Browsing by Title

Atopisk dermatit är hundens vanligaste hudsjukdom som orsakas av en genetisk predisposition i kombination med miljöfaktorer. De bakomliggande orsakerna är fortfarande inte helt förstådda, men den ökande prevalensen, speciellt i industrialiserade länder, understryker miljöfaktorernas betydelse. Tungmetaller från miljön ackumuleras i kroppen och inverkar på immunsystem, IgE-antikroppsproduktion och oxidativ stress, mekanismer som alla är involverade i AD. Hundar i stadsmiljö har en förhöjd risk att utveckla AD och har dessutom visat sig ha högre halter av tungmetaller jämfört med hundar på landsbygden. Humanstudier har visat förhöjda tungmetallnivåer i kombination med brister på essentiella mineraler i håret hos atopiker. Mineraler kan inverka på tungmetallernas skadliga effekter samtidigt som de är viktiga för immunsystem och antioxidantmekanismer. Målet med denna licentiatavhandling var att undersöka sambandet mellan tungmetaller, mineraler och AD hos hund. Hypotesen var att en kronisk ansamling av tungmetaller utgör en triggande faktor vid atopisk dermatit, samt att mineralbrister bidrar till detta. Studien utgjorde en del av ett större forskningsprojekt vid Helsingfors universitet där man undersökte atopi- och allergisjukdomar hos Staffordshire bullterriers. Hårprover togs av 25 hundar med atopisk dermatit och 5 friska kontrollhundar och analyserades för tungmetall- och mineralinnehåll med ICP-masspektrometri. Av tungmetallerna undersöktes kvicksilver, kadmium, bly, arsenik och aluminium och av mineralerna kalcium, fosfor, magnesium, natrium, kalium, zink, koppar, järn och selen. Statistiska jämförelser gjordes mellan atopigruppen och kontrollgruppen och även korrelationen mellan tungmetaller och kliniska parametrar (P-VAS- och CADESI) samt mellan tungmetaller och mineraler undersöktes. Hundarna med atopisk dermatit hade en statistiskt signifikant högre totalnivå av kvicksilver och kadmium som även visade svaga korrelationer med kliniska parametrar. Järn var signifikant lägre hos de sjuka hundarna och uppvisade en stark negativ korrelation med totalnivån av kvicksilver och kadmium. Selen var måttligt signifikant högre hos de sjuka hundarna och visade en stark positiv korrelation med kvicksilver samt med totalnivån av kvicksilver och kadmium. Även andra, mindre relevanta skillnader sågs mellan grupperna. Trots att provstorleken i denna studie var liten visar resultaten intressanta samband mellan tungmetaller, mineraler och atopisk dermatit hos hundar. Denna pilotstudie kan därmed utgöra en riktgivande grund för framtida studier inom detta område.

Tämä syventävien opintojen projekti koostuu kirjallisuuskatsauksesta ja tutkimusosasta. Kirjallisuuskatsauksessa tarkastellaan eläinlääkärin ammattikunnassa ja työkentässä tapahtuneita muutoksia, erityisesti kotieläintalouden kannalta. Kotieläintalous on ollut suuressa murroksessa viimeiksi kuluneiden 30 vuoden aikana. Lypsylehmien ja kotieläintilojen määrä on vähentynyt voimakkaasti ja tilojen koko kasvanut. Tuotanto on samaan aikaan tehostunut ja taloudellisuuden merkitys kasvanut. Lehmien keskituotos on noussut, mutta hedelmällisyys taas heikentynyt ja poistoikä laskenut. Navettaolosuhteet ja navettateknologia ovat muuttuneet huomattavasti. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli tarkastella eläinlääketieteellisen tiedekunnan tuotantoeläinklinikan eli entisen Hautjärven, nykyisen Saaren klinikan, potilasmateriaalia ja eri sairauksien esiintyvyyttä vuosina 1974-2004, sekä pohtia syitä mahdollisiin muutoksiin. Tarkastelun kohteeksi päätettiin vuodet 1974, 1984, 1994 ja 2004. Tutkimuksen tarkoituksena oli myös tarkastella, kuinka potilasaineiston muuttuminen on vaikuttanut eläinlääketieteen opetukseen. Aineistona käytettiin Hautjärven ja sittemmin Saaren klinikan työpäiväkirjoja, vanhaa ja nykyistä potilaskortistoa, lääniin tehtyjen kuukausi-ilmoituksien yhteenvetoja ja korkeakoulun/tiedekunnan opinto-ohjelmia. Potilaat lajiteltiin eläinlajin ja naudat myös diagnoosin tai sairaskäynnin syyn mukaan. Vielä 70-luvulla ambulatorisella klinikalla oli yli 700 asiakastilaa; nykyisin vakituisia asiakastiloja on päivittäisessä praktiikassa vähän yli 100 tilaa. Samaan aikaan praktiikka-alue on huomattavasti laajentunut. Sairaskäynneillä hoidettujen potilaitten määrissä on tapahtunut paljon muutoksia. Nautapotilaiden määrä on laskenut. Sika- ja hevospotilaiden määrä on vaihdellut voimakkaasti. Nautoja koskevien tilakäyntien syyt ovat huomattavasti muuttuneet. Ennaltaehkäisevien käsittelyjen ja terveydenhuoltokäyntien sekä kuukausitarkastusten osuus on lisääntynyt. Terveydenhuoltokäyntejä alettiin tehdä vasta 90-luvulla. Vedinsairauksien, ketoosien sekä reproduktioelinten sairauksien, häiriöitten ja tarkastusten osuus sairaskäynneistä on laskenut. Stationääripotilaiden kohdalla huomattavin muutos on nautapotilaiden lisääntyminen: vuonna 1974 klinikalla hoidettiin yhteensä 76 ja vuonna 2004 yhteensä 226 nautaa. Vasikoiden napasairaudet ovat uusi ryhmä, jota ei aikaisemmin esiintynyt ollenkaan. Polikliinisesti hoidettujen pieneläinten määrä on kasvanut monikertaiseksi. Hevosia hoidettiin 30 vuotta sitten paljon, sen jälkeen määrä laski huomattavasti, mutta on 2000-luvulla taas nousussa. Useat potilasmäärissä ja sairaskäyntien syissä tapahtuneet muutokset ovat seurausta kotieläintalouden kehityksestä, mutta myös muita syitä on nähtävissä. Potilasmäärien muutoksiin ovat vaikuttaneet klinikasta johtuvat seikat, kuten praktiikka-alueen laajuus, ympäristökuntien kanssa solmitut sopimukset ja klinikan henkilöstön määrä. Sairaustietoihin vaikutusta on ollut lisäksi hoitosuositusten muuttumisella, tiettyjen sairauksien ennaltaehkäisytyöllä ja toiminnallisen terveydenhuoltotyön lisääntymisellä. Opiskelijoitten tuotantoeläinklinikalla viettämä aika on vuosien 1974-2004 välillä vähentynyt noin puoleen. Myös ryhmäkoot ovat kasvaneet. Tämä kehitys on ollut luonnollista ja väistämätöntä, koska eläinlääkärin työkenttä on muuttunut ja korkeakoulun/tiedekunnan opiskelijamäärä noin kaksinkertaistunut 30 vuoden aikana. Kansainvälisissä arvioinneissa käytännön tuotantoeläinopetus on saanut erittäin hyvät arviot.

Raatoja hävitetään nykyään hautaamalla, polttamalla, kompostoimalla, konvertointilaitoksissa ja eläinten ravintona. Hävitysmenetelmien valinnassa on huomioitava turvallisuus, ympäristönsuojelu ja toiminnan kannattavuus. Lainsäädännössä on tarkat määräykset ja rajoitukset raatojen hävitysmenetelmille. Monet tarttuvat taudit leviävät myös raatojen välityksellä. Esimerkkejä tällaisista taudeista ovat suu- ja sorkkatauti, klassinen sikarutto, ND, Aujeszkyn tauti ja pernarutto. Tarttuvien tautien vastustamisessa on raatojen hävitykseen kiinnitettävä erityistä huomiota. Tutkimuksessa lähetettiin kysely 600:11e LSO:n tuottajatilalle. Kyselyn tarkoituksena oli selvittää nykyään käytössä olevat raatojen hävitysmenetelmät. Vastausprosentti oli 86%. Hautaaminen oli yleisin hävitystapa sekä kesällä että talvella. Talvella muiden hävitysmenetelmien osuus kasvoi varsinkin sikatiloilla. Nautatiloilla raatojen hautaus oli yleisempää (p< 0,05) kuin sikatiloilla sekä kesällä että talvella. Tilakoolla ei ollut tilastollisesti merkittävää yhteyttä hävitysmenetelmiin. Suurin osa vastanneista ei kokenut raatojen hävitystä ongelmaksi. Ylivoimaisesti parhaana hävitystapana karjanomistajat pitivät hautaamista.

Tämä lisensiaatintutkielma on kirjallisuuskatsaus tuotantokanien hyvinvoinnista. Kirjallisuuskatsaus tarjoaa tiiviin yhteenvedon kanista lajina ja tämänhetkisistä tuotantokanien hyvinvointiin liittyvistä tutkimuksista ja kasvatukseen liittyvistä seikoista. Aiheesta ei ole aiemmin tehty tässä mittakaavasta kirjallista koontia suomeksi, eikä kaikki maailmalla tehty tutkimus ole suoraan sovellettavissa Suomen oloihin. Tuotantokaneille ei ole toistaiseksi omaa lainsäädäntöä Suomessa. Tuotantokaninpitoa on tutkittu Suomessa hyvin vähän. Muualla maailmalla tuotantokaneja on tutkittu paljon, ja varsinkin viime vuosina on tehty paljon uusia tutkimuksia tuotantokanien hyvinvoinnista. Toistaiseksi suomalainen kaninkasvatus on ollut hyvin pienimuotoista, vain noin 200 000 kania teurastetaan vuosittain. Kaninkasvatuksella on kuitenkin potentiaalia laajentua Suomessa hyvinkin nopeasti suuremman mittakaavan toiminnaksi. Tuotantokanit ovat tavallisia kaneja. Niillä on samanlaiset tarpeet kuin villi- ja lemmikkikaneilla. Kani on saaliseläin, joka käyttäytyy sen mukaisesti. Helposti stressaantuvana eläimenä sitä voi olla hankala kasvattaa tuotantoeläimenä. Sen takia on tärkeää luoda kaneja mahdollisimman vähän stressaava kasvatusympäristö. Tuotantokaneja vaivaavia sairauksia ovat varsinkin hengitystieinfektiot (erityisesti pasteurelloosi), jalkaviat (erityisesti pododermatiitti) ja kokkidioosi. Näiden kaikkien sairauksien esiintymistä voidaan pyrkiä vähentämään vaikuttamalla kasvatusolosuhteisiin. Kaneja tulisi kasvattaa tarpeeksi tilavissa häkeissä, joissa ne mahtuvat loikkimaan, juoksemaan ja seisomaan. Häkin lattian tulisi olla kanin herkille jaloille sopiva. Ilmanvaihdon tulee toimia hyvin. Kaneilla tulisi myös olla piiloutumismahdollisuus ja suoja kylmää ja kuumaa säätä vastaan. Pitopaikan tulisi myös olla puhdas. Kaneilla tulisi aina olla vettä ja heinää vapaasti tarjolla. Kaneilla tulisi olla mahdollisuus lajitoveriensa seuraan. Kanit tarvitsevat virikkeitä, ja esimerkiksi puukepit ovat hyviä sellaiseen. Kanit tykkäävät myös kaivaa, minkä takia esimerkiksi maapohjahäkeissä kasvattamista tulisi tutkia lisää. Tätä tutkielmaa voidaan hyödyntää tiivistelmänä tuotantokanien elämästä sekä kanien kasvatuksessa hyvinvointikysymyksiä mietittäessä. Tuotantokaneihin liittyvää tutkimusta, varsinkin Suomen oloihin soveltuvien ratkaisujen osalta, tarvitaan vielä paljon lisää.

Clostridium botulinum on itiöitä muodostava anaerobinen, grampositiivinen, sauvamainen bakteeri, jota esiintyy maaperässä ja vesistöissä ympäri maailmaa. C. botulinumin tuottama neurotoksiini voi aiheuttaa eläimille fataalin rehumyrkytyksen eli botulismin. Eläimet sairastuvat botulismiin yleisimmin syömällä raakaa tai pilaantunutta rehua. Rehulaissa (396/1998) määrätään, että turkiseläinrehuun käytettävien rehuvalmisteiden tulee olla aitoja, hyvälaatuisia ja turvallisia sekä tarkoitukseensa sopivia. Turkiseläinten rehun eläintauti- ja hygieniavaatimusasetuksen (MMMa 34/EEO/2001) tarkoituksena on estää eläintautien leviäminen turkiseläinten rehun välityksellä ja turvata turkiseläinten rehun hygieeninen laatu. Rehulaissa ja -asetuksessa turkiseläinten rehun eläintauti- ja hygieniavaatimuksista velvoitetaan turkiseläinrehusekoittamoita laatimaan ja toteuttamaan omavalvontajärjestelmä, jonka tarkoituksena on varmistaa, että turkiseläinrehu ja sen raaka-aineena käytettävä eläinjäte täyttää sille asetetut vaatimukset. Omavalvontajärjestelmässä on tunnistettava ja luetteloitava erityisesti hygieenisen laadun kannalta kriittiset valvontapisteet, joissa valvontaa suorittamalla rehun haitallisten mikrobien tai niiden toksiinien esiintymistä voidaan ehkäistä, poistaa tai vähentää hyväksyttävälle tasolle. Tämän työn tarkoituksena oli tutustua Suomen turkiseläinrehukeittiöiden omavalvontaan ja sen käytännön toteutukseen sekä arvioida C. botulinumin aiheuttamia riskejä turkiseläinrehusekoittamoiden rehunvalmistuksessa. Tutkimuksessa oli mukana 14 turkiseläinrehusekoittamoa. Menetelminä tutkimustyössä oli käynnit 14 turkiseläinrehusekoittamolla ja siellä tehtävät haastattelut omavalvonnasta vastuussa olevan henkilön kanssa. Aineistona olivat 12 turkiseläinrehusekoittamon kirjalliset omavalvontasuunnitelmat ja rehusekoittamoilta kerätyt rehunäytteet pH-mittausta varten. Tutkimuksessa mukana olleista turkiseläinrehusekoittamoista oli 13 rehusekoittamolla kirjallinen omavalvontasuunnitelma. Omavalvontasuunnitelmat sisälsivät suurin piirtein laissa määrätyt asiat ja suunnitelmien käytännön toteutus oli useimmilla rehusekoittamoilla hyvä, mutta niissä oli kuitenkin myös parannettavaa. Puutteita löytyi mm. kriittisten valvontapisteiden valinnassa ja monitoroinnissa. Turkiseläinrehusekoittamot käyttivät rehunvalmistukseen raaka-aineita, jotka eivät täyttäneet niille asetettuja raja-arvoja. Rehuvalmistukseen käytettiin myös palautusrehua eli rehua, joka oli jäänyt yli turkistarhoille jaetusta päivän rehusta. Palautusrehua säilytettiin seuraavan päivän rehunvalmistukseen joko pakkasvarastossa tai huoneenlämmössä. Rehusekoittamot pesivät rehukeittiön päivittäin ainoastaan kylmällä vesipesulla. Nämä tekijät lisäävät botulismiriskiä ja heikentävät rehun yleistä hygieniaa. Rehunäytteiden pH-mittausten tulokset olivat niille asetettujen raja-arvojen sisällä.

Tuumorispesifinen aldehydidehydrogenaasi, ALDH-3, ilmentyy jyrsijän maksassa karsinogeenialtistuksen jälkeen. ALDH3 kuuluu myös vierasaine-aineenvaihduntaan osallistuvien geenituotteiden ryhmään, joiden ilmentymän säätely välittyy ns. Ah (aryylihiilivety) reseptorin kautta. Esikokeissa on havaittu immunohistokemiallisten menetelmien avulla 3-metyylikolantreenin (3-MC) saavan aikaan ALDH-3-induktion fokaalisesti, yksittäisinä soluina, poiketen muiden geenien alueellisesti homogeenisesta induktiosta. On ajateltavissa, että ALDH-3 toimisi herkkänä preneoplastisena markkerina, ja että hepatokarsinogeneesi saisi alkunsa soluissa, joissa ALDH-3- aktiivisuus on noussut. Glutationitransferaasi-µ on herkin tunnetuista hepatokarsinogeenisistä markkereista. Antiestrogeeninen rintasyöpälääke Tamoksifeeni on voimakas maksakarsinogeeni, joka aiheuttaa GST-µn fokaalista nousua. Tässä tutkimuksessa käytettiin tamoxifenilla käsiteltyjen rottien maksaleikkeitä sen tutkimiseen, voisiko ALDH-3:a käyttää samanlaisena luumerispesifisenä markkerina kuin GST-µ:tä. Näytteistä tutkittiin lähinnä mahdollisia herkkyyseroja ja entsyymien fokalisaatiota samoissa soluissa. Leikkeet toimivat myös GST-µ:n positiivisina kontrolleina immunohistokemiassa. Työssä selvitettiin ALDH-3:n käyttämistä preneoplastisena markkerina. Aldehydidehydrogenaasi-3:n ja GST-µ: alueellista jakaumaa tutkittiin immunohistokemiallisesti eripituisten hepatokarsinogeenialtistusten (3, 7 ja 21 vrk 3 metyylikolantreenilla) jälkeen, sekä ALDH-3:n ja GST-µ:n mahdollista ko-lokalisaatiota. ALDH-3:n aktiivisuutta seurattiin myös spektrofotometrisellä aktiivisuusmäärityksellä. Tamoksifeeni-näytteissä havaittiin tyypilliset fokaaliset GST-µ-muutokset, joiden määrä lisääntyi ja koko kasvoi keskimäärin 12 viikon ryhmästä 36 viikon ryhmään. Havainto Tamoksifeenin indusoimasta ALDH-3 aktiivisuudesta on uusi, mutta ALDH-3:n herkkyys on paljon heikompi kuin GST-µ:n. Kaikki ALDH-3 fokukset ko-lokalisoituvat GST-µ- fokusten kanssa, mutta värjäytyminen on huomattavasti heikompaa. Pidemmän käsittelyn, 36 viikon jälkeen, noin 11% GST-µ-fokuksista löytyi ko-lokalisaatiossa oleva fokus ALDH-3:n kanssa. Näin ollen GST-µ on monin verroin voimakkaampi preneoplastinen markkeri kuin ALDH-3. Samankaltaista aineistoa on saatu myös muista tutkimuksista, l joissa on vertailtu GST-µ:n suhteellista herkkyytä muihin preneoplastisiin markkereihin. GST-µ:n on havaittu olevan herkkä jo hyvin aikaisten muutosten, yksittäistenkin initioituneiden solujen osoittamiseen maksassa (Pitot 1990). 36 viikon käsittelyn Tamoksifeenillä on osoitettu aikaansaavan jo maligneja muutoksia (Hard ym. 1993), mutta tässä tutkimuksissa ei niihin puututtu, koska näytteitä ei värjätty hematoksyliinillä. Tumien värjäytymisen syy jää epäselväksi, mutta se voi liittyä molempien entsyymien aktiivisuuteen erilaisia tumaan oksidatiivista stressiä aiheuttavia peroksideja kohtaan. 3-Metyylikolantreenin aiheuttamiin fokaalisiin muutoksiin ei löytynyt ko-lokalisaatiota GST-µ:n kanssa. Aldehydidehydrogenaasi-3 -induktionkaan luonne ei muuttunut mitenkään 21 päivän aikana. Muutamat GST-µ:-positiiviset fokaaliset entsyymimuutokset 21 päivän ryhmässä eivät vastanneet ALDH-3:n värjätymistä. Ko-lokalisaatiota ei ollut, lisäksi GST-µ-fokukset olivat isokokoisia, vähintään 4 solua, kun ALDH-3 esiintyi edellenkin 21 päivän 3-MC-käsittelyn jälkeen suurelta osin yksinäisinä soluina. Näissä muutamissa GST-µ-fokuksissa on karsinogeeninen, enemmän promoottorin ominaisuuksia omaava, 3-metyylikolantreeni, saanut aikaan initiaation vasta 21 vrk:n jälkeen. Tähänastiset tutkimustiedot huomioonottaen, ja tässä tutkimuksessa saaduista havainnoista, joissa tamoxifen oli erittäin herkkä GST-µ-indusoijana verrattuna ALDH-3-indusointiin, voidaan päätellä, ettei 3-metyylikolantreenin yksinäisten solujen aiheuttama ALDH-3-induktio ole luonteeltaan preneoplastista. Muiden Ab-geenipatterin vierasainemetaboliaentsyymien täysin erilainen, homogeeninen induktio, antaa kuitenkin viitteitä muista tekijöistä Ah-reseptorin lisäksi, jotka säätelevät ALDH-3-geenin transkripitota.

Tässä syventävien opintojen tutkielmassa oli tarkoituksena käsitellä kirjallisuuskatsauksessa koiran tunnettuja kroonista ripulia aiheuttavia sairauksia, niiden tutkimusmenetelmiä ja hoitoa. Lisäksi oli tarkoitus tutkia kliinisellä kokeella tylosiini-lääkitykseen vastaavaa kroonista ripulia sairastavia koiria. Tylosiini on pääasiassa sikojen sairauksien hoitoon käytetty antibiootti. Suomessa tylosiinia on käytetty myös ripulia sairastavien koirien hoitoon. Hoitotulokset ovat olleet hyviä, mutta jos hoito lopetetaan, ripulioireet palaavat herkästi. Tutkimuksessa pyrittiin selvittämään, kuinka tehokas lääke tylosiini on koirien ripulin hoidossa sekä tutkimaan tylosiini-lääkitykseen vastaavaa ripulia sairastavat koirat mahdollisimman perusteellisesti. Tavoitteena oli selvittää, onko tutkimukseen osallistuneiden koirien suolistosairauksilla yhteinen etiologia. Lisäksi tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, voidaanko tylosiinin käyttö korvata probiootilla. Tutkimukseen valittiin 14 koiraa, jotka olivat sairastaneet kroonista ripulia ainakin vuoden ajan ja joita oli hoidettu tylosiinilla pitkiä aikoja. Tylosiini-lääkitykseen vastaavaa ripulia esiintyy keski-ikäisillä tai vanhoilla suurilla koirilla. Koirien oireet ovat tyypillisiä paksusuoliperäiselle ripulille. Oireet lakkaavat kolmen vuorokauden kuluessa tylosiinilääkityksen aloittamisesta ja pysyvät poissa niin pitkään, kun lääkitystä jatketaan. Lääkityksen lopettamisen jälkeen oireet palaavat kuukauden kuluessa. Vahvin epäily sairauden aiheuttajaksi on jokin yksittäinen bakteeri, joka on hyvin herkkä tylosiinin vaikutukselle. Itsenäisesti kirjoitetut osat tutkielmasta: Eeva-Liisa Ahonen : Kappaleet 4.3, 4.4, 4.7, 5.1, 5.2.4, 5.2.5, 5.3.1, 5.3.2, 5.5, 6.1, 7.2, 7.3.1, 7.3.2, 7.3.3.2, 7.3.3.3, 7.3.4.1 ja 7.3.4.2 Kaisa Lassila: Kappaleet 1., 2., 4.1, 4.2, 4.5, 4.6, 5.2.1, 5.2.2, 5.2.3, 5.3.3, 5.3.4, 5.4, 6.2, 6.3, 7.1, 7.3.3.1, 7.3.4.3, 7.3.4.4 ja 7.3.5 Yhdessä laadittu: Kappaleet 3., 8., 9. ja 10. Tutkimusosuudessa Eeva-Liisa Ahonen vastasi koirista numero 1-8 ja Kaisa Lassila koirista numero 9-14.

Suolistomikrobioottaa ja sen merkitystä terveydelle on tutkittu viime vuosina lisääntyvästi. Uudet tutkimusmenetelmät ovat mahdollistaneet suolistomikrobiootan bakteerien tunnistamisen tehokkaammin ja tarkemmin kuin aiemmin käytetyt perinteiset bakteeriviljelyt. Suolistomikrobiootan lajirikkaus vaihtelee suolistonosien mukaan ja siihen vaikuttavat monet sisäiset ja ulkoiset tekijät kuten yksilön immuniteetti, ruokavalio ja ympäristö sekä mahdolliset lääkehoidot. Ihmisillä ulosteensiirtoja on käytetty erityisesti vaikeiden lääkkeisiin vastaamattomien Clostridium difficile -ripulien hoitoon ja jopa 90 prosenttia on parantunut ulosteensiirrolla. Koirilla on tämän lisensiaatin tutkielman valmistuessa julkaistu vain kaksi kongeressitiivistelmää pilottitutkimuksena suoritetuista ulosteensiirroista. Näissä molemmissa mahasuolikanavan oireet ovat helpottaneet ja vointi on pysynyt hyvänä seuranta-aikana. Tämän tutkimuksen kirjallisuuskatsauksessa kartoitetaan koiran suolistomikrobioottaa, sen koostumusta eri suolistonosissa ja siihen vaikuttavia tekijöitä. Lisäksi käsitellään lyhyesti ulosteensiirtoja. Tutkielma sisältää alkuperäistutkimuksen, joka toteutettiin pilottitutkimuksena kolmelle koiralle. Tutkimuksessa ulosteensiirtoa tehtiin koirille, joilla oli aiemmissa tutkimuksissa todettu krooninen tulehduksellinen suolistosairaus. Tutkimukseen valituilla eläimillä sairautta oli hoidettu ainakin kahdesti tylosiinilla ja oireet olivat loppuneet sen käytön aikana alkaen aina uudestaan hoidon loputtua. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää voidaanko ulosteensiirrolla parantaa mahasuolikanavan oireista kärsiviä koiria. Hypoteesina oli, että ulosteensiirto muuttaa suolistosairaiden koirien suolistomikrobioottaa siten, että mahasuolikanavan oireilu loppuu tai vähenee merkittävästi. Omistajat täyttivät ennen toimenpidettä ja sen jälkeen kahdeksan viikon ajan seurantakaavaketta, jossa kysyttiin muun muassa ulosteenkoostumuksesta sekä mahasuolikanavan oireiden esiintymisestä. Lisäksi koirista kerättiin viikoittain ulostenäytteet, joista analysoitiin mikrobiootan koostumus ulkopuolisessa laboratoriossa. Laboratoriosta saatiin myös laskennallinen dysbioosi-indeksi, joka kuvaa suolistomikrobiootan tasapainoa. Dysbioosilla tarkoitetaan suolistonmikrobiootan haitallisia muutoksia. Kahdella kolmesta tutkimukseen osallistuneesta koirasta kliininen vointi parantui omistajan arvioimana ulosteensiirron jälkeen. Näillä ulostemikrobiootan muutos tasapainoisemmaksi oli nähtävissä myös ulosteanalyyseissä muun muassa laskennallisessa dysbioosi-indeksissä ja bakteerien pääjaksojen valtasuhteissa. Kolmannen koiran kliininen vointi ei omistajan arvioimana parantunut ja ulosteanalyyseissäkin mikrobiootta palautui nopeasti samanlaiseksi kuin ennen ulosteensiirtoa. Ulosteensiirto voi muuttaa suolistomikrobioottaa siten, että mahasuolikanavan oireilu vähentyy tai loppuu. Aihetta tulee kuitenkin tutkia vielä lisää isommalla otoskoolla, jotta saataisiin tilastollisesti merkittäviä tuloksia.

Umpihoitoja käytetään lypsykarjalla umpeutuksen yhteydessä hoitamaan jo olemassa olevia utaretulehduksia sekä ehkäisemään uusia infektioita. Suomessa käytetään umpeutuksen yhteydessä pitkävaikutteisia mikrobilääkkeitä sisältävien valmisteiden lisäksi vedintulppavalmisteita, jotka mekaanisesti estävät mikrobien kulkeutumista utareeseen. Tämä tutkielma sisältää umpihoitoja ja niiden vaikutuksia käsittelevän kirjallisuuskatsauksen lisäksi tutkimuksen, jolla pyrittiin keräämään tietoa suomalaisten lypsykarjatilojen umpihoitokäytänteistä. Ennakko-oletuksena oli, että suurin osa suomalaisista lypsykarjatiloista käyttää mikrobilääkkeellistä umpihoitoa valikoiden vain tietyille lehmille, eli umpihoitokäytäntö on selektiivinen. Selektiivisessä umpihoitokäytännössä tavoitteena on hoitaa jo olemassa olevat utaretulehdukset. Umpihoitovalmisteet ovat kertahoitoina verrattaen vaivattomia ja edullisia, ja niiden hoitovasteet ovat hyvät. Kirjallisuuden perusteella umpihoidot pienentävät sekä kliinisen että piilevän utaretulehduksen riskiä umpikauden lisäksi myös seuraavalla lypsykaudella. Mikrobilääkkeiden käyttöön liittyy kuitenkin kasvava huoli lisääntyvästä mikrobilääkeresistenssistä, ja antibiootteja sisältävät umpihoidot voivatkin muodostaa merkittävän osan lypsykarjalla käytetyistä mikrobilääkkeistä. Tutkimusten perusteella kaikkien umpeutettavien lehmien hoito mikrobilääkkein ei ole taloudellisesti kannattavampaa kuin selektiivinen umpihoito. Maailmalla useassa maassa, joissa on rutiininomaisesti umpihoidettu lähes kaikki lehmät mikrobilääkkein, pyritäänkin siirtymään selektiiviseen umpihoitokäytäntöön. Suomalaisten lypsykarjojen umpihoitokäytänteisiin liittyvä tutkimus toteutettiin lypsykarjatilallisille suunnattuna kyselytutkimuksena, osana laajempaa umpeutuskäytänteisiin ja vedinsairauksiin liittyvää tutkimuskokonaisuutta. Kyselyyn saatiin 230 vastausta. Vastaajista 77 % kertoi tilan umpihoitokäytännön olevan selektiivinen. Heistä 72 % arvioi hoitavansa antibiootein korkeintaan neljäsosan lehmistä. Kriteerit, joilla selektiivistä umpihoitoa käyttävät vastaajat kertoivat valitsevansa mikrobilääkkein hoidettavat lehmät, olivat pääosin linjassa Helsingin Yliopiston tuotantoeläinsairaalan suositusten kanssa. Vastaajista 6 % kertoi, ettei tilalla käytetä mikrobilääkkeellistä umpihoitoa lainkaan. He perustelivat käytäntöään sillä, ettei umpihoidoille ole nähty tarvetta, tai umpihoidoista ei ole havaittu olevan etua. Vastaajista 17 % taas kertoi hoitavansa kaikki umpeutettavat lehmät mikrobilääkkein. Verrattaessa umpihoitokäytäntöjä tilojen perustietoihin, vaikuttaa siltä että mikrobilääkkeellisiä umpihoitoja käytetään enemmän isoissa kuin pienissä karjoissa. Vedintulppavalmisteita kertoi käyttävänsä 36 % kyselyyn vastanneista tilallisista. Heistä 43 % kertoi käyttävänsä vedintulppavalmisteita kaikille lehmille. Kirjallisuuden perusteella vedintulppavalmisteiden teho utaretulehdusten ennaltaehkäisyssä on selkeä, ilman huolta mikrobilääkeresistenssin lisääntymisestä. Umpihoidot ovat merkittävä osa lypsykarjatilan utareterveyden hallintaa. Tilan olosuhteet ja utareterveystilanteen tunteva eläinlääkäri on tärkeässä roolissa vaikuttamassa tilalla käytössä olevaan umpihoitokäytäntöön. Parhaimmillaan tilallisten ja eläinlääkärin välisenä yhteistyönä pystytään sopimaan kullekin tilalle sopivimmat kriteerit eri tyyppisten umpihoitojen käytölle.

Målet med det här arbetet var att kartlägga förekomsten av aggressivt och undvikande beteende mot främmande människor hos hundar i Finland och ta reda på om det finns några enskilda bakgrundsfaktorer som kunde konstateras ha ett samband med förekomsten av dessa beteenden. Studien gjordes som en frågeundersökning riktad till alla hundägre i Finland. Vi fokuserade på följande problembeteenden; hundar som undviker och/eller nafsar, biter eller försöker bita främmande människor utanför det egna hemmet, i hemmet eller veterinärer på mottagningen. De bakgrunsfaktorer vi undersökte var kön, ålder, ras, levnadsförhållanden hos uppfödaren före överlåtelseåldern, levnadsförhållanden under de första sex månaderna, överlåtelseåldern, ålder då socialisering påbörjades och antalet gånger valpen tagits till nya ställen där den troligtvis träffat främmande människor under det första halva levnadsåret. Vi hittade flera samband mellan bakgrundsfaktorer och undvikande samt aggressivt beteenden mot främmande människor i olika situationer. Tre av bakgrundsfaktorerna associerade signifikant (p ≤ 0,05) till alla problembeteendena som undersöktes. Dessa faktorer var 1) kön då hanar och tikar delats vidare i intakta samt steriliserade/kastrerade (p<0,001), 2) levnadsförhållandena hos uppfödaren (p < 0,001-0,05) och 3) överlåtelseåldern (p < 0,001-0,02). Rasen hade ett samband i alla fall utom vid visande av aggressivt beteende mot främmande människor i det egna hemmet (p < 0,001 i de fallen var samband hittades). Det förekom färre beteendeproblem bland hundar som fötts upp i uppfödarens allmänna levnadsutrymmen jämfört med övriga hundar. De hundar som överlåtits som 7–8 veckor gamla hade också färre beteendeproblem än de som varit äldre eller yngre vid överlåtelsen. Även den grupp hundar som fötts upp av den nuvarande ägaren var underrepresenterad i problembeteendestatistiken. Bland hanar förekom mera aggressivt beteende, medan tikarna var mera benägna att undvika. Kastrerade hanar var som grupp vanligast i alla undersökta problembeteendekategorier. Resultaten tyder på att uppfödare kunde rekommenderas att hålla valparna i hemmets vanliga levnadsutrymmen och hålla överlåtelseåldern vid 7–8 veckor. Resultaten kan anses vara riktgivande och de kan användas inom veterinärmedicinen då man ger råd och handledning åt kunder i syfte att förebygga problembeteenden.