasolla (PsycInfo) tai koko artikkelin tasolla (PubMed). Tulokset ja johtopäätökset. Vertailututkimusten perusteella ICD-11:n mukainen pitkittynyt suruhäiriö eroaa DSM- 5:een kuuluvasta suruhäiriöstä erityisesti häiriintyneen surun esiintyvyyden arvioinnin suhteen. ICD-11:n mukainen diagnoosimalli tunnisti vertailututkimuksissa lähes johdonmukaisesti DSM-5:n suruhäiriötä suuremman osan läheisensä menettäneiden tutkimushenkilöiden kokemasta surusta diagnostiset kriteerit ylittäviksi. Diagnoosimallit eroavat toisistaan myös faktorirakenteeltaan. ICD-11:n mukaiselle surulle sopivimmaksi malliksi osoittautui vertailututkimuksissa pääsääntöisesti yhteen yleiseen surufaktoriin pohjautuva ratkaisu, ja DSM-5:n suruhäiriölle puolestaan kolmiulotteinen faktorimalli. Diagnostisen herkkyyden ja yksinkertaisen faktorirakenteen perusteella ICD-11:n mukaisen diagnoosimallin vaikuttaisi kliinisesti käyttökelpoisemmalta kuin DSM-5:n mukainen suruhäiriö. Vertailututkimuksissa sen antamat arviot patologisen surun esiintyvyydestä ovat kuitenkin korkeammat aiempaan tutkimukseen verrattuna, mikä voi kertoa mahdollisesta ylidiagnosointiriskistä. Vertailututkimusten keskeisinä rajoitteina on ennen kaikkea niiden toistaiseksi vähäinen määrä, otosvinoumat sekä voimakas tukeutuminen itsearviointimenetelmiin.