Faculty of Veterinary Medicine
Recent Submissions
-
(2024)Toksikologisella haittavaikutuksella viitataan biokemialliseen, fysiologiseen tai morfologiseen muutokseen, jonka johdosta solun tai organismin toiminta olennaisesti muuttuu. Haittavaikutukseen johtavaa vaaraa ja vaaralle altistumisen kautta syntyvää riskiä luonnehditaan toksikologisessa riskinarvioinnissa, jonka varsinaisia osa-alueita ovat vaaran tunnistaminen, annoksen ja vasteen välinen suhde, altistumisen arviointi ja kokoava riskin luonnehdinta. Altistumisen arvioinnissa hyödynnetään myös epidemiologisia tutkimuksia. In vitro -tutkimuksilla viitataan tutkimuksiin, jotka tehdään elimistön ulkopuolella keinotekoisessa ympäristössä vastakohtana in vivo -tutkimuksille, jotka tehdään elävissä eläimissä. In vitro -menetelmillä tutkimusta tehdään myös elävien organismien, kuten bakteerien, avulla. In silico -tutkimusmenetelmillä viitataan tietokoneavusteisiin tutkimusmenetelmiin. Euroopan unionin neuvoston REACH-asetuksella pyritään muun muassa vähentämään eläinkokeita kemikaalien tutkimuksessa siirtymällä hyödyntämään New Approach Methologies -testimenetelmiä, joihin myös in vitro- ja in silico -tutkimusmenetelmät luetaan. Tutkielmassa esitellyillä in vitro -tutkimusmenetelmillä voidaan selvittää tutkittavan kemikaalin vaikutuksia kohdesolujen-, kudosten tai muun vaikutuskohteen osalta. Tässä kirjallisuuskatsauksessa esitellään in vitro -tutkimusmenetelmiä, joilla voidaan selvittää kemikaalien suoraa solumyrkyllisyyttä, myrkkyvaikutuksia silmiin (silmä-ärsyttävyyttä ja syövyttävyyttä) ja ihoon (ihotoksisuutta ja valotoksisuutta) sekä genotoksisuutta ja steroidogeenisuutta. Lisäksi tutkielmassa esitellään tärkeimmät in silico -tutkimusmenetelmät. Esiteltyjen menetelmien käyttö toksikologisessa tutkimuksessa vähentää elävien eläinten käyttöä toksikologisissa tutkimuksissa REACH-asetuksen tarkoittamalla tavalla. In vitro -menetelmillä ei ole mahdollista tehdä riskinarviointia kokonaisuudessaan, mutta niistä saatava tieto on merkittävässä roolissa yhdessä in vivo -tutkimustulosten kanssa in silico -mallinnuksissa. In vitro -tutkimusmenetelmien suurimpia haasteita on toistuvan ja pitkäaikaisen altistuksen arviointi sekä haittavaikutusten arviointi elimistön tasolla.
-
(2024)Mastiitti eli utaretulehdus on yleisimpiä lypsylehmien sairauksista ja myös yleisin syy antibioottien käytölle lypsytilalla. Tulehdus johtuu useimmiten bakteeri-infektiosta, jonka yleisimpiä aiheuttajia ovat stafylokokit, streptokokit ja koliformit. Sairaus voi esiintyä subkliinisenä tai kliinisenä, ja sen taudinkuva voi vaihdella lievästä vakavaan sekä akuutista krooniseen. Mastiitin hallinta karjassa perustuu ennaltaehkäisytoimiin, antibioottihoitoihin ja tukihoitoihin. Mastiitti aiheuttaa tuotannolle merkittäviä taloudellisia tappioita ja heikentää eläinten hyvinvointia. Maailman kasvava antibioottiresistenssiongelma aiheuttaa painetta vähentää antibioottikäyttöä eläimillä ja löytää uusia hoitovaihtoehtoja vanhojen rinnalle. Onnistunut ennaltaehkäisy on kannattavampaa kuin sairauden hoito, ja mastiittirokotteet ennaltaehkäisyn työkaluna ovatkin olleet tutkimuskohteena jo vuosikymmeniä. Mastiittirokotteita on markkinoilla useita, mutta niiden tehoa pidetään yleisesti ottaen huonona. Rokotteet on suunnattu yhtä tai useampaa taudinaiheuttajaa vastaan, ja ne voivat itse kohdebakteerin lisäksi antaa suojaa myös muita saman suvun mastiitin taudinaiheuttajia vastaan. Tärkeimpinä rokotekehityksen kohdebakteereina ovat olleet Staphylococcus aureus, Escherichia coli ja Streptococcus uberis. Tehokkaiden mastiittirokotteiden kehittämistä vaikeuttavat utareen immunologiset ominaisuudet, taudinaiheuttajabakteerien kantojen heterogeenisyys sekä sopivan kohdeantigeenin löytämisen vaikeus. Kliinisten mastiittirokotetutkimusten tutkimusasetelmissa sekä tuloksissa on paljon vaihtelua. Tutkimuksissa rokotteilla ei ole havaittu vaikutusta tai niiden teho on riittänyt ainoastaan lieventämään oirekuvaa, muttei estämään sairastumista. Yksittäisissä tutkimuksissa on havaittu mastiitin insidessin laskua karjassa. Tieteellinen näyttö nyt markkinoilla olevien rokotteiden tehosta ja kannattavuudesta on vähäistä. Tutkimusta potentiaalisista antigeeneista uusien rokotteiden kehittämiseksi on tehty paljon. Nykyisenä kehityssuuntana on ennemminkin aktiivinen immunisaatio antigeenirypästä vastaan, kuin yksittäistä antigeenia vastaan, mutta muitakin vaihtoehtoisia immunisaation mekanismeja pidetään huomionarvoisina tulevaisuuden rokotekehitykselle. Toimivan mastiittirokotteen kehittäminen vaatii vielä paljon tutkimustyötä, ja vaikka rokote olisikin tehokas, sen käyttö tulee yhdistää muihin samanaikaisiin ennaltaehkäisykeinoihin. Tässä kirjallisuuskatsauksessa tarkastellaan tutkimustietoa nykyisistä ja kokeellisista mastiittirokotteista ja niiden tehosta yleisimpiä mastiittipatogeeneja vastaan. Taustatietona käsitellään yleisimpiä mastiittibakteereja ja utareen immunologiaa, jotka ovat mastiittirokotteiden kehitystyön ja toiminnan ymmärtämisen kannalta keskeisiä osa-alueita.
-
(2024)Eosinofiilit ovat valkosoluja, jotka ovat tärkeitä välittäjäsoluja erityisesti allergisissa reaktioissa, tulehdusprosesseissa ja puolustuksessa parasiittejä vastaan. Veren ja kudosten eosinofilia tunnistetaan yhdeksi tärkeimmäksi toimijaksi immuniteetissa loisia vastaan ja allergisten sairauksien patogeneesissä. Termit ’’pulmonaarinen eosinofilia’’ ja ’’keuhkojen eosinofiilinen tulehdus’’ kattavat kirjallisuudessa laajan alan tarttuvia ja ei-tarttuvia keuhkosairauksia koirilla ja kissoilla, joihin liittyy eosinofiilien tunkeutuminen keuhkoihin, ja toisinaan myös perifeerinen veren eosinofilia. Termistö ja sairauksien luokittelu kuitenkin vaihtelee kirjallisuudessa ja tutkimuksissa runsaasti. Vain muutamat tutkimukset ovat käsitelleet koiran ja kissan eosinofiilisten keuhkosairauksien kirjoa laajemmin. Keuhkojen eosinofiilinen tulehdus liittyy moniin, taudinkuvaltaan toisiaan muistuttaviin oireyhtymiin. Tässä kirjallisuuskatsauksessa tehdään katsaus koirien ja kissojen eosinofiilisiin keuhkosairauksiin, joista käsitellään kissan astmaa, koiran eosinofiilistä bronkopneumopatiaa ja eosinofiilistä bronkiittia sekä koiran ja kissan eosinofiilistä keuhkotulehdusta aiheuttavia loisia. Näiden sairauksien etiologiaa ja patofysiologiaa, anamneesia, oireita, diagnostiikkaa sekä hoitoa ja ennustetta käsitellään yleisesti. Keuhkojen eosinofiilinen tulehdus voi kehittyä vasteena lois-, sieni- tai kasvainsairauksille tai immunologisena vasteena tuntemattomalle laukaisijalle. Eosinofiilisten keuhkotulehdusten jaottelussa hyödynnetään hematologiaa, diagnostista kuvantamista ja bronkoskopiaa sekä keuhkohuuhtelunäytteen sytologista arviointia. Tarkan diagnoosin asettaminen voi olla vaikeaa, sillä oireenkuva ja rintaontelon kuvantamislöydökset voivat olla päällekkäisiä. Eosinofiilisille keuhkotulehduksille on ominaista yskä, keuhkokudoksen eosinofilia, ja usein myös veren eosinofilia. Useimmissa tapauksista etiologia ei selviä. Eosinofiilinen keuhkosairaus (eosinophilic lung disease, ELD) terminä tunnetaan hyvin ihmis- ja eläinlääketieteessä, ja sen ajatellaan voivan koiralla johtaa erilaisiin kliinisiin oireyhtymiin: eosinofiiliseen bronkiittiin, eosinofiiliseen bronkopneumopatiaan sekä eosinofiiliseen granulomatoosiin, joista eosinofiilistä bronkopneumopatiaa ja eosinofiilistä bronkiittia pidetään yleisempinä kuin eosinofiilistä granulomatoosia. On vielä epäselvää, onko niillä sama etiopatogeneesi vai edustavatko ne täysin erillisiä sairausprosesseja. Kissoilla hengitysteiden eosinofiilinen tulehdus voi viitata löydöksenä loisten lisäksi allergeenien aiheuttamaan yliherkkyysreaktioon, kuten astmaan. Vaste glukokortikoidihoitoon on liitetty immuunitoiminnan parametrien normalisoitumiseen kissan astmassa sekä koiran eosinofiilisessä bronkopneumopatiassa ja eosinofiilisessä bronkiitissa. Pitkittynyt tai jopa elinikäinen hoito on usein tarpeen, koska pahenemisvaiheet ovat yleisiä. Loisten mahdollisuus eosinofiilisen keuhkotulehduksen ja hengitystieoireilun aiheuttajana on tärkeää pitää erotusdiagnoosina myös Suomessa, erityisesti nuorilla koirilla ja kissoilla. Lisätutkimusta aiheesta tarvitaan. Tutkimukset, joissa määritellään tiukemmat eosinofiilisten keuhkosairauksien alaryhmät, voivat tarjota parempaa ymmärrystä taudin molekyylimekanismeista ja taustalla olevasta immunopatogeneesistä, ja sen myötä parempaa hoitoa ja elämänlaatua, ennakoitavampaa hoitovastetta ja jopa sairauksista parantumista.
-
(2024)Nivelrikko eli osteoartriitti on kissoilla hyvin yleinen ja alidiagnosoitu rappeumasairaus, jonka esiintyvyys kasvaa voimakkaasti iän myötä. Edetessään nivelrikko heikentää kissan elämänlaatua. Hoitamattomana nivelrikko tekee liikkumisesta kivuliasta, mikä vaikuttaa kielteisesti kissan mielialaan. Työ toteutettiin tuottamaan suomenkielistä kirjallisuutta kissojen nivelrikosta. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää elinympäristön ja ruokinnallisten tekijöiden vaikutuksia kissan nivelrikon syntyyn. Tavoitteena oli kartoittaa nivelrikolta suojaavia ja sille altistavia tekijöitä. Tutkimushypoteesina oli, että kissojen ruokavalioilla ei nähdä merkitsevää yhteyttä nivelrikon esiintyvyyteen, sillä kissojen ruokinta on hyvin yhteneväistä. Toinen hypoteesi oli, että ympäristötekijöillä voi olla vaikutusta nivelrikon esiintyvyyteen. Tutkimukseen hyväksyttiin 460 kissaa, joiden perustietoja, elinympäristöä, terveydentilaa, ruokintaa, liikkumista ja käyttäytymistä koskevia muuttujia selvitettiin omistajille suunnatulla kyselytutkimuksella. Tutkimusaineistoa tarkasteltiin tilastollisin menetelmin. Nivelrikon todettiin olevan hyvin yleistä ja sen esiintyvyyden kasvavan merkittävästi iän myötä. Tutkimuksessa uroskissan kastraatio ja naaraskissan sterilisaatio osoittivat negatiivista korrelaatiota todettuun nivelrikkoon, mikä on ristiriidassa koirilla tehtyihin vastaaviin tutkimuksiin. Ruokinnallisista tekijöistä raakaruoan syöminen aikuisena korreloi negatiivisesti todettuun nivelrikkoon, mikäli ruokavaliosta ainakin puolet oli raakaruokaa. Myös vähintään satunnainen kalan käyttö osoitti negatiivista korrelaatiota todettuun nivelrikkoon muuttujien yhteisvaikutuksia tarkasteltaessa. Tässä tutkimuksessa kissojen raakaruoan koostumusta tai reseptiä ei selvitetty tarkemmin ja sen mahdolliset nivelrikolta suojaavat vaikutusmekanismit jäivät epäselviksi. Ravinnon terveyttä edistävistä komponenteista tarvitaan lisätutkimusta kehittämään lemmikkien ruokintaa sairauksien ehkäisyssä. Ympäristötekijöillä ei havaittu merkitsevää vaikutusta nivelrikkoon, mikä kumosi toisen tutkimushypoteeseista. Kyselytutkimuksen luonteeseen liittyy yleisesti tunnistettuja epävarmuustekijöitä.
-
(2024)Koirien sedaatiossa ja anestesian esilääkkeenä käytetään yleisesti α2-agonisteja, kuten (deks)medetomidiinia. Tehokkaan rauhoittavan vaikutuksen lisäksi α2-agonisteilla on kuitenkin myös merkittäviä haittavaikutuksia. α2-agonistien on todettu aiheuttavan verenkierron ääreisvastuksen ja verenpaineen hetkellistä nousua sekä sydämen syketaajuuden, minuuttitilavuuden ja hapenkuljetuksen laskua. α2-antagonisteihin kuuluva vatinoksaani (aikaisemmilta nimiltään MK-467 ja L-659’066) on (deks)medetomidiinin perifeerinen vastavaikuttaja, joka estää α2-agonistien haitallisia vaikutuksia verenkiertoelimistöön. Tähän kirjallisuuskatsaukseen on koottu vatinoksaanin ja α2-agonistien yhteiskäytöstä koirilla tähän mennessä saatavilla oleva tutkimustieto sedaation sekä injektioanestesian aikana, ja sitä käsitellään eri elinryhmiin jaoteltuna. Vatinoksaani ei juurikaan läpäise veri-aivoestettä, minkä takia sen ei ole todettu vaikuttavan α2-agonisteilla indusoidun sedaation syvyyteen koirilla. Vatinoksaani parantaa perifeeristä verenkiertoa sedaation aikana, minkä seurauksena munuaisten ja ruoansulatuskanavan verenkierto säilyy lähes lähtötasolla (deks)medetomidiinista huolimatta. Perfuusion säilymisen vuoksi myös plasman laktaattipitoisuuden on todettu olevan merkitsevästi matalampi vatinoksaanin annostelun jälkeen pelkällä (deks)medetomidiinilla rauhoitettuihin koiriin verrattuna. Vatinoksaanilla on myös joitakin epäsuotuisia vaikutuksia elimistössä. Sen aiheuttama perifeerinen verisuonten laajeneminen lisää elimistön lämmönhukkaa sedaation aikana, ja suoliston hypermotiliteetin riski kasvaa varsinkin herätettäessä koira (deks)medetomidiinilla indusoidusta sedaatiosta α2-antagonisti atipametsolilla. Vatinoksaanin on todettu lisäävän lääkeaineiden jakautumista elimistössä ja tehostavan niiden eliminaatiota (deks)medetomidiinilla indusoidun sedaation aikana. Tämän vuoksi sedaatioaika lyhenee, kun vatinoksaani yhdistetään (deks)medetomidiinilla aiheutettuun sedaatioon. Myös (deks)medetomidiinin kipua lievittävät vaikutukset poistuvat nopeammin. Vatinoksaanilla ei kuitenkaan ole todettu olevan vaikutusta kivun lievittymiseen, kun plasman deksmedetomidiinipitoisuus on ollut kivunlievitystä tuottavalla tasolla. Laskimon- ja lihaksensisäisellä antoreitillä on todettu olevan eroja vatinoksaanilla ja (deks)medetomidiinilla indusoituun sedaatioon. Koska vatinoksaani imeytyy lihaksensisäisesti (deks)medetomidiinia hitaammin, (deks)medetomidiinin aiheuttamien verenkiertoelimistöön kohdistuvien haittavaikutusten esto ei ole lihaksensisäisesti yhtä tehokasta kuin laskimonsisäisellä annostelulla erityisesti sedaation alkuvaiheessa. Vatinoksaani nopeuttaa (deks)medetomidiinin imeytymistä lihaksensisäisesti, mikä johtaa sedaation saavuttamiseen nopeammin kuin pelkällä (deks)medetomidiinilla. Vatinoksaani vaikuttaa myös atipametsolin jakautumiseen elimistössä, minkä vuoksi koirat heräävät (deks)medetomidiinilla indusoidusta sedaatiosta nopeammin ja täydellisemmin vatinoksaanin kanssa kuin ilman. Yhteenvetona voidaan todeta vatinoksaanin olevan hyödyllinen lisä (deks)medetomidiinilla indusoituun sedaatioon terveillä ja nuorilla koirilla pääosin (deks)medetomidiinin kardiovaskulaaristen haittavaikutusten eston vuoksi. Kuitenkin jatkotutkimuksia tarvitaan, mikäli vatinoksaanin käyttöä haluttaisiin laajentaa vanhoille ja huonokuntoisille potilaille tai sitä haluttaisiin käyttää laajemmin yleisanestesian esilääkkeenä.