Browsing by Title

Tässä työssä tutkittiin suomalaisten koiran- ja kissanomistajien sitoutumista lemmikkiensä lääkehoitoon. Tutkimuksen kohteena olivat lyhyet suun kautta annettavat lääkekuurit. Hoitoon sitoutumista on ihmislääketieteessä tutkittu melko laajasti ja pitkään ja sen tiedostetaan olevan yksi merkittävistä potilaan paranemiseen vaikuttavista tekijöistä. Aiheesta on toistaiseksi tehty hyvin vähän eläinlääketieteellisiä tutkimuksia mutta tutkimuksissa on kuitenkin todettu, että lemmikin omistajien hoitoon sitoutumisessa on paljon puutteita. Suomessa ei ennen tätä ole tehty yhtään tutkimusta lemmikin omistajien hoitoon sitoutumisesta. Tutkimuksen tavoitteena oli pyrkiä selvittämään suomalaisten kissan- ja koiranomistajien hoitoon sitoutumiseen vaikuttavia tekijöitä, sekä hoitoon sitoutumisen tasoa ja tarjota eläinlääkäreille keinoja parantaa potilaidensa hoitoon sitoutumista. Tutkimus toteutettiin kyselytutkimuksena, joka suunnattiin kolmen pääkaupunkiseudulla toimivan pieneläinvastaanoton asiakkaille. Vastaanottojen henkilökunta jakoi kyselyitä itse valitsemilleen asiakkaille. Kriteereinä olivat, että potilaan tuli olla kissa tai koira ja lääkekuurin suhteellisen lyhyt, korkeintaan yksi kuukausi. Kyselyitä palautui yhteensä 101 kappaletta (25 %). Tutkimuksen perusteella lemmikin omistajien sitoutuminen lääkehoitoon oli melko hyvää. 96 % vastaajista noudatti määrättyä lääkekuuria täsmällisesti tai jokseenkin täsmällisesti. Lääkekuuria täsmällisesti noudattaneiden ja jokseenkin täsmällisesti noudattaneiden ryhmien välillä todettiin kuitenkin merkitseviä eroja muutamien vastausten suhteen. Hoitoon sitoutuminen oli merkitsevästi parempaa niillä, jotka kokivat, että lääkitysaikataulu ei ollut vaikeuttanut päivittäistä elämää, töissäkäynti, harrastukset tai opiskelu eivät olleet hankaloittaneet lääkityksen antamista, potilaan kotiuttava henkilö oli kertonut kattavasti lemmikin sairaudesta ja sen hoidosta ja käynnistä vastaanotolla oli jäänyt positiivinen vaikutelma. Tutkittaessa lemmikkien omistajien hoitoon sitoutumista, on aiemminkin saatu saman suuntaisia tuloksia. Hoitoon sitoutumista voidaan siis tutkimuksen perusteella parantaa melko yksinkertaisin keinoin. Potilaan omistajaa tulee informoida riittävästi lemmikin sairaudesta ja sen hoidosta. Eläinlääkärin ja koko vastaanoton henkilökunnan kannattaa myös panostaa asiakaspalveluun, jotta asiakkaalle jäisi myönteinen kuva käynnistä. Lääkehoidon suhteen kannattaa pyrkiä sellaiseen lääkitykseen, joka on sekä tehokas että käytännössä helppo toteuttaa. Kyselytutkimusten on todettu antavan liian positiivisen kuvan ihmisten hoitoon sitoutumisesta. Todellinen hoitoon sitoutumisen taso on siis todennäköisesti tutkimuksessa todettua alhaisempi.

Lämpösokkiproteiinit (heat shock protein, hsp, stressiproteiini) ovat solunsisäisiä proteiineja, joita solu valmistaa sekä jatkuvasti että vasteena kohtaamalleen stressille. Tärkeimmät indusoituvat hsp:t ovat molekyylipainoltaan 72 kDa:n Hsp72 ja 27 kDa:n Hsp27, joista sialla on tutkittu Hsp72:ä. Lämpösokkiproteiinit voivat vapautua verenkiertoon nekroottisessa solukuolemassa, kudosvauriossa sekä solunsisäisten pienten vesikkeleiden, eksosomien välityksellä. Hsp72:stä saadut tulokset ovat osoittaneet, että Hsp72 saattaa olla hyödyllinen sikojen kroonisen stressin mittari ja että se mahdollisesti heijastaa kasvatusolosuhteita. Tämän työn tarkoituksena oli selvittää, voitaisiinko myös Hsp27:ä käyttää apuna arvioitaessa kasvatusolosuhteiden aiheuttamaa stressiä. Lisäksi selvitettiin I-FABP:n (intestinal fatty acid binding protein, suoliston rasvahappoja sitova proteiini) avulla, onko verenkierron Hsp27 tutkituilla sioilla peräisin suolistosta. Työn kirjallisessa osassa käsitellään Hsp27:a, i-FABP:ia sekä kroonista stressiä. I-FABP:n kohdalla selvitetään, miksi sitä käytetään mittaamaan soluvauriota sekä mitkä tekijät vaikuttavat sen määrään suolistossa. Stressin osalta selvitetään kroonisen stressin sekä kuljetuksen aiheuttaman stressin vaikutuksia elimistöön. Kroonisen stressin ja Hsp27:n synteesin lisääntymisen välillä etsitään yhteyttä tarkoituksena selvittää, mistä kudoksista Hsp27 voisi vapautua verenkiertoon. Kokeellisessa osuudessa analysoitiin 200 lihasian pistoverinäytteet, jotka kerättiin 200 lihasian pistoverestä Koiviston teurastamolla Mellilässä kesällä 2006. Siat tulivat viideltä olosuhteiltaan erilaiselta tilalta, joilta matka teurastamolle vaihteli 5 km:stä 60 km:iin. Tiloja merkittiin kirjaimilla A, B, C, D ja E. Tilojen A-D siat olivat teurastamon sikalassa keskimäärin 1-3 tuntia, tilan E siat noin 20 tuntia ennen näytteenottoa. Tuloksia tarkasteltaessa kaikki siat jaettiin lisäksi kahteen ryhmään: sairaat, joiden ruhoista oli tehty lihantarkastuksen yhteydessä poikkeavia löydöksiä sekä terveet, joiden ruhoista ei tehty poikkeavia löydöksiä. Verinäytteistä mitattiin laktaattipitoisuudet entsymaattisesti, kortisolipitoisuudet radioimmunologisesti sekä I-FABP- ja Hsp27-pitoisuudet immunologisesti. Eri tilojen sioista mitatut laktaatti- ja kortisolipitoisuudet poikkesivat tilastollisesti merkitsevästi toisistaan, mutta plasman Hsp27-pitoisuuksien välillä ei ollut tilastollisesti merkitsevää eroa. Tutkitut näytteet kerättiin sioista, jotka tulivat olosuhteiltaan erilaisilta tiloilta. Näin ollen Hsp27:n pitoisuus sian plasmassa ei ole hyvä mittaamaan tilojen välisiä eroja. Sairaiden sikojen plasman Hsp27-pitoisuudet ja seerumin i-FABP -pitoisuudet korreloivat keskenään (r = 0,55, P < 0,05) paremmin kuin kaikkien sikojen plasman Hsp27-pitoisuudet (r = 0,16, P < 0,05). Näiden tulosten perusteella plasman Hsp27 oli ainoastaan sairailla sioilla peräisin suolistosta. Sikojen plasman Hsp27-pitoisuudet eivät korreloineet akuuttia stressiä mittaavien plasman laktaatti- eikä kortisolipitoisuuksien kanssa. Näin ollen plasman Hsp27-pitoisuus ei mittaa akuuttia stressiä sialla. Sairaiden sikojen plasman Hsp27-pitoisuudet ja seerumin kortisolipitoisuudet välillä oli negatiivinen korrelaatio (r = -0,45, P < 0,05). Tämän taustalla voi olla kortisolipitoisuuden lasku kroonisesti stressatuilla yksilöillä, jolloin Hsp27 näyttäisi mittaavan kroonista stressiä tutkimuksen sairailla sioilla. Hsp27-pitoisuudet eivät kuitenkaan olleet sairailla sioilla korkeampia kuin terveillä, eivätkä sairaiden sikojen seerumin kortisolipitoisuudet olleet terveiden pitoisuuksia matalampia. Lisäksi eri tilojen sikojen Hsp27-pitoisuudet eivät poikenneet toisistaan tilastollisesti merkitsevästi. Näin ollen tämän tutkimuksen tulosten perusteella näyttää siltä, ettei Hsp27 sovellu sian kroonisen stressin indikaattoriksi.

Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää hevosen nivelnesteen hyaluronihapon ja proteoglyknaanin konsentraatioiden vaihtelua eri artriittitiloissa korkean erotuskyvyn nestekromatografialla (HPLC). Hyaluronihappopitoisuuden muutokset heijastavat nivelen patofysiologista tilaa. Proteoglykaanipitoisuuksien nousun avulla voidaan mahdollisesti diagnosoida rustovauriot jo ennen muiden näkyvien muutosten havaitsemista. Nykyään ainoa menetelmä rustovaurion diagnosointiin on artroskopia. Nivelnesteet analysoitiin pakastuksen jälkeen HPLC-laitteella. Analysointi oli helppoa eikä muita edeltäviä näytteiden käsittelyjä tarvittu kuin sentrifugointi ja laimennus. Tämän puolesta laite sopisi mielestäni erittäin hyvin myös rutiinidiagnostiikkaan. Hyaluronihappopitoisuudet muodostivat samankaltaisen jakauman sekä kontrolli- että potilasnäytteissä. Tämän tutkimuksen mukaan hyaluronihappopitoisuuksien perusteella ei pystytä erottamaan akuutteja eikä kroonisia artriitteja kontrollinivelistä. Proteoglyknanipitoisuuksia ei määritetty sopivan standardiaineen puutteen takia. Tyydyttiin vain toteamaan pystytäänkö ko. laitteella detektoimaan pitoisuuden vaihtelut eri artriittitiloissa. Kaikissa infektiivisissä artriiteissa (5 kpl) todettiin proteoglykaania mutta myös muutamissa muissa artriiteissa sekä jopa kontrollinivelissä. Molempien yhdisteiden konsentraatiovaihteluiden arvostelua vaikeuttaa suuret yksilökohtaiset erot jopa terveiden nivelten välillä. Jatkuvaa perustutkimusta ko. yhdisteiden parissa tarvitaan, jotta menetelmästä saadaan kliinikkojakin hyödyntävä diagnoosimenetelmä.

Eläimistä saatavien elintarvikkeiden elintarvikehygieniaa koskeva laki (1195/1996) eli niin sanottu hygienialaki oli voimassa vuoden 2006 maaliskuuhun, jolloin uudistunut elintarvikelaki (23/2006) tuli voimaan. Uudistunut elintarvikelaki korvaa entisen elintarvikelain, hygienialain sekä terveydensuojelulain elintarvikehygieniaa koskevan luvun. Hygienialain tarkoituksena oli turvata eläimistä saatavien elintarvikkeiden elintarvikehygieeninen laatu ja estää tartuntojen leviäminen elintarvikkeiden välityksellä eläimistä ihmisiin. Hygienialakia sovellettiin eläimistä saatavien elintarvikkeiden käsittelyyn, elintarvikkeiden hygieenisiin laatuvaatimuksiin, valvontaan ja tarkastuksiin ennen niiden vähittäismyyntiä. Uudistunutta elintarvikelakia sovelletaan elintarvikkeisiin ja niiden käsittelyolosuhteisiin, elintarvikealan toimijoihin sekä elintarvikevalvontaan kaikissa elintarvikkeiden tuotanto-, jalostus- ja jakeluvaiheissa. Uudistunut lainsäädäntö toi elintarvikevalvontaan useita muutoksia. Euroopan unionin jäsenvaltioiden on vahvistettava ja pantava täytäntöön monivuotiset kansalliset valvontasuunnitelmat ja jäsenvaltioiden toimivaltaisten viranomaisten tulee periä maksut virallisesta valvonnasta aiheutuneiden kustannusten kattamiseksi. Lisäksi elintarvikealan toimijoiden vastuu on uudistuneessa elintarvikelainsäädännössä korostunut. Uudistunut laki ei muuta merkittävästi valvontaan osallistuvien viranomaisten asemaa. Tavoitteena on kuitenkin vahvistaa Elintarvikeviraston asemaa valvonnan ohjauksessa. Sekä entinen hygienialaki että uusi elintarvikelaki velvoittavat laitokset kustannuksellaan laatimaan ja toteuttamaan omavalvontajärjestelmän, jonka avulla estetään elintarvikehygieenisten epäkohtien syntyminen laitoksessa. Omavalvontajärjestelmään kuuluvat laitoksen laatima omavalvontasuunnitelma, joka koostuu erilaisista kirjallisista ohjelmista ja työohjeista sekä omavalvontasuunnitelman toteutus ja toteutukseen liittyvä kirjanpito. Hygienialain mukaisten laitosten ja niiden omavalvonnan hyväksyminen ja paikallinen viranomaisvalvonta kuuluvat teurastamoiden ja niiden yhteydessä olevien laitosten osalta valtion tarkastuseläinlääkärin ja muiden laitosten osalta kunnan valvontaviranomaisen tehtäviin. Valvonnan tulokset annetaan jokaisen laitoksen osalta lääninhallituksille vähintään kerran vuodessa täytetyllä laitoksen ja omavalvontajärjestelmän arviointilomakkeella Elintarvikeviraston ohjeen mukaan. Tässä tutkimuksessa analysoitiin kunnista saatuja hygienialain mukaisten laitosten ja niiden omavalvontajärjestelmien arviointitietoja. Paikalliset valvontaviranomaiset olivat arvioineet valvomiensa laitosten tason vuosina 2003 ja 2004 keskimäärin hyväksi – tyydyttäväksi. Vuonna 2003 1323 laitoksesta oli arvioitu 264 eli 20 % ja vuonna 2004 1312 laitoksesta 239 eli 18 %. Ahvenanmaan maakunta ei ollut mukana tutkimuksessa. Arvioinneissa todettiin merkittäviä alueellisia ja laitostyyppien välisiä eroja. Sekä vuonna 2003 että 2004 maitoalan laitosten omavalvonta oli arvioitu usean arviointikokonaisuuden osalta merkittävästi paremmaksi kuin liha- ja kala-alan laitosten. Vuosien 2002, 2003 ja 2004 arviointien välillä todettiin myös tilastollisesti merkittäviä eroja. Arviointikeskiarvojen todettiin olevan parempia kaikkien laitostyyppien osalta vuonna 2004.

Saimaannorppa on norpan erittäin uhanalainen alalaji. Saimaannorpan genomin on havaittu eroavan merkittävästi sen lähisukulaisista. Eron asteen vuoksi on perusteltua epäillä, että saimaannorppa saattaa alalajin sijaan olla oma lajinsa. Saimaannorpan anatomiasta ei ole tehty kattavaa tutkimusta, joten havaitun geneettisen eron yhteyttä ilmiasuun ei tällä hetkellä tiedetä. Suurin yksittäinen ero saimaannorpan ja sen murto- ja merivedessä elävien sukulaispopulaatioiden välillä on niiden elinympäristöjen suolapitoisuus. Koska saimaannorppien munuaisten fysiologiaa ei pystytä tällä hetkellä tutkimaan suoraan populaation uhanalaisuuden vuoksi, fysiologiaa voidaan tarkastella vain epäsuorasti anatomian tutkimuksen kautta. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli kuvata saimaannorpan munuaisten anatomiaa ja verrata sitä muihin norpan alalajeihin. Hypoteesi oli, että saimaannorpan elinympäristön vähäinen suolapitoisuus on todennäköisesti aiheuttanut osmoottisen säätelyn suhteen valintapainetta, joka saattaa näkyä anatomisina eroina munuaisissa. Mahdollisten erojen muihin alalajeihin nähden ei odotettu olevan suuria. Näytteitä otettiin Metsähallituksen kolmen vuoden ajalta keräämistä kuolleena löydetyistä saimaannorpista. Tutkimuksessa käytettiin materiaalia kuudestatoista saimaannorpasta. Munuaisia tutkittiin mittausten ja anatomisen tarkastelun ohella verisuonten ja virtsateiden silikonivaloksilla sekä histologisilla näytteillä. Saimaannorpan munuaisissa havaittiin anatomisia eroavaisuuksia muihin alalajeihin nähden. Hypoteesin mukaisesti suuria anatomisia poikkeavuuksia ei todettu. Saimaannorpan pikkumunuaisten määrä oli pienempi kuin merinorpilla. Munuaisvaltimon haarautumisessa esiintyi kahta haarautumistyyppiä, jotka poikkesivat aiemmasta norppien kuvauksesta. Laskimoverenkierrossa havaittiin anatomisia eroavaisuuksia, jotka saattavat kuitenkin johtua tutkittujen yksilöiden nuoresta iästä. Histologisesti saimaannorpalla havaittiin muista norpista poiketen kaarilaskimoita muistuttavia verisuonia, joiden alkuperää ei kuitenkaan kyetty rajallisen näytemateriaalin vuoksi varmistamaan. Lisäksi yhden vähintään viiden kuukauden ikäisen eläimen virtsateiden havaittiin olevan rakenteeltaan huomattavan keskeneräiset. Saimaannorpan munuaisten anatomia kuvattiin alustavasti. Tutkimuksen haasteina oli rajallinen, ikäjakaumaltaan nuoriin eläimiin painottunut ja usein heikkolaatuinen näytemateriaali. Koska tutkimukseen ei saatu ehjiä täysikasvuisten eläinten munuaisia, aikuisen saimaannorpan munuaisten anatomiaa ei kyetty kuvaamaan kattavasti. Tutkimus kuitenkin mahdollistaa tulevaisuudessa anatomista vertailua muihin alalajeihin. Hylkeiden pikkumunuaisten määrän on esitetty liittyvän niiden ravinnon suolapitoisuuteen, joten ero pikkumunuaisten määrässä saattaa kertoa sopeutumisesta vähäsuolaiseen elinympäristöön. Tulokset herättivät myös kysymyksiä hylkeiden munuaisten kehityksestä, joka on aiheena huonosti tunnettu.

Maapallon väkiluvun kasvu lisää ruoantuotannon tarvetta ja lisääntyvä eläinperäisten ravintoaineiden kulutus tarkoittaa myös lisääntyvää rehun tarvetta. Maapallon rajallisten luonnonvarojen vuoksi tuotantoeläinten ruokintaan tarvitaan rehulähteitä, joiden ympäristövaikutukset ovat nykyistä pienempiä. Munintakanojen ruokinnassa hyönteisrehua on tutkittu potentiaalisena korvikkeena muille tällä hetkellä saatavilla oleville proteiinirehuille. Hyönteiset ovat proteiinipitoisia ja niiden aminohappokoostumus vastaa varsin hyvin kanojen tarpeita. Etenkin Hermetia illucens -toukista valmistettu rehu vaikuttaa lupaavalta vaihtoehdolta korvaamaan täysin tai ainakin osittain nykyisin yleisesti käytettyjä soija- ja kalajauhorehuja. Ruokintakokeissa H. illucens -toukkarehulla on korvattu muita proteiinirehuja ilman haitallisia vaikutuksia munintakanojen tuotantotuloksiin, kananmunien laatuun tai lintujen hyvinvointiin. Hyönteisrehu näyttäisi edistävän kanojen terveyttä, minkä arvellaan johtuvan hyönteisten sisältämästä kitiinistä. H. illucens -toukkien ravintoainekoostumus vaihtelee niiden syömästä ravinnosta riippuen. Toukkien proteiinipitoisuus on noin 31–46 % kuiva-aineesta ja poistamalla ylimääräistä rasvaa pitoisuus nousee jopa 65,5 %:iin. Toukat sisältävät lisäksi runsaasti munintakanoille tärkeää kalsiumia. Hyönteisrehun soveltuvuutta arvioitaessa tulee huomioida myös siihen liittyvät biologiset ja kemialliset riskit. Hyönteisten omat taudinaiheuttajat ovat harmittomia selkärankaisille, mutta hyönteiset voivat toimia selkärankaisille haitallisten mikrobien välittäjinä. Kemiallisia riskejä aiheuttavat raskasmetallien, toksiinien, lääkeaineiden ja muiden kemikaalien kertyminen hyönteisiin. Tärkeimpiä riskeihin vaikuttavia tekijöitä ovat kasvatettava hyönteislaji, hyönteisten keräysvaihe ja ravinto, tuotantoympäristö sekä hyönteisraaka-aineen käsittelymenetelmät. Näistä suurin merkitys on hyönteisten syömällä ravinnolla. Hyönteistuotannon haasteita ovat vakiintuneiden käytäntöjen ja automatisoinnin puute, runsas käsityön määrä, tuotannon pienimuotoisuus sekä korkeat yksikkötuotannon kustannukset. Ollakseen kilpailukykyinen vaihtoehto muille siipikarjan proteiinirehuille tulee hyönteisrehun hintatasoa saada nykyistä alemmaksi. Vieraslajeja kasvatettaessa hyönteisten karkaaminen voi puolestaan uhata luonnon ekosysteemejä. Hyönteiset ovat tehokkaita rehunkäyttäjiä ja niiden kasvatus on ekologisempaa kuin maanviljelys. Useat hyönteiset kykenevät hyödyntämään erilaisia ravintolähteitä varsin monipuolisesti ja hyönteisten ravintona on mahdollista hyödyntää elintarviketuotannon sivuvirtoja, kuten kasvien kuorijätteitä, mikä tukee kiertotaloutta ja kestävää kehitystä. Kasvatettavien hyönteisten ravintona käytetään tällä hetkellä pääasiassa viljaraaka-aineita, jotka kelpaisivat muidenkin tuotantoeläinten tai ihmisten ravinnoksi, ja ruokinnan kestävyyttä voitaisiin parantaa käyttämällä hyväksi elintarviketeollisuuden sivuvirtoja. Tuontisoijan korvaaminen kotimaisesti tuotetulla hyönteisrehulla lisäisi myös Suomen proteiiniomavaraisuutta.

Kilpirauhasen vajaatoiminnan eli hypotyreoosin kartoitustutkimuksessa tutkittiin verinäyttein 170 aikuiselta ei-aikaisemmin sairaaksi todetulta suursnautserilta tyroksiini (T4), kilpirauhasta stimuloiva hormoni (TSH), kolesteroli, leukosyytit ja punasoluarvot (punasolumäärä, hematokriitti ja hemoglobiini). Verinäytteenoton yhteydessä koirille tehtiin yleistutkimus ja kysely mahdollisista oireista erillisellä kaavakkeena. Vajaatoiminnan diagnoosin epäily asetettiin T4-TSH-suhteen perusteella. Kolesteroli, leukosyytit ja punasoluarvot eivät tässä tutkimuksessa olleet merkityksellisiä taudin määrityksessä. T4-TSH-suhteen lukuarvo < 30 katsottiin viittaavan hypotyreoosiin ja lukuarvo < 12 antaa varman diagnoosin. Noin 22 % tutkituista suursnautsereista sai tuloksen < 30 ja 12 % sai tuloksen < 12. Yleisimmät oireet sairaiksi epäillyillä koirilla olivat karvapeitteen ja ihon ongelmat, kuten karvattomuus, kuiva karva ja hilseily. Kartoitustutkimuksen toinen osuus koostui aiemmin hypotyreoottiseksi diagnostisoitujen suursnautsereiden kyselytutkimuksesta. Kyselykaavakkeita palautettiin 22 kpl. Keskimääräinen oireiden alkamisikä oli 4,5 vuotta. Yleisimmät oireet olivat haluttomuus (82 %), hilseily (68 %), alentunut kylmänsieto (59 %), kuiva karva (59 %) ja karvattomuus (59 %). Hypotyreoosindiagnoosi perustui useimmissa tapauksissa (91 %) kliinisiin oireisiin ja T4-määritykseen. Kaikista koirista 59 % oli saanut viitealueella olevan T4-pitoisuuden, joka taas vahvasti viittaa normaaliin kilpirauhaiseen. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään kilpirauhasen normaali fysiologia, hypotyreoosin etiologia, kliininen kuva, kilpirauhasen toiminnan tutkiminen, diagnoosin asettaminen, hoito ja ennuste. Kilpirauhasen toiminnan tutkimisessa uutta on TSH:n pitoisuuden määritys ja sen tulkitseminen yhdessä T4:n kanssa.

Iän ja harjoittelun vaikutus lihassyykoostumukseen suomenhevosella -tutkielman tavoitteena oli selvittää, miten lihassyykoostumus muuttuu suomenhevosvarsan kehittyessä ja miten lihassyykoostumus vaikuttaa hevosen kilpailumenestykseen. Aiemmissa tutkimuksissa on havaittu muilla roduilla nopeasti supistuvien aerobisten ( IIA ) ja hitaasti supistuvien aerobisten lihassyiden ( I ) lisääntyvän ja nopeasti supistuvien glykolyyttisten ( II B ) vähenevän iän ja harjoittelun myötä. Seurantajakso aloitettiin ennen varsojen valmennuksen aloittamista kaksivuotiaana ja lopetettiin niiden ollessa neljä - viisivuotiaita. Kilpailumenestystä seurattiin kuusi - seitsemänvuotiaaksi. Seuranta tehtiin ottamalla takaraajan suuresta gluteaali-lihaksesta biopsioita puolen vuoden - vuoden välein ja tunnistamalla saaduista biopsiosta histokemiallisen myosiiniATPaasi-värjäyksen avulla I-, IIA- ja IIB-tyypin lihassyyt. Tutkimuksessa havaittiin I-tyypin solujen määrän lisääntyminen ja IIB-tyypin solujen vähentyminen. Muutos ajoittui suurimmaksi osaksi kaksivuotis- ja kolmevuotiskevään väliseen aikaan. Lihassyytyypin yhteyttä kilpailumenestykseen ei voitu osoittaa

Epilepsia on koiran yleisin neurologinen sairaus ja belgianpaimenkoirarodulla uskotaan olevan selvästi korkeampi riski sairastua epilepsiaan kuin koirapopulaatiossa yleisesti. On todettu, että epilepsia lisää koirilla ennenaikaisen kuoleman riskiä. Koirien terveyden parantamisen lisäksi epilepsian tutkimus koirilla auttaa ihmisten epilepsian tutkimusta. Useimpien koirien perinnöllisten epilepsioiden epäillään periytyvän joko resessiivisesti tai polygeenisesti. Epilepsian kohtauskuva vaihtelee rotukohtaisesti, mutta mahdollisesti myös rodun sisällä. Koirien epilepsiakohtaukset luokitellaan paikallisiin kohtauksiin, paikallisalkuisiin sekundäärisiin yleistyneisiin kohtauksiin ja primaarisesti yleistyneisiin kohtauksiin. Tässä tutkimuksessa tutkittiin belgianpaimenkoiran epilepsian kliinistä kuvaa ja peritytymismallia, jotta voidaan arvioida onko taustalla yksi vai useita epilepsiaa aiheuttavia geenimutaatioita. Tutkimuksessa analysoitiin 79 epilepsiaa sairastavan belgianpaimenkoiran kyselylomake ja laadittiin tutkimukseen valituista koirista sukupuut periytymismallin selvittämiseksi. Tutkimuksessa tarkasteltiin myös sitä, onko belgianpaimenkoiran rotumuunnosten välillä eroja kliinisessä kuvassa ja prevalenssissa. Oletuksena oli, että tervueren- ja groenendael-rotumuunnoksilla on korkeampi epilepsian prevalenssi aiempien tutkimusten perusteella. Tutkimuksessa mukana olevien koirien kohtauksista 47 % luokiteltiin paikallisalkuiseksi sekundäärisesti yleistyneeksi kohtaukseksi, 47 % primaarisesti yleistyneeksi kohtaukseksi ja 6 % paikalliseksi kohtaukseksi. Tervueren-rotumuunnoksella esiintyi enemmän primaarisesti paikallisia kohtauksia kuin groenendael-rotumuunnoksella. Tervueren-rotumuunnoksen kohtaustiheys oli korkeampi kuin groenendael-rotumuunnoksella. Belgianpaimenkoirien epilepsian periytymismallin arvioitiin olevan laadittujen sukupuiden perusteella monitekijäinen. Belgianpaimenkoirien tarkan periytymismallin selvittäminen vaatisi jatkotutkimuksia.

Epileptiset kohtaukset ovat koirien yleisin neurologinen ongelma. Yleisin diagnoosi on idiopaattinen epilepsia. Idiopaattisessa epilepsiassa koirilla voi esiintyä useita erityyppisiä kohtauksia. Sairauden ilmenemisessä ja kliinisessä kuvassa voidaan havaita vaihtelua eri koirarotujen välillä. Suomenpystykorvilla on pitkään epäilty esiintyvän epilepsiaa enemmän kuin koirilla keskimäärin ja epilepsian uskotaan olevan rodun yksi vakavimmista terveysongelmista. Kyseessä olevan tutkimuksen tavoitteena oli selvittää idiopaattisen epilepsian vallitsevuus ja sairauden erityispiirteet suomenpystykorvalla. Tässä työssä keskitytään erityisesti kohtausten kliiniseen kuvaan osana laajempaa suomenpystykorvien epilepsiatutkimusta. Työ koostuu kirjallisuuskatsauksesta ja tutkimusosasta. Kirjallisuuskatsaus käsittelee yleisesti koiran idiopaattista epilepsiaa sekä erityisesti kohtausten kliinistä kuvaa ja aiheesta tehtyjä tutkimuksia eri koiraroduilla. Suomenpystykorvien epilepsiatutkimus toteutettiin laajan kyselytutkimuksen avulla. Yhteensä 5960 kyselylomaketta lähetettiin suomenpystykorvien omistajille vuosina 2003 ja 2004. Vastauksia saatiin 2299 kappaletta. Tutkimukseen otettiin mukaan 2143 koiraa. Epilepsiaa sairastavia koiria oli 141. Näiden koirien omistajille tehtiin puhelinhaastattelu. Haastattelujen tarkoituksena oli saada yksityiskohtaista tietoa sairauden kehityksestä ja epilepsiakohtausten kliinisestä kuvasta näillä koirilla. Epilepsiaa sairastavat koirat saivat ensimmäisen kohtauksen keskimäärin kolmen vuoden ikäisenä, mikä on tyypillistä idiopaattisessa epilepsiassa. Koirista 85 %:lla esiintyi osittaisia kohtauksia, jolloin kohtausten ensimmäiset kliiniset merkit viittasivat vain toisen aivopuoliskon osallisuuteen. Kohtaukset yleistyivät sekundaarisesti 54 %:lla koirista. Osittaisia kohtauksia saavista koirista 70 %:lla kohtaukset luokiteltiin monimutkaisiksi eli niihin liittyi heikentynyt tajunnan taso. Kohtausten alkuvaiheessa ja kohtausten jälkeen suurimmalla osalla koirista havaittiin poikkeavaa käyttäytymistä (mm. levottomuus, omistajan luokse hakeutuminen, piiloutuminen, sekavuus). Kohtausten aikana esiintyneistä motorisista oireista yleisimpiä olivat heikkous, tärinä sekä toonis-klooniset oireet (jäykkyys ja tahattomat lihasnykäykset). Koirista 75 %:lla esiintyi autonomisia oireita, joista yleisimpiä olivat kuolaaminen, oksentaminen ja virtsarakon kontrollin menetys. Kohtausten esiintymistiheys oli keskimäärin neljä kohtausta vuodessa ja esiintymistiheys nousi tutkimuksen aikana vain harvoilla koirilla. Pääosin epilepsiaa sairastavat suomenpystykorvat pystyivät siis elämään normaalia elämää.