Browsing by Issue Date

Vastasyntyneillä varsoilla ei ole lainkaan vasta-aineita veressään, minkä vuoksi ne tarvitsevat heti synnyttyään ternimaitoa, josta vasta-aineita imeytyy ruuansulatuskanavan kautta verenkiertoon. Mikäli vasta-aineiden saaminen epäonnistuu, varsat eivät pysty taistelemaan ympäristön patogeeneja vastaan ja ovat suuressa riskissä sairastua vakaviin yleistulehduksiin, jotka voivat johtaa sepsikseen ja kuolemaan. Epäonnistunutta vasta-aineiden saantia kutsutaan FPT:ksi (failure of passive transfer) eli vasta-ainepuutokseksi. FPT on tärkeä tunnistaa nopeasti ja luotettavasti heti sairaan varsan vierellä. Yliopistollisessa Hevossairaalassa FPT:n tunnistamiseen käytetään SNAP-foal IgG -pikamenetelmää, jolla mitataan varsan veren vasta-ainepitoisuutta semikvantitatiivisesti. Menetelmä ei kuitenkaan ole täysin luotettava, minkä vuoksi tutkimus vaihtoehtoisista menetelmistä oli tarpeen. Lisensiaatintyön tutkimusosuudessa verrattiin SNAP-testiä uuteen LUCIA foal IgG -menetelmään ja tulokset tarkistettiin SRID:llä (Single Radial Immunodiffusion), joka on vasta-ainepitoisuuden määrityksessä käytetty standardimenetelmä. Tutkimukseen käytettiin Hevossairaalan potilasvarsoista kerättyjä ylijäämäverinäytteitä. Kaikki menetelmät suoritettiin valmistajien ohjeiden mukaisesti. Lisäksi tutkittiin LUCIA-menetelmään vaikuttavia mahdollisia virhelähteitä, kuten näytteiden pitkää säilytysaikaa ja eri verituotteesta määritystä, sillä näitä ei ollut tutkittu aikaisemmin. Molemmille vertailtaville menetelmille laskettiin niiden luotettavuudesta kertovat herkkyys ja tarkkuus sekä ennustearvot. Odotuksena oli, että LUCIA täysin kvantitatiivisena menetelmänä on luotettavampi. Aiempien tutkimusten perusteella odotettiin, että SNAP-testin tarkkuus olisi heikko. Tutkimuksessa todettiin odotusten mukaisesti, että LUCIA on herkempi kuin SNAP-menetelmä ja sen negatiivinen ennustearvo on huomattavasti parempi. Vastoin odotuksia, molemmat testit olivat kuitenkin tarkkuudeltaan yhtä hyviä. Tutkimuksessa todettiin, että LUCIA:n tuloksiin ei vaikuttanut näytteiden pitkä jääkaappisäilytys eikä käytetty verituote. SNAP-testin käytössä oli suurempi todennäköisyys virheisiin ja sen tulokset olivat vaikeampia tulkita kuin numeerisen vastauksen antavan LUCIA-testin. LUCIA todettiin kaiken kaikkiaan luotettavammaksi menetelmäksi ja sen antama numeerinen tulos voi helpottaa hoitopäätösten tekoa

Tutkielman tavoitteena on käsitellä koirien tavallisimpia ja kliinisesti merkityksellisimpiä rytmihäiriöitä sekä niiden hoitoa. Koirilla esiintyvistä rytmihäiriöistä yleisin on eteisvärinä ja toiseksi yleisimpiä kammioperäiset rytmihäiriöt. Kliinisesti merkityksellisiä rytmihäiriöitä ovat erityisesti kammiolisälyönnit, sillä ne voivat yleistyessään edetä pahanlaatuisiksi kammiotakykardioiksi tai kammiovärinäksi, joka on potilaalle hengenvaarallinen. Koirilla esiintyy useita erilaisia rytmihäiriöitä, joiden oireet, syntysyyt, kliininen merkitys ja hoito voivat erota toisistaan huomattavasti. Osa rytmihäiriöistä voivat olla oireettomia, eikä niiden hoitoon tarvita lääkityksiä, mutta osa rytmihäiriöistä voi johtaa pyörtymiseen tai jopa kuolemaan. Sydämen rytmihäiriöitä voi esiintyä primaarisina sairauksina, jolloin ne ovat seurausta sydämen omista toimintahäiriöistä. Tällaisia ovat esimerkiksi johtumishäiriöt tai ylimääräiset impulssilähteet. Lisäksi rytmihäiriöitä voi esiintyä erilaisten rakenteellisten tai toiminnallisten sydänsairauksien yhteydessä, jolloin rytmihäiriöt voivat olla seurausta sydänlihassolujen rakenteen muuttumisesta ja häiriintymisestä. Rytmihäiriöt voivat liittyä sekundaarisina myös erilaisiin sairaustiloihin, jolloin on tärkeää hoitaa myös taustalla olevaa sairautta rytmihäiriön lisäksi. Rytmihäiriöiden tarkka diagnostiikka koirilla voi olla haastavaa, sillä diagnoosin tekemiseksi tarvitaan riittävä määrä tarpeeksi laadukasta sydänsähkökäyrää. Jotkut rytmihäiriöistä voidaan saada kiinni klinikalla tehdyn sydänsähkökäyrätutkimuksen yhteydessä, mutta osa potilaista tarvitsee myös sydänsähkökäyrän pitkäaikaisrekisteröinnin eli Holter-tutkimuksen. Holter-tutkimus on tarpeellinen erityisesti pyörtyvillä potilailla sekä dilatoivan kardiomyopatian diagnostiikassa varsinkin dobermanneilla ja boksereilla, joilla Holter-tutkimuksessa löydetyt kammiolisälyönnit voivat viitata dilatoivaan kardiomyopatiaan. Hoito perustuu potilaan tilanteesta tehtyyn kokonaisarvioon. Yksittäisiä eteis- tai kammiolisälyöntejä ei välttämättä tarvitse hoitaa tai lääkitä jos ne eivät aiheuta potilaalle hemodynaamisia riskejä, mutta ne voivat enteillä vakavampia häiriöitä sydämen toiminnassa. Jos kuitenkin rytmihäiriöt aiheuttavat potilaalle kliinisiä oireita tai niitä esiintyy runsaasti, lääkitys voidaan aloittaa kliinisten oireiden ja mahdollisen äkkikuoleman välttämiseksi.

Staphylococcus aureus (S. aureus) on ihmisten ja eläinten limakalvojen ja ihon normaalimikrobistoon kuuluva bakteeri. S. aureus on opportunistinen patogeeni, ja se voikin aiheuttaa oireilevan infektion immuunipuutteiselle henkilölle. S. aureus aiheuttaa pääasiassa eriasteisia ihotulehduksia ja virtsatieinfektioita. Metisilliiniresistentti Staphylococcus aureus (MRSA) on antibioottikäytön seurauksena kehittynyt, beetalaktaameille ja usein muillekin mikrobilääkeryhmille vastustuskykyinen S. aureuksen muoto. Varsinkin huolimaton antibioottien käyttö valikoi mikrobilääkkeille vastustuskykyisiä bakteerikantoja ja antaa niille kilpailuetua elinympäristössä. Runsaan antibioottien käytön takia sairaalat ovat otollisia paikkoja MRSA:n leviämiselle ja selviytymiselle. MRSA aiheuttaa tyypillisesti leikkaushaavainfektioita, mutta se pystyy aiheuttamaan samoja sairauksia kuin mikrobilääkkeille herkkä muotonsakin. MRSA voi aiheuttaa yksittäisten tulehdusten lisäksi myös epidemioita, ja se onkin 2000-luvulla aiheuttanut jo kolme taudinpurkausta Helsingin Yliopistollisessa hevossairaalassa. Lisäksi MRSA on zoonoottinen bakteeri, eli se voi tarttua eläimistä ihmisiin ja toisinpäin. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, leviääkö metisilliiniresistentti Staphylococcus aureus hevosten välillä talliolosuhteissa ja mitkä tekijät talleilla ja hevosissa tähän mahdollisesti vaikuttavat. MRSA:n leviämistä on tutkittu sairaalaolosuhteissa, mutta sairaalaympäristön ulkopuolisista tartunnoista hevosilla on vähemmän tutkimustietoa. Hypoteesina oli, että MRSA leviää talleilla heikommin kuin sairaalaolosuhteissa, sillä talleilla MRSA:n tartuntapaine on pienempi kuin sairaalaympäristöissä. Tutkimuksen tallit (n = 11) valittiin siten, että niiltä oli kuluneen vuoden aikana ollut Yliopistollisessa hevossairaalassa hoidossa vähintään yksi sellainen hevonen, joka oli kotiutuessaan antanut positiivisen MRSA-näytteen. Näistä niin sanotuista nollahevosista (n = 13) lähtöisin olevia tartuntoja talleilla yritettiin saada kiinni MRSA-seulontanäytteillä. Ennen näytteenottoa talleille lähetettiin kyselylomakkeet talleista ja hevosista. Kyselylomakkeiden avulla kartoitettiin MRSA:n leviämiseen liittyviä riskitekijöitä, kuten hevosten turpakontaktin mahdollisuutta, karsinaratkaisuja, hevosten määrää, ikää ja rotua, saatuja antibioottikuureja, kirurgiaa sekä aiempia sairaalahoitoja. Tutkimuksessa havaittiin MRSA:n leviävän talleilla hevosten välillä vain tietyissä olosuhteissa. Tilastollisesti merkitseviä tartunnalle altistavia tekijöitä olivat nuori ikä, kirurgiset operaatiot ja tietyntyyppiset, läheisen kontaktin mahdollistavat pitoratkaisut. Ratsuhevosena toimiminen taas osoittautui tilastollisesti tartunnalta suojelevaksi tekijäksi. Virhelähteenä ja epävarmuutta luovana tekijänä tutkimuksessa oli tutkimusasetelma sekä saatujen positiivisten tulosten vähäinen määrä. Tutkimustuloksia ei voi tällaisenaan suoraan yleistää, vaan lisää tutkimuksia tarvittaisiin ainakin tilastollisesti merkitsevien muuttujien osalta isommalla otannalla.

Hypertyreoosi eli kilpirauhasen liikatoiminta on kissoilla vuosi vuodelta enemmän tavattu kilpirauhassairaus. Hypertyreoosin esiintyvyys on lisääntynyt merkittävästi 1970-luvun lopulta lähtien, jolloin siitä raportoitiin ensimmäisen kerran. Nykyään se on jo vanhojen kissojen yleisin endokrinopatia eli umpieritteisten elinten sairaus. Bromattujen palonestoaineiden käyttö lisääntyi samoihin aikoihin lisääntyneen hypertyreoosin kanssa herättäen epäilyksiä niiden yhteydestä hypertyreoosiin. 2000-luvulle tultaessa bromattujen palonestoaineiden käyttö on rajoitusten ja kieltojen seurauksena vähentynyt merkittävästi. Erittäin pysyvän luonteensa vuoksi monia palonestoaineita kuitenkin löytyy ympäristöstä ja kissojen verestä edelleen merkittäviä määriä. Riskitekijöitä kissan hypertyreoosille on tutkittu jo varsin kattavasti siitä lähtien, kun sen huomattiin sairautena yleistyvän, ja mahdollisia riskitekijöitä hypertyreoosille onkin havaittu useita erilaisia. Eniten tutkimuksissa esiin tuleva riskitekijä hypertyreoosille vaikuttaisi olevan kissan korkea ikä, mutta myös esimerkiksi hiekkalaatikon käyttöä ja purkkiruokaa on useammissa epidemiologisissa tutkimuksissa ehdotettu riskitekijöiksi. Kirjallisuudessa eniten esiin tulevia mahdollisia aiheuttajia hypertyreoosille ovat erilaiset vierasaineet kissan elinympäristössä ja ravinnossa, esimerkiksi T4-analogit, jotka muistuttavat rakenteeltaan kilpirauhashormoni tyroksiinia ja voivat siten johtaa hypertyreoosiin. Toistaiseksi ei kuitenkaan ole pystytty osoittamaan yksittäistä tekijää, joka voisi täysin selittää hypertyreoosin lisääntynyttä esiintymistä kissoilla. Kaikki mahdolliset aiheuttajat vaativat vielä lisätutkimuksia, jotta niiden yhteydestä hypertyreoosiin voitaisiin varmistua. Suuri osa tähän mennessä kissan hypertyreoosiin liittyvistä tutkimuksista on keskittynyt yksittäisiin riskitekijöihin eikä ole muodostanut kokonaiskuvaa eri riskitekijöistä tai mahdollisista hypertyreoosin aiheuttajista. Todennäköisesti hypertyreoosin kehittymiseen kissalla vaikuttavatkin yksittäisen tekijöiden sijaan monet eri tekijät. Tämä kirjallisuuskatsaustutkielma tutkii kilpirauhasen liikatoimintaa ja mahdollisia syitä ja riskitekijöitä sen kehittymiselle. Tarkoituksena on selvittää, mitkä tekijät nykykäsityksen mukaan voisivat olla kissan hypertyreoosin kehittymisen taustalla ja mitkä mahdolliset aiheuttajat vaatisivat vielä lisätutkimuksia. Tutkimuksessa käsitellään ensin kilpirauhasen normaalia fysiologiaa ja hormonaalista säätelyä, struumaa eli kilpirauhasen suurentumista sekä hypertyreoosin oirekuvaa ja diagnosointia kissoilla. Sitten esitellään erilaisia ympäristön vierasaineita, jotka ovat tutkimuksissa osoittautuneet mahdollisiksi kissan hypertyreoosin aiheuttajiksi. Tämän jälkeen käydään läpi kissan kykyä käsitellä vierasaineita elimistössään, jonka jälkeen syvennytään hypertyreoosin mahdollisiin aiheuttajiin ja niiden vaikutuksiin ja mahdollisiin vaikutusmekanismeihin kissoilla. Ennen pohdintaosiota vertaillaan vielä maantieteellisiä eroja tutkimuksissa kissalla havaittujen hypertyreoosin riskitekijöiden välillä. Lopuksi pohditaan olemassa olevien tutkimusten perusteella sitä, onko jokin aiheuttaja todennäköisempi kuin toinen ja millaisia tutkimuksia vastaisuudessa tarvittaisiin, jotta kissan hypertyreoosin aiheuttajista voitaisiin varmistua. Kissan hypertyreoosin riskien ja mahdollisten aiheuttajien tunnistaminen mahdollistaisi jatkossa myös hypertyreoosin kehittymisen ehkäisemisen kissoilla.

Kuumapolttonupoutus on yleinen vasikoille tehtävä, kipua ja stressiä aiheuttava toimenpide, jonka tarkoituksena on estää sarvien kasvaminen tuhoamalla sarvenaiheet. Suomessa nupoutuksen yhteydessä tulee käyttää rauhoitusta, paikallispuudutusta ja kipulääkitystä. Ennen nupoutusta annettu rauhoitusaine vähentää vasikan kokemaa kipua ja stressiä sekä vasikan fyysisen paikallaan pitämisen tarvetta toimenpiteen aikana. Tutkimuksemme tavoitteena oli selvittää ja vertailla lihaksensisäisen ksylatsiinin, detomidiinin sekä detomidiini-ketamiini-yhdistelmän vaikutuksia sedaatioon sekä kivunlievitykseen kuumapolttonupoutuksen yhteydessä. Tutkimushypoteesimme oli, että edellä mainitut rauhoitusaineet tuottaisivat vertailukelpoisen sekä nupoutukseen riittävän sedaation. Tutkimuksessamme oli mukana 15 kliinisesti tervettä 18 ± 4 päivän ikäistä vasikkaa, jotka nupoutettiin rauhoitettuina, kipulääkittyinä ja paikallispuudutuksessa. Vasikat jaettiin rauhoitusaineen perusteella satunnaisesti kolmeen ryhmään: ryhmän X (n=5) vasikat rauhoitettiin ksylatsiinilla 0,2 mg/kg, ryhmän D (n=4) vasikat detomidiinilla 40 µg/kg ja ryhmän DK (n=6) vasikat detomidiini-ketamiini-yhdistelmällä, jossa oli detomidiinia 20 µg/kg ja ketamiinia 2 mg/kg. Tutkimuksessa arvioitiin rauhoituksen kestoa ja syvyyttä (Clinical sedation score, CSS), kipua (Pain score, PS), sarvenaiheen ympäryksen mekaanista kipukynnystä sekä kudosturvotusta, reaktiota paikallispuudutukseen ja nupoutukseen sekä ruumiinlämpöä. Pienen otoskoon vuoksi tilastollisia analyysejä ei tehty, ja tulokset päädyttiin esittämään kuvailevalla tavalla. Rauhoitusaineprotokollat tuottivat paikallispuudutteen annostelemiseksi sekä kuumapolttonupoutuksen suorittamiseksi riittävän sedaation. Neljä vasikkaa reagoi lievästi paikallispuudutukseen ja kaksi nupoutukseen; rauhoitusainetta ei tarvinnut kuitenkaan lisätä yhdellekään vasikalle. X-ryhmän vasikoilla aika makuulle käymisestä seisomaan nousemiseen oli keskimäärin pisin, 65,6 ± 21,5 min ja DK-ryhmässä lyhin, 50,8 ± 18,6 min. Syvin sedaation taso saavutettiin X- ja DK-ryhmissä keskimäärin hieman aiemmin ja sedaatio oli syvempi kuin D-ryhmässä. Sekä X- että DK-ryhmässä useammalle vasikalle annosteltiin lisäkivunlievitystä PS-arvon ylitettyä 10/21. Mekaaninen kipukynnys tutkittiin vain 11 vasikalta johtuen 4 vasikan puuttuvista kirjauksista. Mekaaninen kipukynnys oli rauhoitteen annon jälkeen alhaisimmillaan X- ja D-ryhmässä T24H (X: 18,3 ± 3,4 N ja D: 25,3 ± 7,5 N) ja DK-ryhmässä T240 (12,0 ± 1,2 N). X-ryhmässä alin mitattu ruumiinlämpö rauhoitteen annon jälkeen oli 36,5 °C; D-ryhmässä 38,0 °C ja DK-ryhmässä 37,4 °C. Tulosten perusteella ksylatsiini, detomidiini ja detomidiini-ketamiini-yhdistelmä soveltuvat vasikan nupoutusrauhoitukseen. Nupoutukseen reagoiminen ja lisäkivunlievityksen tarve kertovat kuitenkin riittämättömästä kivunlievityksestä nupoutuksen aikana sekä nupoutuksen jälkeisinä tunteina. Koska tutkimuksemme seurantajakso jatkui vain 24 tuntia rauhoituksesta, olisi rauhoitusaineiden pitkäaikaisempia vaikutuksia mielenkiintoista tutkia lisää. Pienen otoskoon ja tilastollisten analyysien puuttumisen vuoksi tutkimustulosten varmentaminen suuremmalla otannalla olisi järkevää.

Emakon ternimaito on porsaiden ensimmäisen vuorokauden aikana tärkeä niiden kasvua edistävä tekijä. Ternimaidon määrän ja immunoglobuliinipitoisuuden tiedetään olevan porsaiden kasvuun vaikuttavia muuttujia, mutta ternimaidon metabolisen profiilin tutkimus on verrattain tuore tutkimuskohde. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on tarkastella tunnettuja emakon ternimaidon metaboliitteja, näiden vaikutusta porsaiden terveyteen ja niiden määrän vaihteluun liittyviä tekijöitä sekä tunnistaa mahdollisia uusia metaboliitteja. Rasva on ternimaidossa tärkein porsaiden energian lähde ja rasvahappokoostumuksella voi olla merkitystä energian hyödyntämisessä, lyhytketjuiset ja tyydyttymättömät rasvahapot voivat olla porsasterveydelle hyödyllisimpiä. Laktoosin määrä kuvaa laktogeneesin kehittyneisyyttä, mutta voi aikaistaa porsaiden suoliston sulkeutumista ja häiritä riittävää immunoglobuliinien saantia. Arginiini on porsaille välttämätön aminohappo, joka edistää sikiöterveyttä ja emakon utareen kehittymistä, mistä syystä sen määrä voi olla vähäinen hyvin kasvavien emakoiden ternimaidossa. Kreatiini voi edistää porsaiden kasvua ja arginiinin hyödyntämistä. Tauriini edistää porsaiden kasvua ja hermoston kehittymistä sekä vähentää porsaskuolleisuutta. Asetaatti edistää painon kehitystä. N-asetyyliglukosamiini vähentää porsaskuolleisuutta. Kreatiini, myo-inositoli ja O-fosfokoliini voivat edistää IgG:n imeytymistä toistaiseksi tuntemattomasta syystä. Inositolien korkea määrä on kuitenkin yhdistetty myös heikentyneeseen kasvuun ja lisääntyneeseen porsaskuolleisuuteen. Glysiini on porsaille tärkeä aminohappo, jonka korkea määrä voi kuitenkin viitata emakon heikentyneeseen kuntoon. Dimetyyliamiini ja cis-akonitaatti lisäävät porsaskuolleisuutta. Histamiini, allantoiini ja lyhytketjuiset rasvahapot, kuten butyraatti, voivat kuvastaa emakon parempaa ravitsemustilaa ja normaalimikrobiston laatua. Mannitoli voi toimia tulehduksen indikaattorina. Ternimaidon määrään ja laatuun voidaan oleellisesti vaikuttaa lopputiineyden aikaisella ruokinnalla. Oikeanlainen kuitu voi merkittävästi vaikuttaa ternimaidon määrään ja laatuun. Emakoiden arginiini- ja β-hydroksi-β-metyylibutyraattilisillä on myös merkittäviä vaikutuksia. Myös runsasenergisen rehun lisä voi edistää laktaatiotulosta. Ensikoiden ja neljännen porsimiskerran jälkeisten emakoiden ternimaidon määrä ja laatu ovat verrattain heikompia. Rodulla ja porsimisen vuodenajalla on vaikutusta ternimaidon koostumukseen, mutta näiden merkitys ei ole vielä tiedossa. Liian aikainen porsiminen voi heikentää ternimaidon määrää ja laatua. Ternimaidon koostumuksen paremmalla tuntemisella voidaan edistää porsaiden ja emakoiden terveyttä. Uudet tutkimukset moderneilla runsastuottoisilla emakoilla voivat lisätä tietoa ternimaidon metaboliittien merkityksestä.

Tämän tutkielman tarkoituksena oli selvittää ja tutkia suolistomikrobiston merkitystä vieroittamattomien porsaiden kasvuun. Tutkielma sisältää tutkimusosuuden. Tässä työssä keskityttiin vieroittamattomiin porsaisiin ja niistä saatuihin tutkimustuloksiin. Porsaiden sairastavuudessa ja kasvunopeudessa on yleensä eroja, vaikka porsaat kasvavat samankaltaisissa olosuhteissa. Suoliston mikrobiomin koostumus on yksi kasvuun vaikuttava tekijä. Porsailla, jotka kasvavat nopeammin ja ovat neljän viikon iässä suurempia kuin muut pahnueen porsaat, on havaittu suoliston mikrobiomissa tiettyjä suotuisia, kasvua edistäviä bakteerikantoja. Samalla porsailla, jotka kasvavat hitaasti ja ovat keskimääräistä pienempiä neljän viikon iässä, on taas havaittu olevan epäsuotuisia suoliston bakteerikantoja. Tutkimuksemme hypoteesi oli, että suoliston mikrobiomi eroaa nopeasti kasvavilla ja hitaasti kasvavilla porsailla. Tutkimuksemme tavoitteena oli tutkia suolistomikrobiston kehittymistä porsailla syntymästä vieroitukseen ja selvittää suolistomikrobiston yhteyttä kasvun kehitykseen suurella määrällä porsaita. Tutkimuksessa oli mukana neljä sikalaa, joista kahdessa oli käytössä häkkiporsitus, yhdessä vapaaporsitus yksilökarsinassa ja yhdessä ryhmäimetys vapaaporsituksessa. Mukana oli yhteensä 40 emakkoa ja 170 naarasporsasta. Jokaisella tilalla suoritettiin näytteenotto ja punnitseminen neljä kertaa niin, että ensimmäisellä kerralla kaikilta emakoiden naarasporsailta otettiin näytteet ja toisella kerralla mukaan valikoitiin pahnueen suurimpia ja pienimpiä porsaita. Ulostenäytteenotto suoritettiin keräämällä näyte vanupuikolla peräsuolesta minigrip-pussiin, ja näyte jäädytettiin. Punnitseminen tehtiin käyttäen joko koukku- tai ihmisvaakaa. Porsaille laskettiin tutkimuksen aikana keskimääräinen päiväkasvu. Ulostenäytteistä mikrobien DNA eristettiin ja eristetty DNA kvantifioitiin ja sekvensoitiin. Mikrobien analysoinnissa määritettiin mikrobiomin alfadiversiteetti ja kokonaiskoostumus beetadiversiteettiin perustuen. Tuloksissa porsaiden suolistomikrobistoon merkittävimmin vaikuttavia tekijöitä vieroittamattomilla porsailla olivat emakko, emakon porsimakerta sekä juomaveden happoravinnelisä. Tulokset tukevat aiempia tutkimustuloksia, sillä ravinto ja ympäristön mikrobit ovat merkittäviä suoliston mikrobiomia muokkaavia tekijöitä. Tuloksissa ei kuitenkaan havaittu merkittävää eroavaisuutta porsaiden suolistomikrobiston koostumuksessa hitaasti ja nopeasti kasvavien porsaiden välillä ennen vieroitusta. Näin ollen hypoteesimme ei käynyt toteen. Myöskään eri tilatyyppien välillä ei missään vaiheessa tutkimusta havaittu merkittävää eroavaisuutta porsaiden suolistomikrobistoissa. Tutkimuksessamme oli kuitenkin mukana vain 4 sikalaa, joten tältä osin tuloksista ei pienen otannan vuoksi voida tehdä johtopäätöksiä. Vain harvat tutkimukset ovat selvittäneet vieroittamattomien porsaiden suolistomikrobiston ja kasvunopeuden yhteyttä. Sen sijaan suolistomikrobiston koostumusta porsailla on tutkittu laajalti ja suolistomikrobiston koostumusta ja kehittymistä koskevat löydöksemme olivat linjassa aiemmin tehtyjen tutkimusten kanssa. Vieroittamattomien porsaiden suolistomikrobisto sekä emakon suolistomikrobiston vaikutus porsaiden mikrobistoon sekä sen hyödyntäminen ansaitsee lisätutkimusta.

Koirien eturistisidevaurion parhaimpana leikkaustekniikkana pidetään tällä hetkellä tibial plateau leveling osteotomy (TPLO) -leikkausta. Yksi uusimmista tekniikoista on CORA-based leveling osteotomy (CBLO). Se pyrkii samaan lopputulokseen kuin TPLO, mutta erilaisella suunnittelulla ja toteutuksella. Tässä kirjallisuuskatsauksessa tarkastellaan eturistisidevaurioiden etiologiaa ja patogeneesiä koirilla, esitellään CBLO-leikkaustekniikka sekä pohditaan sen hyviä ja huonoja puolia verrattuna TPLO-leikkaukseen. Tutkimusosiossa tarkasteltiin Seinäjoen Eläinsairaalassa vuosina 2016-2023 tehtyjä CBLO-leikkauksia. Tarkastelun kohteena oli potilasmateriaali, jalkakohtaiset tiedot, paraneminen sekä komplikaatiot. Potilaista otettiin röntgenkuvat ennen leikkausta eli preoperatiivisesti sekä sen jälkeen eli postoperatiivisesti. Röntgenkuvista arvioitiin nivelrikkomuutoksia sekä mitattiin tibial plateau angle (TPA) eli sääriluun yläpään nivelpinnan kulma. Leikkauskertomuksesta kirjattiin ylös eturistisiteen ja mediaalisen nivelkierukan status sekä leikkaustekniset tiedot. Hypoteesina oli, että potilasmateriaali, paraneminen ja komplikaatiot olisivat linjassa aiemmin tutkitun kanssa. Tutkimuksessa oli mukana yhteensä 141 potilasta ja 31 potilasta leikattiin myöhemmin toisen polven eturistisidevaurion takia CBLO-leikkaustekniikalla. Leikkauksia oli yhteensä 172. Potilaista intakteja uroksia oli 38,3 % (n=54), kastroituja uroksia 15,6 % (n=22), intakteja naaraita 36,1 % (n=51) ja steriloituja naaraita 9,9 % (n=14). Eri rotuja oli yhteensä 48, joista määrällisesti bichon friséitä oli eniten (n=22). Leikkauspotilaiden painon keskiarvo ± keskihajonta oli 13,4 kg ± 9,9 kg. Potilaiden ikä vaihteli 6 kk ja 12,5 vuoden välillä ja iän keskiarvo ± keskihajonta oli 7,32 v ± 2,92 v. Oikea polvi operoitiin 75 leikkauksessa (43,6 %) ja vasen polvi 97 leikkauksessa (56,4 %). Tutkimuksessa 148 potilaan (86 %) eturistiside oli revennyt täydellisesti ja 17 potilaan (9,9 %) osittain. Mediaalinen nivelkierukka oli ehjä 40 potilaalla (23,2 %) ja vaurioitunut 51 potilaalla (29,7 %). Osalla potilaista ei ollut dokumentaatiota eturistisiteen tai mediaalisen nivelkierukan tilasta. Potilaiden preoperatiivinen TPA vaihteli 16 ja 45,6 välillä ja keskiarvo ± keskihajonta oli 29,3 ± 4,87. Postoperatiivisen TPA:n keskiarvo ± keskihajonta oli 8,41 ± 4,56. Kontrollikäynnillä 6 viikon kuluttua leikkauksesta arvioiduista potilaista operoitua jalkaa käytti moitteettomasti 60,7 % (n=65), 24,3 % (n=26) ontui satunnaisesti tai hieman, 3,7 % (n=4) ontui selvästi ja yksi potilas ei varannut painoa jalalle ollenkaan. Yhteensä 18 potilaalla todettiin komplikaatioita. Uusintaleikkausta vaativia merkittäviä komplikaatioita oli 5, vähäisiä komplikaatioita 11 ja leikkauksen aikaisia komplikaatioita 4. Hypoteesi toteutui paranemisen ja komplikaatioiden suhteen, mutta potilasmateriaalina oli selkeästi pienempiä koiria kuin muissa tutkimuksissa.

Eläinlääkärit ja eläinten omistajat ovat yhä tietoisempia kroonisen kivun vaikutuksista eläinten hyvinvointiin, joten tarve kehittää tehokkaampia keinoja sen hallintaan on kasvanut. Onkin tärkeää, että eläinlääkäri osaa tunnistaa kroonista kipua, kommunikoi omistajan kanssa saatavilla olevista hoitovaihtoehdoista onnistuneesti ja siten pystyy lisäämään eläinten hyvinvointia. Kroonisen kivun mekanismit ovat monimutkaisia ja sen taustalla voi olla monia syitä, joten sen hoito on kuitenkin usein haastavaa. Tavallisin ja koirilla parhaiten tunnettu kroonisen kivun muoto on nivelrikkokipu, jonka hoitoon on kehitetty eniten lääkevalmisteita koirille. Tulevaisuudessa kaivataan lisätietoa kuitenkin myös muista syistä johtuvasta kroonisesta kivusta ja sen hoidosta. Tässä kirjallisuuskatsauksessa käsitellään koirille käytettäviä kipulääkkeitä ja pohditaan niiden käyttöä kroonisen kivun hoidossa. Lisäksi pohdin kroonisen kivun hoitoa multimodaalisesta näkökulmasta. Pohdin myös, millaisia haasteita koirien kroonisen kivun lääkkeelliseen hoitoon voi liittyä. Eniten tietoa on saatavilla tulehduskipulääkkeistä, ja niiden merkitys onkin keskeinen kroonisen kivun hoidossa, sillä niiden tehoa ja turvallisuutta on tutkittu kattavasti ja uusia lääkevalmisteita on tullut markkinoille aivan lähimenneisyydessä. Kroonisen kivun hoidossa hyödynnetään myös monia ihmislääkevalmisteita, joista saatavilla oleva tutkimustieto koirilla on vielä puutteellista. Niiden tehosta saatu tieto on usein ristiriitaista, mutta niitä voidaan kuitenkin soveltaen käyttää kroonisen kivun hoidossa.

Tämä tutkielma on toteutettu kirjallisuuskatsauksena ja sen tarkoituksena on perehtyä naudan immuunipuolustuksen aiheuttamaan tulehdusreaktioon ja tulehdusta kuvaaviin mittareihin, joita käytännön praktikko voi hyödyntää työssään. Immuunipuolustuksen normaali toiminta on elämän edellytys. Syntymän jälkeen vasikka on riippuvainen ternimaidosta saaduista vasta-aineista, sillä naudan istukka ei läpäise niitä. Tulehdusreaktio on tyypillinen vaste elimistön kohdatessa sille vierasta materiaalia. Tulehdusreaktiota säätelevät immuunipuolustuksen eri solut ja viestiaineet, jotka saavat aikaan sekä paikallisia että systeemisiä reaktioita. Tyypillisiä paikallisia muutoksia ovat kudoksen kuumotus, turvotus, punoitus, kipu, toiminnan heikkeneminen ja systeemisiä kuumeen nousu. Näitä käytetään hyödyksi arvioitaessa tulehdusreaktiota ja sen voimakkuutta. Glutal-testi ja California Mastitis Test (CMT) ovat naudan äärellä suoritettavia pikatulehdustestejä, jotka ovat tällä hetkellä yleisesti käytössä lämmön mittaamisen lisäksi. Glutal-testin luotettavuus heikkenee, kun testi hyytyy 8—15 minuutin välillä. Testi perustuu fibrinogeeni- ja gammaglobuliinipitoisuuksiin plasmassa, joiden pitoisuuksien kasvuun kuluu tulehdusreaktion alkuvaiheessa muutama päivä. Tämän vuoksi testi voi jäädä virhenegatiiviseksi akuutin tulehdusreaktion ensipäivinä. Naudan akuutin faasin proteiineista seerumin amyloidi A (SAA) ja haptoglobiini saavuttavat korkeimpia plasmapitoisuuksia akuutissa tulehdusreaktiossa, kun taas fibrinogeenin, ceruloplasmiinin, hapan alfa-1 glykoproteiinin (AGP) ja inter alpha trypsin inhibitor heavy chain 4:n (ITIH4) pitoisuudet jäävät alhaisemmiksi. Näistä SAA ja fibrinogeeni ovat käytössä käytännön praktiikassa. SAA on akuutin faasin proteiineista herkin mittari ja sen avulla voidaan havaita myös piileviä tulehdusreaktioita. SAA:n pitoisuudet muuttuvat nopeasti, minkä vuoksi sitä voitaisiin hyödyntää tulehdusreaktion kehittymisen ja paranemisen seurantaan. Glutal-testin lisäksi fibrinogeenin pitoisuuden voi määrittää ulkopuolisessa laboratoriossa tai omalla vastaanotolla lämpöhaudemenetelmällä. Lämpöhaudemenetelmän etuina ovat testin edullisuus sekä vastauksen saaminen nopeasti. Naudan valkosolujen käyttö tulehdusdiagnostiikassa ei ole kovin yleistä, sillä niiden määrä voi pysyä suhteellisen muuttumattomana tulehdusreaktiosta huolimatta. Neutrofiilien nuoruusmuotojen esiintyminen naudan veressä on muita lajeja tavallisempaa, sillä niiden tarpeen kasvaessa naudalla ei ole kunnollista valkosolujen varastoa luuytimessä, josta vapauttaa kypsiä neutrofiilejä. Plasman rauta- ja albumiinipitoisuuden on havaittu laskevan akuutin tulehdusreaktion yhteydessä. Kroonisen tulehduksen tunnistaminen on välillä haastavaa vähäoireisilta eläimiltä. Anemian esiintyminen kroonistuneissa tulehdustiloissa on mahdollista. Lisäksi sairauden loppuvaiheessa fibrinogeenipitoisuudet voivat laskea tavallista matalammiksi. Useamman tuloksiltaan toisiaan vahvistavan testin tekeminen lisää niiden luotettavuutta. Naudan kliininen yleistutkimus ja omistajan haastattelu ovat diagnostisten testien ohella tärkeä osa tulehdusdiagnostiikkaa. Löydöksiä tulisikin arvioida aina kokonaisuutena ja mahdollisten mikrobilääkehoitojen perustua todelliseen tarpeeseen.