Browsing by Title

Streptococcus-suku käsittää suuren joukon grampositiivisia, katalaasinegatiivisia, ketjuja muodostavia kokkeja. Ryhmän bakteereja tavataan ympäristössä ja ne ovat osa ihmisten ja eläinten ihon ja limakalvojen mikrobistoa. Kommensaalien lisäksi ryhmään kuuluu useita merkittäviä taudinaiheuttajia, kuten Streptococcus pyogenes ja Streptococcus pneumoniae, sekä hapateorganismina tunnettu Streptococcus thermophilus. Molekyylibiologiset menetelmät, merkittävimpänä 16S rRNA geenin sekvensointi, ovat viime vuosikymmeninä vaikuttaneet huomattavasti Streptococcus-suvun taksonomian kehittymiseen luomalla perusteet sukuun kuuluvien lajien fylogeneettiselle luokittelulle. Sukuun kuuluu nykyään yli 50 lajia, jotka jaetaan 16S rRNA geenien sekvenssien homologian perusteella seitsemään ryhmään: "pyogenic", "anginosus", "mitis", "salivarius", "bovis/equinus" ja "mutans" -ryhmään sekä epätyypillisiin streptokokkeihin. Myös muita ryhmittelyjä on käytössä. Kliinisessä mikrobiologiassa streptokokkien tunnistamiseen käytetään bakteerien fenotyyppisiä ja biokemiallisia ominaisuuksia, kuten hemolyyttisyys ja Lancefeltin seroryhmitys, eikä kantoja välttämättä tunnisteta lajitasolle. Bakteerien virulenssifaktorit ovat patogeenien taudinaiheutusmekanismeja. Ne voidaan mekanisminsa perusteella jaotella karkeasti neljään ryhmään: 1) kiinnittyminen ja kolonisaatio, 2) tunkeutuminen, 3) isännän puolustusmekanismien välttäminen ja 4) raudansitomismekanismit. Streptokokeilta on löydetty paljon erilaisia virulenssifaktoreita. Niiden tutkimus on painottunut vahvasti tärkeimpiin ihmispatogeeneihin. Työni käsittelee kaikista neljästä ryhmästä joitakin esimerkkejä ja pyrkii selvittämään niiden esiintymistä streptokokeissa ja mahdollista yhteyttä taksonomiaan. Uusia streptokokkeja kuvataan jatkuvasti ja myös vanhat lajijaot muuttuvat. Eri tutkimusyhteisöt käyttävät streptokokkien taksonomisessa ryhmittelyssä toisistaan poikkeavia ryhmittelyperusteita, jolloin ryhmien lajikoostumus ei välttämättä ole sama. Streptokokkien taksonomia elää näin koko ajan. Näistä syistä nykyisen kirjallisuuden perusteella on hyvin vaikea tehdä johtopäätöksiä streptokokkien virulenssifaktoreiden esiintyvyyden ja suvun taksonomisen jaon yhteydestä.

Työ on kirjallisuuskatsaus, jossa käydään läpi uusimpia tutkimustuloksia subakuutin pötsiasidoosin vaikutuksista naudan terveyteen ja pohditaan näiden vaikutusten merkitystä suomalaisessa karjataloudessa. Subakuutti pötsiasidoosi (SARA, subacute ruminal acidosis) tarkoittaa kroonista tai oireetonta pötsin happamoitumista, joka voi aiheuttaa taloudellisia tappioita maidon- tai naudanlihan tuottajalle sekä heikentää eläinten hyvinvointia. Subakuutti pötsiasidoosi syntyy, kun rehu sisältää suuria määriä energiapitoista helposti sulavaa hiilihydraattia, johon pötsi ei ole ehtinyt tottua. Tällöin lyhytketjuisten eli haihtuvien rasvahappojen pitoisuus pötsissä nousee, jolloin pötsin pH laskee alle normaalin pH-arvon 6-7. Poikimisen yhteydessä, kun siirrytään ummessaolosta maidontuotantoon, naudalla on suurin riski sairastua subakuuttiin asidoosiin. Tällöin ruokinta muuttuu väkirehuja nostamalla usein liian nopeasti hyvin voimakkaaksi, jotta lievennettäisiin naudan kärsimää poikimisen jälkeisestä herumisesta johtuvaa negatiivista energiatasetta. Subakuutilla pötsiasidoosilla on useita vaikutuksia naudan terveyteen. Se aiheuttaa muutoksia pötsimikrobistossa ja heikentää kuidun sulatusta, jolloin nauta ei saa hyödynnettyä rehussa olevan kuidun sisältämää energiaa. Subakuutti asidoosi voi saada aikaan rumeniitin eli pötsin limakalvon tulehduksen sekä maksapaiseita. SARA yhdistetään usein myös maidon rasvaprosentin ja maitotuotoksen laskuun. Kliinisinä oireina voi subakuutin asidoosin vuoksi esiintyä laminiittia eli sorkkakuumetta ja sen aiheuttamaa ontumista. Tämä on sekä taloudellisesti että nautojen hyvinvoinnin kannalta merkittävä ongelma, jonka patogeneesistä on olemassa eri teorioita. Ruokahalun heikkeneminen ja krooninen tai satunnainen ripuli ovat myös yleisiä oireita. Muita subakuutin pötsiasidoosin vaikutuksia voivat olla myös mm. pötsin lievä laajentuminen eli puhaltuminen, verihyytymien aiheuttamista pienistä keuhkopaiseista johtuva sierainverenvuoto, polioenkefalomalasia tai juoksutusmahasairaudet. Ruokinnan hyvä suunnittelu on tärkein tekijä subakuutin pötsiasidoosin ehkäisyssä. SARA on lehmällä yleensä piilevä sairaus, jolloin sen diagnosointi on haastavaa. Tuottajan kannattaa seurata, esiintyykö karjassa esim. paljon ontuvia lehmiä, ovatko lehmät usein ripulilla tai onko maidon rasvaprosentti laskenut. Valitettavasti pötsiasidoosin täytyy usein mennä kuitenkin tarpeeksi vakavaksi ennen kuin selviä oireita tai taloudellisesti merkittävää tuotoksen laskua naudalla huomataan. Tämän sairauden tunnistusmenetelmiä olisi hyvä tulevaisuudessa kehittää niin nopeiksi ja varmoiksi, että niitä voitaisiin hyödyntää jokapäiväisessä kliinisessä työssä. Se todennäköisesti edellyttäisi kuitenkin pötsin pH:n pidemmän aikaista seurantaa. Koska Suomessa karjatilojen määrä vähenee ja yksikkökoko kasvaa koko ajan ja lehmät ovat korkeatuottoisempia kuin ennen, on myös subakuutin pötsiasidoosin tuomia ongelmia otettava nyt enemmän huomioon.

Streptococcus uberis on gram-positiivinen kokki, jonka merkitys lehmien utaretulehdusten aiheuttajana on kasvanut viime aikoina. Se on opportunistinen bakteeri, jonka aiheuttama taudinkuva voi olla hyvinkin vakava. Toisaalta se aiheuttaa myös paljon subkliinisiä infektioita. S. uberis –bakteerin virulenssitekijöitä ei ole kovin paljoa tutkittu. Kirjallisuuden perusteella mahdollisia virulenssitekijöitä ovat hyaluronihappokapseli, neutrofiili-toksiini, M- ja R-proteiinien kaltaiset proteiinit, plasminogeenin aktivointi, laktoferriiniä sitovat proteiinit (SUAM), metal transporter uberis A (mtuA), hyaluronidaasi ja niin kutsuttu uberis-tekijä. Mikrobilääkeresistenssi on maailmanlaajuisesti kasvava ongelma. Suomessa tilanne on vielä melko hyvä, mutta meilläkin resistenssi on viime aikoina lisääntynyt. S. uberis –bakteerilla on Suomessa todettu resistenssiä esimerkiksi erytromysiiniä ja oksitetrasykliiniä vastaan, ulkomailla resistenssi on yleistä myös muita mikrobilääkkeitä vastaan. Tutkimuksessani määritin ja vertasin kapseligeenien hasA ja hasC sekä laktoferriiniä sitovaa proteiinia (SUAM) koodaavan sua-geenin esiintymistä subkliinistä ja kliinistä utaretulehdusta aiheuttaneiden S. uberis –kantojen välillä. SUAM:in esiintyvyydessä ei havaittu merkittävää eroa (p > 0,05). Sen sijaan kapselia koodaavia geenejä esiintyi useammin kliinistä kuin subkliinistä utaretulehdusta aiheuttaneilla kannoilla (p < 0,01), mikä viittaisi kapselin mahdollisesti olevan merkittävä tekijä taudinaiheutuksen kannalta. Lisäksi tutkin antibioottiresistenteiltä kannoilta erytromysiiniresistenssiä koodaavan mefA-geenin sekä tetrasykliiniresistenssiä koodaavien tetK-, tetL-, tetM-, tetO- ja tetS-geenien esiintymistä. Erytromysiiniresistenssin aiheuttaja jäi tuntemattomaksi, sillä mefA-geeniä ei löytynyt yhdeltäkään tutkituista kannoista. Tetrasykliiniresistenssigeeneistä 70,4:ltä %:lta tutkituista kannoista löytyi tetL-geeni, lisäksi 14,8:lta %:lta löytyi tetM-geeni. TetM esiintyi yhdessä tetL-geenin kanssa. 29,6:lla %:lla kannoista resistenssigeeni jäi tuntemattomaksi.

Tutkimus koostuu kahdesta osasta: ensimmäinen osa käsittelee sukkulamatojen esiintyvyyttä strutsilla Etelä-Afrikassa ja Suomessa, toinen antiparasitääristen lääkkeiden käyttöä näillä linnuilla. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää strutsilla esiintyvän patogeenisen sukkulamadon esiintyvyyttä molemmissa maissa. Kummassakaan maassa ei ole tehty vastaavaa tutkimusta aikaisemmin. Tutkimus tehtiin Etelä-Afrikassa heinä-elokuussa 2003 ja Suomessa keväällä 2005. Etelä-Afrikassa ulostenäytteitä kerättiin strutsien tärkeimmän kasvatusalueen (Oudtshoorn) strutsiteurastamolta yhteensä 210 kappaletta. Näytteet tutkittiin Pretorian Yliopiston eläinlääketieteellisen tiedekunnan parasitologian laitoksella. Suomessa näytteitä tutkittiin yhtä tilaa lukuun ottamatta kaikilta tuotantoon aktiivisesti osallistuvilta tiloilta, yhteensä 118 näytettä. Näytteet analysoitiin Helsingin yliopiston eläinlääketieteellisessä tiedekunnassa patologian ja parasitologian osastolla. Etelä-Afrikassa tutkituissa ulostenäytteissä sukkulamatojen munia löytyi yhtä tilaa lukuun ottamatta kaikilta tiloilta. Tutkimukseen osallistui 14 tilaa ja jokaiselta tilalta kerättiin 15 näytettä. Tutkituista tiloista nematodien suhteen positiivisia oli 92,9 %. Nematodien munia löytyi 60,5 prosentissa aineiston 210 havainnosta. Suomessa mukana olleita tiloja oli yhteensä 10. Nematodien munien suhteen positiivisten näytteiden osuus oli 14,3 %. Tiloista positiivisia oli puolet. Antiparasitääristen lääkkeiden käyttöä tutkivassa osuudessa aineistona käytettiin esitietolomakkeista saatuja tietoja. Lomakkeessa kysyttiin mm. miten usein loishäätölääkkeitä annetaan ja mitä lääkettä käytetään, sekä millaisissa ryhmissä ja tiloissa lintuja pidetään. Loishäätökäytäntöjen havaittiin olevan hyvin erilaisia näiden kahden maiden välillä. Etelä-Afrikassa loishäätöjä annettiin rutiinisti kaikilla tutkimukseen osallistuneilla tiloilla, kaikille linnuille kolmen kuukauden iästä alkaen. Yhtä tilaa (1/14) lukuun ottamatta kaikilla tiloilla käytettiin vähintään kahta eri vaikuttavaa lääkeainetta. Käytetyimmät lääkeaineet olivat pratsikvanteli ja levamisoli. Suomessa vain kaksi tilaa kymmenestä käytti loishäätölääkityksiä.

Kirjallisuuskatsaus käsittelee sian suolinkaisen (Ascaris suum) elinkiertoa, suolinkaismunan ominaisuuksia, eläimelle kehittyvää immuniteettia ja suolinkaisinfektion diagnosointia. Lisäksi käsitellään mahdollisia keinoja suolinkaisten vähentämiseksi tai hävittämiseksi sikalasta ja sioista. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää vähentääkö koetiloilla lihasikaerien välillä tehty Neopredisan-desinfiointi seuraavan lihasikaerän maksahylkäysten määrää verrattuna kontrollitiloihin tai tilan aikaisempiin hylkäyksiin. Lisäksi tutkittiin oliko desinfioinnilla vaikutusta sikojen päiväkasvuun. Neopredisan on kresoli-pohjainen desinfektioaine, jonka on todettu tehoavan suolinkaismuniin. Kokeen tarkoituksena oli testata Neopredisanin tehoa käytännön olosuhteissa. Tutkimuksessa oli mukana kuusi koetilaa, joilla oli ollut maksahylkäyksiä keskimäärin yli 5 %. Koetiloille valittiin kontrollitilat, joilla oli ollut suunnilleen yhtä paljon maksahylkäyksiä ja joiden kokeeseen tulevat sikaerät teurastettiin samaan aikaan kuin koetilojen koe-erät. Koetiloille tehtiin tilakäynnit lokakuun 2001 ja maaliskuun 2002 välisenä aikana. Sikala tai osasto oli tyhjä ja pesty ja tilakäynnillä suoritettiin sikalan desinfektio. Maksahylkäykset vähenivät ensiksi desinfioiduilla koetiloilla verrattuna tilojen aikaisempiin hylkäyksiin. Viimeisellä koetilalla maksahylkäyksiä oli koe-erässä enemmän kuin koetta edeltävässä erässä. Teoriatiedon mukaan suolinkaismunat eivät juurikaan kehity infektiivisiksi kylmänä vuodenaikana sikalassa. Tällöin siat saavat suolinkaistartunnan pääasiassa edellisten parttioiden jättämistä suolinkaismunista. Keväällä lämpötilan noustessa munat alkavat kehittyä ja kesäaikaan sikojen mukanaan tuomien suolinkaisten tuottamat munat ehtivät kehittyä infektiivisiksi muutamassa kuukaudessa ja näin voivat infektoida saman erän eläimiä. Tutkimustuloksia voidaan tulkita niin, että Neopredisan onnistui tuhoamaan suolinkaismunia sikalassa ja vähensi näin koetilojen maksahylkäyksiä. Viimeksi desinfioitujen tilojen korkeammat maksahylkäykset johtuivat sikojen itsensä mukanaan tuomien suolinkaismunien aiheuttamista tartunnoista. Vaikeuksia tulosten tulkinnassa aiheuttaa kuitenkin se, että maksahylkäysten määrissä on muistakin syistä johtuvia eroja sikaerien välillä. Tässä tutkimuksessa myös osalla kontrollitiloista maksahylkäykset vähenivät koe-erissä. Koe- ja kontrollitilojen koe-erien maksahylkäyksiä verrattaessa ei voi tehdä selkeitä johtopäätöksiä Neopredisanin tehosta. Lisäksi maksahylkäysten määrästä ei voi suoraan päätellä infektiivisten munien määrää sikalassa. Jos lihasiat altistuvat suolinkaisille, ne ehtivät todennäköisesti kehittää teurastukseen mennessä ainakin osittain infektiolta suojaavan immuniteetin. Tällöin suolinkaistoukkien vaellus sian elimistössä estyy ja maksavaurioita ei juurikaan synny, vaikka eläimet altistuisivatkin tartuntakykyisille munille. Desinfektiolla ei havaittu vaikutusta sikojen päiväkasvuun.

Tässä kirjallisuuskatsauksessa perehdytään suolistomikrobiston aineenvaihduntatuotteiden aikaansaamiin vaikutuksiin aivojen kehityksessä sekä niihin liittyviin aivojen toimintahäiriöihin. Mikrobeja löytyy joka puolelta elimistöä, mutta määrällisesti mikrobeja on eniten suolistossa. Suolistomikrobiston roolista muun muassa K-vitamiinin ja B-vitamiinien tuotannossa on tiedetty jo pitkään, mutta mikrobistolla on monia muitakin sekä hyödyllisiä että haitallisia vaikutuksia. Lyhytketjuiset rasvahapot ovat eräiden bakteerilajien ravintokuidusta tuottamia yhdisteitä, joilla on esimerkiksi vaikutuksia veri-aivoesteen läpäisevyyteen. Lisäksi niiden epäillään vähentävän elimistön systeemistä inflammaatiota heikentämällä suoliston läpäisevyyttä. Suolistomikrobistolla on tärkeä rooli myös aromaattisten aminohappojen tuotossa. Esimerkiksi aminohappo tryptofaanista suolistomikrobisto muokkaa TRYP6-metaboliitteja, joilla on vaikutuksia suoli-aivoakselin toiminnan säätelyyn. Muita aivojen kannalta tärkeitä mikrobimetaboliitteja ovat trimetyyliamiini-N-oksidi (TMAO), karnitiini-analogit, polyfenoliset metaboliitit, fenoliset yhdisteet ja bakteerien tuottamat amyloidiproteiinit. Maternaalista mikrobistoa eli emon normaalimikrobistoa tarvitaan tukemaan sikiöiden aivojen talamokortikaalista aksonogeneesiä eli talamuksen hermosolujen viejähaarakkeiden ohjautumista isoaivokuorelle aivojen kehityksen aikana. Suolistomikrobistolla on vaikutuksia myös aivojen hermosolujen, hermotukisolujen ja hermoverkon kypsymiseen. Suolistomikrobistolla on mahdollisesti vaikutuksia oligodendrosyyttien kypsymiseen ja myelinisaatioon syntymän jälkeisessä aivojen kehityksessä. Mikroglioilla sen sijaan on havaittu sukupuoli- ja aikariippuvaisia muutoksia jo prenataalisena aikana suolistomikrobiston puuttuessa kokonaan. Suolistomikrobiston aikaansaamia muutoksia havaitaan myös aivojen rakenteessa ja käyttäytymisessä syntymän jälkeen. Mikrobistolla on tärkeä rooli muun muassa aivojen myelinisaatiossa sekä muistin ja oppimisen normaalissa kehityksessä. Erilaisissa hermoston sairauksissa, kuten Parkinsonin taudissa sekä Alzheimerin taudissa, on havaittu muutoksia suolistomikrobiston lajikirjossa. Autismin kirjon häiriössä on esimerkiksi havaittu kohonneita mikrobimetaboliitti p-kresolin pitoisuuksia virtsassa ja ulosteessa, ja pitoisuuksilla on yhteys sairauden kliiniseen vakavuusasteeseen. Kirjallisuuskatsauksen tavoitteena oli perehtyä, mitä mikrobimetaboliitteja on voitu yhdistää aivojen kehitykseen ja millä tavoin nämä metaboliitit vaikuttavat kehittyviin aivoihin. Suolistomikrobisto ja sen vaikutukset sekä terveen että sairaan elimistön toimintaan ovat tämän hetken intensiivisen tutkimuksen kohteena. Suolistomikrobiston vaikutuksista aivoihin ollaan erityisen kiinnostuneita esimerkiksi hermoston rappeumasairauksien, kuten Alzheimerin taudin ja Parkinsonin taudin kohdalla, sekä kehityksellisten sairauksien, kuten autismin kirjon häiriöiden, kohdalla. Lisää tutkimusta tarvitaan mikrobimetaboliittien vaikutuksista näiden sairauksien kehitykseen sekä myös sen osalta, onko mikrobistolla mahdollisia terapeuttisia vaikutuksia sairauksien ehkäisyssä ja hoidossa. Tutkielma kokoaa yhteen, mitä suolistomikrobiston vaikutuksista aivojen kehitykseen tiedetään tällä hetkellä ja mistä aihealueista vielä tarvitaan lisää tutkimustietoa.

Tämä lisensiaatin tutkielma on kirjallisuuskatsaus, jonka tarkoituksena on esitellä suomalaista hanhenlihantuotantoa alkutuotannosta elintarvikkeeksi ja verrata sitä ulkomaalaiseen tuotantoon. Tutkielman tavoitteena oli myös tutustua käytännössä suomalaisen hanhenlihantuotannon eri osa-alueisiin ja hanhien hyvinvointiin. Kirjallisuuskatsaukseen koottu tieto pohjautuu ulkomaalaiseen kirjallisuuteen, Suomen lainsäädäntöön sekä suomalaisen hanhitilan käytäntöihin. Hanhenlihan tuotanto Suomessa on hyvin vähäistä, vaikka Aasiassa ja Keski-Euroopassa kasvatusta on paljon. Suomalaisesta tuotannosta ei ole koottua tietoa, minkä takia oli tarpeellista tehdä kuvaus suomalaisesta tuotannosta. Hanhia kasvatetaan maailmalla sekä lihan että rasvamaksan takia. Myös hanhien höyhenet ovat haluttuja ja niitä käytetäänkin paljon esimerkiksi tyynyissä ja vaatteissa. Hanhia kasvatetaan sekä lattiakasvattamoissa että ulkotiloissa. Suomessa hanhet kasvatetaan ulko- ja sisätiloissa lintujen päästessä kesällä laiduntamaan ympäri vuorokauden. Myös munivat emohanhet sekä poikaset pääsevät laitumelle. Hanhien tarvitsema tila on määrätty laissa ja siihen vaikuttaa hanhen ikä ja käyttötarkoitus. Hanhia voidaan ruokkia viljalla, täysrehulla ja laidunalueen vihreällä kasvustolla. Hanhet sopeutuvat hyvin erilaisiin ruokavalioihin ja pärjäävät karummissakin olosuhteissa. Hanhet ovat yleisesti ottaen terveitä lintuja, mutta niiden sairauksista Suomessa ei ole kattavaa tietoa. Hanhien terveyden voidaan olettaa olevan melko hyvä, sillä suomalaisen siipikarjan terveys on lähtökohtaisesti hyvä. Suomessa hanhet teurastetaan lähinnä yhdessä pienimuotoisessa teurastamossa, jossa tainnutus tehdään paineilmaa käyttävällä pulttipistoolilla. Teurastus ja lihanleikkuu tehdään pääosin käsin, laitteita käytetään lähinnä kyninnässä ja kalttauksessa. Lihantarkastus tehdään teurastuksen jälkeen. Elintarvikkeena hanhi on hyvälaatuisen proteiinin sekä rasvan lähde. Hanhi soveltuu hyvin ominaisuuksiltaan Suomessa kasvatettavaksi kestävyytensä vuoksi. Hanhentuotannon ekologisuuteen vaikuttaa nopea kasvu ja ruokavalio, joka hyödyntää ihmisravinnoksi soveltumatonta rehua. Hanhentuotanto muun maatalouden yhteydessä voi lisätä luonnon monimuotoisuutta ja elintarviketuotannon kestävää kehitystä. Tätä tutkielmaa voidaan soveltaa muiden vesilintujen tuotantoon. Lisäksi koottua tietoa voidaan hyödyntää opetuksessa.

Tämän työn tavoitteena on kirjallisuuden avulla käsitellä luonnonmukaista tuotantoa eli luomutuotantoa ja luonnonmukaisesti tuotettujen elintarvikkeiden laatua verrattuna tavanomaisesti tuotettuihin elintarvikkeisiin. Alussa tarkastellaan luonnonmukaisen tuotannon kehitystä ja esitetään määritelmä luomutuotannolle. Luonnonmukaistakasvintuotantoa, kotieläintuotantoa ja jatkojalostusta käsitellään Luomu-liiton Luonnonmukaisen tuotannon ohjeiden pohjalta. Luonnonmukaisen tuotantotavan vaikutuksia kasvikunnan tuotteiden, lihan ja maidon laatuun tarkastellaan kerätyn aineiston pohjalta. Laatueroihin todetaan vaikuttavan tuotantotavasta riippuvien ja siitä riippumattomien tekijöiden. Tärkein tuotantotavasta riippuva tekijä on lannoitus ja torjunta-aineiden käyttö. Kotieläintuotannossa tärkein ero oneläinten ruokinnassa. Jatkojalostuksessa erona on luomutuotannon vähäisempi lisäaineiden käyttö. Ympäristöja kasvuolosuhteet ovat tärkeimmät tuotantotavasta riippumattomista elintarvikkeen laatuun vaikuttavista tekijöistä, joilla todetaan olevan huomattava vaikutus elintarvikkeen laatuun. Tässä työssä käytetyn aineiston perusteella ei voida tehdä kiistattomia johtopäätöksiä luomuelintarvikkeiden paremmasta laadusta tavanomaisesti tuotettuihin elintarvikkeisiin verrattuna.

Tämän tutkimuksen tarkoitus oli selvittää erilaisten nikamaepämuodostumien esiintyvyyttä suomalaisissa bostoninterriereissä, ja kehittää sopiva luokittelujärjestelmä nikamaepämuodostumien määrälle selässä. Tutkimusta on tarkoitus hyödyntää tulevaisuudessa bostoninterriereiden perinnöllisten vikojen ja sairauksien vastustus -ohjelmassa ja terveystilanteen kartoituksessa. Bostoninterrieri kuuluu korkkiruuvihäntä-rotuihin muun muassa englanninbulldogin, ranskanbulldogin ja mopsin kanssa. Näillä roduilla on kirjallisuudessa havaittu normaalia enemmän nikamaepämuodostumia. Nikamaepämuodostumiin luetaan puolinikamat, perhosnikamat, yhteenluutuneet nikamat, välimuotoiset nikamat, selkärankahalkiot sekä spondyloosi, ja ne voivat esiintyä samanaikaisesti nikamassa. Lisäksi haluttiin tutkia onko hännän pituudella yhteyttä nikamaepämuodostumien esiintyvyyteen. Tutkimukseen osallistuvat koirat kerättiin Suomen bostoninterriereiden rotuyhdistyksen kautta. Osallistujat ilmoittautuivat mukaan vapaaehtoisesti. Koiria osallistui tutkimukseen yhteensä 61 kappaletta. Osallistuville koirille tehtiin perustutkimus ja niiden selkäranka röntgenkuvattiin kahdesta projektiosta. Röntgenkuvista katsottiin nikamaepämuodostumat ja mitattiin ristiluun ja hännän yhteenlaskettu pituus. Saadut tiedot kerättiin Excel-taulukkoon koirakohtaisesti ja analysoitiin IBM SPSS Statistics 23.0-ohjelmalla. Synnynnäisten selkärankamuutosten lukumäärän perusteella koirat jaettiin neljään luokkaan: Luokkaan "vertebral anomaly" eli VA1 kuuluivat koirat, joilla havaittiin 1 tai 2 muuttunutta nikamaa, luokkaan VA2 ne, joilla havaittiin 3 tai 4 muuttunutta nikamaa, luokkaan VA3 ne, joilla havaittiin 5-9 muuttunutta nikamaa, ja luokkaan VA4 ne, joilla havaittiin 10 tai enemmän muuttunutta nikamaa. Lisäksi oli vielä luokka VA0, johon kuuluvilla koirilla ei havaittu muuttuneita nikamia. Tutkimuksessa kaikilla tutkimukseen osallistuneilla koirilla havaittiin selkärangassaan vähintään yksi epämuodostunut nikama. Luokkaan VA0 ei tässä tutkimuksessa kuulunut yhtään koiraa. Luokkaan VA1 kuului 24 % tutkimukseen osallistuneista koirista. Luokka VA2 oli isoin luokka ja siihen kuului 36 % tutkimukseen osallistuneista koirista. Luokkaan VA3 kuului 27 % tutkimukseen osallistuneista koirista. Luokka VA4 oli pienin luokka: siihen kuului 13 % tutkimukseen osallistuneista koirista. Yleisin löydös röntgenkuvissa oli puolinikama, joita todettiin 97 % tutkimukseen osallistuneista koirista. Muiden muutosten esiintyvyydet olivat perhosnikamalla 60 %, spondyloosilla 46 %, välimuotoisella nikamalla 35 %, selkärankahalkiolla 25 % ja yhteenluutuneilla nikamilla 22 %. Yleisin muuttunut nikama oli rintarangan 8. nikama. Spondyloosin ja nikamamuutosten välillä havaittiin selvä positiivinen korrelaatio. Lisäksi hännän pituuden ja nikamamuutosten välillä havaittiin negatiivinen korrelaatio. Tämän tutkimuksen perusteella nikamaepämuodostumien esiintyvyys suomalaisissa bostoninterriereissä on korkea, mutta linjassa muiden esiintyvyystutkimusten kanssa. Lisäksi hännän pituudella on vaikutusta nikamaepämuodostumien esiintyvyyteen, ja nikamaepämuodostumat todennäköisesti altistavat spondyloosille koiran vanhetessa. Tutkimuksessa kehitettyä selkärangan luokittelumenetelmä hyväksyttiin Suomen Kennelliiton viralliseksi selkäluokittelumenetelmäksi selkäkuvausten yhteydessä. Tutkimuksen tulosten perusteella jalostuksessa tulisi huomioida koiran selkäluokka jos nikamaepämuodostumien esiintyvyyttä halutaan jatkossa vähentää.

Giardia duodenalis on ihmisillä sekä eläimillä yleisesti esiintyvä suolistoparasiitti. Ihmisillä esiintyy vuosittain arviolta 280 miljoonaa G. duodenalis -infektiota, joista suurin osa todetaan alle 5-vuotiailla lapsilla. Giardioosi on zoonoottinen sairaus, eli se voi tarttua eläimestä ihmiseen. Giardiainfektion yleisimpiin oireisiin kuuluvat ripuli, vatsakivut sekä ilmavaivat, mutta tutkimuksissa on havaittu myös ruoansulatuskanvan ulkopuolella esiintyviä pitkäaikaisiakin oireita. Näihin oireisiin kuuluvat muun muassa niveltulehdukset, allergiat sekä lihasvaivat. Suurimmassa osassa tapauksia giardioosi ei vaadi lääkkeellistä hoitoa. Giardiainfektio diagnosoidaan ulostenäytteestä. Suomessa giardiainfektioita on pidetty todennäköisimpinä lähinnä ulkomaanmatkoja tehneiden keskuudessa. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL) pitää yllä rekisteriä Suomen giardioositapauksista ja rekisteriin tulisi ilmoittaa esimerkiksi epäilty tartuntamaa, mutta todellisuudessa tämä tieto päätyy rekisteriin ani harvoin, tässä aineistossa vain 5 %:ssa ilmoitetuista tapauksista. Tutkimusten mukaan giardiaa kuitenkin esiintyy Suomen luonnonvesissä, joten infektion alkuperämaa olisi tärkeä tieto giardioositapausten raportoinnissa. Ilman tätä tietoa kotoperäisiä tapauksia on mahdotonta tunnistaa. Tämän lisensiaatin tutkielman lähtökohtana oli kartoittaa giardioosi yleisyyttä ja riskitekijöitä Suomessa, mutta puutteellisten rekisteritietojen takia tutkimus jäi kuvailevalle tasolle. Aineistona lisensiaatintyöhöni toimi THL:n tartuntatautirekisterin vuosina 1995–2018 todetuista giardioositapauksista kerätyt tiedot. Jokaisesta giardioositapauksesta olisi pitänyt olla rekisterissä seuraavat tiedot: tapauksen tunnus, sukupuoli, ikä vuosina, tartuntamaa, tilastointipäivä, potilaan syntymämaa, tilastointiviikko sekä sairaanhoitopiirin koodi. Kävin tartuntatautirekisterin tiedot läpi Microsoft Excel -ohjelmalla. Tuloksissa havaittiin Suomen giardioositapausten määrän pysyvän tasaisena tutkittujen vuosien välillä, lukuun ottamatta vuosia 2008 ja 2011. Vuoden 2008 tartuntamäärien nousun selittää Nokian vesikriisi, mutta koska isossa osassa tapauksia tieto epäillystä tartuntamaasta puuttuu, syytä vuoden 2011 tartuntamäärien nousulle on vaikea sanoa. Tutkimuksessa havaittu Suomen giardioositapausten ikä- ja sukupuolijakauma oli odotetun lainen, eikä tapausten määrissä huomattu merkityksellistä eroa eri kuukausien välillä. Suomen sisällä giardioosin ilmaantuvuus vaihteli paljon eri sairaanhoitopiirien välillä. Tutkimuksen tulosten perusteella Suomen giardioositilanne on tällä hetkellä vakaa. Tartuntoja ilmoitetaan keskimäärin 300 vuodessa eikä Nokian vesikriisiä ennen tai sen jälkeen ole Suomessa tunnistettu yhtään giardioosiepidemiaa. Giardiainfektio saadaan useimmiten saastuneen veden välityksellä, mutta moni muukin asia lisää giardiainfektion riskiä. Kaukokohteisiin matkailevan on hyvä pitää mielessä toimet, joilla omaa riskiä saada giardioosi voidaan vähentää. Näihin kuuluu muun muassa käsihygieniasta huolehtiminen, vain pullotetun veden juominen sekä raakojen elintarvikkeiden nauttimisen välttäminen. Jotta kotoperäisiä tartuntoja ja epidemioita päästäisiin kartoittamaan, tulisi tartunnan alkuperämaa jatkossa lisätä tartuntatautirekisteriin aina, kun se on mahdollista.