Browsing by Author "Kauppinen, Vera"

2000-luvun alussa tapahtuneiden suurten tulvien jälkeen Euroopan Unionissa on tapahtunut paradigmanmuutos, jossa teknisiin ratkaisuihin keskittyvästä tulvasuojelusta on siirrytty kohti kokonaisvaltaisempaa tulvariskien hallintaa. Myös Suomessa on ollut suuria tulvia 2000-luvulla ja tulvariskien arvioinnin ja hallinnan direktiivin puitteissa on nimetty 21 merkittävää tulvariskialuetta. Samaan aikaan resilienssi on omaksuttu katastrofiriskien hallinnan yhdeksi tavoitteeksi. Resilienssi on systeemin kykyä vastata muutokseen tai häiriöön. Tämän pro gradu-tutkielman tarkoituksena on selvittää yhteisön resilienssin kehittymistä sekä keskeisiä resursseja ja toimijoita Kittilän tulvariskien hallinnassa. Tutkimuksen viitekehyksenä toimii yhteisön resilienssi, joka tarjoaa mahdollisuuden kiinnittää tarkempaa huomiota luonnonkatastrofien ja niiden hallinnan sosiaaliseen ulottuvuuteen. Tässä tutkimuksessa yhteisön resilienssi on määritelty yhteisön selvitymis-, sopeutumis- ja transformaatiokykynä häiriöiden kontekstissa. Tutkimuksen analyyttinen viitekehys jakaa yhteisön resilienssin kolmeen osa-alueeseen, jotka ovat resurssit ja kyvyt, toiminta sekä oppiminen. Osa-alueet ovat vuorovaikutuksessa toisiinsa ja niihin vaikuttavat myös yhteisön ulkopuoliset rakenteet, kuten katastrofiriskien hallinta sekä sosio-poliittinen, taloudellinen ja ympäristöllinen konteksti sekä niiden muutokset ja häiriöt. Vastauksia tutkimuksen kysymyksiin selvitettiin tapaustutkimuksen avulla. Tutkimuksen tapauksena on Kittilän vuoden 2005 tulva. Tutkimuksen aineistona ovat paikallisten ja alueellisten toimijoiden teemahaastattelut sekä tulvariskien hallintaa koskevat asiakirjat. Aineisto analysoitiin laadullisen sisällönanalyysin avulla käyttäen apuna Atlas.ti-analyysiohjelmaa. Yhteisö tulvariskien hallinnassa käsittää sekä institutionaaliset, järjestäytyneet että epäviralliset toimijat. Tulvariskien hallinta Suomessa on vahvasti institutionalisoitu ja vastuu viranomaisilla, mutta Kittilän tapauksessa asukkaiden ja heidän sosiaalisten verkostojensa toiminta oli tärkeässä osassa tulvasta selviytymisessä. Yhteisön resilienssin kannalta merkittävin resursseista oli yhteisön sosiaalinen pääoma, sillä sen avulla yhteisö pääsi käsiksi myös muihin resursseihin. Toimijoiden sosiaaliset verkostot olivat linkittyneet toisiinsa ja ulottuivat useammalle maantieteelliselle tasolle. Tulvan jälkeen toiminta oli kehittynyt järjestelmällisemmäksi ja ennakoivaksi. Vuoden 2005 tulvan jälkeen erityisesti varautuminen tulviin, instituutionaalisten toimijoiden organisaatiorakenteet ja yhteistyö, materiaaliset resurssit, tekniset ratkaisut sekä riskitietoisuus kehittyivät parempaan suuntaan. Vuoden 2005 tulvan jälkeen tapahtui pääasiassa yksikehäistä oppimista, jossa toimintaa muutettiin tulvakokemuksen perusteella. Kaksikehäistä oppimista ja kriittistä tarkastelua oli myös jonkun verran, mutta monikehäinen oppiminen ja yhteisön resilienssin transformatiivinen ulottuvuus puuttuivat kokonaan. Tulvariskien hallinta perustui vuoden 2005 tulvan jälkeen kunnan hallinnossa hyväksytyille tulvapenkereiden rakentamiselle, jotka olivat viivästyneet huomattavasti ja edelleen rakentamatta. Yhteisön resilienssiä tulville tulisi pystyä kehittämään, myös sellaisilla riskialttiilla alueilla, joilla ei ole viimeaikaisia tulvakokemuksia. Samalla yhteisöjen tulisi olla resilienttejä kaikenlaisille muutoksille, myös vaikeammin havaittaville ja hitaille sosio-ekologisille muutoksille, kuten ilmastonmuutokselle tai huoltosuhteen heikkenemiselle. Yksi ratkaisu voisi olla transformaatio, joka mahdollistaa ulkoisista häiriöistä selviytymisen lisäksi sosiaalisen systeemin siirtymisen kohti ekologisesti kestävämpää ja sosiaalisesti oikeudenmukaista tilaa. On myös muistettava, että yhteisön resilienssi on sidoksissa kontekstiin eli siihen vaikuttaviin ulkopuolisiin prosesseihin ja rakenteisiin. Tiedon yhteistuotannon ja tutkimushankkeiden yhteissuunnittelun avulla voitaisiin saada tietoa yhteisön resilienssistä, joka on sosiaalisesti kestävää, paikalliseen kontekstiin sopivaa ja jota voidaan suoraan hyödyntää yhteisön toiminnassa. Osallistavat tutkimusprosessit voivat myös vähentää konflikteja esimerkiksi tulvariskien hallinnan keinoista sekä lisätä riskitietoisuutta niillä alueilla, joilla ei ole aiempia katastrofi- tai häiriökokemuksia. Tutkimuksen aikana tuli esille myös jatkotutkimustarpeita. Yhteisön resilienssiä tulisi edelleen tutkia laajemmin sekä Kittilässä että muilla tulvariskialueilla esimerkiksi määrällisten tutkimusmenetelmien avulla tai suuremmalla aineistolla. Sosiaalisia resursseja on korostettu yhteisön resilienssille luonnonkatastrofeissa ja tässäkin tutkimuksessa ne tulivat monin tavoin esille. Tämän takia olisi mielenkiintoista tutkia myös sosiaalisten resurssien kehittymistä ja tarkempaa suhdetta luonnonkatastrofeihin. Esimerkiksi pitkittäistutkimukset riskialueilla voisivat tuoda lisää tietoa sosiaalisista resursseista ennen ja jälkeen luonnonkatastrofin