Browsing by Issue Date

Piilevät utaretulehdukset ovat maailmanlaajuisesti lypsylehmien yleisimpiä sairauksia, ja niiden esiintyvyyden on arvioitu olevan 15–40 kertaista kliinisiin utaretulehduksiin verrattuna. Suomessa piilevien utaretulehdusten esiintyvyys on noin 20 %. Piilevät utaretulehdukset eivät aiheuta silmin havaittavia oireita, minkä vuoksi ne jäävät helposti huomaamatta, ja voivat aiheuttaa myös taloudellisia tappioita. Ne suositellaan yleensä hoidettavaksi vasta umpeutuksen yhteydessä. Tärkeimmät aiheuttajabakteerit piilevissä utaretulehduksissa ovat Staphylococcus aureus, koagulaasinegatiiviset stafylokokit, streptokokit ja Corynebacterium -suvun bakteerit. Suomessa automaattilypsytilojen määrä on kasvanut viimeisten vuosikymmenien aikana. Automaattilypsylaitteistojen kehityksen myötä utaretulehdusten seuranta on parantunut, sillä järjestelmät mittaavat utaretulehduksessa nousevia maidon solulukuja ja sähkönjohtavuutta. Utareterveyden ylläpitäminen ja maidon laadun varmistaminen ovat automaattilypsyn keskeisiä haasteita, sillä maidon soluluvut ovat automaattilypsytiloilla keskimäärin korkeampia kuin perinteisen lypsyn tiloilla. Umpeutuksen tarkoituksena on keskeyttää lehmän maidontuotanto ennen poikimista, jotta utarekudos ehtii palautua ennen seuraavaa lypsykautta. Suositeltu umpikauden pituus on 6–8 viikkoa. Suomessa ainoa käytössä oleva menetelmä on asteittainen umpeutus, jossa maidon määrää vähennetään asteittain ennen varsinaista umpeutusta. Äkillinen umpeutus tapahtuu yhdessä päivässä ilman maitomäärän asteittaista vähentämistä, mikä voi aiheuttaa kipua ja stressiä etenkin korkeatuottoisilla lehmillä. Umpeutusmenetelmä vaikuttaa merkittävästi lehmän hyvinvointiin, ja maitomäärän vähentäminen ennen umpeutusta parantaa lehmien hyvinvointia ja terveyttä. Tämän työn tarkoituksena oli tarkastella suomalaisilla automaattilypsytiloilla asteittaisesti umpeutettujen lypsylehmien lypsytiheyden, maitomäärien ja maidonvirtauksien vaihtelua viimeisellä lypsyviikolla, sekä piilevien utaretulehdusten esiintymistä umpeutusta edeltävässä viimeisessä koelypsyssä yli 100 000 solua/ml soluttaneilla lehmillä. Aineisto koostui viideltä suomalaiselta automaattilypsytilalta vuosina 2019–2021 kerätyistä tiedoista. Kuvailevien analyysien perusteella tilojen umpeutuskäytännöt vaihtelivat paljon, ja yllättävän suuri osa (57 %) aineiston lehmistä umpeutettiin suositeltua (10–15 kg) pienemmästä maitomäärästä. Piileviä utaretulehduksia esiintyi useammin lehmillä, jotka lypsivät viimeisellä viikolla alle 100 kg kuin lehmillä, jotka lypsivät yli 100 kg. Alle 50 kg lypsäneillä utaretulehdusten esiintyvyys oli suurin. Piilevä utaretulehdus havaittiin umpeutushetkellä kaikista aineiston lehmistä 61,5 %:lla. Major-patogeenien aiheuttamat utaretulehdukset nostivat maidon solulukuja enemmän verrattuna minor-patogeenien aiheuttamiin tulehduksiin.

Mehiläisten tarhaaminen on tuhansia vuosia vanha käytäntö, joka on levinnyt maailmanlaajuiseksi. Tarhamehiläiset tuottavat hunajaa kasvien medestä ja samalla toimivat erittäin tärkeässä roolissa maailman ruoantuotannossa viljelykasvien pölyttäjinä. Mehiläistarhaajat taas yleensä keräävät hunajan pois pesästä ihmisten käytettäväksi. Viime vuosikymmeninä mehiläisiä on kuitenkin koetellut alati paheneva pölyttäjäkato. Mehiläisiin kohdistuu useita erilaisia merkittävästi niiden hyvinvointiin vaikuttavia uhkia, kuten tarttuvia tauteja ja torjunta-aineiden haitallisia vaikutuksia. Tässä kirjallisuuskatsauksessa valotetaan tarhamehiläisten hyvinvointiongelmia ja tekijöitä, joilla voidaan vaikuttaa niiden hyvinvointiin erityisesti hunajantuotannossa. Työ on tarkoitettu tietopaketiksi kaikille mehiläisten hyvinvoinnista kiinnostuneille. Mehiläisillä esiintyy monia tarttuvia tauteja, jotka heikentävät niiden hyvinvointia ja aiheuttavat pahimmillaan mehiläisyhdyskuntien kuolemia. Bakteeritaudeista suurimpana uhkana mehiläisille pidetään erittäin herkästi tarttuvaa ja tuhoisaa esikotelomätää, joka tappaa mehiläistoukkia johtaen koko pesän kuolemaan ilman torjuntatoimenpiteitä. Sienitaudeista nosematoosi on yleinen mehiläisyhdyskuntaa heikentävä vaiva. Mehiläisillä esiintyy myös useita loisia, joista varroapunkki on merkittävin uhka mehiläisten hyvinvoinnille. Varroapunkki loisii mehiläisessä samalla levittäen viruksia. Virustaudit itsessään ovat harvoin tuhoisia mehiläispesille, mutta niiden on havaittu olevan haitallisimpia silloin, kun mehiläiset kärsivät samanaikaisesti varroatoosista. Myös tuholaishyönteiset, kuten vahakoisat ja aasianherhiläinen muodostavat uhkan mehiläisille levitessään yhä laajemmalle alueelle. Tämä korostaa mehiläishoitajien tärkeää tehtävää tautien ja tuholaisten varhaisessa havaitsemisessa ja ennaltaehkäisyssä. Lisäksi laajalti maataloudessa käytettävillä torjunta-aineilla, kuten neonikotinoideilla ja glyfosaateilla on haitallisia vaikutuksia mehiläisiin. Torjunta-aineille altistuneet mehiläiset kärsivät muun muassa häiriintyneestä yksilönkehityksestä ja ongelmista medenkeruussa. Tulevaisuudessa olisikin syytä huomioida yhä tarkemmin käytössä olevien torjunta-aineiden haittavaikutukset pölyttäjiin. Myös ilmastonmuutos ja hyönteisten kokema lämpöstressi ovat kasvavia uhkia mehiläisille. Mehiläishoidollisilla menetelmilläkin on suuri vaikutus tarhattujen mehiläisten hyvinvointiin. Mehiläisten oikeanlaisella ympäristöolosuhteisiin sopivalla jalostuksella ja rauhallisella käsittelyllä voidaan pienentää mehiläisten kuolleisuutta. Hyönteisten tunteista tai kivuntunnosta on vielä toistaiseksi vain vähän tietoa, joten kaikessa mehiläisten käsittelyssä ja mahdollisissa eutanasioissa tulisi huomioida aiheutetun kärsimyksen minimoiminen varovaisuusperiaatteen mukaisesti. Lisäksi erityisesti kylmän talven maissa on tärkeää huolehtia mehiläisten riittävästä talviruokinnasta ja talvehtimisen onnistumisesta muilla keinoin, kuten pesän suojaamisesta talvitappioiden vähentämiseksi. Talviruokintavaihtoehtoja on useita erilaisia, eikä niiden parhaimmuudesta ole yksiselitteistä vastausta. Hunajan korvaamisella toisella ravinnolla on huomattu vaikutuksia ainakin mehiläisten geenien ilmentymiseen. Hunajalaaduilla on kuitenkin eroa, eivätkä kaikki hunajat välttämättä sovellu talviravinnoksi koostumuksensa vuoksi. Tällöin hunajankorvikkeiden, kuten sokeriliuosten, käyttö on välttämätöntä. Tutkimuksissa on havaittu eri korvikkeiden välillä eroavaisuuksia muun muassa niiden vaikutuksissa mehiläispopulaation kokoon ja sikiöintiin.

Koirien sedaatiossa ja anestesian esilääkkeenä käytetään yleisesti α2-agonisteja, kuten (deks)medetomidiinia. Tehokkaan rauhoittavan vaikutuksen lisäksi α2-agonisteilla on kuitenkin myös merkittäviä haittavaikutuksia. α2-agonistien on todettu aiheuttavan verenkierron ääreisvastuksen ja verenpaineen hetkellistä nousua sekä sydämen syketaajuuden, minuuttitilavuuden ja hapenkuljetuksen laskua. α2-antagonisteihin kuuluva vatinoksaani (aikaisemmilta nimiltään MK-467 ja L-659’066) on (deks)medetomidiinin perifeerinen vastavaikuttaja, joka estää α2-agonistien haitallisia vaikutuksia verenkiertoelimistöön. Tähän kirjallisuuskatsaukseen on koottu vatinoksaanin ja α2-agonistien yhteiskäytöstä koirilla tähän mennessä saatavilla oleva tutkimustieto sedaation sekä injektioanestesian aikana, ja sitä käsitellään eri elinryhmiin jaoteltuna. Vatinoksaani ei juurikaan läpäise veri-aivoestettä, minkä takia sen ei ole todettu vaikuttavan α2-agonisteilla indusoidun sedaation syvyyteen koirilla. Vatinoksaani parantaa perifeeristä verenkiertoa sedaation aikana, minkä seurauksena munuaisten ja ruoansulatuskanavan verenkierto säilyy lähes lähtötasolla (deks)medetomidiinista huolimatta. Perfuusion säilymisen vuoksi myös plasman laktaattipitoisuuden on todettu olevan merkitsevästi matalampi vatinoksaanin annostelun jälkeen pelkällä (deks)medetomidiinilla rauhoitettuihin koiriin verrattuna. Vatinoksaanilla on myös joitakin epäsuotuisia vaikutuksia elimistössä. Sen aiheuttama perifeerinen verisuonten laajeneminen lisää elimistön lämmönhukkaa sedaation aikana, ja suoliston hypermotiliteetin riski kasvaa varsinkin herätettäessä koira (deks)medetomidiinilla indusoidusta sedaatiosta α2-antagonisti atipametsolilla. Vatinoksaanin on todettu lisäävän lääkeaineiden jakautumista elimistössä ja tehostavan niiden eliminaatiota (deks)medetomidiinilla indusoidun sedaation aikana. Tämän vuoksi sedaatioaika lyhenee, kun vatinoksaani yhdistetään (deks)medetomidiinilla aiheutettuun sedaatioon. Myös (deks)medetomidiinin kipua lievittävät vaikutukset poistuvat nopeammin. Vatinoksaanilla ei kuitenkaan ole todettu olevan vaikutusta kivun lievittymiseen, kun plasman deksmedetomidiinipitoisuus on ollut kivunlievitystä tuottavalla tasolla. Laskimon- ja lihaksensisäisellä antoreitillä on todettu olevan eroja vatinoksaanilla ja (deks)medetomidiinilla indusoituun sedaatioon. Koska vatinoksaani imeytyy lihaksensisäisesti (deks)medetomidiinia hitaammin, (deks)medetomidiinin aiheuttamien verenkiertoelimistöön kohdistuvien haittavaikutusten esto ei ole lihaksensisäisesti yhtä tehokasta kuin laskimonsisäisellä annostelulla erityisesti sedaation alkuvaiheessa. Vatinoksaani nopeuttaa (deks)medetomidiinin imeytymistä lihaksensisäisesti, mikä johtaa sedaation saavuttamiseen nopeammin kuin pelkällä (deks)medetomidiinilla. Vatinoksaani vaikuttaa myös atipametsolin jakautumiseen elimistössä, minkä vuoksi koirat heräävät (deks)medetomidiinilla indusoidusta sedaatiosta nopeammin ja täydellisemmin vatinoksaanin kanssa kuin ilman. Yhteenvetona voidaan todeta vatinoksaanin olevan hyödyllinen lisä (deks)medetomidiinilla indusoituun sedaatioon terveillä ja nuorilla koirilla pääosin (deks)medetomidiinin kardiovaskulaaristen haittavaikutusten eston vuoksi. Kuitenkin jatkotutkimuksia tarvitaan, mikäli vatinoksaanin käyttöä haluttaisiin laajentaa vanhoille ja huonokuntoisille potilaille tai sitä haluttaisiin käyttää laajemmin yleisanestesian esilääkkeenä.

Nautojen hengitystietulehdukset ovat yksi yleisimmistä kuolleisuuden aiheuttajista ja yleisin lisääntyneen sairastuvuuden syy vasikkakasvattamoissa maailmalla ja Suomessa. Suomalaisissa vasikkakasvattamoissa hengitystietulehdukset ovat yleisin syy antibioottikuurin aloitukseen. Sairastuvuuden lisäksi hengitystietulehdukset aiheuttavat lihantuotannossa heikentynyttä päiväkasvua vasikoilla, alentavat rehun hyötysuhdetta sekä heikentävät ruhojen laatua. Maidontuotannossa vasikkana sairastettu BRD viivästyttää ensimmäistä poikimista, lisää riskiä tulla teurastetuksi ennen ensimmäistä maidontuotantokautta sekä vähentää todennäköisyyttä pysyä karjassa ensimmäisen maidontuotantokauden loppuun asti. Vasikoiden hengitystietulehduksien diagnostiikka pelkkien oireiden mukaan ei ole luotettavaa. Ultraäänitutkimuksen avulla voidaan nähdä vasikalla bronkopneumoniaan viittaavia löydöksiä sensitiivisyydellä 79,4 %–94 % ja spesifisyydellä 93,9 %–100 %. Maailmalla ultraäänidiagnostiikka vasikoiden hengitystietulehduksissa on yleistymässä, mutta Suomessa vielä toistaiseksi pienimuotoista. Tutkimuksen tavoitteina oli tutkia vasikoiden rintaonteloa ultraäänellä käytännön olosuhteissa vasikkakasvattamoissa, muodostaa kertyneistä ultraäänitutkimushavainnoista erilliset löydösryhmät löydöksiin ja aiempiin tutkimuksiin perustuen sekä verrata yksittäisten kliinisten oireiden yhteyttä ultraäänitutkimuslöydöksiin koko otannassa. Tutkimuksen hypoteeseina oli, että ultraäänitutkimuksella päästään tarkempaan diagnoosiin vasikoiden hengitystietulehduksissa kuin pelkästään kliinisellä tutkimuksella sekä että ultraäänitutkimuksen avulla löydetään oireettomilla vasikoilla suuria tiivistymiä keuhkoista. Tutkimuksen aineistona oli 66 vasikkaa kahdelta vasikkakasvattamolta Pohjois-Pohjanmaalta. Vasikoille tehtiin kliininen ja ultraäänitutkimus. Rintaontelon ultraäänitutkimuksia tehtiin pääsääntöisesti nupoutusta varten rauhoitetuille vasikoille. Tutkimusten löydöksistä tehtiin SPSS-ohjelmistolla kuvaajia, joita vertailtiin keskenään silmämääräisesti ilman tilastollisia analyyseja. Tuloksissa oireista yskä, epänormaali hengitys auskultoidessa, korkea hengitystiheys sekä erityisesti voimakas auskultaatiolöydös korreloivat positiivisesti ultraäänitutkimuksella löydettyjen suurien tiivistymien kanssa. Muilla oireilla oli vähäistä tai ei ollenkaan korrelaatiota ultraäänitutkimuslöydöksien kanssa. Tuloksien perusteella vasikan bronkopneumonian diagnosointiin pelkkä kliininen tutkimus ei ole tarkkaa. Ultraäänitutkimus on tarkempi keino löytää bronkopneumoniaan viittaavia tiivistymiä vasikoiden keuhkoista, mikä vastaa ensimmäistä hypoteesia. Kyseisissä vasikkakasvattamoissa ei löytynyt suuria tiivistymiä oireettomilta ja lääkitsemättömiltä vasikoilta, mikä puolestaan on ristiriidassa toisen hypoteesin mukaan. Syynä tähän on mahdollisesti se, että kyseisissä vasikkakasvattamoissa aloitetaan riittävän herkästi antibioottikuuri hengitystieoireileville vasikoille. Vasikoiden rintaontelon ultraäänitutkimus osoittautui käytäntöön sopivaksi apukeinoksi hengitystietulehduksien diagnostiikassa. Ultraäänitutkimusta voidaan hyödyntää yksilötasolla sairaiden vasikoiden tarkempaan diagnostiikkaan ja uudishiehojen valinnassa sekä tilatasolla esimerkiksi hoitorajan riittävyyden seurantaan.

Tutkielman tarkoituksena on kerätä yhteen nykyinen tietämys ketoaineista lypsylehmän aineenvaihdunnassa. Katsauksessa käsitellään eri tyyppisiä ketooseja, ketoaineiden muodostumista, niiden muuttumista toisikseen ja niiden vaikutuksia oireisiin, sairastumisriskiin ja hedelmällisyyteen. Lopuksi tarkastellaan, kuinka ketoaineita hyödynnetään ketoosin diagnostiikassa ja arvioidaan erilaisia menetelmiä subkliinisen ja kliinisen ketoosin diagnosointiin. Ketoosi on yksi tärkeimmistä lypsykarjan aineenvaihdunnan sairauksista. Sekä subkliinisellä että kliinisellä ketoosilla on merkittäviä taloudellisia vaikutuksia tiloille. Ketoaineiden merkitys aineenvaihdunnassa on suuri erityisesti alkulypsykaudella, kun lehmä on negatiivisessa energiatasapainossa suuren maitotuotoksen vuoksi. Spontaani ketoosi on korkeatuotoksisten lehmien sairaus. Keskituotos on noussut viime vuosikymmenten aikana paljon, joten voidaan olettaa hyperketonemian yleistyvän. Ketoaineita ovat beetahydroksibutyraatti (BHB), asetoasetaatti ja asetoni, joiden lisäksi myös isopropanoli joskus lasketaan mukaan. Ketoaineet muodostuvat joko hepaattisesti vapaista rasvahapoista hapettamalla tai alimentaarisesti rehun sisältämästä butyraatista. Utare ja pötsi pystyvät muuttamaan ketoaineita toisikseen. Terveillä lehmillä, subkliinisessä ja kliinisessä ketoosissa on erilaiset ketoaineiden suhteet toisiinsa veressä, maidossa ja virtsassa. Hyperketonemian edetessä terveen lehmän ketoainetasoista vakavaan kliiniseen ketoosiin hapettuneiden ketoaineiden, eli asetonin ja asetoasetaatin, suhteellinen osuus kasvaa samalla, kun BHB:n suhteellisuus osuus pienenee. Ketoaineilla on hyödyllisiä vaikutuksia alkulypsykaudella. Ne kattavat merkittävän osan energiantarpeesta ja ylläpitävät suurta maitotuotosta. Tietyissä määrin hyperketonemia on onnistunutta sopeutumista korkeaan maitotuotokseen. Fysiologisen hyperketonemian muuttuessa subkliiniseksi ketoosiksi alkavat ketoaineiden negatiiviset vaikutukset. Subkliinisessä ketoosissa hyperketonemia lisää riskiä sairastua muihin sairauksiin, lehmän aikaisempaan poistoon karjasta, heikentää hedelmällisyyttä ja aiheuttaa immunosuppressiota. Ketoaineita hyödynnetään ketoosin diagnostiikassa. Ketoaineita voidaan mitata verestä, maidosta ja virtsasta. Veren BHB:n mittaamiseen on kehitetty useita kannettavia mittareita, jotka antavat tarkan arvon ketoaineiden tasosta lehmän äärellä. Maidosta ja virtsasta voidaan määrittää ketoainetasot semikvantitatiivisesti, mikä on riittävä kliinisen ketoosin diagnostiikkaan. Yleisesti ottaen verestä mittaaminen on herkin ja tarkin tapa, maitotestit eivät ole tarpeeksi sensitiivisiä subkliinisen ketoosin diagnostiikkaan ja virtsatestit näyttävät liikaa vääriä positiivisia.

Työuupumus on tunnettu ilmiö eläinlääkäreillä. Työuupumuksen taustalla on usein työn aiheuttama stressi, vaikeat asiakaspalvelutilanteet sekä raskas työtaakka. Itsetuhoisuutta on eläinlääkäripopulaatiossa enemmän kuin muussa populaatiossa, ja sen taustalla on esimerkiksi pääsy itsemurhan tekovälineisiin, ammatissa opittu peloton suhtautuminen kuolemaa ja eutanasiaa kohtaan sekä työn aiheuttama stressi. Tässä tutkielmassa käytettiin aineistona Suomen eläinlääkäriliiton ja työterveyslaitoksen teettämää vuoden 2012 työterveyskyselyä. Kysely lähetettiin liiton jäsenrekisteristä löytyneille työelämässä oleville eläinlääkäreille. Kyselyyn vastasi 546 eläinlääkäriä. Työuupumusta mitattiin Maslachin työuupumusindeksillä (MBI). Tilastollisia yhteyksiä tutkittiin monimuuttujaisella lineaarisella regressioanalyysillä ja itsetuhoisten ajatusten mahdollisia selittäjiä monimuuttujaisella logistisella regressioanalyysillä. Ensimmäisenä tutkimushypoteesina oli, että suomalaisten eläinlääkäreiden työuupumus on lisääntynyt edellisen työterveyskyselyn jälkeen. Toisen hypoteesin mukaan eläinlääkärin työn piirteet, kuten pitkät työviikot, työn yksinäinen ja kiireinen luonne sekä stressaavat tilanteet altistavat työuupumukselle. Kolmantena tutkimushypoteesina oli, että samat eläinlääkärin työhön liittyvät tekijät lisäävät itsetuhoista ajattelua suomalaisilla eläinlääkäreillä. Itsetuhoisten ajatusten ja työuupumuksen välinen tilastollisesti merkitsevä assosiaatio oli neljäs tutkimushypoteesi. Kaikki tutkimushypoteesit pystyttiin tällä tutkimuksella vahvistamaan. Keskimääräinen pistemäärä MBI:stä oli 35,09 maksimimäärän ollessa 86. Vastaajista 5 % sai korkeita uupumispisteitä (66–85), mitä voitaisiin pitää vakavana työuupumuksena. Edelliseen työterveyskyselyyn verrattuna vakavien työuupumusten määrä vaikuttaisi lisääntyneen. MBI:n pisteiden mukaan työuupumusta ilmenee tutkimuspopulaatiossa. Lopullisten tulosten mukaan työuupumusta lisääviä tekijöitä olivat työskentelypaikkakunta, lyhyt valmistumisesta kulunut aika, liiallinen työsidonnaisuus, työn epämielekkyys, töissä jääminen yksin, työtahdin kiristyminen, huonot valmiudet työhön, stressi, elämäntyytymättömyys itsemurha-ajatukset sekä mielenterveydenhäiriö. Samoja muuttujia oli merkitsevinä sekä työuupumuksen että itsetuhoisten ajatusten riskitekijöinä. Tutkimuksessamme todettiin myös tilastollisesti merkitsevää assosiaatiota työuupumuksen ja itsetuhoisen ajattelun välillä. Tämän tutkimuksen tulosten mukaan nuorella, työhönsä sitoutuneella, stressaantuneella eläinlääkärillä, joka tekee töitä yksin vaativassa, kiireisessä työympäristössä kaupungissa, kokee itsetuhoisia ajatuksia sekä kärsii mielenterveydenhäiriöistä, on suuressa uupumisriskissä. Koska sekä työuupumus että itsetuhoiset ajatukset ovat yleisesti tiedossa olevia ja mediassakin esille nostettuja ongelmia maailmanlaajuisesti, olisi todella tärkeää levittää tietoisuutta molemmista aiheista. Apua tulisi saada helposti ja matalalla kynnyksellä, sillä uupuneella ja masentuneella henkilöllä on rajalliset voimavarat käytössään.

Tämä lisensiaatin tutkielma on kirjallisuuskatsaus vuohien akuutista ja subkliinisestä pötsiasidoosista. Työn tavoitteena on koota käytännön työssä hyödynnettävä kirjallisuuskatsaus kyseisistä ruokinnallisista sairauksista ja niiden hoidosta vuohella. Katsauksen hoitokäytäntöjen yhteenvedon avulla praktikkoeläinlääkärin on helppo valita vuohelle oireilun vakavuusasteen mukainen hoito. Työn alussa käydään läpi vuohien ruuansulatuskanavan anatomiaa ja toimintaa muihin märehtijöihin verraten. Anatomian ja fysiologian osuudessa käydään erityisesti läpi etumahojen rakennetta ja toimintaan. Lisäksi työssä perehdytään rehun sulavuuteen vaikuttaviin tekijöihin. Katsauksessa käydään läpi vuohen akuutin ja subkliinisen pötsiasidoosin oireet, taudinkuva, syntymekanismit, diagnoosimenetelmät, hoitovaihtoehdot ja ennuste. Työssä verrataan vuohen akuutin ja subkliinisen pötsiasidoosin hoitoa lampaan ja naudan akuutin ja subkliinisen pötsiasidoosin hoitoon. Työn lopussa pohditaan akuutin ja subkliinisen pötsiasidoosin vaikutuksia tuotantoon ja eläinten terveyteen. Akuutilla pötsiasidoosilla tarkoitetaan pötsin toiminnan häiriötä, jossa pötsin pH laskee äkillisesti aiheuttaen vuohelle kliinisiä oireita ja jopa henkeä uhkaavan tilan. Sairauden taustasyynä on ruokinnallinen epätasapaino, joka johtuu äkillisestä liian suuresta annoksesta runsasenergistä hiilihydraattipitoista rehua, vähäkuituisesta ruokavaliosta ja liian nopeista ruokintamuutoksista. Kliiniset oireet riippuvat tilan vakavuudesta ja etenevät usein nopeasti ilman hoitoa. Oireina vuohilla voi olla vaisuutta, syömättömyyttä, ripulia, alhainen ruumiinlämpö, nopea hengitystiheys, sekä nopea ja heikko pulssi. Monesti vuohella on myös metabolinen asidoosi eli elimistön veren pH laskee. Subkliinisellä pötsiasidoosilla tarkoitetaan pötsin happamoitumista, jossa pH laskee alle arvon 5,8 ja pysyy matalana vähintään kolmen tunnin ajan vuorokaudesta. Myös subkliinisen pötsiasidoosin taustalla on ruokinnalliset ongelmat. Pitkällä aikavälillä matala pötsin pH aiheuttaa huonosyöntisyyttä ja ruuansulatuskanavan ongelmia, kuten pötsin seinämän parakeratoosia ja ripulia. Hapan pötsi vaikuttaa myös maidon tuotokseen laskevasti, joten sillä on tuotannon näkökulmasta suuri merkitys.

Lymfooma on kissojen yleisin, mutta alidiagnosoitu ja -hoidettu kasvainsairaus. Kissojen lymfoomatutkimuksia on tehty vähän ja niiden otoskoot ovat pieniä. Lymfooman hoito perustuu kemoterapiaan, johon osa kissoista vastaa ja toiset ei. Lymfooman ennusteessa ja potilaiden elossaoloajoissa on suurta vaihtelua, ja ennustetekijöitä on tunnistettu vain muutama. Tutkielman tavoitteena oli tutkia kissan lymfooman esiintyvyyttä, diagnostiikkaa, hoitoa ja ennustetta sekä tuottaa samalla uutta suomenkielistä tietoa kissan lymfoomasta ja hoidosta. Tutkielman tutkimusosio perustui Yliopistollisessa pieneläinsairaalassa vuosina 2010–2020 epäillyn tai varmennetun lymfooman takia hoidettujen kissojen muodostamaan potilasaineistoon. Aineisto kerättiin hakukriteerien avulla ProvetNet-potilastietokannasta rajatuista 387 kissasta, joista 63 sairasti sytologisen tai histopatologisen näytteen avulla varmennettua lymfoomaa. Lymfoomaa sairastaneiden kissojen hoitokertomuksista kerättiin potilaiden taustatiedot, kliiniset oireet, laboratorio-, kuvantamis- ja sytologisten tutkimusten tulokset, diagnosoidun lymfooman tyyppi ja anatominen sijainti, käytetyt hoitomuodot ja elossaoloaika diagnostisesta näytteenotosta kissan kuolemaan tai eutanasiaan. Tiedot kirjattiin Excel-taulukkoon, muutettiin numeeriseen muotoon ja tilasto-ohjelmaan analysointia varten. Tutkimustulokset yhtenivät aikaisempien tutkimusten kanssa. Suurin osa lymfoomapotilaista oli keski-ikäisiä maatiaiskissoja ja FIV:n (feline immunodeficiency virus) eli kissan immuunikatoviruksen ja FeLV:n (Feline leukaemia virus) eli kissan leukemiaviruksen osalta negatiivisia. Uroksia (n=35) oli naaraita (n=28) enemmän. Suurin osa todetuista lymfoomista sijaitsi ruoansulatuskanavassa, primaarielimen ulkopuolelle levinneinä. Hoitovasteet ja elossaoloajat vaihtelivat, eikä selkeitä ennustetekijöitä todettu. Suurin osa kissoista, joille kemoterapia aloitettiin, vastasi hoitoon nopeasti tai heikkeni nopeasti hoidosta huolimatta. Yksittäisten potilaiden kohdalla elossaoloajat olivat kirjallisuudessa esitettyä pidempiä, hoitomuodoista riippumatta. Vaikka kissan lymfooma on harvoin parannettavissa, voidaan erilaisilla hoidoilla saavuttaa laadukasta elinaikaa kuukausia tai jopa vuosia lymfoomatyypistä ja potilaan lähtötilanteesta riippumatta. Omistajille tulisi kertoa eri hoitovaihtoehdoista ja tehdä hoitokokeiluja solunsalpaajilla, kortisonilla ja B12-vitamiinilisällä nykyistä aktiivisemmin myös pelkän sytologiaan perustuvan diagnoosin perusteella.

Kirjallisuuskatsaustutkielmassa käsitellään myötätuntouupumusta eläinlääketieteessä, keskittyen erityisesti eläinlääkärin ammatin tuomiin altistaviin tekijöihin ja niiden vaikutukseen. Myötätuntouupumus on tila, jossa ihminen alkaa kokea fyysisiä ja emotionaalisia oireita ollessaan läheisessä vuorovaikutuksessa traumatisoituneiden ihmisten kanssa. Myötätuntouupumus voi kehittyä, kun yksilö altistuu jatkuvasti toisten kärsimykselle ilman riittäviä keinoja purkaa tilannetta. Myötätuntouupumus eroaa työuupumuksesta, joka liittyy enemmän työstressiin ja toivottomuuden tunteeseen. Myötätuntouupumus on ilmiö, joka kehittyy hitaasti ja sen oireet voivat vaihdella fyysisistä oireista, kuten päänsärystä ja suolisto-oireista, työasioiden välttelyyn ja ylireagointiin. Suurimmiksi riskitekijöiksi eläinlääkäreiden työssä mainitaan eutanasiaan liittyvät tilanteet, omistajien ja organisaation rajoittuneet taloudelliset resurssit, työn haasteellisuus ja pitkät työpäivät. Lisäksi eläinlääkärien kohtaamat eettiset dilemmat, kuten omistajien pyynnöt turhista toimenpiteistä tai työpaikan resurssien puute hoitojen toteuttamiseen, ovat merkittäviä stressitekijöitä. Siirtymä eläinlääketieteessä kohti edistyksellisempää hoitoa, erityisesti seuraeläimiä hoidettaessa, on lisännyt eläinlääkäreiden stressiä ja altistumista myötätuntouupumukselle. Lisäksi eutanasiaan liittyvät tilanteet, eturistiriidat ja kustannuskysymykset tuovat omat haasteensa eläinlääkäreiden työlle ja henkiselle hyvinvoinnille. Myötätuntouupumuksen ennaltaehkäisyssä korostetaan moraalista herkkyyttä, avointa keskustelua moraalisista ongelmista työympäristössä sekä myötätuntokoulutusta, joka voi auttaa kehittämään selviytymisstrategioita ja sietokykyä myötätunnon aiheuttamalle ahdistukselle. Eettisten dilemmojen käsittely, erityisesti omistajien pyyntöihin liittyvät päätökset ja eutanasiatilanteet, ovat keskeisiä myötätuntouupumuksen hallinnassa ja ennaltaehkäisyssä eläinlääkärin työssä. Myötätuntouupumus on vakava ilmiö, joka vaatii huomiota ja asianmukaista hallintaa työympäristöissä, joissa altistutaan toisten kärsimykselle ja traumalle.

Vastasyntyneillä varsoilla ei ole lainkaan vasta-aineita veressään, minkä vuoksi ne tarvitsevat heti synnyttyään ternimaitoa, josta vasta-aineita imeytyy ruuansulatuskanavan kautta verenkiertoon. Mikäli vasta-aineiden saaminen epäonnistuu, varsat eivät pysty taistelemaan ympäristön patogeeneja vastaan ja ovat suuressa riskissä sairastua vakaviin yleistulehduksiin, jotka voivat johtaa sepsikseen ja kuolemaan. Epäonnistunutta vasta-aineiden saantia kutsutaan FPT:ksi (failure of passive transfer) eli vasta-ainepuutokseksi. FPT on tärkeä tunnistaa nopeasti ja luotettavasti heti sairaan varsan vierellä. Yliopistollisessa Hevossairaalassa FPT:n tunnistamiseen käytetään SNAP-foal IgG -pikamenetelmää, jolla mitataan varsan veren vasta-ainepitoisuutta semikvantitatiivisesti. Menetelmä ei kuitenkaan ole täysin luotettava, minkä vuoksi tutkimus vaihtoehtoisista menetelmistä oli tarpeen. Lisensiaatintyön tutkimusosuudessa verrattiin SNAP-testiä uuteen LUCIA foal IgG -menetelmään ja tulokset tarkistettiin SRID:llä (Single Radial Immunodiffusion), joka on vasta-ainepitoisuuden määrityksessä käytetty standardimenetelmä. Tutkimukseen käytettiin Hevossairaalan potilasvarsoista kerättyjä ylijäämäverinäytteitä. Kaikki menetelmät suoritettiin valmistajien ohjeiden mukaisesti. Lisäksi tutkittiin LUCIA-menetelmään vaikuttavia mahdollisia virhelähteitä, kuten näytteiden pitkää säilytysaikaa ja eri verituotteesta määritystä, sillä näitä ei ollut tutkittu aikaisemmin. Molemmille vertailtaville menetelmille laskettiin niiden luotettavuudesta kertovat herkkyys ja tarkkuus sekä ennustearvot. Odotuksena oli, että LUCIA täysin kvantitatiivisena menetelmänä on luotettavampi. Aiempien tutkimusten perusteella odotettiin, että SNAP-testin tarkkuus olisi heikko. Tutkimuksessa todettiin odotusten mukaisesti, että LUCIA on herkempi kuin SNAP-menetelmä ja sen negatiivinen ennustearvo on huomattavasti parempi. Vastoin odotuksia, molemmat testit olivat kuitenkin tarkkuudeltaan yhtä hyviä. Tutkimuksessa todettiin, että LUCIA:n tuloksiin ei vaikuttanut näytteiden pitkä jääkaappisäilytys eikä käytetty verituote. SNAP-testin käytössä oli suurempi todennäköisyys virheisiin ja sen tulokset olivat vaikeampia tulkita kuin numeerisen vastauksen antavan LUCIA-testin. LUCIA todettiin kaiken kaikkiaan luotettavammaksi menetelmäksi ja sen antama numeerinen tulos voi helpottaa hoitopäätösten tekoa