Browsing by department "Department of Clinical Production Animal Medicine"

Oksidatiivinen stressi on tila, jossa elimistön vapaiden radikaalien ja antioksidanttien suhde on epätasapainossa. Tämä voi johtua joko vapaiden radikaalien ylimäärästä tai antioksidanttien puutteesta. Vapailla radikaaleilla tarkoitetaan aineenvaihdunnassa muodostuvia hapen ja typen lajeja, jotka ovat herkästi uudelleen reagoivia. Antioksidantit ovat aineita, jotka viivyttävät, estävät tai poistavat vapaiden radikaalien aiheuttamia vaurioita. Eläinlääketieteessä tiedetään melko vähän oksidatiivisen stressin vaikutuksesta eläinten terveyteen ja hyvinvointiin. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena oli selvittää mitä antioksidantit ovat, ja mitkä ovat niiden vaikutusmekanismit. Työssä koottiin yhteen kotieläinten ravitsemuksessa eniten tutkittujen antioksidanttien terveys- ja laatuvaikutuksia. Lisäksi työssä selvitettiin antioksidanttien ja oksidatiivisen stressin tutkimusmenetelmiä lypsylehmillä ja lihasioilla. Tavoitteena oli arvioida uusimmissa antioksidanttitutkimuksissa käytettyjen merkkiaineiden, määritysmenetelmien ja koeasetelmien soveltuvuutta tuotantoeläimille. Oksidatiiviset vauriot kohdistuvat solussa rasvoihin, valkuaisaineisiin tai nukleiinihappoihin. Endogeenisiä antioksidantteja ovat katalaasi, superoksididismutaasi, sekä glutationi- ja tioreduksinjärjestelmään kuuluvat entsyymit. Ravinnosta saataviin antioksidantteihin kuuluvat E- ja C-vitamiini, A-vitamiinin esiasteena tunnettu β-karoteeni, sekä hivenaineet seleeni, kupari ja sinkki. E-vitamiini ja karotenoidit ovat rasvaliukoisia aineita, jotka suojaavat rasvojen hapettumiselta. C-vitamiini ja glutationi ovat vesiliukoisia aineita, jotka voivat suojata rasvojen, valkuaisaineiden ja nukleiinihappojen hapettumiselta. Antioksidantit toimivat yhteistyössä. Hivenaineet toimivat solunsisäisten antioksidanttisten entsyymien, kuten superoksidismutaasin ja glutationiperoksidaasin osana. Antioksidanttit toimivat yhteistyössä. E-vitamiinilla ja seleenillä on vaikutusta lypsylehmällä poikimisen tienoilla esiintyvien sairauksien, kuten utaretulehduksen, jälkeisten jäämisen ja kohtutulehdusten esiintyvyyteen. Antioksidantteja on tutkittu myös hedelmällisyyteen liittyvien fysiologisten toimintojen yhteydessä. Antioksidanteilla on vaikutuksia lihanlaatuun märehtijöillä ja sioilla. E-vitamiini- ja seleeninlisä vaikuttaa rasvojen härskiintymiseen, lihan väriin, vedensidontakykyyn, rasvahappokoostumukseen ja antioksidanttipitoisuuteen. Karotenoideilla on vaikutusta rasvakudoksen väriin. Antioksidanteilla on vaikutusta myös maidon rasvapitoisuuteen, rasvahappokoostumukseen ja maidon sisältämien antioksidanttien määrään. Antioksidanttien toimintaa voidaan määrittää mittaamalla suorasti tai epäsuorasti antioksidanttien määrää tai antioksidanttien puutteesta syntyneitä oksidatiivisia vaurioita. Antioksidanttien määrää voidaan mitata joko arvioimalla antioksidanttien kokonaiskapasiteettia tai mittaamalla yksittäisten antioksidanttien määrää nestekromatokrafialla. Nukleiinihappoihin kohdistuvia vaurioita voidaan mitata COMET-analyysillä. Aminohappojen hapettumista voidaan mitata arvioimalla kolorimetrillä karbonyyliryhmien määrää. Rasvojen hapettumista voidaan määrittää mittaamalla malondialdehydin tai isoprostaanien määrää. Tuotantoeläimiltä verestä ja lihaksesta määritettyjä merkkiaineita ovat esimerkiksi malondialdehydi, glutationi ja muut yksittäiset antioksidantit. Lypsylehmillä oksidatiivisen stressin ja antioksidanttien tutkimisessa eri merkkiaineiden ja määritysmenetelmien käyttö on vielä vakiintumatonta. Lihasioilla tehdyissä lihanlaatukokeissa tiobarbituraattihappoon perustuva malondialdehydin määritys on eniten käytetty menetelmä rasvojen hapettumisen mittaamiseen. Antioksidanttien tutkimusmenetelmäksi sopivat kliiniset koe-eläinkokeet, joissa koeasetelmana käytetään faktorikoetta.

Broilerien määrä lihantuotannossa on lisääntynyt viimeisten vuosikymmenten aikana moninkertaiseksi. Vuonna 2015 pelkästään Suomessa teurastettiin 117 310 000 kiloa siipikarjaa ihmisravinnoksi, ja tästä ylivoimaisesti suurin osa broileria. Samalla kun jalostuksella on saatu tehostettua broilerien kasvunopeutta, lihan laatua ja rehuhyötysuhdetta, broilerintuotanto-olosuhteet ovat muuttuneet intensiivistä tuotantoa tukeviksi ja jalostetun broilerin kasvulle mahdollisimman optimaalisiksi. Nykybroileri kasvaa teurasikään vain reilussa kuukaudessa. Nopeasta kasvusta on seurannut ongelmia muun muassa liikuntaelimistön terveydessä sekä sydän- ja verenkiertoelimistössä. Nämä vaikuttavat linnun hyvinvointiin aiheuttamalla kipua ja kuolleisuutta. Toisten tutkimusten mukaan lintujen liikuntamäärän lisäyksellä on positiivisia vaikutuksia lintujen hyvinvoinnille, kuten verenkiertoelimistön toiminnalle, lintujen lihaksistolle ja jalkapohjien terveydelle. Lisäksi lisäämällä broilerien aktiivisuutta on saatu parannettua lintujen kävelykykyä ja jalkojen luuston kuntoa. Tässä tutkimuksessa haluttiin selvittää, voidaanko broilerien aktiivisuutta lisätä tarjoamalla niille ritilöitä, joiden päälle ne voivat kiivetä. Hypoteesi oli, että linnut ovat aktiivisempia parvissa, joissa niillä on ollut käytössään ritilöitä. Toteutetussa tutkimuksessa seurattiin videomateriaalista yksittäisten lintujen liikkumista ja lintujen lukumäärän vaihtelua tutkimusalueella. Tällä tavoin pyrittiin arvioimaan lintujen liikunta-aktiivisuutta. Kaikki tutkimuksen linnut olivat samalta yksityiseltä länsisuomalaiselta sopimustuotantotilalta. Lintuja oli kuudesta eri erästä ja yhteensä 20 parvea. Parvilla oli käytössään joko orret tai ritilät, tai ne toimivat verrokkiparvina normaaleissa kasvatusolosuhteissa ilman orsia tai ritilöitä. Tuotantokierron alussa lintuja oli kussakin parvessa noin 13 800. Tutkimuksessa havaittiin, että broilerit käyttivät ritilöitä selvästi enemmän kuin orsia. Verrokkilintuihin verrattuna ritiläparvet eivät olleet aktiivisempia yhdessäkään tutkitusta ikävaiheessa, päinvastoin kuin oletettiin. Tutkimuksessa kuitenkin havaittiin lintujen liikkuvan vähemmän yöllä kuin päivällä, mikä on linjassa aiempien tutkimusten kanssa. Samoin havaittiin aivan nuorten lintujen aktiivisuuden ensin lisääntyvän ja noin puolessa välissä kasvatuskautta alkavan vähentyä. Vaikka tutkimuksessa havaittiin lintujen liikkumisen vähenevän teurasiän lähestyessä, oli samalla havaittavissa lintujen liikehtimisen lisääntyminen. Mahdollisesti liikehtiminen lisääntyy, koska lintujen on isoina hankala liikkua, mutta niillä on kuitenkin tarve vaihtaa asentoaan. Isomman linnun liikkeet voivat olla myös helpompia havaita, mikä on mahdollinen virhelähde. Tähän mennessä tehtyjen tutkimusten perusteella voidaan todeta, etteivät broilerit hyödy orsisista tai ritilöistä ainakaan liikkumisen lisäämiseksi. Etenkin ritilöiden mahdollisista muista vaikutuksista broilerien terveyteen ja hyvinvointiin tarvitaan kuitenkin lisää tutkimustietoa, jotta broilerien kasvatusympäristöä osattaisiin kehittää paremmin lajityypillistä käyttäytymistä mahdollistavaksi, sillä korkeammilla tasoilla nukkuminen ja oleilu on osa kanalintujen luontaista käyttäytymistä.

Pahnueita tasataan siirtämällä yksi tai useampi porsas emakolta toiselle. Tasauksen tarkoituksena on pienentää ylisuuria pahnueita sekä taata kaikille porsaille oma, toimiva nisä ja riittävä maidon saanti. Pahnueentasauksella tähdätään porsaiden kuolleisuuden vähentämiseen suurissa pahnueissa ja parannetaan niiden tuotosta myöhemmin. Porsaita siirtämällä myös tasataan pahnuekokoja emakoiden kesken ja pienennetään pahnueiden sisäistä painovariaatiota. Pahnueentasauksen vaikutuksesta on tehty useita keskenään ristiriitaisia tutkimuksia. Monet ovat sitä mieltä, että tasaus huonontaa siirrettyjen porsaiden kasvua ja vaikuttaa haitallisesti myös ne vastaanottavan pahnueen kasvuun häiriten mm. pahnueen sisäistä nisäjärjestystä. Kaikki tutkimukset eivät kuitenkaan puolla tätä käsitystä, ainakaan jos siirrot tehdään ensimmäisten elinpäivien aikana, kun nisäjärjestys ei vielä ole vakiintunut. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, miten pahnueiden tasaaminen ensimmäisenä elinpäivänä vaikuttaa siirrettyjen porsaiden kasvuun ja kuolleisuuteen ennen vieroitusta. Myös porsaita luovuttaneiden, vastaanottaneiden ja kontrollipahnueiden porsaiden keskimääräistä kasvua ja kuolleisuutta seurattiin. Tutkimme myös, miten tasaus vaikutti porsaita luovuttaneiden ja vastaanottaneiden emakoiden painon- ja silavamittojen muutoksiin sekä emakoiden tiinehtymiseen seuraavaan porsimiseen. Pahnueen tasauksen vaikutuksista porsaita luovuttaneiden ja vastaanottaneiden emakoiden tuotokseen on vain vähän aikaisempaa tutkimustietoa. Porsaita luovuttavilta emakoilta siirrettiin kultakin kolme porsasta vastaanottaville tasausemakolle. Näitä siirtoja tehtiin 10. Lisäksi 20 tasausemakolle tehtiin ns. valetasaus, jossa aina kahden emakon kesken vaihdettiin päittäin kolme porsasta. Siirrettyjen porsaiden ja jokaisesta luovuttajapahnueesta satunnaisesti valittujen kolmen porsaan kasvua seurattiin. Kontrolleina kokeessa oli 43 emakkoa ja 32 pahnuetta, joista kustakin tarkkailtiin kolmea keskikokoista porsasta. Siirretyt porsaat kasvoivat huonommin syntymästä 10. elinpäivään (P<0,05) ja siitä vieroitukseen asti (P<0,01). Siirrettyjen porsaiden vieroituspaino oli selvästi luovuttaja- ja kontrollipahnueiden tarkkailtujen porsaiden painoa pienempi (P<0,001). Parhaiten yksittäiset porsaat kasvoivat luovuttajapahnueissa. Porsaiden kuolleisuuteen siirrolla ei ollut vaikutusta. Tasattujen pahnueiden, luovuttajapahnueiden ja tasaamattomien kontrollipahnueiden porsaiden keskimääräiseen kasvuun ja kuolleisuuteen siirroilla ei ollut vaikutusta. Kaikkien ryhmien emakot pärjäsivät yhtä hyvin, eikä niiden tiinehtyvyydessä seuraavaan porsimiseen ollut eroja. Pahnueentasaus huononsi siirrettyjen porsaiden kasvua, mutta pahnueiden kokonaiskasvuun tai emakoihin sillä ei ollut vaikutusta. Pahnueentasauksella pystytään takaamaan useammalle porsaalle toimiva nisä. Tasaaminen voi siis olla taloudellisesti kannattavaa, koska sen avulla on mahdollista lisätä vieroitettavien porsaiden määrää.

Viiden sukukypsän, aiemmin vasoneen porovaatimen munasarjatoimintaa seurattiin lisääntymiskauden aikana 2.9. - 12.11.2002 7,5 MHz:n rektaalianturilla tehdyin ultraäänitutkimuksin. Ultraäänitutkimukset videoitiin kokonaisuudessaan myöhempää tarkastelua varten. Munasarjan löydyttyä kuva pysäytettiin ja munasarja sekä kuvassa näkyvät rakenteet mitattiin. Pysäytyskuvat löydetyistä munasarjoista tallennettiin kuvatiedostoiksi. Ultraäänitutkimusten yhteydessä vaatimista kerättiin myös verinäytteitä myöhemmin tehtyjä hormonimäärityksiä varten. Lisääntymiskauden alussa 2.9. - 16.10.2002 vaatimet tutkittiin ultraäänen avulla kolmesti viikossa. 16.10.2002 vaatimille annettiin kloprostenolipistokset kiimojen synkronoimiseksi, minkä jälkeen tehtiin päivittäiset ultraäänitutkimukset sekä kolmen tunnin välein toistettava näytteenotto viiden vuorokauden ajan, 17. - 22.10.2002. Näistä verinäytteistä määritettiin estradioli- ja LH-pitoisuudet kolmen tunnin välein otetuista, ja progesteronipitoisuus 12 tunnin välein otetuista verinäytteistä. 22.10.2002 jälkeen vaatimet tutkittiin ultraäänellä, ja verinäytteet pelkästään progesteronipitoisuusmäärityksiin otettiin jälleen kolme kertaa viikossa. Ultraäänihavainnot käytiin retrospektiivisesti läpi hormonipitoisuusmääritysten valossa. Ultraäänitutkimuskertoja oli yhteensä 33 kpl vaadinta kohti. Vaadinten molemmat munasarjat pystyttiin havaitsemaan ultraäänellä keskimäärin 47,9 %:ssa (vaadinkohtaisesti 42,4 - 84,8 %:ssa) tutkimuskerroista. Kumpaakaan munasarjaa ei löytynyt, tai toista munasarjaa ei löytynyt ja toisen löydös oli epävarma, keskimäärin 14,5 %:ssa (6,1 - 21,2 %) tutkimuskerroista. Vain toinen munasarja löytyi keskimäärin 37,6 %:ssa (9,1 - 39,4 %) tutkimuskerroista. LH-piikkien kesto vaihteli neljällä vaatimella 15 - 21 tunnin välillä, ja korkein mitattu LH-taso oli keskimäärin 20,2 ng/ml. Progesteronitasot vaihtelivat välillä 0,0 - 21,3 nmol/l. Seuranta kattoi alkuosan kahden eri kiimakierron luteaalivaiheista, ensimmäisestä 18 - 25 päivää ja toisesta 8 - 10 päivää. Progesteronitasojen havaittiin nousseen yli perustasona pidetyn tason 1,6 nmol/l aikaisintaan 81 tuntia havaitun LH-piikin jälkeen. Mitatut estradiolitasot pysyivät LH-piikkiin saakka korkeammalla pudotakseen sen jälkeen hieman alhaisempiin lukemiin. Tämän tutkimuksen perusteella porovaadinten munasarjojen löytyminen ultraäänitutkimuksella rektaalisen lineaarianturin avulla on vielä liian epävarmaa, jotta munasarjatoimintaa voitaisiin luotettavasti seurata ultraäänitutkimuksen keinoin. Kuitenkin, mikäli onnistutaan luomaan menetelmä, jonka avulla porovaatimen munasarjat saadaan varmasti paikannettua, on munasarjarakenteiden tutkiminen ultraäänen avulla mahdollista.

Kirjallisuuskatsauksessa on käsitelty villi- ja kesysikojen porsaskuolleisuutta ajalla syntymästä vieroitukseen. Syntymän aikana porsaiden kuolleisuutta aiheuttavat lähinnä emakon porsimisvaikeudet, pitkittynyt porsiminen ja porsaiden hapenpuute. Syntymän ja vieroituksen välisenä aikana porsaita kuolee tavallisimmin ruhjoutumalla emakon alle tai nälkiintymällä, mutta myös rääpäleporsaat ja taudit (mm. suolitulehdus, niveltulehdus, anemia, verenmyrkytys) verottavat elävien porsaiden lukumäärää. Porsaskuolleisuuteen vaikuttavia tekijöitä ovatkin emakon porsimiskäyttäytyminen, porsimisvaikeus, pitkittynyt porsiminen ja porsaiden hapenpuute, emakon aggressiivisuus, pahnuekoko, porsimiskerta ja imetysajan pituus, sekä porsaiden synnynnäiset epämuodostumat, syntymäpaino ja syntymää edeltävä kehitys, ruumiinlämpö, syntymäjärjestys, perinataaliaika, ternimaidon saanti, ruhjoutuminen, nälkiintyminen, porsaiden rääpälöityminen, erilaiset sairaudet, raudan, seleenin ja E-vitamiinin puute, sekä raatelu ja pedot. Jokainen eloonjäänyt porsas lisää niin sikalan kuin villisikatarhankin kannattavuutta ja on osa eettisesti kestävää tuotantoa. Tutkittua tietoa villisikojen porsaskuolleisuudesta on tällä hetkellä löydettävissä todella vähän, eikä tutkittua tietoa porsaskuolleisuuden suuruudesta löydy. Asiaa on lisäksi vaikea tutkia, sillä villisikojen kuolleisuudesta ei kerätä säännöllistä tietoa eikä ole olemassa villisikatarkkailua. Villisiat elävät luonnonmukaisilla tarhoilla, joissa ne porsivat Suomen oloissa kerran vuodessa, maalis-toukokuussa. Villisikaemakon pahnuekoko on keskimäärin 3,9 porsasta. Kesyemakko synnyttää noin 11 elävää ja 1,2 kuollutta porsasta pahnueeseen ja porsimiskertoja vuodessa on noin 2,1. Kesyt porsaat vieroitetaan emostaan tavallisesti 4-5 viikon iässä (n. 7 kg painoisina). Porsaskuolleisuus ennen vieroitusta on suomalaisilla porsastuotantotiloilla keskimäärin 13-14 %. Tutkimusosan tavoitteena oli selvittää tarhattujen villisikojen porsaskuolleisuutta, sen suuruutta ja syitä, sekä kerätä tietoa pahnuekoosta, tyhjäksi jääneistä emakoista ja porsimisajankohdasta tarhaajille osoitetun kyselytutkimuksen avulla. Aineisto kerättiin Suomessa villisikaa tarhaavilta Riistankasvattajat ry:n villisikatarhoilta kevään 2006 porsimiskauden aikana. Saaduista vastauksista tehtiin kuvaileva yhteenveto, ja lisäksi aineisto tutkittiin tilastollisten merkitsevyyksien varalta (Mann-Whitney –, mediaani- ja Fisherin testit). Vastausprosentti oli 37 % (10 / 27 tarhaa). Tutkimuksessa saatiin suomalaisten tarhattujen villisikojen porsaskuolleisuudeksi 13,7 %. Porsaskuolleisuudessa oli kuitenkin suurta vaihtelua tarhojen välillä (0-52 %). Tiinehtyneille emakoille syntyi keskimäärin 3,9 elävää porsasta (todistetut pahnuekoot vaihtelivat 1-8 elävää porsasta). Kaikista villisikaemakoista tyhjäksi jäi 23,5 %, mutta tarhojen välillä oli suurta vaihtelua (tyhjiä 0-100 %). Tyhjäksi jääneiden ja tiinehtyneiden villisikaemakoiden mediaani-ikä oli molemmilla ryhmillä kaksi vuotta. Samoin minimi-ikä oli sama (1 vuotta), mutta maksimi-ikä oli tiinehtyneillä korkeampi (8 vs 4 vuotta). Porsaskuolleisuutta ajalla syntymästä vieroitukseen esiintyi kaikenikäisillä villisikaemakoilla: suurinta porsaskuolleisuus oli 3- ja 5-vuotiailla (kaikki elävänä syntyneet kuolivat), pienintä 1- ja 2-vuotiailla (16,7 ja 7,0 %). Emakoiden iän vaikutus porsaskuolleisuuteen ei kuitenkaan ollut tilastollisesti merkitsevä. Tutkimuksen villisikaemakot olivat iältään 1-8 vuotta (mediaani 2), karjut 1,5-7 vuotta (mediaani 4). Ensikoita oli n 35 % (suomalaisilla porsastuotantotiloilla n 23 %). Emakoiden iän (porsimiskerran) vaikutus elävänä syntyneiden porsaiden määrään oli tilastollisesti merkitsevä: kerran porsineet emakot synnyttivät keskimäärin pienempiä pahnueita ja niiden porsaat kuolivat nuorempina kuin kaksi tai useamman kerran porsineet emakot. Tiinehtyvyyteen porsimiskerralla ei ollut vaikutusta. Tutkimuksessa todettiin myös tarhalla olevan vaikutus pahnuekokoon, mutta ei siihen, minkä ikäisinä porsaat kuolivat. Kaiken kaikkiaan aineisto oli melko pieni, joten tutkimustuloksia voidaan pitää vain suuntaa antavina.

Lisensiaatin tutkielma koostuu kirjallisuuskatsauksesta ja tutkimusosiosta. Kirjallisuuskatsaus käsittelee emakon käyttäytymistä ja hormonaalisia muutoksia lopputiineyden ja porsimisen aikana. Lopputiineydestä emakon hormonierityksessä tapahtuvien muutoksien tarkoituksena on emakon valmistaminen synnytykseen, imetykseen ja jälkikasvusta huolehtimiseen. Ennen porsimista emakoilla on voimakas tarve rakentaa pesää tonkimalla ja kuopimalla tarjolla olevia kuivikkeita. Lopputiineydestä emakon synnytyskanava avartuu estrogeenin ja relaksiinin vaikutuksesta, kohdun sileä lihaksisto muuttuu prostaglandiini (PG) F2α:n ja oksitosiinin vaikutuksesta supistuvaksi, utareeseen kertyy prolaktiinin vaikutuksesta maitoa ja oksitosiini käynnistää maidonerityksen. Synnytyksen käynnistymistä edeltää kortisolipitoisuuden nousu sikiön plasmassa sekä kortisoli-, estrogeeni- ja PGF2α-metaboliittipitoisuuden nousu ja progesteronipitoisuuden lasku emakon verenkierrossa. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, vaikuttaako porsituskarsinaympäristö (kuivitus/ei kuivitusta ja vapaana/häkissä) emakon oksitosiinipitoisuuteen tai porsimisen kestoon sekä onko emakon oksitosiinipitoisuudella yhteyttä porsimisen kestoon. Lisäksi selvitettiin, onko porsituskarsinaympäristöllä vaikutusta porsaiden kasvuun tai kuolleisuuteen. Tutkimukseen osallistuneet 38 emakkoa siirrettiin noin 2 viikkoa ennen odotettua porsimista tutkimusosastolle. 20 emakkoa sijoitettiin satunnaisotannalla kuivikkeettomiin häkkeihin (80x210 cm2) ja 18 emakkoa kuivitettuihin yksittäiskarsinoihin (210x335 cm2). Häkkeihin sijoitettujen emakoiden (n=15) porsiminen kesti pidempään (311 ± 35 minuuttia) kuin karsinoihin sijoitettujen emakoiden (n=19) porsiminen (218 ± 24 min) (p = 0,03). Myös porsaiden syntymien välinen aika oli häkeissä pidempi (25 ± 4 min, n=11) kuin karsinoissa (16 ± 2 min, n=15) (p = 0,048). Verinäytteenottoa ja porsimisen aikaista oksitosiinimääritystä varten osa emakoista kanyloitiin. Kanyloiduista emakoista 9 oli häkeissä ja 9 karsinoissa. Häkeissä porsineiden emakoiden oksitosiinipitoisuudet vaikuttivat olevan alhaisemmat (38,1 ± 24,6 pg/ml) kuin karsinoissa (77,6 ± 47,6 pg/ml) (p = 0,08). Yli 4 tuntia porsineilla emakoilla (n=10) oksitosiinipitoisuus oli 26,6 ± 21,2 pg/ml. Alle 4 tunnissa porsineilla emakoilla (n=8) oksitosiinipitoisuus oli huomattavasti korkeampi (82,8 ± 37,7 pg/ml) (p = 0,002). Porsituskarsinaympäristöllä ei tässä tutkimuksessa havaittu olevan vaikutusta pahnuekokoon, syntymän aikaiseen tai vieroitusta edeltävään porsaskuolleisuuteen eikä porsaiden kasvuun niiden ensimmäisenä 5 elinvuorokautena. Tutkimus osoittaa, että porsituskarsinaympäristö vaikuttaa porsimisen kestoon. Lisäksi matalan oksitosiinipitoisuuden osoitettiin olevan yhteydessä porsimisen pitkittymiseen.

Utaretulehdus eli mastiitti on yksi yleisimmistä tuotantoeläimiä hoitavan eläinlääkärin kohtaamista sairauksista. Eläinlääkärin tulisi hoitaa utaretulehdus maitonäytteen viljelytuloksen perusteella. Monet eläinlääkärit viljelevät näytteet ja suorittavat bakteeridiagnostiikan itse omalla vastaanotollaan, jolloin tulokset saadaan mahdollisimman nopeasti. Maitonäyteviljelyitä tehdään praktiikassa erityisesti viikonloppuisin, jolloin näytettä ei voi viljellä muualla. Eläinlääkäreiden valmiudet maitonäytteiden diagnostiikkaan vaihtelevat huomattavasti johtuen esimerkiksi vastaanoton varustelusta, henkilökohtaisesta kiinnostuksesta asiaan sekä praktiikan vilkkaudesta. Diagnostiikan laadussa on tämän vuoksi huomattavia poikkeamia. Diagnostiikan laatua ei kontrolloida tällä hetkellä mitenkään, eikä ole olemassa minimivaatimuksia bakteriologisen diagnostiikan tasolle. Laadunvarmistukseen ei praktiikkaolosuhteissa ei ole kiinnitetty juurikaan huomiota. Tässä tutkimuksessa pyrittiin selvittämään, miten laadukasta praktikkojen tekemä mastiittiviljely on heidän arkityössään käyttämillä menetelmillä. Tämänkaltaista tutkimusta ei ole tehty aiemmin Suomessa. Viitteitä ei löytynyt myöskään ulkomaisista julkaisuista. Tutkimuksen kulku oli samankaltainen kuin laboratorioille tehdyissä interkalibrointitutkimuksissa. Tutkimukseen osallistuville eläinlääkäreille lähetettiin neljä maitonäytettä, joihin oli istutettu yleisimpiä utaretulehdusbakteereja. Eläinlääkärit palauttivat viljelytulosten mukana kyselykaavakkeen omista viljelykäytännöistään sekä laadunvarmistukseen liittyvistä asioista. Yhteensä 30 eläinlääkäriä ilmoitti halukkuutensa osallistua ja heistä 28 lähetti vastauksensa. Vastaukset olivat hyvin eri tasoisia, osan päästessä lajitasolle ja osan pyrkiessä erottamaan esimerkiksi stafylokokit kolibakteereista. Myös käytetyissä menetelmissä oli runsaasti vaihtelua ja menetelmien valinta osin satunnaista. Laadunvarmistukseen ei kiinnitetty paljonkaan huomiota. Stafylokokit tunnistettiin parhaiten ja niiden osalta tulokset olivat hyvät. Kokonaisuudessaan tulokset olivat kohtalaisia. Praktiikassa tapahtuva bakteriologinen diagnostiikka kaipaa yhdenmukaistamista sekä ohjeistusta praktiikkaolosuhteisiin soveltuvasta laadunvarmistuksesta. Näin parannettaisiin tulosten luotettavuutta ja tuotettaisiin karjanomistajille tasavertaisia palveluita. Eläinlääkärin tulee kertoa karjanomistajalle, että praktiikassa tapahtuva viljely poikkeaa laadultaan laboratoriossa tehdystä, jotta karjanomistaja voi halutessaan toimittaa rinnakkaisnäytteen laboratorioon. Näytteen analysointi on aina subjektiivista, joten laboratorioidenkin tekemässä diagnostiikassa on tietty virhemarginaali. Äkillisissä, vakavissa utaretulehdustapauksissa praktikon itse suorittama maitonäytteen viljely voi olla eläimen hoidossa ratkaisevan tärkeä.

Lampaiden loisten lääkeaineresistenssi on yleistymässä käytössä oleville loishäätölääkkeille. Lääkeaineresistenssin todennäköisyyttä lisää lääkeaineiden jatkuva käyttö ilman kunnollisia loishäätösuunnitelmia tai loishäätötapoja, joilla resistenssin kehittymistä voitaisiin hidastaa. Loiset, jotka selviävät lääkeaineiden vaikutuksesta, pääsevät lisääntymään ja niiden jälkeläiset selviävät todennäköisemmin loishäätölääkkeistä. Täysin uusien lääkeaineiden kehittäminen on hidasta, joten täytyy löytää vaihtoehtoisia tapoja loishäätöön. Loishäädön tavoitteena on saada loistaakat pysymään pieninä ja samalla hidastaa lääkeaineresistenssin kehittymistä. Yksi vaihtoehto on käyttää loishäädössä apuna refugiaa. Refugialla tarkoitetaan sitä osaa loispopulaatiosta, johon ei kohdisteta valintapainetta loishäätölääkkeillä. Jätettäessä osa loispopulaatiosta refugiaan, lampaat voivat saada loishäädön jälkeen tartunnan loisista, joihin lääkeaineet eivät ole vaikuttaneet. Tällöin lääkkeille resistenttien loisten jälkeläiset eivät pääse leviämään lammaslaumassa. Refugiaa voidaan käyttää usealla eri tavalla. Osa lampaista voidaan jättää lääkitsemättä erilaisten indikaattorien perusteella tai lampaat voidaan pitää kontaminoituneella laitumella loishäädön jälkeen, jolloin laitumen loiset toimivat refugiana. Kirjallisuuskatsauksessa pyrin vertailemaan loishäädettävien lampaiden valintaan käytettäviä indikaattoreita. Pyrin myös selvittämään, kuinka suuri osa laumasta on tarkoituksenmukaista jättää lääkitsemättä. Erilaisia indikaattorivaihtoehtoja ovat esimerkiksi päiväkasvun ja kuntoluokan seuranta, anemian voimakkuuden määrittäminen, ulosteiden koostumuksen tarkkailu ja loisten munien laskeminen ulostenäytteistä. On syytä muistaa, että oireilevat yksilöt täytyy aina hoitaa. Tarkin keino määrittää loishäätöä tarvitsevat lampaat on tutkia lampaiden ulosteista madon munien määrä grammassa ulostetta. Jokaisen lampaan tutkiminen erikseen ei ole taloudellisesti kannattavaa. Eri menetelmin on pyritty määrittämään kuinka monta ulostenäytettä olisi syytä tutkia lammaslaumasta, jotta pystyttäisiin arvioimaan lauman loishäädön tarve. Kirjallisuuskatsauksessa käyn läpi tutkimuksia, joissa on määritetty lampureiden halukkuutta jättää osa laumasta lääkitsemättä. Loistartunnat ovat yksi yleisimmistä ongelmista lampailla ja voivat aiheuttaa tilalliselle isoja taloudellisia tappioita. On ymmärrettävää, että tuottajat epäilevät refugian käyttöä. Tutkimusten mukaan lampurit harvoin mieltävät loisten resistenssiä oman alueensa ongelmaksi, vaikka asia olisi tutkimuksin todettu. Tutkimuksissa on havaittu lampureiden olevan halukkaampia käyttämään refugiaa, jos he saavat neuvoja suoraan eläinlääkäreiltä tai maatalousneuvojilta. On tarpeen luoda hyvä neuvontaverkosto lammastilallisia varten, jotta saadaan levitettyä tietoa loishäätötapojen muuttamisen tärkeydestä. Vuonna 2015 voimaan tulleissa hyvinvointikorvausvaatimuksissa edellytetään ammattilaisen tekemää tilakohtaista loishäätösuunnitelmaa. Refugian mahdollisuudet on syytä tuoda eläinlääkäreiden ja neuvojien tietoisuuteen, jotta jo loishäätösuunnitelmia tehtäessä voitaisiin panostaa lääkeaineresistenssin kehittymisen hidastamiseen.

Lisensiaatin lopputyön aiheena on rehun viljavalinnan ja raekoon vaikutus mahahaavaumien ja eräiden muiden mahasuolikanavamuutosten esiintymiseen vieroitetuilla porsailla. Työ koostuu kirjallisuuskatsauksesta sekä kokeellisesta tutkimusosasta. Sian mahahaavauma on erittäin monisyinen sairaus, jonka ennalta tunnettuja riskitekijöitä ovat erityisesti rehun rakeistus sekä rehun pieni partikkelikoko. Paastottaminen, mutta toisaalta myös rajoittamaton ruokinta ovat myös aiempien tutkimusten perusteella lisänneet mahahaavaumien riskiä. Vehnäpohjaista rehua on myös pidetty ulseratiivisempana kuin esimerkiksi ohra- tai kaurapohjaista rehua. Mahahaavauman kehittymisessä keskeistä on mahalaukun proksimaalisen ruokatorviosan ja mahalaukun distaaliosan välillä normaalisti vallitsevan pH-eron tasoittuminen. Pienen raekoon on arvioitu lisäävän mahansisällön juoksevuutta, jolloin sisältö sekoittuu ja pH-erot tasoittuvat. Mahalaukun ruokatorviosassa ei ole limaa sekä bikabonaatteja tuottavia rauhasia, kuten distaaliosassa, mikä tekee siitä alttiin happamalle mahansisällölle. Vaurioituneessa mahalaukun ruokatorviosassa nähdään eriasteisia epiteelimuutoksia, ja taudin edetessä varsinaisia mahahaavaumia. Haavaumat ulottuvat yleensä limakalvonalaiseen kerrokseen, mutta mikäli leesio ylettää seroosakerrokseen saakka, voi sialle kehittyä mahdollisesti kuolemaan johtava peritoniitti. Mahahaavauma voi arpeutuessaan ahtauttaa ruokatorven aukon. Rehun viljana usein käytettyä vehnää on tässä kokeessa korvattu kauralla. Kokeessa käytettiin sekä pienirakeista (2,5 mm) että suurirakeista (4,0 mm) rehua molemmilla viljavalinnoilla. Näin saatiin aikaan neljä eri ruokintaryhmää: Pienirakeinen vehnä (Ryhmä 1), suurirakeinen vehnä (Ryhmä 2), pienirakeinen kaura (Ryhmä 3) sekä suurirakeinen kaura (ryhmä 4). Tutkimuksessa oli mukana 128 porsasta vieroituksesta 25 päivän ajan. Porsaat arvottiin kahden porsaan karsinoihin. 64 porsasta lopetettiin jatkotutkimuksia varten. Näiden porsaiden mahalaukut arvioitiin sekä makroskooppisesti että mikroskooppisesti ulseraation ja muiden muutosten, kuten striktuuroiden varalta. Mahalaukkujen ruokatorvi- ja distaaliosan pH-arvot mitattiin ja mahansisältö arvioitiin. Kaikkien porsaiden hemoglobiiniarvot mitattiin kokeen puolivälissä ja lopussa. Ripulia ja muita sairauksia seurattiin karsinoittain normaalien hoitotoimenpiteiden yhteydessä. Kaikilta porsailta otettiin sontanäytteet Brakyspira sp.- infektioiden varalta sekä kahdeksalta ripuliporsaalta lisäksi Lawsonia- infektion varalta. Lopetettujen porsaiden sontanäytteet tutkittiin myös piilevän veren varalta humaanilääketieteessä käytössä olevalla Hemoccult®- pikatestillä. Porsaiden päiväkasvua seurattiin punnitsemalla porsaat neljästi kokeen aikana. Aineistossamme mahahaavaumia esiintyi 39,1 %:lla kaikista tutkituista porsaista; Vähiten ryhmän 2 (18,8 %), ja eniten ryhmän 3 (56,3 %) porsailla. Pienen raekoon todettiin aiheuttavan enemmän ja vakavampia mahahaavaumamuutoksia. Sen sijaan viljavalinnalla ei tässä kokeessa ollut vaikutusta porsaiden mahaterveyteen. Mahalaukun distaali- ja proksimaaliosan välillä vallitseva pH-ero oli mahahaavaisilla porsailla pienempi kuin terveillä. Myös ruokatorven aukon pH oli mahahaavaumista kärsineillä porsailla matalampi kuin terveillä. Päiväkasvu oli parempaa terveillä porsailla kuin mahahaavaisilla. Sen sijaan eroja päiväkasvuissa ei raekoosta tai viljavalinnasta riippuen ollut. Hemoccult®-testi ei osoittautunut soveliaaksi sikojen mahahaavaumien aiheuttamien verenvuotojen osoittamiseen. Lawsonia-positiivisia ei näytteissä todettu, eikä myöskään patogeenisia Brakyspira- kantoja. Tutkimuksemme perusteella rakeistetun porsasrehun raekoko tulisi olla iso, koska mahahaavaumien esiintyminen oli selvästi vähäisempää isorakeisella kuin pienirakeisella rehulla ruokittaessa. Lisäksi, mahahaavaumien todettiin kytkeytyvän alhaisempaan päiväkasvuun. Tutkimusdata antoi myös vahvat viitteet imetysajan riskitekijöiden olemassaoloon; mahahaavaumaiset porsaat olivat jo vieroitusvaiheessa pienikokoisempia, ja olivat useammin ensikon kuin vanhemman emakon jälkeläisiä. Tutkimuksemme näytti, että jatkossa sikojen mahahaavaumataudin tutkimusten painopistettä lihasikaikäisistä eläimistä tulisi siirtää imetysajan riskitekijöiden tutkimukseen.