Browsing by Issue Date

Ketamiini on nukutusaine, joka vaikuttaa keskushermoston NMDA- eli N-metyyli-D-aspartaattikanavien toimintaa estävästi. Yleisesti nautojen rauhoitukseen käytetään ksylatsiinia, mutta ketamiinin yhdistämisellä ksylatsiinirauhoitukseen on todettu olevan monia mahdollisia hyötyjä. Ketamiini vähentää ksylatsiinirauhoituksen haittavaikutuksia, sekä parantaa rauhoituksen kivunlievitystehoa ja helpottaa eläinten käsittelyä. Lisäksi ketamiinin on todettu vähentävän sentraalista kivulle herkistymistä, eli ilmiötä, jossa vakavan kudosvaurion yhteydessä kipua aletaan aistia myös terveen kudoksen alueella. Tämä ilmiö on osallisena myös kroonisen kivun synnyssä, eli ketamiinin käytöllä voitaisiin mahdollisesti myös ehkäistä kroonista kipua esimerkiksi nupoutuksen eli sarvenaiheiden polton yhteydessä. Ketamiinin käytöstä nautojen kivun hoidossa on toistaiseksi kuitenkin vain vähän tutkimustietoa. Tutkimuksessamme halusimme selvittää, voisiko ketamiinin lisääminen ksylatsiinirauhoitukseen lyhentää rauhoituksen kestoa. Rauhoituksen mahdollisimman lyhyt kesto olisi tärkeää nupoutettaessa vasikoita viileissä olosuhteissa, koska rauhoitus laskee vasikan ruumiinlämpöä. Vasikan ruumiinlämmön pitkäaikainen lasku taas altistaa sen esimerkiksi ripulille ja hengitystieinfektioille. Lisäksi pohdimme, voitaisiinko ketamiinin käytöllä parantaa rauhoituksen kivunlievitystehoa. Aiemmissa tutkimuksissa on todettu, että edes ksylatsiinirauhoitteen, tulehduskipulääkkeen ja paikallispuudutuksen yhdistelmä ei täysin poista vasikoiden kipua ilmentävää käytöstä nupoutuksen jälkeen. Tarvetta tehokkaammalle kivunlievitykselle siis on. Tutkimuksessa nupoutettiin 56 vasikkaa kuumapolttoa käyttäen. Vasikat saivat ennen toimenpidettä joko pelkän ksylatsiinirauhoitteen tai ksylatsiini-ketamiinirauhoitteen. Lisäksi vasikat saivat tulehduskipulääkkeen (meloksikaami) ja paikallispuudutteen (prokaiini). Vasikoita kuvattiin kuuden tunnin ajan rauhoituksen jälkeen. Videoilta tarkkailtiin rauhoituksen kestoa sekä vasikoiden syömis- ja lepokäyttäytymistä. Lisäksi katsottiin, kuinka nopeasti vasikat rauhoittuivat makuulle rauhoitepistoksen jälkeen. Tutkimuksessa todettiin, että ketamiinia saaneet vasikat heräsivät rauhoituksesta pelkkää ksylatsiinia saaneita vasikoita nopeammin. Kummankin tutkittavan ryhmän vasikat kävivät makuulle yhtä nopeasti rauhoitepistoksen jälkeen. Ketamiinia saaneet vasikat kävivät syömässä rehua ja juomassa maitoa nopeammin rauhoituksen jälkeen. Aiemmissa tutkimuksissa on todettu kivun vähentävän vasikan hakeutumista ruokinta-automaatille, joten saamamme tulos voisi viitata siihen, että ketamiini vähensi vasikoiden tuntemaa kipua. Ketamiinia saaneet vasikat kuitenkin viettivät vähemmän aikaa makuulla seurantajakson aikana kuin pelkkää ksylatsiinia saaneet vasikat. Tämä oli yllättävää, sillä aiemmissa tutkimuksissa on todettu vasikoiden kokeman kivun vähentävän niiden makuulla viettämää aikaa. Sekä aiempien tutkimusten että meidän tutkimuksestamme saatujen uusien tulosten perusteella vaikuttaisi siltä, että ketamiinin lisääminen tavallisesti käytettyyn ksylatsiinirauhoitukseen voisi olla hyödyllistä, mutta lisää tutkimusta aiheesta kuitenkin tarvitaan.

Tässä tutkielmassa käsitellään hevosen kipukäyttäytymisen yhteyttä ontumaan. Aiempien tutkimuksien mukaan ontuma on yksi urheiluhevosen yleisimmistä ongelmista. Hevosten kipuilmeitä on hyödynnetty useissa tutkimuksissa klinikkaolosuhteissa. Myös ontuman yhteydessä kipuilmeitä ja -käyttäytymistä on tutkittu. Ei ole kuitenkaan pystytty määrittämään käyttäytymismuotoja, jotka ovat merkki nimenomaisesti ontumasta. Kipukäyttäytymisen taustalla voi olla ontuman sijaan esimerkiksi kipu sisäelimissä, suussa tai selässä, epäsopivat varusteet tai liian vaikeat tehtävät. Tutkimuksemme tavoitteena oli selvittää, voiko jotain kipukäyttäytymisen muotoa pitää spesifisenä juuri ontumalle ja voiko kuka tahansa hevosten parissa toimiva henkilö hyötyä kipukäyttäytymisen arvioimisesta ja tunnistamisesta. Aineistona oli 30 ratsastuskouluhevosta, joiden mahdollinen ontuma määritettiin inertiaalisensorien sekä silmämääräisen ontumatutkimuksen avulla. Lisäksi hevosten kipuilmeitä tutkittiin ja niiden kipukäyttäytymistä ratsastaessa arvioitiin Arvioijien 1 ja 2 toimesta. Hevosten kokonaisepäsymmetrian vaihteluväli oli 13–211 ja mediaani 52. Silmämääräisen ontumatutkimuksen antaman AAEP-arvon mediaani oli 1,5 ja vaihteluväli oli 0–2,5. Inertiaalisensorien symmetrisesti liikkuvia hevosia oli viisi, kun taas AAEP:n mukaan yhdeksän hevosista liikkui ilman ontumaa. Arvioijien 1 ja 2 tulokset korreloivat keskenään merkitsevästi. Arvioijan 1 tulosten vaihteluväli oli 3–20 ja mediaani 9 ja Arvioija 2 tulosten vaihteluväli oli 1–19 ja mediaani 8. Merkitsevää korrelaatiota havaittiin myös Arvioija 2 ja kipuilmeiden kanssa. Muiden tulosten välillä ei havaittu merkitsevää korrelaatiota. Tutkimuksessa havaittiin useita haasteita kipukäyttäytymisen arvioinnissa, kuten videoiden huono laatu. Lopputulemana kuitenkin oli, että kipukäyttäytymisen arvioimista voidaan käyttää työkaluna, kun halutaan tunnistaa hevosen kipu ajoissa ja siitä voi olla hyötyä kaikille hevosten parissa toimiville henkilöille. Kipukäytöksen perusteella hevoselle ei kuitenkaan voida diagnosoida ontumaa. Muut kivunlähteet tulee aina huomioida ja poissulkea.

Tämän kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on kuvata dystrofiinin rooli ja merkitys lihaksen normaalissa toiminnassa, koota yhteen nykytietämys Duchennen lihasdystrofian patofysiologiasta sekä käydä läpi sairauden tutkimuksissa yleisimmin käytettäviä eläinmalleja. Duchennen lihasdystrofia on vakava, etenevä, perinnöllinen lihasrappeumasairaus, joka johtaa lihasheikkouteen, liikkumisen vaikeutumiseen, pyörätuolista riippuvuuteen, avustettuun hengitykseen ja lopulta ennenaikaiseen kuolemaan. Sairaus on poikalapsien yleisin neuromuskulaarinen sairaus, johon sairastuu noin 1/5000 syntyvästä poikalapsesta. Sairaus johtuu X-kromosomissa sijaitsevan dystrofiinigeenin mutaatioista, jonka seurauksena ei synny toimivaa dystrofiiniproteiinia. Ihmisten lisäksi homologiset sairaudet esiintyvät koiralla, hiirellä sekä kissalla. Dystrofiini ilmenee luusto- ja sydänlihaskudoksissa sekä pieninä määrinä aivoissa ja muualla kehossa. Lihassyissä dystrofiini sijaitsee lihassolukalvon alla, jossa se yhdistää solun tukirangan lihassolukalvoon sekä sitä ympäröivään tyvikalvoon. Dystrofiini muodostaa yhdessä muiden proteiinien kanssa dystrofiini-glykoproteiinikompleksin, joka toimii useissa tehtävissä solujen signaloinnissa sekä lihassolukalvon eheyden ylläpidossa lihassupistusten aikana. Ilman dystrofiiniä lihaksista tulee hyvin alttiita vaurioille, jonka seurauksena on etenevä lihaskudoksen korvautuminen side- ja rasvakudoksella, toiminnan heikkeneminen sekä kardiomyopatia. Sairauteen ei ole vielä olemassa parantavaa hoitoa, ja hoitojen tarkoituksena onkin oireiden kontrollointi sekä elämänlaadun parantaminen. Sairauden synnyn ja uusien hoitomuotojen etsimiseen hyödynnetään erilaisia eläinmalleja, joista osalla esiintyy spontaaneja mutaatioita dystrofiinigeenissä ja osa on geneettisesti muokattuja. Yleisimmin käytetyt eläinmallit ovat mdx-hiirimalli (engl. X-linked muscular dystrophy mouse) sekä kultaisennoutajan lihasdystrofia -malli. Dystrofiinin puutoksen aiheuttavia mutaatioita on kultaisennoutajan lisäksi todettu useilla muilla koiraroduilla, ja usein sairauden löytyminen uusissa roduissa on seurausta eläinlääkärissä heränneestä epäilystä.

The aim of this study was to examine the impact of intermittent suckling on the nursing behavior of sows in group-housing facilities. This study included 33 sows that had been divided into ten subgroups. There were 3-5 sows per pen. Intermittent suckling started when piglets were four weeks old and lasted for seven days. Sows were filmed with cameras that had been placed in pens for three consecutive weeks: a week before intermittent suckling was started, during intermittent suckling and a week after intermittent suckling was discontinued. During intermittent suckling sows were kept away from piglets for eight hours daily. Video material was observed by one person and evaluation and data collection was based on pre-described ethogram. Nursing behavior was evaluated for four days: 1. 24 hours before starting intermittent suckling, 2. 24 hours after starting intermittent suckling, 3. 24 hours before the end of intermittent suckling and 4. 24 hours after the end of intermittent suckling. Final data was collected from 30 sows from nine subgroups. Data was analyzed using SPSS-program. Hypothesis was 1. the amount of nursings decrease during intermittent suckling, 2. the frequency of nursings increase shortly after sows return to piglets during intermittent suckling, 3. the amount of sow-terminated sucklings decrease during intermittent suckling. We found that intermittent suckling affected nursing behavior. The overall amount of nursing decreased during intermittent suckling, the frequency of nursing increased when sows returned back to piglets after intermittent suckling and the amount of nursings ended by sow decreased during intermittent suckling. Results were in conclusion with the hypothesis. This study shows that intermittent suckling has an effect on the nursing behavior of sows. This study doesn’t conclude whether intermittent suckling has an effect on the welfare of sows and piglets.

Yersinia pestis on ihmisille ja monille eläimille ruttoa aiheuttava bakteeri. Rutto on ilman nopeasti aloitettua antibioottihoitoa ihmisille hengenvaarallinen. Ihmiset voivat saada tartunnan infektoituneelta nisäkkäältä, esimerkiksi kissaeläimeltä, tai kirpunpuremien tai aerosolien välityksellä. Maailmassa on useita ruton endeemisiä alueita Pohjois- ja Etelä-Amerikan, Aasian ja Afrikan maanosissa. Ruttotaudinpurkauksia on ihmisillä vuosittain ja viime vuosikymmenten aikana ihmisistä ja luonnonvaraisista eläimistä on eristetty seitsemän antibiooteille resistenttiä ruttobakteerikantaa. Maailman terveysjärjestö WHO pitääkin ruttoa maailmanlaajuisena terveysuhkana. Tässä kirjallisuuskatsauksessa tarkastelen ruttobakteerin epidemiologista kiertoa ja perehdyn erityisesti kissaeläinten rooliin ruttobakteerin kantajina. Ruttobakteeri kiertää luonnossa rutolle resistenttien ja rutolle alttiiden kantajaeläinten, pääasiassa monien jyrsijälajien, populaatioissa. Jyrsijöistä ruttobakteeri voi tarttua myös satunnaisiin kantajaeläimiin, esimerkiksi jäniksiin ja petoeläimiin, kuten kissaeläimiin. Alttius sairastua ruttoon riippuu eläinlajista. Ruttobakteeri siirtyy kantajaeläimestä toiseen joko vektoreina toimivien kirppujen välityksellä tai suorassa kontaktissa eläinten välillä. Kirput välittävät ruttobakteeria kahdella eri mekanismilla, aikaisen vaiheen välitysmekanismilla (EPT) ja biofilmistä riippuvaisella välitysmekanismilla (BDT). BDT-mekanismilla kirpun välittämänä ruttobakteeri voi aiheuttaa taudinpurkauksen rutolle alttiiden eläinten populaatioissa. EPT- mekanismilla ruttobakteeria välittävät yksittäiset kirput eivät siirrä ruttobakteeria riittävästi, jotta rutolle altiskaan eläin sairastuisi. Sen sijaan EPT-mekanismilla välittävien kirppujen puremat voivat toimia luonnon rokotteina ruttobakteeria vastaan. Kissaeläimet ovat alttiita sairastumaan vakavasti ruttotartunnan saadessaan ja kesykissoilla ruttokuolleisuuden on todettu olevan jopa 38 %. Siitä huolimatta niin kesykissoilla (Felis catus) kuin Yhdysvalloissa luonnonvaraisina elävillä kissaeläimilläkin, esimerkiksi kanadanilveksillä (Lynx canadensis), on todettu vasta-aineita ruttobakteeria vastaan eikä luonnosta ole löydetty kuin yksittäisiä ruttoon kuolleita kissaeläimiä. Kissaeläimet saavat ruttotartunnan useimmiten saaliinsa välityksellä suun kautta. Saalistaessaan ne voivat altistua ruttobakteerille myös jyrsijöiden kirppujen välityksellä. Kun kissaeläin altistuu vain pienelle määrälle ruttobakteereja kerrallaan saaliinsa tai kirppujen välityksellä, sairastumisen sijaan sille saattaa kehittyä vastustuskykyä ruttobakteeria vastaan. Kissaeläinlajeja pidetään ruton sentinellilajeina, joiden populaatioiden serologisella tutkimisella voidaan arvioida ja ennakoida ruton esiintymistä ja epidemiologisen kierron vaihetta seuranta-alueella. Yhdysvalloissa ihmisillä on todettu useita kissaeläimistä saatuja tartuntoja, joista osa on johtanut kuolemaan. Erityisesti vapaasti ulkoilevat kesykissat aiheuttavat tartuntariskin ihmisille. Suomen vektori- ja kantajaeläinlajisto mahdollistaisi ruttobakteerin epidemiologisen kierron Suomen luonnossa. Tässä kirjallisuuskatsauksessa esitetyt tiedot Yersinia pestis -bakteerin esiintymisestä villeissä kissapopulaatioissa muualla maailmassa ovat tärkeitä huomioiden, että Suomessa elää luonnonvaraisena euraasian ilveksiä (Lynx lynx), jotka ovat läheistä sukua kanadanilveksille, sekä kesykissoja, joiden muodostamat suuret populaatiot ovat ongelma Suomessa.

Tämän työn tarkoituksena on kuvata koiran ruokana käytettävän suomalaisen peuranlihan ravintoarvot, raskasmetallipitoisuudet sekä mikrobiologinen laatu. Peuranliha valitaan koiran ruokavalion pohjaksi monesti siinä tilanteessa, kun koira näyttää merkkejä ruoka-aineyliherkkyydestä tai -allergiasta, ja joudutaan etsimään uusia proteiininlähteitä. Kun omistaja itse tai ravitsemusalan ammattilainen suunnittelee koiralle kotiruokavalion tuoreista raaka-aineista, on oleellista tietää käytettävien raaka-aineiden ravintoainepitoisuudet. Lisäksi lihan mikrobiologisen laadun tunteminen on tärkeää silloin, kun omistaja päättää syöttää lihan koiralleen raakana. Jos riista on koiran pääasiallinen ravinnonlähde pitkiä aikoja, voivat riistanlihan mahdollisesti korkeat raskasmetallipitoisuudet nousta ongelmaksi koiran terveyden kannalta. Työssä tutkittiin yhteensä 50 peuranlihanäytettä kymmenestä eri erästä. Näytteistä määritettiin lihan mikrobiologinen laatu sekä viljelemällä että PCR-menetelmän avulla. Lisäksi kahdesta lihaerästä lähetettiin näytteet ravintoaine- ja raskasmetallianalyyseihin. Kahdelle koiralle ja kahdelle kissalle syötettiin tutkittavaa peuranlihaa ja eläimiltä kerättiin sylkinäytteitä, kuppisivelynäytteitä sekä ulostenäytteitä patogeenien tutkimista varten. Peuranliha sisälsi liian vähän useita kivennäis- ja hivenaineita sekä D-, E- ja B12-vitamiinia täyttääkseen koiran ravintoainetarpeet. Liha oli hyvin rasvaista. Kahden koiralle välttämättömän aminohapon määrä lihassa oli melko matala. Kadmium- ja lyijypitoisuudet olivat lihassa matalat. Yhteensä neljästä lihaerästä löydettiin L. monocytogenes PCR-menetelmän avulla ja kahdesta lihaerästä se kyettiin viljelemällä eristämään. Y. enterocolitica sen sijaan todettiin PCR-menetelmällä seitsemästä lihaerästä ja myös se eristettiin kahdesta lihaerästä. PCR-menetelmällä kampylobakteeria löytyi kolmesta lihaerästä ja STEC:ia kaikista lihaeristä. L. monocytogenes eristettiin viljelemällä yhdestä koiran ulostenäytteestä ja kampylobakteeri saman koiran ulosteesta toisella näytteenottokerralla. PCR-menetelmällä saatiin positiivinen kampylobakteeritulos kaikista kissojen ulostenäytteistä sekä kolmesti toisen koiran ulostenäytteistä ja kerran toisen koiran ulostenäytteestä. L. monocytogenes löytyi PCR-menetelmällä kerran toisen koiran ulostenäytteestä. Tutkittu peuranliha ei enterobakteerien osalta täyttänyt olemassa olevia vaatimuksia hyvälaatuisesta lihasta 80 %:ssa eristä, mutta säädettyjä raja-arvoja voi pitää liian matalina, kun niitä sovelletaan eläimille tarkoitettuihin sivutuotteisiin. Patogeeneja esiintyi PCR-menetelmällä paljon, mutta vain harvasta näytteestä saatiin patogeeni eristettyä, mikä viittaa niiden vähäiseen määrään lihassa.

Syvän koukistajajänteen kavionsisäiset vauriot ovat ratsuhevosilla tunnettu vaiva, joiden diagnosoiminen on hevosen kavion rakenteen vuoksi haastavaa. Nykyisten kuvantamismenetelmien avulla pystytään kuitenkin arvioimaan vaurioiden tarkkaa sijaintia sekä laatua, mikä on merkittävää paitsi vaurioiden diagnosoinnin, myös hevospotilaalle annettavan paranemisennusteen kannalta. Tässä kirjallisuuskatsauksessa perehdytään syvän koukistajajänteen vaurioihin kaviossa. Syvä koukistajajänne on keskeinen rakenne kavion mekaanisen toiminnan kannalta, minkä vuoksi sen vauriot voivat olla kivun aiheuttaman ontuman taustalla. Syvän koukistajajänteen vauriot jaetaan primaareihin ja sekundaarisiin vaurioihin. Primaareita vaurioita ovat jänteen halkeamat, ytimen vauriot sekä alakiinnityskohdan vauriot. Sekundaariset vauriot esiintyvät yleensä osana ns. sädeluusyndroomaa, jonka yhteydessä jänteessä esiintyy osittaisia halkeamia ja jänteen dorsaalisen pinnan vaurioita. Syvän koukistajajänteen primaarit vauriot aiheuttavat yleensä akuutisti alkaneen yhden jalan ontuman. Sekundaarisia vaurioita tavataan puolestaan sädeluusyndroomalle tyypillisenä molempien etujalkojen kroonisena ontumana. Ontuma usein paranee levossa, mutta tyypillisesti pahenee taas hevosen palatessa takaisin työhön. Syvän koukistajajänteen kavionsisäinen vaurio diagnosoidaan ontumatutkimuksen ja diagnostisen kuvantamisen avulla. Ontumatutkimukseen sisältyy hevosen historian ja käyttötarkoituksen selvittäminen, yleistutkimus, palpaatiotutkimus, taivutuskokeet, ontuman arviointi liikkeessä sekä kavion hermojen puudutukset. Syvän koukistajajänteen kavionsisäisissä vaurioissa saadaan usein jonkinlainen vaste matalalla johtopuudutuksella, mutta ontuma saadaan kokonaan häviämään vasta keskikorkean johtopuudutuksen avulla. Kavionsisäisen ontuman selvittämiseksi diagnostinen kuvantaminen aloitetaan aina röntgentutkimuksella. Syvän koukistajan vauriossa ei yleensä ole nähtävissä röntgenkuvissa muutoksia. Röntgentutkimuksella voidaan kuitenkin nähdä sädeluun luisia muutoksia, jotka esiintyvät usein yhdessä koukistajajänteen alaosan vaurioiden kanssa. Epäiltäessä syvän koukistajajänteen vaurioitumista, tarvitaan röntgentutkimuksen rinnalle myös muita kuvantamismenetelmiä. Kavionsisäisissä vaurioissa ultraäänitutkimuksen suorittaminen on haastavaa, mutta se voi antaa viitteitä syvän koukistajajänteen vaurion mahdollisuudesta. Skintigrafialla voidaan saada akuuteissa tapauksissa paikannettua vaurion sijainti kavioon, mutta vaurion tarkempaa laatua ei saada selville. Luotettavin diagnoosi saadaan magneettitutkimuksen tai tietokonetomografian avulla. Syvän koukistajajänteen vaurioiden hoito perustuu pitkäaikaiseen lepoon, kontrolloituun liikuntaan sekä oikeanlaiseen kengitykseen. Konservatiivisen hoidon tukena voidaan käyttää lääkeaineiden ja biologisten aineiden injektioita vaurioalueelle. Kirurginen hoito on mahdollista jänteen dorsaalisten vaurioiden hoidossa. Syvän koukistajajänteen vaurioiden ennuste riippuu vaurion laajuudesta ja muista samanaikaisesti vaurioituneista rakenteista, mutta yleisesti ennuste hevosen urheilukäyttöön palaamiselle on aina varauksellinen. Kaikilla ei ole mahdollisuutta lähteä tarkempaa tietoa antavaan magneettitutkimukseen, mutta hoitoa kannattaa kuitenkin kokeilla erityisesti silloin, kun röntgen- ja ultraäänitutkimuksissa ei havaita merkittäviä muutoksia.

Insuliiniaineenvaihdunnan häiriö (Insulin dysregulation, ID) on tärkeä osa hevosten metabolista syndroomaa (Equine metabolic syndrome, EMS) ja merkittävä riskitekijä hormoniperäiselle kaviokuumeelle. Tutkimuksissa on todettu, että pitkittynyt hyperinsulinemia aiheuttaa aiemmin terveillä hevosilla ja poneilla kaviokuumeen. Tarkkaa mekanismia tälle ei kuitenkaan edelleenkään tiedetä. Kaviokuumeessa kavioluun ja sarveiskavion välinen lamellikerros vaurioituu, mikä voi johtaa kavioluun kääntymiseen ja vajoamiseen kavion sisällä. Kaviokuume voi pahimmillaan johtaa hevosen tai ponin lopettamiseen. Insuliiniaineenvaihdunnan kausittaisia muutoksia on tähän mennessä tutkittu erittäin vähän ja varsinkin Suomessa vuodenaikojen vaihtelu on hyvin suurta. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, miten hevosten insuliiniaineenvaihdunta muuttuu 2 kuukauden laidunkauden aikana. Hypoteesina oli, että hevosten insuliiniaineenvaihduntaa mittaavien testien tulokset muuttuisivat laidunkauden aikana. Tutkimukseen osallistui 29 suomenhevosta Ypäjän Hevosopistolta. Hevosille suoritettiin sokerirasitustesti (Oral sugar test, OST) kerran kesäkuussa ja kerran elokuussa. Näiden perusteella määritettiin hevosille insuliinin maksimipitoisuus (InsulinMax) ja aika-insuliinipitoisuus kuvaajan alle jäänyt pinta-ala (AUC) molemmilla testikerroilla. Molemmilla kerroilla hevosten verinäytteistä tutkittiin myös adiponektiini, adrenokortikotropiini (ACTH), triglyseridi sekä glukoosi. Lisäksi hevosille tehtiin kuntoluokitus (Body condition score, BCS) ja niiden kaulan paksuus arvioitiin (Cresty neck score, CNS). Hevosista osa oli testien välisen ajan sisäruokinnassa ja osa vaihtelevan ajan laitumella. Tilastollisessa analyysissä vertailtiin OST:n tuloksia kesä- ja elokuussa. Lisäksi vertailtiin mitattuja arvoja sen mukaan, todettiinko hevosilla ID ja olivatko ne testien välisen ajan laitumella vai sisäruokinnassa. Yhteensä 10 hevosella todettiin ID ainakin toisella testikerralla. Kuudella hevosella ID todettiin vain toisella testikerralla. Ainoastaan yhdellä hevosella todettiin kohonnut lepoinsuliinipitoisuus. Hevosten insuliiniarvoissa (InsulinMax ja AUC) ei todettu tilastollisesti merkitsevää eroa kesä- ja elokuun välillä. Laitumella olleiden hevosten insuliiniarvot (InsulinMax ja AUC) olivat elokuun mittauksessa suuremmat verrattuna sisäruokinnassa olleisiin hevosiin. Sisäruokinnassa olleiden hevosten InsulinMax:n mediaani oli 14,5 µIU/ml (vaihteluväli 0,0–47,8 µIU/ml) ja laitumella olleiden hevosten 33,6 µIU/ml (vaihteluväli 5,4–300 µIU/ml). Kaikkien hevosten ruokinta ja liikunta saattoi kuitenkin jonkin verran vaihdella testikertojen välisenä aikana, minkä takia tuloksiin tulee suhtautua kriittisesti. Tutkimus osoittaa, että yksittäisten hevosten OST tulokset voivat vaihdella. Tämän takia hevosia, joilla epäillään ID:tä, tulisi testata useamman kerran, vaikka ensimmäisellä kerralla tätä ei todettaisikaan. Tulosten perusteella laiduntaminen saattaa vaikuttaa OST-tuloksiin ja insuliiniaineenvaihduntaan, mutta tämä vaatii vielä lisätutkimuksia. Tutkimuksessa todettiin myös, että pelkän lepoinsuliinin määrittämisellä ei saada luotettavaa kuvaa hevosen insuliiniaineenvaihdunnasta.

Suomessa kastroidaan vuosittain noin 2500 poroa, eikä toimenpiteessä yleensä käytetä kivunlievitystä. Kivunlievitystä tullaan kuitenkin vaatimaan, kun uusi eläinten hyvinvointilaki tulee voimaan. Tästä syystä porojen kipukäyttäytymistä on tärkeä tutkia. Kipututkimusta voidaan tehdä käyttäytymistutkimuksen avulla, jonka tärkeä apuväline on etogrammi. Etogrammilla tarkoitetaan tietyn eläinlajin kaikkia tyypillisiä käyttäytymismalleja, ja niiden kuvauksia. Työn tavoitteena on luoda porolle etogrammi, jonka avulla voidaan tutkia sen akuuttia kastraatiokipua. Lisäksi kuvataan, kuinka tehdään etogrammi lajille, jolle sellaista ei ole aikaisemmin tehty. Oletuksena on, että etogrammi poikkeaa jonkin verran muille märehtijöille tehdyistä etogrammeista. Tutkimuksen aineistona oli 55 hirvasta eli urosporoa, jotka oli jaettu viiteen ryhmään. Ryhmistä yksi kastroitiin perinteisellä menetelmällä, yksi ryhmä sai tulehduskipulääkkeen, yksi paikallispuudutteen, yksi sekä kipulääkkeen että paikallispuudutteen ja yksi ryhmä toimi kiinnipitokontrollina. Porojen käsittelyt videoitiin. Etogrammin tekeminen aloitettiin alustavalla havainnoinnilla muutamasta kuvatusta videosta. Kun käyttäytymisten määritelmät oli tehty, koodattiin videot etogrammin avulla kahdessa osassa siten, että eläimen etu- ja takapää koodattiin erikseen samaan tiedostoon. Tuloksena oli porolle tehty etogrammi. Käyttäytymiset oli jaettu useampaan luokkaan (esimerkiksi jalat, pään ja kaulan liikkeet sekä abdomen) ja niille oli tehty tarkat määritelmät. Osa käyttäytymisistä etsittiin myös jälkikäteen CowLog-ohjelman avulla tuotetusta datasta, kuten esimerkiksi pään liikkeiden jaksot. Käyttäytymiset jaoteltiin myös kestonsa perusteella pitkäkestoisiin ja lyhytkestoisiin käyttäytymisiin. Työn tuloksena saatiin tehtyä porolle etogrammi akuutin kastraatiokivun tutkimiseen. Etogrammi oli pääpirteissään samanlainen kuin naudalle ja lampaalle tehdyt etogrammit. Tutkimusasetelma vaikutti siihen, että monet muilla lajeilla etogrammissa käytetyt asennot jätettiin pois. Käyttäytymisten määritelmät puolestaan erosivat siten, että porolla käytettiin kehon rakenteisiin/osiin perustuvia määritelmiä ja muilla määritelmät oli usein tehty käyttäytymisen kohteiden perusteella. Poron etogrammissa ollut vatsalihasten jännittyminen ei esiintynyt muiden märehtijöiden etogrammeissa. Jatkossakin etogrammia voidaan käyttää poron akuutin kastraatiokivun tutkimisessa ja tarvittaessa sitä voitaisiin kehittää myös toimenpiteen jälkeisen kivun tutkimiseen, lisäämällä siihen asennot ja niiden määritelmät.

Eurooppalaisten siilien (Erinaceus europaeus) on todettu kantavan tietyissä maissa luontaisesti mecC-tyypin metisilliinille resistenttiä Staphylococcus aureusta (MRSA). Tiettyjen mecC-MRSA-linjojen on todettu kehittyneen siileillä S. aureuksen koevoluutiona bentsyylipenisilliiniä tuottavan sienen Trichopython erinacei kanssa. Euroopassa mecC-MRSA:n esiintyvyys sekä eläimillä että ihmisillä vaihtelee runsaasti maittain, ja joissakin maissa sitä ei ole havaittu ollenkaan. Tietoa suomalaisten siilien MRSA:n esiintyvyydestä on niukasti. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, kuinka monella tutkimuksen siilillä esiintyi MRSA:ta, mitä spa-tyyppejä MRSA-kannat edustivat ja kuinka moni MRSA-kannoista kantoi mecC-/mecA-geeniä. Tutkimuksessa tarkasteltiin eri näytteenottokohdan, esirikastusliemen sekä selektiivisen kasvatusalustan soveltuvuutta mecA- ja mecC-MRSA:n eristämiseen suomalaisilla siileillä. Työn hypoteesit olivat: 1) Siileillä esiintyy MRSA:ta 2) mecC-MRSA:ta löytyy suhteessa enemmän verrattuna mecA-MRSA:han. Odotettavaa oli myös, että näytteenottokohta ja eri viljelymenetelmät vaikuttaisivat S. aureuksen ja MRSA:n havaitsemiseen. Tutkimuksen aineistona oli 35 itsestään kuollutta tai lopetettua siiliä, jotka oli toimitettu erilaisten oireiden tai vammojen takia Korkeasaaren villieläinsairaalaan tai Oulun Ruokaviraston patologiseen tutkimukseen vuosina 2021–2022. Kustakin siilistä otettiin neljä näytettä, kaksi nenä/sierainalueelta ja kaksi perineumista, ja kukin näyte rikastettiin kahdessa eri esirikasteessa. Jokainen esirikastettu näyte viljeltiin CHROMagar MRSA- ja MRSA Brilliance –antibioottimaljoille sekä CHROMagar MRSA –maljalle ilman antibioottilisää. Eri rikaste-elatusainemaljayhdistelmiltä poimittiin 259 tyypillistä bakteeri-isolaattia, joista 173 (66,8 %) tunnistettiin S. aureukseksi MALDI-TOF-lajintunnistuksella. Tunnistetuista S. aureuksista valittiin jatkotutkimuksiin 21 kantaa, joille tehtiin mecC/mecA -geenien osoitus PCR-menetelmällä ja spa-tyypin osoitus osagenomisekvensoinnilla sekä mikrobilääkeherkkyysmääritykset kiekko- ja liemilaimennosmenetelmillä. Jatkotutkimukseen valitut kannat myös kokogenomisekvensoitiin, jonka avulla määritettiin kantojen resistenssigeenit, sekvenssityyppi sekä spa-tyyppi. Jatkotutkimuskannoista 85,7 % (18/21) vahvistui mecC-MRSA:ksi, ja kolme kantaa olivat metisilliinille herkkiä S. aureus -kantoja (MSSA). Tutkituista kannoista yksikään ei ollut mecA-MRSA:ta. Sierain/nielunäytteistä eristettiin enemmän S. aureusta (n=107) kuin perineumnäytteistä (n=66). Tutkimuksen tulosten perusteella siilien sierain/nielunäytteistä saa tilastollisesti todennäköisemmin eristettyä S. aureuksen kuin perineumnäytteistä. Esirikastetyypillä ei ollut tilastollista merkitystä S. aureuksen eristämisessä. Brilliance-maljalta eristettiin prosentuaalisesti (88,9 %) enemmän mecC-MRSA:ta kuin muilta maljoilta. Brilliance voisi siis tarjota edun mecC-MRSA:n luotettavammassa tunnistamisessa muihin selektiivisiin maljoihin nähden. Alun hypoteesien mukaisesti tutkimuksen siileillä esiintyi MRSA:ta, ja mecC-MRSA:ta havaittiin enemmän kuin mecA-MRSA:ta. Tutkimuksen kaikkien S. aureus -kantojen spa-tyyppejä, sekvenssityyppejä ja mahdollista mecC- tai mecA -geenin kantajuutta ei kuitenkaan ole vielä selvitetty. Niiden määrittäminen jatkotutkimuksilla toisi lisää tärkeää ja mielenkiintoista tietoa S. aureuksen ja MRSA:n esiintymisestä siileillä.