Browsing by Title

Lääketutkimuksen prekliinisessä vaiheessa tärkeässä roolissa ovat farmakologiset ja toksikologiset tutkimukset, jotka monilta osin hyödyntävät eläinkokeita. Rotta on yksi yleisimmistä koe-eläimistä niiden helppohoitoisuuden, nopean lisääntymisen, sopeutumiskyvyn ja vuosikymmenten ajalta saatavan tutkimustiedon takia. Kliinistä patologiaa hyödynnetään sekä lääketieteessä että tutkimuksessa ja sitä käytetään niin eläinten, kuin ihmistenkin elimistön sairaustilojen selvittämiseen. Lääketutkimuksessa sitä hyödynnetään lisäksi selvitettäessä lääkeaineiden vaikutusta elimistössä. Hematologista tutkimusta käytetään veren solujen tutkimiseen, hyytymistekijöiden mittaamista veren hyytymisajan selvittämiseen ja kliinistä kemiaa elimistön elinten ja elinjärjestelmien toiminnan mittaamiseen. Eläinten fysiologiset erot voivat vaikuttaa eläinkokeiden tuloksiin. Eläimillä erityisesti ikä, sukupuoli, laji ja kanta vaikuttavat metaboliaan, hormonitoimintaan ja kudosten toimintaan, jotka edelleen vaikuttavat esimerkiksi lääkeaineiden toimintaan elimistössä ja kliinisen patologian arvoihin. Myös koeolosuhteet vaikuttavat eläinkokeiden tuloksiin. Koe-eläinten hyvinvointia pyritään parantamaan 3R:n periaatteiden avulla. Tässä tutkielmassa määritettiin viitearvot Orion Oyj:n tutkimuksissa 2015-2020 kontrolleina käytetyille 8-15 viikon ikäisille Wistar-rotille hematologian, hyytymistekijöiden ja kliinisen kemian arvojen osalta erikseen uroksilla ja naarailla. Tulosten analysoimiseen käytettiin Excel-taulukko-ohjelmaa, GraphPad Prism 8-ohjelmaa ja MedCalc tilasto-ohjelmaa. Sukupuolten välillä havaittiin tilastollisesti merkitseviä eroja MCV-, MCHC-, NEUT-, SPA-, ALB-, ALP-, AMY-, CRE-, GLOB-, GLU-, NA- ja TP-arvoissa. Aiemmissa tutkimuksissa oli saatu sekä samankaltaisia että eroavia tuloksia. Lisätutkimukset tutkimusaineistoa laajentamalla ovat tarpeen, jotta tässä tutkimuksessa havaitut erot sukupuolten välillä voidaan varmistaa. Tämän tutkimuksen tuloksiin pohjaten, on kuitenkin perusteltua jatkossa ottaa huomioon mahdollinen sukupuolivaikutus kliinisen kemian verinäytetuloksia vertailtaessa. Tässä tutkielmassa vertailtiin lisäksi uroksilta sydänpunktiona ja hännästä saatujen verinäytteiden vaikutusta kliinisen patologian tuloksiin. Tilastollisesti merkitseviä eroja havaittiin RCB-, HGB-, HCB, EO%-, ALB-, ALT-, AMY-, TBIL-, BUN-, CA-, PHOS-, GLU, NA+-, K+- ja TP-arvoissa, jotka olivat suurempia sydänveressä kuin häntäveressä, sekä MCH- , MCHC- ja RET-arvoissa, jotka olivat suurempia häntäverestä mitattuna. Tulokset ovat suurelta osin erilaisia, kuin kirjallisuudessa. Myös verinäyttenottopaikkaa vertaillessa tutkimusaineistoa tulee laajentaa, jotta todelliset erot voidaan todentaa. Verinäytteen ottopaikalla vaikuttaisi kuitenkin olevan vaikutusta kliinisen patologian parametreihin, joten tutkimuksissa kannattaa valita yksi näytteenottopaikka, jota käytetään kaikissa vertailtavissa määrityksissä. Tässä tutkielmassa havaittiin, että viitearvot voivat erota sekä tutkimuslaitosten ja -laboratorioiden että eläimen sukupuolen sekä näytteenottopaikan välillä. Siksi viitearvot käytössä oleville kliinisen patologian parametreille on hyödyllistä määrittää laboratoriokohtaisesti. Tällä voidaan mahdollisesti myös parantaa tulosten tulkintaa ja sitä voitaisiin tulevaisuudessa hyödyntää kontrollieläinten määrän vähentämiseen 3R:n periaatteiden mukaisesti.

HBS (hemorrhagic bowel syndrome) on viime vuosina yleistynyt nautojen suolistosairaus. Sille on kirjallisuudessa useita eri nimiä, kuten hemorraginen jejuniitti, jejunal hemorrhage syndrome (JHS), jejunal hematoma ja intraluminal intestinal hemorrhage syndrome. Sairauden tarkka määritelmä on edelleen epäselvä, mutta siihen liittyy äkillinen ja voimakas verenvuoto ohutsuolessa. Saatavilla oleva tieto on hajanaista ja yksittäiset lähteet voivat antaa voimakkaastikin toisistaan poikkeavan kuvan sairaudesta. Vaihtelevien nimitystenkin vuoksi tiedonhaku aiheesta ei ole aina helppoa ja eläinlääkärin voi olla vaikeaa muodostaa sairaudesta sellainen yhtenäinen ja ajantasainen käsitys, joka auttaisi sen tunnistamisessa ja hoidossa käytännön työssä. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on koota tämänhetkinen aihetta käsittelevä tieto yhtenäiseksi ja suomenkieliseksi kokonaisuudeksi. Sairaus raportoitiin ensimmäisen kerran Yhdysvalloissa vuonna 1991, ja sen jälkeen sitä on todettu ympäri maailmaa. Suomessa sairaus raportoitiin ensimmäisen kerran vuonna 2008. Aiheuttajaksi on epäilty klostridibakteereja, hometoksiineja, shiga-toksiinia tuottavaa Escherichia colia, pilaantunutta rehua, energiapitoista ja vähäkuituista rehua ja korkeaan maidontuotantoon pyrkiviä olosuhteita. Mitään yksittäistä taudinaiheuttajaa ei olla kuitenkaan saatu osoitettua varmasti. Sairaus alkaa usein hyvin äkillisesti eikä oireita välttämättä ehditä havaita ennen kuolemaa. Oireet johtuvat yleensä verenhukasta, verihyytymän aiheuttamasta suolitukoksesta tai suolen seinämän vaurioitumisesta. Mahdollisia oireita voivat olla laajentunut vatsaontelo, syömättömyys tai huonosyöntisyys, alentunut maidontuotanto, ulosteen määrän väheneminen, veriuloste ja vatsaontelokipu. Usein diagnoosi voidaan varmistaa vasta laparotomiassa tai raadonavauksessa. Niissä yleisin löydös on selvästi rajautuva tummanpunainen tai violetti ohutsuolen osa, jossa todetaan verenvuotoa. Sairautta voidaan hoitaa konservatiivisesti tai leikkauksella. Parhaat tulokset on saatu riittävän varhaisessa vaiheessa toteutetulla leikkaushoidolla. Kolmesta leikkaustekniikasta ensisijainen menetelmä on suolen hierominen oikeanpuoleisessa laparotomiassa verihyytymän hajottamiseksi. Ennuste on yleensä heikko, mutta sairaalaolosuhteissa on päästy myös kohtalaisiin ennusteisiin. Kirjallisuuskatsauksessa havainnollistuu aiheen monimutkaisuus ja siihen liittyvän yhtenäisen tutkimustiedon puute. Sairauden aiheuttajista, altistavista tekijöistä, hoitokeinoista ja ennusteesta on saatu hyvin vaihtelevia ja toisistaan eroavia tuloksia. Varmaa ja käytäntöön sovellettavissa olevaa tietoa on vielä hyvin vähän. Raadonavausten ja diagnoosiin pyrkivien leikkausten hyöty korostuu niin tähän kuin muihinkin nautojen sairauksiin liittyvän tiedon kartuttamisessa. Lisätutkimukselle on ehdottomasti tarvetta.

Nautojen hengitystiesairauskompleksi on maailmanlaajuisesti eniten tappioita aiheuttava sairaus karjankasvatuksessa, sekä lypsykarjavasikoiden yleisin kuolinsyy. Tauti on monisyysairaus, jonka etilogiaan liittyvät infektiivisten tekijöiden lisäksi sekä yksilöllisiä että ympäristötekijöitä kuten ikä, immuunistatus, olosuhteet ja vasikan kokema stressi. Tautikompleksia on usein aiheuttamassa useita patogeeneja, virukset ja mykoplasmat pääasiassa vaikuttavat puolustusjärjestelmää heikentävästi ja saavat aikaan suotuisat olosuhteet bakteeri-infektioita ajatellen. Viruksista yleisimmät ovat parainfluenssa 3 –virus (PI-3), bovine herpes virus 1 (BHV-1), bovine respiratory syncytial virus (RSV), bovine adenovirus (BAV) ja bovine viral diarrhoea virus (BVD). Yleisimmät bakteerit kuuluvat ryhmään Pasteurellaceae, P. multocida, Mannheimia haemolytica ja Histophilus somni. Lisäksi tautia aiheuttamassa voi olla mm. Arcanobacterium pyogenes, Bordetella bronchiseptica ym. Virusten ja bakteerien lisäksi taudin etiologiaan liittyvät myös mykoplasmat toimien hengitystiesairauskompleksissa virusten tavoin. Yleisimmät taudin oireet ovat silmä- ja sierainvuodot, yskä, voimistunut ja vaikeutunut hengitys, kuume sekä depressio. Sairastuvuus ja kuolleisuus vaihtelevat, taudinkuva voi olla akuutti tai krooninen. Ennaltaehkäisymenetelmät kuten kasvatusolosuhteet, osastointi ym., ovat Suomessa tärkeimpiä tautikompleksin torjunnan kannalta, rokotukset patogeenejä vastaan eivät ole Suomessa käytössä. Hoitona on yleisimmin mikrobilääkehoito, tulehduskipulääke sekä tukihoito. Tutkielman tarkoituksena oli verrata millä menetelmällä vasikoiden luokittelu terveisiin ja sairaisiin vastasi parhaiten mikrobilöydöksiä. Aineiston vasikoiden kliiniset oireet pisteytettiin kolmella eri tavalla, joita oli aiemmin käytetty belgialaisten ja ruotsalaisten tutkimuksissa ja EVIRA:n projektiin liittyvässä tutkimuksessa. EVIRAN projektinmenetelmässä ja belgialaisten käyttämässä menetelmässä luokkia oli yhteensä kolme, ja ruotsalaisten menetelmässä useampia, yhteensä 12 luokkaa. Pisteytysmenetelmiä verrattiin vasikoista otettujen mikrobinäytteiden tuloksiin valiten näistä vertailuun P. multocida, Fusobacterium spp. ja U. diversum sekä P. multocidan yhdistelmät RSV:n, PI3:n ja U. diversumin kanssa. Valinta perustui tutkimustietoon sekä mikrobien yleisyyteen aineistossa. Parhaiten kliinisten oireiden luokittelutulos vastasi mikrobitutkimuksen tulosta EVIRA:n projektissa käytetyllä luokittelumenetelmällä. Luokittelumenetelmä erotti parhaiten sairaat vasikat terveistä, kun sairauden kriteerinä käytettiin P. multocida -löydöstä. Belgialaisten tutkimuksessa käytetyn luokittelumenetelmän tulokset olivat samansuuntaisia, mutta sairaimpaan luokkaan (aste 3) kuului vain 8,7 % vasikoista. Tämä vaikutti erojen havaitsemiseen tarkasteltaessa vasikoiden jakautumista luokkiin sen mukaan, oliko niillä P. multocidaa vai ei. Tämä luokittelumenetelmä oli myös menetelmistä karkein, kriteerejä luokkiin jaolle oli vain muutama. Ruotsalaisten tutkimuksessa käytetyllä luokittelumenetelmällä tulokset olivat epäselviä, koska luokkia oli paljon, eikä luokittelu ollut hengitystieinfektioille kovin spesifinen.

Hepatiitti E -virus (HEV) aiheuttaa ihmisille maksatulehdusta eli hepatiittia. HEV kuuluu Orthohepevirus A-lajiin, joka on osa Orthohepevirus-sukua. HEV:tä esiintyy ympäri maailmaa, ollen yleisin virusperäisen hepatiitin aiheuttaja. HEV tarttuu pääasiassa ulosteen saastuttaman ravinnon tai veden välityksellä. HEV voi tarttua myös äidiltä sikiölle, veren- tai elinsiirtojen yhteydessä sekä elintarvikkeiden välityksellä. HEV-tartunta aiheuttaa yleensä vain lieviä yleisoireita, mutta myös vakavat tai kuolemaan johtavat komplikaatiot ovat mahdollisia. Tartunta on vaarallinen etenkin immuunipuutteisille ja kroonisesti maksasairaille. HEV:stä esiintyy tiettävästi kahdeksaa eri genotyyppiä, joista ihmisiä yleisimmin infektoivat neljä ensimmäistä. Genotyyppejä 1 ja 2 esiintyy lämpimissä, kehittyvissä maissa aiheuttaen vesivälitteisiä epidemioita. Genotyypit 3 ja 4 ovat zoonoottisia, ja niitä esiintyy ihmisten lisäksi niitä useissa eläinlajeissa. Euroopassa kotoperäisenä esiintyy lähinnä genotyyppiä 3. Euroopassa HEV-tartuntojen määrä on ollut kasvussa 2000-luvun alusta alkaen. Eurooppalaiset tartunnat ovat pääasiassa kotoperäisiä ja genotyypin 3 viruksen aiheuttamia, mutta tartuntojen lähteet ovat epäselviä. HEV:n genotyyppi 3 on hyvin yleinen sikojen keskuudessa. Yleensä siat saavat tartunnan jo pikkuporsaana, mutta tartunta voi tapahtua myös vanhemmalla iällä. Jos sialla on teurastettaessa virusta elimistössään, sitä voi päätyä elintarvikkeisiin. Kuluttaja voi saada tartunnan puutteellisesti kuumennetuista elintarvikkeista. HEV:tä on havaittu mm. sianlihassa, sian maksassa ja erilaisissa makkaroissa. Sioista peräisin olevien elintarvikkeiden uskotaan olevan pääasiallinen tartuntareitti Euroopassa, vaikka vahvistettuja tapauksia on vähän. Sianlihaa kulutetaan paljon Euroopassa, minkä vuoksi sianlihan turvallisuutta HEV:n suhteen pitäisi tutkia enemmän. Tartuntalähteiden ja -reittien selvittäminen olisi välttämätöntä tartuntojen ehkäisemiseksi. Tutkimuksen tavoitteena oli kartoittaa HEV:n esiintyvyyttä suomalaisessa teurassianlihassa reaaliaikaisen, käänteiskopiointiin perustuvan polymeraasiketjureaktion (RT-PCR) avulla. Tutkimusmateriaalina oli 60 sian pallealihasta. Tutkimushypoteesina oletettiin enintään kahden näytteen sisältävän HEV:n RNA:ta. Lihanäytteet pakastettiin ja sulatettiin, minkä jälkeen lihaneste kerättin talteen. Lihanesteestä eristettiin viruksen RNA. Eristetty RNA lisäpuhdistettiin PCR-inhibitorisuuden vähentämiseksi. RNA:n eristäminen ja lisäpuhdistus suoritettiin kaupallisilla kiteillä. Näytteistä analysoitiin HEV:n perimä reaaliaikaisella RT-PCR menetelmällä. Tuloksena kaikki 60 näytettä olivat HEV:n perimän suhteen negatiivisia. Saatu tulos oli tutkimushypoteesin mukainen ja tukee muita kansainvälisiä tutkimuksia. Tuloksen perusteella HEV:n esiintyvyys suomalaisessa sianlihassa on matala (esiintyvyyden luottamusväli on 0–6%). Tutkimuksen perusteella ei kuitenkaan voida pitää suomalaista sianlihaa täysin HEV-vapaana. Tutkimuksen avulla saatiin ensimmäistä kertaa tietoa HEV:n esiintyvyydestä suomalaisessa sianlihassa. Riski HEV-tartunnan saamiseen suomalaisesta sianlihasta on pieni, mutta tartunnan ehkäisemiseksi sianliha tulisi kypsentää huolella.

Hepatiitti E -virus (HEV) on yksijuosteinen RNA-virus, jota esiintyy maailmanlaajuisesti. HEV jaotellaan useisiin eri genotyyppeihin. Genotyypit HEV-1 ja HEV-2 tarttuvat ainoastaan ihmiseen. Muita genotyyppejä on havaittu useilla eri elinlajeilla. Osa näistä voi tarttua eläimestä ihmiseen. Zoonoottiset genotyypit voivat tarttua eläimestä ihmiseen muun muassa elintarvikkeiden välityksellä tai suorassa kontaktissa. Ihmisellä HEV on usein oireeton, mutta se voi aiheuttaa akuuttia tai kroonista maksatulehdusta tai jopa voimakasoireista, äkillistä, fulminanttia maksatulehdusta, joka voi johtaa jopa kuolemaan. Suomessa on aiemmin havaittu HEV:ta sioilla ja vasta-aineita on havaittu ihmisilläkin. Esiintyvyttä suomalaisilla hirvillä ja valkohäntäkauriilla ei tunneta. Erään tutkimuksen mukaan Ruotsissa on havaittu HEV:n vasta-aineita hirvillä, joten tämän perusteella voidaan olettaa, että myös Suomessa hirvillä voi esiintyä HEV:n vasta-aineita. Hirvi on Suomen taloudellisesti merkittävin riistaeläin. Mikäli hirvellä esiintyy zoonoottista HEV:ta, voi se mahdollisesti aiheuttaa riskin elintarviketurvallisuudelle. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, esiintyykö suomalaisilla hirvillä ja valkohäntäkauriilla HEV:n vasta-aineita ja RNA:ta, ja onko eri alueiden välillä eroja esiintyvyydessä. Tutkimuksen aineistona käytettiin patologian oppiaineen näytepankkia, joka sisältää vuosina 2008-2009 kerättyjä hirvien ja valkohäntäkauriiden seeruminäytteitä. Aineistosta valittiin satunnaisesti näytteitä kolmen eri riistanhoitopiirin alueelta; Varsinais-Suomen, Kymen ja Lapin. Tutkimukseen valittiin yhteensä 162 hirven ja 50 valkohäntäkauriin seeruminäytettä. Näytteistä määritettiin HEV:n kokonaisvasta-aineet antigeeni-vasta-aine-reaktioon perustuvalla menetelmällä kaupallisella kitillä. Vasta-ainepositiivisia oli yhteensä kymmenen, joista kaikki olivat hirven seeruminäytteitä. Kyseisistä vasta-ainepositiivisista näytteistä määritettiin HEV:n RNA:n esiintyminen reaaliaikaisella käänteistranskriptiopolymeraasiketjureaktiolla. Näytteissä ei havaittu HEV-RNA:ta. Saaduista vasta-aineiden esiintyvyyksistä eri alueilla määritettiin arvioitu todellinen esiintyvyys 95 % luottamusvälillä Wilsonin luottamusvälitestillä. Tutkimuksessa ei havaittu tilastollisesti merkitseviä eroja eri alueilla, sukupuolilla tai iällä vasta-aineiden esiintyvyydessä. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että suomalaisilla hirvillä esiintyy HEV:ta. Vasta-aineiden esiintyvyys tutkitussa aineistossa oli 3,4-11 % 95 %:n luottamusvälillä. Genotyypin selvittäminen ja mahdollisen elintarviketurvallisuusriskin selvittäminen vaatii vielä lisää tutkimusta.

Lagotto romagnolo (LR) -koirarodulla esiintyy useita neurologisia sairauksia, joiden neuropatologiset muutokset tunnetaan. Hermosolujen sisäisten inkluusiokappaleiden yhteyttä sairauksiin sekä oireiluun ei tunneta. Ihmisillä aivokudoksen hermosolujen sisäiset proteiinikertymät, eli inkluusiokappaleet, ovat neuropatologisesti tyypillisiä tietyille hermostorappeumasairauksille. Inkluusiokappaleiden ajatellaan aiheuttavan hermosolujen toimintahäiriötä, jolloin hermosolut päätyvät ohjelmoituun solukuolemaan. Tämä aiheuttaa aivoalueiden rappeutumisen ja hermostolliset oireet. Toisaalta inkluusiokappaleiden on myös epäilty suojaavan soluja väärin laskostuneen proteiinin vaikutuksilta ja hidastavan aivojen rappeutumismuutoksia. Lisensiaatintutkielman kirjallisuuskatsaukseen on kerätty tietoa ihmisillä ja koirilla esiintyvistä hermosolujen sisäisistä, ei- infektiivisistä inkluusiokappaleista, niiden merkityksestä hermostorappeumasairauksien kehittymiseen sekä kliinisten oireiden ja rappeutuvien aivoalueiden välisestä yhteydestä. Tutkimusosuuden tavoitteena on selvittää, onko LR-koirien hermostollisten oireiden ja näiden inkluusiokappaleiden välillä yhteys ja eroaako hermostollisesti oireilleiden inkluusiokappalemäärä oireettomien inkluusiokappalemäärästä. Tutkimushypoteesi on, että hermostollisesti oireilevilla LR-koirilla hermosolujen sisäisiä inkluusiokappaleita on enemmän. Tutkimuksella tuotetaan lisää tietoa LR-koirilla esiintyvistä inkluusiokappaleista. Aineistona oli Helsingin Yliopiston eläinlääketieteellisen tiedekunnan patologian ja parasitologian oppiaineen LR-koirien ruumiinavaustutkimusten yhteydessä otetut histologiset aivoleikkeet vuosilta 2012–2018. Tutkimukseen hyväksyttiin näytteiden laadun sekä koirien esitietojen perusteella yhteensä 23:n koiran leikkeet isoaivoista, väli- ja keskiaivoista, pikkuaivoista sekä ydinjatkoksesta yhteensä yhdeksältä alueelta, jotka mikroskopoitiin inkluusiokappaleiden varalta (kyllä/ei). Hermosolujen sisäisten inkluusiokappaleiden esiintymistä verrattiin esitietojen hermostolliseen oireiluun. Näistä 23:sta koirasta valittiin kuusi oireillutta ja kuusi oireetonta naaraskoiraa inkluusiokappalemäärien vertailuun kuvaamalla samat aivoalueet mikroskooppikameralla, kunnes saavutettiin 100 hermosolua per tutkittu alue. Kuvista laskettiin inkluusiokappaleet. Suurimmalla osalla koirista havaittiin inkluusiokappaleita eri puolilla aivoja (19/23 kpl). Oireettomista koirista inkluusiokappaleita oli 87 %:lla (13/15) ja oireilleista 75 %:lla (6/8). Inkluusiokappaleiden esiintymisen ja oiretaustan välillä ei havaittu assosioitumista (p=0,589). Tutkittaessa 23 koiraa havaittiin inkluusiokappaleita motorisella aivokuorella vain oireettomilla koirilla; oireettomuuden ja inkluusiokappaleiden välillä todettiin tilastollisesti merkitsevä yhteys (p=0,007), joka monivertailukorjauksen jälkeen tulkittiin edelleen merkitseväksi (p=0,056). Kuuden oireilleen ja oireettoman LR-koiran inkluusiokappalemäärien (oireilleilla 132 ja oireettomilla 302 inkluusiokappaletta) ero ei ollut merkitsevä (p=0,310). Aivoaluekohtaisten inkluusiokappalemäärien erot näiden kahden ryhmän välillä eivät olleet merkitseviä. Tulosten mukaan inkluusiokappaleita voi esiintyä LR-koiralla oiretaustasta riippumatta. Oireettomilla inkluusiokappaleita oli enemmän ja yleisemmin kuin oireilleilla, mikä on vastoin tutkimushypoteesia. Näiden tulosten sekä kirjallisuuden valossa LR- koirilla havaitut inkluusiokappaleet voisivat olla hermosoluja suojaavia, jolloin aivoja rappeuttavat muutokset ja hermostollisten oireiden alkaminen viivästyisivät tai estyisivät. Tutkimuksessa saatuja tuloksia ei voida yleistää Suomen lagottopopulaatioon, sillä otoskoko oli pieni eikä se ollut satunnaisotanta.

Tämä syventävien opintojen tutkielma sisältää kirjallisuuskatsauksen ja käytännön osuuden. Kirjallisuuskatsauksessa tarkastellaan kaksosten esiintymistä, alkion varhaiskehitystä ja alkion mikromanipulaatiomahdollisuuksia hevosella verrattuna muihin suuriin kotieläimiin. Kaytännönosuus on suoritettu Hevostalouden tutkimusasemalla, Ypäjällä heinä-elokuussa 1992. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää mikromanipulaattorilla halkaistujen moruloiden ja varhaisten tilastokystien elinkykyä siirtämällä alkionpuolikkaat kirurgisesti eri vastaanottajiin. Luovuttajatammoille noin 6 päivää ovulaation jälkeen tehdyistä 31 huuhtelusta löydettiin yhteensä 16 alkiota 14 tammasta (45%). Alkioista 12 (2 morulaa ja 10 varhaista blastokystiä) halkaistiin ja puolikkaat siirrettiin eri vastaanottajiin. 24 vastaanottajasta 5 tiinehtyi (21%), joukossa ei ollut yhtään identtistäkaksosparia. Hevosella alkionpuolikkailla saadut tiineystulokset ovat huomattavasti huonompia kuin muilla suurilla kotieläimille ja vain noin puolet kokonaisilla alkioilla saaduista tiineystuloksista.

Tämä syventävien opintojen tutkimusprojekti sisältää kirjallisuuskatsauksen jatutkimusosan. Kirjallisuuskatsauksessa esitellään hevosen alkionsiirtoa sekä alkioiden kylmäsäilytyksen yleisiä periaatteita ja käytössä olevia menetelmiä, erityisesti hevosen alkioiden kylmäsäilytyksen erityispiirteitä painottaen. Tutkimuksen tarkoituksena oli kokeilla hevosten alkioiden pakastuvuutta ja elinkykyä pakastuksen jälkeen. Tutkimus tapahtui Eläinlääketieteellisen korkeakoulun Hautjärven laitoksella syyskuun 1986 ja lokakuun 1987 välisenä aikana. Työssä käytettiin neljäätoista lämminveristä ravuritammaa, jotka toimivat vuorotellen sekä alkioiden luovuttajina että vastaanottajina. Tamma siemennettiin, ja kuudentena tai seitsemäntenä päivänä ovulaationjälkeen alkio huuhdottiin kohdusta ei-kirurgisella menetelmällä. Alkio löytyi 39%:ssa huuhteluista. Tämän jälkeen alkio pestiin, mitattiin, arvosteltiin ja lisättiin glyserolia 10 %:na liuoksena kylmäsuoja-aineeksi sekä siirrettIin 0.5 ml muoviolkeen pakastamista varten. Pakastaminen tapahtui ohjelmoitavalla, biologisen materiaalin pakastamista varten kehitellyllä pakastuskoneella. Lämpötilaa laskettiin vaiheittain ensin 4 °C minuutissa -6 °C:een, jossa suoritettiin kiteytys. Tämän jälkeen jäähdytysnopeus oli 0.3 °C minuutissa -30 °C:een, ja 0.1 °C minuutissa -33 °C:een, josta lämpötilasta alkio siirrettiin nestetyppeen (-196 °C). Alkioita varastoitiin nestetypessä vaihtelevan pituisia aikoja (69-363 vuorokautta). Kaikki pakastetut alkiot sulatettiin, ja kaikki paitsi kaksi sulatuksessa hukkunutta alkiota siirrettiin synkronoituihin vartaanottajatammoihin ei-kirurgisesti. Yhdestätoista siirretystä alkiosta ei seurannut yhtään tiineyttä. Syitä huonoon tiineystulokseen tarkastellaan.

Tämä lisensiaatintutkielma on kirjallisuuskatsaus hevosen bakteeri-, virus- ja sieniperäisistä zoonooseista. Tutkielmassa keskitytään Suomessa esiintyviin ja Suomea uhkaaviin hevosen zoonooseihin sekä aiheeseen liittyvään lainsäädäntöön ja käytäntöihin. Tavoitteena oli luoda käsikirjamainen katsaus aiheesta, sillä vastaavaa ei ole aiemmin tehty. Zoonoosi on sairaus tai infektio, joka voi luonnollisesti tarttua selkärankaisesta eläimestä ihmiseen tai päinvastoin. Tässä työssä on keskitytty zoonooseihin, jotka tarttuvat suoraan hevosesta ihmiseen, tai joissa hevoskontakti lisää ihmisen riskiä saada tartunta. Suomessa esiintyvistä hevosen zoonooseista tärkeimpiä ovat salmonelloosi (Salmonella ssp.), mikrobilääkeresistentit MRSA (metisilliiniresistentti Staphylococcus aureus) ja ESBL (laajakirjoista betalaktamaasentsyymiä tuottavat bakteerit), pernarutto (Bacillus anthracis), Streptococcus equi ssp. zooepidemicus ja pälvisilsa. Suomessa esiintyy satunnaisesti myös hevosinfluenssaa, joka ei ole varsinainen zoonoosi, mutta tutkimuksissa on havaittu sillä olevan mahdollisesti zoonoottista potentiaalia. Myös Rhodococcus equi -tartuntoja esiintyy hevosilla Suomessa, ja maailmalla on todettu myös joitakin ihmistapauksia. Suomeen tuodaan vuosittain n. 1500-2300 hevosta, pääosin Ruotsista, Virosta ja Keski-Euroopan maista. Tautitilanne näissä maissa on erilainen kuin Suomessa, ja tuontihevoset voivat sairastaa zoonoottisia tauteja, joita ei esiinny Suomessa, esimerkiksi rabies ja leptospiroosi. Myös villieläimet sekä muiden eläinten ja ihmisten matkailu voivat lisätä riskiä näiden tautien leviämisestä Suomeen. Maailmanlaajuisesti tärkeimmät ja vaarallisimmat hevosen zoonoosit, hevosen räkätauti (Burkholderia mallei), Venezuelan Equine Encephalitis -virus ja Hendra-virus, eivät ole Suomen kannalta niin tärkeitä, koska niitä esiintyy vain alueilla, jotka ovat maantieteellisesti kaukana Suomesta ja joista ei tuoda hevosia Suomeen. West Nile -virus sekä Western ja Eastern Equine Encephalitis -virukset ovat myös tärkeitä hevosen zoonooseja, mutta niissä tartunta leviää hyttysten välityksellä, eikä hevoskontakti lisää ihmisten sairastumisriskiä. Hevosen zoonooseista lakisääteisesti vastustettavia, vaarallisia eläintauteja ovat pernarutto (B. anthracis), hevosen räkätauti (B. mallei) ja rabies. Lakisääteisesti vastustettavia, valvottavia eläintauteja ovat hevosen tarttuvat aivo-selkäydintulehdukset (WEE-, EEE- ja VEE-virukset). Lakisääteisesti ilmoitettaviin eläintauteihin hevosen zoonooseista kuuluvat oireita aiheuttava ESBL-tartunta, hevosinfluenssa, leptospiroosi (Leptospira ssp.), MRSA, salmonelloosi (Salmonella ssp.) ja West Nile -kuume. Näistä terveyskeskukseen ilmoittavia ovat pernarutto, rabies, leptospiroosi, salmonella ja West Nile.

"Grass sickness" –tauti on lähes 100 vuotta tunnettu vakava hevossairaus. Sitä esiintyy etenkin Iso-Britanniassa mutta myös monissa muissa Euroopan maissa. Sairautta ei ole toistaiseksi raportoitu Suomessa. Sairaustapaukset ovat yleensä laiduntavia nuoria hevosia. Eniten sairastumisia ilmenee huhti – heinäkuussa parin viikon viileän, kuivan sääjakson jälkeen. Sairauden etiologia on tuntematon. Sen aiheuttaa luultavasti neurotoksiini, joka on peräisin sienistä (Fusarium), bakteereista (Clostridium botulinum tyyppi C) tai kasveista. Sairaudessa todetaan neuronien degeneraatiota ja häviämistä autonomisen hermoston ganglioissa ja enteerisessä hermostossa. "Grass sickness" –tauti jaetaan kolmeen muotoon. Akuutissa muodossa hevonen kuolee tai joudutaan lopettamaan kahden päivän sisällä oireiden alkamisesta. Tyypillisiä oireita ovat nielemisvaikeudet, ihonalainen lihasvärinä, hikoilu, molemminpuolinen ptoosi, epätavallisen nopea sydänfrekvenssi, hiljaiset suolistoäänet ja ähkykivut. Refluksia tulee itsestään sieraimista tai letkutuksen yhteydessä nenänieluletkusta. Paksusuolessa on yleensä sekundaarinen ummetusmassa. Subakuutin muodon oireet ovat samankaltaiset mutta lievemmät kuin akuutissa muodossa. Kuiva riniitti on tyypillistä. Sairaus kestää 2-7 päivää ennen hevosen kuolemaa tai lopetusta. Jotkut subakuutit tapaukset etenevät krooniseen muotoon (kesto yli seitsemän päivää). Kroonisessa muodossa ei havaita sekundaarista ummetusta tai refluksia, mutta hevonen on voimakkaasti laihtunut. Diagnostiikassa voidaan käyttää elävällä eläimellä apuna laboratoriotutkimuksia, ruokatorven varjoainekuvausta, endoskopiaa, ileaalibiopsian ottoa laparotomian tai laparoskopian avulla sekä fenyyliefriini-silmätippojen avulla tehtävää testiä. Diagnoosi vahvistetaan histopatologian avulla ileaalibiopsiasta tai ruumiinavauksen yhteydessä otetuista näytteistä. "Grass sickness" –taudin ennuste on huono. Suurin osa sairastuneista kuolee tai joudutaan lopettamaan, mutta osa kroonisista selviää hengissä asianmukaisella hoidolla. Suomessa todettiin ensimmäinen epäilty "grass sickness" –tapaus vuonna 1999. Sen jälkeen samalla hevostilalla ja sen lähitiloilla on todettu useita epäiltyjä tapauksia. Osa tapauksista on histopatologisesti vahvistettu. Työn potilastapausosassa käsitellään kyseisiä tapauksia. "Grass sickness" –tauti tulisi muistaa ähkyoireisen hevosen differentiaalidiagnoosina.