Browsing by Title

Sepsis eli infektion aiheuttama yleistynyt tulehdusreaktio on merkittävä kuolleisuuden aiheuttaja vastasyntyneillä varsoilla. Kirjallisuuskatsauksessa on käsitelty sepsiksen patofysiologiaa ja kliinisiä oireita vastasyntyneillä varsoilla sekä sepsikselle altistavia tekijöitä. Vastasyntyneen varsan sepsiksen diagnosoimisessa kliinisten oireiden arvioinnilla on keskeinen merkitys sairauden varhaisessa tunnistamisessa ja hoidon aloittamisessa. Sairauden nopean etenemisen ja veriviljelytulosten hitaan valmistumisen vuoksi antibioottihoito joudutaan aloittamaan jo ennen viljelytulosten valmistumista. Veriviljelyllä on kuitenkin tärkeä merkitys sepsisdiagnoosin ja valitun antibioottihoidon varmistamisessa. Sairaalakohtaisten veriviljelynäytetulosten seuranta mahdollistaa ensisijaisen mikrobilääkkeen valinnan aiemmin eristettyjen aiheuttajamikrobien esiintyvyyden ja mikrobilääkeherkkyyksien perusteella. Yleisimpiä vastasyntyneen varsan sepsiksen aiheuttajia ovat kirjallisuuden mukaan suolistoperäiset gram-negatiiviset bakteerit. Escherichia colin osuus vastasyntyneiltä varsoilta otetuista veriviljelynäytteistä eristetyistä bakteerikannoista on vaihdellut eri tutkimuksissa 18,7 - 50,0 %. Pohjois-Amerikassa tehdyissä tutkimuksissa varsojen veriviljelynäytteistä eristettyjen E.coli -kantojen herkkyys yleisesti käytetylle trimetopriimi-sulfadiatsiinille on ollut huono (57–71 %). Penisilliinin ja gentamisiinin yhdistelmälle enterobakteerien herkkyyden on raportoitu olevan hyvä. Suomessa tilanteen on arvioitu olevan parempi. Tutkimuksessa kartoitettiin retrospektiivisesti veriviljelyn käyttöä varsojen sepsiksen diagnostiikassa, sepsiksen aiheuttajamikrobien esiintymistä ja mikrobilääkkeiden käyttöä Yliopistollisessa eläinsairaalassa (YES) vuosina 2004–2006. Tutkimusaineisto koostuu yhteensä 90 korkeintaan 10 päivän ikäisenä YES:aan tuodun varsan potilastiedoista. Sairaalaan saapuneista varsoista 30 % oli otettu veriviljelynäyte. Veriviljelynäytteistä positiivisia oli 62,5 %. 60 % positiivisista näytteistä kasvoi vähintään kahta bakteerilajia. Yleisin aiheuttajabakteeri oli Escherichia coli (23,1 %). Yksi eristetyistä E.coli -kannoista oli resistentti ampisilliinille, gentamisiinille ja trimetopriimi-sulfadiatsiinille. Aineiston pienen koon vuoksi tutkimus ei kuitenkaan anna luotettavaa kuvaa eristettyjen aiheuttajamikrobien mikrobilääkeherkkyydestä laajemmin. Sekakasvujen osuus oli suuri ja tyypillisten veriviljelynäytteitä kontaminoivien bakteerilajien (Streptococcus viridans sp., Micrococcus sp., koagulaasinegatiiviset stafylokokit) osuus oli yli 30 % eristetyistä bakteerikannoista. Tämä viittaa ongelmiin veriviljelynäytteenottotekniikassa riittävän aseptiikan saavuttamien osalta. Koagulaasinegatiiviset stafylokokit voivat myös aiheuttaa sepsiksen, mutta niiden merkitys vastasyntyneiden varsojen sepsiksen aiheuttajina on epäselvä.

Tamman istukan rakenteesta johtuen varsa syntyy ilman vasta-aineita, mutta se saa niitä ternimaidon mukana alkaessaan imeä emäänsä. Jos varsa ei saa ternimaitoa tai se saa sitä liian vähän tai liian myöhään, varsa jää ilman vasta-aineita ja sairastuu helposti erilaisiin infektiotauteihin. Vasta-aineet imeytyvät varsan suolistosta syntymän jälkeen noin yhden vuorokauden ajan. Samanaikaisesti vasta-aineiden kanssa varsan vereen imeytyy myös muita ternimaidon proteiineja, mm. entsyymejä. Määrittämällä varsan verestä näitä entsyymejä voidaan epäsuorasti saada selville, onko varsa saanut ternimaitoa vai ei. Yhdeksästä varsasta otettiin verinäytteitä ennen ensimmäistä imemistä ja tietyin aikavälein imemisen jälkeen 32 vrk:teen saakka. Samalla otettiin myös varsan emästä veri- ja kolostrum/maitonäytteet. Verinäytteistä määritettiin vasta-aineet, N-asetyl-beta-D-glucosaminidaasi (=NAGaasi), hapan fosfataasi (=HFOS), beta-glukuronidaasi, gammaglutamyltransferaasi (=GGT), kreatiinikinaasi (=CK), laktaattidehydrogenaasi (=LD) ja totaaliproteiinit. Kolostrum- ja maitonäytteistä määritettiin vasta-aineet, NAGaasi, HFOS ja betaglukuronidaasi. Ennen imemistä kolostrumin vasta-aine- ja entsyymipitoisuudet olivat korkealla, mutta ne laskivat nopeasti, kun varsa alkoi imeä. Varsan seerumissa vasta-aine-, NAGaasi-, CK-, LD- ja totaaliproteiinipitoisuudet nousivat vastaavasti imemisen jälkeen. CK:n ja LD:n nousu ei johtunut niiden imeytymisestä ternimaidosta, vaan niitä vapautui varsan vereen sen omista kudoksista. HFOS, beta-glukuronidaasi ja GGT eivät nousseet merkittävästi varsan seerumissa imemisen jälkeen. Varsan seerumin NAGaasi-aktiviteetti oli alhainen ennen imemistä, mutta se nousi selvästi, kun varsa alkoi imeä runsaasti NAGaasia sisältävää ternimaitoa. Huippunsa varsan seerumin NAGaasi-taso saavutti jo 4 h:n kuluttua ensimmäisestä imemisestä, mutta NAGaasi eliminoitui varsan seerumista nopeasti. Jos varsan seerumin NAGaasi-pitoisuus määritetään 4-8 h:n kuluttua imemisestä, ja se on silloin korkealla, osoittaa tämä varsan absorboineen ternimaidon proteiineja ja siten myös vasta-aineita. Kuitenkaan varsan seerumin NAGaasi-taso ei kerro, kuinka paljon ternimaidon vasta-aineita on imeytynyt seerumiin. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään vastasyntyneen varsan, vasikan ja karitsan passiivista immuniteettia ja esitellään yksinkertaisia menetelmiä, joilla sitä voidaan mitata.

Medetomidiini on alfa-2-adrenoseptorien agonisti, jota käytetään yleisesti eläinlääketieteessä sedaatioon, lihasrelaksaatioon ja kivun lievitykseen. Medetomidiini aktivoi alfa-2-adrenoseptoreita perifeerisesti ja sentraalisesti. Sentraalisesti reseptorien aktivointi johtaa noradrenaliinin vapautumisen vähenemiseen, sentraaliseen sympatolyysiin, sedaatioon, sekä selkäydintasolla kivun lievittymiseen. Perifeerisesti alfa-2-adrenoseptorien aktivoituminen verisuonten seinämissä aiheuttaa vasokonstriktiota, mikä johtaa alfa-2-agonistien hyvin tunnettuihin kardiovaskulaarisiin haittoihin. Muiden perifeeristen alfa-2-adreniseptorien aktivoituminen aiheuttaa metabolisia haittoja, kuten ruoansulatuskanavan hypomotiliteettia, hypoinsulinemiaa, hyperglykemiaa ja lisääntynyttä diureesia useilla eläinlajeilla. Vatinoksaani on perifeerinen alfa-2-adrenoreseptorien antagonisti, jonka on tutkimuksissa eri eläinlajeilla haivattu vähentävän alfa-2-agonistien aiheuttamia kardiovaskulaarisia ja metabolisia haittoja vaikuttamatta merkitsevästi sedaation laatuun. Suomessa on yksi vatinoksaania sisältävä valmiste koirille, jonka indikaationa on lyhytkestoisen sedaatio noninvasiivisten, lievästi kivuliaiden tomenpiteiden ajaksi. Tutkielman kirjallisuuskatsauksessa kuvataan alfa-2-agonistien kardiovaskulaarisia, respiratorisia ja metabolisia haittavaikutuksia rotilla ja muilla eläinlajeilla, sekä taustoitetaan haittoihin johtavia mekanismeja. Lisäksi kuvataan alfa-2-antagonistien vaikutuksia ja erityisesti vatinoksaanin vaikutuksia yhdessä alfa-2-agonistien kanssa eri eläinlajeilla. Tutkielman kokeellisessa osuudessa oli tavoitteena selvittää vatinoksaanin vaikutuksia, kun medetomidiinia, fentanyyliä ja midatsolaamia annostellaan nahanalaisesti rotille. Hypoteesina tutkimuksessa oli, että vatinoksaani lievittää tai estää medetomdiinin kardiovaskulaarisia ja metabolisia haittoja, minkä lisäksi vatinoksaanin annostelu samassa ruiskussa medetomidiinin kanssa nopeuttaa sedaation alkamista. Tutkimus toteutettiin 12 Wistar-rotalla, jotka jaettiin kahteen eri hoitoryhmään. Toiselle ryhmälle annosteltiin medetomidiinin sijasta medetomidiini/vatinoksaani-yhdistelmää. Tutkimuksen aikana monitoroitiin kardiovaskulaarisia muuttujia, sedaatiota ja tutkimuksen lopuksi mitattiin spontaanisti ulos valuneen virtsan määrä, sekä veren glukoosipitoisuus. Medetomidiini/vatinoksaani-yhdistelmällä sedaation alkuun meni merkitsevästi vähemmän aikaa kuin pelkällä medetomidiinilla nahanalaisesti annosteltuna, mutta sedaation taso ei eronnut ryhmien välillä. Vatinoksaani lievitti merkitsevästi medetomidiinin aiheuttamaa limakalvojen kalpeutta. Pelkkää medetomidiinia saaneilla rotilla veren glukoosipitoisuus oli merkitsevästi korkeampi kuin medetomidiinin lisäksi vatinoksaania saaneilla rotilla, minkä lisäksi vatinoksaania saaneiden ryhmässä diureesi oli merkitsevästi vähäisempää. Tutkimuksen tulokset olivat hypoteesien mukaisia, mutta tutkimuksen rajoitteena oli, ettei rotilta saatu mitattua verenpainetta. Tulokset kuitenkin viittaavat siihen, että vatinoksaani yhdessä medetomidiinin kanssa vähentää medetomidiinin haittoja ja näin ollen on käyttökelpoinen myös rottien nukutuksessa.

Maito- ja vedinkanavanäytteitä kerättiin kolme kertaan kuukauden välein 21 lehmästä. Vedinkanavanäytteet kerättiin muoviletkuun, joka oli toisesta päästään laajennettu suppilomaiseksi. Näytteistä tehtiin bakteriologinen tutkimus ja määritettiin NAGaasi-aktiivisuus, maitonäytteistä mitattiin lisäksi solupitoisuus. Suoritettujen tutkimusten perusteella karjan utareterveys näytti olevan suhteellisen hyvä. Bakteriologisesti negatiivisten neljännesten solupitoisuus ja NAGaasi-tasojen aktiivisuus olivat alhaisia. Näissä neljänneksissä ei ollut merkittävää eroa NAGaasi-tasojen välillä vedinkanavassa ja vastaavassa maidossa. Corynebacterium bovis löytyi 12,5% maitonäytteistä ja 33,0% vedinkanavanäytteistä. C. bovis-bakteerin infektoimissa neljänneksissä soluluvut olivat keskimäärin korkeammat kuin bakteriologisesti negatiivisissa neljänneksissä, mutta ero ei ollut tilastollisesti merkitsevä. NAGaasi-tasojen ero näiden neljännesten välillä ei ollut tilastollisesti merkitsevä, vaikka NAGaasi-aktiivisuus oli korkeampi C. bovis -neljänneksissä. Tilastollisesti merkitsevät erot saatiin, kun verrattiin bakteriologisesti negatiivisten neljännesten ja muiden patogeenisten bakteerien injektoimien neljännesten solupitoisuuksia keskenään. Samanlaiset tulokset saatiin vertailtaessa näiden neljännesten NAGaasi-aktiivisuuksia sekä vedintippojen ja maidon NAGaasien eroa. Maidon ja vedintippojen NAGaasi-tasojen vertailussa saatiin tilastollisesti merkitsevät erot, mikä osoittaa, että vedinkanavassa on usein läsnä paikallinen inflammatorinen reaktio. Kirjallisuukatsauksessa käsitellään vedinkanavan osuutta utareen puolustuksessa.

Utaretulehdukset aiheuttavat maidontuottajille merkittäviä tappioita. Vedinten ihon ja vetimenpäiden huono kunto lisää utaretulehduksen riskiä, pidentää lypsyaikaa ja vähentää tuotosta. Vedinkaston käyttö on yksi mahdollinen keino vähentää ja ennaltaehkäistä utaretulehduksia sekä parantaa vedinten ihon ja vetimenpäiden kuntoa. Vedinkastoaineen tarkoitus on tuhota vetimen pinnalla olevia utaretulehduksia aiheuttavia bakteereita ja siten estää niiden pääsy vedinkanavaan. Vedinkaston käyttö ehkäisee parhaiten tartunnallisia utaretulehduksia, jotka leviävät lypsyn yhteydessä. Suomessa tyypillisiä tartunnallisia utaretulehduksia aiheuttavia bakteereja ovat Staphylococcus aureus, koagulaasinegatiiviset stafylokokit sekä Corynebacterium bovis. Vedinkaston käytöllä ei ole hyvää ehkäisevää tehoa ympäristöperäisten bakteerien kuten Streptococcus uberiksen ja Escherichia colin aiheuttamia utaretulehduksia vastaan. Tämä johtuu vedinkastoaineen heikentyneestä vaikutuksesta vetimen pinnalla lypsyjen välillä, jolloin tartunta tapahtuu. Jodi, klooriheksidiini, kloorihappo ja klooridioksidi, lineaarinen alkyylibentseenisulfonihappo sekä maitohappo yhdessä lyhytketjuisten rasvahappojen kanssa ovat vedinkastojen tehoaineita, jotka ehkäisevät uusia utaretulehduksia. Ympäristöperäisiä utaretulehduksia estävät jodi-, klooriheksidiini- ja klooridioksidipohjaiset vedinkastovalmisteet. Vetimen pinnalle kalvon muodostavat vedinkastoaineet suojaavat utaretulehduksilta hieman perinteisiä valmisteita paremmin, mutta niiden käyttöön liittyy riski vedinten ihon ja vetimenpäiden kunnon huononemisesta. Suomessa oli markkinoilla keväällä 2010 38 vedinkastovalmistetta. Yleisimmät vaikuttavat aineet olivat maitohappo ja jodi. Kolmasosasta valmisteita maahantuojien ja valmistajien toimittamien tuotetietojen perusteella ei voitu osoittaa tehoa. Vedinkastoihin lisätään hoitavia aineita tehoaineiden haitallisten vaikutusten vähentämiseksi ja vetimen suojaksi ympäristötekijöitä vastaan. Hoitavien aineiden sopiva pitoisuus on noin 8–10 %. Suurin osa Suomen markkinoilla olevista vedinkastoista sisälsi alle 5 % hoitavia aineita, joista yleisin oli glyseroli. Vedinkastoaineiden käyttöturvallisuustiedotteessa varoitettiin ihmiselle aiheutuvasta terveysvaarasta 74 %:ssa valmisteista. Yleisimpiä vaaroja olivat silmien ja ihon ärsytys, vakavan silmävaurion vaara, myrkyllisen kaasun muodostus, haitallisuus hengitettynä ja syövyttävyys. Vedinkaston käyttäjän tulee välttää omaa altistumista aineelle. Lain mukaan vedinkastoainetta saa käyttää vain välittömästi lypsyn jälkeen ja sen käytöstä on pidettävä kirjaa. Käytettävän vedinkastoaineen pitää olla hyväksytty ja rekisteröity. Vedinkastoaineita koskeva lainsäädäntö perustuu biosididirektiiviin. Biosidien vaikuttavien aineiden arviointiohjelma saadaan päätökseen vuonna 2014. Vedinkastoaineissa sallitut tehoaineet selviävät siihen mennessä. Toistaiseksi vaikuttava aine saa olla arviointia odottava aine kuten maitohappo tai vetyperoksidi. Arvioinnin perusteella markkinoilta on määrätty poistettavaksi isopropanolia ja natriumkloriittia tehoaineena sisältävät valmisteet, mutta lain toteutus on kesken. Tässä lisensiaatintyössä koottiin luettelo Suomessa myytävistä vedinkastovalmisteista helpottamaan sopivan valmisteen valintaa. Luettelossa on arvioitu valmisteiden tehoa sekä ilmoitettu muun muassa vaikuttavat ja hoitavat aineet sekä soveltuvuus automaattilypsyyn.

Alfa2-adrenerginen agonisti deksmedetomidiini on laajassa käytössä sedatiivina eläimillä. Deksmedetomidiini kuitenkin aiheuttaa pienille märehtijöille voimakkaita kardiovaskulaarimuutoksia (mm. bradykardia ja vasokonstriktio) sekä hypoksemiaa heikentäen siten kudosten hapensaantia. Kalsiumkanavan salpaaja verapamiili laajentaa hengitysteitä ja pienentää verenkierron perifeeristä vastusta, ja on ihmisillä käytössä sydän- ja verisuonisairauksien hoidossa. Tämän tutkielman tarkoituksena oli tutkia verapamiilin vaikutuksia deksmedetomidiinin aiheuttamaan hypoksemiaan lampailla. Tutkielman kirjallisuuskatsauksessa käsiteltiin sydän- ja verenkiertoelimistön sekä hengityselimistön rakennetta ja toimintaa, märehtijöiden erityispiirteitä, deksmedetomidiinin ja verapamiilin vaikutuksia. Tutkielman kokeellisessa osiossa 12 suomenlammasta sai kaksi eri hoitoa satunnaisessa järjestyksessä: verapamiili-esilääkitys (0,05 mg/kg) 5 min ennen deksmedetomidiinilla aiheutettua sedaatiota (5 µg/kg) ja deksmedetomidiini ilman esilääkitystä. Lampailta mitattiin 40 minuutin ajan sydämen minuuttitilavuus, keskuslaskimopaine, valtimoverenpaine, sydämen lyöntinopeus sekä valtimoveren happi- ja hiilidioksidiosapaineet. Muuttujia verrattiin hoitojen välillä sekä ajan suhteen. Verapamiili sai aikaan merkitsevän sydämen lyöntinopeuden ja sydämen minuuttitilavuuden nousun ja vähensi perifeeristä vastusta ennen deksmedetomidiinin antamista. Deksmedetomidiini-injektion jälkeen ryhmien välillä ei todettu merkitseviä eroja. Yhteenvetona, verapamiili ei merkitsevästi estänyt deksmedetomidiinin aiheuttamaa hypoksemiaa eikä kardiovaskulaarimuutoksia.

Metabolomiikka on suhteellisen uusi tieteenala, joka tutkii aineenvaihduntatuotteiden eli metaboliittien läsnäoloa ja toimintaa erilaisissa biologisissa näytteissä, kuten veressä, virtsassa tai kudoksissa. Tiedetään, että ruokavalio on yksi merkittävimmistä ulkoisista tekijöistä, joka vaikuttaa yksilön aineenvaihduntaan, jolloin metabolomiikka soveltuukin erinomaisesti juuri ravitsemustutkimuksiin. Ihmisillä ja eläimillä on aikaisemmin tutkittu erilaisten ruokavalioiden vaikutusta isännän aineenvaihduntaan, terveyteen ja hyvinvointiin, mutta koirilla ei ole metabolomiikan avulla aiemmin tehty varsinaista raakaruokaa ja kuivaruokaa vertailevaa tutkimusta. Tutkimuksen tavoitteena oli tutkia kahden eri ruokavalion vaikutusta koirien aineenvaihduntaan ja sen lopputuotteisiin atooppisilla koirilla. Koska aiheesta ei ollut aikaisempaa tutkimustietoa, ei varsinaisia hypoteeseja voitu tehdä. Lisäksi tutkimuksessa käytettiin kohdistamatonta eli hypoteesivapaata metabolomiikan tutkimusta, jolloin näytteistä määritettiin kaikki metaboliitit, jotka pystyttiin. Ihmisillä ja eläimillä aikaisemmin tehtyjen tutkimusten perusteella voitiin kuitenkin tehdä joitain oletuksia esimerkiksi lihapitoisen ruokavalion vaikutuksista tiettyihin metaboliitteihin, mutta aikaisempia tuloksia sovellettaessa tuli kuitenkin ottaa huomioon, että tutkimuksissa oli usein käytetty eri eläinlajia tai ihmistä, eri näytetyyppiä tai eri tutkimusasetelmaa. Tutkimuksessa käytettiin kahdeksaa suomalaista staffordshirenbullterrieriä, joilla oli kaikilla eläinlääkärin toimesta todettu atooppinen ihottuma. Koirat jaettiin tutkimusta varten kahteen ryhmään, joista toinen ryhmä söi koko ruokintakokeen ajan samaa kuivaruokaa ja toinen samaa kaupallista raakaruokaa. Koirat pysyivät kyseisellä ruokavaliolla 4-5 kuukautta. Veren metaboliitit määritettiin seeruminäytteistä ennen ja jälkeen ruokintakokeen. Määritykseen käytettiin massaspektrometria-pohjaista menetelmää ja tulosten analysointiin pääkomponenttianalyysia sekä osittaisen pienimmän neliösumman erotteluanalyysia. Ennen ruokintakoetta määritetyt seerumin metaboliittitasot olivat ryhmien välillä hyvin tasaiset. Ruokintakokeen jälkeen tuloksissa puolestaan todettiin selkeät erot ryhmien välillä, jolloin yhteensä 19 metaboliitissa havaittiin tilastollisesti merkitsevä ero. Tuloksissa havaittiin muutoksia muun muassa useissa metioniinin metaboliaan osallistuvissa metaboliiteissa sekä B6-vitamiinin lopputuotteessa, jotka viittaavat todennäköisesti B6-vitamiinin häiriintyneeseen metaboliaan. Se, onko tämän häiriön taustasyy ruokavaliossa vai esimerkiksi koirien atopiassa, jäi toistaiseksi epäselväksi. Oman tutkimuksemmekin osalta on vielä myöhemmin tulossa aiheeseen liittyviä lisätuloksia, jotka saattavat selventää asiaa. Lisätutkimuksia vaaditaan myös muun muassa määrittämään, johtuvatko raaka- ja kuivaruoan väliset erot veren metaboliittitasoissa niiden ravintokoostumuksen eroista vai esimerkiksi erilaisista valmistustavoista. Muuttuneissa metaboliittitasoissa oli myös joitain yhtäläisyyksiä ihmisillä määritettyjen atooppiseen ihottumaan liittyvien metaboliittien kanssa, mutta tarkempien johtopäätösten tekemiseksi vaaditaan atooppisen ihottuman suhteen vielä lisätutkimuksia muun muassa terveiden ja sairaiden koirien välisten metaboliittitasojen vertailussa mahdollisten atooppiseen ihottumaan koirilla linkittyvien metaboliittien löytämiseksi.

Verenlasku on tärkeä osa teurastusta ja se parantaa huomattavasti lihan säilyvyyttä. Tässä kirjallisuuskatsauksessa perehdytään asioihin, jotka vaikuttavat verenlaskun tehokkuuteen ja käytännön suorittamiseen märehtijöillä. Teurastusta ja verenlaskua säädellään lainsäädännöllä, mutta teurastustapoja on kuitenkin käytössä useita. Vaihtelua on esimerkiksi eläimen tainnutustavassa, asennossa ja verenlaskun toteuttamistavassa. Verenlasku voidaan toteuttaa rintapistolla tai kaulaviillolla. Myös kaulaviillon paikassa on vaihtelua. Merkittävä ero näiden kahden tekniikan välillä on se, mitkä verisuonet katkaistaan. Rintapistolla katkaistaan sydämestä lähtevä verisuoni, joka jakautuu arteria carotis communiksiksi ja arteria vertebralikseksi. Kaulaviillolla katkaistaan ainoastaan a. carotis communikset, joten veri pääsee päähän edelleen a. vertebraliksesta. Eläinsuojelullisesti tämä aiheuttaa ongelman erityisesti rituaaliteurastuksessa, jossa eläintä ei tainnuteta ennen verenlaskua. Eläin, jolla ainoastaan kaulasuonet on katkaistu, menettää tajuntansa hitaammin kuin eläin, jolle on tehty rintapisto. Sydämen pumppaus tehostaa veren poistumista ruhosta. Tämän vuoksi elintarvikehygienian kannalta kannattaa pyrkiä siihen, että sydän ei pysähdy heti tainnutuksessa ja verenlasku aloitetaan nopeasti tainnutuksen jälkeen. Eläimen tajunta ei saa palautua tainnutuksen jälkeen, joten myös siksi verenlaskun on tapahduttava nopeasti. Naudoilla lisähaastetta verenlaskuun tuo taipumus valeaneurysmamuodostukseen, joka hidastaa verenvuotoa tai jopa lopettaa sen. Valeaneurysmamuodostus on kaulaviillolla tehdyn verenlaskun ongelma. Tutkimuksissa on huomattu, että valeaneurysmia muodostui vähemmän viilloissa, jotka tehtiin korkealle kaulaan. Valeaneurysmia muodostuu ilmeisesti korkean verenpaineen vuoksi. Siksi naudoilla niitä muodostui enemmän, jos verenlasku tehtiin eläimen roikkuessa linjassa. Toisaalta rintapistolla tehty verenlasku on nopeampaa silloin, kun eläin roikkuu linjassa verenlaskun alussa. Tappavalla tainnutusmenetelmällä on mahdollista viivästyttää verenlaskua niin, että sitä ei tehdä välittömästi tainnutuksen jälkeen. On kuitenkin huomattu, että jo minuuttien viivytys vähentää ruhosta poistuneen veren määrää. Jäännösveri on kuitenkin lähinnä elimissä, eikä viivytys merkittävästi nosta lihan verimäärää. Puutteellinen verenlasku on mahdollista havaita esimerkiksi lihan punaisuudesta ja tällöin ruho on hylättävä lihantarkastuksessa. Verenlaskuun vaikuttavia tekijöitä on paljon ja niitä on tutkittu melko paljon, mutta osa tuloksista on ristiriidassa keskenään. Lisäksi joitain osatekijöitä on tutkittu huomattavasti vähemmän kuin toisia. Kirjallisuuskatsauksen perusteella on mahdollista toteuttaa verenlasku niin, että se on tehokasta ja eläimelle mahdollisimman vähän stressiä aiheuttavaa. Inhimillisen virheen mahdollisuus on kuitenkin aina olemassa ja näitä tilanteita varten on oltava riittävät keinot taata, että eläin ei kärsi.

Verisivelyn avulla voidaan tutkia ääreisverenkierrossa kiertäviä verisoluja. Verisivelyn tutkiminen antaa tärkeää tietoa sairaan eläimen puna- ja valkosoluista sekä verihiutaleista ja sen avulla voidaan havaita mahdollisia solunsisäisiä inkluusioita, kasvainsoluja sekä taudinaiheuttajia. Usein verisively tehdään koneellisesti saatujen poikkeavien veriarvojen tarkistamiseksi. Sen valmistaminen klinikalla on nopeaa ja yksinkertaista ja sivelyn värjäyksessä käytetään yleensä Romanowsky-tyyppisiä värjäyksiä, kuten Diff-Quik-värejä. Koirilla esiintyy useita tarttuvia tauteja, joiden taudinaiheuttajat on mahdollista havaita verisivelystä. Tällaisia tauteja ovat muun muassa koiran babesioosi, hepatozoonoosi, anaplasmoosi, ehrlichioosi, hemotrooppinen mykoplasmoosi, sydänmatotauti sekä penikkatauti. Näitä tauteja tavataan erityisesti Euroopassa, mutta Suomessa niistä esiintyy anaplasmoosia sekä harvinaisina tapauksina penikkatautia. Useat taudeista leviävät vertaimevien punkkien ja hyttysten välityksellä ja osalla niistä on sama vektori. Tarttuvien tautien aiheuttamat oireet voivat vaihdella johtaen pahimmillaan koiran vakavaan sairastumiseen ja kuolemaan. Tautien yhteisinfektioissa oireet ovat yleensä vakavammat. Moni tartunnoista on hoidettavissa lääkkeellisesti, mutta koirat voivat jäädä niiden kroonisiksi kantajiksi. Vektorien välttäminen sekä erilaiset häätövalmisteet ja karkotteet ovat tärkeä osa tartuntojen ehkäisyä. Osa tartunnoista voi tapahtua muun muassa verensiirron välityksellä, minkä vuoksi verta luovuttavat koirat tulisi tutkia tarttuvien tautien varalta. Verisivelyn tutkiminen on hyvä apuväline koiran tarttuvien tautien diagnosoinnissa. Taudinaiheuttajan havaitsemiseen vaikuttavat esimerkiksi tartunnasta kulunut aika, taudinkuva ja oireiden vakavuus. Taudinaiheuttajan esiintyminen verisivelynäytteessä vaihtelee ja sivelyssä saattaa esiintyvä artefaktoja tai muita solunsisäisiä kappaleita, jotka voidaan virheellisesti tulkita taudinaiheuttajiksi. Tutkimustuloksen luotettavuuteen vaikuttaa lisäksi tutkijan harjaantuneisuus. Diagnoosin varmistamiseksi käytetään usein polymeraasiketjureaktiotestiä (PCR) sekä vasta-ainetutkimuksia. Tässä kirjallisuuskatsauksessa käsiteltäviä koiran tarttuvia tauteja tavataan Suomessa ja muissa Euroopan maissa, joten niitä voi esiintyä etenkin matkustavilla koirilla ja tuontikoirilla. Eläinlääkärin on hyvä osata epäillä tarttuvaa tautia koiran oireiden ja historian perusteella, jotta hoito voidaan aloittaa ajoissa. Verisivelyn tutkiminen klinikalla on halpaa ja nopeaa ja se voi antaa paljon lisätietoa tarttuvaa tautia epäiltäessä.

Koiran henkitorvi on hengityselimistön osa, joka yhdistää ylemmät hengitystiet keuhkohin mahdollistaen hengitysilman kulkeutumisen keuhkorakkuloihin. Henkitorvi koostuu limakalvosta, rustorenkaista, sileälihaskerroksesta sekä tunica adventitiasta. Tavallisimpia koiran henkitorven sairauksia ovat koirien tarttuva henkitorven ja keuhkoputkien tulehdus eli kennelyskä, trakeobronkomalasia ja henkitorven kollapsi. Muihin henkitorven sairauksiin lukeutuvat kasvainsairaudet, loissairaudet sekä synnynnäiset epämuodostumat kuten henkitorven hypoplasia. Henkitorven diagnostisessa kuvantamisessa tärkeimmät kuvantamismenetelmät ovat tietokonetomografia, röntgenkuvaus ja tähystystutkimus. Muita mahdollisia kuvantamismenetelmiä ovat ultraäänitutkimus sekä läpivalaisu. Henkitorven sairauksia ja kuvantamista käsitellään tutkielman kirjallisuuskatsausosuudessa. Tässä retrospektiivisessa tutkimuksessa mitattiin 58 koiran henkitorven läpimittoja röntgen- ja tietokonetomografiakuvista. Mittauskohdat olivat rintaontelon apertuura sekä carina. Mittaus toistettiin joka kuvasta kolme kertaa. Lisäksi mitattiin rintaontelon apertuuran läpimitta sekä kolmannen kylkiluun paksuus, joita käytettiin suhteuttamaan henkitorven kokoa eläimen kokoon. Tutkimuksessa havaittiin, että molemmilla menetelmillä henkitorven läpimitta oli suurempi carinan kohdalla kuin rintaontelon apertuuran kohdalla. Lisäksi havaittiin, että tietokonetomografiassa henkitorven läpimitta oli carinan kohdalla pienempi kuin röntgenkuvassa. Rintaontelon apertuuran kohdalla menetelmien välillä ei ollut eroa henkitorven läpimitassa. Aiemmissa aiheesta tehdyissä tutkimuksissa on havaittu röntgenkuvien aliarvioivan henkitorven läpimittaa verrattuna tietokonetomografiaan, mihin on saattanut vaikuttaa erot kuvaustavoissa verrattuna tähän tutkimukseen. Rintaontelon apertuuran läpimitta ja kolmannen kylkiluun läpimitta olivat tutkimuksessa suurempia röntgenkuvissa kuin tietokonetomografiassa. Tämä johtunee vaikeuksista saada tietokonetomografian kuvista mittaus tehtyä samasta kohdasta kuin röntgenkuvasta tehty mittaus. Tämä vaikutti myös apertuuran ja kylkiluun läpimittaan suhteutettuihin tuloksiin. Havaittiin, että henkitorven läpimitta rintaontelon apertuuran kohdalla suhteessa rintaontelon apertuuran läpimittaan (TD/TI) sekä henkitorven läpimitta carinan kohdalla suhteessa kolmannen kylkiluun läpimittaan (TT/3R) olivat suurempia tietokonetomografiassa kuin röntgenkuvissa. Henkitorven läpimitan havaittiin tutkimuksessa olevan sisäänhengitysvaiheessa suurempi kuin uloshengitysvaiheessa. Tämä johtunee henkitorvea ympäröivien kudosten paineen vaihteluista hengitysvaiheiden välillä. Tutkimuksessa paino korreloi vahvasti henkitorven läpimittaan. Valkoisilla länsiylämaanterriereillä oli tutkimuksessa keskimäärin pienempi henkitorven läpimitta kuin muiden rotujen edustajilla. Iällä oli käänteisesti kohtalaisesti korreloiva suhde henkitorven läpimittaan, mutta tämä todennäköisesti johtui tutkimuksen potilasmateriaalista, jossa iäkkäitä valkoisia länsiylämaanterrierejä oli suuri osuus. Sukupuolella ei tutkimuksessa havaittu olevan merkitystä henkitorven läpimittaan. Mittauskertojen vaikutusta tuloksiin testattiin vertailemalla eri mittauskerroilla saatuja henkitorven läpimittoja. Mittauskertojen välinen vaihtelu, coefficient of variation, oli eri kohdista mitattuna 2,29 % ja 4,01 % välillä. Tilastollisesti merkittävä ero mittauskertojen välillä havaittiin tietokonetomografiamittauksissa verrattaessa kolmatta mittauskertaa ensimmäiseen ja toiseen mittauskertaan. Röntgenkuvien eri mittauskerroilla ei havaittu tilastollisesti merkittäviä eroja.