Browsing by Title

Tämän tutkielman kokeellisen osan tarkoituksena oli alustavasti vertailla neljällä suomenlampaalla kahta erilaista sydämen minuuttitilavuutta mittaavaa menetelmää: jatkuvatoimista arteriapaineaaltoon perustuvaa menetelmää ja litiumdiluutiomenetelmää. Tarkoituksena oli samalla tutustua menetelmien käyttöön. Arteriapaineaaltomenetelmää verrattiin luotettavana pidettyyn litiumdiluutiomenetelmään ennen medetomidiinisedaatiota ja sen aikana, sillä medetomidiinin on todettu aiheuttavan verenkiertoelimistössä äkillisiä muutoksia. Sydämen minuuttitilavuuden lisäksi kokeessa mitattiin myös ääreisverenkierron vastus, keskivaltimopaine, systolinen paine ja diastolinen paine. Mittaukset tehtiin LiDCO+plus-laitteistolla, jota on tähän saakka käytetty ainoastaan ihmispotilailla. Näin ollen oli täysin uutta testata laitteen toimivuutta ja luotettavuutta eläimillä. Tarkoituksena oli selvittää, voitaisiinko laitteiston mahdollistamaa jatkuvatoimista mittausmenetelmää käyttää eläimillä anestesian aikana hemodynaamisen tilan jatkuvaan seurantaan. Tutkielman kirjallisuuskatsauksessa käsiteltiin sydämen ja verenkiertoelimistön rakennetta ja toimintaa, sydämen minuuttitilavuutta ja sen mittaamista sekä a2-agonisteja ja niiden vaikutusta elimistöön. Sydämen minuuttitilavuus mitattiin juuri ennen medetomidiinin antoa ja 2, 10 ja 20 minuuttia sen jälkeen neljällä suomenlampaalla. Laitteiston käyttö osoittautui suhteellisen helpoksi ja yksinkertaiseksi eikä sen toiminnassa esiintynyt erityisiä ongelmia. Tehdyissä mittauksissa arteriapaineaaltomenetelmä antoi keskimäärin pienemmän sydämen minuuttitilavuuden kuin litiumdiluutiomenetelmä. Medetomidiinin antamisen jälkeen menetelmien väliset erot kasvoivat ajan myötä. Medetomidiini näytti pienentävän sydämen minuuttitilavuutta molemmilla menetelmillä mitattuna. Ääreisverenkierron vastus, keskivaltimopaine, systolinen ja diastolinen paine nousivat medetomidiinin vaikutuksesta. Koe-eläinten pienestä määrästä johtuen tuloksista ei voitu tehdä varsinaisia tilastollisia analyysejä. Kokeen perusteella on vaikea varmuudella sanoa, onko arteriapaineaaltomenetelmä luotettava sydämen minuuttitilavuuden mittausmenetelmä erityisesti medetomidiinin annon jälkeen. Koska arteriapaineaaltomenetelmä antoi kuitenkin vähän pienemmän sydämen minuuttitilavuuden ja koska litiumdiluutiomenetelmää pidetään yleisesti luotettavana, arteriapaineaaltomenetelmä ei liene aivan yhtä luotettava kuin litiumdiluutiomenetelmä ainakaan medetomidiinisedaation aikana. Aineiston pienuudesta johtuen tuloksia voidaan pitää ainoastaan suuntaa-antavina ja koetuloksen varmistamiseksi pitäisi tehdä lisätutkimuksia.

Tämä lisensiaatin tutkielma tehtiin Suomen bordercolliet ja australiankelpiet ry:n aloitteesta. Rotujärjestö on ollut huolissaan siitä, että rodulla tehdään paljon keisarileikkauksia. Tutkielman kyselytutkimus bordercollieiden synnytysvaikeuksista toteutettiin pilottitutkimuksena, ja se oli osa laajempaa kyselyä koirien lisääntymisongelmista ja pentujen kehityshäiriöistä. Lisäksi tässä lisensiaatin tutkielmassa käsitellään koirien normaalia synnytystä ja synnytysvaikeutta kirjallisuuskatsauksen muodossa. Synnytysvaikeudella tarkoitetaan tilannetta, jossa emä ei saa synnytettyä pentua ilman ulkopuolista apua tai jos emällä esiintyy epänormaalin paljon vaikeuksia synnytyksen yhteydessä. Tavallisin syy koirien synnytysvaikeuteen on emän polttoheikkous, josta aiheutuu jopa 72 % synnytysvaikeuksista. Toiseksi yleisin syy on sikiön virheasento. Synnytysvaikeutta hoidetaan antamalla manuaalista synnytysapua, lääkkeellistä hoitoa tai suorittamalla keisarileikkaus. Lääkkeellinen hoito auttaa synnytysvaikeuteen noin 40 %:ssa tapauksista ja loput päätyvät keisarileikkaukseen. Kyselytutkimuksessa oli tarkoitus kartoittaa Suomen bordercollieiden synnytysvaikeuksia, näiden esiintyvyyttä, keisarileikkauksien määrää ja syitä sekä synnytysvaikeuden esiintyvyyden muutosta ajan saatossa. Tarkoituksena oli selvittää, ovatko bordercollieiden synnytysvaikeudet ja keisarileikkaukset lisääntyneet Suomessa. Kysely suunnattiin bordercollieiden kasvattajille Suomessa, ja se oli jaettu kymmenen vuoden jaksoihin, jotta mahdollisia muutoksia esiintyvyyksissä voitiin tarkastella. Vastauksista kertyi 97 synnytystä, joissa 20:ssa ilmeni synnytysvaikeutta. Vastaukset jakautuivat 1990-luvulle (n=1), vuosille 2000–2009 (n=4) ja vuosille 2010–2019 (n=19). Aineiston mukaan Suomessa bordercollieilla esiintyy synnytysvaikeutta 21 %:ssa synnytyksistä, mikä vaikuttaa olevan kirjallisuudessa kaikilla roduilla arvioituun 16 %:n esiintyvyyteen nähden suurempi. Synnytysvaikeuden tai keisarileikkausten esiintyvyys bordercollieilla ei ole aineiston mukaan muuttunut tilastollisesti merkitsevästi kahtena viime vuosikymmenenä, mutta aineisto on hyvin pieni. Bordercollieiden keisarileikkaukseen johtaneiden synnytysvaikeuksien osuus oli suurempi (n. 70 %) verrattuna kirjallisuudessa esiintyvään arvioon kaikilla roduilla (60 %). Bordercollieiden synnytysvaikeuksista on niukasti tietoa saatavilla, sillä kyseinen rotu ei varsinaisesti edusta synnytysvaikeuden riskirotuja. Rodulla vaikuttaisi kuitenkin esiintyvän synnytysvaikeutta keskimääräistä enemmän, mikä antaa aihetta laajemmalle selvitykselle.

Hankositeen proksimaaliosan vauriot ovat yleinen ontuman syy ratsuhevosilla. Vammoja esiintyy kaikenlaisilla hevosilla ikään, sukupuoleen ja käyttötarkoitukseen katsomatta. Vauriot johtuvat liiasta kuormituksesta hankositeeseen, joka voi olla seurausta liiallisesta tai vääränlaisesta rasituksesta, mutta usein vaurion syntymistä edesauttaa hevosen takajalan rakenteelliset asiat kuten suora kinnet ja vento vuohinen. Tässä kirjallisuuskatsauksessa keskitytään takajalkojen vammoihin, mutta vammoja esiintyy myös etujaloissa. Kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on perehtyä hankositeen monimutkaiseen anatomiaan hieman syvemmin ja löytää yhtenäinen tapa diagnosoida ja hoitaa hankositeen yläkiinnityskohdan vammoja. Hankoside sijaitsee plantaarisesti sääriluun ja syvän koukistajajänteen välissä puikkoluiden ympäröimänä kiinnittyen sääriluun proksimoplantaaripäähän yläkiinnityskohdastaan. Vammojen vakavuuteen vaikuttaa hankositeen anatominen sijainti, koska mahdollinen vamma voi vaikuttaa myös sitä ympäröiviin kudoksiin; esimerkiksi avulsiomurtuma sääriluussa on mahdollinen löydös hankositeen yläkiinnityskohdan vamman yhteydessä. Yleensä ensimmäisenä oireena hevosella havaitaan ontuma tai suorituskyvyn alenema, mutta sen vakavuus vaihtelee. Mahdollinen ontuma usein pahenee rasituksessa. Muita kliinisiä oireita kuten turvotusta tai lämpöä havaitaan vain harvoin. Vammojen diagnosointi aloitetaan kuten minkä tahansa ontuman selvitys; ensin palpoidaan raajat huolellisesti, tarkastellaan hevosen liikkumista, tehdään tarvittavaksi todetut taivutuskokeet ja diagnostiset puudutukset. Epäiltäessa hankositeen yläkiinnityskohdan vammaa kuvantaminen aloitetaan yleensä ultraäänitutkimuksella. Röntgenkuvantamisella poissuljetaan mahdolliset luuvauriot vamman yhteydessä. Nykyään käytetään myös yhä enemmän magneettikuvantamista, jonka avulla pystytään kuvantamaan sekä pehmyt- että luukudos samanaikaisesti. Vamman diagnosoiminen vaatii kuitenkin kokemusta ja anatomian tarkkaa tuntemusta johtuen hankositeen monimutkaisesta anatomiasta. Hankoside sisältää kaksi lohkoa. Molempien lohkojen sisällä on pienempi juoste, jota ympäröi varsinainen jännekudos. Juoste sisältää löyhää sidekudosta, verisuonia, hermoja, lihaskudosta ja rasvaa. Erilaiset kudokset ja niiden määrän vaihtelu eri yksilöiden välillä aiheuttavat heterogeenisyyttä ultraäänikuvaan. Diagnoosiin pääsy ja hoidon aloitus varhaisessa vaiheessa parantaa ennustetta. Varhaisesta diagnoosista ja hoidosta huolimatta ennuste on kuitenkin varauksellinen. Yleisesti käytettyjen hoitojen tehosta on ristiriitaisia tuloksia, eikä yhtenäistä hoitoprotokollaa ole löydetty. Akuutissa tapauksessa hoito aloitetaan konservatiivisella hoidolla ja paranemista voidaan tukea lääkityksillä, esimerkiksi kortisonilla, PRP:lla ja kantasolu-hoidolla. Myös esimerkiksi shock wave-terapiaa on käytetty hankositeen yläkiinnityskohdan vammojen hoidossa. Hoidossa voidaan turvautua myös kirurgiaan, jolloin hankositeen yläkiinnityskohtaa hermottava syvä lateraalinen plantaarihermo katkaistaan. Hoitomuodosta riippumatta paraneminen kestää pitkään ja sen edistymistä tulee seurata ultraäänitutkimuksen avulla ennen liikunnan lisäämistä. Vammat myös usein kroonistuvat tai uusivat heikentäen ennustetta edelleen.

Ultraäänitutkimus helpottaa suuresti tamman kiimakierron vaiheen ja oikean siemennysajankohdan määrittämistä. Ultraäänitutkimuksessa kiiman aikainen kohdun endometriumin poimujen nesteturvotus eli ödeemi erottuu vähemmän kaikuisena eli lähes mustana ja poimujen kudostiiviit keskustat kaikuisina eli vaihteleva-asteisen valkoisina. Tämän takia kohdun sarvien poikkileikkaus muistuttaa kiiman aikana halkaistua appelsiinia tai kärrynpyörää. Ödeemin määrää kuvataan yleensä asteikolla nollasta kolmeen. Tyypillisesti ödeemi on voimakkaimmillaan 3-4 päivää ennen ovulaatiota. Osalla tammoista ödeemin määrä on vähäinen tai sitä ei ole lainkaan, vaikka tamma on kiimassa. Ödeemin määrä vaihtelee kiiman eri päivinä ja myös kiimasta toiseen. Kohdun ödeemin määrä ei yksinään ole riittävä ominaisuus ovulaation ajankohdan ennustamisessa, mutta yhdessä muiden ominaisuuksien, kuten kiiman ulkoisten merkkien sekä follikkelin koon ja pehmenemisen kanssa siitä on suurta apua oikean siemennysajankohdan löytymisessä. Epänormaaliudet ödeemissä ja sen häviämisessä kiiman loputtua auttavat eläinlääkäriä myös ennustamaan tammojen mahdollisen hoidon tarpeen siemennyksen jälkeen Aikaisemmassa suomalaisessa, pieneen materiaaliin perustuvassa selvityksessä tiineysprosentin havaittiin olevan 27 % alhaisempi tammoilla, joilta ödeemi puuttui verrattuna tammoihin, joilla oli selvä tai voimakas ödeemi siemennyshetkellä. Ödeemi siis mahdollisesti luo kohtuun paremmat olosuhteet siittiöille. Tässä retrospektiivisessä tutkimuksessa tutkittiin ödeemin vaikutusta tiinehtyvyyteen suuremmalla materiaalilla. Tutkimuksessa käytettiin yksityisen siittolan tammakorteista vuosilta 1988-2000 kerättyjä tietoja. Mukaan tutkimukseen otettiin vain paikan päällä olleen orin spermalla tai siirtospermalla siemennettyjen tammojen tietoja. Lähes kolmannes tammoista oli varsallisia ja toinen kolmannes neitseellisiä. Vajaa neljännes tammoista oli varsonut joskus, mutta niitä ei oltu yritetty siementää uudelleen. Edellisellä kaudella tyhjäksi jääneitä oli vajaa kuudennes tammoista. Kiimoja oli mukana yhteensä 737, joista tiineyteen johti 388 (52,6 %). Human chorionic gonadotropin (hCG) -hormonia oli tammalle käytetty 323 kiimassa. Tammojen ikä vaihteli kahdesta vuodesta 24 vuoteen. Keski-ikä oli 12 vuotta. Siemennyshetkellä neljäsosassa (25 %) kiimoja ei ollut yhtään tai hyvin vähän ödeemiä. Selvä tai voimakas ödeemi siemennyshetkellä oli 72 % kiimoista. Erittäin voimakas ödeemi oli vain 3 % kiimoista. Kohdun limakalvon siemennyshetken aikaisella ödeemillä ei ollut vaikutusta tiinehtyvyyteen. Kun ödeemiä ei ollut yhtään tai vain hyvin vähän, tiineysprosentti oli 51 %. Ödeemin ollessa runsaampaa tiineysprosentti oli vain kaksi prosenttiyksikköä suurempi. Kohdun ödeemin ollessa koko kiiman ajan vähäistä tammat tiinehtyivät 18 % huonommin verrattuna tammoihin, joilla ainakin jossain kiiman vaiheessa oli ödeemiä kohdussa. Vanhojen tammojen huonompi tiinehtyvyys tuli tässäkin tutkimuksessa selvästi ilmi: 10 vuotiailla ja sitä nuoremmilla tiineysprosentti oli 58 %, kun taas vanhemmista tammoista tiinehtyi vain 49 %. HCG:n antamisella, tammatyypillä tai spermatyypillä ei ollut vaikutusta tiinehtyvyyteen. Tämän tutkimuksen perusteella on vaikea sanoa mitään siitä luoko ödeemi jotenkin paremmat olosuhteet siittiöille, sillä siemennyshetken ödeemillä ei ollut vaikutusta tiinehtyvyyteen. Tammat kuitenkin tiinehtyivät merkittävästi huonommin kohdun ödeemin ollessa koko kiiman ajan vähäistä verrattuna tammoihin, joilla ainakin jossain kiiman vaiheessa oli ödeemiä kohdussa. Ödeemi ja oikeanlaiset kohdun eritteet saattavat helpottaa siittiöiden kulkeutumista munanjohtimiin ja tukea alkion varhaiskehitystä. Lisätutkimukset ödeemin merkityksestä tammojen tiinehtymisessä ovat tarpeen.

Tutkielman alkuosassa on kirjallisuuskatsaus, jossa käsitellään tamman keinosiemennystä painottuen siemennyksen ajoittamiseen tuore-, siirto- ja pakastespermalla. Lisäksi käsitellään ovulaatien induktiota ja muuta kiimakierron hermonaalista käsittelyä. Lopuksi tarkastellaan alkiokuolemien esiintymistä käytettäessä vanhoja sukusoluja (postovulatoriset siemennykset ja säilytetty sperma) ja pakastespermaa. Tutkimuksessa pyrittiin saamaan selville optimaalisin, praktiikassa käyttökelpoinen siemennysajankohta ovulaatioon nähden pakastespermalla siemennettäessä. Ypäjällä 1995 suoritetussa käyttökokeessa 34 tammaa siemennettiin pakastespermalla kahteen peräkkäiseen kiimaan: 48 tunnin välein ennen ovulaatiota ja 0-12 tuntia ovulaation jälkeen, ja vertailtün tiinehtyvyyttä ryhmien välillä. Tammat tutkittiin rektaalisesti ultraäänellä 12 tunnin välein ovulaatioajankohdan määrittämiseksi. Tiineystarkastus tehtiin 14-16 vrk ovulaation jälkeen. Siemennyksiin käytettiin vain yhdestä oriista kerättyä spermaa, millä eliminoitiin orien välillä esiintyvät suuretkin vaihtelut sperman hedelmällisyydessä pakastuksen jälkeen. Tiinehtyvyydeksi saatiin 30 % ennen ovulaatiota ja 18 % ovulaation jälkeen siemennettäessä. Paras tiinehtyvyvs (35%) oli 0-24 tuntia ennen ovulaatiota siemennyksissä. Suurin ero oli nuorten (4-10 v.) ja vanhempien (>10 v.) tammojen välillä: 59 % ja 23 % tiinehtyvyys. Varsallisten ja varsattomien tammojen välillä ei ollut eroa tiinehtymisessä. Erot eri ryhmien välillä eivät olleet tilastollisesti merkitseviä. Tämän tutkimuksen perusteella 48 tunnin siemennysväli ennen ovulaatiota on liian pitkä. Parempia tuloksia saataisiin, jos tammat tutkittaisiin 24 tunnin välein. Ovulaation jälkeen siemennettäessä 12 tunnin välein tehtävä tutkimus ajoitti siemennyksen liian kauaksi ovulaatiosta, koska tiinehtymistulos oli hyvin alhainen. Käytännössä pakastespermalla kannattaisi siementää pääasiassa nuoria ja terveitä tammoja. HCG:n käyttö siemennyksen yhteydessä ajoittaisi ovulaation, ja siten vähentäisi tutkimuskertoja sekä tarvittavia siemenpanoksia.

Tämän tutkielman tavoitteena on luoda katsaus yleisimpiin tammojen tiineyden keskeytymisten syihin Suomessa. Tutkielmassa käydään lyhyesti läpi tärkeimpiä abortoitumisen syitä tammoilla niin alku- kuin lopputiineydessäkin. Mukana on vertailua Suomen tilanteen ja ulkomailla tehtyjen tutkimusten välillä. Työn tutkimusosiota varten on käyty läpi ja kerätty yhteen Eviran patologian osastojen eri yksiköiden, pääasiassa Helsinki ja Seinäjoki, obduktiokertomukset luomisensyyn selvityksistä vuosilta 2000 – 2015. Yhteensä raportteja oli tuolta ajalta 436 kappaletta. Materiaalin avulla kirjallisuuskatsaukseen on saatu ajankohtaista tietoa Suomen tilanteesta, erityisesti infektiivisten aiheuttajien osalta. Hevosen sikiön menetykset voidaan jakaa kahteen ryhmään. Sikiön varhaiskuolemiin ja myöhäistiineyden sikiön menetyksiin, johon edelleen katsotaan kuuluvaksi sikiön abortoituminen, ennenaikainen syntymä ja neonataali varsan menehtyminen. Aikaisiksi tiineyden keskeytymisiksi lasketaan ensimmäisten kuukausien aikana tapahtuvat tiineyden keskeytymiset. Tällöin puhutaan sikiön resorboitumisesta. Ennen 300:a tiineyspäivää syntyvät varsat eivät ole elinkelpoisia ja tällöin puhutaan abortoitumisesta eli sikiön syntymisestä ennenaikaisesti. Aikaisia sikiön menetyksiä aiheuttaa useat eri tekijät. Aiheuttajat voidaan jakaa sisäisiin, ulkoisiin ja sikiöstä johtuviin tekijöihin. Esimerkkejä näistä aiheuttajista ovat muun muassa tamman ikä, tamman tai sikiön stressi, alkion kehitykselliset häiriöt ja tamman sairaudet. Myöhäistiineyden aborttien aiheuttajat voidaan jakaa infektiivisiin ja ei- infektiivisiin aiheuttajiin. Infektiivisiin aiheuttajiin kuuluvat bakteerit, virukset ja sienet. Yleisimmät aborttia aiheuttavat virukset hevosella ovat EHV- 1 (equine herpes virus) ja EAV ( equine arteritis virus), joka aiheuttaa hevosen virusarteriitiksi kutsutun sairauden. Bakteerit aiheuttavat kuitenkin abortteja useammin kuin virukset. Bakteerit voivat aiheuttaa tammalle istukkatulehduksen, jonka kautta bakteeri voi siirtyä myös sikiöön. Plasentiitti eli istukkatulehdus on yksi merkittävimmistä tamman tiineyden keskeytymiseen johtavista tekijöistä. Yleisimmät bakteerit, joita istukkatulehduksen aiheuttajina Suomessa tavataan on Streptococcus equi sp. zooepidemicus, Esterichia coli ja Listeria monocytogenes. Ei- infektiiviisiin aiheuttajiin kuuluu muun muassa kaksostiineys, napanuoran häiriöt, istukan vesipöhöt sekä sikiön epämuodostumat. Eviran materiaalin tulokset noudattavat pääsääntöisesti muualla maailmassa tehtyjen tutkimusten tuloksia. Suurelle osalle tutkituista sikiöistä ja istukoista ei löytynyt syytä abortoitumiselle (55 %). Bakteerien aiheuttamia oli 16% ja yleisimmin tulehdus oli istukassa. Ei-infektiivisten syiden aiheuttamia abortteja tilastoitiin 15 % ja virusten aiheuttama abortteja taas 9,8%. Materiaalin mielenkiintoinen löydös oli mahdollisten steriilien istukkatulehdusten esiintyminen hevosilla. Naisilla steriili istukkatulehdus on paljon tutkimuksen alla ollut aihe, mutta sen etiologia runsaasta tutkimisesta huolimatta on vielä osittain epäselvä. Hevosilla kyseisen sairauden toteaminen vaatisi runsaasti lisätutkimuksia.

Tutkielman tavoitteena on käsitellä koirien tavallisimpia ja kliinisesti merkityksellisimpiä rytmihäiriöitä sekä niiden hoitoa. Koirilla esiintyvistä rytmihäiriöistä yleisin on eteisvärinä ja toiseksi yleisimpiä kammioperäiset rytmihäiriöt. Kliinisesti merkityksellisiä rytmihäiriöitä ovat erityisesti kammiolisälyönnit, sillä ne voivat yleistyessään edetä pahanlaatuisiksi kammiotakykardioiksi tai kammiovärinäksi, joka on potilaalle hengenvaarallinen. Koirilla esiintyy useita erilaisia rytmihäiriöitä, joiden oireet, syntysyyt, kliininen merkitys ja hoito voivat erota toisistaan huomattavasti. Osa rytmihäiriöistä voivat olla oireettomia, eikä niiden hoitoon tarvita lääkityksiä, mutta osa rytmihäiriöistä voi johtaa pyörtymiseen tai jopa kuolemaan. Sydämen rytmihäiriöitä voi esiintyä primaarisina sairauksina, jolloin ne ovat seurausta sydämen omista toimintahäiriöistä. Tällaisia ovat esimerkiksi johtumishäiriöt tai ylimääräiset impulssilähteet. Lisäksi rytmihäiriöitä voi esiintyä erilaisten rakenteellisten tai toiminnallisten sydänsairauksien yhteydessä, jolloin rytmihäiriöt voivat olla seurausta sydänlihassolujen rakenteen muuttumisesta ja häiriintymisestä. Rytmihäiriöt voivat liittyä sekundaarisina myös erilaisiin sairaustiloihin, jolloin on tärkeää hoitaa myös taustalla olevaa sairautta rytmihäiriön lisäksi. Rytmihäiriöiden tarkka diagnostiikka koirilla voi olla haastavaa, sillä diagnoosin tekemiseksi tarvitaan riittävä määrä tarpeeksi laadukasta sydänsähkökäyrää. Jotkut rytmihäiriöistä voidaan saada kiinni klinikalla tehdyn sydänsähkökäyrätutkimuksen yhteydessä, mutta osa potilaista tarvitsee myös sydänsähkökäyrän pitkäaikaisrekisteröinnin eli Holter-tutkimuksen. Holter-tutkimus on tarpeellinen erityisesti pyörtyvillä potilailla sekä dilatoivan kardiomyopatian diagnostiikassa varsinkin dobermanneilla ja boksereilla, joilla Holter-tutkimuksessa löydetyt kammiolisälyönnit voivat viitata dilatoivaan kardiomyopatiaan. Hoito perustuu potilaan tilanteesta tehtyyn kokonaisarvioon. Yksittäisiä eteis- tai kammiolisälyöntejä ei välttämättä tarvitse hoitaa tai lääkitä jos ne eivät aiheuta potilaalle hemodynaamisia riskejä, mutta ne voivat enteillä vakavampia häiriöitä sydämen toiminnassa. Jos kuitenkin rytmihäiriöt aiheuttavat potilaalle kliinisiä oireita tai niitä esiintyy runsaasti, lääkitys voidaan aloittaa kliinisten oireiden ja mahdollisen äkkikuoleman välttämiseksi.

TCDD on voimakkain dioksiiniryhmän kemikaaleista. Dioksiinit ovat kaikkialla maapallolla esiintyviä ympäristösaasteita, jotka jo pieninäkin annoksina aiheuttavat monia biokemiallisia ja myrkyllisiä vaikutuksia selkärankaisissa. Dioksiinit ovat hyvin rasvaliukoisia, pysyviä ja elimistössä hitaasti hajoavia, minkä vuoksi ne kulkeutuvat elimistössä rasvakudokseen ja kertyvät ravintoketjussa. 1960-1970-luvuilla käytetyissä klooratuissa kemikaaleissa dioksiineja oli paljon epäpuhtauksina. Nykyään tärkeimmät dioksiinilähteet ovat jätteenpoltto ja muut polttoprosessit, metalliteollisuus ja aiemmin dioksiineilla saastuneet alueet. Suomessa dioksiinilla saastuneita alueita ovat erityisesti vanhojen sahanpohjien maaperä sekä Kymijoen pohjasedimentit. Tärkein altistuslähde ihmisellä on ruoka, Suomessa erityisesti Itämeren kala ja maitotuotteet. Koe-eläimillä TCDD on karsinogeeninen, teratogeeninen sekä immunotoksinen ja aiheuttaa akuutisti näivetyssyndrooman, maksavaurioita sekä entsyymi-induktion. Vuosikymmenien tutkimuksista huolimatta TCDD:n varsinainen vaikutusmekanismi on selvittämättä. Useimpien vaikutusten katsotaan välittyvän solulimassa olevan AH-reseptorin kautta. Se säätelee geenien ilmentymistä. Useimpien myrkyllisten vaikutusten mekanismeja ei kuitenkaan juuri tunneta. PPA-reseptorit säätelevät elimistön lipidi- ja glukoosimetaboliaa sekä solujen erilaistumista. Näiden reseptorien ligandeja ovat lukuisat rasvahapot sekä niiden johdannaiset, kuten monet eikosanoidit ja prostaglandiinit. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää TCDD:n vaikutusta annoksella 50 μg/kg maksassa ekspressoituvien PPARα- ja PPARδ-reseptorien ekspressioon kahdessa dioksiiniherkkyydeltään erilaisessa rottakannassa in vivo. Samalla tarkasteltiin TCDD:llä voimakkaasti indusoituvan CYP1A1-entsyymin ekspressiota maksassa. Rottakannat valittiin siten, että niiden välillä oli hyvin suuri ero dioksiiniherkkyydessä. Käytetty TCDD-annos 50 μg/kg oli toiselle rottakannoista letaali ja toiselle subletaali annos. Dioksiinille herkässä rottakannassa vaikutuksia tarkasteltiin lisäksi subletaalilla TCDD-annoksella 5 μg/kg. Tutkittavista maksanäytteistä eristettiin RNA, joka muutettiin käänteiskopioijaentsyymin avulla komplementaariseksi cDNA:ksi käyttäen oligo dT -aluketta. Tämän jälkeen näytteiden sisältämä PPARα-, PPARδ- ja CYP1A1-reseptorien mRNA:n määrä tutkittiin valmistetusta cDNA:sta kvantitatiivisella PCR-menetelmällä käyttäen spesifisiä alukkeita. Mitattu mRNA:n määrä suhteutettiin β-aktiini-proteiinin mRNA:n määrään, jotta RNA:n määrän mittaamisessa ja näytteiden pipetoinnissa syntyneet erot eivät olisi vaikuttaneet saatuihin tuloksiin. TCDD:n havaittiin lisäävän huomattavasti CYP1A1-entsyymin ekspressiota maksassa sekä dioksiinia sietävän kannan että dioksiiniherkän kannan rotilla. Tämä annos on huomattavasti alhaisempi kuin dioksiinia sietävien rottien TCDD:n LD50, mutta selvästi korkeampi kuin dioksiiniherkkien rottien LD50. Tässä tutkimuksessa ei havaittu eroa tutkittavien rottakantojen välillä CYP1A1-entsyymin mRNA:n määrän lisääntymisessä. Dioksiineja sietäviltä rotilta löydetty AH-reseptorin muuttunut alleeli suojaa rottia hyvin kuolleisuudelta. Toisaalta eräissä TCDD:n vaikutuksissa, kuten CYP1A1-entsyymin aktiivisuuden lisääntymisessä ja kateenkorvan surkastumisessa, ei havaita eroa dioksiiniherkkyydeltään erilaisten rottakantojen välillä. Tässä tutkimuksessa kontrollirottien ja TCDD-altistettujen rottien välinen ero CYP1A1-entsyymin mRNA-määrien välillä maksassa oli yli 200 kertainen. CYP1A1-proteiinia koodaavan Cyp1a1-geenin toiminta on AH-reseptorin säätelemää. TCDD on AH-reseptoriin voimakkaimmin sitoutuva tunnettu yhdiste. TCDD-annosten 5 ja 50 μg/kg välillä ei havaittu vaikutusta CYP1A1-entsyymin ekspressiossa dioksiiniherkän-kannan rotilla, mikä on sopusoinnussa aiempien tulosten kanssa, jotka ovat osoittaneet jo annoksen 5 μg/kg aiheuttavan maksimaalisen entsyymi-induktion. Tässä tutkimuksessa PPARα- ja PPARδ-reseptorin ekspressio maksassa ei muuttunut TCDD-altistuksen jälkeen kummallakaan tutkittavista rottakannoista. Aikaisemmissa tutkimuksissa ei ole tarkasteltu TCDD:n vaikutusta PPA-reseptorien ekspressioon in vivo kuten tässä työssä tehtiin. Aikaisemmissa tutkimuksissa saatujen havaintojen perusteella olisi mielenkiintoista tutkia PPA-reseptorien ekspressiota in vivo rasvakudoksessa vastaavalla tavalla kuin tässä tutkimuksessa tutkittiin ekspressiota maksassa. Lisätutkimukset todennäköisesti osoittavatkin, onko TCDD:llä vaikutusta PPA-reseptorien ekspressioon rasvakudoksessa.

The quality of easily spoiling minced meat is regularly inspected by food control authorities. The quality of minced meat near the sell-by date has often been found to be poorer than could be wished for. In previous studies psychrotrophic lactic acid bacteria have been found to be significant spoilage bacteria in modified atmosphere packed meat but the spoilage bacteria of minced meat have not been studied. An industrial manufacturer delivered 20 packages of modified atmosphere packed minced meat which were studied on the sell-by day (±1 day). The concentrations of lactic acid bacteria and enterobacteria in the minced meat samples were quantified on MRS agar and VRBG agar respectively. The appearance and smell of raw minced meat was judged organoleptically. 349 lactic acid bacteria isolates were identified using ribotyping based on numerical analysis. The DNA of the lactic acid bacteria was isolated and digested with the restriction enzyme HindIII. The DNA fragments were separated by agarose gel electrophoresis and transferred to a nylon membrane where the fragments were hybridized with a labelled probe. Thus the ribopatterns of the isolates could be visualised on the membrane. The ribopatterns were compared with corresponding patterns in the research group's database which comprises the ribopatterns of over 7000 strains. Identification of the isolates is based on the locations of type strains in the clusters created in the numerical analysis according to similarity of ribotypes. The lactic acid bacteria counts in the minced meat samples were 1,1 × 107 – 4,9 × 108 cfu/g (on average 1,9 × 108 cfu/g). Enterobacterial counts were 9,0 × 102 – 9,0 × 104 cfu/g (on average 1,4 × 104 cfu/g). Observations in the sensory evaluation included grayness and off-odours of varying strength. The off-odours were described as rancid and buttery. The most common species of lactic acic bacteria were identified to be Leuconostoc gasicomitatum (58 % of lactic acid bacteria isolates) and Leuconostoc gelidum (20 %). Other species were Carnobacterium divergens (10 %), Carnobacterium maltaromaticum (4 %), Lactococcus spp. (3 %), Leuconostoc mesenteroides (2 %), Lactobacillus algidus (1 %), Lactobacillus sakei (1 %), and Leuconostoc carnosum (1 %). In addition to these, 15 isolates were identified as Brochothrix thermospacta which appeared to grow on MRS along with lactic acid bacteria. Lactic acid bacteria, especially L. gasicomitatum and L. gelidum, were recognised as the spoilage bacteria of industrially manufactured, modified atmosphere packed minced meat. These organisms have been shown to grow on modified atmosphere packed meat during cold storage and to be connected with the formation of sour and buttery off-odours. L. gasicomitatum and L. gelidum are not part of the natural microbiota of slaughter animals and therefore the significance of the production environment as their source should be examined.

Emakon ternimaito on porsaiden ensimmäisen vuorokauden aikana tärkeä niiden kasvua edistävä tekijä. Ternimaidon määrän ja immunoglobuliinipitoisuuden tiedetään olevan porsaiden kasvuun vaikuttavia muuttujia, mutta ternimaidon metabolisen profiilin tutkimus on verrattain tuore tutkimuskohde. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on tarkastella tunnettuja emakon ternimaidon metaboliitteja, näiden vaikutusta porsaiden terveyteen ja niiden määrän vaihteluun liittyviä tekijöitä sekä tunnistaa mahdollisia uusia metaboliitteja. Rasva on ternimaidossa tärkein porsaiden energian lähde ja rasvahappokoostumuksella voi olla merkitystä energian hyödyntämisessä, lyhytketjuiset ja tyydyttymättömät rasvahapot voivat olla porsasterveydelle hyödyllisimpiä. Laktoosin määrä kuvaa laktogeneesin kehittyneisyyttä, mutta voi aikaistaa porsaiden suoliston sulkeutumista ja häiritä riittävää immunoglobuliinien saantia. Arginiini on porsaille välttämätön aminohappo, joka edistää sikiöterveyttä ja emakon utareen kehittymistä, mistä syystä sen määrä voi olla vähäinen hyvin kasvavien emakoiden ternimaidossa. Kreatiini voi edistää porsaiden kasvua ja arginiinin hyödyntämistä. Tauriini edistää porsaiden kasvua ja hermoston kehittymistä sekä vähentää porsaskuolleisuutta. Asetaatti edistää painon kehitystä. N-asetyyliglukosamiini vähentää porsaskuolleisuutta. Kreatiini, myo-inositoli ja O-fosfokoliini voivat edistää IgG:n imeytymistä toistaiseksi tuntemattomasta syystä. Inositolien korkea määrä on kuitenkin yhdistetty myös heikentyneeseen kasvuun ja lisääntyneeseen porsaskuolleisuuteen. Glysiini on porsaille tärkeä aminohappo, jonka korkea määrä voi kuitenkin viitata emakon heikentyneeseen kuntoon. Dimetyyliamiini ja cis-akonitaatti lisäävät porsaskuolleisuutta. Histamiini, allantoiini ja lyhytketjuiset rasvahapot, kuten butyraatti, voivat kuvastaa emakon parempaa ravitsemustilaa ja normaalimikrobiston laatua. Mannitoli voi toimia tulehduksen indikaattorina. Ternimaidon määrään ja laatuun voidaan oleellisesti vaikuttaa lopputiineyden aikaisella ruokinnalla. Oikeanlainen kuitu voi merkittävästi vaikuttaa ternimaidon määrään ja laatuun. Emakoiden arginiini- ja β-hydroksi-β-metyylibutyraattilisillä on myös merkittäviä vaikutuksia. Myös runsasenergisen rehun lisä voi edistää laktaatiotulosta. Ensikoiden ja neljännen porsimiskerran jälkeisten emakoiden ternimaidon määrä ja laatu ovat verrattain heikompia. Rodulla ja porsimisen vuodenajalla on vaikutusta ternimaidon koostumukseen, mutta näiden merkitys ei ole vielä tiedossa. Liian aikainen porsiminen voi heikentää ternimaidon määrää ja laatua. Ternimaidon koostumuksen paremmalla tuntemisella voidaan edistää porsaiden ja emakoiden terveyttä. Uudet tutkimukset moderneilla runsastuottoisilla emakoilla voivat lisätä tietoa ternimaidon metaboliittien merkityksestä.