Browsing by Issue Date

Eurooppalaisten siilien (Erinaceus europaeus) on todettu kantavan tietyissä maissa luontaisesti mecC-tyypin metisilliinille resistenttiä Staphylococcus aureusta (MRSA). Tiettyjen mecC-MRSA-linjojen on todettu kehittyneen siileillä S. aureuksen koevoluutiona bentsyylipenisilliiniä tuottavan sienen Trichopython erinacei kanssa. Euroopassa mecC-MRSA:n esiintyvyys sekä eläimillä että ihmisillä vaihtelee runsaasti maittain, ja joissakin maissa sitä ei ole havaittu ollenkaan. Tietoa suomalaisten siilien MRSA:n esiintyvyydestä on niukasti. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, kuinka monella tutkimuksen siilillä esiintyi MRSA:ta, mitä spa-tyyppejä MRSA-kannat edustivat ja kuinka moni MRSA-kannoista kantoi mecC-/mecA-geeniä. Tutkimuksessa tarkasteltiin eri näytteenottokohdan, esirikastusliemen sekä selektiivisen kasvatusalustan soveltuvuutta mecA- ja mecC-MRSA:n eristämiseen suomalaisilla siileillä. Työn hypoteesit olivat: 1) Siileillä esiintyy MRSA:ta 2) mecC-MRSA:ta löytyy suhteessa enemmän verrattuna mecA-MRSA:han. Odotettavaa oli myös, että näytteenottokohta ja eri viljelymenetelmät vaikuttaisivat S. aureuksen ja MRSA:n havaitsemiseen. Tutkimuksen aineistona oli 35 itsestään kuollutta tai lopetettua siiliä, jotka oli toimitettu erilaisten oireiden tai vammojen takia Korkeasaaren villieläinsairaalaan tai Oulun Ruokaviraston patologiseen tutkimukseen vuosina 2021–2022. Kustakin siilistä otettiin neljä näytettä, kaksi nenä/sierainalueelta ja kaksi perineumista, ja kukin näyte rikastettiin kahdessa eri esirikasteessa. Jokainen esirikastettu näyte viljeltiin CHROMagar MRSA- ja MRSA Brilliance –antibioottimaljoille sekä CHROMagar MRSA –maljalle ilman antibioottilisää. Eri rikaste-elatusainemaljayhdistelmiltä poimittiin 259 tyypillistä bakteeri-isolaattia, joista 173 (66,8 %) tunnistettiin S. aureukseksi MALDI-TOF-lajintunnistuksella. Tunnistetuista S. aureuksista valittiin jatkotutkimuksiin 21 kantaa, joille tehtiin mecC/mecA -geenien osoitus PCR-menetelmällä ja spa-tyypin osoitus osagenomisekvensoinnilla sekä mikrobilääkeherkkyysmääritykset kiekko- ja liemilaimennosmenetelmillä. Jatkotutkimukseen valitut kannat myös kokogenomisekvensoitiin, jonka avulla määritettiin kantojen resistenssigeenit, sekvenssityyppi sekä spa-tyyppi. Jatkotutkimuskannoista 85,7 % (18/21) vahvistui mecC-MRSA:ksi, ja kolme kantaa olivat metisilliinille herkkiä S. aureus -kantoja (MSSA). Tutkituista kannoista yksikään ei ollut mecA-MRSA:ta. Sierain/nielunäytteistä eristettiin enemmän S. aureusta (n=107) kuin perineumnäytteistä (n=66). Tutkimuksen tulosten perusteella siilien sierain/nielunäytteistä saa tilastollisesti todennäköisemmin eristettyä S. aureuksen kuin perineumnäytteistä. Esirikastetyypillä ei ollut tilastollista merkitystä S. aureuksen eristämisessä. Brilliance-maljalta eristettiin prosentuaalisesti (88,9 %) enemmän mecC-MRSA:ta kuin muilta maljoilta. Brilliance voisi siis tarjota edun mecC-MRSA:n luotettavammassa tunnistamisessa muihin selektiivisiin maljoihin nähden. Alun hypoteesien mukaisesti tutkimuksen siileillä esiintyi MRSA:ta, ja mecC-MRSA:ta havaittiin enemmän kuin mecA-MRSA:ta. Tutkimuksen kaikkien S. aureus -kantojen spa-tyyppejä, sekvenssityyppejä ja mahdollista mecC- tai mecA -geenin kantajuutta ei kuitenkaan ole vielä selvitetty. Niiden määrittäminen jatkotutkimuksilla toisi lisää tärkeää ja mielenkiintoista tietoa S. aureuksen ja MRSA:n esiintymisestä siileillä.

Verisivelyn avulla voidaan tutkia ääreisverenkierrossa kiertäviä verisoluja. Verisivelyn tutkiminen antaa tärkeää tietoa sairaan eläimen puna- ja valkosoluista sekä verihiutaleista ja sen avulla voidaan havaita mahdollisia solunsisäisiä inkluusioita, kasvainsoluja sekä taudinaiheuttajia. Usein verisively tehdään koneellisesti saatujen poikkeavien veriarvojen tarkistamiseksi. Sen valmistaminen klinikalla on nopeaa ja yksinkertaista ja sivelyn värjäyksessä käytetään yleensä Romanowsky-tyyppisiä värjäyksiä, kuten Diff-Quik-värejä. Koirilla esiintyy useita tarttuvia tauteja, joiden taudinaiheuttajat on mahdollista havaita verisivelystä. Tällaisia tauteja ovat muun muassa koiran babesioosi, hepatozoonoosi, anaplasmoosi, ehrlichioosi, hemotrooppinen mykoplasmoosi, sydänmatotauti sekä penikkatauti. Näitä tauteja tavataan erityisesti Euroopassa, mutta Suomessa niistä esiintyy anaplasmoosia sekä harvinaisina tapauksina penikkatautia. Useat taudeista leviävät vertaimevien punkkien ja hyttysten välityksellä ja osalla niistä on sama vektori. Tarttuvien tautien aiheuttamat oireet voivat vaihdella johtaen pahimmillaan koiran vakavaan sairastumiseen ja kuolemaan. Tautien yhteisinfektioissa oireet ovat yleensä vakavammat. Moni tartunnoista on hoidettavissa lääkkeellisesti, mutta koirat voivat jäädä niiden kroonisiksi kantajiksi. Vektorien välttäminen sekä erilaiset häätövalmisteet ja karkotteet ovat tärkeä osa tartuntojen ehkäisyä. Osa tartunnoista voi tapahtua muun muassa verensiirron välityksellä, minkä vuoksi verta luovuttavat koirat tulisi tutkia tarttuvien tautien varalta. Verisivelyn tutkiminen on hyvä apuväline koiran tarttuvien tautien diagnosoinnissa. Taudinaiheuttajan havaitsemiseen vaikuttavat esimerkiksi tartunnasta kulunut aika, taudinkuva ja oireiden vakavuus. Taudinaiheuttajan esiintyminen verisivelynäytteessä vaihtelee ja sivelyssä saattaa esiintyvä artefaktoja tai muita solunsisäisiä kappaleita, jotka voidaan virheellisesti tulkita taudinaiheuttajiksi. Tutkimustuloksen luotettavuuteen vaikuttaa lisäksi tutkijan harjaantuneisuus. Diagnoosin varmistamiseksi käytetään usein polymeraasiketjureaktiotestiä (PCR) sekä vasta-ainetutkimuksia. Tässä kirjallisuuskatsauksessa käsiteltäviä koiran tarttuvia tauteja tavataan Suomessa ja muissa Euroopan maissa, joten niitä voi esiintyä etenkin matkustavilla koirilla ja tuontikoirilla. Eläinlääkärin on hyvä osata epäillä tarttuvaa tautia koiran oireiden ja historian perusteella, jotta hoito voidaan aloittaa ajoissa. Verisivelyn tutkiminen klinikalla on halpaa ja nopeaa ja se voi antaa paljon lisätietoa tarttuvaa tautia epäiltäessä.

Tässä tutkielmassa käsitellään hevosen kipukäyttäytymisen yhteyttä ontumaan. Aiempien tutkimuksien mukaan ontuma on yksi urheiluhevosen yleisimmistä ongelmista. Hevosten kipuilmeitä on hyödynnetty useissa tutkimuksissa klinikkaolosuhteissa. Myös ontuman yhteydessä kipuilmeitä ja -käyttäytymistä on tutkittu. Ei ole kuitenkaan pystytty määrittämään käyttäytymismuotoja, jotka ovat merkki nimenomaisesti ontumasta. Kipukäyttäytymisen taustalla voi olla ontuman sijaan esimerkiksi kipu sisäelimissä, suussa tai selässä, epäsopivat varusteet tai liian vaikeat tehtävät. Tutkimuksemme tavoitteena oli selvittää, voiko jotain kipukäyttäytymisen muotoa pitää spesifisenä juuri ontumalle ja voiko kuka tahansa hevosten parissa toimiva henkilö hyötyä kipukäyttäytymisen arvioimisesta ja tunnistamisesta. Aineistona oli 30 ratsastuskouluhevosta, joiden mahdollinen ontuma määritettiin inertiaalisensorien sekä silmämääräisen ontumatutkimuksen avulla. Lisäksi hevosten kipuilmeitä tutkittiin ja niiden kipukäyttäytymistä ratsastaessa arvioitiin Arvioijien 1 ja 2 toimesta. Hevosten kokonaisepäsymmetrian vaihteluväli oli 13–211 ja mediaani 52. Silmämääräisen ontumatutkimuksen antaman AAEP-arvon mediaani oli 1,5 ja vaihteluväli oli 0–2,5. Inertiaalisensorien symmetrisesti liikkuvia hevosia oli viisi, kun taas AAEP:n mukaan yhdeksän hevosista liikkui ilman ontumaa. Arvioijien 1 ja 2 tulokset korreloivat keskenään merkitsevästi. Arvioijan 1 tulosten vaihteluväli oli 3–20 ja mediaani 9 ja Arvioija 2 tulosten vaihteluväli oli 1–19 ja mediaani 8. Merkitsevää korrelaatiota havaittiin myös Arvioija 2 ja kipuilmeiden kanssa. Muiden tulosten välillä ei havaittu merkitsevää korrelaatiota. Tutkimuksessa havaittiin useita haasteita kipukäyttäytymisen arvioinnissa, kuten videoiden huono laatu. Lopputulemana kuitenkin oli, että kipukäyttäytymisen arvioimista voidaan käyttää työkaluna, kun halutaan tunnistaa hevosen kipu ajoissa ja siitä voi olla hyötyä kaikille hevosten parissa toimiville henkilöille. Kipukäytöksen perusteella hevoselle ei kuitenkaan voida diagnosoida ontumaa. Muut kivunlähteet tulee aina huomioida ja poissulkea.

Urinary incontinence is a fairly common problem in neutered female dogs with a prevalence of 5 – 20 %. There are different causes behind urinary incontinence that are divided into being of either neurogenic or non-neurogenic origin that can either be congenital or acquired. The most common type of incontinence in neutered female dogs is urethral sphincter mechanism incompetence (USMI) with a prevalence of up to 60 %. Despite having been researched for nearly 40 years neither the etiology nor pathophysiology of USMI are completely understood. While an estimate of 75-97% of medically treated dogs respond to medication, USMI can become refractory over extended periods of medical administration. There are also some cases where medical management isn’t an option due to contraindicative illnesses or severe side effects from the medicine. Some owners also find it too laboursome to administer lifelong medication thrice a day. Injecting bulking agents into the lumen of the urethra is a way of regaining continence through increased urethral resistance. It’s a minimally invasive technique with minimal side effects and high continence rates. However, the effect can be passing, and additional medication might be needed. More invasive surgical techniques are colposuspension, urethropexy, artificial sphincters and different transpelvic sling techniques. These are associated with lower continence rates, more side effects and longer recovery times. None of these options, however, have been successful in treating all dogs. In this literature review I strive to collect the available information on USMI focusing on the treatment when medication is insufficient, with special focus on bulking agents. I hope to form a better understanding of the disease and to be able to highlight the areas in need of further studies, so that more treatment options to resolve USMI could be developed. There needn’t be one treatment to cure them all, however there should be a more systematic approach to diagnosing USMI in order to facilitate the recognition of the best course of treatment for each dog.

Euroopan unionin alueella kasvatetaan noin 180 miljoonaa lihakania vuosittain. Tuotantokanien pitoa ja hyvinvointia ohjaava EU- ja kansallinen lainsäädäntö kuitenkin puuttuvat. Kotimainen tuotanto on pientä suhteessa muualla Euroopassa tapahtuvaan tuotantoon, mutta kyseessä on kenties yleistyvä tuotantomuoto. Tämä lisensiaatintutkielma on tehty Maatilatalouden kehittämisrahaston (MAKERA) rahoittamassa Kaniinien hyvinvointi Suomessa -hankkeessa (2019–2022), jonka tavoitteena on kartoittaa kotimaista kaninlihantuotantoa. Lisensiaatintyö selvittää, kuinka Suomessa tuotetaan kaninlihaa ja mitä hyvinvointia edistäviä ja vaarantavia tekijöitä kaninlihan tuotantoon liittyy. Lisäksi tavoitteena on pohtia kanien hyvinvoinnin arviointiin soveltuvia menetelmiä sekä tuottajien käsityksiä kanin hyvinvointivaatimuksista, tuotantomuodosta ja sen tulevaisuudesta. Lisensiaatintyön hypoteesin mukaan tuottajien hyvinvointikäsitykset eivät eroa tutkimustiedon mukaisista kanien hyvinvointitarpeista. Selvitys toteutettiin tilavierailuina ja haastatteluina marraskuun 2020 ja kesäkuun 2021 välisenä aikana. Suomessa kaninlihaa kaupallisesti tuottaa arviolta hieman yli kymmen tilaa. Selvitykseen osallistui yhdeksän kaninkasvattajaa, joista seitsemän kasvatti lihaa myyntiin ja loput olivat omatarvekasvattajia. Tilojen yhteenlaskettu vuosittainen tuotantomäärä oli noin 1840 lihakania eli arviolta 2950 kilogrammaa kaninlihaa. Koronapandemia vaikutti tutkimusajankohtana kaninlihan kysyntään. Myyntiin tulee lisäksi sivutuotteita kuten taljoja sekä kuivattuja tassuja ja häntiä. Suomessa kaninlihankasvatus on sivueläinkeino. Liha myydään suoraan tiloilta tai lähialueen ravintoloihin ja kauppoihin. Pito-olosuhteet ja rakenneratkaisut ovat vaihtelevia. Ruokinta perustuu kuivaheinään ja muuhun korsirehuun, joita täydennetään pienellä määrällä väkirehua. Kaneille tarjotaan paljon tilaa, virikkeitä ja runsas kuivitus. Sairaudet ovat vähäisiä ja eläimiä joudutaan lopettamaan erittäin vähän. Teurastus ja lihan käsittely tapahtuvat pääasiassa tilallisen toimesta tilan elintarvikehuoneistossa. Lopetusmenetelmänä on tainnutusjousi ja verenlasku. Selvityksen hypoteesin mukaisesti kasvattajat tuntevat hyvin kanien hyvinvointivaatimukset ja lajityypilliset ominaisuudet. Tuottajat suhtautuvat tuotannon tulevaisuuteen toiveikkaina, mutta odottavat lainsäädännön valmistumista. Kaninlihantuotannossa tärkeimmät hyvinvointitekijät ovat tilan ja resurssien, kuten ruuan, juoman, virikkeiden, lepo- ja piilopaikkojen, riittävyys. Virikkeinen ympäristö ylläpitää kanin aktiivisuutta ja hyvinvointia sekä vähentää yhteenottoja. Ryhmäkasvatus on suositeltavaa nuorille lihakaneilla. Aikuisillakin tulisi olla vähintään näkö- ja hajuyhteys lajitovereihin. Kani on herkkä stressille, olosuhdemuutoksille ja sairauksille, joten tuotannon riskitekijöitä ovat tilan ja resurssien puutteen lisäksi epäsopivat pito-olosuhteet, likaisuus ja suuri tautipaine. Tutkimus selvitti eläinten hoitoa, pitopaikkoja ja omistajien käsityksiä, mutta eläinten hyvinvoinnin objektiivista arviointia varten tarvitaan lisää tutkimusta ja Suomen olosuhteisiin sovellettavia mittareita. Selvityksessä testattu kaniinien hyvinvoinnin arviointimenetelmä Dalmau ym. (2020) ei sovellu käytettäväksi kotimaiseen tuotantoon, vaan se vaatii mukauttamista pienimuotoisempaan kaninlihankasvatukseen

Suomessa metsästystä harrastetaan aktiivisesti. Metsästyksen apuna käytetään usein riistaviettistä koiraa, joten metsästyskoiria on Suomessa paljon. Luonnossa vapaana juokseva koira kohtaa useita eri taudinaiheuttajia, jotka voivat olla terveysriski niin koiralle kuin myös ihmisille. Kirjallisuuskatsaukseni tavoitteena on koota yhteen tietoa näistä taudinaiheuttajista, miten tartunnan voi tunnistaa riistasta tai koirasta, millainen on tartuntareitti ja kuinka tartuntaa voidaan ehkäistä. Katsauksessa keskitytään Suomen kannalta oleellisiin taudinaiheuttajiin. Lisäksi perehdytään taudinaiheuttajien kykyyn tarttua ihmisiin, ihmiselle aiheutuvan sairauden oireisiin sekä tartunnan ehkäisyyn. Tutkielmassa käsitellään myös viranomaistoimin ehkäistäviä ja torjuttavia eläintauteja, jolloin lainsäädäntö velvoittaa tautiepäilyssä toimenpiteitä. Tutkielmaan on sisällytetty luonnonvaraisissa eläimissä esiintyviä viruksia, bakteereja sekä sisä- ja ulkoloisia. Katsauksessa on hyödynnetty aikaisemmin tutkittua tietoa taudinaiheuttajien levinneisyydestä ja esiintyvyydestä suomalaisessa riistassa. Lisäksi katsaukseen on tuotu esille koirilla esiintyneitä tautitapauksia, joihin liittyy riistassa esiintyviä taudinaiheuttajia. Luonnossa vapaana kulkevan koiran suojaaminen taudinaiheuttajilta on haastavaa. Kirjallisuuskatsauksen mukaan merkittävin tartuntariski olivat kypsentämätön riistanliha ja elimet. Riistanliha ja elimet tulisi kypsentää riittävästi ennen tarjoamista koiralle. Lisäksi riistan käsittelystä syntyvä teurasjäte tulee hävittää asianmukaisesti, eikä jättää luontoon koiran saataville. Katsauksessa eniten esiin nousseita taudinaiheuttajia olivat loiset. Tartuntoja ei voida täysin ehkäistä ja tartunnan saanut metsästyskoira voi olla oireeton, joten koiran säännöllinen lääkitseminen loisia vastaan on tärkeä keino ehkäistä oireiden myöhempi alkaminen. Samalla ehkäistään loisten lisääntyminen ja leviäminen ympäristöön. Koira voi toimia oireettomana kantajana myös ihmisille tartunnallisille sairauksille, kuten ekinokokkoosille. Normaalisti terveelle koiralle oireeton tartunta voi olla koiralle kohtalokas, jos koiran immuunipuolustus on heikentynyt. Näin ollen metsästykseen tulisi käyttää vain yleisterveitä koiria. Tutkielman liitteenä on kirjallisuuskatsauksen perusteella koottu taulukko taudinaiheuttajista ja tartuntalähteistä metsästyskoiralle. Taulukossa eniten taudinaiheuttajia esiintyy villisioilla, mikä on huomioitava käytettäessä koiraa apuna villisikojen metsästyksessä.

Koiran patellaluksaatio eli polvilumpion sijoiltaanmeno on yksi yleisimmistä takajalan ontuman aiheuttajista koiralla. Sen hoidossa käytetään usein kirurgista korjausta, jonka tavoitteena on saada polvilumpio pysymään paikallaan reisiluun telaurassa ja estää näin kipua sekä nivelrikon kehittymistä. Leikkauksessa pyritään suoristamaan polvea ojentavan mekanismin akselia. Tässä retrospektiivisessä tutkimuksen tavoitteena oli kartoittaa Yliopistollisessa Eläinsairaalassa vuosina 2011–2020 kirurgisesti korjattuja polvilumpion sijoiltaanmenoja. Hypoteesina oli, että käytetyt hoitokäytännöt ja leikkaustekniikat vastaavat tutkittua tietoa. Tutkimukseen valittiin kaikki aikavälillä 2011–2020 Yliopistollisessa Eläinsairaalassa operoidut polvilumpion sijoiltaanmenon korjausleikkaukset. Tarkastelun kohteena ovat potilasmateriaalin ja leikkaustekniikoiden lisäksi operaatioiden aikana ja niiden jälkeen käytetty kivunlievitys, leikkausten jälkeiset komplikaatiot sekä operaatioiden jälkeiset käynnit Yliopistollisessa Eläinsairaalassa eläinlääkärin tai eläinfysioterapeutin vastaanotolla ja tukihoitovalmisteiden käyttö leikkausten jälkeen. Leikattuja koiria oli yhteensä 137. 27 koiralla operoitiin molemmat polvet, joten leikkausten kokonaismäärä kyseisenä ajanjaksona oli yhteensä 164. Leikatut koirat edustivat 48 eri rotua. Operoidusta patellaluksaatioista 90 % oli mediaalisia, 9 % lateraalisia ja <1 % (1 kpl) luksoi molempiin suuntiin. Patellaluksaation aste oli määritelty 83 % tapauksista. Näistä tapauksista 3 % oli asteeltaan 4/4, 30 % 3/4, 62 % 2/4, 4 % 1/4 ja <1 % (1 kpl) 0/4. Käytettyihin leikkausteniikoihin kuuluivat pehmytkudostekniikat, osteotomiatekniikat: tuberositas tibiaen siirto ja telauran syventäminen, korrektiivinen osteotomiatekniikka TPLO sekä telauraproteesin asennus. Lähes kaikissa leikkauksissa käytettiin useampaa kuin yhtä leikkaustekniikkaa. Leikkauksen jälkeisiä komplikaatioita esiintyi 22 % tapauksista. Tämän tutkimuksen perusteella Yliopistollisen Eläinsairaalan hoitokäytännöt ja leikkaustekniikat vastaavat tutkittua tietoa.

Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoitus oli koota yhteen aikuisten nautojen vatsakalvotulehduksen eli peritoniitin diagnosointimahdollisuuksia, päivittää hoitokeinot ja etsiä ohjeita ennusteen laatimiseen. Nämä on koottu pohdintaan peruspraktiikkaan soveltuviksi ohjeiksi. Yleisesti peritoniitin diagnosointi on praktiikassa vaikeaa ja hoito aloitetaan usein ilman taustasyyn selvittämistä epäilyn perusteella. Mikäli hoitoon saadaan vaste, jää diagnoosi avoimeksi. Peritoniitti on ulkomaisen kirjallisuuden perusteella melko yleinen sairaus naudoilla. Faban tiedonannon perusteella koodit 201 eli ”naula” tai traumaattinen peritoniitti ja 202 eli muu peritoniitti merkittiin hoitosyyksi 0,6%:lla tuotosseurannan karjasta vuosina 2016–2020. Yleisimpiä taustasyitä peritoniitin taustalla ovat traumaattinen retikuloperitoniitti, perforoivat mahahaavat sekä kirurgian komplikaatiot. Kirjallisuuden ja tutkimusten perusteella diagnostiikan apuna käytetään potilaan historiaa, kliinisiä oireita ja löydöksiä, verinäytteitä (etenkin Glutal-testi), ultraäänidiagnostiikka, peritoneaalinesteen näytteenottoa, vatsaontelon röntgenkuvantamista vierasesineiden todentamiseen ja tarvittaessa laparotomiaa tai laparoskopiaa. Peritoniittiin liittyvät oireet ovat usein ruuansulatuskanavahäiriöille ja tulehdussairauksilla ominaisia. Potilailla esiintyy syömättömyyttä, kuumetta, takykardiaa, pötsin heikentynyttä motoriikkaa, ulosteen konsistenssin ja määrän vaihtelua sekä vaihtelevia vatsaontelon kipuun viittaavia oireita. Perinteinen vierasesinetestin käyttö vatsaontelon kipureaktioiden havaitsemisessa on osoittautunut epäluotettavaksi. Myöskään vatsaontelon kivulle tyypillinen oireilu ei kuitenkaan ole aina tyypillistä traumaattiseen retikuloperitoniittiin ja perforoiviin mahahaavoihin sairastuneilla potilailla. Yleistyneessä peritoniitissa oireet ovat vakavia verrattuna paikalliseen peritoniittin ja liittyvät usein toksemiaan. Glutal-testin hyytyminen nopeasti tukee diagnoosia tulehduksellisesta sairaudesta, mikäli ruumiinlämpö on normaali. Ultraäänitutkimuksella ja peritoneaalinestenäytteellä saadaan lisätietoa vatsaontelon tulehdusmuutosten sijainnista ja laajuudesta, mutta niillä ei saada varmistettua peritoniitin taustasyytä. Jos käytössä ei ole vatsaontelon röntgeniä vierasesineiden poissulkuun, vaatii diagnoosin usein laparotomian tai syy selviää raadonavauksessa. Peritoniitin hoitoon kuuluu tukihoito, mikrobilääketerapia sekä tarvittaessa kirurgia. Tukihoitoon kuuluvat magneetin asettaminen, lepo ja tulehduskipulääke harkinnan mukaan sekä tarvittaessa nesteterapia. Kirurgiaan päädytään, mikäli tukihoidolla ja mikrobilääketerapialla ei saada vastetta. Paikallisessa peritoniitissa ennuste vaihtelee aiheuttajan mukaan kohtalaisesta hyvään, mutta yleistyneen peritoniitin ennuste on aina huono, eikä eläimiä kannata ryhtyä hoitamaan.

Norovirus on merkittävä ruuansulatuskanavan patogeeni, joka aiheuttaa ihmisillä vuosittain infektioita ympäri maailman. Norovirukset voidaan jaotella kymmeneen eri genoryhmään, joissa on pääasiassa lajispesifisiä infektion aiheuttajia. Genoryhmän II norovirukset aiheuttavat infektioita sekä sioille että ihmisille, mutta pääasiassa sian ja ihmisen norovirukset ovat kuitenkin eri genotyyppejä. Mielenkiinnon on herättänyt kyseisten genotyyppien geneettinen samankaltaisuus ja norovirustestien lajispesifisyys, sillä joissakin tutkimuksissa on todettu ihmisen norovirustestin antaneen positiivisia tuloksia sian noroviruksille. Noroviruksen 15216-2-ISO-standardin mukaisen genoryhmän II PCR (eng. polymerase chain reaction)-testin tavoitteena on havaita noroviruksen genomi riskielintarvikkeista, kuten marjoista ja hedelmistä. Pääsääntöisesti testi on suunniteltu havaitsemaan ihmisten noroviruksia. Tässä alkuperäistutkimuksessa keskityttiin selvittämään noroviruksen 15216-2-ISO-standardin noroviruksen genoryhmän II mukaisten alukkeiden lajispesifisyyttä reaaliaikaisella RT-PCR (eng. reverse transcriptase polymerase chain reaction)-testillä, sillä aiempien tutkimuksien tulokset ovat herättäneet jatkotutkimuksen tarpeen. Ennen tutkimuksen tekoa uskoimme ristireaktioiden olevan mahdollisia genoryhmän II sian ja ihmisen koroviruksien samankaltaisen genomin vuoksi. Tutkimuksemme on tietääksemme ensimmäinen, jossa tutkitaan ihmisen genoryhmän II noroviruksille säädetyn 15216-2-ISO-standardin lajispesifisyyttä sian noroviruksen suhteen. Tutkimuksessa käytimme pakastettuja ja tuoreita sian ulostenäytteitä. Tutkimme yhteensä 100 testattavaa ulostenäytettä, yhden sian norovirukselle positiiviseksi todetun ulostenäytteen sekä 11 sian ulostetta sisältävää jätevesinäytettä. Teimme ulosteista ulostesuspensiot ja eristimme suspensioista RNA:ta kaupallisen eristyssarjan avulla. Tämän jälkeen monistimme näytteessä mahdollisesti olevaa noroviruksen RNA:ta DNA:na reaaliaikaisen käänteiskopioinnin ja polymeraasiketjureaktion avulla. Tutkimme näytteitä kahdessa erilaisissa testiolosuhteissa. 15216-2-ISO-standardin alukkeiden lisäksi testasimme positiivisen tuloksen antaneet ulostenäytteet ja kolme voimakkaimman tuloksen antanutta sian ulostenäytettä sisältävää jätevesinäytettä COG2R ja COG2F -alukkeilla. Saimme tutkimuksessamme 15216-2-ISO-standardin mukaisilla alukkeilla positiivisen tuloksen sian norovirukselle jo aiemmin sian norovirukselle positiiviseksi todetusta sian ulostenäytteestä. Lisäksi saimme positiivisia tuloksia seitsemästä muusta sian ulostenäytteestä ja yhdeksästä sian ulostetta sisältävistä jätevesinäytteistä kyseisillä alukkeilla. Kaikki seitsemän positiivisen tuloksen antanutta sian ulostenäytettä antoivat positiivisen tuloksen myös COG2R ja COG2F -alukkeilla. Kolme kyseisillä alukkeilla testaamaamme sian ulostetta sisältävää jätevesinäytettä antoivat positiivisen tuloksen. Tuloksemme tukevat ajatustamme siitä, että 15216-2-ISO-standardin mukainen RT-qPCR-testi havaitsee sian noroviruksia, sillä tutkimuksemme osoitti, että 15216-2-ISO-standardin mukainen RT-qPCR-testi voi antaa positiivisen tuloksen ainakin yhdelle sian noroviruksen genotyypille. Tutkimuksemme perusteella emme vielä osaa sanoa, antaako testi positiivisen tuloksen kaikille sian noroviruksen genoryhmän II genotyypeille, joten jatkotutkimuksissa positiivisen tuloksen antaneet näytteet sekvensoidaan tai muulla tavoin varmistetaan sian noroviruksiksi.

Lääketutkimuksen prekliinisessä vaiheessa tärkeässä roolissa ovat farmakologiset ja toksikologiset tutkimukset, jotka monilta osin hyödyntävät eläinkokeita. Rotta on yksi yleisimmistä koe-eläimistä niiden helppohoitoisuuden, nopean lisääntymisen, sopeutumiskyvyn ja vuosikymmenten ajalta saatavan tutkimustiedon takia. Kliinistä patologiaa hyödynnetään sekä lääketieteessä että tutkimuksessa ja sitä käytetään niin eläinten, kuin ihmistenkin elimistön sairaustilojen selvittämiseen. Lääketutkimuksessa sitä hyödynnetään lisäksi selvitettäessä lääkeaineiden vaikutusta elimistössä. Hematologista tutkimusta käytetään veren solujen tutkimiseen, hyytymistekijöiden mittaamista veren hyytymisajan selvittämiseen ja kliinistä kemiaa elimistön elinten ja elinjärjestelmien toiminnan mittaamiseen. Eläinten fysiologiset erot voivat vaikuttaa eläinkokeiden tuloksiin. Eläimillä erityisesti ikä, sukupuoli, laji ja kanta vaikuttavat metaboliaan, hormonitoimintaan ja kudosten toimintaan, jotka edelleen vaikuttavat esimerkiksi lääkeaineiden toimintaan elimistössä ja kliinisen patologian arvoihin. Myös koeolosuhteet vaikuttavat eläinkokeiden tuloksiin. Koe-eläinten hyvinvointia pyritään parantamaan 3R:n periaatteiden avulla. Tässä tutkielmassa määritettiin viitearvot Orion Oyj:n tutkimuksissa 2015-2020 kontrolleina käytetyille 8-15 viikon ikäisille Wistar-rotille hematologian, hyytymistekijöiden ja kliinisen kemian arvojen osalta erikseen uroksilla ja naarailla. Tulosten analysoimiseen käytettiin Excel-taulukko-ohjelmaa, GraphPad Prism 8-ohjelmaa ja MedCalc tilasto-ohjelmaa. Sukupuolten välillä havaittiin tilastollisesti merkitseviä eroja MCV-, MCHC-, NEUT-, SPA-, ALB-, ALP-, AMY-, CRE-, GLOB-, GLU-, NA- ja TP-arvoissa. Aiemmissa tutkimuksissa oli saatu sekä samankaltaisia että eroavia tuloksia. Lisätutkimukset tutkimusaineistoa laajentamalla ovat tarpeen, jotta tässä tutkimuksessa havaitut erot sukupuolten välillä voidaan varmistaa. Tämän tutkimuksen tuloksiin pohjaten, on kuitenkin perusteltua jatkossa ottaa huomioon mahdollinen sukupuolivaikutus kliinisen kemian verinäytetuloksia vertailtaessa. Tässä tutkielmassa vertailtiin lisäksi uroksilta sydänpunktiona ja hännästä saatujen verinäytteiden vaikutusta kliinisen patologian tuloksiin. Tilastollisesti merkitseviä eroja havaittiin RCB-, HGB-, HCB, EO%-, ALB-, ALT-, AMY-, TBIL-, BUN-, CA-, PHOS-, GLU, NA+-, K+- ja TP-arvoissa, jotka olivat suurempia sydänveressä kuin häntäveressä, sekä MCH- , MCHC- ja RET-arvoissa, jotka olivat suurempia häntäverestä mitattuna. Tulokset ovat suurelta osin erilaisia, kuin kirjallisuudessa. Myös verinäyttenottopaikkaa vertaillessa tutkimusaineistoa tulee laajentaa, jotta todelliset erot voidaan todentaa. Verinäytteen ottopaikalla vaikuttaisi kuitenkin olevan vaikutusta kliinisen patologian parametreihin, joten tutkimuksissa kannattaa valita yksi näytteenottopaikka, jota käytetään kaikissa vertailtavissa määrityksissä. Tässä tutkielmassa havaittiin, että viitearvot voivat erota sekä tutkimuslaitosten ja -laboratorioiden että eläimen sukupuolen sekä näytteenottopaikan välillä. Siksi viitearvot käytössä oleville kliinisen patologian parametreille on hyödyllistä määrittää laboratoriokohtaisesti. Tällä voidaan mahdollisesti myös parantaa tulosten tulkintaa ja sitä voitaisiin tulevaisuudessa hyödyntää kontrollieläinten määrän vähentämiseen 3R:n periaatteiden mukaisesti.