Browsing by Title

Ensimmäinen spermatogonioiden siirto tehtiin hiirillä vuonna 1994. Luovuttajan kiveksistä eristettyjä spermatogonioita siirrettiin mikroinjektiotekniikalla vastaanottajan siementiehyisiin, missä ne läpikävivät spermatogeneesin. Samana vuonna onnistuttiin tuottamaan vastaanottajan siittiöillä jälkeläinen, jolla oli luovuttajan genotyyppi. Lajinsisäisiä spermatogonioiden siirtoja on tehty hiirten lisäksi myös rotilla, vuohilla, sioilla, naudoilla, apinoilla sekä ihmisillä. Suuremmilla nisäkkäillä siirrot on tehty ruiskuttamalla spermatogoniot ultraääniohjauksessa rete testikseen. Helsingin yliopiston Saaren klinikalla tehdyssä tutkimuksessa saatiin onnistuneesti aikaiseksi lajinsisäinen spermatogonioiden siirto ja täydellinen luovuttajalähtöinen spermatogeneesi sialla. Lisäksi yhden vastaanottajakarjun ejakulaatissa oli luovuttajalähtöisiä eläviä siittiöitä. Tutkimuksessa käytettiin vastaanottajina synnynnäisesti steriilejä karjuja, joilla oli perinnöllinen puolihäntäsiittiövika. Karjuille annettiin ennen siirtoa sytotoksista busulfaania endogeenisen siittiötuotannon lopettamiseksi. Tämän tutkimuksen pohjalta voisi päätellä, että puolihäntäsiittiövikaisella karjulla kehityshäiriö tapahtuu nimenomaan itusolulinjassa kivesten tukisolujen toimiessa normaalisti. Tähän johtopäätökseen täytyy kuitenkin suhtautua pienellä varauksella, sillä ei pystytä osoittamaan, että siirretyssä solususpensiossa olisi ollut pelkästään spermatogonioita, eikä lainkaan luovuttajan sertolin soluja. Spermatogoniatutkimuksista voi olla tulevaisuudessa merkittävää hyötyä useilla tutkimusaloilla. Spermatogonioiden eristys ja siirto tarjoaa uusia menetelmiä analysoida itusolujen kehitystä ja spermatogonioita voitaisiin mahdollisesti käyttää kantasolututkimuksissa alkioiden sijaan. Spermatogonioita pakastamalla myöhempää takaisinsiirtoa varten voitaisiin turvata syöpäpotilaiden fertiliteetti syöpähoitojen jälkeen. Lisäksi spermatogonioiden avulla voidaan siirtää transgeenejä itusolulinjaan. Eri eläinlajien välisistä siirroista voisi olla tulevaisuudessa käytännön hyötyä uhanalaisten eläinlajien säilymisen turvaamiseksi sekä tutkittaessa geneettistä eroavaisuutta eri eläinlajien välillä.

Tämän tutkimuksen tavoitteena oli kartoittaa spondyloosin ja synnynnäisten nikamien epämuodostumien esiintyvyyttä suomalaisilla rotukissoilla lateraalisten ja ventrodorsaalisten röntgenkuvien avulla. Tutkimuksen kohteena olivat 1–10-vuotiaiden suomalaisten rotukissojen rinta- lanne- ja ristinikamat. Tavoitteena oli selvittää, kuinka paljon ja millaisia synnynnäisten nikamien epämuodostumia kissoilla esiintyy. Edelleen selvitettiin sukupuoli- ja rotukohtaiset kokonaislukumäärät. Spondyloosin osalta tutkittiin, kuinka paljon ja minkä asteista spondyloosia kissoilla ilmenee sekä missä nikamissa spondyloosia on eniten. Lisäksi kartoitettiin rodun ja iän vaikutus spondyloosin esiintymiseen. Suomessa ei ole aiemmin tehty suomalaisia rotukissoja koskevaa spondyloositutkimusta eikä tutkimusta synnynnäisistä nikamien epämuodostumista. On todennäköistä, että spondyloosi ja synnynnäiset nikamien epämuodostumat ovat kissoilla periytyviä kuten koirilla. Spondyloosi ja osa synnynnäisistä nikamien epämuodostumista voivat aiheuttaa pahimmillaan kliinisiä oireita. Tieto spondyloosin ja synnynnäisten nikamien epämuodostumien yleisyydestä on näin ollen arvokasta. Tutkimusta varten röntgenkuvattiin 103 rotukissaa Helsingin Yliopistollisessa eläinsairaalassa 3.10.2011–25.5.2012 välisenä aikana. Tutkimukseen osallistuneita rotuja oli yhteensä 17. Osallistuminen perustui vapaaehtoisuuteen. Tutkimuksen kissoista kuudella eli 5,8 %:lla todettiin spondyloosi. Spondyloosia löytyi viideltä eri rodulta: balineesi, pyhä birma, norjalainen metsäkissa, brittiläinen lyhytkarva ja burma. Kissat olivat iältään 5–10-vuotiaita keski-iän ollessa 7,3 vuotta. Spondyloosia esiintyi kahdeksannen rintanikaman ja viimeisen eli seitsemännen lannenikaman välisellä alueella. Eniten spondyloosia löytyi rintarangan 12. nikamasta, toiseksi eniten 13. rintanikamasta ja ensimmäisestä lannenikamasta. Kissoista 45,6 %:lla (uroksista 46,6 % ja naaraista 44,4 %) todettiin joko yksi tai useampi synnynnäinen nikaman epämuodostuma. Välimuotoinen nikama havaittiin 17,5 %:lla, välimuotoinen lanne-ristinikama 9,7 %:lla ja nikamien poikkeava lukumäärä 24,3 %:lla tutkimukseen osallistuneista kissoista. Tämän sekä aiempien tutkimusten perusteella on syytä olettaa, että spondyloosi sekä synnynnäiset nikamien epämuodostumat ovat melko yleisiä kissoilla. Tuloksissa oli jonkin verran eroa aiempiin tutkimuksiin, mutta tulokset eivät olleet täysin vertailukelpoisia johtuen muun muassa tutkimuksen kohteena olleiden kissojen eroavaisuuksista. Jatkossa olisi mielenkiintoista selvittää spondyloosin perinnöllisyyttä kissoilla sekä kartoittaa sen rotukohtaista esiintyvyyttä. Välimuotoisen lanneristinikaman periytyvyys sekä rotukohtaiset esiintyvyydet olisivat myös jatkotutkimusta vaativia aihealueita. Jatkossa kasvattajat voisivat lantion lateraalisten ja ventrodorsaalisten röngenkuvien avulla saada jalostuksen kannalta arvokasta tietoa kissojen mahdollisesta välimuotoisesta lanne-ristinikamasta sekä samalla myös lonkkadysplasiasta.

Spontaanifermentaatio on historiallisesti merkittävä elintarvikkeiden säilöntätapa. Myös nykyaikana spontaanisti fermentoidut ruokalajit ovat tärkeä osa ruokailutottumuksia maailmanlaajuisesti. Tässä kirjallisuuskatsauksessa kartoitetaan, millaisia mikrobiologisia riskejä spontaanisti fermentoitujen kasvisruokien valmistukseen liittyy ja miten näitä riskejä voidaan hallita. Spontaanilla fermentaatiolla valmistettujen kasvisruokien mikrobiologisista riskeistä on saatavilla tietoa, mutta tämä tieto on hajanaista. Aihe on ajankohtainen, sillä hapatuksen suosio on noussut muutaman viime vuoden aikana ja sitä harrastetaan yhä enemmän myös kotikeittiöissä. Spontaani eli luonnollinen fermentaatio perustuu raaka-aineessa olevien mikrobien lisääntymiseen olosuhteissa, jotka suosivat tietynlaista mikrobikehitystä. Tärkeässä roolissa tässä kehityksessä ovat maitohappobakteerit, jotka hapattavat tuotteen muodostamalla aineenvaihdunnallaan hiilihydraateista maitohappoa. Lämpötila, hapettomuus, suolan määrä ja fermentaatioaika ohjaavat fermentaatioprosessia. Nopea happamoituminen eli pH-arvon lasku on avainasemassa hapatuksen onnistumiselle. Spontaaniin fermentaatioon liittyy mikrobiologisia riskejä, sillä raaka-aineiden mikrobiomien rakenne ja muun muassa lajikirjo vaihtelee runsaasti. Tällöin raaka-aine voi sisältää esimerkiksi lopputuotteen pilaantumista tai ruokamyrkytyksiä aiheuttavia bakteereita. Kontaminaatio eli saastuminen voi tapahtua myös prosessin aikana. Riskejä pyritään hallitsemaan asettamalla fermentoitavien ruokien olosuhteet sellaisiksi, että haitalliset mikrobit eivät pääse lisääntymään. Tämä tarkoittaa riittävää happamuutta sekä riittävää suolan määrää. Fermentointiprosessille täytyy antaa myös riittävästi aikaa, jotta saavutetaan haluttu happamuustaso. Haitallisten mikrobien kasvua hillitsee osaltaan myös kilpailu maitohappobakteerien kanssa sekä näiden tuottamat antimikrobiset yhdisteet, kuten bakteriosiinit. Taudinaiheuttajabakteerien lisäksi fermentoitujen tuotteiden riskejä voivat olla toksiinit, kuten biogeeniset amiinit ja homemyrkyt, sekä bakteerien antibioottiresistenssi. Ruokamyrkytystapaukset spontaanisti fermentoituihin elintarvikkeisiin liittyen ovat mahdollisia, mutta usein ne johtuvat fermentaatioprosessin epäonnistumisesta tai riittämättömästä hapatuksesta. Spontaanisti fermentoidut kasvisruoat eivät ole merkittävä ruokamyrkytysten aiheuttaja, eikä asianmukaisesti fermentoitujen tuotteiden ole raportoitu aiheuttaneen ruokamyrkytyksiä. Kestävän ruoantuotannon näkökulmasta spontaanifermentaatio ruoanvalmistusmenetelmänä on varteenotettava vaihtoehto ja fermentaatio yleisesti on kiinnostava tutkimuskohde esimerkiksi ruoantuotannon kierrätysratkaisujen mahdollisuuksiin.

Staphylococcus epidermidis kuuluu koagulaasinegatiivisten stafylokokkien (KNS) ryhmään ja on yksi naudan utaretulehduksesta yleisimmin eristetty KNS-laji. KNS:t ovat yleisiä utaretulehduksen aiheuttajia ja aiheuttavat yleensä kliinisesti lievän utaretulehduksen, joka nähdään lähinnä maidon solupitoisuuden nousuna. Maidon solupitoisuus vaikuttaa Suomessa suoraan maidon tuottajahintaan, jonka vuoksi jopa KNS:t voivat aiheuttaa ongelmia tiloilla. KNS-lajien välillä taudinaiheutuskyvyssä on havaittu eroavaisuuksia ja siksi onkin siirrytty tutkimaan yhä enemmän eri lajien ominaisuuksia. KNS:ien eri lajien taudinaiheutuskyvyn selvittäminen voi tulevaisuudessa tuoda lisää keinoja KNS-utaretulehduksen ennaltaehkäisemiseksi. S. epidermidiksen tekee kiinnostavaksi lajiksi sen kyky säilyä utareessa pitkiäkin aikoja ja aiheuttaa kroonisia infektioita. Lisäksi S. epidermidis kantaa usein perimässään lukuisia antibioottiresistenssiin johtavia geenejä, joiden on osoitettu siirtyvän bakteerilajien välillä. On myös viitteitä siitä, että S. epidermidis-infektion lähteenä saattavat toimia ihmiset, mikä on herättänyt huolen myös antibioottiresistenssin leviämisestä ihmisten ja eläinten välillä. S. epidermidis on yleinen ihmisten sairaalainfektioiden aiheuttaja. Kirjallisuuskatsauksessa on perehdytty S. epidermidiksen erityispiirteisiin taudinaiheuttajana naudan utaretulehduksessa ja erityisesti sen taudinaiheutusmekanismeihin eli virulenssitekijöihin. Kokeellisessa osassa selvitettiin ei-patogeenisena pidetyn S. epidermidis ATCC12228 -kannan taudinaiheutuskykyä naudan utaretulehduksessa tartutuskokeen avulla. ATCC12228-kantaa on käytetty useissa tutkimuksissa tautia aiheuttamattomana verrokkikantana ja sen taudinaiheutuskykyä on tutkittu lähinnä hiiri- ja rottakokeiden avulla. Eri kantojen genomien välisessä vertailussa ATCC12228-kannan perimässä on kuitenkin havaittu huomattavaa yhdenmukaisuutta erään ihmisille patogeenisen kannan kanssa. Tämän takia haluttiin tutkia onko kyseinen kanta oikeasti myös naudoilla tautia aiheuttamaton. Kokeessa käytettiin kahta lehmää, joiden utareneljänneksiin tartutettiin S. epidermidis ATCC12228. Tulehdusvastetta seurattiin kahden viikon ajan kirjaamalla ylös havainnot kliinisistä oireista sekä mittaamalla maidosta maitomäärää, entsyymiaktiivisuutta ja solupitoisuutta. Koejärjestelyt olivat samat kuin Simojoki ym. (2011) tekemässä tartutuskokeessa, jossa kahdeksalle lehmälle tartutettiin piilevästä utaretulehduksesta eristetty S. epidermidis PM221 -kanta. Kyseisen tartutuskokeen tuloksia verrattiin tämän kokeen tuloksiin saadaksemme paremman käsityksen ATCC12228-kannan taudinaiheutuskyvystä. ATCC12228-kanta aiheutti molemmille lehmille selvän tulehdusvasteen, joka ei kuitenkaan ollut yhtä voimakas kuin utaretulehduksesta eristetyllä PM221-kannalla. Näin ollen ATCC12228-kantaa ei voida pitää naudan utaretulehduksessa tautia aiheuttamattomana. ATCC12228- ja PM221-kannan genomien vertailu voisi tuoda lisää tietoa S. epidermidiksen taudinaiheutuskykyyn vaikuttavista tekijöistä.

Staphylococcus pseudintermedius kuuluu koiran normaalimikrobistoon, 42–92 % koirista toimii sen kantajanaja. Se on myös yleinen korva- ja ihotulehdusten aiheuttaja. Metisilliiniresistentti S. pseudintermedius (MRSP) on resistentti beetalaktaameille,jolloin infektion hoito vaikeutuu. Mikrobilääkeresistenssin lisääntyminen onkin ajankohtaista eläinlääketieteessä. Tässä lisensiaatintutkielmassa selvitettiin S. pseudintermedius -bakteerin mikrobilääkeresistenssiä Suomessa ja verrattiin sitä muissa maissatehtyihin tutkimuksiin. Tutkielma sisältää kirjallisuuskatsauksen ja tutkimusosion. Kirjallisuuskatsauksessa tutustuttiin S.pseudintermedius -bakteeriin, stafylokokkien resistenssimekanismeihin sekä mikrobilääkeresistenssiin maailmalla. Lisäksikäsiteltiin lyhyesti S. pseudintermedius - ja MRSP -infektion hoitoa. Tutkimusosiossa laskettiin mikrobilääkkeistä resistenttienbakteerien osuus prosentteina, moniresistenttien kantojen osuus sekä selvitettiin taustatekijöiden merkitystä MRSP:n yhteydessä.Analysoitavia mikrobilääkkeitä olivat oksasilliini, klindamysiini, erytromysiini, tetrasykliini, sulfa-trimetopriimi, fusidiinihappo,enrofloksasiini, gentamisiini sekä amikasiini. Tutkielman hypoteesina oli, että mikrobilääkeresistenssi on kasvanut osanmikrobilääkkeen kohdalla vuosien aikana. Tutkielman aineisto koostui eläinlääketieteellisen tiedekunnan kliinisen mikrobiologian laboratorion Provet LIMS -järjestelmästäperäisin olevista S. pseudintermedius -löydösten kiekkoherkkyysmääritysten tuloksista. Löydöksiä oli raakadatan tarkistuksenjälkeen yhteensä 1932 kappaletta, ja ne olivat vuosilta 2011-2015. Näytteiden analysointiin ja taulukointiin käytettiin MicrosoftExcel® 2010 ja 2016 - sekä WHONET 5.6 -ohjelmaa, johon tiedot siirrettiin BacLink 2-ohjelman avulla. Luottamusvälit laskettiinWHONET 5.6 -ohjelmalla tai EpiTools-työkalulla. P-arvot laskettiin khiin neliö -testillä tai tarvittaessa Fisherin eksaktilla testillä. Tetrasykliiniresistenssi oli yleisintä vaihdellen 36,2–40,8 % välillä. Klindamysiini- ja erytromysiiniresistenssi olivat seuraavaksiyleisimpiä vaihdellen 27,8–36,2 % välillä. Testatuista kannoista 10,9–18,1 % oli MRSP-kantoja. Moniresistenttien kantojen osuusaineistossa oli 22–28,6 %. Kissoilla MRSP-tartunta oli yleisempi kuin koirilla (p: 0,026), joskin kissojen pienen määrän takia tulos eiole luotettava. Pintamärkäviljelyn näytetyypillä oli tilastollisesti merkitystä (p: 0,001), mutta näytteenottovuodella (p: 0,086) taimaakunnalla (p: 0,070) ei ollut merkitystä. Mikrobilääkeresistenssin kasvusta tai laskusta ei tehty tilastollista testausta, joten ei voida sanoa, oliko silmämääräisesti havaitutmikrobilääkeresistenssin muutokset tilastollisesti merkitseviä ja siten hypoteesin mukaisia. Suomen mikrobilääkeresistenssi on samassa linjassa Euroopan maiden kanssa niiltä osin, kun samoja mikrobilääkkeitä on testattu. MRSP-kantojen esiintyvyys on ollut hieman korkeampaa kuin muualla Euroopassa, mutta Australiassa oksasilliiniresistenssi on ollut samaa tasoa Suomen kanssa. Suomen MRSP-bakteerien mikrobilääkeresistenssi vastaa pääsääntöisesti hyvin Pohjoismaiden tuloksia, mutta muuhun Eurooppaan verrattuna on eroavaisuuksia. Erilaisten ihoinfektioiden kohdalla olisi aina hyvä ottaa näyte ja määrittää bakteerin resistenssiprofiili turhien mikrobilääkekuurien määräämisen ehkäisemiseksi, resistenssin muodostumisen välttämiseksi sekä tehokkaan hoidon takaamiseksi.

Primordial germ cells are the embryonic precursor cells of sperm and ova. They are concluded to differentiate outside the gonadal area probably in the extraembryonic mesoderm. Their invasive migration through the stromal tissues of the dorsal mesentery adherent to the extracellular matrix is a well accepted fact in mice. The aim of this study was to set up a technique based on the use of individual-specific markers to test the hypothesis on the migration of primordial germ cells in a large animal model. The hypothesis, supported by feeble proof until now, states that there would be substantial chimerism in the progeny of primordial germ cells in bovine twins originating from transmission of the cells through placental vascular anastomoses during fetal life. Our aim was pursued by microsatellite analysis of the highly polymorphic bovine MHC locus DRB3. Polymerase chain reaction and capillary electrophoresis were optimized using 21 non-chimeric animals, ten cows and eleven bulls. The DRB3 microsatellite of one bull was cloned to isolate single alleles. Whole blood-derived DNA from 11 chimeric animals, the leukocyte chimerims of which had earlier been quantified by in situ hybridisation, and 47 semen-derived DNA samples from twin borne AI bulls were analysed in the last phase of this study. Primordial germ cell chimerism did not seem to occur in a substantial quantity in twin borne bovine bulls. Extension of the analysis described here to other polymorphic repeat loci should clarify the cases were traces of possible chimerism was found by analysing the above locus.

Utaretulehdus eli mastiitti on maailmanlaajuisesti lypsylehmien yleisin ja suurimmat taloudelliset tappiot aiheuttava sairaus. Kuluja aiheutuu muun muassa maidontuotantotappioista, hoitoon käytetyistä lääkkeistä sekä lehmien ennenaikaisesta teuraaksi laitosta. Streptococcus agalactiae on tärkeä lypsylehmien mastiittia aiheuttava patogeeni, joka leviää helposti karjassa. Sen on aiemmin ajateltu tarttuvan lähinnä vain lehmästä toiseen, mutta nykytietämyksen mukaan lehmä voi saada tartunnan myös esimerkiksi likaisesta navettaympäristöstä. Lisäksi tartunnan on epäilty olevan mahdollista siirtyä myös ihmisen ja lehmän välillä. Str. agalactiae tunnetaan ihmislääketieteessä vastasyntyneiden vauvojen hengenvaarallisen aivokalvontulehduksen aiheuttajana, jonka vauva saa synnytyksen yhteydessä äidiltään. Lypsylehmille Str. agalactiae aiheuttaa yleensä piilevän eli subkliinisen mastiitin, eikä se välttämättä aiheuta silminnähtäviä sairauden oireita. Tämän takia tartunta voi päästä leviämään karjassa nopeasti ja huomaamattomasti. Sairastuneiden nopea havaitseminen on kuitenkin tärkeää, jotta tartunnan leviäminen karjassa kyettäisiin tehokkaasti estämään. Suomessa yleisimmät Str. agalactiaen diagnosointimenetelmät ovat maitonäytteestä tehtävä perinteinen viljely sekä PCR-tutkimus. Toimenpiteitä Str. agalactiaen aiheuttaman mastiitin leviämisen ehkäisyssä ovat sairastuneiden lehmien karsiminen karjasta tai eristäminen muista eläimistä ja lääkitseminen. Lääkehoitona käytetään bentsyylipenisilliiniä intramammaarisuspensiona 3-5 vuorokauden ajan. Tartunta voi siirtyä uuteen karjaan esimerkiksi ostoeläinten mukana. Viime vuosikymmeninä tartuntojen määrä on pysynyt hallinnassa tehokkaiden vastustusohjelmien ja ennaltaehkäisytoimenpiteiden, kuten aktiivisen maitonäytteiden oton, ansiosta. Vuonna 2021 Str. agalactiae -positiivisten karjojen osuus Suomessa oli 2,2 %. Tartunnan saaneille lypsykarjatiloille suositellaan yleensä tautisaneerausta. Str. agalactiae -tautisaneerauksen onnistuminen vaihtelee tilojen välillä, ja siihen vaikuttavat esimerkiksi lääkehoidon ja sairaiden eristämisen onnistuminen karjassa, karjan utareterveystilanne sekä tilallisten motivaatio. Uusien tutkimusten ja mikrobiologisten tyypitysmenetelmien myötä lisääntynyt tieto tartuntareiteistä ja bakteerin eri kantojen ominaisuuksista on herättänyt kysymyksen siitä, vaikuttavatko kantojen vaihtelevat geneettiset ominaisuudet bakteerin kykyyn selviytyä lehmien elinympäristössä hengissä ja siten vaikuttaa myös tautisaneerauksen onnistumiseen. Str. agalactiaen eri kannoilla tiedetään olevan erilainen kyky muodostaa biofilmiä, rakentaa ulkopinnalleen säiemäisiä piluksia ja käyttää hyväkseen glukoosia energia-aineenvaihdunnassaan. Muun muassa nämä ominaisuudet vaikuttavat suuresti sekä bakteerin taudinaiheuttamiskykyyn että navettaympäristössä hengissä säilymiseen. Tämän kirjallisuuskatsauksen tavoitteena oli tarkastella Str. agalactiaen aiheuttamaa lypsylehmien mastiittia ja sen esiintyvyyttä sekä esitellä nykyään käytössä olevia tyypitysmenetelmiä, joiden avulla mastiittia aiheuttavia patogeenejä voidaan tunnistaa ja erotella ominaisuuksiensa mukaan. Lisäksi työssä perehdyttiin geneettisiin ominaisuuksiin, jotka edesauttavat Str. agalactiaeta sopeutumaan ja selviämään navettaympäristössä. Tulevaisuudessa Str. agalactiaen eri kantojen tyypitysmenetelmiä voitaisiin toivottavasti käyttää enemmän hyödyksi arvioitaessa tautisaneerauksen onnistumismahdollisuuksia.

Streptococcus-suku käsittää suuren joukon grampositiivisia, katalaasinegatiivisia, ketjuja muodostavia kokkeja. Ryhmän bakteereja tavataan ympäristössä ja ne ovat osa ihmisten ja eläinten ihon ja limakalvojen mikrobistoa. Kommensaalien lisäksi ryhmään kuuluu useita merkittäviä taudinaiheuttajia, kuten Streptococcus pyogenes ja Streptococcus pneumoniae, sekä hapateorganismina tunnettu Streptococcus thermophilus. Molekyylibiologiset menetelmät, merkittävimpänä 16S rRNA geenin sekvensointi, ovat viime vuosikymmeninä vaikuttaneet huomattavasti Streptococcus-suvun taksonomian kehittymiseen luomalla perusteet sukuun kuuluvien lajien fylogeneettiselle luokittelulle. Sukuun kuuluu nykyään yli 50 lajia, jotka jaetaan 16S rRNA geenien sekvenssien homologian perusteella seitsemään ryhmään: "pyogenic", "anginosus", "mitis", "salivarius", "bovis/equinus" ja "mutans" -ryhmään sekä epätyypillisiin streptokokkeihin. Myös muita ryhmittelyjä on käytössä. Kliinisessä mikrobiologiassa streptokokkien tunnistamiseen käytetään bakteerien fenotyyppisiä ja biokemiallisia ominaisuuksia, kuten hemolyyttisyys ja Lancefeltin seroryhmitys, eikä kantoja välttämättä tunnisteta lajitasolle. Bakteerien virulenssifaktorit ovat patogeenien taudinaiheutusmekanismeja. Ne voidaan mekanisminsa perusteella jaotella karkeasti neljään ryhmään: 1) kiinnittyminen ja kolonisaatio, 2) tunkeutuminen, 3) isännän puolustusmekanismien välttäminen ja 4) raudansitomismekanismit. Streptokokeilta on löydetty paljon erilaisia virulenssifaktoreita. Niiden tutkimus on painottunut vahvasti tärkeimpiin ihmispatogeeneihin. Työni käsittelee kaikista neljästä ryhmästä joitakin esimerkkejä ja pyrkii selvittämään niiden esiintymistä streptokokeissa ja mahdollista yhteyttä taksonomiaan. Uusia streptokokkeja kuvataan jatkuvasti ja myös vanhat lajijaot muuttuvat. Eri tutkimusyhteisöt käyttävät streptokokkien taksonomisessa ryhmittelyssä toisistaan poikkeavia ryhmittelyperusteita, jolloin ryhmien lajikoostumus ei välttämättä ole sama. Streptokokkien taksonomia elää näin koko ajan. Näistä syistä nykyisen kirjallisuuden perusteella on hyvin vaikea tehdä johtopäätöksiä streptokokkien virulenssifaktoreiden esiintyvyyden ja suvun taksonomisen jaon yhteydestä.

Työ on kirjallisuuskatsaus, jossa käydään läpi uusimpia tutkimustuloksia subakuutin pötsiasidoosin vaikutuksista naudan terveyteen ja pohditaan näiden vaikutusten merkitystä suomalaisessa karjataloudessa. Subakuutti pötsiasidoosi (SARA, subacute ruminal acidosis) tarkoittaa kroonista tai oireetonta pötsin happamoitumista, joka voi aiheuttaa taloudellisia tappioita maidon- tai naudanlihan tuottajalle sekä heikentää eläinten hyvinvointia. Subakuutti pötsiasidoosi syntyy, kun rehu sisältää suuria määriä energiapitoista helposti sulavaa hiilihydraattia, johon pötsi ei ole ehtinyt tottua. Tällöin lyhytketjuisten eli haihtuvien rasvahappojen pitoisuus pötsissä nousee, jolloin pötsin pH laskee alle normaalin pH-arvon 6-7. Poikimisen yhteydessä, kun siirrytään ummessaolosta maidontuotantoon, naudalla on suurin riski sairastua subakuuttiin asidoosiin. Tällöin ruokinta muuttuu väkirehuja nostamalla usein liian nopeasti hyvin voimakkaaksi, jotta lievennettäisiin naudan kärsimää poikimisen jälkeisestä herumisesta johtuvaa negatiivista energiatasetta. Subakuutilla pötsiasidoosilla on useita vaikutuksia naudan terveyteen. Se aiheuttaa muutoksia pötsimikrobistossa ja heikentää kuidun sulatusta, jolloin nauta ei saa hyödynnettyä rehussa olevan kuidun sisältämää energiaa. Subakuutti asidoosi voi saada aikaan rumeniitin eli pötsin limakalvon tulehduksen sekä maksapaiseita. SARA yhdistetään usein myös maidon rasvaprosentin ja maitotuotoksen laskuun. Kliinisinä oireina voi subakuutin asidoosin vuoksi esiintyä laminiittia eli sorkkakuumetta ja sen aiheuttamaa ontumista. Tämä on sekä taloudellisesti että nautojen hyvinvoinnin kannalta merkittävä ongelma, jonka patogeneesistä on olemassa eri teorioita. Ruokahalun heikkeneminen ja krooninen tai satunnainen ripuli ovat myös yleisiä oireita. Muita subakuutin pötsiasidoosin vaikutuksia voivat olla myös mm. pötsin lievä laajentuminen eli puhaltuminen, verihyytymien aiheuttamista pienistä keuhkopaiseista johtuva sierainverenvuoto, polioenkefalomalasia tai juoksutusmahasairaudet. Ruokinnan hyvä suunnittelu on tärkein tekijä subakuutin pötsiasidoosin ehkäisyssä. SARA on lehmällä yleensä piilevä sairaus, jolloin sen diagnosointi on haastavaa. Tuottajan kannattaa seurata, esiintyykö karjassa esim. paljon ontuvia lehmiä, ovatko lehmät usein ripulilla tai onko maidon rasvaprosentti laskenut. Valitettavasti pötsiasidoosin täytyy usein mennä kuitenkin tarpeeksi vakavaksi ennen kuin selviä oireita tai taloudellisesti merkittävää tuotoksen laskua naudalla huomataan. Tämän sairauden tunnistusmenetelmiä olisi hyvä tulevaisuudessa kehittää niin nopeiksi ja varmoiksi, että niitä voitaisiin hyödyntää jokapäiväisessä kliinisessä työssä. Se todennäköisesti edellyttäisi kuitenkin pötsin pH:n pidemmän aikaista seurantaa. Koska Suomessa karjatilojen määrä vähenee ja yksikkökoko kasvaa koko ajan ja lehmät ovat korkeatuottoisempia kuin ennen, on myös subakuutin pötsiasidoosin tuomia ongelmia otettava nyt enemmän huomioon.

Streptococcus uberis on gram-positiivinen kokki, jonka merkitys lehmien utaretulehdusten aiheuttajana on kasvanut viime aikoina. Se on opportunistinen bakteeri, jonka aiheuttama taudinkuva voi olla hyvinkin vakava. Toisaalta se aiheuttaa myös paljon subkliinisiä infektioita. S. uberis –bakteerin virulenssitekijöitä ei ole kovin paljoa tutkittu. Kirjallisuuden perusteella mahdollisia virulenssitekijöitä ovat hyaluronihappokapseli, neutrofiili-toksiini, M- ja R-proteiinien kaltaiset proteiinit, plasminogeenin aktivointi, laktoferriiniä sitovat proteiinit (SUAM), metal transporter uberis A (mtuA), hyaluronidaasi ja niin kutsuttu uberis-tekijä. Mikrobilääkeresistenssi on maailmanlaajuisesti kasvava ongelma. Suomessa tilanne on vielä melko hyvä, mutta meilläkin resistenssi on viime aikoina lisääntynyt. S. uberis –bakteerilla on Suomessa todettu resistenssiä esimerkiksi erytromysiiniä ja oksitetrasykliiniä vastaan, ulkomailla resistenssi on yleistä myös muita mikrobilääkkeitä vastaan. Tutkimuksessani määritin ja vertasin kapseligeenien hasA ja hasC sekä laktoferriiniä sitovaa proteiinia (SUAM) koodaavan sua-geenin esiintymistä subkliinistä ja kliinistä utaretulehdusta aiheuttaneiden S. uberis –kantojen välillä. SUAM:in esiintyvyydessä ei havaittu merkittävää eroa (p > 0,05). Sen sijaan kapselia koodaavia geenejä esiintyi useammin kliinistä kuin subkliinistä utaretulehdusta aiheuttaneilla kannoilla (p < 0,01), mikä viittaisi kapselin mahdollisesti olevan merkittävä tekijä taudinaiheutuksen kannalta. Lisäksi tutkin antibioottiresistenteiltä kannoilta erytromysiiniresistenssiä koodaavan mefA-geenin sekä tetrasykliiniresistenssiä koodaavien tetK-, tetL-, tetM-, tetO- ja tetS-geenien esiintymistä. Erytromysiiniresistenssin aiheuttaja jäi tuntemattomaksi, sillä mefA-geeniä ei löytynyt yhdeltäkään tutkituista kannoista. Tetrasykliiniresistenssigeeneistä 70,4:ltä %:lta tutkituista kannoista löytyi tetL-geeni, lisäksi 14,8:lta %:lta löytyi tetM-geeni. TetM esiintyi yhdessä tetL-geenin kanssa. 29,6:lla %:lla kannoista resistenssigeeni jäi tuntemattomaksi.