Browsing by Subject "nauta"

Kohdun endometriumiin syntetisoituu keltarauhasvaiheen loppupuolella oksitosiinireseptoreita, joihin sitoutuva oksitosiini aiheuttaa prostaglandiini F2α:n (PGF2α) erittymisen ja luteolyysin. Kohdun vaste oksitosiinille riippuu oksitosiinireseptorien määrästä, ei niinkään plasman oksitosiinipitoisuudesta. Kiimakierron aikaiset progesteroni- ja estradiolipitoisuuden vaihtelut vaikuttavat oksitosiinireseptorien ilmentymiseen. Oksitosiinireseptorien ja siten luteolyysin ajankohdan säätely ei kuitenkaan ole kaikilta osin selvillä. Naudalla esiintyy poikkeuksellisen lyhyitä kiimakiertoja fysiologisesti puberteetin aikana ja ensimmäisen poikimista seuraavan ovulaation jälkeen. Lyhyiden kiertojen pituus on tavallisimmin 7–10 päivää. Vastaavia, niin sanottuja indusoituja lyhyitä kiimakiertoja, on todettu esiintyvän tiettyjen hormonihoitojen jälkeen myös normaalisti sykloivilla lehmillä. Kokeellisen työn tarkoituksena oli selvittää tällaisten hormonihoitojen vaikutuksia endometriumin steroidireseptoreihin ja sitä kautta näiden reseptoreiden roolia ennenaikaiseen luteolyysiin liittyvissä tapahtumissa. Tutkimus suoritettiin Viikin opetus- ja tutkimustilan lypsylehmillä (11 kpl), joista kolme kävi kokeet läpi kahdesti. Lehmille annettiin kiimakierron päivänä 8 dekskloprostenoli- (PG) ja 24 tuntia myöhemmin gonadoreliinipistokset (GnRH). Kaikki lehmät ovuloivat 24–36 tunnin kuluttua GnRH:sta. Munasarjat tutkittiin päivittäin ultraäänellä, ja verinäytteitä plasman progesteroni- ja estradioli-17β-määrityksiin otettiin päivittäin indusoitua ovulaatiota seuraavaan ovulaatioon asti. Lehmiltä otettiin kohtubiopsiat kaksi ja viisi päivää indusoidun ovulaation jälkeen. Tuloksissa on mukana 13 kiimakiertoa. Kokeessa havaittiin selvästi kahdenlaisia kiimakiertoja: lyhyitä ja normaalipituisia. Lyhyiden kiertojen (8/13) pituus oli 8,7 ± 0,6 ja normaalipituisten kiertojen (5/13) 20,0±1,5. Progesteroni- ja estrogeenireseptorien tai COX-2-entsyymin määrissä ei ollut tilastollisesti merkitsevää eroa lyhyiden ja normaalipituisten kiimakiertojen tai eri päivinä otettujen biopsioiden välillä, mikä johtuu todennäköisesti pienestä aineistokoosta ja käytetyn värjäysmenetelmän epätarkkuudesta.

Laminiitti eli sorkkakuume on tärkeä ontumista aiheuttava sairaus. Sorkkakuume voidaan jakaa neljään eri muotoon tilan vakavuudesta ja kestosta riippuen. Nämä muodot ovat akuutti, subakuutti, krooninen ja subkliininen. Subkliinisen laminiitin uskotaan olevan tärkein altistava tekijä ontumista aiheuttaville vaurioille, kuten anturahaavaumalle ja valkoviivan pilaantumalle. Laminiitti on sorkan koriumin tulehdus. Yleisimmin hyväksytty teoria laminiitin patogeneesistä on, että sorkan vauriot johtuvat vähentyneestä kapillaariverenkierrosta koriumissa ja sen seurauksena syntyvästä hapen puutteesta. Koriumin verenvähyys johtaa ravinteiden puutteeseen vaikuttaen keratinisaatioon ja johtaen dermis-epidermis liitoskohdan heikkenemiseen. Tällöin sorkkaluu voi pudota sarveisseinämään nähden ja alkaa painaa anturapintaa. Laminiitti on monisyytekijäinen sairaus. Erityisesti ruokinta, ympäristötekijät ja poikiminen ovat tärkeitä laminiitin etiologiassa. Työssäni pyrittiin selvittämään kasvatusolosuhteiden vaikutusta emolehmien sorkkaterveyteen vertaamalla sisä- ja ulkokasvatusryhmien (8+8 eläintä) sorkkamuutoksia valokuvaamalla koeryhmien sorkat yhteensä kolme kertaa noin kahden kuukauden välein. Valokuvat ja niihin liitetyt piirrokset arvosteltiin yhdellä kertaa tutkimuksen päätteeksi. Sorkkamuutoksista kiinnitettiin erityistä huomiota anturapinnan verenvuotoihin, jotka paljastavat sekä kliinisen että subkliinisen laminiitin. Lisäksi pyrittiin selvittämään poikimisen vaikutusta laminiitin esiintymiseen vertaamalla anturan verenvuotojen esiintymistä ennen poikimista ja poikimisen jälkeen. Tutkimuksen perusteella ei voitu havaita ulkokasvatuksella olevan haitallisia vaikutuksia emolehmien sorkkaterveyteen, sillä sisäryhmällä anturan verenvuotojen esiintyminen oli jokaisella tutkimuskerralla runsaampaa kuin ulkoryhmällä. Samoin poikimisella ei ollut vaikutusta laminiittiin liittyvien sorkkavaurioiden esiintymiseen. Valokuvausmenetelmä vaikuttaa sopivan hyvin laminiitin tutkimiseen.

Luteinisoiva hormoni (LH) on aivolisäkkeen etulohkon tuottama glykoproteiini, jonka pääasialliset vaikutukset kohdistuvat munasarjoihin. LH on keskeinen hormoni ovulaatiossa, se tukee keltarauhasta diestruksen aikana ja stimuloi follikkelien thecasoluja tuottamaan androgeeneja. Hypotalamuksen tuottama gonadotropiineja vapauttava hormoni (GnRH) stimuloi aivolisäkettä tuottamaan follikkelia stimuloivaa hormonia (FSH) ja LH:ta, jotka puolestaan vaikuttavat munasarjoihin. Munasarjojen tuottamat steroidihormonit vaikuttavat palautejärjestelmän kautta hypotalamukseen ja aivolisäkkeeseen. LH:n eritys tapahtuu pulssittaisesti koko kiimakierron ajan. Keskiluteaalivaiheessa pulssien amplitudi on suurin ja frekvenssi pienin. Estrusta lähestyttäessä pulssien frekvenssi tihenee ja amplitudi pienenee, kunnes LH-pitoisuuden voimakas nousu, LH-piikki, aikaansaa ovulaation. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, eroaako prostaglandiini- (PG) ja GnRH-käsittelyllä indusoitua ovulaatiota ja näin aikaansaatua lyhyttä kiimakiertoa edeltävä LH-eritys, LH-aalto, normaalia kiimakiertoa edeltävästä LH-erityksestä. Normaali kiimakierto esiintyi kontrolliryhmän hiehojen lisäksi osalla PG- ja GnRH-käsittelyn saaneista eläimistä. Tutkimukseen osallistui 15 tervettä, kiimakierroltaan normaalia 12 – 20 kuukauden ikäistä ayrshire-hiehoa. Kokeessa oli kaksi koeryhmää (D7 ja D14) ja yksi kontrolliryhmä (C), joissa kussakin oli kuusi eläintä. Koeryhmien hiehoille annettiin dekskloprostenolia (PG) päivänä 7 tai 14. Kaksikymmentäneljä tuntia PG-injektion jälkeen kullekin koeryhmän eläimelle annettiin GnRH-injektio ovulaation indusoimiseksi. Kontrolliryhmän hiehojen, joista osa oli samoja kuin ryhmässä D7, kiimat synkronointiin hormonikierukan avulla ja niiden annettiin ovuloida vapaasti. Koe-eläinten munasarjoja tutkittiin ultraäänilaitteella kokeen aikana ja eläimistä kerättiin verinäytteitä progesteroni- ja LH-pitoisuuksien määrittämistä varten. Plasman LH-pitoisuus mitattiin puolen tunnin välein otetuista näytteistä, koeryhmissä alkaen GnRH-injektiosta kuuden tunnin ajan ja kontrolliryhmässä alkaen 36 tuntia kierukan poistosta jatkuen 31 tunnin ajan. Lyhyitä kiimakiertoja esiintyi ryhmässä D7 6/6 kpl ja ryhmässä D14 2/5 kpl, mutta kontrolliryhmässä niitä ei havaittu ainoatakaan. Ero koeryhmien ja kontrolliryhmän välillä oli tilastollisesti merkitsevä. Niiden hiehojen, joiden kiimakierto oli lyhyt, progesteronieritys poikkesi selvästi normaalin kiimakierron omaavien eläinten erityksestä. LH-aalloista tutkittiin erikseen LH:n maksimiarvo, aallon kestoaika, aika ensimmäisestä merkitsevästä noususta maksimiarvoon ja ovulaatioon, aika maksimiarvosta ovulaatioon sekä totaalieritystä kuvaava käyrän alapuolinen pinta-ala (AUC). Koeryhmien välillä ei todettu olevan eroa LH-erityksessä riippumatta siitä, onko seuraava kiimakierto lyhyt vai normaali. Koeryhmien LH-aalto erosi kuitenkin niin paljon kontrolliryhmän aallosta, että ei ole poissuljettua, että tällä voisi olla vaikutusta tulevaan kiimakiertoon.

Mastiitti eli utaretulehdus on yleisimpiä lypsylehmien sairauksista ja myös yleisin syy antibioottien käytölle lypsytilalla. Tulehdus johtuu useimmiten bakteeri-infektiosta, jonka yleisimpiä aiheuttajia ovat stafylokokit, streptokokit ja koliformit. Sairaus voi esiintyä subkliinisenä tai kliinisenä, ja sen taudinkuva voi vaihdella lievästä vakavaan sekä akuutista krooniseen. Mastiitin hallinta karjassa perustuu ennaltaehkäisytoimiin, antibioottihoitoihin ja tukihoitoihin. Mastiitti aiheuttaa tuotannolle merkittäviä taloudellisia tappioita ja heikentää eläinten hyvinvointia. Maailman kasvava antibioottiresistenssiongelma aiheuttaa painetta vähentää antibioottikäyttöä eläimillä ja löytää uusia hoitovaihtoehtoja vanhojen rinnalle. Onnistunut ennaltaehkäisy on kannattavampaa kuin sairauden hoito, ja mastiittirokotteet ennaltaehkäisyn työkaluna ovatkin olleet tutkimuskohteena jo vuosikymmeniä. Mastiittirokotteita on markkinoilla useita, mutta niiden tehoa pidetään yleisesti ottaen huonona. Rokotteet on suunnattu yhtä tai useampaa taudinaiheuttajaa vastaan, ja ne voivat itse kohdebakteerin lisäksi antaa suojaa myös muita saman suvun mastiitin taudinaiheuttajia vastaan. Tärkeimpinä rokotekehityksen kohdebakteereina ovat olleet Staphylococcus aureus, Escherichia coli ja Streptococcus uberis. Tehokkaiden mastiittirokotteiden kehittämistä vaikeuttavat utareen immunologiset ominaisuudet, taudinaiheuttajabakteerien kantojen heterogeenisyys sekä sopivan kohdeantigeenin löytämisen vaikeus. Kliinisten mastiittirokotetutkimusten tutkimusasetelmissa sekä tuloksissa on paljon vaihtelua. Tutkimuksissa rokotteilla ei ole havaittu vaikutusta tai niiden teho on riittänyt ainoastaan lieventämään oirekuvaa, muttei estämään sairastumista. Yksittäisissä tutkimuksissa on havaittu mastiitin insidessin laskua karjassa. Tieteellinen näyttö nyt markkinoilla olevien rokotteiden tehosta ja kannattavuudesta on vähäistä. Tutkimusta potentiaalisista antigeeneista uusien rokotteiden kehittämiseksi on tehty paljon. Nykyisenä kehityssuuntana on ennemminkin aktiivinen immunisaatio antigeenirypästä vastaan, kuin yksittäistä antigeenia vastaan, mutta muitakin vaihtoehtoisia immunisaation mekanismeja pidetään huomionarvoisina tulevaisuuden rokotekehitykselle. Toimivan mastiittirokotteen kehittäminen vaatii vielä paljon tutkimustyötä, ja vaikka rokote olisikin tehokas, sen käyttö tulee yhdistää muihin samanaikaisiin ennaltaehkäisykeinoihin. Tässä kirjallisuuskatsauksessa tarkastellaan tutkimustietoa nykyisistä ja kokeellisista mastiittirokotteista ja niiden tehosta yleisimpiä mastiittipatogeeneja vastaan. Taustatietona käsitellään yleisimpiä mastiittibakteereja ja utareen immunologiaa, jotka ovat mastiittirokotteiden kehitystyön ja toiminnan ymmärtämisen kannalta keskeisiä osa-alueita.

Tämän kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on tarkastella natriumin tarpeellisuutta naudoille ja kartoittaa häiriöitä, joita dysnatremiat voivat saada aikaan. Dysnatremia tarkoittaa natriumin liian vähäistä tai liian suurta määrää seerumissa. Natrium on elimistölle välttämätön alkuaine, joka ylläpitää nestetasapainoa ja osallistuu esimerkiksi lihasten ja hermosolujen toimintaan. Työssä tarkastellaan natriumin aineenvaihduntaa ja sen säätelyä elimistössä. Kirjallisuuskatsaukseen kerätystä tiedosta voi olla hyötyä niin eläinlääkäreille kuin karjanomistajillekin. Dysnatremiat voidaan jakaa hypernatremiaan ja hyponatremiaan. Hypernatremian syntymiseen liittyy usein jatkuva vedenhukka, liiallinen suolan saanti ja poikkeukselliset sääolosuhteet. Hyponatremia voi johtua suolan saannin rajoituksesta, veden liiasta juomisesta tai sairauksista, joiden takia natriumia poistuu elimistöstä liikaa. Hypernatreemisella naudalla voi esiintyä hermosto-oireita, ripulia ja koliikkia. Hermosto-oireisiin voi sisältyä esimerkiksi depressiota, väsymystä, lihasjäykkyyttä, vapinaa, lihasnykäyksiä ja tahdonalaisten liikkeiden häiriöitä. Hyponatremia aiheuttaa tyypillisesti lihasheikkoutta, hypotermiaa, kuivumista ja depressiota. Nauta voi myös juoda ja virtsata runsaasti tai syödä syötäväksi tarkoittamattomia asioita. Vakavat dysnatremiat ovat melko harvinaisia, mutta hankalia ja kalliita hoitaa. Hoidon perustana on oikein toteutettu nestehoito. Dysnatremioiden ehkäiseminen on kohtuullisen edullista, joten niin karjanhoitajien kuin eläinlääkäreidenkin tulisi ymmärtää ehkäisyn pääperiaatteet ja panostaa siihen. Naudoilla tulee olla saatavinaan aina puhdasta vettä ja suolakivi. Ennusteen parantamiseksi dysnatremiat olisi hyvä tunnistaa ja niiden hoito aloittaa mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Eläinlääkärin tulee osata esitietojen ja oireiden avulla epäillä näitä häiriöitä ja ymmärtää diagnosoinnin haasteet. Dysnatremioiden hoitoon liittyy komplikaatioriskejä, joita eläinlääkärin tulee pyrkiä ehkäisemään parhaansa mukaan. Etenkin krooniset ja vakavat dysnatremiat tulee korjata hitaasti, jotta voidaan ehkäistä vakavat neurologiset häiriöt. Kroonisen hypernatremian liian nopea korjaaminen voi johtaa aivoödeemaan. Kroonisen hyponatremian hoidossa tulee puolestaan huomioida osmoottisen demyelinaation mahdollisuus. Toisaalta vakaviin dysnatremioihin liittyy usein myös muita häiriöitä, kuten hypoglykemiaa, hyperkalemiaa, asidoosia tai alkaloosia. Esitietojen, oireiden ja verinäytteiden avulla myös nämä komplikaatiot voidaan saada selville ja tarvittaessa hoitaa. Vaikka natriumin puute ei aina johdakaan seerumin natriumpitoisuuden laskuun, voi seurauksena olla monenlaisia ongelmia. Esimerkiksi lypsylehmän maidontuotannon heikkeneminen, maidon soluluvun kasvu ja virtsan muuttuminen laimeaksi ovat yhteydessä natriumin puutteeseen. Natriumin puute myös heikentää pötsin puskurointikykyä ja altistaa naudan subakuutille pötsiasidoosille eli pötsin happamoitumiselle. Subkliininen suolamyrkytys puolestaan voi aiheuttaa maidontuotannon heikkenemisen ja ruokahalun laskun lisäksi hedelmällisyysongelmia.

Tämä lisensiaatin tutkielma sisältää kirjallisuuskatsauksen ja tutkimusosan. Kirjallisuuskatsauksessa selvitetään alkionsiirtoprosessin eri vaiheita, alkioiden luokittelua, tiinehtymiseen vaikuttavia tekijöitä ja alkionsiirtoon liittyvää tautiriskiä. Alkionsiirron avulla geneettisesti arvokkaista naarasyksilöistä saadaan tuotettua normaalia lisääntymispotentiaalia enemmän jälkeläisiä. Tautien leviämisen riski alkionsiirron yhteydessä on erittäin pieni. Alkionsiirto on nopea ja turvallinen tapa edistää karjan jalostusta. Alkionsiirtotoiminta yleistyi Suomessa 2000-luvulla. Se on vakiinnuttanut paikkansa karjan jalostuksessa niin Suomessa kuin ympäri maailmaa. Alkionsiirrossa käytetään joko tuoreita tai pakastettuja alkioita. Suomessa suurin osa alkioista siirretään pakastettuina. Alkiot voidaan siirtää joko luonnollisen tai synkronoidun kiiman jälkeen. Käytettäessä pakastealkioita siirto suoritetaan yleensä luonnollisen kiiman jälkeen kun taas tuorealkiosiirroissa vastaanottajat on useimmiten synkronoitava. Kiimojen synkronoinnin tavoitteena on ajoittaa alkion luovuttajien ja vastaanottajien kiimat haluttuun ajankohtaan siten, että ne ovat kiimakierroltaan oikeassa vaiheessa alkionsiirron hetkellä. Kiiman synkronoimiseksi on olemassa erilaisia menetelmiä, jotka perustuvat eksogeenisten hormonivalmisteiden käyttöön. Tutkimusosassa selvitettiin epiduraalipuudutuksen, alkion laatuluokan, vastaanottajan rodun, kiiman laadun, kiimakierron vaiheen ja vastaanottajan poikimakerran vaikutusta tiinehtyvyyteen. Aineisto koostui 39 235 alkionsiirtotapahtuman tiedoista. Tilastollinen analyysi suoritettiin Khiin neliötestillä. Alkionsiirron yhteydessä voidaan käyttää epiduraalipuudutusta vähentämään suolen supistelua. Epiduraalipuudutuksen käyttäminen alkionsiirron yhteydessä on kuitenkin vähentynyt merkittävästi 1990-luvulta nykypäivään. Nykyisin epiduraalipuudutusta käytetään vain harvoin, kun sitä vielä 1990-luvun puolivälissä käytettiin lähes kaikissa siirroissa. Tässä tutkimuksessa epiduraalipuudutuksella havaittiin tiinehtyvyyttä parantava vaikutus. Se ei kuitenkaan parantanut siirtäjän arviota alkionsiirron onnistumisesta. Hieman yli puolet kaikista alkionsiirroista johti tiinehtymiseen. Alkion laadulla ja kehitysvaiheella havaittiin merkitsevä vaikutus tiinehtyvyyteen sekä tuore- että pakastealkioilla. Mitä parempilaatuinen alkio oli, sitä parempi oli tiinehtyvyys. Myös se, oliko alkio tuore vai pakaste, vaikutti merkitsevästi tiinehtyvyyteen. Tuorealkioilla saavutettiin parempi tiinehtyvyys. Alkionsiirron onnistumisen kannalta on tärkeää, että vastaanottajan kiimakierron vaihe vastaa alkion ikää. Tutkimuksessa havaittiin, että mitä paremmin vastaanottajan kiimakierron vaihe vastasi alkion ikää, sitä parempi oli tiinehtyvyys. Hiehot tiinehtyivät lehmiä paremmin. Tämä tulos puoltaa hiehojen suosimista alkion vastaanottajiksi.

Työssä käsitellään naudan hypokalsemian etiologiaa, patofysiologiaa, taudin eri muotoja sekä eri hoitotapoja. Työn pääpaino on kuitenkin naudoille suun kautta annettavissa kalsiumvalmisteissa: mikä on niiden toimintaperiaate, mikä vaikutus niillä on lehmän hypokalsemiaan ja mitä eri valmisteita on saatavila Suomessa. Tavoitteena oli selvittää, mitä eroa valmisteilla on, mitä valmisteita kannattaisi käyttää ja miten ja missä tapauksissa. Naudan hypokalsemia johtuu lehmän kyvyttömyydestä pitää veren kalsiumpitoisuus normaalina suuren kalsiummenetyksen tai kalsiumin saannin puutteen vuoksi. Tunnetuin muoto on poikimisen yhteydessä usein esiintyvä poikimahalvaus. Siihen sairastuu Suomessa noin 5 % lypsylehmistä. Hypokalsemian aiheuttamaa halvausta esiintyy toisinaan myös muulloin johtuen esimerkiksi pötsin toiminnan häiriintymisestä tai septisestä utaretulehduksesta. Tällöin tilaa kutsutaan alimentaariseksi hypokalsemiaksi. Subkliinisella hypokalsemialla tarkoitetaan taas tilaa, jossa veren kalsiumpitoisuus laskee poikimisen yhteydessä alle normaalin, mutta näkyviä oireita ei havaita. Tämä muoto saattaa aiheuttaa enemmän taloudellisia menetyksiä kuin kliininen poikimahalvaus, koska jopa puolella useamman kerran poikineista lehmistä on lievä hypokalsemia poikimisen jälkeen. Subkliininen hypokalsemia saattaa heikentää yleiskuntoa ja altistaa monille sairauksille, kuten juoksutusmahan siirtymälle, kohdun esiinluiskahdukselle ja infektioille. Hypokalsemian hoidon valitseminen riippuu lehmän voinnista. Jos lehmä seisoo vielä, on suositeltavaa korjata hypokalsemia suun kautta annettavalla kalsiumilla, mutta lehmän jo maatessa hoitona on suonensisäinen kalsium. Suun kautta annettavan kalsiumin etu on sen tasaisempi vaikutus veren kalsiumpitoisuuteen. Kun kalsiumia annetaan suonensisäisesti, veren kalsiumpitoisuus nousee aluksi jyrkästi, mutta siitä seuraavan hyperkalsemian aiheuttaman elimistön vasteen vuoksi laskee nopeasti alle normaalin pitoisuuden. Tästä johtuen lehmät usein halvaantuvatkin uudelleen suonensisäisen hoidon jälkeen. Järkevää on antaa kalsiumia suun kautta myös suonensisäisen hoidon lisänä, jotta uudelleen halvaantumista ei tapahtuisi. Tehokkaassa kalsiumvalmisteessa on kalsiumia 50-125 grammaa riippuen kalsiumsuolasta. Kalsiumkloridina kalsiumia tarvitaan 50 grammaa ja kalsiumpropionaattina 75-125 grammaa, jotta ruuansulatuskanavassa saavutetaan riittävän korkea kalsiumpitoisuus , jolloin kalsium kulkeutuu passiivisesti epiteelisolujen välistä verenkiertoon pitoisuuserojensa mukaisesti. Suomessa saatavilla olevien valmisteiden kalsiummäärä vaihtelee 19 grammasta 67 grammaan. Osassa valmisteita on käytetty kalsiumsuoloja, joiden imeytymisestä ja tehosta lehmällä ei ole saatavilla tutkittua tietoa. Lisäksi yhdessä valmisteessa on käytetty kalisiumkarbonaattia, joka on todettu tehottomaksi hypokalsemisella lehmällä. Kalsiummäärän ja –suolan lisäksi kalsiumvalmisteen olomuoto ja seosaineet vaikuttavat myös imeytymiseen. Valmisteiden suurten eroavaisuuksien vuoksi sopivan valmisteen valitseminen voi olla haastavaa. Suomessa parhaiten suosituksia vastaavia valmisteita ovat Bovikalc-bolus ja Kalsiumpasta.

Kirjallisuuskatsauksen tarkoitus on kerätä nykyinen tietämys naudan rasvamaksasta suomenkieliseksi yhteenvedoksi. Katsauksessa esitellään naudan rasvamaksan fysiologiaa, etiologiaa, esiintyvyyttä, oireita, diagnostiikkaa, ennaltaehkäisyä ja hoitoa. Samalla käsitellään nykytutkimuksen riittävyyttä. Naudan maksan rasvoittuminen on osittain fysiologista ja seurausta poikimiseen liittyvästä negatiivisesta energiatasapainosta, mikä johtuu ennen kaikkea alkavan maidontuotannon aiheuttamasta suuresta energian tarpeesta. Mikäli nauta ei kykene sopeutumaan muuttuneeseen aineenvaihdunnalliseen tilanteeseen, kertyy sen maksakudokseen triglyseridejä jotka haittaavat maksan normaalia toimintaa. Näin tapahtuu erityisesti poikimisen aikaan ylilihavilla lehmillä, koska niiden syöntikyky on normaalia heikompi. Naudan rasvamaksa yhdistetään heikentyneeseen yleisterveyteen, laskeneeseen maidontuotantoon ja muihin puerperaaliajan sairauksiin kuten juoksutusmahan siirtymään, ketoosiin, utaretulehdukseen, jälkeisten jäämiseen ja kohtutulehdukseen. Rasvamaksan aiheuttamien taloudellisten menetysten määrän on arvioitu yltäneen Yhdysvalloissa 60 miljoonaan dollariin vuonna 2004. Naudan rasvamaksan diagnosointi on hankalaa, ja varma diagnoosi vaatii maksan biopsian. Biopsiasta määritetään maksakudoksen triglyseridipitoisuus prosentteina maksan tuorepainosta. Alle 1% on normaali, 1 – 5% on lievä maksan rasvoittuma, 5 – 10% on kohtalainen maksan rasvoittuma ja yli 10% on vakava maksan rasvoittuma. Rasvamaksan hoitoa tehokkaampaa on sairauden ennaltaehkäisy, joka perustuu ennen kaikkea lehmän ravinnon tasapainottamiseen suhteessa sen energiatarpeisiin. Lehmän kuntoluokituksella varmistetaan lehmän ravinnon saannin olevan oikeassa suhteessa sen ravinnon tarpeisiin. Myös eläimille stressiä aiheuttavien ympäristötekijöiden karsiminen, hedelmällisyysongelmien havaitseminen ja niiden hoito, normaali poikimaväli ja aktiivinen terveydenhoito pienentävät lehmän riskiä sairastua rasvamaksaan. Rasvamaksaa kyetään myös ehkäisemään ennen poikimista juottamalla riskilehmälle propyleeniglykolia useana päivänä ennen poikimista. Useiden muiden ravintolisien kykyä ehkäistä maksan rasvoittumista on tutkittu runsaasti, mutta näistä propyleeniglykoli on ainoa Suomessa laajalti saatavilla oleva. Vakavana oireilevan rasvamaksan hoito on työlästä ja taudin ennuste on melko huono. Vakavan rasvamaksan hoidon tärkeimmät osat ovat jatkuva glukoosi-infuusio sekä pötsin tukihoito säännöllisesti letkuttamalla. Glukoosi-infuusioon saatetaan muualla maailmassa yhdistää insuliini, mutta Suomessa se ei lainsäädännön puitteissa ole mahdollista. Rasvamaksan hoitoon voidaan lisäksi yhdistää mm. propyleeniglykoli suun kautta ja B-vitamiinivalmisteet.

Naudan sorkka-alueen ihotulehdus (DD) on ulkomailla merkittävin tarttuva sorkkasairaus naudoilla. Suomessa tauti ei ole vielä merkittävä ongelma nautakarjoissa. Tauti aiheuttaa tyypillisesti mansikkamaisen ja ulseroivan muutoksen sorkan takaosaan kantapallojen väliin. Parantunut leesio on ruven peittämä, kun taas kroonistuneessa muutoksessa iho paksuuntuu ja voi esiintyä ihon liikakasvua. Taudin patogeneesiä ja altistavia tekijöitä on tutkittu paljon vuosien saatossa. Useissa tutkimuksissa on esitetty taudin aiheuttajaksi Treponema-suvun bakteereja, jotka aiheuttavat taudin sille suotuisissa olosuhteissa. Altistavista tekijöistä on useita tutkimuksia ulkomailta, mutta suomalaisista karjoista tehdyt tutkimukset puuttuvat. Ulkomaisissa tutkimuksissa on todettu, että sorkan ja jalan likaisuus ja kosteus altistavat sairastumiselle. Lisäksi karjan suuri koko ja ostoeläimet ovat lisänneet sairastumisriskiä. Työn tavoitteena on kuvailla, minkälaisissa pihatoissa sorkka-alueen ihotulehdusta Suomessa esiintyy. Lisäksi tavoitteena on selvittää, miten tilan hoitokäytännöt kuten sorkkahoito ja eläinten ulkoilu on järjestetty tautitiloilla verrattuna muihin tiloihin. Oletuksena on, että niillä tiloilla, joilla tautia on esiintynyt, on eroja rakennusratkaisuissa ja hoitokäytännöissä verrattuna niihin tiloihin, joilla tautia ei ole ollut. Tutkimuksella pyritään kartoittamaan mitä nämä erot ovat. Tutkimus suoritettiin kyselytutkimuksena 1134 tilalle, joista kyselyyn vastasi yhteensä 385 tilaa. Näistä tiloista tutkimukseen hyväksyttiin 360 tilaa, joilla oli pihattonavetta ja yli 50 lehmää. Tuottajat vastasivat kyselyyn, jossa oli kysymyskokonaisuuksia liittyen tilan perustietoihin, navetan rakenteisiin, hoitokäytäntöihin ja tilalla esiintyneisiin sorkkasairauksiin ja niiden oireisiin. Tiedot sijoitettiin Excel-taulukkoon, josta omiin taulukoihinsa eriteltiin tilat, joilla oli esiintynyt sorkkasyyliä tai mansikkamaisia muutoksia sorkan kannalla sekä tilat joilla kyseisiä muutoksia ei ollut esiintynyt. Kyseiset muutokset valittiin tutkimukseen, koska ne ovat todennäköisesti parhaiten tunnistettavat sorkka-alueen ihotulehduksen muutokset. Näistä tiedostoista laskettiin eri muuttujien määrät ja prosenttiosuudet vertailua varten. Mansikkamaisia muutoksia oli esiintynyt kaikkiaan 24 tilalla mikä on 6,7 % kaikista tiloista. Sorkkasyyliä oli esiintynyt yhteensä 48 tilalla, mikä on 13,3 % kaikista tiloista. Tutkimuksen tuloksena havaittiin, että eri rakenneratkaisujen välillä oli eroja suhteissa kun verrattiin tautitiloja tiloihin, joilla kyseisiä muutoksia ei ollut esiintynyt. Tiloilla, joilla oli esiintynyt mansikkamaisia muutoksia tai sorkkasyyliä, oli suhteessa useammin ostoeläimiä, hiehot ulkopuolisella kasvattajalla, aperuokinta ja eläimet pääsivät suhteessa harvemmalla tilalla ulkoilemaan kuin verrokkitiloilla. Näillä tiloilla myös eläinmäärä oli keskimäärin suurempi. Tiloilla, joilla oli esiintynyt mansikkamaisia muutoksia, oli myös suhteessa useammin viileä pihatto, kiinteä lattia pihatossa ja luonnollinen ilmanvaihto ilman alapoistoa. Sorkkasyylätiloilla tulokset rakenteista olivat samansuuntaiset lukuun ottamatta kiinteää lattiaa, jota oli näillä tiloilla harvemmin suhteessa verrokkitiloihin. Johtopäätöksenä voimme todeta, että tautitiloilla tiettyjä rakenneratkaisuja ja hoitokäytäntöjä esiintyy suhteessa useammin kuin verrokkitiloilla, joilla tautia ei ole esiintynyt. Tuloksista ei voida kuitenkaan vetää johtopäätöksiä siitä altistavatko nämä yksittäiset rakenteet taudille. Tämä vaatisi tietojen analysoinnin tilastotieteen ohjelmalla, jolloin tulosten merkittävyyttä pystyttäisiin arvioimaan. Tuloksia tulkitessa tulee ottaa huomioon diagnoosin epävarmuus, joka johtuu siitä, että taudin ja sen aiheuttama muutokset on helppo sekoittaa muihin sorkka-alueen muutoksiin. Lisäksi on huomioitava se, että tietyt muuttujat voivat aiheuttaa vääristymiä tuloksiin esiintymällä yleensä yhdessä. Tulosten perusteella pystytään kuitenkin kuvailemaan, minkälaisilla tiloilla tautia todennäköisimmin Suomessa esiintyy ja millaisilla tiloilla on suurentunut riski saada sorkka-alueen ihotulehdus

Suolistomikrobit ovat hyödyllisiä ja tarpeellisia, joten kaikkia mikrobeja ei ole tarpeellista tuhota. Siksi naudan elimistössä toimii myös immuunijärjestelmää säätelevä systeemi. Immuunivastetta hillitsevää järjestelmää kutsutaan immunologiseksi toleranssiksi eli immuunijärjestelmän kyvyksi olla käynnistämättä immunologista vastetta tiettyjä antigeeneja vastaan. Immunologinen toleranssi perustuu soluihin, jotka hillitsevät puolustusvasteen toimintaa. Tärkeimpiä säätelysoluja ovat regulatoriset T-lymfosyytit, Treg:it, jotka tuottavat tulehdusta hillitseviä sytokiineja sekä estävät muiden puolustussolujen toimintaa. Monilla nisäkkäillä tärkeimpänä regulatorisena T-solutyyppinä pidetään FoxP3⁺ -T-lymfosyyttejä, mutta naudan regulatorisista solutyypeistä on ristiriitaisia tutkimustuloksia. Naudan suoliston immunoregulatorisista soluista, eikä naudan sikiöiden immunoregulatorisen järjestelmän kehityksestä ole aiempaa tutkimusta. Tämän tutkielman tutkimusosuuden tavoitteena oli selvittää naudan suoliston immunoregulatorisen järjestelmän kehitystä. Tarkoituksena oli tutkia, onko naudan sikiön suolistossa regulatorisia lymfosyyttejä ja muita mahdollisesti regulatorisissa tehtävissä toimivia soluja tai regulatoristen solujen tuottamia immuunireaktioihin vaikuttavia viestimolekyylejä. Toisena tavoitteena oli selvittää regulatoristen solujen olemassaoloa vasikan, hiehon ja aikuisen naudan ohut- ja paksusuolessa. Lisäksi tutkittiin markkinoilla olevien solujen tunnistamiseen käytettyjen vasta-aineiden toimivuutta naudan suolistokudosvärjäyksissä. Tämä työ on osa laajempaa tutkimusta, jossa tutkitaan varhaisia isäntä-mikrobivaikutuksia naudan suolistossa. Tutkimukseen käytettiin teurastamoilta kerättyjä nautojen sikiöitä sekä vasikoiden ja aikuisten nautojen suolistonäytteitä. Tutkimukseen otettiin kahdenkymmenen eri-ikäisen, -rotuisen ja -sukupuolisen sikiön suolistonäytteitä painottuen viimeiseen tiineyskolmannekseen, sekä seitsemän vasikan, yhden hiehon ja kolmen aikuisen naudan suolistonäytteitä. Nautojen ohut- ja paksusuolinäytteitä tutkittiin immunohistokemiallisin menetelmin parafiinileikkeistä. Vasta-aineina käytettiin anti-FoxP3-, anti-CD103- ja anti-IL-10-vasta-aineita. Anti-FoxP3-vasta-aine tunnistaa Treg:ien pääsäätelijän, transkriptiotekijän FoxP3. Anti-CD103-vasta-aine tunnistaa CD103-pintaproteiinin regulatoristen dendriittisolujen ja lymfosyyttien pinnalta. Anti-IL-10-vasta-aine on puolestaan kaikkien regulatoristen solutyyppien tuottama välittäjäaine. Lymfosyytin kaltaisia FoxP3⁺ -soluja havaittiin ensimmäisen kerran 150-180 vuorokauden ikäisen sikiön suoliston lamina propriassa. Lymfosyyttien kaltaisia CD103⁺ -soluja oli jo 110 vuorokauden ikäisen sikiön epiteelin seassa. Myös dendriittisolujen kaltaisia CD103⁺ soluja havaittiin jo 150-180 vuorokauden ikäisten sikiöiden suoliston epiteelin seassa. Makrofagin näköisiä IL-10⁺ soluja havaittiin jo 210 vuorokauden ikäisen sikiön lamina propriassa sekä harvakseltaan 220 vuorokauden ikäisen sikiön Peyerin levyn imukeräsissä. Aikuisella naudalla IL-10 värjäsi runsaasti lymfosyytin näköisiä soluja Peyerin levyn imukeräsissä. Tulosten perusteella nämä naudan sikiön immunoregulatorisen järjestelmän osat ovat sikiössä jo ennen syntymää ja IL-10:n tuotanto aktivoituu sikiökaudella noin 210 päivän iässä. Immunologinen toleranssi suolistomikrobeita kohtaan voi siis alkaa kehittyä jo ennen syntymää. Muiden tutkimusten mukaan on mahdollista, että emästä pääsee sikiöön mikrobien osasia tai jopa kokonaisia mikrobeja.