Browsing by master's degree program "Degree Programme in Veterinary Medicine"

Toksikologisella haittavaikutuksella viitataan biokemialliseen, fysiologiseen tai morfologiseen muutokseen, jonka johdosta solun tai organismin toiminta olennaisesti muuttuu. Haittavaikutukseen johtavaa vaaraa ja vaaralle altistumisen kautta syntyvää riskiä luonnehditaan toksikologisessa riskinarvioinnissa, jonka varsinaisia osa-alueita ovat vaaran tunnistaminen, annoksen ja vasteen välinen suhde, altistumisen arviointi ja kokoava riskin luonnehdinta. Altistumisen arvioinnissa hyödynnetään myös epidemiologisia tutkimuksia. In vitro -tutkimuksilla viitataan tutkimuksiin, jotka tehdään elimistön ulkopuolella keinotekoisessa ympäristössä vastakohtana in vivo -tutkimuksille, jotka tehdään elävissä eläimissä. In vitro -menetelmillä tutkimusta tehdään myös elävien organismien, kuten bakteerien, avulla. In silico -tutkimusmenetelmillä viitataan tietokoneavusteisiin tutkimusmenetelmiin. Euroopan unionin neuvoston REACH-asetuksella pyritään muun muassa vähentämään eläinkokeita kemikaalien tutkimuksessa siirtymällä hyödyntämään New Approach Methologies -testimenetelmiä, joihin myös in vitro- ja in silico -tutkimusmenetelmät luetaan. Tutkielmassa esitellyillä in vitro -tutkimusmenetelmillä voidaan selvittää tutkittavan kemikaalin vaikutuksia kohdesolujen-, kudosten tai muun vaikutuskohteen osalta. Tässä kirjallisuuskatsauksessa esitellään in vitro -tutkimusmenetelmiä, joilla voidaan selvittää kemikaalien suoraa solumyrkyllisyyttä, myrkkyvaikutuksia silmiin (silmä-ärsyttävyyttä ja syövyttävyyttä) ja ihoon (ihotoksisuutta ja valotoksisuutta) sekä genotoksisuutta ja steroidogeenisuutta. Lisäksi tutkielmassa esitellään tärkeimmät in silico -tutkimusmenetelmät. Esiteltyjen menetelmien käyttö toksikologisessa tutkimuksessa vähentää elävien eläinten käyttöä toksikologisissa tutkimuksissa REACH-asetuksen tarkoittamalla tavalla. In vitro -menetelmillä ei ole mahdollista tehdä riskinarviointia kokonaisuudessaan, mutta niistä saatava tieto on merkittävässä roolissa yhdessä in vivo -tutkimustulosten kanssa in silico -mallinnuksissa. In vitro -tutkimusmenetelmien suurimpia haasteita on toistuvan ja pitkäaikaisen altistuksen arviointi sekä haittavaikutusten arviointi elimistön tasolla.

Juoksutusmahasairaudet ovat vaikeita diagnosoida elävältä vasikalta eikä niiden etiologiaa tunneta. Tämä kirjallisuuskatsaus kokoaa yhteen tutkimustietoa juottoikäisten vasikoiden juoksutusmahan toiminnasta ja sairauksista. Työssä keskitytään mahahaavaan, tulehdukseen ja tympaniaan ja käsitellään niiden etiologiaa, diagnostiikkaa, hoitoa ja ehkäisemistä. Etiologiaa painotetaan, jotta ehkäisemiskeinoja voitaisiin ymmärtää paremmin. Edellä mainitut sairaudet ovat omia diagnoosejaan, mutta niitä esiintyy myös yhdessä ja työssä pohdintaankin näiden sairauksien yhtäläisyyksiä. Työssä pohditaan myös vasikan juoksutusmahasairauksien hoitoa Suomessa sekä lisätutkimuksen tarvetta. Mahahaavan etiologia on tuntematon, mutta todennäköisesti monitekijäinen. Mahahaavaa on neljää tyyppiä: pinnallinen, vertavuotava, rajoittuneen vatsakalvontulehduksen sekä yleistyneen vatsakalvontulehduksen aiheuttava mahahaava. Diagnoosi on vaikea, sillä vasikka voi kuolla ilman edeltäviä oireita tai oireet voivat olla lieviä. Mahahaavan hoito riippuu sen tyypistä ja se sisältää mikrobilääkkeitä, tukihoitoa, mahansuojalääkkeitä ja ruokinnan muutoksen. Spesifejä ehkäisemiskeinoja ei voida antaa, koska etiologia on tuntematon. Mahahaavoilta suojaaviksi tekijöiksi katsotaan kuitenkin muun muassa oikeanlainen ruokinta ja stressin välttäminen. Juoksutusmahan tympanian taustalla on vasikan ruuansulatuskanavassa oleva kaasua tuottava organismi, ruokinnalliset tekijät sekä ruuansulatuskanavan hidastunut liike. Tympania on vakava ja nopeasti etenevä sairaus, jossa juoksutusmahaan kertyy kaasua tai nestettä. Diagnoosi tehdään kliinisen kuvan perusteella. Hoitona on paineen poisto juoksutusmahasta, tukihoito ja mikrobilääkkeet. Ehkäiseminen tapahtuu ensisijaisesti ruokinnallisin keinoin. Juoksutusmahan tulehduksen taustalla on todennäköisesti mikrobit ja ruokinnalliset tekijät. Diagnoosi on haastava nopeasti etenevän taudinkuvan vuoksi, joten hoito aloitetaan oireiden perusteella. Hoitona käytetään mikrobilääkkeitä, ruokinnan korjaamista sekä tukihoitoa. Ehkäisemisessä kiinnitetään huomiota erityisesti ruokintakäytäntöihin ja hygieniaan. Juoksutusmahan haavoilla, tympanialla ja tulehduksella on yhteisiä piirteitä, ja kirjallisuudessa on ehdotettu edellä mainittujen sairauksien olevan saman oireyhtymän eri muotoja. Vielä ei ole perusteita diagnoosien yhdistämiselle, sillä etenkin tulehduksen ja mahahaavan hoidoissa on merkittäviä eroja. Suomessa mahahaavan lääkehoitona voidaan käyttää omepratsolia, sukralfaattia, magnesiamaitoa ja mikrobilääkkeitä. Tympanian hoito perustuu paineen poistamiseen sekä mikrobiylikasvun estämiseen mikrobilääkkein. Juoksutusmahan tulehduksen hoidon perustana ovat mikrobilääkkeet. Lisäksi juoksutusmahasairauksien hoitoon kuuluu tukihoito, stressin välttäminen ja tarvittaessa ruokinnan muutos. Non-steroidaalisten tulehduskipulääkkeiden kanssa tulee noudattaa varovaisuutta niiden aiheuttaman mahahaavariskin vuoksi. Juoksutusmahasairaudet ovat alidiagnosoituja, sillä diagnoosin varmistaminen vaatii vatsaontelon avauksen. Lisätutkimuksia tarvitaan juoksutusmahasairauksien etiologiasta sekä hoidossa käytetyistä lääkkeistä. Jatkossa on tärkeää tehdä enemmän raadonavauksia, jotta mahahaavat voidaan luokitella sijainnin perusteella. On todennäköistä, että mahanpohjukka- ja mahanporttihaavat eroavat etiologialtaan toisistaan.

Kampylobakterioosi on ollut yleisin ihmisten elintarvikevälitteinen ruuansulatuskanavan infektio EU:n alueella jo vuodesta 2007 ja yleisin raportoitu zoonoosi vuodesta 2005. Yleisimmät kampylobakterioosin aiheuttajat ovat Campylobacter jejuni ja C. coli, ja niitä esiintyy yleisesti erityisesti lintujen suolistossa. Yleisin elintarvikevälitteisen tartunnan aiheuttaja on raaka tai huonosti kypsennetty siipikarjan liha. Kampylobakteerit voivat aiheuttaa elintarvikevälitteisiä epidemioita, mutta sairastapaukset ovat yleensä sporadisia. Kampylobakterioosi rajoittuu tavallisesti itsestään 3–4 päivässä, mutta vakavissa tapauksissa tarvitaan mikrobilääkitystä ja mahdollisesti sairaalahoitoa. Vuosittain raportoidaan kymmeniä kuolemantapauksia EU:n alueella. Kampylobakterioosi voi aiheuttaa vakavia jälkitauteja, kuten reaktiivista artriittia ja Guillain-Barrén oireyhtymän. Broileriparvet saavat kampylobakteeritartunnan yleensä tilalle saapumisen jälkeen ympäristöstä. Bakteerin kolonisoiduttua lintujen suolistoon, ne alkavat erittää bakteeria ulosteissaan enenevässä määrin. Kampylobakteereita on pidetty perinteisesti harmittomina kommensaaleina bakteereina siipikarjan suolistossa. Tutkimuksissa on kuitenkin käynyt ilmi, että C. jejuni-tartunta aiheuttaa linnuissa muutoksia vaikkei näkyviä oireita ilmaantuisikaan. Vuonna 2015 löydettiin uusi kampylobakteeri C. hepaticus, joka aiheuttaa munintakanoille spotty liver -nimistä maksatulehdusta. Tulehdus aiheuttaa muninnanlaskua ja lisääntynyttä kuolleisuutta. Kampylobakteereilla on todettu mikrobilääkeresistenssiä mm. tetrasykliineitä ja fluorokinoloneja vastaan. Fluorokinoloniresistenssin on havaittu lisääntyneen EU:ssa sekä ihmisiltä että tuotantoeläimiltä eristetyillä C. jejuni- ja C. coli-kannoilla. Suomessa kampylobakteerien resistenssitilanne on ollut hyvä kansainvälisesti vertailtuna, mutta heikentyvä resistenssitilanne aiheuttaa huolta vaikeiden tautitapausten hoidossa maailmanlaajuisesti. Ihmisillä ja siipikarjalla esiintyviä kampylobakteereita ja mikrobilääkeresistenssitilannetta seurataan EU:ssa. Vuonna 2003 Euroopan parlamentti ja neuvosto antoivat direktiivin tiettyjen zoonoosien ja niiden aiheuttajien seurannasta. Direktiivin tavoitteena on mm. varmistaa zoonoottisten bakteerien ja niihin liittyvän mikrobilääkeresistenssin seuranta jäsenmaissa. Komission täytäntöönpanopäätöksessä (EU 2020/1729) on vahvistettu yhdenmukaiset säännöt koskien mikrobilääkeresistenssin seurantaa ja raportointia kaudelle 2021–2027. Mikrobikriteeriasetuksen (EY 2073/2005) mikrobiologiset vaatimukset on suunnattu elintarvikealan toimijoille käytettäväksi osana omavalvontaa varmistamaan markkinoille saatettavien tuotteiden turvallisuus. Lisäksi uudella eläinlääkeasetuksella (EU 6/2019) pyritään hillitsemään mikrobilääkeresistenssin kehittymistä EU:n alueella mm. rajaamalla tietyt antibiootit vain ihmisten käyttöön, sekä tekemällä pakolliseksi kerätä eläinlajikohtaista mikrobilääkkeiden käyttötietoa. Suomessa on lisäksi käytössä kansallinen kampylobakteerivalvontaohjelma maa- ja metsätalousministeriön zoonoosiasetuksen (316/2021) mukaisesti sekä FINRES-Vet seurantaohjelma. Tämä lisensiaatintyö antaa kirjallisuuskatsauksen muodossa ajankohtaista tietoa kampylobakteerien esiintymisestä broilereilla ja munintakanoilla, sekä kampylobakterioosista ihmisillä. Työssä kuvataan kampylobakteereilla esiintyvän mikrobilääkeresistenssin mekanismeja ja laajuutta ja sen merkitystä ihmisille. Työhön on myös ajantasaisesti koottu kampylobakteerien ja niillä esiintyvän mikrobilääkeresistenssin seurantaan liittyvä lainsäädäntö EU:n tasolla ja Suomessa.

Kanin (Oryctolagus cuniculus) anatomian tunteminen on hyödyllistä pieneläimiä hoitavalle eläinlääkärille, sillä kani on yleinen lemmikki suomalaisissa talouksissa. Tämän kirjallisuuskatsauksen muotoon kirjoitetun lisensiaatintyön tarkoituksena on kuvailla kanin anatomia, ja lisäksi kuvailun yhteydessä käsitellään lyhyesti anatomian merkitystä kanin elimistön toimintaan. Kirjallisuudessa kanin anatomiaa käsitellään kuvallisissa atlaksissa, jotka ovat hyvin vanhoja teoksia, sekä uudemmissa tutkimuksissa, jotka ovat usein keskittyneet ihmisen ja kanin anatomian erojen selventämiseen. Kani on jäniseläimiin kuuluva nisäkäs, joka elää laumassa ja on kasveja ravintonaan käyttävä saaliseläin. Lajin anatomiassa näkyvät sopeumat tällaiseen elämään: prominentit aistielimet, voimakkaat lihakset, sekä takasuolifermentoijan ruoansulatuskanava. Ihmisen suorittama domestikaatio ja jalostus on muuttanut kania vain vähän, mutta jotkin jalostuksen tuotteena saavutetut piirteet voivat altistaa kanin terveysongelmille. Kanin iho on hyvin ohutta, mikä on otettava huomioon hoitotilanteissa. Ohutta ihoa peittää tiivis turkki, joka auttaa kania sopeutumaan erilaisiin ilmastoihin. Kanin tuki- ja liikuntaelimistölle on ominaista, että luusto on kevyt eläimen painoon nähden, mutta lihakset ovat voimakkaat. Pään luusto on ohutta, ja siihen kiinnittyvät hampaat, jotka kanilla kasvavat jatkuvasti. Purulihaksisto on keskittynyt poskien ympärille ja on tehokas jauhamisliikkeen tuottamisessa. Jauhamisliike on ehdottoman tärkeää kasvinsyöjälle. Kanin sydämessä on erikoisuus, jota ei ole muilla kotieläiminä pidettävillä nisäkkäillä: molemmat eteis-kammioläpät ovat kaksiosaisia. Lisäksi kanilla on kaksi etuonttolaskimoa. Kanin rintaontelossa sijaitsee kanin koko elämän ajan kateenkorva. Ruoansulatuselimistön keskeisin osa on umpisuoli, jossa ruokamassan fermentointi tapahtuu. Paksusuolessa on erikoistunut osa, jonka avulla kani muodostaa kahdenlaisia papanoita. Maksa sijaitsee muille kotieläimille tyypillisesti, mutta sen kaudaalinen lohko omaa ohuen tyviosan, jonka ympäri lohko voi torsioitua. Kanin lisääntymiselimistössä on merkittäviä seikkoja sekä uroksilla, että naarailla: uroksella inguinaalikanava säilyy avonaisena läpi elämän, ja naaraalla on kaksi kohdunkaulaa. Kanin silmät ja korvalehdet ovat huomattavan suuret, sillä niillä on tärkeä funktio petoeläinten havaitsemisessa.

TIIVISTELMÄ Tiedekunta: Eläinlääketieteellinen tiedekunta Koulutusohjelma: Eläinlääketieteen lisensiaatin koulutusohjelma Tekijä: Marie Rantala Työn nimi: Kasvisten aiheuttamat ruokamyrkytysepidemiat 2000-luvulla, syyt ja torjunta Työn laji: Eläinlääketieteen lisensiaatintutkielma Kuukausi ja vuosi: 03.2022 Sivumäärä: 38 Avainsanat: ruokamyrkytysepidemia, tuoretuote, kasvikset, hedelmät, norovirus, salmonella, E. coli Ohjaaja tai ohjaajat: Riikka Keto-Timonen, Elina Säde Työn johtaja: Riikka Keto-Timonen Osasto tai osastot: Elintarvikehygienian ja ympäristöterveyden osasto Oppiaine: Elintarvikehygienia Säilytyspaikka: Helsingin yliopiston kirjasto Tiivistelmä: Kasvisten aiheuttamien ruokamyrkytysepidemioiden määrät ovat olleet kasvussa 2000-luvulla ja nousseet mielenkiinnon kohteeksi ympäri maailmaa. Kasviperäisten ruokamyrkytysepidemioiden määrän kasvuun vaikuttavat kuluttajien vaatimukset tuoreista ja terveellisistä vaihtoehdoista sekä kasvissyönnin lisääntyminen. Tuoreita tuotteita kuljetetaan ulkomailta yhä enemmän ja niiden tuotantoa lisätään. Kasvisten aiheuttamissa ruokamyrkytyksissä tärkeimpinä taudinaiheuttajina on tunnistettu norovirus, Salmonella sekä Escherichia coli. Näiden lisäksi Listeria monocytogenes, hepatiitti A, Shigella sekä Yersinia ovat merkittävässä roolissa. Loiset ovat harvinaisia ruokamyrkytyksissä, mutta näistä Cyclospora on näistä eniten linkittyneenä kasviperäisiin tuotteisiin. Norovirus on johtava kasviperäisten ruokamyrkytysepidemioiden aiheuttaja kaikkialla maailmassa. Taudinaiheuttajan kykyyn saastuttaa elintarvike vaikuttaa elintarvikkeen ominaisuudet tukea taudinaiheuttajan kasvua. Tärkeimmät taudinaiheuttajaan vaikuttavat ominaisuudet elintarvikkeessa ovat pH, vesiaktiivisuus, ravintoaineet, kasvin ulkoiset ominaisuudet, kuten pintarakenne, sekä tuotteen valmistustavat. Valmiiksi pilkotut hedelmät ja vihannekset ovat alttiimpia saastumiselle, kuin käsittelemättömät kasvit. Epidemioiden lähteeksi on tunnistettu useimmiten saastunut raaka-aine tai infektoitunut työntekijä. Infektoituneen työntekijän merkitys korostuu erityisesti virusperäisissä ruokamyrkytysepidemioissa. Elintarvike on saastunut yleensä alkutuotantotilalla tai tuotantolaitoksessa. Kasviperäisten elintarvikkeiden merkittävä saastumislähde on vesi, kuten kastelu- tai pesuvesi. Tärkeimpiä torjuntakeinoja kasvisten aiheuttamiin ruokamyrkytysepidemioihin ovat hyvät hygieniakäytännöt, tuotantoprosessin valvonta sekä veden puhtauden varmistaminen sekä kastelun että puhdistuksen aikana. Tuotteita tulisi käsitellä mahdollisimman vähän, jotta saastumisen mahdollisuus saadaan minimoitua. Tuotteen oikea säilytyslämpötila ja pakkaaminen ovat kasvisten kohdallakin tärkeitä ruokamyrkytysepidemioiden torjuntatoimia.

Immuunivälitteinen hemolyyttinen anemia (IMHA) on yksi yleisimmistä koirilla esiintyvistä autoimmuunisairauksista. Glukokortikoidit ovat perinteisesti olleet sairauden ensisijainen hoitovaihtoehto, ja niiden rinnalle on yhdistetty myös muita immunosuppressiivisia lääkityksiä sekä veritulppia ehkäiseviä lääkkeitä. Lisäksi vakavan anemian tapauksessa potilaat voivat tarvita punasolusiirtoja. IMHA:n edistyneempiä hoitomuotoja, joita käytetään vaikeissa tapauksissa yhdistettynä perinteisiin hoitomuotoihin, ovat suonensisäiset ihmisten immunoglobuliinivalmisteet (hIVIG), splenektomia eli pernan poisto sekä terapeuttinen plasmanvaihto. Näiden hoitomuotojen osalta pääosa tutkimusnäytöstä perustuu humaanitutkimuksiin ja koirien osalta tutkimustietoa on saatavilla niukasti. American College of Veterinary Internal Medicine (ACVIM) suosittelee hIVIG:iä ensimmäisenä hoitovaihtoehtona, mikäli potilas ei vastaa pelkkään immunosuppressiiviseen lääkitykseen ja anemian tukihoitoon, mutta toistaiseksi merkittäviä tutkimustuloksia hoidon tehokkuudesta ei ole saatu. Hoitomuodon suositus perustuukin sen lievään invasiivisuuteen ja toisaalta sen sisältämät riskit ovat vähäiset. Lisäksi hIVIG on todettu selkeästi hyödylliseksi ihmisten autoimmuunisairausten hoidossa. Splenektomiasta saatava tutkimustieto on niukkaa, ja tutkimusten otoskoot ovat todella pieniä. ACVIM kuitenkin suosittelee splenektomiaa niille, joille hIVIG ei tuo toivottua hoitovastetta. Terapeuttinen plasmanvaihto on toistaiseksi antanut eniten lupaavia tuloksia, mutta sen kääntöpuoli on hoidon heikko saatavuus, korkea hinta, invasiivisuus sekä tarvittava erityisosaaminen hoidon toteutuksessa. Lisäksi terapeuttista plasmanvaihtoa käsittelevät tutkimukset kärsivät niin ikään pienestä otoskoosta sekä muista luotettavuutta heikentävistä tekijöistä, joten lisää tutkimustietoa tarvitaan. IMHA:n kaikkien edistyneempien hoitomuotojen käyttöä rajoittaa vahvasti niiden korkeat kustannukset, minkä takia kaikissa potilastapauksissa hoitojen hyötyä ei voida testata. Edistyneistä hoitomuodoista tarvitaan edelleen lisää luotettavaa tutkimustietoa, sillä toistaiseksi tutkimukset ovat olleet pääosin retrospektiivisiä ja niiden otoskoot ovat olleet varsin pieniä.

Syvän koukistajajänteen kavionsisäiset vauriot ovat ratsuhevosilla tunnettu vaiva, joiden diagnosoiminen on hevosen kavion rakenteen vuoksi haastavaa. Nykyisten kuvantamismenetelmien avulla pystytään kuitenkin arvioimaan vaurioiden tarkkaa sijaintia sekä laatua, mikä on merkittävää paitsi vaurioiden diagnosoinnin, myös hevospotilaalle annettavan paranemisennusteen kannalta. Tässä kirjallisuuskatsauksessa perehdytään syvän koukistajajänteen vaurioihin kaviossa. Syvä koukistajajänne on keskeinen rakenne kavion mekaanisen toiminnan kannalta, minkä vuoksi sen vauriot voivat olla kivun aiheuttaman ontuman taustalla. Syvän koukistajajänteen vauriot jaetaan primaareihin ja sekundaarisiin vaurioihin. Primaareita vaurioita ovat jänteen halkeamat, ytimen vauriot sekä alakiinnityskohdan vauriot. Sekundaariset vauriot esiintyvät yleensä osana ns. sädeluusyndroomaa, jonka yhteydessä jänteessä esiintyy osittaisia halkeamia ja jänteen dorsaalisen pinnan vaurioita. Syvän koukistajajänteen primaarit vauriot aiheuttavat yleensä akuutisti alkaneen yhden jalan ontuman. Sekundaarisia vaurioita tavataan puolestaan sädeluusyndroomalle tyypillisenä molempien etujalkojen kroonisena ontumana. Ontuma usein paranee levossa, mutta tyypillisesti pahenee taas hevosen palatessa takaisin työhön. Syvän koukistajajänteen kavionsisäinen vaurio diagnosoidaan ontumatutkimuksen ja diagnostisen kuvantamisen avulla. Ontumatutkimukseen sisältyy hevosen historian ja käyttötarkoituksen selvittäminen, yleistutkimus, palpaatiotutkimus, taivutuskokeet, ontuman arviointi liikkeessä sekä kavion hermojen puudutukset. Syvän koukistajajänteen kavionsisäisissä vaurioissa saadaan usein jonkinlainen vaste matalalla johtopuudutuksella, mutta ontuma saadaan kokonaan häviämään vasta keskikorkean johtopuudutuksen avulla. Kavionsisäisen ontuman selvittämiseksi diagnostinen kuvantaminen aloitetaan aina röntgentutkimuksella. Syvän koukistajan vauriossa ei yleensä ole nähtävissä röntgenkuvissa muutoksia. Röntgentutkimuksella voidaan kuitenkin nähdä sädeluun luisia muutoksia, jotka esiintyvät usein yhdessä koukistajajänteen alaosan vaurioiden kanssa. Epäiltäessä syvän koukistajajänteen vaurioitumista, tarvitaan röntgentutkimuksen rinnalle myös muita kuvantamismenetelmiä. Kavionsisäisissä vaurioissa ultraäänitutkimuksen suorittaminen on haastavaa, mutta se voi antaa viitteitä syvän koukistajajänteen vaurion mahdollisuudesta. Skintigrafialla voidaan saada akuuteissa tapauksissa paikannettua vaurion sijainti kavioon, mutta vaurion tarkempaa laatua ei saada selville. Luotettavin diagnoosi saadaan magneettitutkimuksen tai tietokonetomografian avulla. Syvän koukistajajänteen vaurioiden hoito perustuu pitkäaikaiseen lepoon, kontrolloituun liikuntaan sekä oikeanlaiseen kengitykseen. Konservatiivisen hoidon tukena voidaan käyttää lääkeaineiden ja biologisten aineiden injektioita vaurioalueelle. Kirurginen hoito on mahdollista jänteen dorsaalisten vaurioiden hoidossa. Syvän koukistajajänteen vaurioiden ennuste riippuu vaurion laajuudesta ja muista samanaikaisesti vaurioituneista rakenteista, mutta yleisesti ennuste hevosen urheilukäyttöön palaamiselle on aina varauksellinen. Kaikilla ei ole mahdollisuutta lähteä tarkempaa tietoa antavaan magneettitutkimukseen, mutta hoitoa kannattaa kuitenkin kokeilla erityisesti silloin, kun röntgen- ja ultraäänitutkimuksissa ei havaita merkittäviä muutoksia.

Ketamiini on nukutusaine, joka vaikuttaa keskushermoston NMDA- eli N-metyyli-D-aspartaattikanavien toimintaa estävästi. Yleisesti nautojen rauhoitukseen käytetään ksylatsiinia, mutta ketamiinin yhdistämisellä ksylatsiinirauhoitukseen on todettu olevan monia mahdollisia hyötyjä. Ketamiini vähentää ksylatsiinirauhoituksen haittavaikutuksia, sekä parantaa rauhoituksen kivunlievitystehoa ja helpottaa eläinten käsittelyä. Lisäksi ketamiinin on todettu vähentävän sentraalista kivulle herkistymistä, eli ilmiötä, jossa vakavan kudosvaurion yhteydessä kipua aletaan aistia myös terveen kudoksen alueella. Tämä ilmiö on osallisena myös kroonisen kivun synnyssä, eli ketamiinin käytöllä voitaisiin mahdollisesti myös ehkäistä kroonista kipua esimerkiksi nupoutuksen eli sarvenaiheiden polton yhteydessä. Ketamiinin käytöstä nautojen kivun hoidossa on toistaiseksi kuitenkin vain vähän tutkimustietoa. Tutkimuksessamme halusimme selvittää, voisiko ketamiinin lisääminen ksylatsiinirauhoitukseen lyhentää rauhoituksen kestoa. Rauhoituksen mahdollisimman lyhyt kesto olisi tärkeää nupoutettaessa vasikoita viileissä olosuhteissa, koska rauhoitus laskee vasikan ruumiinlämpöä. Vasikan ruumiinlämmön pitkäaikainen lasku taas altistaa sen esimerkiksi ripulille ja hengitystieinfektioille. Lisäksi pohdimme, voitaisiinko ketamiinin käytöllä parantaa rauhoituksen kivunlievitystehoa. Aiemmissa tutkimuksissa on todettu, että edes ksylatsiinirauhoitteen, tulehduskipulääkkeen ja paikallispuudutuksen yhdistelmä ei täysin poista vasikoiden kipua ilmentävää käytöstä nupoutuksen jälkeen. Tarvetta tehokkaammalle kivunlievitykselle siis on. Tutkimuksessa nupoutettiin 56 vasikkaa kuumapolttoa käyttäen. Vasikat saivat ennen toimenpidettä joko pelkän ksylatsiinirauhoitteen tai ksylatsiini-ketamiinirauhoitteen. Lisäksi vasikat saivat tulehduskipulääkkeen (meloksikaami) ja paikallispuudutteen (prokaiini). Vasikoita kuvattiin kuuden tunnin ajan rauhoituksen jälkeen. Videoilta tarkkailtiin rauhoituksen kestoa sekä vasikoiden syömis- ja lepokäyttäytymistä. Lisäksi katsottiin, kuinka nopeasti vasikat rauhoittuivat makuulle rauhoitepistoksen jälkeen. Tutkimuksessa todettiin, että ketamiinia saaneet vasikat heräsivät rauhoituksesta pelkkää ksylatsiinia saaneita vasikoita nopeammin. Kummankin tutkittavan ryhmän vasikat kävivät makuulle yhtä nopeasti rauhoitepistoksen jälkeen. Ketamiinia saaneet vasikat kävivät syömässä rehua ja juomassa maitoa nopeammin rauhoituksen jälkeen. Aiemmissa tutkimuksissa on todettu kivun vähentävän vasikan hakeutumista ruokinta-automaatille, joten saamamme tulos voisi viitata siihen, että ketamiini vähensi vasikoiden tuntemaa kipua. Ketamiinia saaneet vasikat kuitenkin viettivät vähemmän aikaa makuulla seurantajakson aikana kuin pelkkää ksylatsiinia saaneet vasikat. Tämä oli yllättävää, sillä aiemmissa tutkimuksissa on todettu vasikoiden kokeman kivun vähentävän niiden makuulla viettämää aikaa. Sekä aiempien tutkimusten että meidän tutkimuksestamme saatujen uusien tulosten perusteella vaikuttaisi siltä, että ketamiinin lisääminen tavallisesti käytettyyn ksylatsiinirauhoitukseen voisi olla hyödyllistä, mutta lisää tutkimusta aiheesta kuitenkin tarvitaan.

Melanooma on ihon melaniinipigmenttiä tuottavista soluista muodostunut kimoille hevosille yleinen kasvain, joka hevosen lihantarkastuksessa aiheuttaa osa- ja kokoruhohylkäyksiä. Euroopan unionin lainsäädännön mukaisesti kimoilta hevosilta tulee lihantarkastuksessa melanooman varalta irrottaa yksi lapa lavan lihasten ja imusolmukkeiden tutkimiseksi sekä paljastaa munuaiset. Tässä kirjallisuuskatsauksessa tarkastellaan kimon hevosen melanooman esiintyvyyttä, kasvainten tyypillisimpiä sijaintipaikkoja sekä melanooman merkitystä hevosen lihantarkastukseen. Melanoomaa lähes yksinomaan todetaan kimon värisillä hevosilla. Kimolla hevosella on musta iho ja syntyessään tumma karvapeite, joka kuitenkin ikääntymisen myötä vaalenee harmaaksi ja lopulta lähes valkoiseksi. Melanoomaa esiintyy sitä todennäköisemmin, mitä vanhempi hevonen on; vaihtelevasti arvioiden noin 40 %:lla alle 15-vuotiaista ja noin 80 %:lla yli 15-vuotiaista kimoista todetaan melanoomaa. Melanooma ilmenee tyypillisesti tiiviinä kohonneina ihonalaisina kasvainmassoina, jotka voivat ajan myötä suureta ja kasaantua ryppäiksi. Selvästi yleisin melanooman sijaintipaikka on hännäntyven alapuolen pinta ja toiseksi yleisin perianaalialue. Melko yleisesti kasvaimia voidaan havaita myös korvasylkirauhasen alueella, huulilla, silmäluomilla ja ulkoisissa sukuelimissä, toisinaan myös esimerkiksi kaulalla ja raajoissa. Melanooma voi ajan myötä tarpeeksi pitkälle ja pahanlaatuiseksi kehityttyään lähettää etäpesäkkeitä ympäri elimistöä muun muassa imusolmukkeisiin, maksaan, pernaan, keuhkoihin ja luustolihaksiin. Nämä tunnistetaan tummana massana tai litteänä pigmenttikertymänä. Melanoomakasvaimet itsessään eivät yleensä ole haitallisia hevoselle, mutta ne voivat vuosien myötä suuretessaan haitata hevosen normaalitoimintoja, kuten syömistä ja ulostamista, tai iholla haavautua. Hevosia teurastetaan Suomessa melko vähän muihin kotieläimiin verrattuna, alle tuhat yksilöä vuodessa. Suomeen kuitenkin tuodaan ulkomailta hevosenlihaa noin miljoona kilogrammaa vuosittain. Ulkomaisissa tutkimuksissa hevosilla lihantarkastuslöydökset ovat suhteellisen harvinaisia, pääasiassa hevosilla todetaan kasvain- ja tulehdusmuutoksia. Melanoomaa todettiin enimmäkseen yksittäistapauksina, mutta kimoja paljon teurastavassa teurastamossa myös yleisestikin. Yksittäisenä löydöksenä melanoomalle riittää virkaeläinlääkärin harkinnan mukaan muuttuneen alueen poisto, mutta levinneenä kasvainsairautena ruho ja elimet hylätään kokonaan. Tutkimuksia kimojen hevosten melanoomasta on edelleen melko niukasti saatavilla ja erityisesti hevosen lihantarkastuslöydöksiä käsitteleviä artikkeleja on vain yksittäisiä eri maista, nämä ovat tyypillisesti jo vuosikymmeniä vanhoja ja näiden tulokset ovat hyvin eriäviä löydösten suhteen. Lisää tutkimuksia erityisesti Euroopassa teurastettavien hevosten lihantarkastuslöydöksistä kaivattaisiin. Kirjallisuuskatsauksen perusteella voidaan silti todeta, että vaikka lavan alueen lihakset ja imusolmukkeet taikka munuaiset eivät ole yleisimpiä melanooman esiintymispaikkoja, sitä kuitenkin todettiin näissä. Siten näiden tarkempi tutkiminen on hyvä lisävaatimus kimon hevosen muutoin jo melko perusteelliseen lihantarkastukseen auttamaan arvioimaan mahdollisen melanooman levinneisyyttä.

Hypertyreoosi eli kilpirauhasen liikatoiminta on kissoilla vuosi vuodelta enemmän tavattu kilpirauhassairaus. Hypertyreoosin esiintyvyys on lisääntynyt merkittävästi 1970-luvun lopulta lähtien, jolloin siitä raportoitiin ensimmäisen kerran. Nykyään se on jo vanhojen kissojen yleisin endokrinopatia eli umpieritteisten elinten sairaus. Bromattujen palonestoaineiden käyttö lisääntyi samoihin aikoihin lisääntyneen hypertyreoosin kanssa herättäen epäilyksiä niiden yhteydestä hypertyreoosiin. 2000-luvulle tultaessa bromattujen palonestoaineiden käyttö on rajoitusten ja kieltojen seurauksena vähentynyt merkittävästi. Erittäin pysyvän luonteensa vuoksi monia palonestoaineita kuitenkin löytyy ympäristöstä ja kissojen verestä edelleen merkittäviä määriä. Riskitekijöitä kissan hypertyreoosille on tutkittu jo varsin kattavasti siitä lähtien, kun sen huomattiin sairautena yleistyvän, ja mahdollisia riskitekijöitä hypertyreoosille onkin havaittu useita erilaisia. Eniten tutkimuksissa esiin tuleva riskitekijä hypertyreoosille vaikuttaisi olevan kissan korkea ikä, mutta myös esimerkiksi hiekkalaatikon käyttöä ja purkkiruokaa on useammissa epidemiologisissa tutkimuksissa ehdotettu riskitekijöiksi. Kirjallisuudessa eniten esiin tulevia mahdollisia aiheuttajia hypertyreoosille ovat erilaiset vierasaineet kissan elinympäristössä ja ravinnossa, esimerkiksi T4-analogit, jotka muistuttavat rakenteeltaan kilpirauhashormoni tyroksiinia ja voivat siten johtaa hypertyreoosiin. Toistaiseksi ei kuitenkaan ole pystytty osoittamaan yksittäistä tekijää, joka voisi täysin selittää hypertyreoosin lisääntynyttä esiintymistä kissoilla. Kaikki mahdolliset aiheuttajat vaativat vielä lisätutkimuksia, jotta niiden yhteydestä hypertyreoosiin voitaisiin varmistua. Suuri osa tähän mennessä kissan hypertyreoosiin liittyvistä tutkimuksista on keskittynyt yksittäisiin riskitekijöihin eikä ole muodostanut kokonaiskuvaa eri riskitekijöistä tai mahdollisista hypertyreoosin aiheuttajista. Todennäköisesti hypertyreoosin kehittymiseen kissalla vaikuttavatkin yksittäisen tekijöiden sijaan monet eri tekijät. Tämä kirjallisuuskatsaustutkielma tutkii kilpirauhasen liikatoimintaa ja mahdollisia syitä ja riskitekijöitä sen kehittymiselle. Tarkoituksena on selvittää, mitkä tekijät nykykäsityksen mukaan voisivat olla kissan hypertyreoosin kehittymisen taustalla ja mitkä mahdolliset aiheuttajat vaatisivat vielä lisätutkimuksia. Tutkimuksessa käsitellään ensin kilpirauhasen normaalia fysiologiaa ja hormonaalista säätelyä, struumaa eli kilpirauhasen suurentumista sekä hypertyreoosin oirekuvaa ja diagnosointia kissoilla. Sitten esitellään erilaisia ympäristön vierasaineita, jotka ovat tutkimuksissa osoittautuneet mahdollisiksi kissan hypertyreoosin aiheuttajiksi. Tämän jälkeen käydään läpi kissan kykyä käsitellä vierasaineita elimistössään, jonka jälkeen syvennytään hypertyreoosin mahdollisiin aiheuttajiin ja niiden vaikutuksiin ja mahdollisiin vaikutusmekanismeihin kissoilla. Ennen pohdintaosiota vertaillaan vielä maantieteellisiä eroja tutkimuksissa kissalla havaittujen hypertyreoosin riskitekijöiden välillä. Lopuksi pohditaan olemassa olevien tutkimusten perusteella sitä, onko jokin aiheuttaja todennäköisempi kuin toinen ja millaisia tutkimuksia vastaisuudessa tarvittaisiin, jotta kissan hypertyreoosin aiheuttajista voitaisiin varmistua. Kissan hypertyreoosin riskien ja mahdollisten aiheuttajien tunnistaminen mahdollistaisi jatkossa myös hypertyreoosin kehittymisen ehkäisemisen kissoilla.