Browsing by Issue Date

Osteoartriitti eli nivelrikko on tyypillinen kliininen ongelma hevosilla ja sen on arvioitu olevan ontuman syynä jopa 60 % kaikista ontumista. Hoitamaton tai huonosti hoitoon vastannut septinen niveltulehdus johtaa nivelrikkomuutoksiin (Mcllwraith 2016). Lisensiaatintyön tavoitteena oli selvittää septisen niveltulehduspotilaiden lyhyen aikavälin ennustetta eli kotiutuiko hevonen sairaalasta vai ei, ja ennusteen taustalla olevia tekijöitä. Retrospektiivinen tutkimusaineisto kerättiin vuosilta 2011–2020 Yliopistollisen Hevossairaalan potilaista, joilla todettiin niveltulehdus ja jotka olivat iältään yli vuoden vanhoja hevosia. Hypoteesina oletettiin, että yli kolme vuorokautta hoitamatta olleet tai ainoastaan pystyssä neuloilla artroskopian sijaan huuhdellut hevoset paranivat huonommalla ennusteella, tai eivät parantuneet ollenkaan. Indikaattorina käytettiin kotiutumisprosenttia ja nivelnestenäytteen solulukemaa. Tutkielman hyväksymiskriteereihin soveltuvia hevosia oli 133. Hyväksymiskriteereinä oli niveleen trauman kautta (nivelhaava) tai iatrogeenisesti syntynyt infektio, hematogeeniset infektiot jätettiin aineiston ulkopuolelle. Niveliksi hyväksyttiin kyynär - ja polvinivel ja kaikki niitä distaalisemmat nivelet. Aineistoon kerättäviä tietoja olivat hevosen ruumiinlämpö, taivutusarkuus, ontuman aste, fibrinogeeni ja kokonaisvalkosolumäärä, mahdollinen jännetupeninfektio nivelinfektion lisäksi ja mahdolliset muut vaurioituneet rakenteet. Sairaalahoidon ajalta aineistoon kirjattiin arvot nivelnestenäytteistä (solupitoisuus, totaaliproteiini ja neutrofiilien prosentuaalinen osuus), nivelnesteen viljelytulos, huuhtelukerrat ja huuhtelutapa. Suurin osa hevosista sai kipulääkkeenä fluniksiinia ja antibioottina suonensisäisesti penisilliiniä ja gentamysiiniä. Suurin osa hevosista sai gentamysiinia myös intra-artikulaarisesti eli nivelensisäisesti. Kotiutumisprosentti oli 91,7 %, mikä on kirjallisuuteen verraten oikein hyvä. Todellisuudessa tätä prosenttia laskee kotiutumisen jälkeen kontrollikäyntien yhteydessä tapahtuneet eutanasiat sekä epätietoisuus kontrollikäynnin lopputuloksesta. Selkeä yhdistävä tekijä hevosilla, jotka eivät kotiutuneet, oli suhteellisen suuri pystyssä huuhdeltujen osuus, mikä tukee ajatusta siitä, että nivelinfektion kunnollinen hoito vaatii artroskopian. Haavan synnyn ja huuhtelun välisen ajan pituuden vaikutuksesta lyhyen aikavälin ennusteeseen ei voitu vetää johtopäätöksiä, koska yli kolme vuorokautta huuhtelematta olleita oli niin pieni osuus otannasta. Ei- kotiutuneista yhdestätoista hevosesta kolme huuhdeltiin yli 72 tunnin päästä ja hyvällä lopputuloksella kotiutuneista kuudestatoista hevosesta yksi huuhdeltiin yli 72 tunnin päästä haavan synnystä. Tämän perusteella voidaan spekuloida, että pidempi hoitoon hakeutumisaika ja pitkittynyt tulehdustila nivelessä heikentää lyhyen aikavälin ennustetta. Tyypillisimmäksi komplikaatioksi epäonnistuneen hoidon jälkeen todettiin pitkittynyt inflammaatio nivelessä, mikä johtaa osteoartriitti muutoksiin, aiheuttaa jatkuvaa ontumakipua ja käyttöarvon alenemista (Van Weeren 2016).

Inflammatorinen biomarkkeri on mitattavissa oleva indikaattori, jonka avulla mitataan inflammaation voimakkuutta. Niitä käytetään, kun halutaan saada mahdollisimman non-invasiivisesti lisätietoa tutkittavasta tulehduksellisesta sairaudesta. Tämä kirjallisuuskatsaus keskittyy kissan seerumista mitattaviin, kliinisesti merkittäviin inflammatorisiin biomarkkereihin, niiden käyttöön diagnostisena markkerina, sairauden ennusteen arvioimisessa sekä hoitovasteen seurannassa. Katsauksessa käsitellään myös valkosoluja ja niiden käyttökelpoisuutta tulehdusdiagnostiikassa yksinään ja akuutin faasin proteiinien kanssa yhdessä käytettynä. Tulehdus on immuunipuolustuksen aiheuttama paikallinen vaste, joka voi alkaa esimerkiksi kudostraumasta tai mikrobien tunkeutumisesta kudokseen. Esimerkiksi mikrobi-infektio saa aikaan akuutin faasin reaktion, joka saa puolestaan aikaan proinflammatoristen sytokiinien erittymistä. Tämän seurauksena muun muassa luuydin vapauttaa valkosoluja ja maksa alkaa tuottaa akuutin faasin proteiineja, joiden pitoisuus ruumiinnesteissä, kuten veressä, nousee. Kissalla akuutin faasin proteiineista seerumin amyloidi A:ta (SAA), alpha-1-acid glykoproteiinia (AGP) ja haptoglobiinia voidaan käyttää inflammatorisena biomarkkerina. Neljäs katsauksessa käsiteltävä biomarkkeri on kalsitoniinihormonin esiaste, prokalsitoniini. SAA on hyvä inflammatorinen biomarkkeri, koska se reagoi nopeasti, jopa tunneissa, tulehduksen muutoksiin ja sillä on potentiaalia myös sairauksien paranemisen ja hoitovasteen arvioimisessa. AGP:lla on erityistä potentiaalia FIP-diagnostiikassa ja FIP-potilaiden paranemisen seurannassa. Haptoglobiinin on arvioitu olevan kissoilla erityisen hyvä kroonisen tulehduksen kehittymisen kuvaamisessa sekä tällaisten sairauksien paranemisen arvioimisessa. Prokalsitoniinin kohdalla on saatu lupaavia tutkimustuloksia bakteeri-infektioiden ja non-inflammatoristen tulehdustilojen sekä bakteeri- ja virusinfektioiden erottelussa toisistaan ihmisillä ja kissoilla. Ihmisillä on jo tutkimusnäyttöä prokalsitoniinin kohdalla siitä, että antibioottihoitoja voisi saada lyhennettyä ja tarpeettomien antibioottihoitojen aloittamista vähennettyä ilman potilasturvallisuuden vaarantumista. Valkosoluja käytetään osana tulehdusdiagnostiikkaa, mutta ne eivät ole luotettavia ainoana tulehduksen mittarina. Normaalitilassa verenkierrossa on vain osa elimistön kypsistä valkosoluista, ja tulehduksen, sekä kissoilla stressin, seurauksena niiden määrä voi melko pienessäkin ajassa nousta voimakkaasti. Toisaalta leukosytoosi saattaa näyttäytyä todellista lievempänä, kun osa valkosoluista siirtyy kudoksiin tulehduspaikalle. Valkosolujen määrien muuttuminen verenkierrossa kestää useita päiviä tai jopa viikkoja, minkä vuoksi valkosolut heijastelevat todellista tulehdustilaa jäykemmin kuin akuutin faasin proteiinit, joiden pitoisuudet veressä voivat muuttua jopa tunneissa. Valkosolujen laskennallisia kokonaismääriä tulisi tulehduksen diagnostiikassa käyttää aina yhdessä akuutin faasin proteiinien kanssa luotettavuuden parantamiseksi. Inflammatoriset biomarkkerit ovat tärkeä työkalu tulehdusdiagnostiikan parantamisessa ja myös maailmanlaajuisesti mikrobilääkeresistenssin ennaltaehkäisyssä. Kissoilla aiheesta tiedetään vielä suhteellisen vähän, minkä vuoksi lisää tutkimusta aiheesta kaivataan

Hevonen on saman kokoluokan tuotantoeläimiin verrattuna lihaksistoltaan ainutlaatuinen. Hevosella voi lihasmassaa olla kehonpainosta jopa 50 %, kun taas tuotantoeläimillä vastaava luku on noin 30–40 %. Hevosen lihaksisto on kehittynyt nykyisen kaltaiseksi evoluution ja ihmisen tekemien jalostusvalintojen yhteisvaikutuksesta. Hevosurheilu on tuonut mukanaan myös terveysongelmia, kuten kilpahevosilla yleisen lannehalvaussyndrooman. Tämän tutkielman tarkoituksena on tehdä kirjallisuuskatsaus lihaksiston sikiöaikaiseen kehitykseen selkärankaisilla, satelliittisolujen rooliin lihasvaurion korjaamisessa, hevosen lihaksiston tyypillisiin piirteisiin, lihassyykoostumukseen ja treenin vaikutukseen, sekä lannehalvaussyndroomaan. Lisäksi tutkielmassa pohditaan hiukan tulevaisuuden diagnostiikka- ja hoitomuotoja. Aihe on tärkeä, sillä jalostus tuo mukanaan myös lihassairauksia, joiden mekanismien ymmärtämisessä ymmärrys hevosen lihaksiston normaalista toiminnasta on olennaista. Selkärankaisen lihaksiston sikiöaikainen kehitys on monimutkainen ja tarkkaan säädelty prosessi. Selkärankaisten lihaksistosta löytyy kolmea lihassolutyyppiä: poikkijuovaisia sydän- ja luustolihassoluja sekä sileälihassoluja. Luustolihaksiston kehitys alkaa sikiön päänpuoleisesta osasta ja eri alkion solukerroksista irtoaa ja kulkeutuu esilihassoluja, jotka erilaistuvat lopulta useiden säätelytekijöiden vaikutuksesta myosyyteiksi, jotka liittyvät yhteen lihasputkiksi. Osa esilihassoluista jää lepotilaan, ja näitä soluja kutsutaan satelliittisoluiksi. Nisäkkäiden lihaksiston regeneraatiokyky perustuu näihin soluihin, sillä ne kykenevät aktivoitumaan, jakautumaan ja erilaistumaan lihasvaurion seurauksena. Satelliittisolujen käyttöä terapiamuotona ihmisten lihassairauksissa on tutkittu, mutta toistaiseksi tekniikat vaativat vielä lisää tutkimusta. Luustolihassoluja muodostavat lihassyyt voidaan jakaa myosiinin raskaan ketjun mukaan hitaisiin ja nopeisiin lihassyytyyppeihin. Hitaat ovat tyypin I ja nopeat tyypin II lihassyitä. Tyyppi II voidaan edelleen jakaa alatyyppeihin IIA, IIB ja IIX, ja lisäksi tyypit muodostavat hybridityyppejä I/IIA, IIA/IIX ja IIX/IIB. Hevosella on nykykäsityksen mukaan tunnistettu esiintyvän lihassyytyyppejä I, I/IIA, IIA, IIA/IIX, ja IIX. Lihasmassan määrän lisäksi myös hevosella esiintyvät lihassyytyypit eroavat muista suurista nisäkkäistä, kuten laamasta ja siasta, joilta löytyy tyypin IIB-lihassyitä, toisin kuin hevoselta. Hevosyksilön lihassyytyyppikoostumukseen vaikuttavat mm. sen rotu, ikä ja käyttötarkoitus. Erilaisella treenillä voidaan lihassyytyyppikoostumukseen vaikuttaa. Etenkin kilpahevosia vaivaava lannehalvaussyndrooma on iso ongelma hevosurheilussa. Syndrooma voidaan jakaa sporadiseen ja toistuvaan muotoon, ja toistuva muoto edelleen toistuvaan rasitusperäiseen lannehalvaukseen sekä kahteen polysakkaridien kertymäsairauteen. Koska sairaus aiheuttaa hevoselle voimakasta kipua, ja voi johtaa jopa kuolemaan, ovat sairaiden yksilöiden aikainen tunnistaminen kilpailukäytön välttämiseksi sekä akuuttien lannehalvausepisodien ennaltaehkäisy olennaisessa roolissa. Tämän kirjallisuuskatsauksen loppupäätelmänä syndrooman eri muotojen diagnosointiin voitaisiinkin tulevaisuudessa käyttää mikro-RNA profiileja ja hoitoon esimerkiksi geeniterapiaa, mikäli hevosurheilun dopingsäännökset tulevaisuudessa sen sallivat.

Metisilliiniresistentti Staphylococcus aureus (MRSA) on resistentti lähes kaikille beetalaktaamiryhmään kuuluville antibiooteille ja usein myös monille muille antibioottiryhmille. MRSA:ta pidetään yhtenä merkittävimmistä sairaalalähtöisten infektioiden aiheuttajista. Ensimmäinen MRSA:n aiheuttama taudinpurkaus hevosilla on kuvattu Japanissa vuosien 1989–1992 välillä, jonka jälkeen MRSA on noussut merkittäväksi ongelmaksi myös hevosilla ja etenkin hevossairaaloissa. MRSA on zoonoottinen bakteeri eli se pystyy tarttumaan ihmisten ja eläinten välillä, minkä vuoksi hevosten MRSA-tartuntoja pidetään terveysriskinä myös hevosklinikoilla työskenteleville ihmisille. Tämän kirjallisuuskatsauksen ja alkuperäistutkimuksen sisältävä työ käsittelee MRSA:ta ja sen esiintyvyyttä hevosnäkökulmaa painottaen. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää MRSA:n esiintyvyyttä hevosilla Suomessa sekä riskitekijöitä tartunnan saamiselle. Tästä aiheesta ei ole aiemmin tehty lisensiaatin tutkielmaa. Seulontanäytteitä kerättiin Yliopistolliseen hevossairaalaan virka-aikaan saapuneilta potilailta loppuvuoden 2020 ja alkuvuoden 2021 aikana. Näytteet otettiin kahdella steriilillä geelikuljetustikulla, joista toisella näyte otettiin sieraimen eteisestä sekä suun limakalvoilta ja toisella perineumin alueelta. Yhteensä seulontanäytteitä kerättiin 161 hevoselta. Lisäksi tutkimukseen osallistuneiden hevosten omistajat vastasivat kyselylomakkeeseen, missä kartoitettiin mahdollisia riskitekijöitä MRSA-kantajuudelle. Näytteiden viljely ja S. aureus -kantojen herkkyysmääritykset tehtiin Eläinlääketieteellisen tiedekunnan kliinisen mikrobiologian laboratoriossa. Kyselylomakkeelta valittiin tilastolliseen tarkasteluun MRSA-kantajuuden suhteen oletetusti merkittävimmät muuttujat. Muuttujille tehtiin ristiintaulukointi sekä Fisherin tarkka testi SPSS- ja EpiTools-ohjelmistoilla. Edellisen sairaalaepidemian jäljiltä MRSA-prevalenssin oletettiin olevan jopa noin 7 %. Riskitekijöiden suhteen hypoteesina oli, että tämän tutkimuksen MRSA-kantajuuden riskitekijät mukailisivat aikaisempia tutkimustuloksia, joiden perusteella selvimmiksi riskitekijöiksi MRSA-kantajuudelle on noussut aikaisempi kolonisaatio leikkaushaavainfektiot, antibioottihoito edeltävän kuukauden aikana, lähikontakti infektoituneeseen hevoseen tai ihmiseen sekä pitkäaikainen sairaalahoito. Tutkimuksessa seulotuista hevosista kaksi oli MRSA-positiivisia ja 159 MRSA-negatiivisia. MRSA-kantajuuden prevalenssiksi saatiin 1,2 %, mikä oli selvästi alhaisempi kuin tutkimuksen hypoteesi. Riskitekijäanalyysissa ainoaksi merkittäväksi tekijäksi saatiin aikaisempi todettu MRSA-tartunta. Tutkimuksessa saatuihin tuloksiin on voinut vaikuttaa muun muassa otoskoko ja tutkimuspopulaatio, sekä Covid-19-pandemian aiheuttamat rajoitukset. Lisäksi osa kyselylomakkeen kysymyksistä oli aiheuttanut väärinkäsityksiä.

Teurasemakoiden mahalaukkumuutoksia ei ole aiemmin tutkittu Suomessa ja ulkomaistakin tutkimustietoa on aiheesta tarjolla vähän. Mahalaukkumuutoksia ja niille altistavia tekijöitä on tutkittu enemmän lihasioilla. Emakot ovat erityisesti porsimisen aikaan alttiita mahalaukkumuutoksille. Porsimista seuraavalla imetyskaudella emakoilla esiintyviä ongelmia ovat liiallinen laihtuminen ja lapahaavaumat. Mahahaavat heikentävät emakoiden terveyttä ja hyvinvointia, lisäävät kuolleisuutta sekä aiheuttavat tuotantotappioita. Mahalaukkumuutosten arviointi elävältä emakolta on hankalaa, koska tähystystutkimuksen suorittaminen vaatii eläimen nukuttamisen. Tämä alkuperäistutkimuksen sisältävä tutkielma tehtiin tarpeesta saada tietoa kotimaisten emakoiden mahalaukkumuutoksista ja sen tavoite oli määrittää teurasemakoiden eriasteisten mahalaukkumuutosten esiintyvyys sekä selvittää mahahaavoille altistavia riskitekijöitä. Hypoteesina oli, että vakavien mahalaukkumuutosten esiintyvyys on teurasemakoilla Suomessa yhtä suurta kuin muissa maissa, joissa esiintyvyyttä on tutkittu. Tutkimme mahalaukkumuutosten esiintyvyydet yhdellä suomalaisella teurastamolla yhteensä 181 teurasemakolta ja -ensikolta. Näistä 178 tuli 30 eri tilalta ja kolmesta emakosta ei ollut saatavilla tarkempaa tilatietoa. Luokittelimme mahalaukkumuutokset silmämääräisesti neliportaisen arviointiasteikon avulla. Mahalaukun rauhasettomassa ruokatorviosassa, johon muutos tyypillisesti muodostuu, havaittiin hyvinvointiin vaikuttava muutos 58,6 prosentissa mahoista ja näistä 34,3 prosentissa oli vakava ja 24,3 prosentissa kohtalainen muutos. Lievä muutos havaittiin 27,1 prosentissa mahoista ja 14,4 prosentissa mahoista ei havaittu muutosta. Selvitimme mahahaavan riskitekijöitä 134 teurasemakosta. Riskitekijöiden selvittämisessä hyödynsimme tuottajille osoitetun kyselyn vastauksia, teurastamon tuotannonseurantaohjelman tietoja, lihantarkastuslöydöksiä sekä teurasemakoiden ulkoisesta havainnoinnista saatuja tietoja kuntoluokasta, lapahaavaumista sekä iho- ja jalkavaurioista. Testasimme riskitekijät yksittäin ja monimuuttujamallissa. Riskitekijöiksi osoittautuneet tekijät olivat emakon korkea porsimiskerta ja lyhyt porsimisesta teurastukseen kulunut aika. Näitä riskitekijöitä ei ole aiemmin tunnistettu. Tutkimuksessa havaittiin, että mahahaavoja esiintyy kotimaisilla teurasemakoilla paljon ja tulos oli hypoteesin mukainen. Teurasemakoilla tehdyn tutkimuksen tulokset eivät kerro mahahaavojen esiintyvyydestä tiloilla elävillä emakoilla. Koska mahahaavoja esiintyi teurasemakoilla paljon, voidaan kuitenkin olettaa, että niitä esiintyy emakoilla myös tiloilla. Otoskoko oli riittävä mahalaukkumuutosten esiintyvyyksien määrittämiseen, mutta riskitekijöiden luotettavampaa arviointia varten otoskoon ja tilakohtaisten teuraserien tulisi olla suurempia. Joidenkin emakoiden emakkokohtaisten tietojen puutteellinen yhdistettävyys pienensi sitä emakkomäärää, josta riskitekijät oli mahdollista selvittää. Mahalaukkumuutosten luokittelun osalta vielä tarkempaan tulokseen päästäisiin histopatologisella arvioinnilla. Aiemmissa tutkimuksissa on osoitettu, että lievät mahalaukkumuutokset havaitaan silmämääräisesti melko tarkasti. Voimakkaampien muutosten havaitsemiseen silmämääräinen arvio on kuitenkin riittävä. Tämä työ antoi arvokasta ennen tutkimatonta tietoa kotimaisten teurasemakoiden terveydestä ja se osoitti tarpeen lisätutkimukselle koskien teurasemakoiden mahahaavoille altistavia riskitekijöitä.

Kondrodysplastiset koirarodut, kuten welsh corgit ja mäyräkoirat, ovat ilmiasultaan huomattavan lyhytraajaisia koiria, joiden lyhytraajaisuus johtuu ruston ja kasvulevyjen kehityshäiriöstä. Kehityshäiriöt altistavat kondrodysplastiset rodut muun muassa kyynärnivelen inkongruenssille eli kyynärnivelen nivelpintojen epäyhdenmukaisuudelle. Kyynärnivelen inkongruenssi on yksi kyynärniveldysplasian eli kyynärnivelen kehityshäiriön muoto. Kyynärnivel on olkaluun, värttinäluun ja kyynärluun muodostama nivel. Värttinäluu kasvaa pituutta proksimaalisesta, eli lähempänä kehoa olevasta ja distaalisesta, eli kauempana kehoa olevasta kasvulevystä, mutta kyynärluun pituuskasvu tapahtuu pääasiassa vain distaalisesta kasvulevystä. Värttinä- ja kyynärluun pituuskasvun täytyy olla synkronoitua, jotta kyynärnivelen nivelpinnat pysyvät yhdenmukaisina. Kyynärluun distaalisen kasvulevyn ennenaikainen sulkeutuminen aiheuttaa kyynär- ja värttinäluun epäsuhtaisen kasvun, jolloin olka- ja kyynärluun välinen nivelrako levenee eli nivelestä tulee inkongruentti. Tässä kirjallisuuskatsauksessa perehdytään kondrodysplastisten rotujen kyynärnivelen inkongruenssin etiologiaan, patofysiologiaan, oireisiin, kliiniseen diagnostiikkaan ja hoitomuotoihin, jotta saadaan kerättyä yhteen tämänhetkinen tieto kyseisten koirarotujen kyynärnivelen inkongruenssista, jalostuksen seulonnasta ja hoitomuotojen valinnasta. Kyynärnivelen inkongruenssi voi oireilla esimerkiksi ontumana, kipuna erityisesti kyynärniveltä yliojennettaessa sekä ranteen äkillisenä koukistuksena askelluksen keskitukivaiheessa. Kyynär- ja värttinäluun kasvun epäsuhdan vuoksi raajat ovat usein valgus -asennossa, eli raajat taipuvat ranteen kohdalta poispäin vartalon keskitasosta. Valgus –asennon lisäksi kyynärvarsi voi kaareutua epänormaalisti. Kyynärnivelen inkongruenssia voidaan tutkia ortopedisen tutkimuksen, röntgen-, tietokonetomografia- ja magneettikuvauksen, sekä kyynärnivelen tähystämisen avulla. Röntgenkuvan perusteella kyynärnivel arvioidaan Suomessa jalostuksen seulontatutkimuksissa neljään eri luokkaan: INC0 – ei inkongruenssia, INC1 – lievä inkongruenssi, INC2 – kohtalainen inkongruenssi ja INC3 – vakava inkongruenssi. Kyynärnivelen inkongruenssin suositeltavin hoitomuoto on kirurginen korjaus, mutta toisinaan päädytään konservatiiviseen hoitoon. Kirurginen toimenpide tulisi kuitenkin suorittaa mahdollisimman aikaisessa vaiheessa inkongruenssin diagnosoinnin jälkeen, jotta kyynärnivelen vakavan nivelrikon riskiä voitaisiin vähentää. Kirurgisen toimenpiteen suunnittelussa voidaan hyödyntää CORA –menetelmää, joka on alun perin ihmiskirurgiassa kuvattu menetelmä ja jonka avulla voidaan selvittää luusta operoitavat kohdat. Kyynärnivelen inkongruenssin hoidossa kuvattuja kirurgisia menetelmiä on useita ja tässä kirjallisuuskatsauksessa perehdymme dynaamiseen distaaliseen ulnan ostektomiaan, dynaamiseen proksimaaliseen ulnan osteotomiaan ja kaksoisvinoon dynaamiseen proksimaaliseen ulnan osteotomiaan, sekä asentovirheen kirurgisista korjausmuodoista perehdymme avoimeen ja suljettuun kiilaosteotomiaan sekä kaarevaan kiilaosteotomiaan.

Tämä kirjallisuuskatsauksen ja alkuperäistutkimuksen sisältävä lisensiaatintutkielma käsittelee mikrobilääkeresistenssiä sekä laajakirjoisia beetalaktamaaseja tuottavia enterobakteereita hevosilla Suomessa. Mikrobilääkeresistenssillä tarkoitetaan mikrobien vastustuskykyä mikrobilääkkeitä kohtaan. Mikrobilääkkeiden liikakäyttö ja uusien mikrobilääkkeiden pula ovat johtaneet yleistyvään maailmanlaajuiseen mikrobilääkeresistenssiongelmaan. Mikrobilääkeresistenssi on uhka ihmisten ja eläinten terveydelle. Mikrobilääkkeille vastustuskykyisten bakteerien aiheuttamien infektoiden lisääntyessä hoitovaihtoehdot vähenevät ja potilaiden kuolleisuus nousee. Beetalaktamaasit ovat bakteerien tuottamia entsyymejä, jotka pystyvät hajottamaan beetalaktaameja. Beetalaktaamit ovat lääketieteellisesti merkittävä mikrobilääkeryhmä. ESBL (extended spectrum beta-lactamase) -entsyymeillä puolestaan tarkoitetaan bakteerien tuottamia beetalaktamaasientsyymejä, jotka pystyvät hajottamaan laajakirjoisia beetalaktaameja, kuten esimerkiksi kolmannen polven kefalosporiineja. Enterobakteerit ovat tärkein laajakirjoisia beetalaktamaaseja tuottava bakteeriheimo. Enterobakteereja esiintyy sekä ihmisillä että eläimillä. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää ESBL-enterobakteerien esiintyvyyttä hevosten peräsuolesta otetuissa seulontanäytteissä Suomessa. Samalla tutkittiin, mitä ESBL-bakteerilajeja Suomessa asuvilla hevosilla esiintyy. Aihetta ei ole aiemmin juurikaan tutkittu Suomessa, joten tutkimus tuo tärkeää lisätietoa Suomessa asuvien hevosten resistenssitilanteesta. Lisäksi tutkimuksessa selvitettiin mahdollisia riskitekijöitä ESBL-kantajuudelle. ESBL-kantajuuden prevalenssin odotettiin olevan noin 7 % Suomessa. Prevalenssihypoteesi tässä tutkimuksessa asetettiin hieman alemmas verrattuna muihin Euroopan maihin, koska Suomen resistenssitilanne on Euroopan keskimääräistä parempi. Riskitekijöitä ESBL-kantajuudelle on aiemmissa tutkimuksissa todettu olevan esimerkiksi mikrobilääkehoito ja sairaalahoito. Tutkimusta varten kerättiin Yliopistollisen hevossairaalan potilailta seulontanäytteitä loppuvuoden 2020 ja alkuvuoden 2021 aikana. Näytteitä kerättiin yhteensä 161:ltä hevoselta. Tutkimukseen osallistuneiden hevosten omistajat vastasivat kyselylomakkeen kysymyksiin, jotka käsittelivät esimerkiksi sairaalaan tulosyytä, hevosen lääkintähistoriaa sekä tietoja hevosen lähikontakteista. Näytteet viljeltiin ja löydettyjen enterobakteerikantojen herkkyysmääritykset tehtiin Eläinlääketieteellisen tiedekunnan kliinisen mikrobiologian laboratoriossa. Kyselylomakkeen vastausten perusteella määritettiin mahdollisia riskitekijöitä SPSS-ohjelman avulla. Dikotomisille muuttujille tehtiin ristiintaulukointi ja Fisherin eksakti testi. ESBL-prevalenssi laskettiin EpiTools-laskimella. Tutkimukseen osallistuneista hevosista viisi oli ESBL-positiivisia, jolloin ESBL-prevalenssi tutkimuspopulaatiossa oli 3,1 %. Tilastollisesti merkitseviksi riskitekijöiksi ESBL-kantajuudelle todettiin analyysin perusteella sairaalahoito viimeisen kolmen kuukauden sisällä, mikrobilääkehoito viimeisen kolmen kuukauden sisällä sekä kirurginen toimenpide viimeisen kolmen kuukauden sisällä. Tutkimuksen tuloksena saatu ESBL-prevalenssi hevosilla poikkesi hypoteesistamme sekä aiemmista tutkimustuloksista. Poikkeamaa voi selittää eroavaisuudet tutkimusten välillä esimerkiksi otoskoossa ja tutkimuspopulaatiossa. Harhaa tutkimustuloksiin on voinut aiheuttaa esimerkiksi Covid-19-pandemia sekä väärinkäsitykset kyselylomakkeen kysymyksiin vastatessa. Riskitekijäanalyysin tulokset myötäilivät aiempia tutkimustuloksia sekä hypoteesiamme.

Lampaille ja vuohille tehtäviä yleisimpiä anestesiaa vaativia toimenpiteitä ovat nupoutukset ja kastraatiot, mutta myös vaativampia toimenpiteitä voi tulla vastaan akuuttipraktiikassa. Lampaalle ja vuohelle tehdään usein toimenpiteitä kenttäolosuhteissa eli eläintilalla, missä anestesian turvallinen toteuttaminen voi olla haastavampaa kuin eläinklinikalla. Lammas ja vuohi ovat lähtökohtaisesti tuotantoeläimiä, jonka vuoksi elintarvikkeiden turvallisuuteen pohjautuva lainsäädäntö tuo omat rajoitteensa lääkeaineiden valinnalle. Lampaan ja vuohen anestesiaan liittyy useita märehtijöille tyypillisiä riskitekijöitä kuten runsas syljeneritys, regurgitaatio eli pötsisisällön virtaaminen ruokatorveen ja suuhun sekä tympania eli pötsin täyttyminen kaasulla. Lampaat ja vuohet ovat erityisen herkkiä anestesian aikaiselle hypoksemialle eli veren alhaiselle happipitoisuudelle, joka voi johtaa jopa eläimen kuolemaan. Anestesian aikana hyvin olennainen komplikaatioita estävä tekijä on oikeanlainen eläimen asento anestesian aikana, jossa sylki ja mahdollinen regurgitaatio eivät valu hengitysteihin ja jossa hengitys ja pötsikaasujen röyhtäileminen on helpompaa. Anesteetteina käytettävistä lääkeaineista α2-agonistit ovat pienmärehtijöillä toimivia ja yleisesti käytettyjä lääkeaineita sedaatioon ja anestesian esilääkkeeksi, mutta lampaat ja vuohet ovat erityisen herkkiä niiden aiheuttamalle hypoksialla ja keuhkoödeemalle. A2-antagonisteista atipametsoli on toimiva lääkeaine nopeuttamaan anestesiasta toipumista ja vatinoksaani näyttäisi tämänhetkisten tutkimusten valossa olevan hyödyllinen ehkäisemään α2-agonistien aiheuttamien sivuvaikutusten ja hypoksemian syntymistä lampaalla. Opioidien tehosta pienmärehtijöillä on puutteellista näyttöä, mutta butorfanoli on haittavaikutuksiltaan vähäisin opioidi ja osana anestesiaa toimiva lääkeaine syventämään sedaatiota ja lievittämään kipua. Midatsolaami ja diatsepaami ovat todettu toimiviksi ja haittavaikutuksiltaan vähäisiksi sedatiiveiksi vuohella ja lampaalla ja niiden käyttö on hyödyllistä esimerkiksi tilanteissa, jossa α2-agonistien käyttö on kontraindisoitua. Yleisanestesian saavuttamiseksi kenttäolosuhteissa toimivin lääkeaine on ketamiini, joka yhdistettynä muihin lääkeaineisiin takaa kohtuullisen turvallisen nukutuksen. Yleisanestesiaan sopivat lampaalla ja vuohella hyvin myös propofoli ja alfaksaloni, mutta käytännössä ongelmaksi niiden käytössä voivat koitua jatkuvan suonensisäisen annostelun tarve ja lääkeaineiden kallis hinta. Paikallispuudutukset ovat tärkeä menetelmä pienmärehtijöiden anestesiassa, sillä niiden käyttö vähentää anestesiaan liittyviä riskejä vähentämällä tarvittavaa anesteettien määrää. Lampaat ja vuohet ovat erityisen herkkiä puudutteiden toksisille vaikutuksille, joten puudutteiden turvallisiksi todettuja enimmäisannoksia ei pidä ylittää ja annostelussa kannattaa olla erityisen tarkka tahattoman systeemisen annostelun välttämiseksi. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on perehtyä lampaan ja vuohen anestesiaan liittyviin riskitekijöihin, anestesian turvalliseen toteuttamiseen ja tämänhetkiseen tutkimustietoon anestesiassa käytettävien lääkeaineiden vaikutuksista kyseisillä eläinlajeilla. Tämän tutkielman tarkoitus on toimia käytännönläheisenä ja helppolukuisena oppaana pienmärehtijän anestesian toteuttamiseksi kenttäolosuhteissa.

Utaretulehdus eli mastiitti on maailmanlaajuisesti lypsylehmien yleisin ja suurimmat taloudelliset tappiot aiheuttava sairaus. Kuluja aiheutuu muun muassa maidontuotantotappioista, hoitoon käytetyistä lääkkeistä sekä lehmien ennenaikaisesta teuraaksi laitosta. Streptococcus agalactiae on tärkeä lypsylehmien mastiittia aiheuttava patogeeni, joka leviää helposti karjassa. Sen on aiemmin ajateltu tarttuvan lähinnä vain lehmästä toiseen, mutta nykytietämyksen mukaan lehmä voi saada tartunnan myös esimerkiksi likaisesta navettaympäristöstä. Lisäksi tartunnan on epäilty olevan mahdollista siirtyä myös ihmisen ja lehmän välillä. Str. agalactiae tunnetaan ihmislääketieteessä vastasyntyneiden vauvojen hengenvaarallisen aivokalvontulehduksen aiheuttajana, jonka vauva saa synnytyksen yhteydessä äidiltään. Lypsylehmille Str. agalactiae aiheuttaa yleensä piilevän eli subkliinisen mastiitin, eikä se välttämättä aiheuta silminnähtäviä sairauden oireita. Tämän takia tartunta voi päästä leviämään karjassa nopeasti ja huomaamattomasti. Sairastuneiden nopea havaitseminen on kuitenkin tärkeää, jotta tartunnan leviäminen karjassa kyettäisiin tehokkaasti estämään. Suomessa yleisimmät Str. agalactiaen diagnosointimenetelmät ovat maitonäytteestä tehtävä perinteinen viljely sekä PCR-tutkimus. Toimenpiteitä Str. agalactiaen aiheuttaman mastiitin leviämisen ehkäisyssä ovat sairastuneiden lehmien karsiminen karjasta tai eristäminen muista eläimistä ja lääkitseminen. Lääkehoitona käytetään bentsyylipenisilliiniä intramammaarisuspensiona 3-5 vuorokauden ajan. Tartunta voi siirtyä uuteen karjaan esimerkiksi ostoeläinten mukana. Viime vuosikymmeninä tartuntojen määrä on pysynyt hallinnassa tehokkaiden vastustusohjelmien ja ennaltaehkäisytoimenpiteiden, kuten aktiivisen maitonäytteiden oton, ansiosta. Vuonna 2021 Str. agalactiae -positiivisten karjojen osuus Suomessa oli 2,2 %. Tartunnan saaneille lypsykarjatiloille suositellaan yleensä tautisaneerausta. Str. agalactiae -tautisaneerauksen onnistuminen vaihtelee tilojen välillä, ja siihen vaikuttavat esimerkiksi lääkehoidon ja sairaiden eristämisen onnistuminen karjassa, karjan utareterveystilanne sekä tilallisten motivaatio. Uusien tutkimusten ja mikrobiologisten tyypitysmenetelmien myötä lisääntynyt tieto tartuntareiteistä ja bakteerin eri kantojen ominaisuuksista on herättänyt kysymyksen siitä, vaikuttavatko kantojen vaihtelevat geneettiset ominaisuudet bakteerin kykyyn selviytyä lehmien elinympäristössä hengissä ja siten vaikuttaa myös tautisaneerauksen onnistumiseen. Str. agalactiaen eri kannoilla tiedetään olevan erilainen kyky muodostaa biofilmiä, rakentaa ulkopinnalleen säiemäisiä piluksia ja käyttää hyväkseen glukoosia energia-aineenvaihdunnassaan. Muun muassa nämä ominaisuudet vaikuttavat suuresti sekä bakteerin taudinaiheuttamiskykyyn että navettaympäristössä hengissä säilymiseen. Tämän kirjallisuuskatsauksen tavoitteena oli tarkastella Str. agalactiaen aiheuttamaa lypsylehmien mastiittia ja sen esiintyvyyttä sekä esitellä nykyään käytössä olevia tyypitysmenetelmiä, joiden avulla mastiittia aiheuttavia patogeenejä voidaan tunnistaa ja erotella ominaisuuksiensa mukaan. Lisäksi työssä perehdyttiin geneettisiin ominaisuuksiin, jotka edesauttavat Str. agalactiaeta sopeutumaan ja selviämään navettaympäristössä. Tulevaisuudessa Str. agalactiaen eri kantojen tyypitysmenetelmiä voitaisiin toivottavasti käyttää enemmän hyödyksi arvioitaessa tautisaneerauksen onnistumismahdollisuuksia.

Syvän koukistajajänteen kavionsisäiset vauriot ovat ratsuhevosilla tunnettu vaiva, joiden diagnosoiminen on hevosen kavion rakenteen vuoksi haastavaa. Nykyisten kuvantamismenetelmien avulla pystytään kuitenkin arvioimaan vaurioiden tarkkaa sijaintia sekä laatua, mikä on merkittävää paitsi vaurioiden diagnosoinnin, myös hevospotilaalle annettavan paranemisennusteen kannalta. Tässä kirjallisuuskatsauksessa perehdytään syvän koukistajajänteen vaurioihin kaviossa. Syvä koukistajajänne on keskeinen rakenne kavion mekaanisen toiminnan kannalta, minkä vuoksi sen vauriot voivat olla kivun aiheuttaman ontuman taustalla. Syvän koukistajajänteen vauriot jaetaan primaareihin ja sekundaarisiin vaurioihin. Primaareita vaurioita ovat jänteen halkeamat, ytimen vauriot sekä alakiinnityskohdan vauriot. Sekundaariset vauriot esiintyvät yleensä osana ns. sädeluusyndroomaa, jonka yhteydessä jänteessä esiintyy osittaisia halkeamia ja jänteen dorsaalisen pinnan vaurioita. Syvän koukistajajänteen primaarit vauriot aiheuttavat yleensä akuutisti alkaneen yhden jalan ontuman. Sekundaarisia vaurioita tavataan puolestaan sädeluusyndroomalle tyypillisenä molempien etujalkojen kroonisena ontumana. Ontuma usein paranee levossa, mutta tyypillisesti pahenee taas hevosen palatessa takaisin työhön. Syvän koukistajajänteen kavionsisäinen vaurio diagnosoidaan ontumatutkimuksen ja diagnostisen kuvantamisen avulla. Ontumatutkimukseen sisältyy hevosen historian ja käyttötarkoituksen selvittäminen, yleistutkimus, palpaatiotutkimus, taivutuskokeet, ontuman arviointi liikkeessä sekä kavion hermojen puudutukset. Syvän koukistajajänteen kavionsisäisissä vaurioissa saadaan usein jonkinlainen vaste matalalla johtopuudutuksella, mutta ontuma saadaan kokonaan häviämään vasta keskikorkean johtopuudutuksen avulla. Kavionsisäisen ontuman selvittämiseksi diagnostinen kuvantaminen aloitetaan aina röntgentutkimuksella. Syvän koukistajan vauriossa ei yleensä ole nähtävissä röntgenkuvissa muutoksia. Röntgentutkimuksella voidaan kuitenkin nähdä sädeluun luisia muutoksia, jotka esiintyvät usein yhdessä koukistajajänteen alaosan vaurioiden kanssa. Epäiltäessä syvän koukistajajänteen vaurioitumista, tarvitaan röntgentutkimuksen rinnalle myös muita kuvantamismenetelmiä. Kavionsisäisissä vaurioissa ultraäänitutkimuksen suorittaminen on haastavaa, mutta se voi antaa viitteitä syvän koukistajajänteen vaurion mahdollisuudesta. Skintigrafialla voidaan saada akuuteissa tapauksissa paikannettua vaurion sijainti kavioon, mutta vaurion tarkempaa laatua ei saada selville. Luotettavin diagnoosi saadaan magneettitutkimuksen tai tietokonetomografian avulla. Syvän koukistajajänteen vaurioiden hoito perustuu pitkäaikaiseen lepoon, kontrolloituun liikuntaan sekä oikeanlaiseen kengitykseen. Konservatiivisen hoidon tukena voidaan käyttää lääkeaineiden ja biologisten aineiden injektioita vaurioalueelle. Kirurginen hoito on mahdollista jänteen dorsaalisten vaurioiden hoidossa. Syvän koukistajajänteen vaurioiden ennuste riippuu vaurion laajuudesta ja muista samanaikaisesti vaurioituneista rakenteista, mutta yleisesti ennuste hevosen urheilukäyttöön palaamiselle on aina varauksellinen. Kaikilla ei ole mahdollisuutta lähteä tarkempaa tietoa antavaan magneettitutkimukseen, mutta hoitoa kannattaa kuitenkin kokeilla erityisesti silloin, kun röntgen- ja ultraäänitutkimuksissa ei havaita merkittäviä muutoksia.