Browsing by Subject "maakiitäjäiset"
Now showing items 1-5 of 5
-
(2020)Työn taustaongelmana on kaupunkimetsien kuluminen, jota aiheuttaa esimerkiksi metsiin kohdistuva virkistyskäyttö. Yksi mahdollinen ratkaisukeino kulumisvaurioiden torjumiseksi on maahan kaadettujen puiden eli maapuiden jättäminen maastoon, jolloin ne ehkäisevät maaston kulumista ja lisäävät paikallisesti metsän rakenteellista ja pienilmastollista monimuotoisuutta. Tämä työ on osa Kaupunkiekologisen tutkimusryhmän tutkimusta. Työssä selvitettiin puun kaatamisen ja maahan jättämisen vaikutusta metsän pohjakerroksessa elävään eläimistöön käyttäen mallieliölajina maakiitäjäisiä (Coleoptera, Carabidae). Tutkimuksen maastotyöt tehtiin Helsingissä 18 eri koealalla. Koealat valittiin mustikkatyypin metsistä, joiden valtapuulajina oli kuusi ja puuston ikä yli 80 vuotta. Koejärjestelyssä 12 arvotulla koealalla kaadettiin puu syksyllä 1998: kuudella alalla kaadettu puu jätettiin paikoilleen (maapuukäsittely), kuudella alalla puu poistettiin (pienaukkokäsittely) ja kuudella alalla ei tehty mitään toimenpiteitä (kontrolli). Maakiitäjäisaineisto kerättiin kuoppapyydyksin ensimmäisenä ja kolmantena kesänä puun kaatamisesta. Maakiitäjäiset luokiteltiin kirjallisuuden perusteella erilaisiin ekologisiin ryhmiin, jotta niitä voitaisiin käyttää metsäelinympäristössä tapahtuvan muutoksen mallieliöinä. Maakiitäjäiset ryhmiteltiin metsä-, avomaa- ja yleislajeiksi ja luokitusta tarkennettiin vielä lajien suosiman pienelinympäristön perusteella. Hypoteesin mukaan varjoisia ja puolikosteita-kosteita pienelinympäristöjä suosivat maakiitäjäislajit hyötyisivät maapuusta, ja valoisia ja kuivia-puolikosteita pienelinympäristöjä suosivat lajit hyötyisivät latvuskerrokseen muodostuneesta valoaukosta. Maapuun ja latvuskerrokseen muodostuneen aukon vaikutuksen tutkimisessa maakiitäjäislajien yksilömääriin käytettiin lineaarista sekamallia (LME). Yhteensä 12 maakiitäjäislajia analysoitiin. Käsittelytyyppien lajimäärä arvioitiin tilastollisella rarefaktiomenetelmällä. Maakiitäjäisten lajimäärä oli suurempi maapuu- ja pienaukkokäsittelyssä kuin kontrollissa ensimmäisenä tutkimusvuotena, mutta toisena tutkimusvuotena lajimäärissä ei havaittu eroja. Maapuu- ja pienaukkokäsittelyllä näytti olevan vain pieni vaikutus maakiitäjäisten lajikoostumukseen, eli niissä metsä-, avomaa- ja yleislajien osuudet olivat melko samankaltaisia. Maapuukäsittelyllä ja pienaukkokäsittelyllä oli vaikutusta tutkittuihin maakiitäjäisiin, mutta vaikutus riippui sijaintipaikasta käsittelyssä ja tietyillä lajeilla myös tutkimusvuodesta. Tutkimuksessa asetettu hypoteesi, jonka mukaan maakiitäjäisten vaste maapuuhun ja valoaukkoon riippuisi johdonmukaisesti niiden pienelinympäristön kosteus- ja valoisuuspreferenssistä, ei saanut tukea. Verrattuna kontrolliin maapuulla ja latvuskerrokseen muodostuneella valoaukolla ei näyttäisi olevan eroa tai niillä oli negatiivinen vaikutus yksilömäärään suurimmalla osalla tutkituista maakiitäjäislajeista molempina tutkimusvuosina. Pienaukkokäsittely näytti olevan suurimmalle osalle tutkituista maakiitäjäislajeista haitallinen toimenpide verrattuna kontrolliin. Myöskään maapuukäsittely ei näyttänyt hyödyttävän lajeja kontrolliin verrattuna, mutta toisaalta maapuun jättämisestä ei näyttänyt olevan haittaa suurelle osalle tutkituista maakiitäjäislajeista. Tutkimustulosten perusteella voidaan todeta, että maakiitäjäisten kannalta parempi vaihtoehto on, ettei kaupunkimetsän latvuskerrokseen tehdä aukkoja poistamalla yksittäisiä puita. Olemassa olevat maapuut voi sen sijaan jättää maastoon. Kaupunkimetsissä kannattaa edistää luontaisten rakennepiirteiden, kuten maapuiden säilymistä. Tällä kokeellisella tutkimuksella saatiin tietoa maapuu- ja pienaukkokäsittelyn lyhytaikaisvaikutuksesta maakiitäjäisten lajikoostumukseen ja yksilömääriin, ja jatkoseurantaa tarvitaan, jotta saataisiin myös tietoa niiden merkityksestä lajiston monipuolisuuden kannalta pidemmällä ajanjaksolla.
-
(2019)Luonnon monimuotoisuus on vähentynyt viime vuosina globaalisti. Puhutaan jopa kuudennesta massasukupuutosta. Myös Suomessa erityisesti vanhojen metsien sekä niitty- ja perinneympäristöjen lajistot ovat heikentyneet. Suurin syy monimuotoisuuden vähenemiseen on elinympäristöjen katoaminen ihmistoiminnan ja maankäytönmuutosten vuoksi. Suomen uhanalaisia lajeja uhkaavat eniten metsä- ja maatalous ja niiden myötä vähenevät lahopuun ja niittyjen määrät. Luontotyypeistä erityisesti jalopuulehdot ovat katoamassa. Osansa maa-alasta vievät myös vapaa-ajan harrastukset, kuten esimerkiksi golf. Golfkenttien vaikutus monimuotoisuuteen on jakanut mielipiteitä. Golfkentän ekologiseen arvoon vaikuttaa se, millaiseen ympäristöön se on rakennettu. Urbaanissa ympäristössä golfkenttä voi merkittävästi lisätä monimuotoisuutta päinvastoin kuin metsäiseen ympäristöön rakennettuna. Golfkentät ovat kuitenkin usein laikuittaisia sisältäen useita erilaisia, pienialaisia kaistaleita alkuperäistä luontoa. Tässä työssä selvitin golfkentän rakentamisen aiheuttamia vaikutuksia metsäekosysteemin alkuperäiseen eliöyhteisöön sekä golfkentän monimuotoisuutta itsessään sekä verrattuna ympäröiviin alueisiin. Lisäksi pohdin, miten monimuotoisuutta kentällä voitaisiin parantaa. Tutkimuskohteena oli Hirsalan golfkenttä Kirkkonummella Etelä-Suomessa. Kesän 2018 aikana tein kentällä luontokartoituksen määrittämällä kentällä havaitut kasvit, nisäkkäät, linnut, matelijat ja sammakkoeläimet, perhoset sekä maakiitäjäiset (Coleoptera: Carabidae). Maakiitäjäisiä keräsin myös kentän reuna-alueelta sekä kentän ulkopuolelta. Perhosten keräämiseen käytin valorysää ja kolmea syöttirysää, keräys kesti toukokuusta elokuuhun. Maakiitäjäiset keräsin kuoppapyydyksillä (yht. 93) samalla aikataululla. Muut taksonit määritin näkö- ja kuulohavaintojen avulla. Mallinsin perhos- ja maakiitäjäisaineistoilla kentän ja vertailualueiden lajistojen runsausjakaumia. Maakiitäjäisaineistolla vertaisin kentän, kentän reuna-alueen ja kentän ulkopuolisen alueen monimuotoisuuksia Shannonin-Wienerin ja Simpsonin diversiteetti-indekseillä. Kasviaineiston avulla tein golfkentän alueesta luontotyyppikartan QGIS- paikkatieto-ohjelmalla. Muut aineistot täydensivät tilastomenetelmillä saatuja tuloksia. Golfkentän saamat diversiteetti-indeksit olivat pienempiä kuin kentän reunalla tai kentän ulkopuolella saadut arvot. Golfkentän lajistojen runsausjakauma oli epätasaisin muiden alueiden runsausjakaumiin verrattuna. Kentällä dominoi aitosysikiitäjäinen (Pterostichus melanarius, 65 % kentän lajistosta), joka on tunnettu häiriöekosysteemien generalistilaji. Perhosaineiston runsausjakauma ei kuitenkaan poikennut vertailuaineistosta. Golfkentällä havaittiin myös uhanalaisia ja suojeltuja lajeja, kuten liito-orava (Pteromys volans) sekä kartioakankaali (Ajuga pyramidalis). Kentällä ja sen läheisyydessä havaittiin myös useita metsäisiä lajeja, joista osa käytti kenttää esimerkiksi saalistamiseen tai laiduntamiseen. Kentältä löytyi luontotyyppejä niin karuista kalliometsistä tuoreisiin kankaisiin ja pähkinäpensaslehtoon. Kentältä löytyi myös joitain haitallisia vieraslajeja, kuten keltamajavankaali (Lysichiton americanus). Kentän rakentaminen on heikentänyt ja muuttanut alkuperäistä metsäekosysteemin eliöyhteisöä. Kenttää voidaan pitää häiriöekosysteeminä, jossa generalistilajit viihtyvät spesialistilajien kadotessa. Alueella voi myös olla vielä jäljellä rakentamisesta aiheutuvaa paikallista sukupuuttovelkaa esimerkiksi kasvi- ja hyönteislajien suhteen. Kenttä yhdessä ympäröivän luonnon kanssa muodostaa laikuittaisen elinympäristön, joka mahdollistaa monien lajien ravinnonhankinnan ja pesimisen kentällä ja sen läheisyydessä. Kentän monimuotoisuutta voitaisiin parantaa lisäämällä kentällä lahopuun sekä niittyjen määrää. Luonnonkasvien lisääminen ja niiden hallittu hoitamattomuus voi lisätä hyönteisten ja kasvinsyöjien määriä ja näin edelleen vaikuttaa kaskadiefektin kautta ylemmille ravintoketjun tasoille. Myös lampien ympärille olisi hyvä jättää suojavyöhykkeet. Alkuperäisiä luontokaistaleita tulisi vaalia, erityisesti kentällä sisällä olevaa pähkinäpensaslehtoa. Kentällä esiintyvät haitalliset vieraslajit ja puutarhakarkulaiset tulisi poistaa, etteivät ne vie elintilaa alkuperäislajeilta. Pöntötyksillä voidaan myös lisätä yksittäisten lajien tilaa lisäämällä niille mahdollisia pesimis- ja levähdyspaikkoja.
-
(2019)Rinteen ekspositio eli rinteen kaltevuus ja ilmansuunta, johon rinne viettää, vaikuttaa rinteen vastaanottaman auringonsäteilyn määrään yhdessä leveyspiirin kanssa. Eksposition erot voivat saada aikaan selviä ja säännönmukaisia eroja eliöyhteisöjen koostumukseen. Ilmiötä on tutkittu laajalti luonnollisissa elinympäristöissä, muttei juurikaan ihmisen luomissa elinympäristöissä. Tässä tutkielmassa selvitän rinteen eksposition vaikutusta maakiitäjäisyhteisöjen koostumukseen täyttömäillä, täyttömäille kehittyvien maakiitäjäisyhteisöjen ominaispiirteitä sekä paikallisten tekijöiden ja ympäröivien alueiden merkitystä täyttömäkien maakiitäjäisyhteisöjen muodostumiselle. Kaupungistuminen tuhoaa ja pirstoo elinympäristöjä, mikä korostaa rakentamatta jäävien viheralueiden merkitystä kaupunkialueilla. Täyttömäille ei voi rakentaa, ne ovat useiden hehtaarien laajuisia, ja niitä on kaupunkialueilla, minkä takia täyttömäillä on huomattavaa potentiaalia biodiversiteetin säilyttämisessä ja lisäämisessä kaupunkialueilla. Tarkoituksenani on antaa tuloksiin perustuva alustava arvio täyttömäkien merkityksestä kaupunkien biodiversiteetille. Käytin 10 Suomen pääkaupunkiseudulla sijaitsevan täyttömäen etelä- ja pohjoisrinteiltä Jarmo Saarikiven kuoppapyydyksillä 19.5.-28.9.2010 keräämää 5557 maakiitäjäisyksilöä käsittävää aineistoa. Määritin kaikki maakiitäjäisyksilöt lajitasolle. Selvitin kunkin runsaimman lajin ja lajiryhmän runsaudessa näkyvää vastetta rinteen ekspositioon ja jatkuviin muuttujiin (pH, muurahaisten runsaus, täyttömäen ikä ja korkeus) yleistettyjen lineaaristen sekamallien (GLMM) avulla. Lisäksi vertasin etelä- ja pohjoisrinteiden välisiä sekä eri täyttömäkien välisiä lajiyhteisöjen eroja moniulotteisen skaalauksen (NMDS) avulla sekä tarkastelemalla laji- ja yksilömääriä. Rinteiden suosimisen ja lajin elinympäristövaatimusten välillä havaittiin selvä yhteys. Kuivan ja avoimen elinympäristön lajit suosivat enimmäkseen etelärinnettä, kun taas kostean metsäelinympäristön lajit suosivat selvästi pohjoisrinnettä, ja generalistilajeilla ero oli vähäinen. Täyttömäillä dominoivat pääasiassa kuivan elinympäristön lajit: niin kuivan elinympäristön generalistilajit kuin myös kuivan ja avoimen elinympäristön lajit. Silti niin yhteisöjen koostumus kuin myös lajimäärä vaihtelivat huomattavasti eri täyttömäkien välillä. Koko maakiitäjäisyhteisön koostumuksessa ei ollut tilastollisesti merkitsevää säännönmukaista eroa etelä- ja pohjoisrinteiden välillä NMDS-tarkastelussa, mutta rinteiden välinen ero oli sitä suurempi, mitä suurempi täyttömäki oli, ja pelkästään suuria (17-38ha) täyttömäkiä tarkasteltaessa maakiitäjäisyhteisön koostumuksessa oli selvää rinteiden välistä säännönmukaista eroa. Tässä tutkimuksessa saatiin selvää näyttöä, että rinteen ekspositio vaikuttaa lajiyhteisön koostumukseen täyttömäillä siten, että etelärinteissä menestyvät parhaiten avoimen ja kuivan elinympäristön lajit ja pohjoisrinteissä taas kostean ja metsäisen elinympäristön lajit, kun taas generalistilajit menestyvät molemmissa rinteissä yhtä hyvin. Etelä- ja pohjoisrinteiden lajiyhteisöjen välille vaikuttaa kehittyvän selvä ja jossain määrin säännönmukainen ero vain riittävän suurilla (arviolta vähintään 6-17ha) täyttömäillä. Täyttömäkien lajiyhteisöt ovat keskenään uniikkeja, mutta kaikkien täyttömäkien lajiyhteisöjä karakterisoivat kuivan elinympäristön lajit sekä muissa avoimissa kaupunkielinympäristöissä tyypillisen lajin Poecilus cupreus täydellinen puuttuminen. Avoimen ja kuivan elinympäristön lajien joukossa ovat todennäköisimmin täyttömäistä hyötyvät uhanalaiset ja harvinaiset lajit, joten tulosten perusteella täyttömäkien etelärinteillä olisi eniten merkitystä lajien suojelun kannalta. Täyttömäet pystyvät elättämään sellaisenaan suunnilleen yhtä monipuolista ja samankaltaista maakiitäjäislajistoa kuin muutkin kaupunkien avoimet elinympäristöt, mutta täyttömäkien lajistoa voitaisiin ehkä monipuolistaa sopivalla kunnostuksella. Lajistoltaan monipuolisimmat yhteisöt vaikuttavat löytyvän kaupunkien reuna-alueiden täyttömäiltä, mikä voi kertoa ympäröivien alueiden merkityksestä niiden tarjoamasta lajipoolista dispersoivien lajien kolonisoidessa täyttömäen.
-
(2012)Kasvava kaupungistuminen pirstoo elinympäristöjä pieniksi laikuiksi vaarantaen niin alueellisen kuin paikallisen luonnon monimuotoisuuden. Kaupunkialueilla on kuitenkin lukuisia erilaisia viheralueita, joilla on potentiaalia ylläpitää ja vahvistaa monimuotoisuutta. Kaupunkien viheralueista golfkentät vievät eniten pinta-alaa, mutta tarjoavat eliöille monipuolisia pienelinympäristöjä ja oikein hoidettuina golfkentillä on potentiaalia vahvistaa monimuotoisuutta. Tässä tutkimuksessa selvitetään maankäytössä tapahtuvan muutoksen vaikutusta maakiitäjäisten (Coleoptera:Carabidae) yhteisökoostumukseen kolmella eri pääkaupunkiseudun golfkentällä, joilla on toteutunut laajennusosa. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää miten maankäytössä tapahtuva muutos pellosta golfkentäksi on vaikuttanut maakiitäjäisyhteisöön. Tutkimuksen hypoteesit ovat: (1) maankäytön muutos pellosta golfkentäksi on lisännyt yksilömääriä, mutta pienentänyt lajimäärää, (2) maakiitäjäisten lajiyhteisön koostumus on riippuvainen elinympäristötyypistä ja häirinnän voimakkuudesta, (3) lajiyhteisön koostumus eroaa golfkentän eri osilla (kenttä, laajennus ja lähiympäristö), (4) lähiympäristössä ja laajennusalueilla esiintyy samoja lajeja ja (5) laajennusalueilla esiintyy osittain samoja lajeja kuin ennen maankäytön muutosta. Tutkimus on jatkoa vuonna 2007 aloitetulle selvitykselle, jossa tutkittiin maakiitäjäisten monimuotoisuutta viidellä eri golfkentällä ennen laajennusosien rakennusta. Tutkimusalueiksi valittiin kolme pääkaupunkiseudulla sijaitsevaa golfkenttää, joilla oli toteutumassa/toteutunut laajennusalueet ja joista oli kerätty aineistoa ennen laajennustöiden aloittamista. Helsingistä mukana oli Paloheinä golf, Vantaalta Hiekkaharju golf ja Espoon puolelta Gumböle golf. Pyydysmenetelmänä käytettiin kuoppapyydyksiä, jotka ovat menetelmänä hyvin vakiintuneet hyönteistutkimuksissa. Kaikille golfkentille sijoitettiin alun perin yhteensä 72 kuoppapyydystä kolmelle eri elinympäristötyypille, joita olivat korkea kasvillisuus, väylän reunat ja metsäalueet. Jokaiselle elinympäristötyypille sijoitettiin kolme rinnakkaista kolmen pyydyksen sarjaa. Näytesarjat sijoitettiin vanhalle kenttäosalle, toteutuneelle laajennusalueelle sekä kontrollialueelle eli golfkentän lähiympäristöön. Aineistosta laskettiin Shannon-Wienerin, Simpsonin ja Renkosen diversiteetti-indeksit. Yleistetyn lineaarisen sekamallin (GLMM) avulla arvioitiin pienelinympäristöjen vaikutusta 12 runsaimman lajin esiintymiseen. NMDS-skaalauksella selvitettiin lajikoostumukseen vaikuttavien tekijöiden merkitsevyyttä kolmella eri tasolla. Tutkimuksessa havaittiin yhteensä 3937 yksilöä, jotka kuuluivat 71 eri lajiin. Yleisin laji oli Harpalus rufipes, jonka osuus kokonaisyksilömäärästä oli 25 % (996 yksilöä). Toiseksi yleisin laji oli Pterostichus melanarius ja kolmanneksi yleisin laji oli Pterostichus niger. Maankäytön muutos pellosta golfkentäksi on rikastuttanut laajennusalueiden maakiitäjäislajistoa ja kasvattanut yksilömääriä. Lajiyhteisön koostumus ei eroa merkittävästi golfkentän eri osilla, vaan koostumukseen vaikuttavat eniten pienelinympäristöt sekä häirinnän voimakkuus. Uusilla laajennusalueilla esiintyy yhä osittain samoja lajeja kuin ennen maankäytön muutosta. Maakiitäjäiset ovat levittäytyneet hyvin lähiympäristöstä laajennusalueille. Kaupunkien viheralueet ja virkistysalueet tarjoavat suuren potentiaalin vahvistaa monimuotoisuutta, mutta parhaan mahdollisen tuloksen saavuttamiseksi on osattava yhdistää luonnonsuojelu ja maankäytön suunnittelu toisiinsa. Golfkentillä on mitä parhain potentiaali vahvistaa eliöstön monimuotoisuutta kunhan niiden hoitosuunnitelmat ja sijoitus on oikein toteutettu. Se, kuinka suureksi golfkentän ekologinen merkitys muodostuu, on suurelta osin kiinni siitä, minkälaisen elinympäristön golfkenttä korvaa.
-
(2022)The ongoing growth and densification of urban areas is threatening biodiversity in cities. Previously continuous habitats are reduced and fragmented into smaller areas, which increases the edge effect and changes the qualities of the original habitat. Urban greenspaces are frequently used by people, and disturbances, such as trampling, and understorey management are increasing the similarity of habitat patches (i.e. homogenisation). In this study, I investigated the effects of small-scale homogeneity in forests produced by urbanisation on the distribution patterns and trait composition of carabid beetles. Sampling was done with pitfall traps during the summer of 2021 and altogether 21 study sites were selected in the City of Lahti, Finland. The study sites represented three different environments: 1) structurally complex (heterogenous) habitat in remnant spruce forests in the city, 2) structurally simple (homogenous) habitat in remnant spruce forests in the city, 3) structurally simple habitat under spruce trees in managed urban parks. In addition to the beetles, a set of environmental variables was collected to quantify the complexity of the three habitat types. As expected, habitat homogeneity affected carabid beetle species composition so that the proportion of generalist and open-habitat species was greater in homogenous sites, including homogenous forest remnants and highly homogenous urban parks, whereas the proportion of forest specialists was greater in heterogenous forests. Species richness was higher in the homogenous sites due to species-rich open-habitat genera in the carabid beetle family. Trait distribution at the community level showed clear differences between the three studied habitat types. As expected, the proportions of large and heavy species were higher in the forest habitats than in the parks, whereas homogenous habitats, especially highly homogenous park sites consisted of a higher proportion of flight capable species than heterogenous forests. At the species level, individual beetles were generally smaller in the parks, whereas the results between the two forest types varied and a clear difference between habitat specialists and generalists could not be detected. As cities grow, keeping the management of greenspaces moderate, selecting native vegetation, and preserving decaying woody material are ways to increase habitat heterogeneity, which according to this study, can support biodiversity and life of different organisms in urban areas.
Now showing items 1-5 of 5