Browsing by Title

Selvityksessä tarkasteltiin ihmisille rekisteröityjen lääkkeiden käytön laajuutta eläinlääkintään. Aineistoksi kerättiin Yliopiston Apteekeista (17 kpl) huhtikuun 1993 aikana toimitetut eläinreseptit. Näistä poimittiin reseptit, joissa oli määrätty ihmisille rekisteröityä lääkettä. Ihmisille rekisteröityjen lääkkeiden osuus eläinresepteistä oli 38,1 prosenttia. Eläinlääkintään käytetyistä ihmisille rekisteröidyistä lääkkeistä vain 24,2 prosentilla oli käyttöalueen laajennus eläimille. 89 prosenttia ihmisille rekisteröidyistä eläinlääkintään käytetyistä lääkkeistä oli määrätty koiralle. Yleisin lääkemuoto selvityksen materiaalissa oli tabletti. Selvityksen 20 eniten käytetyn ihmisille rekisteröidyn lääkkeen joukossa oli vain kolme valmistetta, jolle löytyy vastaava eläimille rekisteröity vaihtoehto. Selvityksen lopussa tarkasteltiin kirjallisuuteen perustuvia ohjeannoksia ja ohjeita ihmisille rekisteröityjen lääkkeiden käytöstä eläinlääkintään. Selvityksen liitteenä on kirjallisuuteen perustuvat suositusannokset selvityksen materiaalissa eläinlääkintään käytetyille ihmisille rekisteröidyille lääkeaineille.

Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään ihmisten itsehoitokipulääkkeiden ibuprofeenin, ketoprofeenin, asetyylisalisyylihapon ja parasetamolin käyttöä ja haittavaikutuksia koirilla. Yleisimmät tulehduskipulääkkeiden aiheuttamat haittavaikutukset koirilla ovat ruoansulatuskanavan ärsytys ja limakalvovauriot. Tulehduskipulääkkeet ja parasetamoli voivat myös heikentää munuaisten verenvirtausta, mutta terveillä koirilla ja oikein annosteltuna vaikutukset ovat yleensä vähäisiä ja palautuvia. Tulehduskipulääkkeet voivan myös vaikuttaa veren hyytymiseen, mutta tällä ei ole yleensä suurta kliinistä merkitystä. Parasetamoli aiheuttaa koirilla yleisimmin naaman ja tassujen turvotusta, methemoglobinemiaa ja maksavaurioita. Jo terapeuttisina pidetyt annokset ihmisten itsehoitokipulääkkeitä voivat aiheuttaa haittavaikutuksia koirilla. Tutkimusosion tarkoituksena oli selvittää farmasistien käsitystä ihmisten itsehoitokipulääkkeiden käytöstä koirilla ja kissoilla. Tutkimuksen aihe on tärkeä, koska ihmisten itsehoitokipulääkkeet voivat aiheuttaa vakaviakin haittavaikutuksia eläimillä. Työn hypoteesina oli, että koiran- ja kissanomistajat käyttävät toisinaan lemmikeilleen ihmisten itsehoitokipulääkkeitä. Tutkimus suoritettiin kyselytutkimuksena verkkolomakkeella Suomen pääapteekkeihin. Tuloksia analysoitiin SPSS-ohjelmalla. Vastauksia saatiin 313 ja vastausprosentti oli 51,7 %. Farmasistien mukaan ihmisten itsehoitokipulääkkeitä käytetään koirilla ja kissoilla harvoin, mutta tulosten perusteella voidaan arvioida, että apteekeista myydään ihmisten itsehoitokipulääkkeitä jopa n. 2000–4000 kertaa vuodessa tietäen, että lääkkeet tulevat koiralle tai kissalle. Vain osa ihmisten itsehoitokipulääkkeiden käytöstä eläimille tulee farmasistien tietoon ja luultavasti todellinen määrä on paljon suurempi. Kyselytutkimuksen mukaan ketoprofeeni on yleisin koirille ja kissoille käytetty ihmisten itsehoitokipulääke. Ihmisten itsehoitokipulääkkeiden myynti koirille ja kissoille on yleisempää pohjoisessa kuin eteläisessä Suomessa. Maa- ja metsätalousministeriön asetuksen 6/EEO/2008 mukaan eläimille on ensisijaisesti käytettävä kyseiselle eläinlajille hyväksyttyä lääkevalmistetta ja vain eläinlääkäri saa tehdä päätöksen eläimen lääkitsemisestä muille eläinlajeille tai ihmisille rekisteröidyllä valmisteella. Suomessa käytetään kohtalaisen paljon ihmisten itsehoitokipulääkkeitä koirille ja kissoille. Määrää olisi hyvä saada vähennettyä ja tässä tärkeässä osassa on farmasistien, eläinlääkäreiden ja omistajien valistaminen.

Saimaannorppa ja itämerennorppa ovat norpan (Pusa hispida) alalajeja, ja kuuluvat hylkeiden Phocidae-heimoon. Norpat elävät vain pohjoisilla alueilla, joilla on jäätalvi, ja niiden lisääntymiskäyttäytyminen perustuu jäälle rakennettavaan lumipesään. Talvisin vedessä elävien nisäkkäiden ruumiinlämmön ja ympäröivän veden lämpötilaero voi olla jopa 40°C. Hylkeiden lämmönsäätelyn on tutkittu perustuvan pääasiassa paksuun rasvakerrokseen ja ihon runsaaseen verisuonitukseen. Ihon verisuonitusta laajentamalla ja supistamalla säädellään elimistön lämmön kuljettamista ja säästämistä suhteessa ympäröivään lämpötilaan. Arteriovenöösit anastomoosit eli valtimoiden ja laskimoiden suorat yhtymäkohdat ovat hylkeiden ihossa tyypillinen verisuonirakenne, joka nopeuttaa lämmön siirtymistä verisuoniverkostoissa. Aikuisten norppien karvapeitteellä ei tiettävästi ole lämmönsäätelyllistä merkitystä. Tämän alkuperäistutkimuksen sisältävän tutkielman tarkoitus oli kuvata saimaannorpan ja itämerennorpan ihon histologinen rakenne suhteessa lämmönsäätelyyn. Tutkimushypoteesina oli, että ihon rakenne on saimaannorpalla ja itämerennorpalla samankaltainen. Tuloksia verrattiin myös muuhun merinisäkkäistä julkaistuun kirjallisuuteen, jossa on kuvattu ihon histologiaa ja lämmönsäätelymekanismeja. Ihonäytteitä kerättiin kahdesta saimaannorppakuutista ja kahdesta aikuisesta itämerennorpasta, jotka olivat kuolleet tutkimukseen liittymättömistä syistä ja luovutettu tutkimuskäyttöön. Näytteitä värjättiin hematoksyliini-eosiini- ja Masson’s trichrome -värjäyksillä. Tulosten perusteella saimaannorpan ja itämerennorpan ihon rakenteet olivat keskenään samankaltaisia, ja niissä oli runsaasti yhtäläisyyksiä muihin hyljelajeihin. Epidermiksestä tunnistettiin sarveissolukerros, okasolukerros ja tyvisolukerros. Dermiksen apuelimet sijaitsivat eri syvyysasteilla, joista karvatupet sijaitsivat pinnallisimpina lähellä epidermistä ja suuret verisuonet syvimpänä lähellä rasvakerrosta. Karvatuppien yhdistelmäfollikkeleissa oli primäärikarvan lisäksi 0-5 sekundääristä pohjavillakarvaa. Norppien hikirauhasten histologinen rakenne oli ekriininen, mikä viittaa siihen, että norpilla on kyky hikoilla kuumassa ympäristössä. Apokriinisiä hikirauhasia ei ollut ihonäytteissä lainkaan, mutta tämän uskotaan johtuneen vähäisestä näytemäärästä. Arteriovenöösejä anastomooseja ei pystytty tunnistamaan histologisesti, mutta ihon dermiksestä tunnistettiin useita haarautuvia verisuonia. Saimaannorpan ja itämerennorpan ihosta tunnistettiin hyljelajeille yhteisten lämmönsäätelyrakenteiden lisäksi ekriinisiä hikirauhasia, joilla tiettävästi on lämmönsäätelyllinen merkitys. Tutkimuksen haasteena oli vähäinen näytemäärä, jonka vuoksi tilastollisesti merkitsevää vertailua ei voitu tehdä. Tutkimuksen saimaannorpat olivat nuorempia kuin itämerennorpat, joten luotettavaa vertailua ei voitu tehdä myöskään alalajien välillä. Erot esimerkiksi rasvakerroksen paksuudessa ja melaniinin määrässä johtuivat todennäköisesti yksilöiden ikäerosta. Tulokset antavat kuitenkin raamit jatkotutkimuksille, esimerkiksi hikirauhasten tutkimista voi jatkaa tarkemmin kohdennetuilla ihonäytteillä. Norpan lämmönsäätelyn tutkiminen auttaa ymmärtämään ja tehostamaan uhanalaisen saimaannorpan suojelua ilmaston lämpenemisen edetessä.

Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, poikkeaako kroonista ihotulehdusta sairastavien, paljon mikrobilääkkeitä saaneiden koirien suolesta eristettyjen enterokokkien (Enterococcus faecalis ja Enterococcus faecium) ja Escherichia coli –bakteerien ja anuksen limakalvolta eristettyjen staphylococcus intermedius-bakteerien mikrobilääkeherkkyys terveiden, lääkitsemättömien koirien mikrobien herkkyydestä. Tutkimusmateriaali kerättiin vuoden 1998 kevään ja kesän aikana pääkaupunkiseudun yksityisten pieneläinvastaanottojen ja yliopstollisen eläinsairaalan potilaista. Tutkimukseen otettiin näytteitä kahdestakymmenestäkahdesta ihotulehduskoirasta ja viidestäkymmenestäkuudesta kontrollikoirasta. Näytteistä eristettiin yllä mainitut bakteerikannat, ja kannoista tehtiin herkkyysmääritykset eri mikrobilääkeaineille Eläinlääkintä- ja elintarvikelaitoksella Helsingissä. Escherichia coli- ja Staphylococcus intermedius-bakteerikannat olivat resistentimpiä tutkituille mikrobilääkeaineille ihotulehduskoirilla kuin kontrollikoirilla.

Ilmarinta tarkoittaa patologista ilman kertymistä keuhkopussin onteloon. Vamman aiheuttamat ilmarinnat ovat koirilla ja kissoilla yleisimpiä, mutta myös monet sairaudet voivat olla ilmarinnan taustalla. Keuhkopussissa oleva ilma estää keuhkoja laajentumasta normaalilla tavalla sisäänhengityksen aikana. Mitä enemmän ilmaa keuhkopussiin kertyy, sitä enemmän keuhkot painuvat kasaan ja eläimen hengitys vaikeutuu. Hengityksen vaikeutuminen on eläimelle epämiellyttävää, lisää sen kokemaa stressiä, heikentää sen yleisvointia ja voi johtaa kuolemaan. Ilmarinta luokitellaan sen syntytavan mukaan spontaaniin eli ilman ulkoista vammaa syntyneeseen tai traumaattiseen eli vammaperäiseen. Traumaattisiin ilmarintoihin luetaan myös hoidosta johtuvat, eli iatrogeeniset ilmarinnat. Ilmarinta voi olla avoin tai suljettu riippuen siitä, onko keuhkopussin ontelosta yhteys ulkoilmaan. Spontaanit ilmarinnat ovat usein suljettuja, traumaattiset voivat olla avoimia tai suljettuja. Jänniteilmarinta muodostuu, kun jokin rakenne toimii yksisuuntaisen venttiilin tavoin päästäen ilmaa keuhkopussin onteloon sisäänhengitysvaiheessa, mutta ei sieltä pois uloshengitysvaiheessa. Jänniteilmarinta on aina hätätilanne ja voi hoitamattomana johtaa nopeasti eläimen kuolemaan. Traumaattinen ilmarinta syntyy koirilla ja kissoilla yleensä puremavammojen tai muiden rintaontelon ja kaulan alueelle osuvien keuhkopussin läpäisevien haavojen seurauksena. Traumaattinen ilmarinta voi syntyä myös kovasta iskusta esimerkiksi eläimen joutuessa auton töytäisemäksi tai pudotessa korkealta. Iatrogeenisiä ilmarintoja on todettu esimerkiksi hengitysputken käytön yhteydessä, liian suurella paineella suoritetun ventiloinnin seurauksena ja rintaontelon sisäisen näytteenoton jälkeen. Spontaani ilmarinta johtuu koirilla yleisimmin keuhkokudokseen tai keuhkojen pintarakenteeseen kehittyneen ilmapussin revetessä keuhkopussin onteloon. Muita spontaanin ilmarinnan aiheuttajia kissoilla ja koirilla ovat muun muassa kasvainsairaudet, tulehdukselliset tilat ja loistartunnat. Kissoilla astma voi aiheuttaa ilmarinnan. Ilmarinnan diagnosointi alkaa esitiedoista ja eläimen yleistutkimuksesta. Varmimmin ilmarinnan tunnistaa yleistutkimuksessa vaimentuneista hengitysäänistä ilmarinnan alueella rintaontelon yläosissa. Suositeltuja jatkotutkimuskeinoja ilmarinnan havaitsemiseksi ja sen syyn selvittämiseksi ovat röntgen-, ultraääni- ja tietokonetomografiatutkimukset. Ilmarintaa sairastava koira tai kissa hoidetaan ilmarinnan aiheuttaneen syyn ja ilmarinnan vakavuuden perusteella joko konservatiivisesti tai kirurgisesti. Torakosenteesillä eli rintaontelopistolla poistetaan vapaata ilmaa keuhkopussista. Jos rintaontelopisto ei riitä ilman poistamiseen keuhkopussista, asetetaan eläimelle rintaonteloimu. Kirurgisia ilmarinnan hoitotapoja ovat torakoskopia eli rintaontelon tähystys ja torakotomia eli rintaontelon avausleikkaus. Tärkein ilmarintaa sairastavan koiran tai kissan ennusteeseen vaikuttava tekijä on ilmarinnan aiheuttanut syy. Tässä kirjallisuuskatsauksessa esitellään ilmarinnan syntyyn koirilla ja kissoilla johtavia syitä, tärkeimpiä diagnosointikeinoja sekä hoitotoimia. Kirjallisuuskatsauksen on tarkoitus olla tiivis tietolähde helpottamaan ilmarinnan tunnistamista, vakavuuden arviointia ja tarvittavien toimenpiteiden valintaa koirilla ja kissoilla.

Toxoplasma gondii on solunsisäinen alkueläin, jota esiintyy käytännössä kaikkialla maailmassa. Toksoplasman pääisäntinä toimivat kissaeläimet ja väli-isäntinään se voi hyödyntää lähes kaikkia tasalämpöisiä eläimiä. Se kykenee käyttämään parateenisina isäntinä myös vaihtolämpöisiä eläimiä kuten nilviäisiä. Parateenista isäntää loinen ei varsinaisesti infektoi eikä se lisäänny parateenisen isännänelimistössä, mutta tällainen isäntä voi edesauttaa loisen leviämistä. Pääisännissä muodostuu loisen suvullisen lisääntymisen johdosta ookystia, jotka leviävät runsaissa määrin ulosteen mukana ympäristöön. Sekä pää- että väli-isännissä loinen voi muodostaa kudoskystia, joiden kautta se voi levitä eteenpäin isännän tullessa syödyksi. Toxoplasma gondii on zoonoottinen loinen, ja se voi aiheuttaa vakaviakin seurauksia erityisesti raskaana oleville naisille sekä ihmisille, joiden immuunipuolustus on heikentynyt. Ihmisille tartuntalähteenä voivat toimia muiden muassa kotikissat sekä riittämättömästi kypsennetty liha. Ilveksiä havaitaan nykyisin ihmisasutuksen läheisyydessä, joten loisen on mahdollista levitä myös kotikissojen ja luonnonvaraisten eläinten välillä. Niin ikään metsästettyjen ilvesten käsittely voi altistaa ihmisen loistartunnalle. Lisensiaatin tutkielma koostuu kirjallisuuskatsauksesta sekä kokeellisesta osuudesta. Kirjallisuuskatsaus käsittelee Toxoplasma gondii -alkueläintä, ilvestä (Lynx lynx) sen pääisäntänä sekä diagnostiikassa yleisimmin käytettyjä menetelmiä. Kokeellisessa osuudessa hyödynnettiin nested-PCR-menetelmää, jolla voidaan havaita T. gondii:n perimän esiintyminen näytteessä. Näytteinä tutkimuksessa oli 21 Suomessa metsästetyn ilveksen sydäntä. Kyseiset ilvekset oli aiemmin todettu serologisin menetelmin positiivisiksi T. gondii:n osalta. Käytetyllä nested-PCR-menetelmällä ei tässä tutkimuksessa havaittu toksoplasman perimää yhdenkään ilveksen sydänlihaksessa. Loinen voi muodostaa kudoskystia useisiin kudoksiin, joten pelkän sydämen tutkimisella ei todennäköisesti saada oikeaa kuvaa kudoskystien esiintymisestä yksilössä.

Vastasyntyneillä varsoilla ei ole lainkaan vasta-aineita veressään, minkä vuoksi ne tarvitsevat heti synnyttyään ternimaitoa, josta vasta-aineita imeytyy ruuansulatuskanavan kautta verenkiertoon. Mikäli vasta-aineiden saaminen epäonnistuu, varsat eivät pysty taistelemaan ympäristön patogeeneja vastaan ja ovat suuressa riskissä sairastua vakaviin yleistulehduksiin, jotka voivat johtaa sepsikseen ja kuolemaan. Epäonnistunutta vasta-aineiden saantia kutsutaan FPT:ksi (failure of passive transfer) eli vasta-ainepuutokseksi. FPT on tärkeä tunnistaa nopeasti ja luotettavasti heti sairaan varsan vierellä. Yliopistollisessa Hevossairaalassa FPT:n tunnistamiseen käytetään SNAP-foal IgG -pikamenetelmää, jolla mitataan varsan veren vasta-ainepitoisuutta semikvantitatiivisesti. Menetelmä ei kuitenkaan ole täysin luotettava, minkä vuoksi tutkimus vaihtoehtoisista menetelmistä oli tarpeen. Lisensiaatintyön tutkimusosuudessa verrattiin SNAP-testiä uuteen LUCIA foal IgG -menetelmään ja tulokset tarkistettiin SRID:llä (Single Radial Immunodiffusion), joka on vasta-ainepitoisuuden määrityksessä käytetty standardimenetelmä. Tutkimukseen käytettiin Hevossairaalan potilasvarsoista kerättyjä ylijäämäverinäytteitä. Kaikki menetelmät suoritettiin valmistajien ohjeiden mukaisesti. Lisäksi tutkittiin LUCIA-menetelmään vaikuttavia mahdollisia virhelähteitä, kuten näytteiden pitkää säilytysaikaa ja eri verituotteesta määritystä, sillä näitä ei ollut tutkittu aikaisemmin. Molemmille vertailtaville menetelmille laskettiin niiden luotettavuudesta kertovat herkkyys ja tarkkuus sekä ennustearvot. Odotuksena oli, että LUCIA täysin kvantitatiivisena menetelmänä on luotettavampi. Aiempien tutkimusten perusteella odotettiin, että SNAP-testin tarkkuus olisi heikko. Tutkimuksessa todettiin odotusten mukaisesti, että LUCIA on herkempi kuin SNAP-menetelmä ja sen negatiivinen ennustearvo on huomattavasti parempi. Vastoin odotuksia, molemmat testit olivat kuitenkin tarkkuudeltaan yhtä hyviä. Tutkimuksessa todettiin, että LUCIA:n tuloksiin ei vaikuttanut näytteiden pitkä jääkaappisäilytys eikä käytetty verituote. SNAP-testin käytössä oli suurempi todennäköisyys virheisiin ja sen tulokset olivat vaikeampia tulkita kuin numeerisen vastauksen antavan LUCIA-testin. LUCIA todettiin kaiken kaikkiaan luotettavammaksi menetelmäksi ja sen antama numeerinen tulos voi helpottaa hoitopäätösten tekoa

Kiiliäisten (Oestridae) heimoon kuuluva poron ihosaivartaja, Hypoderma (= Oedemagena) tarandi, kansankielellä kurmu, kuuluu porojen yleisimpiin ja samalla taloudellisesti merkittävimpiin parasiitteihin. Tämä syventävien opintojen projekti käsittää kirjallisuusosan ja tutkimusosan. Kirjallisuusosassa tarkastellaan poron Hypoderma tarandi -loisen elinkiertoa, esiintymistä ja merkitystä porotalouden kannalta, hypodermoosin immunologiaa ja työssä käytettyjen immunologisten menetelmien (western blottaus, ELISA ja IgG:n puhdistus proteiini G:n avulla) yleisiä periaatteita. Tutkimustyö tehtiin vuosina 1998-2001 Eltdk:n patologian laitoksella. Tutkimuksessa kehitettiin serologisia menetelmiä Hypoderma-vasta-aineiden osoittamiseen poron seeruminäytteissä. Serologisten menetelmien käyttöönoton hyötynäkökohtia ovat hypodermoosin epidemiologisen tutkimuksen helpottaminen, mahdollisuus löytää ja hoitaa seropositiiviset porot tartunnan varhaisvaiheessa eli ennen kuin toukat ehtivät aiheuttaa terveydellisiä haittoja ja vuotavaurioita sekä mahdollisesti vain tartunnan saaneiden porojen lääkitseminen. Tulevaisuudessa preventiivisen rokotteen kehittämiseen lähdettäessä tarvitaan luotettavat menetelmät myös vasta-aineiden osoittamiseen. Tutkimuksessa käytettiin antigeenina L2-L3-vaiheen kurmutoukkia ja primäärisenä vasta-aineena poron seeruminäytteitä. Antiseerumina käytettiin EELA:n ja Eltdk:n patologian laitoksen yhteistyössä valmistamaa kani-anti-poroa. Kaupallista vuohi-anti-kania käytettiin tunnistamaan kanin seerumi. Negatiivisena kontrollina käytettiin Korkeasaaren metsäpeurojen sekä supikoirien seeruminäytteitä. Western blottauksen ja ELISA:n perusteella saatiin selkeät viitteet siitä, että käytetyssä L3-vaiheen kurmuantigeenissa oli valmiiksi kiinni poron IgG:tä. Kyseessä voi olla kurmun adaptoima selviytymiskeino, jolla loinen pakenee isäntäeläimen immuunipuolustusta päällystäytymällä isännän antigeenilla. On myös mahdollista, että toukka on absorboinut poron vasta-aineet vähentääkseen omaa antigeenisuuttaan. Toisaalta tulokset voivat kertoa myös humoraalisen vasteen tehottomuudesta loisen torjumisessa. Menetelmää edelleen kehitettäessä voidaan kurmussa olevat vasta-aineet osoittaa ja lokalisoida esimerkiksi immunohistokemiallisella värjäyksellä jääleikkeistä tai paraffiinivalun avulla. Kurmuantigeeni voidaan myös yrittää puhdistaa siinä kiinni olevista immunoglobuliineista, jotka estävät seeruminäytteissä olevien vasta-aineiden luotettavan jäljittämisen.

Tutkielman tarkoituksena oli selvittää, mitä tämän hetken tutkimustiedon perusteella tiedetään koiran immuunivälitteisestä hemolyyttisestä anemiasta (IMHA), sen diagnostiikasta, hoitosuosituksista sekä ennusteeseen vaikuttavista tekijöistä. Työn tarkoitus on myös toimia tietolähteenä eläinlääkäreille. Immuunivälitteinen hemolyyttinen anemia (IMHA) on yksi yleisimmistä anemian aiheuttajista koirilla. IMHA:sta tunnetaan kaksi muotoa; primaarinen ja sekundaarinen. Primaarisen IMHA:n taustalta ei löydetä normaalien punasolujen hajoamista selittävää syytä. Sekundaarisessa IMHA:ssa esimerkiksi kasvainsairaus, infektio tai jokin lääkitys on vaikuttanut punasolujen pintarakenteisiin siten, että elimistön immuunijärjestelmä tunnistaa ne vieraiksi ja alkaa hajottaa punasoluja. IMHA:lle tyypillistä on kohtalainen tai vakava anemia, hemolyysin eli punasolujen hajoamisen tunnusmerkit kuten bilirubiinin suuri määrä veressä sekä positiivinen Coombsin testi, punasolujen autoagglutinaatio eli sakkautuminen sekä sferosytoosi eli pallomaiset punasolut. Näistä IMHA:n tunnusmerkeistä ei tyypillisellä potilaalla välttämättä esiinny jokaista, vaan IMHA-diagnoosiin päädytään aina kliinisen kuvan ja hematologisten ja seerumitulosten perusteella. Tyypillisenä IMHA-potilaana pidetään keski-ikäistä, leikattua narttukoiraa. Tutkimuksissa yliedustettuna rotuna on ollut cockerspanieli, jonka sairastuvuuteen uskotaan vaikuttavan punasoluantigeenin DEA 7:n puuttuminen. IMHA:n puhkeamista on joissakin tapauksissa edeltänyt rokotus, mutta tutkimuksissa ei ole kuitenkaan todettu syy-yhteyttä rokottamisen ja IMHA:n välillä. Primaarisen IMHA:n kliiniset oireet ovat pääasiassa anemian ja hapenpuutteen aiheuttamia. Tyypillinen IMHA-potilas on yleisolemukseltaan väsynyt ja heikko. Esitiedoissa saattaa olla maininta oksentelusta, ripuloinnista, lisääntyneestä juomisesta ja virtsan tummasta väristä. Tyypillisiä löydöksiä IMHA-potilaan yleistutkimuksessa ovat vaaleat ja/tai kellertävät limakalvot, takykardia, takypnea, systolinen sivuääni sekä pidentynyt kapillaarien täyttymisaika. IMHA:n hoito koostuu sen akuutissa vaiheessa veren hapenkuljetuskapasiteetin tukemisesta sekä immunosuppressiivisesta hoidosta. Tarvittaessa potilaalle annetaan verituotteita. Glukokortikoideja pidetään IMHA-hoidon peruspilarina ja niiden anto aloitetaan lähes poikkeuksetta jokaiselle IMHA-potilaalle. Glukokortikoidien runsaiden haittavaikutusten ja hoitoon vastaamattomuuden takia hoitoprotokollaan päädytään usein lisäämään toinen tai useita muita immunosuppressoreita, kuten atsatiopriini, siklosporiini tai suonensisäinen immunoglobuliini. Lisäksi tärkeä osa hoitoa on veren hyytymistä ennaltaehkäisevä lääkitys, esimerkiksi aspiriini tai hepariini. Tämän hetkisten käytäntöjen mukaan usein jo hoidon alkuvaiheessa aloitetaan rutiinisti useampi immunosuppressiivinen sekä veren hyytymistä estävä lääke. Kokonaisuudessan IMHA:n hoito kestää yleensä 3-6 kuukautta. IMHA:a sairastavien koirien kuolleisuusaste on suuri, etenkin hoidon alkuvaiheessa. IMHA:n suurimpana komplikaationa ja kuolinsyynä pidetään veritulppaa. Potilaan ennusteeseen negatiivisesti vaikuttaviksi tekijöiksi on todettu useissa tutkimuksissa hyperbilirubinemia, matala albumiini sekä persistoiva agglutinaatio. Hoitovaihtoehdot ja niiden vaikutus potilaan ennusteeseen kaipaavat vielä runsaasti lisätutkimuksia, jotta taudin selviämisennuste paranisi.

Varje år importeras ungefär ett par tusen hästar till Finland. Största delen kommer från Sverige, men även andra EU-länder är välrepresenterade. Utvidgningen av EU medför utmaningar och en utredning av landets sjukdomssituation är viktig före import. USA, Kanada och Ryssland är de länder utanför EU, varifrån hästar importeras mest. Målsättningen för avhandlingen var att bedömma tillräckligheten av myndigheternas hälsokrav för importhästar och ge praktiska förslag på ytterligare åtgärder för att minska riskerna för att nya sjukdomar ska införas till Finland. Hästens infektiösa sjukdomar presenteras och gällande hälsokrav och importbestämmelser gås igenom. Rekommendationer från the World Organisation for Animal Health, OIE, har använts som utgångspunkt vid bedömning av hälsokravens tillräcklighet. Avhandlingens slutsats är att hälsokraven för import, framför allt inom EU, är bristfälliga och åtgärder för att hindra införsel av ekvin infektiös anemi, piroplasmos och rabies är att rekommendera. Förslag på åtgärder före import ges även med tanke på andra sjukdomar.