Browsing by department "Institutionen för klinisk häst- och smådjursmedicin"

Tylosiini on makrolidiantibiootti, jolla on bakteriostaattista tehoa useita gram-positiivisia ja gram-negatiivisia kokkeja, gram-positiivisia sauvoja ja mykoplasmoja vastaan. Koiralla tylosiinia käytetään lähinnä ripulin hoidossa. Sen tehosta koiran ripulin hoidossa ei ole aikaisemmin tehty kontrolloituja tutkimuksia. Tutkimuksen tarkoituksena oli tutkia kaksoissokkotutkimuksella tylosiinin tehoa ja sopivia annostasoja koiran kroonisen ripulin hoidossa. Tutkimukseen osallistui yhteensä 54 koiraa 29 eri rodusta. Koirien keski-ikä oli 4,9 vuotta ja keskipaino 27,0 kg. 17 koiraa jouduttiin tutkimuksen aikana poistamaan eri syistä. Lisäksi 17 koiralla ripuli ei alkanut tutkimuksen aikana, joten ne eivät voineet osallistua lääkitysjaksoon. Tutkimus jakautui kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa tutkittiin tylosiinin tehoa ripulioireisiin verrattuna lumelääkkeen tehoon. Tutkimuksen ensimmäiseen lääkitysjaksoon osallistui 17 koiraa, joista 13 sai tylosiinia annoksella 25 mg/kg/vrk ja 4 sai lumelääkettä. Mikäli lumelääke ei poistanut ripulioireita, koira lääkittiin tämän jälkeen tylosiinilla. Tylosiini lopetti ripulioireet 75 %:lla koirista. Lumelääkkeen tehoksi saatiin 25 %. Koirat, joilla tutkimuksen ensimmäisessä vaiheessa tylosiini lopetti ripulioireet, siirtyivät tutkimuksen toiseen vaiheeseen, jossa tarkoituksena oli selvittää lääkkeen sopiva annostaso. Toiseen lääkitysjaksoon osallistui lopulta 7 koiraa, joista 4 sai tylosiinia annoksella 5 mg/kg/vrk ja 3 koiraa annoksella 15 mg/kg/vrk. Kaikilla koirilla ripuli loppui myös näillä alhaisemmilla annoksilla. Jotta tutkimuksen tuloksia voitaisiin tarkastella tilastollisesti, tutkimukseen tarvittaisiin suurempi määrä koiria. Tutkimuksen tulokset viittaavat siihen, että tylosiinilla on hyvä teho koirien ripulin hoidossa.

Alfa2-adrenerginen agonisti deksmedetomidiini on laajassa käytössä sedatiivina eläimillä. Deksmedetomidiini kuitenkin aiheuttaa pienille märehtijöille voimakkaita kardiovaskulaarimuutoksia (mm. bradykardia ja vasokonstriktio) sekä hypoksemiaa heikentäen siten kudosten hapensaantia. Kalsiumkanavan salpaaja verapamiili laajentaa hengitysteitä ja pienentää verenkierron perifeeristä vastusta, ja on ihmisillä käytössä sydän- ja verisuonisairauksien hoidossa. Tämän tutkielman tarkoituksena oli tutkia verapamiilin vaikutuksia deksmedetomidiinin aiheuttamaan hypoksemiaan lampailla. Tutkielman kirjallisuuskatsauksessa käsiteltiin sydän- ja verenkiertoelimistön sekä hengityselimistön rakennetta ja toimintaa, märehtijöiden erityispiirteitä, deksmedetomidiinin ja verapamiilin vaikutuksia. Tutkielman kokeellisessa osiossa 12 suomenlammasta sai kaksi eri hoitoa satunnaisessa järjestyksessä: verapamiili-esilääkitys (0,05 mg/kg) 5 min ennen deksmedetomidiinilla aiheutettua sedaatiota (5 µg/kg) ja deksmedetomidiini ilman esilääkitystä. Lampailta mitattiin 40 minuutin ajan sydämen minuuttitilavuus, keskuslaskimopaine, valtimoverenpaine, sydämen lyöntinopeus sekä valtimoveren happi- ja hiilidioksidiosapaineet. Muuttujia verrattiin hoitojen välillä sekä ajan suhteen. Verapamiili sai aikaan merkitsevän sydämen lyöntinopeuden ja sydämen minuuttitilavuuden nousun ja vähensi perifeeristä vastusta ennen deksmedetomidiinin antamista. Deksmedetomidiini-injektion jälkeen ryhmien välillä ei todettu merkitseviä eroja. Yhteenvetona, verapamiili ei merkitsevästi estänyt deksmedetomidiinin aiheuttamaa hypoksemiaa eikä kardiovaskulaarimuutoksia.

Virtsanpidätyskyvyttömyys on passiivista virtsan ulosvalumista erityisesti koiran ollessa makuuasennossa. Haittana pitkään jatkuvalle virtsanpidätyskyvyttömyydelle on toistuvat virtsatietulehdukset, ihon vaurioituminen sekä hygieeniset syyt. Tutkimuksissa, joissa tutkimuskohteena on ollut steriloitujen narttukoirien virtsanpidätyskyvyttömyys on sairauden esiintyvyydeksi saatu noin 20 %. Tämän retrospektiivisen tutkimuksen tarkoitus oli selvittää virtsanpidätyskyvyttömyyttä suomalaisessa koirapopulaatiossa sillä vastaavanlaista tutkimusta ei ole aikaisemmin tehty. Tutkimusaineistona oli Yliopistollisessa Eläinsairaalassa vuonna 1999 sterilisaatioleikkauksessa olleet narttukoirat. Potilaskortistosta kerättiin koiran nimi, rotu sekä syntymä- ja kuolinvuosi, jos sellainen oli tiedossa. Myös koiran omistajan osoitetiedot kirjattiin ylös. Jokainen potilas sai YES:n potilasnumeron lisäksi tutkimuksessa käytettävän diaarinumeron. Vuonna 2004 kevään ja syksyn aikana koirien omistajille lähetettiin kyselykaavake, jossa tiedusteltiin koiran painoa ja onko koiralla ollut ongelmia virtsanpidätyskyvyttömyydessä. Mikäli virtsanpidätyskyvyttömyyttä esiintyi, niin omistajalta kysyttiin oireiden alkamisajan kohtaa sekä mahdollista lääkitystä ja sen tehoa. Lisäksi tiedusteltiin oliko potilaalla ollut virtsatie- ja/tai -rakontulehduksia. Potilaskortistosta saatiin 275:n koiran tiedot. Yhdeksän potilaista oli kuollut muutaman kuukauden kuluttua leikkauksesta, joten niiden omistajille ei lähetetty kyselykaavaketta. Lisäksi aineistoon oli vahingossa mukaan tullut yksi kissa ja yksi löytökoira, jonka uutta omistajaa ei tiedetty. Kyselykaavakkeet lähettiin 264:n koiran omistajalle. Jokaisen potilaan paino, rotu ja tieto siitä, sairastaako potilas virtsanpidätyskyvyttömyyttä vai ei sekä milloin oireet olivat alkaneet kirjattiin ja taulukoitiin Microsoft Excel-taulukkolaskentaohjelmaan ja Microsoft-tekstinkäsittelyohjelmaan. Tutkimuksen tulokset: Kaavakkeita palautettiin täytettynä 144 kappaletta. 34 kirjettä palautettiin avaamattomana, sillä niiden vastaanottajaa ei tavoitettu. Epäselvien vastauksien vuoksi tutkimuksesta poistettiin kolmen koiran tiedot, joten jäljelle jäi 141 potilasta eli 53,4 % tutkimukseen valikoiduista koirista. Koska tutkimuksessa ei ollut mukana verrokkiryhmää eli tietoa siitä paljonko kaikista narttukoirista sairastuu virtsanpidätyskyvyttömyyteen. Verrokkiryhmänä käytettiin kirjallisuudesta saatua arvoa ( 1% edinburghilainen aineisto). Binomitesti tehtiin SPSS-tilastotiedeohjelmalla. Nollahypoteesin mukaan oirehtijoiden osuus YES:n aineistossa on korkeintaan 1% ja vaihtoehtohypoteesin mukaan oirehtijoita on YES:n aineistossa yli 1%. Koska SPSS antaa p-arvoksi << 0,05 , jonka seurauksena nollahypoteesi hylätään ja vaihtoehtohypoteesi astuu voimaan. 141 koirasta 27 sairasti virtsanpidätyskyvyttömyyttä eli 19,1% eli sterilisaatio altistaa virtsanpidätyskyvyttömyydelle vaihtoehtohypoteesin mukaan. Tutkimus selvitti myös sairastivatko tutkimukseen osallistuneet koirat virtsatietulehduksia. 5,7 %:lla koirista oli ollut virtsatietulehduksia (16kpl). Näistä puolella oli myös ongelmia virtsanpidätyskyvyn kanssa, josta seuraa että 26,9 % virtsanpidätyskyvyttömistä sairasti myös virtsatietulehduksia. Kirjallisuusosuus käsittelee muualla tehtyjä steriloitujen narttukoirien virtsanpidätyskyvyttömyyteen liittyviä tutkimuksia sekä sen etiologiaa, alttiutta ja hoitomuotoja.

Tämä syventävien opintojen kirjallinen osa koostuu kolmesta osasta: kirjallisuuskatsauksesta, kokeellisesta osasta sekä tapausselostuksista. Xyloosi on pentoosi sokeri, jota käytetään arvioitaessa hiilihydraattien imeytymistä sekä ohutsuolen tilaa useilla eläinlajeilla. Hevosella ohutsuolen tutkimisen tekee erityisen hankalaksi sen vaikea saavutettavuus ja suuri tilavuus sekä pituus. Xyloosin imeytymistesti on vain yksi monista diagnostisista keinoista, joilla pyritään ymmärtämään paremmin hevosen suoliston toimintaa. Testin etu on sen tunkeutumattomuus elimistöön sekä melko edullinen hinta. Hevosella testi on standardoitu jo yli 30 vuotta sitten. Xyloosin imeytymiseen vaikuttavat useat eri tekijät: ruokavalio, paaston pituus, suolen bakteerilajisto, mahan tyhjenemisnopeus, suolen liike, munuaisten toiminta, suolen sisältö, kudosten aineenvaihdunta sekä verenkierto. Xyloosin imeytymistestin normaaliarvot, joita tutkimuksessakin käytimme ovat: 1,37mmol/l +/- 0,33 mmol/l saavutettuna 60-90 min annostelun jälkeen. Tulehduksellinen suolistosairaus, IBD, on yksi sairauksista, jonka diagnostiikassa xyloosi imeytymistestiä käytetään. Tutkimusmateriaalimme koostui kolestakymmenestäkahdesta 2-20 vuotiaasta hevosesta, jotka olivat kärsineet toistuvista ähkyistä ja/tai laihtumisesta säännöllisestä madotuksesta, hampaiden hoidosta ja riittävästä ruokinnasta huolimatta. Hevosten omistajat vastasivat kattavaan kyselyyn hevosten historiasta. Hevosille suoritettiin Yliopistollisen eläinsairaalan hevosklinikalla perusteellinen tutkimusprotokolla, joka sisälsi seuraavat tutkimukset: kliininen yleistutkimus, kuntoluokitus, ontumatutkimus (tutkimukseen ei otettu hevosia, jotka ontuivat enemmän kuin 2/5 ravissa), keuhkojen ja vatsaontelon röntgenkuvaus, suoliston ultraäänitutkimus, vatsaontelonestenäyte, ulostenäyte, virtsanäyte, perusverenkuva ja seerumista maksa, munuasivarvot, elektrolyytit sekä lihasarvot, mahantähystys, peräsuolikoepala sekä xyloosin imeytysmistesti. Kliininen tulehduksellisen suolistosairauden diagnoosi tehtiin sulkemalla muut mahdolliset vastaavien oireiden aiheuttajat sekä normaalista poikkeavien imeytymistesti tulosten, peräsuolikoepalojen ja muiden mahdollisten löydösten perusteella. Muita löydöksiä olivat tyypillisesti paksuuntunut suoli ultraäänitutkimuksessa, poikkevat valkosolu- ja fibrinogeeniarvot. Hypoteesimme oli seuraava: merkittävällä osalla hevosista, joitka kärsivät toistuvista ähkyistä tai laihtumisesta olisi epänormaali xyloosin imeytyminen. Oletimme myös, että xyloosi imeytymistesti yhdistettynä perusteelliseen suoliston tutkimukseen olisi hyvä tapa diagnostisoida tulehduksellinen suolistosairaus ilman lapratomiaa. Materiaalissamme melko monella hevosella, jotka kärsivät toistuvista ähkyistä ja/tai laihtumisesta oli epänormaali xyloosin imeytyminen (15/31). Yhdeksällä hevosella oli alentunut xyloosin imeytyminen, ja yhdeksällä viivästynyt (kolme hevosta kuului molempiin ryhmiin). Tulehduksellinen suolistosairaus varmistettiin ruumiinavauksessa kolmella hevosella, kliininen diagnoosi tehtiin kahdeksalle. Muutkin sairaudet voivat aiheuttaa epänormaalin xyloosin imeytymisen. Tällaisia ovat esimerkiksi kasvaimet, jollaisia diagnosoitiin tässä tutkimuksessa kahdella hevosella, joilla oli epänormaalin alhainen xyloosin imeytyminen. Tulehduksellinen suolistosairaus-diagnoosi perustuu pitkälti muiden syiden poissulkemiseen. Xyloosi absorptio testi ei siis ole yksinään diagnostinen taudille, mutta sitä voidaan käyttää osana laajempaa tutkimusprotokollaa tulehduksellisen suolistosairauden diagnostiikassa hevosella.