Browsing by Issue Date

Tämä kirjallisuuskatsauksen ja alkuperäistutkimuksen sisältävä lisensiaatintutkielma käsittelee mikrobilääkeresistenssiä sekä laajakirjoisia beetalaktamaaseja tuottavia enterobakteereita hevosilla Suomessa. Mikrobilääkeresistenssillä tarkoitetaan mikrobien vastustuskykyä mikrobilääkkeitä kohtaan. Mikrobilääkkeiden liikakäyttö ja uusien mikrobilääkkeiden pula ovat johtaneet yleistyvään maailmanlaajuiseen mikrobilääkeresistenssiongelmaan. Mikrobilääkeresistenssi on uhka ihmisten ja eläinten terveydelle. Mikrobilääkkeille vastustuskykyisten bakteerien aiheuttamien infektoiden lisääntyessä hoitovaihtoehdot vähenevät ja potilaiden kuolleisuus nousee. Beetalaktamaasit ovat bakteerien tuottamia entsyymejä, jotka pystyvät hajottamaan beetalaktaameja. Beetalaktaamit ovat lääketieteellisesti merkittävä mikrobilääkeryhmä. ESBL (extended spectrum beta-lactamase) -entsyymeillä puolestaan tarkoitetaan bakteerien tuottamia beetalaktamaasientsyymejä, jotka pystyvät hajottamaan laajakirjoisia beetalaktaameja, kuten esimerkiksi kolmannen polven kefalosporiineja. Enterobakteerit ovat tärkein laajakirjoisia beetalaktamaaseja tuottava bakteeriheimo. Enterobakteereja esiintyy sekä ihmisillä että eläimillä. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää ESBL-enterobakteerien esiintyvyyttä hevosten peräsuolesta otetuissa seulontanäytteissä Suomessa. Samalla tutkittiin, mitä ESBL-bakteerilajeja Suomessa asuvilla hevosilla esiintyy. Aihetta ei ole aiemmin juurikaan tutkittu Suomessa, joten tutkimus tuo tärkeää lisätietoa Suomessa asuvien hevosten resistenssitilanteesta. Lisäksi tutkimuksessa selvitettiin mahdollisia riskitekijöitä ESBL-kantajuudelle. ESBL-kantajuuden prevalenssin odotettiin olevan noin 7 % Suomessa. Prevalenssihypoteesi tässä tutkimuksessa asetettiin hieman alemmas verrattuna muihin Euroopan maihin, koska Suomen resistenssitilanne on Euroopan keskimääräistä parempi. Riskitekijöitä ESBL-kantajuudelle on aiemmissa tutkimuksissa todettu olevan esimerkiksi mikrobilääkehoito ja sairaalahoito. Tutkimusta varten kerättiin Yliopistollisen hevossairaalan potilailta seulontanäytteitä loppuvuoden 2020 ja alkuvuoden 2021 aikana. Näytteitä kerättiin yhteensä 161:ltä hevoselta. Tutkimukseen osallistuneiden hevosten omistajat vastasivat kyselylomakkeen kysymyksiin, jotka käsittelivät esimerkiksi sairaalaan tulosyytä, hevosen lääkintähistoriaa sekä tietoja hevosen lähikontakteista. Näytteet viljeltiin ja löydettyjen enterobakteerikantojen herkkyysmääritykset tehtiin Eläinlääketieteellisen tiedekunnan kliinisen mikrobiologian laboratoriossa. Kyselylomakkeen vastausten perusteella määritettiin mahdollisia riskitekijöitä SPSS-ohjelman avulla. Dikotomisille muuttujille tehtiin ristiintaulukointi ja Fisherin eksakti testi. ESBL-prevalenssi laskettiin EpiTools-laskimella. Tutkimukseen osallistuneista hevosista viisi oli ESBL-positiivisia, jolloin ESBL-prevalenssi tutkimuspopulaatiossa oli 3,1 %. Tilastollisesti merkitseviksi riskitekijöiksi ESBL-kantajuudelle todettiin analyysin perusteella sairaalahoito viimeisen kolmen kuukauden sisällä, mikrobilääkehoito viimeisen kolmen kuukauden sisällä sekä kirurginen toimenpide viimeisen kolmen kuukauden sisällä. Tutkimuksen tuloksena saatu ESBL-prevalenssi hevosilla poikkesi hypoteesistamme sekä aiemmista tutkimustuloksista. Poikkeamaa voi selittää eroavaisuudet tutkimusten välillä esimerkiksi otoskoossa ja tutkimuspopulaatiossa. Harhaa tutkimustuloksiin on voinut aiheuttaa esimerkiksi Covid-19-pandemia sekä väärinkäsitykset kyselylomakkeen kysymyksiin vastatessa. Riskitekijäanalyysin tulokset myötäilivät aiempia tutkimustuloksia sekä hypoteesiamme.

Lampaille ja vuohille tehtäviä yleisimpiä anestesiaa vaativia toimenpiteitä ovat nupoutukset ja kastraatiot, mutta myös vaativampia toimenpiteitä voi tulla vastaan akuuttipraktiikassa. Lampaalle ja vuohelle tehdään usein toimenpiteitä kenttäolosuhteissa eli eläintilalla, missä anestesian turvallinen toteuttaminen voi olla haastavampaa kuin eläinklinikalla. Lammas ja vuohi ovat lähtökohtaisesti tuotantoeläimiä, jonka vuoksi elintarvikkeiden turvallisuuteen pohjautuva lainsäädäntö tuo omat rajoitteensa lääkeaineiden valinnalle. Lampaan ja vuohen anestesiaan liittyy useita märehtijöille tyypillisiä riskitekijöitä kuten runsas syljeneritys, regurgitaatio eli pötsisisällön virtaaminen ruokatorveen ja suuhun sekä tympania eli pötsin täyttyminen kaasulla. Lampaat ja vuohet ovat erityisen herkkiä anestesian aikaiselle hypoksemialle eli veren alhaiselle happipitoisuudelle, joka voi johtaa jopa eläimen kuolemaan. Anestesian aikana hyvin olennainen komplikaatioita estävä tekijä on oikeanlainen eläimen asento anestesian aikana, jossa sylki ja mahdollinen regurgitaatio eivät valu hengitysteihin ja jossa hengitys ja pötsikaasujen röyhtäileminen on helpompaa. Anesteetteina käytettävistä lääkeaineista α2-agonistit ovat pienmärehtijöillä toimivia ja yleisesti käytettyjä lääkeaineita sedaatioon ja anestesian esilääkkeeksi, mutta lampaat ja vuohet ovat erityisen herkkiä niiden aiheuttamalle hypoksialla ja keuhkoödeemalle. A2-antagonisteista atipametsoli on toimiva lääkeaine nopeuttamaan anestesiasta toipumista ja vatinoksaani näyttäisi tämänhetkisten tutkimusten valossa olevan hyödyllinen ehkäisemään α2-agonistien aiheuttamien sivuvaikutusten ja hypoksemian syntymistä lampaalla. Opioidien tehosta pienmärehtijöillä on puutteellista näyttöä, mutta butorfanoli on haittavaikutuksiltaan vähäisin opioidi ja osana anestesiaa toimiva lääkeaine syventämään sedaatiota ja lievittämään kipua. Midatsolaami ja diatsepaami ovat todettu toimiviksi ja haittavaikutuksiltaan vähäisiksi sedatiiveiksi vuohella ja lampaalla ja niiden käyttö on hyödyllistä esimerkiksi tilanteissa, jossa α2-agonistien käyttö on kontraindisoitua. Yleisanestesian saavuttamiseksi kenttäolosuhteissa toimivin lääkeaine on ketamiini, joka yhdistettynä muihin lääkeaineisiin takaa kohtuullisen turvallisen nukutuksen. Yleisanestesiaan sopivat lampaalla ja vuohella hyvin myös propofoli ja alfaksaloni, mutta käytännössä ongelmaksi niiden käytössä voivat koitua jatkuvan suonensisäisen annostelun tarve ja lääkeaineiden kallis hinta. Paikallispuudutukset ovat tärkeä menetelmä pienmärehtijöiden anestesiassa, sillä niiden käyttö vähentää anestesiaan liittyviä riskejä vähentämällä tarvittavaa anesteettien määrää. Lampaat ja vuohet ovat erityisen herkkiä puudutteiden toksisille vaikutuksille, joten puudutteiden turvallisiksi todettuja enimmäisannoksia ei pidä ylittää ja annostelussa kannattaa olla erityisen tarkka tahattoman systeemisen annostelun välttämiseksi. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on perehtyä lampaan ja vuohen anestesiaan liittyviin riskitekijöihin, anestesian turvalliseen toteuttamiseen ja tämänhetkiseen tutkimustietoon anestesiassa käytettävien lääkeaineiden vaikutuksista kyseisillä eläinlajeilla. Tämän tutkielman tarkoitus on toimia käytännönläheisenä ja helppolukuisena oppaana pienmärehtijän anestesian toteuttamiseksi kenttäolosuhteissa.

Sianlihan tuotannossa on pyritty lisäämään emakoiden tuottavuutta, jonka myötä pahnuekoot ovat suurentuneet huomattavasti viime vuosikymmenten aikana. Tämä on johtanut siihen, että pieniä porsaita syntyy enemmän. Useissa tutkimuksissa on osoitettu, että pieni syntymäpaino on yhteydessä hitaampaan kasvuun ja korkeampaan kuolleisuuteen erityisesti ennen vieroitusikää. Eläinten hyvinvoinnin ja tuotannon kestävyyden kannalta on tärkeää tutkia, miten porsaiden kuolleisuutta voidaan vähentää ja selviytymismahdollisuuksia parantaa. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään porsaiden tavallisia syntymäpainoja sekä syntymäpainoon, kasvuun ja kuolleisuuteen vaikuttavista tekijöistä emakon ruokintaa tiineyden aikana, emakon rotua, porsimiskertojen määrää, pahnuekokoa ja kohdunsisäistä kasvurajoitusta. Lisäksi katsauksessa selvitetään, miten ympäristöolosuhteista porsituskarsinan tyyppi ja pesäntekomateriaalin määrä ovat yhteydessä porsaskuolleisuuteen. Kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on luoda yleiskuva porsaan syntymäpainoon vaikuttavista tekijöistä sekä siitä, minkälainen yhteys syntymäpainolla ja muilla tekijöillä on porsaiden kasvuun ja kuolleisuuteen. Kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on löytää keinoja, joiden avulla heikosti selviytyvät porsaat voidaan tunnistaa jo varhaisessa vaiheessa. Kun pahnuekoot ovat suuria, yhä useampi porsas altistuu kohdunsisäiselle kasvurajoitukselle eli IUGR:lle (intrauterine growth restriction). Nämä porsaat saavat vähemmän tern¬imaitoa, jolloin niiden glykogeenivarastot ovat pienemmät vuorokauden kuluttua syntymästä. IUGR:lle altistuneet porsaat voidaan tunnistaa koon ja pään muodon perusteella. Suuret pahnuekoot johtavat pienempiin syntymäpainoihin ja suurempaan syntymäpainojen vaihteluun pahnueessa. Pieni syntymäpaino heikentää ja suuri syntymäpaino lisää porsaiden kasvua vieroitusikään saakka. Emakon rotu vaikuttaa pahnuekokoon ja porsaiden syntymäpainoihin. Emakolle annetun rehun määrän ja energiapitoisuuden muutoksilla ei ole havaittavaa vaikutusta pahnueen syntymäpainoihin. Ensikoiden porsaat ovat syntymäpainoltaan pienempiä. Alhainen syntymäpaino ja syntymäpainojen vaihtelu lisäävät porsaskuolleisuutta. Suurin osa porsaskuolleisuudesta tapahtuu ennen vieroitusta ja valtaosa kuolemista ilmenee ensimmäisen elinviikon aikana. Tyypillisiä kuolinsyitä ovat emakon murskaamaksi jääminen, nälkiintyminen, pienuus ja heikkous, ripuli ja ruoansulatuskanavan tulehdus sekä muut tulehdukset. Murskaantumiseen kuolee kaiken kokoisia porsaita. Erityisen alttiita murskaantumiselle ovat vanhempien emakoiden porsaat. Pieni syntymäpaino lisää porsaan riskiä menehtyä murskaantumisen, nälkiintymisen ja kylmettymisen seurauksena. Pienillä porsailla on kehossaan vähemmän energiavarastoja, jolloin ovat alttiimpia kylmettymiselle. Kuolleisuus on huomattavasti yleisempää niillä porsailla, joiden peräsuolilämpötila on alle 37 °C vuorokauden kuluttua syntymästä. Porsituskarsinan tyypillä ja pesäntekomateriaalin määrällä voidaan vaikuttaa porsaskuolleisuuteen ja kuolinsyihin. Huonosti selviytyvät porsaat voidaan tunnistaa esimerkiksi painon, koon, pään muodon, ihon värin ja peräsuolilämpötilan perusteella. Näihin porsaisiin voidaan kohdistaa hoitotoimenpiteitä, kuten lisäravinnon tarjoamista. Suurentuneiden pahnuekokojen tuomia ongelmia voidaan ennaltaehkäistä jalostusvalinnoilla, joilla pyritään pienentämään pahnuekokoja ja kasvattamaan yksittäisten porsaiden painoja.

Syvän koukistajajänteen kavionsisäiset vauriot ovat ratsuhevosilla tunnettu vaiva, joiden diagnosoiminen on hevosen kavion rakenteen vuoksi haastavaa. Nykyisten kuvantamismenetelmien avulla pystytään kuitenkin arvioimaan vaurioiden tarkkaa sijaintia sekä laatua, mikä on merkittävää paitsi vaurioiden diagnosoinnin, myös hevospotilaalle annettavan paranemisennusteen kannalta. Tässä kirjallisuuskatsauksessa perehdytään syvän koukistajajänteen vaurioihin kaviossa. Syvä koukistajajänne on keskeinen rakenne kavion mekaanisen toiminnan kannalta, minkä vuoksi sen vauriot voivat olla kivun aiheuttaman ontuman taustalla. Syvän koukistajajänteen vauriot jaetaan primaareihin ja sekundaarisiin vaurioihin. Primaareita vaurioita ovat jänteen halkeamat, ytimen vauriot sekä alakiinnityskohdan vauriot. Sekundaariset vauriot esiintyvät yleensä osana ns. sädeluusyndroomaa, jonka yhteydessä jänteessä esiintyy osittaisia halkeamia ja jänteen dorsaalisen pinnan vaurioita. Syvän koukistajajänteen primaarit vauriot aiheuttavat yleensä akuutisti alkaneen yhden jalan ontuman. Sekundaarisia vaurioita tavataan puolestaan sädeluusyndroomalle tyypillisenä molempien etujalkojen kroonisena ontumana. Ontuma usein paranee levossa, mutta tyypillisesti pahenee taas hevosen palatessa takaisin työhön. Syvän koukistajajänteen kavionsisäinen vaurio diagnosoidaan ontumatutkimuksen ja diagnostisen kuvantamisen avulla. Ontumatutkimukseen sisältyy hevosen historian ja käyttötarkoituksen selvittäminen, yleistutkimus, palpaatiotutkimus, taivutuskokeet, ontuman arviointi liikkeessä sekä kavion hermojen puudutukset. Syvän koukistajajänteen kavionsisäisissä vaurioissa saadaan usein jonkinlainen vaste matalalla johtopuudutuksella, mutta ontuma saadaan kokonaan häviämään vasta keskikorkean johtopuudutuksen avulla. Kavionsisäisen ontuman selvittämiseksi diagnostinen kuvantaminen aloitetaan aina röntgentutkimuksella. Syvän koukistajan vauriossa ei yleensä ole nähtävissä röntgenkuvissa muutoksia. Röntgentutkimuksella voidaan kuitenkin nähdä sädeluun luisia muutoksia, jotka esiintyvät usein yhdessä koukistajajänteen alaosan vaurioiden kanssa. Epäiltäessä syvän koukistajajänteen vaurioitumista, tarvitaan röntgentutkimuksen rinnalle myös muita kuvantamismenetelmiä. Kavionsisäisissä vaurioissa ultraäänitutkimuksen suorittaminen on haastavaa, mutta se voi antaa viitteitä syvän koukistajajänteen vaurion mahdollisuudesta. Skintigrafialla voidaan saada akuuteissa tapauksissa paikannettua vaurion sijainti kavioon, mutta vaurion tarkempaa laatua ei saada selville. Luotettavin diagnoosi saadaan magneettitutkimuksen tai tietokonetomografian avulla. Syvän koukistajajänteen vaurioiden hoito perustuu pitkäaikaiseen lepoon, kontrolloituun liikuntaan sekä oikeanlaiseen kengitykseen. Konservatiivisen hoidon tukena voidaan käyttää lääkeaineiden ja biologisten aineiden injektioita vaurioalueelle. Kirurginen hoito on mahdollista jänteen dorsaalisten vaurioiden hoidossa. Syvän koukistajajänteen vaurioiden ennuste riippuu vaurion laajuudesta ja muista samanaikaisesti vaurioituneista rakenteista, mutta yleisesti ennuste hevosen urheilukäyttöön palaamiselle on aina varauksellinen. Kaikilla ei ole mahdollisuutta lähteä tarkempaa tietoa antavaan magneettitutkimukseen, mutta hoitoa kannattaa kuitenkin kokeilla erityisesti silloin, kun röntgen- ja ultraäänitutkimuksissa ei havaita merkittäviä muutoksia.

Utaretulehdus eli mastiitti on maailmanlaajuisesti lypsylehmien yleisin ja suurimmat taloudelliset tappiot aiheuttava sairaus. Kuluja aiheutuu muun muassa maidontuotantotappioista, hoitoon käytetyistä lääkkeistä sekä lehmien ennenaikaisesta teuraaksi laitosta. Streptococcus agalactiae on tärkeä lypsylehmien mastiittia aiheuttava patogeeni, joka leviää helposti karjassa. Sen on aiemmin ajateltu tarttuvan lähinnä vain lehmästä toiseen, mutta nykytietämyksen mukaan lehmä voi saada tartunnan myös esimerkiksi likaisesta navettaympäristöstä. Lisäksi tartunnan on epäilty olevan mahdollista siirtyä myös ihmisen ja lehmän välillä. Str. agalactiae tunnetaan ihmislääketieteessä vastasyntyneiden vauvojen hengenvaarallisen aivokalvontulehduksen aiheuttajana, jonka vauva saa synnytyksen yhteydessä äidiltään. Lypsylehmille Str. agalactiae aiheuttaa yleensä piilevän eli subkliinisen mastiitin, eikä se välttämättä aiheuta silminnähtäviä sairauden oireita. Tämän takia tartunta voi päästä leviämään karjassa nopeasti ja huomaamattomasti. Sairastuneiden nopea havaitseminen on kuitenkin tärkeää, jotta tartunnan leviäminen karjassa kyettäisiin tehokkaasti estämään. Suomessa yleisimmät Str. agalactiaen diagnosointimenetelmät ovat maitonäytteestä tehtävä perinteinen viljely sekä PCR-tutkimus. Toimenpiteitä Str. agalactiaen aiheuttaman mastiitin leviämisen ehkäisyssä ovat sairastuneiden lehmien karsiminen karjasta tai eristäminen muista eläimistä ja lääkitseminen. Lääkehoitona käytetään bentsyylipenisilliiniä intramammaarisuspensiona 3-5 vuorokauden ajan. Tartunta voi siirtyä uuteen karjaan esimerkiksi ostoeläinten mukana. Viime vuosikymmeninä tartuntojen määrä on pysynyt hallinnassa tehokkaiden vastustusohjelmien ja ennaltaehkäisytoimenpiteiden, kuten aktiivisen maitonäytteiden oton, ansiosta. Vuonna 2021 Str. agalactiae -positiivisten karjojen osuus Suomessa oli 2,2 %. Tartunnan saaneille lypsykarjatiloille suositellaan yleensä tautisaneerausta. Str. agalactiae -tautisaneerauksen onnistuminen vaihtelee tilojen välillä, ja siihen vaikuttavat esimerkiksi lääkehoidon ja sairaiden eristämisen onnistuminen karjassa, karjan utareterveystilanne sekä tilallisten motivaatio. Uusien tutkimusten ja mikrobiologisten tyypitysmenetelmien myötä lisääntynyt tieto tartuntareiteistä ja bakteerin eri kantojen ominaisuuksista on herättänyt kysymyksen siitä, vaikuttavatko kantojen vaihtelevat geneettiset ominaisuudet bakteerin kykyyn selviytyä lehmien elinympäristössä hengissä ja siten vaikuttaa myös tautisaneerauksen onnistumiseen. Str. agalactiaen eri kannoilla tiedetään olevan erilainen kyky muodostaa biofilmiä, rakentaa ulkopinnalleen säiemäisiä piluksia ja käyttää hyväkseen glukoosia energia-aineenvaihdunnassaan. Muun muassa nämä ominaisuudet vaikuttavat suuresti sekä bakteerin taudinaiheuttamiskykyyn että navettaympäristössä hengissä säilymiseen. Tämän kirjallisuuskatsauksen tavoitteena oli tarkastella Str. agalactiaen aiheuttamaa lypsylehmien mastiittia ja sen esiintyvyyttä sekä esitellä nykyään käytössä olevia tyypitysmenetelmiä, joiden avulla mastiittia aiheuttavia patogeenejä voidaan tunnistaa ja erotella ominaisuuksiensa mukaan. Lisäksi työssä perehdyttiin geneettisiin ominaisuuksiin, jotka edesauttavat Str. agalactiaeta sopeutumaan ja selviämään navettaympäristössä. Tulevaisuudessa Str. agalactiaen eri kantojen tyypitysmenetelmiä voitaisiin toivottavasti käyttää enemmän hyödyksi arvioitaessa tautisaneerauksen onnistumismahdollisuuksia.

Kondrodysplastiset koirarodut, kuten welsh corgit ja mäyräkoirat, ovat ilmiasultaan huomattavan lyhytraajaisia koiria, joiden lyhytraajaisuus johtuu ruston ja kasvulevyjen kehityshäiriöstä. Kehityshäiriöt altistavat kondrodysplastiset rodut muun muassa kyynärnivelen inkongruenssille eli kyynärnivelen nivelpintojen epäyhdenmukaisuudelle. Kyynärnivelen inkongruenssi on yksi kyynärniveldysplasian eli kyynärnivelen kehityshäiriön muoto. Kyynärnivel on olkaluun, värttinäluun ja kyynärluun muodostama nivel. Värttinäluu kasvaa pituutta proksimaalisesta, eli lähempänä kehoa olevasta ja distaalisesta, eli kauempana kehoa olevasta kasvulevystä, mutta kyynärluun pituuskasvu tapahtuu pääasiassa vain distaalisesta kasvulevystä. Värttinä- ja kyynärluun pituuskasvun täytyy olla synkronoitua, jotta kyynärnivelen nivelpinnat pysyvät yhdenmukaisina. Kyynärluun distaalisen kasvulevyn ennenaikainen sulkeutuminen aiheuttaa kyynär- ja värttinäluun epäsuhtaisen kasvun, jolloin olka- ja kyynärluun välinen nivelrako levenee eli nivelestä tulee inkongruentti. Tässä kirjallisuuskatsauksessa perehdytään kondrodysplastisten rotujen kyynärnivelen inkongruenssin etiologiaan, patofysiologiaan, oireisiin, kliiniseen diagnostiikkaan ja hoitomuotoihin, jotta saadaan kerättyä yhteen tämänhetkinen tieto kyseisten koirarotujen kyynärnivelen inkongruenssista, jalostuksen seulonnasta ja hoitomuotojen valinnasta. Kyynärnivelen inkongruenssi voi oireilla esimerkiksi ontumana, kipuna erityisesti kyynärniveltä yliojennettaessa sekä ranteen äkillisenä koukistuksena askelluksen keskitukivaiheessa. Kyynär- ja värttinäluun kasvun epäsuhdan vuoksi raajat ovat usein valgus -asennossa, eli raajat taipuvat ranteen kohdalta poispäin vartalon keskitasosta. Valgus –asennon lisäksi kyynärvarsi voi kaareutua epänormaalisti. Kyynärnivelen inkongruenssia voidaan tutkia ortopedisen tutkimuksen, röntgen-, tietokonetomografia- ja magneettikuvauksen, sekä kyynärnivelen tähystämisen avulla. Röntgenkuvan perusteella kyynärnivel arvioidaan Suomessa jalostuksen seulontatutkimuksissa neljään eri luokkaan: INC0 – ei inkongruenssia, INC1 – lievä inkongruenssi, INC2 – kohtalainen inkongruenssi ja INC3 – vakava inkongruenssi. Kyynärnivelen inkongruenssin suositeltavin hoitomuoto on kirurginen korjaus, mutta toisinaan päädytään konservatiiviseen hoitoon. Kirurginen toimenpide tulisi kuitenkin suorittaa mahdollisimman aikaisessa vaiheessa inkongruenssin diagnosoinnin jälkeen, jotta kyynärnivelen vakavan nivelrikon riskiä voitaisiin vähentää. Kirurgisen toimenpiteen suunnittelussa voidaan hyödyntää CORA –menetelmää, joka on alun perin ihmiskirurgiassa kuvattu menetelmä ja jonka avulla voidaan selvittää luusta operoitavat kohdat. Kyynärnivelen inkongruenssin hoidossa kuvattuja kirurgisia menetelmiä on useita ja tässä kirjallisuuskatsauksessa perehdymme dynaamiseen distaaliseen ulnan ostektomiaan, dynaamiseen proksimaaliseen ulnan osteotomiaan ja kaksoisvinoon dynaamiseen proksimaaliseen ulnan osteotomiaan, sekä asentovirheen kirurgisista korjausmuodoista perehdymme avoimeen ja suljettuun kiilaosteotomiaan sekä kaarevaan kiilaosteotomiaan.

Teurasemakoiden mahalaukkumuutoksia ei ole aiemmin tutkittu Suomessa ja ulkomaistakin tutkimustietoa on aiheesta tarjolla vähän. Mahalaukkumuutoksia ja niille altistavia tekijöitä on tutkittu enemmän lihasioilla. Emakot ovat erityisesti porsimisen aikaan alttiita mahalaukkumuutoksille. Porsimista seuraavalla imetyskaudella emakoilla esiintyviä ongelmia ovat liiallinen laihtuminen ja lapahaavaumat. Mahahaavat heikentävät emakoiden terveyttä ja hyvinvointia, lisäävät kuolleisuutta sekä aiheuttavat tuotantotappioita. Mahalaukkumuutosten arviointi elävältä emakolta on hankalaa, koska tähystystutkimuksen suorittaminen vaatii eläimen nukuttamisen. Tämä alkuperäistutkimuksen sisältävä tutkielma tehtiin tarpeesta saada tietoa kotimaisten emakoiden mahalaukkumuutoksista ja sen tavoite oli määrittää teurasemakoiden eriasteisten mahalaukkumuutosten esiintyvyys sekä selvittää mahahaavoille altistavia riskitekijöitä. Hypoteesina oli, että vakavien mahalaukkumuutosten esiintyvyys on teurasemakoilla Suomessa yhtä suurta kuin muissa maissa, joissa esiintyvyyttä on tutkittu. Tutkimme mahalaukkumuutosten esiintyvyydet yhdellä suomalaisella teurastamolla yhteensä 181 teurasemakolta ja -ensikolta. Näistä 178 tuli 30 eri tilalta ja kolmesta emakosta ei ollut saatavilla tarkempaa tilatietoa. Luokittelimme mahalaukkumuutokset silmämääräisesti neliportaisen arviointiasteikon avulla. Mahalaukun rauhasettomassa ruokatorviosassa, johon muutos tyypillisesti muodostuu, havaittiin hyvinvointiin vaikuttava muutos 58,6 prosentissa mahoista ja näistä 34,3 prosentissa oli vakava ja 24,3 prosentissa kohtalainen muutos. Lievä muutos havaittiin 27,1 prosentissa mahoista ja 14,4 prosentissa mahoista ei havaittu muutosta. Selvitimme mahahaavan riskitekijöitä 134 teurasemakosta. Riskitekijöiden selvittämisessä hyödynsimme tuottajille osoitetun kyselyn vastauksia, teurastamon tuotannonseurantaohjelman tietoja, lihantarkastuslöydöksiä sekä teurasemakoiden ulkoisesta havainnoinnista saatuja tietoja kuntoluokasta, lapahaavaumista sekä iho- ja jalkavaurioista. Testasimme riskitekijät yksittäin ja monimuuttujamallissa. Riskitekijöiksi osoittautuneet tekijät olivat emakon korkea porsimiskerta ja lyhyt porsimisesta teurastukseen kulunut aika. Näitä riskitekijöitä ei ole aiemmin tunnistettu. Tutkimuksessa havaittiin, että mahahaavoja esiintyy kotimaisilla teurasemakoilla paljon ja tulos oli hypoteesin mukainen. Teurasemakoilla tehdyn tutkimuksen tulokset eivät kerro mahahaavojen esiintyvyydestä tiloilla elävillä emakoilla. Koska mahahaavoja esiintyi teurasemakoilla paljon, voidaan kuitenkin olettaa, että niitä esiintyy emakoilla myös tiloilla. Otoskoko oli riittävä mahalaukkumuutosten esiintyvyyksien määrittämiseen, mutta riskitekijöiden luotettavampaa arviointia varten otoskoon ja tilakohtaisten teuraserien tulisi olla suurempia. Joidenkin emakoiden emakkokohtaisten tietojen puutteellinen yhdistettävyys pienensi sitä emakkomäärää, josta riskitekijät oli mahdollista selvittää. Mahalaukkumuutosten luokittelun osalta vielä tarkempaan tulokseen päästäisiin histopatologisella arvioinnilla. Aiemmissa tutkimuksissa on osoitettu, että lievät mahalaukkumuutokset havaitaan silmämääräisesti melko tarkasti. Voimakkaampien muutosten havaitsemiseen silmämääräinen arvio on kuitenkin riittävä. Tämä työ antoi arvokasta ennen tutkimatonta tietoa kotimaisten teurasemakoiden terveydestä ja se osoitti tarpeen lisätutkimukselle koskien teurasemakoiden mahahaavoille altistavia riskitekijöitä.

Insuliiniaineenvaihdunnan häiriö (Insulin dysregulation, ID) on tärkeä osa hevosten metabolista syndroomaa (Equine metabolic syndrome, EMS) ja merkittävä riskitekijä hormoniperäiselle kaviokuumeelle. Tutkimuksissa on todettu, että pitkittynyt hyperinsulinemia aiheuttaa aiemmin terveillä hevosilla ja poneilla kaviokuumeen. Tarkkaa mekanismia tälle ei kuitenkaan edelleenkään tiedetä. Kaviokuumeessa kavioluun ja sarveiskavion välinen lamellikerros vaurioituu, mikä voi johtaa kavioluun kääntymiseen ja vajoamiseen kavion sisällä. Kaviokuume voi pahimmillaan johtaa hevosen tai ponin lopettamiseen. Insuliiniaineenvaihdunnan kausittaisia muutoksia on tähän mennessä tutkittu erittäin vähän ja varsinkin Suomessa vuodenaikojen vaihtelu on hyvin suurta. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, miten hevosten insuliiniaineenvaihdunta muuttuu 2 kuukauden laidunkauden aikana. Hypoteesina oli, että hevosten insuliiniaineenvaihduntaa mittaavien testien tulokset muuttuisivat laidunkauden aikana. Tutkimukseen osallistui 29 suomenhevosta Ypäjän Hevosopistolta. Hevosille suoritettiin sokerirasitustesti (Oral sugar test, OST) kerran kesäkuussa ja kerran elokuussa. Näiden perusteella määritettiin hevosille insuliinin maksimipitoisuus (InsulinMax) ja aika-insuliinipitoisuus kuvaajan alle jäänyt pinta-ala (AUC) molemmilla testikerroilla. Molemmilla kerroilla hevosten verinäytteistä tutkittiin myös adiponektiini, adrenokortikotropiini (ACTH), triglyseridi sekä glukoosi. Lisäksi hevosille tehtiin kuntoluokitus (Body condition score, BCS) ja niiden kaulan paksuus arvioitiin (Cresty neck score, CNS). Hevosista osa oli testien välisen ajan sisäruokinnassa ja osa vaihtelevan ajan laitumella. Tilastollisessa analyysissä vertailtiin OST:n tuloksia kesä- ja elokuussa. Lisäksi vertailtiin mitattuja arvoja sen mukaan, todettiinko hevosilla ID ja olivatko ne testien välisen ajan laitumella vai sisäruokinnassa. Yhteensä 10 hevosella todettiin ID ainakin toisella testikerralla. Kuudella hevosella ID todettiin vain toisella testikerralla. Ainoastaan yhdellä hevosella todettiin kohonnut lepoinsuliinipitoisuus. Hevosten insuliiniarvoissa (InsulinMax ja AUC) ei todettu tilastollisesti merkitsevää eroa kesä- ja elokuun välillä. Laitumella olleiden hevosten insuliiniarvot (InsulinMax ja AUC) olivat elokuun mittauksessa suuremmat verrattuna sisäruokinnassa olleisiin hevosiin. Sisäruokinnassa olleiden hevosten InsulinMax:n mediaani oli 14,5 µIU/ml (vaihteluväli 0,0–47,8 µIU/ml) ja laitumella olleiden hevosten 33,6 µIU/ml (vaihteluväli 5,4–300 µIU/ml). Kaikkien hevosten ruokinta ja liikunta saattoi kuitenkin jonkin verran vaihdella testikertojen välisenä aikana, minkä takia tuloksiin tulee suhtautua kriittisesti. Tutkimus osoittaa, että yksittäisten hevosten OST tulokset voivat vaihdella. Tämän takia hevosia, joilla epäillään ID:tä, tulisi testata useamman kerran, vaikka ensimmäisellä kerralla tätä ei todettaisikaan. Tulosten perusteella laiduntaminen saattaa vaikuttaa OST-tuloksiin ja insuliiniaineenvaihduntaan, mutta tämä vaatii vielä lisätutkimuksia. Tutkimuksessa todettiin myös, että pelkän lepoinsuliinin määrittämisellä ei saada luotettavaa kuvaa hevosen insuliiniaineenvaihdunnasta.

Verisivelyn avulla voidaan tutkia ääreisverenkierrossa kiertäviä verisoluja. Verisivelyn tutkiminen antaa tärkeää tietoa sairaan eläimen puna- ja valkosoluista sekä verihiutaleista ja sen avulla voidaan havaita mahdollisia solunsisäisiä inkluusioita, kasvainsoluja sekä taudinaiheuttajia. Usein verisively tehdään koneellisesti saatujen poikkeavien veriarvojen tarkistamiseksi. Sen valmistaminen klinikalla on nopeaa ja yksinkertaista ja sivelyn värjäyksessä käytetään yleensä Romanowsky-tyyppisiä värjäyksiä, kuten Diff-Quik-värejä. Koirilla esiintyy useita tarttuvia tauteja, joiden taudinaiheuttajat on mahdollista havaita verisivelystä. Tällaisia tauteja ovat muun muassa koiran babesioosi, hepatozoonoosi, anaplasmoosi, ehrlichioosi, hemotrooppinen mykoplasmoosi, sydänmatotauti sekä penikkatauti. Näitä tauteja tavataan erityisesti Euroopassa, mutta Suomessa niistä esiintyy anaplasmoosia sekä harvinaisina tapauksina penikkatautia. Useat taudeista leviävät vertaimevien punkkien ja hyttysten välityksellä ja osalla niistä on sama vektori. Tarttuvien tautien aiheuttamat oireet voivat vaihdella johtaen pahimmillaan koiran vakavaan sairastumiseen ja kuolemaan. Tautien yhteisinfektioissa oireet ovat yleensä vakavammat. Moni tartunnoista on hoidettavissa lääkkeellisesti, mutta koirat voivat jäädä niiden kroonisiksi kantajiksi. Vektorien välttäminen sekä erilaiset häätövalmisteet ja karkotteet ovat tärkeä osa tartuntojen ehkäisyä. Osa tartunnoista voi tapahtua muun muassa verensiirron välityksellä, minkä vuoksi verta luovuttavat koirat tulisi tutkia tarttuvien tautien varalta. Verisivelyn tutkiminen on hyvä apuväline koiran tarttuvien tautien diagnosoinnissa. Taudinaiheuttajan havaitsemiseen vaikuttavat esimerkiksi tartunnasta kulunut aika, taudinkuva ja oireiden vakavuus. Taudinaiheuttajan esiintyminen verisivelynäytteessä vaihtelee ja sivelyssä saattaa esiintyvä artefaktoja tai muita solunsisäisiä kappaleita, jotka voidaan virheellisesti tulkita taudinaiheuttajiksi. Tutkimustuloksen luotettavuuteen vaikuttaa lisäksi tutkijan harjaantuneisuus. Diagnoosin varmistamiseksi käytetään usein polymeraasiketjureaktiotestiä (PCR) sekä vasta-ainetutkimuksia. Tässä kirjallisuuskatsauksessa käsiteltäviä koiran tarttuvia tauteja tavataan Suomessa ja muissa Euroopan maissa, joten niitä voi esiintyä etenkin matkustavilla koirilla ja tuontikoirilla. Eläinlääkärin on hyvä osata epäillä tarttuvaa tautia koiran oireiden ja historian perusteella, jotta hoito voidaan aloittaa ajoissa. Verisivelyn tutkiminen klinikalla on halpaa ja nopeaa ja se voi antaa paljon lisätietoa tarttuvaa tautia epäiltäessä.

Koira (Canis lupus familiaris) on kulkenut ihmisen rinnalla tuhansia vuosia ja on nykyään maailman yleisin lemmikki. Koiran ja ihmisen yhteisevoluutio on saattanut edesauttaa lajien välisen sosiaalisen viestinnän kehittymistä ja olla merkittävässä osassa erityisen suhteen muodostumisessa koiran ja ihmisen välille. Koiran stressiä voidaan arvioida käyttäytymisen perusteella, mutta koska käyttäytymisvasteet voivat olla erittäin hienovaraisia sekä yksilöllisiä, on stressin arvioimisessa syytä käyttää lisänä fysiologisia parametrejä. Stressin ilmenemiseen koiran käyttäytymisessä vaikuttavat muun muassa stressitekijän laatu, voimakkuus ja toistumistiheys, stressin kesto sekä koiran luonne, sukupuoli ja rotu. Koiran stressiherkkyyteen ja resilienssiin vaikuttavat useat perintö- ja ympäristötekijät, kuten luonne, varhaiset elämänkokemukset sekä koiran ja omistajan kiintymyssuhde. Koiran ja omistajan välistä suhdetta voidaan verrata lapsen ja vanhemman väliseen kiintymyssuhteeseen. Kiintymyssuhteen tyypin on havaittu vaikuttavan koiran stressiin ja stressinhallintaan. Turvallinen kiintymyssuhde liittyy koiran alhaisempiin stressitasoihin, kun taas turvattoman sekä organisoitumattoman kiintymyssuhteen on havaittu liittyvän korkeampiin stressitasoihin. Myös omistajan luonne ja käyttäytyminen vaikuttavat koiran kokemaan stressiin. Etenkin omistajan neuroottisuuden on havaittu liittyvän vahvasti koiran alhaisempiin lyhyen ja pitkän aikavälin kortisolitasoihin. Lisäksi useissa tutkimuksissa on havaittu viitteitä omistajan ja koiran välisestä tunteiden tarttuvuudesta. Koirat ovat herkkiä aistimaan omistajansa tunnetilaa, ja omistajan ja koiran välillä on havaittu sekä lyhyt- että pitkäaikaista stressin synkronisaatiota. Koiran hyvinvoinnin kannalta olisi tärkeää, että omistaja kykenisi tunnistamaan koiran stressiä ja näin mahdollisesti myös keskeyttämään stressin etenemisen ennen kuin koiran hyvinvointi vaarantuu. Oksitosiinilla vaikuttaisi olevan merkittävä rooli koiran ja omistajan välisessä suhteessa. Positiivinen vuorovaikutus koiran ja omistajan välillä nostaa molempien oksitosiinitasoja, ja oksitosiinitasot ovat korkeammat koirilla ja omistajilla, joilla on voimakkaampi tunneside toisiinsa. Oksitosiinilla on lisäksi merkittävä rooli kortisolin vastavaikuttajana madaltaen stressivastetta. Koiran ja omistajan välisen suhteen onkin havaittu vaikuttavan enemmän koiran syljen kortisolitasoihin kuin ympäristön stressitekijöiden. Se, miten voimakkaana omistaja kokee suhteensa koiraan, liittyy myös koiran kohonneeseen sykevaihteluun ja edelleen sympaattisen hermoston aktiivisuuden heikkenemiseen ja parasympaattisen hermoston aktiivisuuden voimistumiseen. Stressi voi heikentää koiran hyvinvointia merkittävästi ja johtaa käyttäytymisongelmiin ja edelleen koiran hylkäämiseen, eutanasiaan tai jopa kansanterveydellisiin ongelmiin. Koiran stressiin vaikuttavat useat eri tekijät, ja toisaalta vastuu koiran stressistä ja hyvinvoinnista kuuluu useille eri tahoille. Koiran stressin ehkäiseminen ja hoito ovat vielä lapsen kengissä, mutta tieto lisääntyy koko ajan, ja sitä myötä myös stressin ehkäiseminen ja hoito tehostuvat.