Browsing by Title

lisätään myöhemmin

Makaaminen on lehmälle yksi sen tärkeimmistä käyttäytymistarpeista ja makuupaikka vaikuttaa oleellisesti lehmän hyvinvointiin sekä pihatto- että parsinavetassa. Tutkimuksen lähtökohtana oli selvittää mahdollisuutta parantaa lehmien makuumukavuutta poistamalla makuuparsista etuseinä ja lisäämällä näin tilaa lehmien pään kohdalla. Makuuparsia, joiden etupuolella on kulkukäytävä, rajataan usein etuseinällä, koska etuseinä vähentää makuuparsien likaantumista eturoiskeiden vuoksi. Etuseinä kuitenkin estää lehmiä käyttämästä parren edessä olevaa tilaa makuulle menon ja makuulta nousemisen aikana, mikä saattaa vaikuttaa nautojen makuukäyttäytymiseen. Hypoteeseina oli, että etuseinän poisto vähentää parressa kokonaan ja puoliksi seisomista, lisää makuuaikaa, vähentää parren tutkimista ja epänormaalia makuukäyttäytymistä sekä lisää sosiaalista kanssakäymistä makuuparsissa. Tutkimus tehtiin yhden lypsyrobotin pihattonavetassa. Pihatossa on 44 makuupartta, jotka on sijoitettu kahteen riviin. Tutkittavan makuuparsirivin edessä on ruokintakäytävä. Tutkimus aloitettiin kuvaamalla 21 makuupartta (kontrollipäivä), joiden etureunaan oli kiinnitetty vanerilevy. Tämän jälkeen etuseinä poistettiin kahdeksasta parresta ja kolmen päivän jälkeen parsien käyttöä videoitiin uudelleen (koepäivä). Videoista rekisteröitiin lehmien aktiivisuuteen (seisomiseen ja makaamiseen), parressa tapahtuvaan lehmien väliseen sosiaaliseen kontaktiin sekä parren tutkimiseen (parren haistelu ja kuopiminen) liittyviä käyttäytymisiä. Sekä kontrolli- että koepäivältä purettiin 5 tuntia 43 minuuttia videomateriaalia. Tilastoanalyysiin valitussa materiaalissa oli kuusi etuseinätöntä sekä yhdeksän etuseinällistä partta. Etuseinän poisto mahdollisti sosiaaliset kontaktit parren etuosan kautta, mikä lisäsi sosiaalisia kontakteja huomattavasti. Tästä seurasi parressa makaamisen väheneminen sekä ajallisesti että lukumäärällisesti. Etuseinättömissä parsissa ei havaittu pää vinossa nousemista ja hyvin vähän pää vinossa makuulle menoa, kun taas etuseinällisissä parsissa yli puolet lehmistä nousi pää vinossa. Lehmät makasivat pidempiä jaksoja ja niiden makuulle meno -liike kesti vähemmän aikaa etuseinällisissä parsissa kuin etuseinättömissä. Parressa seisomiseen tai parren tutkimiseen etuseinän poisto ei vaikuttanut. Lehmät joutuivat lyhyissä parsissa kääntämään päätään sivuun mahtuakseen nousemaan makuulta. Toisaalta parsirivin edestä ruokintakäytävältä tapahtuva sosiaalinen kontakti oli niin häiritsevää, että lehmät makasivat etuseinättömissä parsissa vähemmän sekä lyhyempiä jaksoja kuin etuseinällisissä parsissa. Parsien etuseinän poisto aiheutti siis pääasiassa negatiivisia seurauksia toisin kuin hypoteeseissa ennustettiin. Etuseinän poistaminen ei ole järkevää navetassa, jossa parsirivin edessä on kulkukäytävä. Tutkimuksessa käytettyä parsimallia parempi ratkaisu olisi etuseinällinen pidempi parsi, jossa parren etuosassa olisi huomattavasti enemmän tilaa pään liikkeelle.

Porsaiden kalsiumin ja fosforin tarvenormeissa esiintyy suurta vaihtelua eri maiden välillä. Pääsääntöisesti ulkomailla käytetyt tasot ovat alempia kuin kotimainen normi (Ca: 10 g/kg, P: 8 g/kg). Näiden syventävien opintojen tarkoituksena oli selvittää, mikä on porsaiden normaalin kasvun ja kehityksen kannalta rehun riittävä kalsium- ja fosforipitoisuus. Tutkielma sisältää kirjallisuuskatsauksen ja tutkimusosan. Rehussa olevan fosforin käyttökelpoisuus on sialla kalsiumia alhaisempaa, koska suurempi osa rehun fosforista kuin kalsiumista on kasviperäistä. Suuri osa kasviperäisten raaka-aineiden fosforista on fytaattifosforia, joka on suureksi osaksi käyttökelvotonta yksimahaisella eläimellä kuten sialla. Viljoissa oleva luonnollinen fytaasientsyymi pystyy hydrolysoimaan fytaattia. Kalsiumin ja fosforin oikea keskinäinen suhde rehussa on tärkeä kummankin aineen optimaaliselle käytölle. Useimmiten ihanteellisena Ca-P -suhteena sian rehussa pidetään 1,2:1-1,4:1. Kalsiumin Ja fosforin puutteen varhaisimpia merkkejä ovat alentunut rehunkulutus ja heikentynyt kasvu. Myöhemmässä vaiheessa havaitaan muutoksia luustossa. Rehun fosforipitoisuuden alentaminen laskisi rehuseosten hinnan ohella myös ympäristön saastekuormitusta. Fosforin hukkaantumista lannan ja virtsan mukana voidaan vähentää eläimen tarpeenmukaisella ruokinnalla sekä kaupallisten entsyymivalmisteiden ja synteettisten aminohappojen avulla. MTTK:n sikatalouden tutkimusasemalla Hyvinkäällä suoritetun ruokintakokeen tulosten perusteella rehun nykyistä normia korkeammasta (Ca: 12,53 g/kg, P: 9,94 g/kg) tai matalammasta (Ca: 8,61 / 6,33 g/kg, P: 7,06 / 5,35 g/kg) Ca ja P-pitoisuudesta ei näytä olevan haittaa porsaille.

Napa- ja nivustyrät ovat pikkuvarsojen tyypillisimpiä synnynnäisiä ongelmia. Tyrässä vatsaontelon sisältöä työntyy ulos vatsaontelosta. Napatyrässä tämä tapahtuu vatsan keskilinjassa sijaitsevan naparenkaan läpi ihon alle ja nivustyrässä nivuskanavan kautta kivespussiin. Tyrää ympäröivä vatsakalvo tai kiveksen tuppikalvo voi repeytyä tyräytymisen yhteydessä. Tyrän koko voi vaihdella ulospäin huomaamattomasta aina jalkapallon kokoiseen. Tyrien syntymisen syynä pikkuvarsoilla ajatellaan olevan synnynnäinen rakenteiden heikkous. Usein tyrän syntymisen laukaisevana tekijänä toimii jokin mekaaninen ärsyke, kuten ylimääräinen vatsaonteloon kohdistuva paine. Tyypillisimmin sekä napa- että nivustyrät häviävät itsestään varsan kasvaessa ja suurin osa nivus- tai napatyrävarsoista eivät tarvitse lainkaan sairaalahoitoa. Sekä napa- että nivustyriä on mahdollista hoitaa konservatiivisesti painelemalla tyrää takaisin vatsaonteloon, kunnes sitä ympäröivät rakenteen tiivistyvät tarpeeksi varsan kasvaessa Joskus tyrät kuitenkin aiheuttavat ongelmia ja vaativat leikkaushoitoa, jossa tyräportti suljetaan. Varsojen ennuste leikkauksen jälkeen on erinomainen, joskin ennuste riippuu myös varsan mahdollisista muista ongelmista. Yliopistollisessa hevossairaalassa hoidetaan ja operoidaan vuosittain napa- ja nivustyristä kärsiviä pikkuvarsoja, mutta tapauksista ei ole tehty kattavia yhteenvetoja. Tässä lisensiaatintyössä kerättiin Yliopistollisen eläinsairaalan käytössä olevasta Provet –potilastietojärjestelmästä yhteen kaikki napa- ja nivustyrätapaukset viiden viime vuoden ajalta keväästä 2014 aina syksyyn 2018 saakka. Tutkimuksessa arviotiin muun muassa tapausten määrää ja -tyyppejä, mahdollisia riskirotuja, hoidon ennustetta, kirurgiaa vaatineiden tapausten määrää sekä keskiarvoista hintaa varsojen sairaalahoidolle. Tämä voi antaa tietoa ja toimia suuntaviittana napa- ja nivustyrävarsojen omistajille sekä lähettäville eläinlääkäreille sairaalahoidon kustannuksista sekä varsojen ennusteesta. Työ rajattiin käsittelemään sairaalaan saapuneita alle kolmen kuukauden ikäisiä pikkuvarsoja. Napatyriä esiintyy myös vanhemmilla varsoilla ja nivustyriä sekä vanhemmilla varsoilla että aikuisilla oreilla. Tutkimuksen yhteenvetona voidaan pitää, että napa- ja nivustyrän kohdalla kannattaa lähteä myös sairaala- ja leikkaushoitoon. Varsojen ennuste on erinomainen ja kustannukset jäävät varsin maltillisiksi moniin muihin varsojen sairaalahoitoa vaativiin ongelmiin verrattuna. Kaikista hoidetuista napa- ja/tai nivustyrävarsoista 93 % kotiutettiin onnistuneesti ja kirurgisen hoidon onnistuminen oli 86 %. Tutkimuksessa lisäksi selvisi, että 63 % nivustyrätapauksista esiintyi suomenhevosilla ja kaikkiaan 37 % Yliopistolliseen hevossairaalaan tuoduista suomenhevosorivarsoista kärsi nivustyrästä. Vaikka suomalaisten eläinlääkäreiden keskuudessa on jo pitkään ollut käsitys siitä, että nivustyriä esiintyy suomenhevosvarsoilla melko paljon, ei tapauksia ole ennen tilastoitu. Suomenhevosten nivustyrien mahdollinen perinnöllinen riski on jo huomioitu suomenhevosten jalostusohjesäännöissä, mutta esimerkiksi tutkimuksia isäoriiden vaikutuksesta nivustyrien esiintyvyyteen ei ole tehty. Toisaalta tämän tutkimuksen korkeaa esiintyvyyttä ei voida yleistää koko maan suomenhevosvarsapopulaatioon, sillä tässä tapauksessa tarkastelujoukkona olivat sairaat varsat.

Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on tuoda esiin kivun havaitsemiseen käytettyjä menetelmiä sekä esitellä kivun hoitovaihtoehtoja pikkuvasikoilla. Kipu on subjektiivinen tunne, jota on hyvin vaikea tutkia. Eläimet eivät pysty sanallisesti ilmaisemaan kokemaansa kipua, joten on kehitettävä muita menetelmiä kivun tunnistamiseksi. Elimistö reagoi kipuun sympaattisen hermoston aktivoitumisella, minkä seurauksena muun muassa sydämen syke ja hengitystiheys kohoavat, sekä veren stressihormonin kortisolin eritys lisääntyy. Kipu voi myös muuttaa eläimen käyttäytymistä. Erityisesti näitä asioita seuraamalla voidaan arvioida eläinten kokemaa kipua. Käyttäytymismuutosten arviointi on tilalla käytännöllisempää ja arvioinnin voi suorittaa eläintä häiritsemättä. Vastasyntyneillä elimistö kehittyy vielä syntymän jälkeen, samoin hermosto ja kipurata. Voimakas kipu voi aiheuttaa pysyviäkin muutoksia herkkään ja hyvin muovautuvaiseen järjestelmään, johtaen muutoksiin kivun aistimisessa. Vasikoille alle kuukauden ikäisenä tehtäviä kivuliaita toimenpiteitä ovat nupoutus sekä kastraatio. Tutkimuksissa on todettu riittävän kivunlievityksen olevan tarpeellista. Rauhoitus toimenpiteeseen, paikallispuudutus sekä tulehduskipulääkkeen anto vähentävät kipuun liittyviä käyttäytymismuutoksia kontrolliryhmiin verrattuna. Kivuliaiden toimenpiteiden lisäksi tulehduksellisten sairauksien sekä poikimavaikeuden on todettu aiheuttavan kipua vasikalle. Kipulääkittyjen vasikoiden on todettu parantuvan ripulista sekä hengitystieinfektiosta paremmin kuin lääkitsemättömien vasikoiden. Synnytyksen jälkeisen kivunhoidon on todettu auttavan avustetusti syntyneiden vasikoiden elinvoimaisuutta, mutta kipulääkkeen lisäksi riittävä hyvälaatuisen ternimaidon saanti on tärkeää vasikan tulevaisuuden kannalta. Nautojen ja vasikoiden kivun tutkimista on lisännyt huoli tuotantoeläinten hyvinvoinnista. Kivuliaiden toimenpiteiden tekemistä ilman kivunlievitystä ei enää suositella ja kivunlievityksen tärkeys on tullut myös tuottajien tietoisuuteen. Paljon on vielä tehtävää, sillä varsinkin hyvin nuorille tuotantoelämille rekisteröityjä kipulääkkeitä on vähän ja tarvitaan lisää tutkimustietoa ennen kuin uusia voidaan tuoda markkinoille.

Suomen eläinsuojeluasetuksessa on säädetty että yli 8-viikkoista nautaeläintä ei saa pitää yksittäiskarsinassa ellei siihen ole eläinlääketieteellistä syytä eikä alle 6 kuukautista nautaeläintä saa pitää kytkettynä. Vasikkamme tulee siis pitää ryhmäkarsinassa kahdesta kuuden kuukauden ikäisiksi. Nämä vaatimukset ovat tuottaneet ongelmia varsinkin vanhemmissa navetoissa, koska sopivat tilat vasikoiden pitoon puuttuvat. Joillekin karjankasvattajille pikkuvasikoiden ryhmäkasvatus olisikin käypä vaihtoehto. Myös juottoautomaattien leviäminen on lisännyt kiinnostusta pikkuvasikoiden ryhmäkasvatuksesta. Tässä kirjallisuuskatsauksessa olen tarkastellut ryhmäkasvatuksen vaikutusta pikkuvasikoitten terveyteen ensimmäisten kolmen elinkuukauden aikana. Tartuntapaine saattaa olla suurempi ryhmäkasvatuksessa missä eläimet ovat läheisessä kontaktissa toisiinsa. Ripulia on todettu kuitenkin esiintyvän yhtä paljon sekä ryhmäkasvatuksessa että yksilökarsinakasvatuksessa. Infektiivinen ripuli saattaa tosin levitä helpommin ryhmäkarsinassa ja torjunta voi olla hankalampaa kuin yksilökarsinoissa. Myös yskää on todettu sekä yksilökarsinoissa että ryhmäkasvatuksessa. Hengitystietulehdusten esiintyvyydestä oli kirjallisuudessa ristiriitaisia tutkimustuloksia. Todettiinkin että ympäristöolosuhteilla, kuten veto, kosteus, likaisuus, ahtaus, on suurempi vaikutus hengitystiesairauksien esiintyvyyteen kuin kasvatusmuodolla. Ryhmäkasvatuksen suuri etu on, että vasikoilla on enemmän tilaa liikkua sekä mahdollisuus luonnonmukaiseen käyttäytymiseen. Ei-toivottu imeminen saattaa tulla ongelmaksi jos vasikoilla ei ole mahdollisuus tyydyttää imemisen tarvettaan. Imemisen tarve on suurin noin 15 minuuttia maitojuoton jälkeen. Jos vasikat saavat juoda tuttiämpäristä tai juottoautomaatista tai imeä huvituttia ei-toivottu imeminen ei muodosta ongelma ryhmäkasvatuksessa. Vasikoiden on todettu kasvavan yhtä hyvin ryhmäkarsinassa kuin yksilökarsinoissa monessa tutkimuksessa. Ryhmässä vasikat syövät enemmän ja on tärkeää että kaikki vasikat mahtuvat yhtä aikaa syömään. Ryhmäkarsinassa pidettyjä vasikoita on erittäin tärkeää käsitellä, jotta ne tottuvat ihmisiin. Kun kasvatetaan pikkuvasikoita ryhmässä tulee huolehtia siitä, että niillä on tarpeeksi tilaa, mieluummin yli 1,5 m2 eläintä kohti. Ryhmäkoko tulisi pitää pienenä, alle 7 vasikkaa ryhmässä. Vasikoiden tulisi olla suhteellisen samanikäisiä. Niiden makuualustan on oltava ehdottoman kuiva ja pehmeä. Pikkuvasikoita ei suositella laitettavaksi betoniselle rakolattialle ilman kuivikkeita alle kolmen kuukauden ikäisinä. Ilmanlaadusta ja lämpötilasta tulee huolehtia. Vetoa ei saa esiintyä. Hoitaja on tärkein tekijä ryhmäkasvatustavan onnistumiselle. Hoitajalta vaaditaan huolellisuutta, jotta hän huomaa lievätkin sairauden oireet ryhmäkarsinassa. Hyvin hoidettuna pikkuvasikoitten ryhmäkasvatus antaa yhtä hyviä tuloksia, ellei parempiakin, kuin yksilökarsinakasvatus.

Hiekka hevosen suolistossa voi aiheuttaa suoliston ärsytystä ja siitä johtuvaa ripulia, toistuvia ähkyoireita, laihtumista, huonontunutta suorituskykyä tai muita epämääräisiä oireita. Pahimmassa tapauksessa hiekka voi johtaa suolen osittaiseen tai täydelliseen tukkeutumiseen ja asennonmuutokseen tukkeuman aiheuttaman massan tai suolen laajenemisen vuoksi. Hiekkaähkyn yhtenä riskitekijänä voidaan pitää tietynlaista maaperätyyppiä ns. hiekkamaita ja niillä sijaitsevia huonokuntoisia laitumia. Myös hevosten ruokkiminen ulkona suoraan maahan voi lisätä hiekan kulkeutumista suolistoon. Kaikki samoissa olosuhteissa elävät hevoset eivät kuitenkaan sairastu hiekkaähkyyn. Hiekan määrästä joka aiheuttaa hevosille oireita, ei ole tarkkaa tietoa. Kirjallisuuskatsauksessa on käsitelty hiekan aiheuttamien ongelmien etiologiaa ja yleisyyttä, oireita, diagnosointia, hoitoa ja ennustetta. Hoidossa on keskitytty hiekkaähkyn lääkkeelliseen hoitoon. Tutkimusosio käsittelee vuosina 1996–2005 Helsingin yliopistollisessa Eläinsairaalassa hiekan varalta röntgenkuvattuja hevosia. Tutkimukseen valittujen hevosten omistajat haastateltiin puhelimitse ja heille annettiin mahdollisuus tuoda hevosensa maksuttomaan röntgenkuvaukseen eläinsairaalaan tai vaihtoehtoisesti hevosille tehtiin ultraäänitutkimus hiekan varalta kotitallilla. Hiekkaseuranta ryhmään otettiin hevosia, joilla oli röntgentutkimuksessa havaittu suuri (>5 x >15 cm) hiekkakeräymä suolistossa. Vertailuryhmä puolestaan koostui hevosista, joilla hiekkaa ei havaittu. Seurantatutkimuksen avulla selvitettiin onko hevosilla, joilla on diagnosoitu hiekkakeräymä, myös myöhemmin useammin hiekkaa kuin hevosilla, joilla hiekkaa ei havaittu. Seurannasta saaduista tuloksista tutkittiin oireita aiheuttavan hiekan määrää tai onko pienestä määrästä hiekkaa hevosen suolistossa ylipäätään haittaa. Seurannassa etsittiin myös hiekkakeräymälle altistavia tai siltä mahdollisesti suojaavia tekijöitä. Seurannassa hiekkaa oli merkitsevästi useammin ja enemmän hiekkaseurantaryhmän hevosilla kuin vertailuryhmän hevosilla. Hevosilla esiintyneiden oireiden perusteella pystyi huonosti arvioimaan hiekan määrää seurantatutkimuksessa. Tarhatyypillä, maahan ruokinnalla, ruokintakertojen lukumäärällä tai hevosen päivittäin ulkona viettämällä ajalla ei havaittu olevan yhteyttä hiekan määrään seurannassa. Vähäinen määrä hiekkaa hevosen suolistossa voi olla myös oireeton sivulöydös eikä sitä yleensä tarvitse hoitaa.

Tämä tutkimus sisältää kirjallisuuskatsauksen ja tutkimusosan. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään fibrinogeenien yleisiä ominaisuuksia ja tehtäviä, määritysmenetelmiä sekä kerrotaan lyhyesti hevosilla tehdyistä tutkimuksista, joissa plasman fibrinogeenipitoisuuden muutoksia on seurattu. Tutkimusosa oli kaksivaiheinen: 1. määritettiin fibrinogeeniarvoja kahdella eri menetelmällä, ja tutkittiin tuloksiksi saatujen arvojen korrelaatiota toisiinsa. 2. seurattiin retrospektiivisesti fibrinogeenin, valkosolujen ja lämmömuutoksia EKK:n hevospotilailla eri sairauksissa. Mukana oli kaikkiaan 53 hevosta, mm. ähkyoperoituja hevosia, hengitystieinfektiosta kärsiviä sekä varsoja että aikuisia hevosia, artroskopoituja hevosia sekä muutama vastasyntynyt, heikko varsa. Potilasmateriaali oli hyvin hajanainen, joten tutkimuksessa seurattiin lähinnä yksittäisiä potilaita. Kirurgisissa operaatioissa fibrinogeenin nousu oli riippuvainen kudostuhon määrästä Ähkyleikkauksen jälkeen nousu oli voimakkaanpaa kuin artroskopialeikkauksen jälkeen. Akuutissa hengitystieinfektiossa fibrinogeenin nousu oli voimakasta ja arvo pysyi korkealla kunnes hevosen tila alkoi kohentua. Tutkimuksen mukaan fibrinogeeni kertoo hevosella varsin hyvin tulehdussairauden vaiheen ja vakavuuden, joskaan yksittäisellä arvolla ei ole suurta merkitystä, vaan fibrinogeenitason muutoksia tulisi seurata pidemmän aikaa.

Pleuran effuusiolla tarkoitetaan nesteen kertymistä keuhkopussinonteloon. Monet sairaudet voivat johtaa pleuran effuusioon kissalla. Kirjallisuuden mukaan yleisimmät syyt kissan pleuran effuusion taustalla ovat bakterielli tulehdus (pyothorax), kongestiivinen sydämen vajaatoiminta, FIP (kissojen tarttuva vatsakalvon tulehdus), kasvainsairaus ja maitiaisnesteen kertyminen rintaonteloon ilman selittävää syytä (idiopaattinen kylothorax). Oikean hoidon määrittäminen vaatii taustalla olevan sairauden tunnistamisen. Myös potilaan ennuste riippuu taustalla olevasta sairaudesta ja vaihtelee erinomaisesta olemattomaan. Diagnostiikassa tärkeässä roolissa on effuusionesteen analyysi. Eläimillä pleuran effuusiot lajitellaan effuusionesteen tumallisten solujen määrän ja proteiinipitoisuuden perusteella transudaatteihin, eksudaatteihin ja modifioituihin transudaatteihin. Eksudaatit voidaan edelleen jakaa viiteen eri luokkaan: hemothorax (verta keuhkopussinontelossa), kylothorax, non-septinen eksudaatti, pyothorax sekä harvinaisempi bilothorax (sappinestettä keuhkopussinontelossa). Kissat, joilla on pleuran effuusio kärsivät usein hengitysvaikeudesta ja ovat siten hätätapauksia. Tällaiset potilaat vaativat välitöntä ensiapua sisältäen torakosenteesin eli rintaontelopiston nesteen poistamiseksi. Tutkimuksen tavoitteena oli kartoittaa Yliopistollisessa pieneläinsairaalassa vuosina 2007–2017 hoidetut kissapotilaat, joilla oli todettu pleuran effuusio. Tutkimuksessa kerättiin ylös potilaiden signalmentti, oireet, kliiniset yleistutkimuslöydökset, effuusiotyyppi, taustalla oleva sairaus, hoito ja lopputulema. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, mitkä oireet ja yleistutkimuslöydökset liittyvät pleuran effuusioon, mitkä ovat yleisimmät sairaudet pleuran effuusion taustalla Yliopistollisessa pieneläinsairaalassa ja mikä on potilaiden ennuste Yliopistollisessa pieneläinsairaalassa. Tutkimustuloksia verrattiin aiempiin julkaisuihin ja hypoteesina oli, että tulokset vastaavat nykykäsitystä pleuran effuusion oireista, yleistutkimuslöydöksistä, taustalla olevista sairauksista ja ennusteesta kissoilla. Tutkimukseen valittiin potilaat, joilla pleuran effuusio oli varmistettu röntgenkuvauksella, rintaontelon ultraäänitutkimuksella tai torakosenteesillä. Aineisto kerättiin Yliopistollisen eläinsairaalaan Provet-potilasohjelmistosta aikaväliltä 1.1.2007–31.12.2017. Potilaat, joiden ensisijainen ongelma oli ilmarinta ja toissijainen ongelma lievä pleuran effuusio, suljettiin pois tutkimuksesta. Valituilla kriteereillä tutkimukseen osallistui 170 kissaa. Tutkimuksen perusteella yleisimmät sairaudet pleuran effuusion taustalla ovat sydämen vajaatoiminta, pyothorax ja massa rintaontelossa tai välikarsinassa. Nämä sairaudet kattoivat yli 70 % kaikista diagnooseista. Useimmiten taustalla oleva sairaus jäi kuitenkin epäselväksi. Pleuran effuusiosta kärsivän kissan tyypillisiä oireita ovat hengitysvaikeus, ruokahaluttomuus ja vaisuus. Oireet olivat kestäneet yleensä alle viikon. Yleisimpiä yleistutkimuslöydöksiä olivat erilaiset hengitysteihin liittyvät löydökset: hengitysvaikeus, korostuneet, rohisevat tai vinkuvat hengitysäänet ja tiheä hengitys. Tutkimuksen perusteella pleuran effuusion ennuste kotiuttamiselle on huono, sillä yli 70 % kissoista kuoli sairaalaan tai lopetettiin. Ennuste kotiuttamiselle oli kuitenkin parempi kissoilla, joilla pleuran effuusion taustalla oleva sairaus selvisi. Taustalla olevista sairauksista paras ennuste kotiuttamiselle oli pyothoraxilla, sydämen vajaatoiminnalla ja traumaattisella pleuran effuusiolla. Huonoin ennuste kotiuttamiselle oli FIP-tapauksilla, kasvainsairauksilla ja kissoilla, joilla todettiin massa rintaontelossa tai välikarsinassa.

Polioenkefalomalasia eli PEM on keskushermosto-oireita aiheuttava sairaus naudoilla ja muilla eläinlajeilla. PEM:n diagnosointi elävältä eläimeltä on hyvin haastavaa, ja tämän kirjallisuuskatsauksen tavoitteena oli selvittää, onko kustannustehokkaita ja luotettavia diagnosointimenetelmiä saatavilla. PEM:n hoidossa käytettävän tiamiinin hinta on tällä hetkellä hyvin korkea, ja monien tuottajien taloudellinen tilanne Suomessa on huono. Tämän vuoksi laadukkaiden diagnosointimenetelmien kehittäminen olisi tärkeää, jotta tarpeettomia hoitoja ei aloitettaisi. Työn toinen tavoite oli koota yhteen PEM:n patofysiologiaa ja selvittää, mitä sairastuneiden eläinten aivoissa tapahtuu. Tässä työssä on käsitelty tiamiinia, tiaminaasia ja tiamiinianalogeja sekä rikkiä polioenkafalomalasian patofysiologiassa. PEM:n aiheuttajana on jo pidempään tiedetty olevan tiamiinin puute. Tiamiinia tarvitaan solujen energia-aineenvaihdunnassa osana sitruunahappokiertoa. Vasikat ovat riippuvaisia ravinnosta saatavasta tiamiinista, kun taas aikuisella naudalla pötsin mikrobit tuottavat yleensä riittävän määrän tiamiinia. Pötsin mikrobit voivat kuitenkin tuottaa liikaa tiamiinia pilkkovaa tiaminaasia. Tiedetään myös, että rehun liian korkea rikkipitoisuus voi aiheuttaa PEM:lle tyypillisiä oireita ja muutoksia aivoissa. Rikin vaikutuksia PEM:in kehittymiseen on tutkittu erityisesti 2000-luvulla. Tutkimusten mukaan ravinnon korkea rikkipitoisuus ei kuitenkaan yksiselitteisesti aiheuta polioenkefalomalasiaa. PEM-potilaan tyypillisiä oireita ovat sokeus, syömättömyys ja ataksia. Hoitamattomana sairaus johtaa kuolemaan. PEM:n hoidosta ei ole tehty yhtään kliinistä tutkimusta, mutta kirjallisuuden suosittelema hoito on 10-20 mg/kg tiamiinia injektioina kolmesti päivässä vähintään kolmen päivän ajan. Osa potilaista, jotka ovat sairastuneet PEM:an liian korkean rehun rikkipitoisuuden takia, vastaa tiamiinihoitoon, mutta osalle eläimistä hoito ei ole tehokas. Sairauden ehkäisemisessä on tärkeää huolehtia, että vasikat saavat ravinnostaan riittävästi tiamiinia, ja että ravinnon rikkipitoisuus pysyy suositelluissa rajoissa. Tämä kirjallisuuskatsauksen perusteella voidaan todeta, että PEM:n patofysiologian osalta on vielä monia epäselviä asioita. PEM:n diagnosointiin ei myöskään ole käytettävissä yhtä aikaa sekä luotettavaa että kustannustehokasta diagnosointimenetelmää eläville eläimille. Kuolleelta eläimeltä sairauden diagnosointi on kuitenkin helpompaa. Kliinisen työn kannalta tärkeä johtopäätelmä on, että lääkkeiden hintojen vertailun perusteella Neuramin on PEM:n hoitoon paras ja kannattavin vaihtoehto Suomessa saatavilla olevista valmisteista.