Browsing by Title

Virtaussytometriaan perustuva koneellinen siittiöiden X/Y-lajittelu on vakiintunut naudoilla rutiininomaiseksi menetelmäksi vasikoiden sukupuolen määräämiseksi. Sukupuolilajitellun siemenen käytöllä saavutetaan monia etuja etenkin lypsykarjataloudessa. Lajitellun siemenen hyödyntäminen onkin lisääntynyt sen kaupallistamisen jälkeen niin nautojen keinosiemennyksessä kuin alkiotuotannossakin. Lajittelutekniikkaan ja sukupuolilajiteltuun siemeneen liittyy kuitenkin edelleen useita ongelmia. Siittiöiden lajittelu on hidasta ja kallista, minkä lisäksi sperman hävikki lajittelun aikana on suurta. Lisäksi lajitteluprosessi aiheuttaa siittiöihin muutoksia, jotka heikentävät siittiöiden laatua, liikkuvuutta ja elinkelpoisuutta. Osaksi tästä syystä lajitellun siemenen tiineyttävyys on huonompi kuin perinteisen lajittelemattoman siemenen tiineyttävyys. Edellä mainittuja asioita käsitellään tämän lisensiaatin tutkielman kirjallisuuskatsauksessa. Aikaisemmat tutkimukset ovat antaneet viitteitä siitä, että sukupuolilajitellun siemenen käyttäminen hidastaa alkionkehitystä ja heikentää alkioiden laatua. Tämän tutkielman tutkimusosan tarkoituksena oli ennen kaikkea selvittää, miten lajitellun siemenen käyttö alkiohuuhtelun yhteydessä vaikuttaa alkioiden laatuluokkaan ja kehitysasteeseen. Samalla selvitettiin myös eläimen poikimakerran ja rodun vaikutusta näihin tulosmuuttujiin. Tutkimusosan aineistona oli 1 971 alkiohuuhtelun tiedot Maatalouden Laskentakeskus Oy:n tietokannasta. Huuhtelut olivat tapahtuneet suomalaisilla lypsykarjatiloilla vuosina 2008–2015. Tutkimukseen sisällytettiin ainoastaan ayrshire- (n = 629) ja holstein-rotuiset (n = 1342) eläimet. Huuhdelluista eläimistä 1 329 oli hiehoja ja 642 lehmiä. Alkiohuuhteluista 1 528 oli tehty lajittelemattomalla siemenellä ja 443 lajitellulla siemenellä. Sukupuolilajitellun siemenen käyttö pienensi hiehoilla parhaaseen eli 1-luokkaan kuuluvien alkioiden suhteellista osuutta 6,5 prosenttiyksikköä, kun käytettiin lajiteltua siementä (p < 0,001). Lehmillä vastaava osuuden pieneneminen oli 11,9 prosenttiyksikköä (p < 0,001). Vastaavasti 2- ja 3-luokan alkioiden suhteelliset osuudet kasvoivat sekä hiehoilla että lehmillä lajiteltua siementä käytettäessä. Keskimäärin siirtokelpoisten alkioiden laatuluokka heikkeni lajiteltua siementä käytettäessä hiehoilla 1,28:sta 1,43:een (p < 0,001) ja lehmillä 1,23:sta 1,41:een (p < 0,001). Kehitysasteen osalta erot eivät olleet yhtä selkeitä: hiehoilla keskimääräinen kehitysaste laski ainoastaan hieman, 5,25:stä 5,09:ään, kun käytettiin lajiteltua siementä (p < 0,001). Lehmillä alkioiden kehitysnopeudessa ei havaittu merkitsevää eroa. Siirtokelpoisten alkioiden saanto alkiohuuhteluissa pieneni merkitsevästi sukupuolilajiteltua siementä käytettäessä, hiehoilla keskimäärin 1,4 alkiolla (p < 0,001) ja lehmillä 3,2 alkiolla (p < 0,001) huuhtelua kohti lajittelemattoman siemenen käyttöön verrattuna. Samalla lajitellun siemenen käyttö johti degeneroituneiden alkioiden ja hedelmöittymättömien munasolujen suhteellisen määrän kasvuun. Sukupuolilajitellun siemenen käyttö myös lisäsi huomattavasti nollahuuhteluiden, eli huuhteluiden, joissa ei saatu yhtään siirtokelpoista alkiota, määrää. Hiehoilla nollahuuhteluiden osuus lisääntyi lajiteltua siementä käytettäessä 7,9 %:sta 11,2 %:iin (p = 0,025), lehmillä 9,0 %:sta ja 20,7 %:iin (p < 0,001). Saadut tulokset ovat mielenkiintoisia, mutta myös linjassa aikaisempien tutkimusten kanssa. Muutamista varjopuolistaan huolimatta lajitellun siemenen käyttö on perusteltua ja tietyissä tilanteissa taloudellisesti kannattavaa. Etenkin suomalaisen tuottajan kannalta alkiohuuhteluita tehtäessä oleellisinta on se, kuinka monta lehmävasikkaa luovuttajasta saadaan. Vaikka siirtokelpoisten alkioiden määrä pienenee ja laatu heikkenee alkiohuuhteluissa sukupuolilajiteltua siementä käytettäessä, tuloksena saadaan syntymään enemmän lehmävasikoita pienemmästä määrästä vastaanottajaeläimiä.

Kirjallisuuskatsauksen aihe on ajankohtainen Suomessa ja muualla maailmassa. Sikainfluenssa on sikojen tarttuva hengitystiesairaus, jonka aiheuttaja on herkästi kärsäkontaktissa leviävä influenssa A – virus. Siat sairastuvat usein yllättäen ja samanaikaisesti. Sikainfluenssa voi olla oireeton tai vähäoireinen, mikä hankaloittaa taudin havaitsemista. Sikainfluenssa aiheuttaa sikatiloille tuotantotappioita ja sioille hyvinvointiongelmia. Sikainfluenssa on maailmalla yleinen sikojen hengitystiesairaus. Suomi oli sikainfluenssasta vapaa maa vuoteen 2007 saakka ja vuonna 2009 noin kolmasosa suomalaisista sikaloista oli seropositiivisia sikainfluenssan suhteen. Influenssa A – viruksia esiintyy yleisesti eläimillä ja ihmisillä. Influenssa A – virusten kantajia luonnossa ovat vesilinnut, jotka levittävät influenssaviruksia ulosteissaan. Influenssa A – virukset pystyvät muuntumaan uusiksi alatyypeiksi ja sikaa pidetään eläinlajina, jossa influenssa A – virukset muuntuvat lajista toiseen tarttuviksi. Sikainfluenssa on zoonoosi. Sikainfluenssaviruksia on useita eri alatyyppejä. Maailmalla esiintyvien sikainfluenssavirusten alkuperä ja ominaisuudet vaihtelevat maantieteellisen sijainnin mukaan. Euroopassa, Pohjois-Amerikassa ja Aasiassa nykyään esiintyvät sikainfluenssavirukset ovat kehittyessään eriytyneet geneettisesti ja antigeenisesti toisistaan. Sikapopulaatioissa kiertää yleensä useita eri sikainfluenssavirustyyppejä yhtä aikaa. Tärkeimpiä ja useimmiten eristettyjä sikainfluenssavirusten alatyyppejä ovat H1N1, H1N2 ja H3N2. Sikainfluenssan diagnosointi on tärkeää, jotta virusten leviämistä voidaan ehkäistä ja tautitilanne pysyy ajantasaisena. Sikainfluenssa diagnosoidaan osoittamalla sikainfluenssavirus 1-3 vuorokautta kliinisten oireiden alkamisen jälkeen otetuista virusnäytteistä tai virusvasta-aineet serologisin testein pariseeruminäytteistä. Viruksen osoitusmenetelmät (viruseristys ja RT-PCR) ovat luotettavia ja niillä sikainfluenssavirukset voidaan tyypittää. Serologisten testien (hemagglutinaation inhibitio ja ELISA) luotettavuudessa on puutteita ja etenkin ELISA-testien luotettavuus perustuu tietoon sikapopulaatiossa liikkuvien sikainfluenssavirusten alatyypeistä. Sikainfluenssan jatkuva ja tehokas tautiseuranta on oleellista, jotta serologiset testit saadaan optimoitua. Alueellisesti sikainfluenssan esiintyvyyttä lisäävät suuri sikatiheys, tilojen lyhyet välimatkat, eläinkuljetukset sekä sikojen kontaktit ulkopuolisiin henkilöihin ja tavaroihin. Sikalan bioturvallisuus on tärkein tekijä estettäessä sikainfluenssavirusten pääsy sikalaan. Sikainfluenssan vastustaminen on tärkeää, koska se on osa sikojen hengitystiesairauskompleksia sekä predisponoiva tekijä muiden sikapatogeenien aiheuttamille hengitystiesairauksille. Sikainfluenssan vastustuksessa voidaan suurilla sikatiloilla käyttää apuna kahta tai kolmea virustyyppiä sisältäviä rokotteita, jotka vähentävät sikainfluenssan kliinisiä oireita ja viruksen eritystä ympäristöön.

Sikaruusu on maailmanlaajuisesti levinnyt Erysipelothrix rhusiopathie -bakteerin aiheuttama infektiosairaus, joka yleisimmin aiheuttaa taudin sialle. Myös muut eläimet voivat sairastua. Tauti ilmenee akuuttina, subakuuttina tai kroonisena muotona. Akuutin muodon oireita ovat kuume, punaiset ihovauriot ja apatia. Sairauden kroonisessa muodossa esiintyy nivel- ja sydänläppätulehduksia. Taudin akuuttia muotoa pystytään ehkäisemään tehokkaasti rokotusten avulla, mutta kroonisen muodon niveltulehduksia sen ei ole todettu vähentävän. Muita yleisiä lihasikojen niveltulehdusten aiheuttajia ovat osteokondroosi, Mycoplasmahyosynoviae, Haemophilus parasuis, streptokokit ja Actinomyces pyogenes. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, vähentääkö lihasioille annettu sikaruusurokotus niveltulehdusten hoitotarvetta sikalassa ja ruhohylkäyksiä teurastamolla. Lisäksi seurattiin rokotettujen ja rokottamattomien sikojen muista sairauksista aiheutuneita lääkityksiä sekä kasvunopeutta. Tutkimuksessa oli mukana kymmenen kertatäytteisen lihasikalan kaksi peräkkäistä parttiaa, joista toinen rokotettiin ja toista ei. Parttiakohtaiset tiedot lääkityksistä saatiin terveysseuranta-kaavakkeista ja tiedot ruhohylkäyksistä sekä kasvunopeuksista teurastamon tuloslaskelmista. Rokotettujen ja rokottamattomien sikojen välillä ei todettu tilastollisesti merkitsevää eroa niveltulehdus- ja muiden sairauksien lääkitysten, ruhohylkäysten eikä kasvunopeuden suhteen.

Mykobakteerit ovat ehdottoman aerobeja haponkestäviä sauvoja, joiden muoto, optimikasvulämpötila, kasvunopeus ja taudinaiheutuskyky vaihtelevat suuresti. Suvun tyyppikanta on Mycobacterium tuberculosis. Mykobakteerit infektoivat eläimiä ja ihmisiä. Ihmisille vaarallisin on Mycobacterium tuberculosis , eläimille M. bovis ja M. avium - kompleksin kannat. Maailmassa sairastuu tuberkuloosiin 2 milj. ihmistä ja satoja tuhansia mykobakteerien saastuttamia eläimiä tuhotaan vuosittain. Suomessa uusia tuberkuloositapauksia todetaan noin 400 vuodessa. Mykobakteerien aiheuttamat taudit ovat pääasiallisesti hitaasti eteneviä tauteja, jotka johtavat sairastuneen ihmisen tai eläimen kunnon heikkenemiseen ja lopulta kuolemaan ilman asianmukaista hoitoa. Suomen lähialueilla tavataan runsaasti myös lääkkeille moniresistenttejä M. tuberculosis-kantoja. Eläinten infektiot ovat Suomessa pääsääntöisesti M. avium:in aiheuttamia sikojen infektioita, mutta muualla maailmassa myös nautatuberkuloosia aiheuttava M. bovis ja Johnen tautia aiheuttava M. avium sp. paratuberculosis ovat tärkeitä taudinaiheuttajia erityisesti märehtijöille. Suomi on virallisesti nautatuberkuloosista vapaa maa. Tautitilannetta seurataan erityisesti lihantarkastuksen yhteydessä ja keinosiemennyssonnien terveysvalvontaohjelmassa. Suomessa luonnonolot ovat sellaiset, että ympäristömykobakteereja esiintyy paljon. Esimerkiksi suot ovat mykobakteereille sopivia kasvupaikkoja, koska mykobakteerit kasvavat happamissa olosuhteissa. Tutkimusosassa käsitellään mykobakteerien eristystä lihasikojen elinnäytteistä ja mykobakteerien tunnistusta. Tutkimuksen tarkoitus oli kerätä mahdollisimman paljon kantoja ja tunnistaa ne laji- ja kantatasolle yhteistyössä Kansanterveyslaitoksen mykobakteerireferenssilaboratorion kanssa. Kaikista näytteistä kasvoi ainakin yksi mykobakteerikanta. Joissain tapauksissa kantoja oli useampia. Kaikki PCR-positiiviset kannat olivat M. avium -kompleksin kantoja. Tulosten valossa voidaan olettaa, että lihantarkastuksessa hylätyt ruhot todella ovat mykobakteerien infektoimia ja pääsääntöisesti infektio on M. avium –bakteerin aiheuttama. Lisätutkimusta tarvitaan erityisesti eläinten ja ihmisten epidemiologian selvittämiseksi ja tartuntojen ehkäisemiseksi jatkossa.

In Finland, most meat products are marinated, packaged under modified atmosphere (MA) and cold-storaged at temperatures below 6 °C. Marinades contain many additives such as spices and dried onion products. It has not been investigated whether these onion products are a source of spoilage bacteria typically associated with MA-packaged, cold-storaged meat products. Organisms that may cause spoilage in MA-packaged, cold-storaged meat products are mainly lactic acid bacteria and some enterobacteria. The majority of dried onion products used in Finland originate from few sources. Therefore, problems in the microbial quality of the onion products would have a widespread influence on the quality of Finnish meat products. We studied 30 samples of dried onions; onion powders, onion granules, onion grains and garlic powders. Lactic acid bacteria plate counts were determined on MRS-amfoterisin-B-agar and 193 lactic acid bacterium isolates were characterized by using a library employing 16S and 23S rRNA gene HindIII RFLP patterns as operational taxonomic units in numerical analyses. Enterobacterial plate counts were determined on VRBG-agar. All samples were incubated at 25 °C. Lactic acid bacterium levels varied between 6.7×103 to 4.4×106 CFU/g. Enterobacterial counts were more than 10 CFU/g in only 7 samples of 30, and their plate levels varied between 2.0×101 to 6.0×102 CFU/g. Of the 193 isolates, 34.7 % were identified as Weissella confusa, 35.8 % Weissella cibaria, 8.3% Enterococcus faecium and 6.2 % Pediococcus acidilactici. In addition, 5 isolates were characterized as Leuconostoc citreum and 2 as Lactobacillus plantarum. Lactobacillus brevis, Leuconostoc pseudomesenteroides and Weissella paramesenteroides were also detected. Out of 193 isolates 19 remained unidentified. Neither W. confusa nor W. cibaria, that were the main species identified in the onion samples, have been shown to cause spoilage in MA-packaged, cold-storaged meat products. None of the other LAB species that were identified in this study have been shown to cause spoilage in these products either. Because the enterobacterial levels in the onion products were low, we also conclude that dried onions cannot be considered as a source of psycrotrophic enterobacteria.

TIIVISTELMÄ Tiedekunta: Eläinlääketieteellinen tiedekunta Koulutusohjelma: Eläinlääketieteen lisensiaatin koulutusohjelma Tekijä: Eeva-Maria Williamson, ELK Työn nimi: Sisäloisten esiintyminen suomalaisten kissojen ja koirien ulostenäytteissä Mini-FLOTAC-menetelmällä Työn laji: Eläinlääketieteen lisensiaatintutkielma Kuukausi ja vuosi: 12/2023 Sivumäärä: 47 Avainsanat: Sisäloinen, suolistoloinen, keuhkoloinen, Mini-FLOTAC, Toxocara, Capillaria, flotaatiotutkimus Ohjaaja tai ohjaajat: Anu Näreaho, Pia Rapp Työn johtaja: Antti Sukura Osasto: Eläinlääketieteellisten biotieteiden osasto Oppiaine: Eläinlääketieteellinen parasitologia Säilytyspaikka: Helsingin yliopiston kirjasto Tiivistelmä: Sisäloisten eli loismatojen ja loisalkueläinten esiintymisen ymmärtäminen lemmikkieläimillä on tärkeää niiden mahdollisesti aiheuttamien terveyshaittojen takia. Jotkut loiset voivat myös tarttua ihmiseen. Tämän tutkimuksen päätavoitteena oli selvittää suomalaisten kissojen ja koirien ajankohtaista sisäloistilannetta. Tutkimus antaa uutta tietoa erityisesti löytökissojen sisäloisten esiintyvyydestä Suomessa. Tutkimus tehtiin ulostenäytteistä Mini-FLOTAC-menetelmällä käyttäen flotaatioliuoksena sinkkisulfaattia. Sinkkisulfaatti on tiiviimpää kuin aiemmissa tutkimuksissa käytetty magnesiumsulfaatti ja siinä kelluvat myös painavat loismunat, jotka ovat voineet aiemmin jäädä havaitsematta. Tutkimuksen toisena tavoitteena oli kerätä eläinten esitietoja aineiston kuvailemiseksi ja mahdollisten loistartuntoihin liittyvien taustatekijöiden selvittämiseksi. Tutkielma sisältää myös kirjallisuuskatsauksen, jossa kuvataan aiempia esiintyvyystutkimuksia ja niitä loisia, joita menetelmällä voitaisiin odottaa Suomessa löytyvän. Hypoteesina oli, että löytyvät sisäloiset ja niiden esiintyvyys olisivat samankaltaisia kuin aikaisemmissa tutkimuksissa, ja että loistartuntoja esiintyy enemmän vapaana ulkoilevilla ja raakaruokaa syövillä lemmikeillä. Tämä lisensiaatintutkielma on osa laajempaa meneillään olevaa tutkimusta. Tämän tutkielman puitteissa näytteitä tutkittiin 143. Koirien ulostenäytteistä positiivisia sisäloisille oli 1,2 % (1/86) ja kissojen näytteistä 35,1 % (20/57). Kissojen positiivisista näytteistä 90 % (18/20) oli löytökissoilta, jotka eivät olleet vielä matolääkittyjä. Näytteiden pienestä määrästä johtuen tilastollisia analyyseja ei tehty tässä tutkielmassa. Löytökissojen sisäloistartunnat olivat kuitenkin erittäin yleisiä ja moni löytökissa oli infektoitunut useammalla kuin yhdellä eri loismato- tai alkueläinlajilla. Löytökissojen loishäätölääkitys heti kiinnioton jälkeen on erittäin perusteltua. Tässä otoksessa sisäloisia ei löytynyt ulkoilemattomilta tai valvotusti ulkoilevilta lemmikkikissoilta. Kissojen näytteistä löytyneitä loisia olivat kissan suolinkainen (Toxocara cati), Capillaria-keuhkomato, Taenia-heisimato, Isospora-alkueläin ja Hammondia- tai Toxoplasma-alkueläin. Keuhkomadon (Capillaria aerophila) yleisyys oli yllättävää, sillä sitä ei ole tietääksemme aiemmissa kissojen sisäloistutkimuksissa Suomesta löytynyt. Capillarian munat ovat painavia, ja niiden havaitsemiseen tulee käyttää korkean ominaispainon flotaatioliuosta. Capillaria-keuhkomato kannattaa jatkossa ottaa huomioon diagnostiikassa ja pitää vaihtoehtona kissan keuhko-oireiden aiheuttajana. Koirien ainoasta positiivisesta näytteestä löytyi Strongylida-lahkon munia. Tämän tyyppisiä munia ei voi morfologian perusteella tunnistaa lajitasolle, mutta kyseessä saattaa olla joko Suomessa koirilla esiintyvän Uncinaria stenocephala -hakamadon munia, tai koiran elimistön läpi kulkevia kasvinsyöjän loismadon munia. Kasvinsyöjän loisen munia voi löytyä koiran ulosteesta, jos koira on syönyt jonkin toisen eläimen ulostetta, jossa niitä on esiintynyt. Aiempien tutkimusten perusteella koirilta odotettiin useampia positiivisia suolistoloislöydöksiä. Matalaan esiintyvyyteen vaikuttaa mahdollisesti se, että aineiston koirat olivat yli puolivuotiaita, ja sisäloisten esiintyvyys on korkeampaa pennuilla kuin aikuisilla.

Skyenterrieri on Skotlannin saarilta kotoisin oleva kondrodystrofinen koirarotu. Kondrodystrofia on kehityshäiriö, joka vaikuttaa rustoon ja kasvulevyihin aiheuttaen raajojen lyhytkasvuisuutta tai epäsuhtaista lyhytkasvuisuutta. Kondrodystrofisilla roduilla on normaali aksiaalinen luuranko, mutta lyhentyneet raajat. Kyynärdysplasia eli kyynärnivelen kehityshäiriö on koirien yleisimpiä kehityshäiriöitä ja sitä on löydetty yli 100 koirarodulta. Kyynärdysplasian neljä primäärileesiota ovat: luutumaton processus anconeus, mediaalisen varislisäkkeen sairaus, osteokondroosi ja inkongruenssi. Suurin osa kyynärdysplasian tutkimuksesta on normaalirakenteisista koirista. Kyynärdysplasiaa seulotaan useista roduista jalostuksellisesti, mutta yleisesti käytössä olevien seulontaohjelmien kyynärkuvausohjeet eivät sovellu sellaisinaan kondrodystrofisille roduille. Kondrodystrofisilla roduilla esiintyy kyynärvarren kehityshäiriötä. Kyynärvarren kehityshäiriössä kasvulevyt sulkeutuvat ennenaikaisesti, mikä aiheuttaa värttinä- ja kyynärluun (radius ja ulna) epätasaisen pituuskasvun ja sitä kautta raajojen proksimaaliosien valgusta eli ulospäinkääntymistä, värttinäluun käyryyttä ja olka- ja kyynärluun välisen raon leventymistä eli inkongruenssia. Tuoretta tutkimustietoa kondrodystrofisten rotujen raajojen sairauksista on vähän, mutta tiedossa on että kondrodystrofisilla roduilla esiintyy kyynärnivelongelmia ja skyenterriereillä esiintyy kasvuiässä niin kutsuttua pentuontumista. Tämän vuoksi tutkimuksemme tarkoitus oli kartoittaa skyenterriereiden kyynärnivelen terveystilanne, määrittää kuvausprotokolla, joka on käyttökelpoinen kondrodystrofisten rotujen kyynärnivelien kuvaamiseen ja kehittää tämän perusteella rodulle jalostuksessa käytettävä seulontaohjelma. Tutkimukseen osallistui yhteensä 45 koiraa. Suomessa on arviolta noin 250 skyenterrieriä, eli tutkimuksemme kattaa lähes 20 % Suomen skyenterrieripopulaatiosta. Kaikilta koirilta röntgenkuvattiin molemmat etujalat kolmessa eri projektiossa. Röntgenkuvauksen lisäksi tutkimuksessa kartoitettiin koiran kroonista kipua Helsinki Chronic Pain Index -kyselyllä sekä ontumista omistajille suunnatulla kyselyllä. Kuvausprotokollaksi valittiin koko kyynärvarren kuvaaminen neutraaliasennossa yli 90 asteen kulmassa. Röntgenkuvista mitattiin olkaluun telan ja kyynärluun telaloven rako (humeroulnaarirako) sen leveimmäistä kohdasta. Inkongruenssin aste arvosteltiin asteikolla: INC 0 normaali, INC 1 lievä, INC 2 kohtalainen ja INC 3 vakava. Nivelet arvosteltiin erikseen, mutta koira sai INC-arvosanan huonomman nievelen mukaan. Inkongruenssin havaittiin olevan yleistä tutkituilla skyenterriereillä. Tutkimuksen 45 koirasta yhteensä 22 koiraa (49%) saivat INC-luokan 2 tai 3 ja ainoastaan yksi koira oli luokassa INC 0. Inkongruenssin ja ontumisen välillä oli selvä yhteys (P = 0,05), kaikkien aikuisena ontuneiden koirien INC-luokka oli 2 tai 3. Ontumisen suhteellinen osuus oli INC 2 ja INC 3 luokkaan kuuluvilla koirilla oli 8,6 -kertainen (95% luottamusväli: 1,9-39,4) verrattuna INC 0 ja INC 1 luokan koirilla. Myös koiran painon ja INC-luokan välillä oli tilastollinen yhteys (P = 0,04).

Humppilan keinosiemennyssonnien kasvukoeasema tarjosi hyvät edellytykset sorkkahoidon vaikutusten ja varsinkin painonkehityksen tutkimiseen. Kaikilla sonneilla oli samanlaiset elinolosuhteet ja samanlainen ruokinta. Sorkkahoitotutkimukseen otetut 8-9 kk ikäiset sonnit (70 kpl) jaettiin hoidettaviin ja hoitamattomiin roduittain ikäjärjestyksessä niin, että joka toinen sonni tuli hoidetuksi. Samalla kaikki sonnit punnittiin sekä takajalkojen asennot ja sorkat arvosteltiin. Sorkkahoito suoritettiin toiminnallisen sorkkahoidon periaatteiden mukaisesti. Punnitus ja arvostelu suoritettiin uudelleen 90 vrk:n kuluttua. Sorkkahoidettujen sonnien 90 vrk:n kasvu keskiarvo (110,2 kg) oli suurempi kuin hoitamattomien (106,3 kg), mutta ero ei ollut tilastollisesti merkittävä (p_hav=0,25). Friisiläissonneilla hoidettujen ja hoitamattomien välillä ei ollut havaittavaa eroa kasvussa. Sorkkapohjien tasaisuuden havaittiin parantavan kasvua. Hoidetuilla sonneilla oli tasaisemmat sorkkapohjat kuin hoitamattomilla. Lieviä sorkkasairauksia oli hoitamattomilla enemmän kuin hoidetuilla. Näillä ei ollut vaikutusta kasvuun. Sorkkapuolten tasoeroissa, kasvukokeen jälkeisessä kohtalossa ja jalka-asantojen arvostelussa ei todettu merkittäviä eroja tutkittujen ryhmien välillä. Sorkkapuolten tasoerolla ja jalka-asennoilla ei todettu vaikutusta kasvuun. Kirjallisuuskatsauksessa on tarkasteltu sorkkahoidon vaikutuksia lehmillä mm. sorkan kasvuun, maidon tuotokseen ja ontumiseen. Lisäksi siinä on referoitu tutkimusta sorkan kehittymisestä 6-12 kk ikäisillä sonneilla.

Sorkkavälin ajotulehdus on suomalaisilla lypsykarjatiloilla viime vuosina yleistynyt tarttuva sorkkasairaus. Se aiheuttaa merkittäviä taloudellisia tappioita tuottajalle ja vaikuttaa merkittävästi eläinten hyvinvointiin. Sorkkavälin ajotulehdus aiheuttaa lehmälle sorkkavälin ihon kuolioisen tulehduksen, jonka oireita ovat kuume, ontuminen ja turvotus sorkan sekä jalan alueella. Ajotulehduksen diagnoosiin päästään sorkkavälin ihon tarkastelulla. Ajotulehdukselle altistavina syinä pidetään sorkkavälin ihon vaurioita sekä vauriolle altistavia kosteita ympäristöolosuhteita. Ennaltaehkäisyssä keskeisintä on edellä mainittujen tekijöiden poistaminen eläimen ympäristöstä. Hoitoina sorkkavälin ajotulehdukseen ovat kipulääke, tukihoito sekä antimikrobilääkehoito. Sorkkavälin ajotulehduksen taustalla uskotaan olevan Fusobacterium necrophorum -bakteeri, joka on anaerobinen gram-negatiivinen sauvabakteeri. F. necrophorum ei ole ainoastaan sorkkavälin ajotulehduksen aiheuttaja, vaan se voi aiheuttaa useille eläinlajille ja ihmisille kuolioista tulehdusta eri puolilla elimistöä. F. necrophorum -bakteeriin kuuluu kaksi alalajia, F. necrophorum alalaji necrophorum ja alalaji funduliforme, joiden välillä on merkittäviä eroja taudinaiheutuskyvyissä. F. necrophorum alalaji necrophorum -bakteeria pidetään taudinaiheuttamiskyvyltään voimakkaampana ja se on useammin eristetty eläinperäisestä näytteistä. F. necrophorum alalaji funduliforme on tavattu useammin ihmisistä peräisin olevista näytteistä tai toissijaisena taudinaiheuttajana bakteerien sekakasvustoista. F. necrophorum -bakteerin ohella myös monia muita bakteereita on yhdistetty sorkkavälin ajotulehdukseen ja niitä on usein eristetty ajotulehdustapauksista. Niitä ovat Prevotella melaninogenica, Porphyromonas levii, Dichelobacter nodosus ja Trueperella pyogenes. Tämän työn tutkimusosassa tarkastelen fusobakteerien esiintymistä sorkkavälin ajotulehduksessa. Lisäksi tarkastelen oireiden kuten ontumisen ja turvotuksen esiintymistä ajotulehdusta sairastavilla lehmillä. Vertailukohteina ovat terveet ja muita sorkkasairauksia sairastavat eläimet. Tämä tutkimus kuului osana maa- ja metsätalousministeriön rahoittamaan hankkeeseen tarttuvista sorkkasairauksista, joka toteutettiin Helsingin yliopiston ja Eviran yhteistyönä. Bakteriologiset tutkimukset tehtiin Evirassa. Tutkimusnäytteet kerättiin vuosien 2012 - 2014 välisenä aikana suomalaisilta lypsykarjatiloilta, joissa oli vastikään todettu sorkkavälin ajotulehdus -epidemia. Ontumisen ja turvotuksen esiintyminen eivät kerro mistä sorkkasairaudesta on kyse, vaikka turvotusta oli havaittavissa suurella osalla ajotulehdustapauksia. Ajotulehdusnäytteissä oli havaittavissa eniten F. necrophorum alalaji necrophorum -bakteereita, jota ei havaittu terveissä sorkissa. Fusobakteereita löydettiin myös muissa sorkkasairauksissa. Osaa tutkittuja eläimiä oli hoidettu antimikrobilääkkeillä. Aiemmin hoidettujen ja parhaillaan kuurilla olleiden eläinten sorkkavälinäytteistä löydettiin vielä fusobakteereita. Tutkimus osoittaa, että sorkkavälin ajotulehduksen tunnistamiseksi sorkka on nostettava ylös ja tutkittava perusteellisesti. Tutkimuksen tulokset vahvistavat myös käsityksen F. necrophorum alalaji necrophorum -bakteerin keskeisestä roolista ajotulehduksen aiheuttajana, mutta herättävät lisäksi myös kysymyksiä muun muassa siitä, milloin sorkkavälin ajotulehdus on bakteriologisesti parantunut.

Despite the current increasing population trend, white-tailed eagles are still prone to many anthropogenic stressors. Mercury (Hg) is a very persistent naturally occurring element and apex predators as well as birds feeding on aquatic ecosystems are usually exposed to higher levels of Hg. Since global Hg emissions are still increasing, Hg remains as a topical health issue. The effects of mercury on wildlife have been studied extensively. Blood clinical-chemical parameters (BCCPs) can potentially be useful as biomarker endpoints for contaminant exposure. However, the effects of Hg on blood chemistry and metabolism are still poorly described. Mercury concentrations and stable isotope composition can be measured from the feathers of nestlings and the nestlings represents well the geographical area of interest. Stable isotope analyses can be used to investigate the potential dietary sources of mercury. In the experimental part we investigated the regional differences in stable isotope values, Hg concentration and BCCPs, as well as the interactions between stable isotope values and Hg exposure. We also investigated possible effects of Hg exposure on the health of WTE nestlings in three populations in Finland perceived by BCCPs. Blood and feather samples were collected from WTE nestlings in Finland during the years 2015 and 2016 in three different locations. Blood plasma was analysed for 16 different BCCPs. Feathers were analysed for total Hg concentration as well as for stable nitrogen (δ15N) and carbon (δ13C) composition. A significant difference in δ13C and δ15N values in Varsinais-Suomi and Ostrobothnia compared to Lappi was apparent and is likely to indicate variable local dietary habits. Nonetheless, the concurrent variation in δ15N and δ13C values is indicative of changes in prey composition rather than regional changes in baseline isotope signatures. We noted significantly higher Hg concentrations in Lapland population compared to the other regions. Since there was a high correlation between Hg and stable isotope values, dietary habits seem to have a strong effect on Hg exposure in WTE nestlings in Finland. In addition Hg was positively associated with alanine aminotransferase and total bilirubin. The statistical relationship between Hg and total bilirubin could indicate negative impact on liver function.