Browsing by Title

Hepatiitti E -virus (HEV) on yksijuosteinen RNA-virus, jota esiintyy maailmanlaajuisesti. HEV jaotellaan useisiin eri genotyyppeihin. Genotyypit HEV-1 ja HEV-2 tarttuvat ainoastaan ihmiseen. Muita genotyyppejä on havaittu useilla eri elinlajeilla. Osa näistä voi tarttua eläimestä ihmiseen. Zoonoottiset genotyypit voivat tarttua eläimestä ihmiseen muun muassa elintarvikkeiden välityksellä tai suorassa kontaktissa. Ihmisellä HEV on usein oireeton, mutta se voi aiheuttaa akuuttia tai kroonista maksatulehdusta tai jopa voimakasoireista, äkillistä, fulminanttia maksatulehdusta, joka voi johtaa jopa kuolemaan. Suomessa on aiemmin havaittu HEV:ta sioilla ja vasta-aineita on havaittu ihmisilläkin. Esiintyvyttä suomalaisilla hirvillä ja valkohäntäkauriilla ei tunneta. Erään tutkimuksen mukaan Ruotsissa on havaittu HEV:n vasta-aineita hirvillä, joten tämän perusteella voidaan olettaa, että myös Suomessa hirvillä voi esiintyä HEV:n vasta-aineita. Hirvi on Suomen taloudellisesti merkittävin riistaeläin. Mikäli hirvellä esiintyy zoonoottista HEV:ta, voi se mahdollisesti aiheuttaa riskin elintarviketurvallisuudelle. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, esiintyykö suomalaisilla hirvillä ja valkohäntäkauriilla HEV:n vasta-aineita ja RNA:ta, ja onko eri alueiden välillä eroja esiintyvyydessä. Tutkimuksen aineistona käytettiin patologian oppiaineen näytepankkia, joka sisältää vuosina 2008-2009 kerättyjä hirvien ja valkohäntäkauriiden seeruminäytteitä. Aineistosta valittiin satunnaisesti näytteitä kolmen eri riistanhoitopiirin alueelta; Varsinais-Suomen, Kymen ja Lapin. Tutkimukseen valittiin yhteensä 162 hirven ja 50 valkohäntäkauriin seeruminäytettä. Näytteistä määritettiin HEV:n kokonaisvasta-aineet antigeeni-vasta-aine-reaktioon perustuvalla menetelmällä kaupallisella kitillä. Vasta-ainepositiivisia oli yhteensä kymmenen, joista kaikki olivat hirven seeruminäytteitä. Kyseisistä vasta-ainepositiivisista näytteistä määritettiin HEV:n RNA:n esiintyminen reaaliaikaisella käänteistranskriptiopolymeraasiketjureaktiolla. Näytteissä ei havaittu HEV-RNA:ta. Saaduista vasta-aineiden esiintyvyyksistä eri alueilla määritettiin arvioitu todellinen esiintyvyys 95 % luottamusvälillä Wilsonin luottamusvälitestillä. Tutkimuksessa ei havaittu tilastollisesti merkitseviä eroja eri alueilla, sukupuolilla tai iällä vasta-aineiden esiintyvyydessä. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että suomalaisilla hirvillä esiintyy HEV:ta. Vasta-aineiden esiintyvyys tutkitussa aineistossa oli 3,4-11 % 95 %:n luottamusvälillä. Genotyypin selvittäminen ja mahdollisen elintarviketurvallisuusriskin selvittäminen vaatii vielä lisää tutkimusta.

Lagotto romagnolo (LR) -koirarodulla esiintyy useita neurologisia sairauksia, joiden neuropatologiset muutokset tunnetaan. Hermosolujen sisäisten inkluusiokappaleiden yhteyttä sairauksiin sekä oireiluun ei tunneta. Ihmisillä aivokudoksen hermosolujen sisäiset proteiinikertymät, eli inkluusiokappaleet, ovat neuropatologisesti tyypillisiä tietyille hermostorappeumasairauksille. Inkluusiokappaleiden ajatellaan aiheuttavan hermosolujen toimintahäiriötä, jolloin hermosolut päätyvät ohjelmoituun solukuolemaan. Tämä aiheuttaa aivoalueiden rappeutumisen ja hermostolliset oireet. Toisaalta inkluusiokappaleiden on myös epäilty suojaavan soluja väärin laskostuneen proteiinin vaikutuksilta ja hidastavan aivojen rappeutumismuutoksia. Lisensiaatintutkielman kirjallisuuskatsaukseen on kerätty tietoa ihmisillä ja koirilla esiintyvistä hermosolujen sisäisistä, ei- infektiivisistä inkluusiokappaleista, niiden merkityksestä hermostorappeumasairauksien kehittymiseen sekä kliinisten oireiden ja rappeutuvien aivoalueiden välisestä yhteydestä. Tutkimusosuuden tavoitteena on selvittää, onko LR-koirien hermostollisten oireiden ja näiden inkluusiokappaleiden välillä yhteys ja eroaako hermostollisesti oireilleiden inkluusiokappalemäärä oireettomien inkluusiokappalemäärästä. Tutkimushypoteesi on, että hermostollisesti oireilevilla LR-koirilla hermosolujen sisäisiä inkluusiokappaleita on enemmän. Tutkimuksella tuotetaan lisää tietoa LR-koirilla esiintyvistä inkluusiokappaleista. Aineistona oli Helsingin Yliopiston eläinlääketieteellisen tiedekunnan patologian ja parasitologian oppiaineen LR-koirien ruumiinavaustutkimusten yhteydessä otetut histologiset aivoleikkeet vuosilta 2012–2018. Tutkimukseen hyväksyttiin näytteiden laadun sekä koirien esitietojen perusteella yhteensä 23:n koiran leikkeet isoaivoista, väli- ja keskiaivoista, pikkuaivoista sekä ydinjatkoksesta yhteensä yhdeksältä alueelta, jotka mikroskopoitiin inkluusiokappaleiden varalta (kyllä/ei). Hermosolujen sisäisten inkluusiokappaleiden esiintymistä verrattiin esitietojen hermostolliseen oireiluun. Näistä 23:sta koirasta valittiin kuusi oireillutta ja kuusi oireetonta naaraskoiraa inkluusiokappalemäärien vertailuun kuvaamalla samat aivoalueet mikroskooppikameralla, kunnes saavutettiin 100 hermosolua per tutkittu alue. Kuvista laskettiin inkluusiokappaleet. Suurimmalla osalla koirista havaittiin inkluusiokappaleita eri puolilla aivoja (19/23 kpl). Oireettomista koirista inkluusiokappaleita oli 87 %:lla (13/15) ja oireilleista 75 %:lla (6/8). Inkluusiokappaleiden esiintymisen ja oiretaustan välillä ei havaittu assosioitumista (p=0,589). Tutkittaessa 23 koiraa havaittiin inkluusiokappaleita motorisella aivokuorella vain oireettomilla koirilla; oireettomuuden ja inkluusiokappaleiden välillä todettiin tilastollisesti merkitsevä yhteys (p=0,007), joka monivertailukorjauksen jälkeen tulkittiin edelleen merkitseväksi (p=0,056). Kuuden oireilleen ja oireettoman LR-koiran inkluusiokappalemäärien (oireilleilla 132 ja oireettomilla 302 inkluusiokappaletta) ero ei ollut merkitsevä (p=0,310). Aivoaluekohtaisten inkluusiokappalemäärien erot näiden kahden ryhmän välillä eivät olleet merkitseviä. Tulosten mukaan inkluusiokappaleita voi esiintyä LR-koiralla oiretaustasta riippumatta. Oireettomilla inkluusiokappaleita oli enemmän ja yleisemmin kuin oireilleilla, mikä on vastoin tutkimushypoteesia. Näiden tulosten sekä kirjallisuuden valossa LR- koirilla havaitut inkluusiokappaleet voisivat olla hermosoluja suojaavia, jolloin aivoja rappeuttavat muutokset ja hermostollisten oireiden alkaminen viivästyisivät tai estyisivät. Tutkimuksessa saatuja tuloksia ei voida yleistää Suomen lagottopopulaatioon, sillä otoskoko oli pieni eikä se ollut satunnaisotanta.

Tämä syventävien opintojen tutkielma sisältää kirjallisuuskatsauksen ja käytännön osuuden. Kirjallisuuskatsauksessa tarkastellaan kaksosten esiintymistä, alkion varhaiskehitystä ja alkion mikromanipulaatiomahdollisuuksia hevosella verrattuna muihin suuriin kotieläimiin. Kaytännönosuus on suoritettu Hevostalouden tutkimusasemalla, Ypäjällä heinä-elokuussa 1992. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää mikromanipulaattorilla halkaistujen moruloiden ja varhaisten tilastokystien elinkykyä siirtämällä alkionpuolikkaat kirurgisesti eri vastaanottajiin. Luovuttajatammoille noin 6 päivää ovulaation jälkeen tehdyistä 31 huuhtelusta löydettiin yhteensä 16 alkiota 14 tammasta (45%). Alkioista 12 (2 morulaa ja 10 varhaista blastokystiä) halkaistiin ja puolikkaat siirrettiin eri vastaanottajiin. 24 vastaanottajasta 5 tiinehtyi (21%), joukossa ei ollut yhtään identtistäkaksosparia. Hevosella alkionpuolikkailla saadut tiineystulokset ovat huomattavasti huonompia kuin muilla suurilla kotieläimille ja vain noin puolet kokonaisilla alkioilla saaduista tiineystuloksista.

Tämä syventävien opintojen tutkimusprojekti sisältää kirjallisuuskatsauksen jatutkimusosan. Kirjallisuuskatsauksessa esitellään hevosen alkionsiirtoa sekä alkioiden kylmäsäilytyksen yleisiä periaatteita ja käytössä olevia menetelmiä, erityisesti hevosen alkioiden kylmäsäilytyksen erityispiirteitä painottaen. Tutkimuksen tarkoituksena oli kokeilla hevosten alkioiden pakastuvuutta ja elinkykyä pakastuksen jälkeen. Tutkimus tapahtui Eläinlääketieteellisen korkeakoulun Hautjärven laitoksella syyskuun 1986 ja lokakuun 1987 välisenä aikana. Työssä käytettiin neljäätoista lämminveristä ravuritammaa, jotka toimivat vuorotellen sekä alkioiden luovuttajina että vastaanottajina. Tamma siemennettiin, ja kuudentena tai seitsemäntenä päivänä ovulaationjälkeen alkio huuhdottiin kohdusta ei-kirurgisella menetelmällä. Alkio löytyi 39%:ssa huuhteluista. Tämän jälkeen alkio pestiin, mitattiin, arvosteltiin ja lisättiin glyserolia 10 %:na liuoksena kylmäsuoja-aineeksi sekä siirrettIin 0.5 ml muoviolkeen pakastamista varten. Pakastaminen tapahtui ohjelmoitavalla, biologisen materiaalin pakastamista varten kehitellyllä pakastuskoneella. Lämpötilaa laskettiin vaiheittain ensin 4 °C minuutissa -6 °C:een, jossa suoritettiin kiteytys. Tämän jälkeen jäähdytysnopeus oli 0.3 °C minuutissa -30 °C:een, ja 0.1 °C minuutissa -33 °C:een, josta lämpötilasta alkio siirrettiin nestetyppeen (-196 °C). Alkioita varastoitiin nestetypessä vaihtelevan pituisia aikoja (69-363 vuorokautta). Kaikki pakastetut alkiot sulatettiin, ja kaikki paitsi kaksi sulatuksessa hukkunutta alkiota siirrettiin synkronoituihin vartaanottajatammoihin ei-kirurgisesti. Yhdestätoista siirretystä alkiosta ei seurannut yhtään tiineyttä. Syitä huonoon tiineystulokseen tarkastellaan.

Tämä lisensiaatintutkielma on kirjallisuuskatsaus hevosen bakteeri-, virus- ja sieniperäisistä zoonooseista. Tutkielmassa keskitytään Suomessa esiintyviin ja Suomea uhkaaviin hevosen zoonooseihin sekä aiheeseen liittyvään lainsäädäntöön ja käytäntöihin. Tavoitteena oli luoda käsikirjamainen katsaus aiheesta, sillä vastaavaa ei ole aiemmin tehty. Zoonoosi on sairaus tai infektio, joka voi luonnollisesti tarttua selkärankaisesta eläimestä ihmiseen tai päinvastoin. Tässä työssä on keskitytty zoonooseihin, jotka tarttuvat suoraan hevosesta ihmiseen, tai joissa hevoskontakti lisää ihmisen riskiä saada tartunta. Suomessa esiintyvistä hevosen zoonooseista tärkeimpiä ovat salmonelloosi (Salmonella ssp.), mikrobilääkeresistentit MRSA (metisilliiniresistentti Staphylococcus aureus) ja ESBL (laajakirjoista betalaktamaasentsyymiä tuottavat bakteerit), pernarutto (Bacillus anthracis), Streptococcus equi ssp. zooepidemicus ja pälvisilsa. Suomessa esiintyy satunnaisesti myös hevosinfluenssaa, joka ei ole varsinainen zoonoosi, mutta tutkimuksissa on havaittu sillä olevan mahdollisesti zoonoottista potentiaalia. Myös Rhodococcus equi -tartuntoja esiintyy hevosilla Suomessa, ja maailmalla on todettu myös joitakin ihmistapauksia. Suomeen tuodaan vuosittain n. 1500-2300 hevosta, pääosin Ruotsista, Virosta ja Keski-Euroopan maista. Tautitilanne näissä maissa on erilainen kuin Suomessa, ja tuontihevoset voivat sairastaa zoonoottisia tauteja, joita ei esiinny Suomessa, esimerkiksi rabies ja leptospiroosi. Myös villieläimet sekä muiden eläinten ja ihmisten matkailu voivat lisätä riskiä näiden tautien leviämisestä Suomeen. Maailmanlaajuisesti tärkeimmät ja vaarallisimmat hevosen zoonoosit, hevosen räkätauti (Burkholderia mallei), Venezuelan Equine Encephalitis -virus ja Hendra-virus, eivät ole Suomen kannalta niin tärkeitä, koska niitä esiintyy vain alueilla, jotka ovat maantieteellisesti kaukana Suomesta ja joista ei tuoda hevosia Suomeen. West Nile -virus sekä Western ja Eastern Equine Encephalitis -virukset ovat myös tärkeitä hevosen zoonooseja, mutta niissä tartunta leviää hyttysten välityksellä, eikä hevoskontakti lisää ihmisten sairastumisriskiä. Hevosen zoonooseista lakisääteisesti vastustettavia, vaarallisia eläintauteja ovat pernarutto (B. anthracis), hevosen räkätauti (B. mallei) ja rabies. Lakisääteisesti vastustettavia, valvottavia eläintauteja ovat hevosen tarttuvat aivo-selkäydintulehdukset (WEE-, EEE- ja VEE-virukset). Lakisääteisesti ilmoitettaviin eläintauteihin hevosen zoonooseista kuuluvat oireita aiheuttava ESBL-tartunta, hevosinfluenssa, leptospiroosi (Leptospira ssp.), MRSA, salmonelloosi (Salmonella ssp.) ja West Nile -kuume. Näistä terveyskeskukseen ilmoittavia ovat pernarutto, rabies, leptospiroosi, salmonella ja West Nile.

"Grass sickness" –tauti on lähes 100 vuotta tunnettu vakava hevossairaus. Sitä esiintyy etenkin Iso-Britanniassa mutta myös monissa muissa Euroopan maissa. Sairautta ei ole toistaiseksi raportoitu Suomessa. Sairaustapaukset ovat yleensä laiduntavia nuoria hevosia. Eniten sairastumisia ilmenee huhti – heinäkuussa parin viikon viileän, kuivan sääjakson jälkeen. Sairauden etiologia on tuntematon. Sen aiheuttaa luultavasti neurotoksiini, joka on peräisin sienistä (Fusarium), bakteereista (Clostridium botulinum tyyppi C) tai kasveista. Sairaudessa todetaan neuronien degeneraatiota ja häviämistä autonomisen hermoston ganglioissa ja enteerisessä hermostossa. "Grass sickness" –tauti jaetaan kolmeen muotoon. Akuutissa muodossa hevonen kuolee tai joudutaan lopettamaan kahden päivän sisällä oireiden alkamisesta. Tyypillisiä oireita ovat nielemisvaikeudet, ihonalainen lihasvärinä, hikoilu, molemminpuolinen ptoosi, epätavallisen nopea sydänfrekvenssi, hiljaiset suolistoäänet ja ähkykivut. Refluksia tulee itsestään sieraimista tai letkutuksen yhteydessä nenänieluletkusta. Paksusuolessa on yleensä sekundaarinen ummetusmassa. Subakuutin muodon oireet ovat samankaltaiset mutta lievemmät kuin akuutissa muodossa. Kuiva riniitti on tyypillistä. Sairaus kestää 2-7 päivää ennen hevosen kuolemaa tai lopetusta. Jotkut subakuutit tapaukset etenevät krooniseen muotoon (kesto yli seitsemän päivää). Kroonisessa muodossa ei havaita sekundaarista ummetusta tai refluksia, mutta hevonen on voimakkaasti laihtunut. Diagnostiikassa voidaan käyttää elävällä eläimellä apuna laboratoriotutkimuksia, ruokatorven varjoainekuvausta, endoskopiaa, ileaalibiopsian ottoa laparotomian tai laparoskopian avulla sekä fenyyliefriini-silmätippojen avulla tehtävää testiä. Diagnoosi vahvistetaan histopatologian avulla ileaalibiopsiasta tai ruumiinavauksen yhteydessä otetuista näytteistä. "Grass sickness" –taudin ennuste on huono. Suurin osa sairastuneista kuolee tai joudutaan lopettamaan, mutta osa kroonisista selviää hengissä asianmukaisella hoidolla. Suomessa todettiin ensimmäinen epäilty "grass sickness" –tapaus vuonna 1999. Sen jälkeen samalla hevostilalla ja sen lähitiloilla on todettu useita epäiltyjä tapauksia. Osa tapauksista on histopatologisesti vahvistettu. Työn potilastapausosassa käsitellään kyseisiä tapauksia. "Grass sickness" –tauti tulisi muistaa ähkyoireisen hevosen differentiaalidiagnoosina.

Hevosen hedelmällisyyteen vaikuttavat tekijät on laaja kokonaisuus, jonka eri osa-alueet ovat kytkeytyneet toisiinsa tiiviisti. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on koota yhteen oleellisinta aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. Hevosen hedelmällisyystulokset sekä niiden tilastointi ovat heikkoja muihin kotieläimiin verrattuna. Hevosten hedelmällisyyttä mitataan usein varsomisprosentin avulla. Varsomisprosentti kuvaa takautuvasti edellisen siitoskauden onnistumista ja siihen vaikuttaa itse hedelmällisyyden lisäksi ilmoitettujen tulosten luotettavuus. Paras hedelmällisyyttä kuvaava mittari hevosilla olisikin tiinehtymisprosentti ensimmäistä astutettua kiimaa kohden, jolloin saadaan arvokasta tietoa siittolatoiminnan tehokkuudesta heti kauden alussa. Ensimmäisen kiiman tiinehtymistuloksiin eivät myöskään vaikuta moneen kiimaan siemennettävät ongelmatammat. Suomalaisten hevosten hedelmällisyystulokset ovat viime vuosina olleet laskusuunnassa toistaiseksi tuntemattomasta syystä. Hevosten lisääntymistä heikentävät monet tekijät. Hevosjalostus on etenkin Suomessa vielä harrastelijamaista, suurin osa siitostammojen omistajista astuttaa vain yhden tamman vuodessa. Hevoset valitaan jalostukseen kilpailunäyttöjen, rakenteen ja sukupuun perusteella, eikä hedelmällisyyteen kiinnitetä huomiota. Hevosten siitosura alkaa siis yleensä vasta kilpauran jälkeen, jolloin siitoshevoset ovat usein iäkkäitä. Vanheneminen vaikuttaa etenkin tamman hedelmällisyyteen negatiivisesti, suurimpana syynä pidetään vanhojen tammojen korkeaa alkiokuolleisuutta. Tammalla myös aikaisempi lisääntymishistoria, ns. tammatyyppi, on merkittävä tekijä, etenkin tyhjäksi jääneiden ja vanhojen neitseellisten tammojen hedelmällisyys on usein heikentynyt. Hevonen on pitkän päivän kausilisääntyjä. Tammojen kiimat loppuvat syksyllä ja alkavat uudestaan keväällä päivän pidentyessä. Hevosten virallinen syntymäpäivä pohjoisella pallonpuoliskolla on tammikuun ensimmäinen päivä. Tämä on aiheuttanut painetta tuottaa mahdollisimman aikaisin syntyviä varsoja, joiden oletetaan pärjäävän ikäluokkien välisissä kilpailuissa paremmin. Lisääntymiskauden alussa hedelmällisyystulokset ovat kuitenkin heikkoja pitkien ja epämääräisten kiimojen takia, jolloin oikean astutushetken valinta hankaloituu. Tamman ensimmäinen kiima varsomisen jälkeen, niin kutsuttu varsakiima, on ovulatorinen ja hedelmällinen. Tiinehtyvyys ei kuitenkaan ole yhtä hyvä kuin muissa kiimoissa ja varsakiimaan astutetuilla tammoilla on myös muita enemmän tiineyden menetyksiä. Ylipäätään tiineyden menetyksiä pidetään yhtenä merkittävimmistä tekijöistä hevosen alhaiseen hedelmällisyyteen. Tammat saavat osallistua kilpailuihin neljän ensimmäisen tiineyskuukauden ajan ja myös oriit saattavat kilpailla aktiivisesti siitoskauden aikana. Aktiivinen kilpaileminen voi kuitenkin heikentää hedelmällisyystuloksia fyysisen rasituksen aiheuttaman stressin ja ruumiinlämmön nousun kautta. Erityisesti siittiötuotanto saattaa merkittävästi häiriintyä, jos kivesten lämpötila kohoaa liian korkeaksi. Siittolatoiminnan tehokkuudella voidaan merkittävästi vaikuttaa hedelmällisyystuloksiin. Oleellisimpia asioita ovat kiimantarkkailu, siemennyksen ajoittaminen ovulaatioon nähden sekä tammojen määrä oria kohden. Optimaalisesti siemennyksiä tulisi olla kiimaa kohden mahdollisimman vähän, jotta vältyttäisiin ylimääräisiltä siemennyskustannuksilta ja toisaalta tamman kohtu ei tällöin turhaan altistu siemennyksen jälkeiselle kohtutulehdukselle. Siitostavalla on myös suuri merkitys, pakastespermalla saavutetaan yleisesti huonompia tiinehtyvyystuloksia etenkin kohtutulehdusherkillä ongelmatammoilla ja vanhoilla neitseellisillä tammoilla. Luonnollisesti siemennesteen käsittelyllä ja säilytyksellä on suuri vaikutus oriin hedelmällisyystuloksiin. Ongelmana kuitenkin on, ettei oriin hedelmällisyyttä voida toistaiseksi luotettavasti arvioida sen tuottaman siemennesteen perusteella. Tässä kirjallisuuskatsauksessa on pohdittu tärkeimpiä hevosen hedelmällisyyteen vaikuttavia tekijöitä. Hyvä kokonaiskäsitys tästä laajasta kentästä on oleellista, kun huonoja hedelmällisyystuloksia pyritään parantamaan käytännössä. Siittolatoiminnan tehostamisella onkin mahdollista saavuttaa loistavia tuloksia.

Tässä kirjallisuuskatsauksessa selvitetään, millaisia taudinpurkauksia hevosen herpesvirus on aiheuttanut Suomessa ja Euroopassa. Tarkoituksena on myös kuvailla hevosen herpesvirusten taudinaiheutuskykyä, hevosten saamia oireita, sairastuneiden hevosten hoitovaihtoehtoja, erotusdiagnostiikkaa, diagnosointia sekä taudinpurkausten esto- ja kontrollointimenetelmiä. Hevosilla tavataan maailmanlaajuisesti viittä eri herpesvirusta, joista kolme kuuluu alfaherpesviruksiin ja kaksi gammaherpesviruksiin. Gammaherpesviruksien EHV-2:n ja EHV-5:n (EHV = equine herpesvirus) aiheuttamat infektiot ovat yleensä oireettomia, mutta näiden on epäilty aiheuttavan myös yksittäisten hevosten systeemisiä sairauksia. Alfaherpesviruksiin kuuluva EHV-4 aiheuttaa pääasiassa hengitystieoireita nuorilla hevosilla, mutta EHV-1 aiheuttaa hengitystieoireiden lisäksi luomisia, vastasyntyneiden varsojen kuolemia sekä vaihtelevia neurologisia oireita, joista vakavimmat johtavat hevosen menehtymiseen. EHV-1 ja EHV-4 voivat aiheuttaa yksittäisten hevosten sairastumisten lisäksi laajojakin taudinpurkauksia, joissa taloudelliset menetykset nousevat suuriksi. Astumaihottumaa aiheuttava EHV-3 kuuluu myös alfaherpesviruksiin, mutta tauti on keinosiemennyksen myötä harvinaistunut. Hevosen herpesvirus tarttuu sierain-, suu- ja sukupuolieritteiden välityksellä suorassa kontaktissa, pisaratartuntana tai kontaminoituneiden välineiden avulla. Herpesvirukset voivat aiheuttaa latentteja eli piileviä infektioita, jolloin virus on piilossa isännän immuunipuolustukselta solujen sisällä. Hevosen herpesviruksen ajatellaan olevan latenttina lymfosyyteissä tai kolmoishermon hermosolmussa, mutta latentin infektion tarkkaa mekanismia ei tunneta. Latentti virus saattaa aktivoitua ja lisääntyä uudelleen esimerkiksi stressin seurauksena, jolloin virusta erittyy sierainlimaan. Useimmiten isäntä ei itse sairastu latentissa infektiossa, mutta kontaktissa olevat muut hevoset voivat altistua virukselle ja saada näkyviä oireita. Taudinpurkauksia torjutaan tarttuvia tauteja ehkäisevien toimintatapojen avulla sekä kaikkien tilan hevosten säännöllisillä rokotuksilla. Hevosen herpesvirusrokotteet on rekisteröity suojaamaan hengitystieoireilta sekä luomisilta, mutta rokotteet eivät anna täydellistä tai pitkäkestoista suojaa. Taudinpurkauksessa on tärkeää epäillä herpesvirusta ajoissa, ottaa diagnostiset näytteet, asettaa tila karanteeniin ja ryhtyä muihin taudin leviämisen estäviin toimenpiteisiin. PCR- ja vasta-ainetutkimusten avulla diagnoosi varmistuu nopeasti, ja näiden tutkimusmenetelmien sekä hevosten tarkkailun ja lämmön mittausten avulla voidaan selvittää virukselle altistuneet hevoset. Karanteeni voidaan purkaa, kun hevoset eivät ole oireilleet 28 päivään. Herpesvirusinfektioiden hoito on lähinnä oireenmukaista tukihoitoa. Pidemmän aikaa makuulla olevan hevosen tai muulla tavoin vakavasti neurologisesti oireilevan hevosen ennuste on huono ja lopetus on tällöin suotavaa. Löytyneet raportoidut taudinpurkaukset olivat kaikki EHV-1-viruksen aiheuttamia. Hevosen herpesvirusten tarkkaa prevalenssia ei Suomessa tiedetä, mutta todennäköisesti taudinpurkaukset, ja varsinkin neurologisia oireita aiheuttavien herpesvirusten aikaansaavat taudinpurkaukset, tulevat yleistymään Suomessakin, sillä näin on jo käynyt muualla Euroopassa ja Yhdysvalloissa.

Tässä syventävien opintojen tutkimuksessa oli tarkoituksena selvittää, soveltuuko Nycomedin ihmisillä käytetty plasman D-dimeeritesti nautojen tautidiagnostiikkaan. Vertailukohteena käytettiin hevosta, sillä kyseistä testiä on onnistuneesti sovellettu hevosten ähkyjen diagnostiikkaan ja ennusteen määrittämiseen. D-dimeeri on yksi fibrinolyysin tuote, jota syntyy, kun elimistössä hajoaa fibriiniä. Verestä tai plasmasta määritettyä D-dimeeriä on käytetty indikaattorina verihyytymien muodostumisesta ja hajoamisesta elimistössä. D-dimeeritason nousua veressä on todettu ihmislääketieteessä disseminoidussa intravaskulaarisessa koagulopatiassa eli DIC:ssa. DIC voi olla seurausta monista sairauksista, kuten kasvaintaudeista, sepsiksestä, synnytyskomplikaatioista (esim. istukan repeämä) ja endoteelisolujen vaurioista (lämpöhalvaus, shokki). Kirjallisuuden perusteella D-dimeeriä syntyy ja pystytään määrittämään ihmisen lisäksi ainakin hevosella. Hevosella on todettu D-dimeeritason nousu ähkyissä, johtuen ruuansulatuskanavan bakteerien verenkiertoon vapauttamista toksiineista ja tätä seuraavasta endotoksemiasta. Uusimpien tutkimusten perusteella D-dimeerin määritys soveltuisi käyttöön myös koirien tautidiagnostiikkaan. Koirilla D-dimeerin nousua veressä on havaittu DIC:ssa, erilaisten infektioiden (esim. pyometra), maksasairauksien, kasvaintautien ja mahalaukun kiertymän seurauksena. Nautojen tautidiagnostiikassa on käytössä fibrinogeenin määritys verestä. Fibrinogeenin kokonaismäärä nousee monissa tulehdusprosesseissa, kun maksa tuottaa runsaasti fibrinogeenia. Joissain tilanteissa fibrinogeenia kuluu kuitenkin niin paljon, että maksan tuotantokyky ylittyy ja veren fibrinogeeni pysyy normaalina. Tällaisissa tapauksissa olisi hyvä, jos olisi käytössä D-dimeeritesti, jolloin pystyttäisiin diagnosoimaan tromboottinen tila silloinkin, kun fibrinogeenin määritys ei riitä. Tässä tutkimuksessa määritettiin D-dimeerin arvo 25 lehmältä Nycomedin NycocardÒ D-dimeeritestillä. Lisäksi vertailtiin fibrinolyysissä toimivien eri plasminogeenin aktivaattorien (streptokinaasi, alteplaasi, urokinaasi) toimintaa hevosen ja naudan plasmassa agardiffuusiomenetelmällä. Tässä tutkimuksessa plasman D-dimeeri näyttää nousevan lehmillä tietyissä tautitiloissa, kuten juoksutusmahan laajentumissa ja kiertymissä, vakavassa utaretulehduksessa ja leikkauksen jälkeisenä komplikaationa (arvot vaihtelevat välillä 0.5-2.9 mg/l). Lievissä tulehduksissa D-dimeeri jää kuitenkin alhaiseksi. Tämän kokeen tulosten perusteella D-dimeerin normaaliarvo lehmällä arveltiin olevan korkeintaan luokkaa 0.1 mg/l. Plasminogeenin aktivaattoreista streptokinaasi ei toimi naudalla, mutta se näyttäisi toimivan hevosella. Urokinaasilla ja alteplaasilla saadaan aktivaatiota aikaiseksi sekä naudan että hevosen plasmassa. Tämän tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että naudan plasmassa plasminogeenin aktivaatiota tapahtuu ainakin jossain määrin. Käytetyn D-dimeeritestin suurin ongelma oli naudan plasman saaminen imeytymään testimembraaniin testissä vaaditulla nopeudella. Tämän ongelman kiertämiseksi olisi hyvä kokeilla muita käytössä olevia D-dimeeritestejä, kuten lateksiagglutinaatiotestiä. Paljon lisätutkimuksia tarvitaan ennen kuin voidaan vetää johtopäätöksiä naudan kohdalla veren D-dimeeritasoa nostavista sairauksista sekä testin tarpeellisuudesta tautidiagnostiikassa ja prognoosin määrityksessä. Naudan normaalin D-dimeeritason määrittämiseksi tulisi myös tehdä lisäkokeita suuremmalla aineistolla.

Hevosen kesäihottuma (engl. insect bite hypersensitivity, IBH) on tyypin I yliherkkyysreaktio Culicoides spp. -lajin hyönteisille. Yliherkkyysreaktiota tavataan kaikilla mantereilla kaikilla alueilla, joissa hyönteislajia esiintyy, lukuun ottamatta pieniä maantieteellisesti eristettyjä alueita. Suomessa lajista esiintyy Culicoiden nubeculos:ta ja C. obsoletus:ta. Yliherkkyyden esiintyvyys vaihtelee 3 %:sta 60 %:iin ja se koetaan omistajien keskuudessa haastavaksi ja vaikeaksi taudiksi. Hevosen kesäihottumassa hevosen immuunivasteen T-auttajasolupopulaatio (Th) kääntyy normaalin terveen hevosen Th1- soluvasteesta Th2-soluvasteen puolelle aiheuttaen allergeenille spesifisen vasta-aineen immunoglobuliini E:n (IgE) ylituotannon immunoglobuliini G:n ja A:n sijasta. Immunologisen vasteen muutokseen vaikuttaa major histocombatibility II (MHCII)- allergeeniesittelijämolekyylin geenin monimuotoisuus sekä vallitseva sytokiiniprofiili. Akuuteissa ja kroonisissa taudeissa on havaittu Th-soluvasteen ja sytokiinien eroavaisuuksia ja siten hankaloittaa taudin kulun ja hoitovaihtoehtojen tutkimista. Kesäihottuman diagnosointi perustuu esitietoihin, kliiniseen tutkimukseen ja taudin kausiluontoisuuteen. Allergeenipaneeleja on kehitetty luomaan uusi diagnosointimenetelmä. Myös ihmisillä ja koirilla on tyypin I yliherkkyyttä, atooppista dermatiittiä eli atopiaa. Ihmisen ja koiran yliherkkyyksistä on runsaammin tutkimuksia kuin hevosten ja taudeissa on huomattavia yhtäläisyyksiä, joita voidaan käyttää apuna kesäihottuman tutkimuksessa. Koiran ja ihmisten atopia noudattavat sytokiiniprofiililtaan hevosen kesäihottumaa kroonisissa ja akuuteissa taudinkuvissa. Kutinan syntymekanismia on tutkittu hiiri- ja koiramallein ja kutinasytokiineja ovat mm. histamiini ja interleukiini 31 (IL-31). Histamiinia vapautuu syöttösolujen pinnalle kiinnittyneen allergeenispesifisen IgE:n kohdatessa allergeenin. IL-31 on Th2-solujen tuottama soluvälittäjäaine, joka aiheuttaa kutinaa. Hevosilla IL-31 -välitteistä kutinaa ei ole raportoitu. Myös serotoniini, asetyylikoliini, substanssi P, eri leukotrieenit ja bradykiniinit, proteaasit ja lysofostidiinihappo aiheuttavat kutinaa eri signaalireittien kautta. Yhtenä yhdistävänä, epäspesifisenä signaalireittinä pidetään Transient Receptor Potential Vallinoid 1:stä (TRPV1), joka aktivoituu toissijaisesti hermosolun depolarisoituessa muiden kutinaa aiheuttavien sytokiinien läsnäollessa. Vastaavia tutkimuksia hevosilla ei ole tehty. Kesäihottuman lääkkeelliset hoitovaihtoehdot ovat kutinan hillitseminen kortisonilla, mutta ei sovellu pirkäaikaiskäyttöön. Teoriassa on mahdollista käyttää koiran atopiassa käytettävää oklasitinibiä kutinan hillitsemiseksi myös kesäihottumassa, mikäli hevosen kutinamekanismi on yhteneväinen koiran kutinan signaalireittien kanssa. Siklosporiinia käytetään koirien ja ihmisten atopiaan, mutta se toimii parhaiten Th1-soluvasteen torjumiseen. Antihistamiinien teho hevosella on huono. Nykyinen markkinoilla oleva siedätyshoito koetaan kalliiksi ja hoitovasteeltaan huonoksi. Uudet tutkimukset apuaineen kanssa injektoidusta allergeenistä ovat lupaavia, mutta vaativat lisätutkimuksia. Muut hoitovaihtoehdot ovat tieteellisiltä perusteiltaan heikkoja, näyttö puuttuu täysin tai tutkimukset ovat olleet heikkolaatuisia. Hevosen kesäihottuman diagnostiikka on toistaiseksi haastavaa ja hoitovaihtoehdot heikohkot tieteelliseltä näytöltään.