Skip to main content
Login | Suomeksi | På svenska | In English

Browsing by Subject "utaretulehdus"

Sort by: Order: Results:

  • Giwa, Minna (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 1997)
    Tutkimuksessa selvitettiin Suomessa naudan utaretulehdusta aiheuttavan Staphylococcus aureus bakteerin faagiherkkyyttä nautaspesifisille faageille. Pyrittiin löytämään yksittäiset faagit sekä faagien yhdistelmät, jotka kykenivät hajottamaan mahdollisimman monta tutkituista bakteerikannoista. Lisäksi tutkittiin faagiparille yhteisten herkkien bakteerikantojen määrä. Tutkimus perustuu 364:än Staphylococcus aureus-bakteerikantaan, jotka oli eristetty maitonäytteistä Valion Länsi-Suomen aluelaboratorioissa. Bakteerikannat tutkittiin Staphylococcus aureus-bakteerin faagityypitysmenetelmällä, käytetyt faagikonsentraatioit olivat RTD ja 100 x RTD. Jokaisesta bakteerikannasta valmistettiin kaksi maljaa istuttamalla kyseinen bakteeri tasaisena mattona ravintoagarmaljan pinnalle. Toisen maljan pinnalle lisättiin tippa jokaista faagisuspensiota faagikonsentraatioilla RTD. Toinen malja käsiteltiin vastaavasti faagisuspensioilla, joiden konsentraatiot olivat 100 x RTD. Inkuboinnin jälkeen maljoilta tarkasteltiin faagien aiheuttamia bakteerikasvus ton hajotusreaktioita. Bakteerikanta määritettiin faagille herkäksi, jos faagi aiheutti vähintään miltei yhtenäisen hajotusreaktion tai voimakkaan epäselvän reaktion. Herkkien bakteerikantojen lukumäärä faagikonsentraatioilla RTD oli 109 (29.9 %) ja faagikonsentraatioilla 100 x RTD 279 (76.6 %). Bakteerikannat olivat herkimpiä faagiryhmän IV faageille 107, 102 ja 117 kummallakin faagikonsentraatiolla. Yhdistämälläfaagit 107, 102, 117, 116, 53, 29, 6 ja 42E faagikonsentrastioilla RTD saatiin hajotettua kaikki faagikonsentraatioille RTD herkät bakteerikannat. Faagikonsentraatioille 100 x RTD herkät bakteerikannat hajosivat vasta yhdistämällä kaikki faagit. Faagiparille yhteisten herkkien bakteerikantojen seurannassa selvisi, että saman faagiryhmän faagit hajottivat samoja bakteerikantoja. Suomessa on aiemminkin todettu naudan utaretulehdusta aiheuttavien Staphylococcus aureus-bakteerikantojen herkkyys faagiryhmän IV faageille. Yleisesti on myös havaittu kyseisen bakteerin eri bakteerikantojen jakautuminen ryhmiin faagiherkkyyden perusteella. Tutkielman kirjallisuusosassa käsitellään Staphylococcus aureus-bakteeria sen aiheuttamaa utaretulehdusta ja sen faagityypitystä. Lisäksi siinä käsitellään yleisesti bakteriofaageja sekä faagityypitystä.
  • Tölli, Heikki-Tapio (2021)
    Stafylokokit ovat yleisimmät utaretulehduksen aiheuttajat naudalla. Koagulaasipositiivinen Staphylococcus aureus on perinteisesti käsitelty erikseen ja koagulaasinegatiiviset stafylokokit (KNS) yhtenä ryhmänä. Utaretulehdusta aiheuttavia KNS-lajeja on useita ja ne eroavat toisistaan taudinaiheutuskyvyltään, epidemiologialtaan ja mikrobilääkeresistenssiltään. Mikrobilääkkeitä käytetään bakteeritulehduksien hoitamiseen. Bakteerien resistenssi mikrobilääkkeille on maailmanlaajuinen ongelma ja vaikeuttaa infektioiden hoitamista eläimillä ja ihmisillä. Stafylokokeilla yleisin mikrobilääkeresistenssi on beetalaktamaasin tuottoon perustuva penisilliiniresistenssi. Penisilliini on Suomessa yleisin eläinlääkintään myytävä mikrobilääke ja sitä suositellaan penisilliiniherkkien stafylokokkien aiheuttamien utaretulehduksien hoitamiseen. Stafylokokit ovat yleisiä taudinaiheuttajia myös ihmisillä. Lähikontaktissa stafylokokit voivat siirtyä nautojen ja ihmisten välillä. Metisilliiniresistentit stafylokokit, kuten MRSA (metisilliiniresistentti Staphylococcus aureus) ja MRSE (metisilliiniresistentti Staphylococcus epidermidis), voivat naudalla esiintyessään muodostaa uhan myös ihmisten terveydelle. Stafylokokkibakteerit voivat mahdollisesti toimia resistenssigeenien reservuaarina. Monet resistenssigeenit voivat siirtyä stafylokokeilla bakteerikannasta toiseen, stafylokokkilajista toiseen sekä myös stafylokokkien ja muiden bakteerisukujen välillä. Tähän lisensiaatintutkielmaan sisältyy kirjallisuuskatsaus ja tutkimusosuus. Kirjallisuuskatsauksessa perehdytään aiempiin tutkimuksiin utaretulehdusmaidosta eristettyjen stafylokokkien mikrobilääkeresistenssistä Suomessa ja maailmalla sekä penisilliiniresistenssin mekanismeihin ja penisilliiniresistenssin toteamiseen stafylokokki-isolaateilta. Tutkimusosuudessa tavoitteena oli selvittää Suomessa vuonna 2017 otetuista utaretulehdusmaitonäytteistä eristettyjen stafylokokkien mikrobilääkeresistenssi sekä KNS-isolaattien lajijakauma. Lisäksi tavoitteena oli tilastollisten analyysien avulla arvioida kaupallisella PCR-testillä (PathoProof™ Mastitis PCR Complete-16 Assay, Thermo Fisher Scientific, Waltham, Yhdysvallat) todetun blaZ-geenin sekä kiekkodiffuusiomenetelmällä todetun ilmiasullisen penisilliiniresistenssin välistä yhteyttä. Stafylokokkilajien tunnistamiseen käytettiin massaspektrometristä MALDI-TOF MS -menetelmää (Bruker Maldi Biotyper, Bruker Daltonics Scandinavia AB, Solna, Ruotsi). Mikrobilääkeherkkyys tutkittiin kiekkodiffuusiomenetelmällä. Tilastollisissa analyyseissä beetalaktamaasigeenin ja ilmiasullisen penisilliiniresistenssin yhteydestä käytettiin McNemarin-testiä ja Kappa-arvoa. Yleisimmät maitonäytteistä eristetyt KNS-lajit olivat S. epidermidis, Staphylococcus simulans, Staphylococcus haemolyticus ja Staphylococcus chromogenes. Yleisin mikrobilääkeresistenssi oli penisilliiniresistenssi. S. aureus -isolaateista noin 11 % ja KNS-isolaateista noin 30 % oli resistenttejä penisilliinille. S. aureus -isolaateilla penisilliiniresistenssiä esiintyi vähemmän ja KNS-isolaateilla lähes saman verran kuin aiemmissa tutkimuksissa Suomessa. KNS-lajien välillä oli suuria eroja penisilliiniresistenssin yleisyydessä. Eniten penisilliiniresistenttejä isolaatteja esiintyi S. epidermidis -lajissa. S. aureus -isolaateista 3 % ja KNS-isolaateista 10 % oli resistenttejä oksasilliinille. Kefoksitiiniresistenttejä isolaatteja esiintyi vähemmän kuin oksasilliiniresistenttejä isolaatteja. Resistenssi muita tutkittuja mikrobilääkkeitä kohtaan oli vähäistä. PCR-menetelmällä blaZ-geenin kantajiksi todettujen S. aureus- ja KNS-isolaattien lukumäärät erosivat tilastollisesti merkitsevästi kiekkodiffuusiomenetelmällä penisilliiniresistenteiksi todettujen isolaattien lukumäärästä. Negatiivisten tulosten yhtenevyys oli parempi kuin positiivisten. PCR-testissä blaZ-geenin kantajiksi todetuista S. aureus -isolaateista puolet ja KNS-isolaateista kolmasosa oli penisilliiniherkkiä kiekkodiffuusiomenetelmässä.
  • Koskenniemi, Heidi (2019)
    Maidontuotantotiloilla utaretulehdukset aiheuttavat merkittävää tuotannon laskua, lisäkustannuksia ja lisätyötä. Jalostamalla utareterveydeltään terveempiä nautoja voidaan vaikuttaa tuotannon kannattavuuden lisäksi eläinten hyvinvointiin sekä vähentää mikrobilääkkeiden käyttöä, hidastaen mikrobilääkeresistenssin kehittymistä. Tässä tutkielmassa on perehdytty naudan vetimen histologiseen rakenteeseen sekä sen mahdolliseen yhteyteen utaretulehdukseen. Vaikka makroskooppisen rakenteen yhteydestä utaretulehdukseen on saatu tuloksia, mikroskooppisen rakenteen yhteyttä utaretulehdukseen ei ole voitu vielä luotettavasti osoittaa. Tutkielmaan kuuluu tutkimusosa, joka on osa laajempaa vetimen morfologiaa käsittelevää tutkimusta. Tutkimusosiossa on arvioitu kuvankäsittelyohjelmistoon pohjautuvan menetelmän soveltuvuutta vetimen sisältämän kollageenisäikeiden ja elastisten säikeiden määrän arviointiin, sekä selvitetty säikeiden määrien yhteyttä utaretulehdukseen. Vetimen kollageenisäikeisiin ja elastisiin säikeisiin keskittynyttä tutkimusta ei ole aiemmin tehty, vaikka elastisten säikeiden osuutta vetimen sulkeutumiseen on pohdittu. Tutkimusosiossa tarkastellut vetimet on kerätty Heidi Vesterisen lisensiaattityötä varten vuonna 2009. Vetimistä valittiin terveystietojen perusteella 19 eläimen vetimet, eli 76 vedintä. Osa vetimistä jouduttiin hylkäämään näyteteknisistä syistä, jolloin kollageenisäikeiden tarkasteluun jäi 16 ja elastisten säikeiden tarkasteluun 13 vedintä, joiden naudoilla oli ollut utaretulehdus tai eläin oli teurastettu utaretulehduksen vuoksi. Terveiden eläinten vetimiä jäi tarkasteltavaksi kollageenisäikeiden osalta 46 ja elastisten säikeiden osalta 36 vedintä. Vetimistä valmistettiin histologiset leikkeet, joita mikroskopoitiin ja kuvattiin mikroskooppiin integroitavalla digikameralla. Kuvista määritettiin Image J -ohjelman avulla elastisten säikeiden ja kollageenisäikeiden prosentuaaliset osuudet ja verrattiin niitä nautojen utareterveystietoihin. Tutkimus antaa viitteitä siitä, että menetelmän avulla säikeiden määriä voidaan karkeasti vertailla eri näytteiden välillä, vaikka työssä käytettyä menetelmää ei voida käyttää kollageeni- tai elastisten säikeiden todellisen määrän mittaamiseen. Tutkimusosiossa ei havaittu yhteyttä kollageenisäikeiden tai elastisten säikeiden määrän ja utaretulehdusten välillä, mutta tulokset eivät ole täysin luotettavia menetelmässä havaittujen haasteiden sekä aineiston pienuuden vuoksi. Tutkimuksen yhteydessä tarkasteltiin elastisten säikeiden sekä kollageenisäikeiden sijoittumista kudoksessa. Elastisten säikeiden havaittiin kulkevan kudoksessa eri tavoin eri kohdissa sekä niiden määrien vaihtelevan. Elastisia säikeitä oli runsaasti vedinkanavan läheisyydessä, jossa ne kulkivat vedinkanavan suuntaisesti. Lihaskerroksessa elastiset säikeet kulkivat lihassyiden suuntaisesti ja säikeitä oli runsaasti. Lihaskerroksen ja ulkopinnan epiteelin välillä elastiset säikeet vaikuttivat kulkevan verkkomaisesti, myös viistosti. Kollageenisäikeet näyttivät olevan löyhemmässä lähellä epiteeliä vedinkanavan ja Fürstenbergin rosetin alueella kuin muualla kudoksessa. Havainnot elastisten säikeiden kulkusuunnista helpottavat jatkotutkimusten suunnittelua. Jatkotutkimuksissa voisi tarkastella myös lihassyiden sijoittumista kudoksessa ja selvittää lihassyiden sekä elastisten säikeiden osuutta vetimen sulkeutumisessa, esimerkiksi lihaskudoksen oksitosiinireseptorien esiintymisen avulla.
  • Vesterinen, Heidi (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2012)
    Utaretulehdukset aiheuttavat lypsykarjoissa suuria tappioita. Tulehdusten synnyssä vetimen rakenteella on merkitystä, sillä bakteerien pääasiallinen reitti utareen maitoa tuottavaan rauhaskudokseen kulkee vetimen kautta. Runsaasta tutkimuksesta huolimatta vielä ei olla päästy yhteisymmärrykseen utareterveyden kannalta parhaasta vedinrakenteesta, eikä vanhoilla menetelmillä pystytä tarkastelemaan kaikkien vetimen alueiden rakenteita riittävällä tarkkuudella. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli testata uutta menetelmää: tarkastella vedintä silikonivalosten ja kolmiulotteisen (3D) digitaalisen kuvantamisen avulla. Silikonivaloksiin perustuvia morfometrisia tutkimusmenetelmiä ei ole tiettävästi aiemmin käytetty minkään pehmytkudoksen jäljentämisessä. Tutkimushypoteesina oli, että mallinnusmenetelmä toistaa vetimen morfometrian tarkkuudella, jolla vetimen anatomisia ja morfometrisia piirteitä pystytään tunnistamaan ja määrittelemään aiempia tutkimuksia tarkemmin. Tutkimuksen aikana kerättiin teurastamoilta vedinnäytteitä yhteensä 92 lehmästä. Näistä 65 eläimen vetimet kuntoluokitettiin, vedinkanavan pituus mitattiin ja vetimen ulko- ja sisäpinnoilta tehtiin silikonivalokset. Sisäpinnan silikonivaloksista mitattiin Fürstenbergin rosetin halkaisija. Kuuden eläimen silikonivalokset skannattiin 3D-skannerilla. 3D-mallien avulla tarkasteltiin vedinten pinnan epätasaisuutta. Mittaustuloksia vertailtiin ei-parametrisin tilastollisin testein. Silikonivalokset ja 3D-mallit toistivat luotettavasti vetimen morfometrian. Yksittäisen eläimen vedinten todettiin olevan keskenään samankaltaisia vetimen kuntoluokituksen, vedinkanavan pituuden ja Fürstenbergin rosetin leveyden osalta. Tilastollisesti merkitsevää riippuvuutta ei löydetty kuntoluokituksen, vedinkanavan pituuden ja rosetin leveyden välille. Tulosten perusteella ne ovat siis itsenäisiä vedintä kuvaavia mittoja. 3D-mallista mitatun vetimen ulkopinnan epätasaisuuden todettiin olevan negatiivisesti riippuvainen vetimen kuntoluokituksesta. Menetelmää voidaan jatkossa hyödyntää laajemmin erilaisten pehmytkudosten tarkastelussa. Rosetin halkaisijassa ja morfometriassa todettiin tutkimuksessa yllättävän suuria vaihteluita (2–11 mm). Aiemmissa tutkimuksissa ei ole kuvattu Fürstenbergin rosetin morfologian vaihtelevan millään tavalla. Rosetin muodonvaihteluilla saattaa olla merkitystävedin- ja utareterveyden kannalta.
  • Mäkinen, Matilda (2021)
    Streptococcus uberis on yksi yleisimmistä nautojen kliinisiä ja piileviä utaretulehduksia aiheuttavista bakteereista niin Suomessa kuin maailmallakin. Viime vuosina S. uberis -utaretulehdusten paranemisennusteen on havaittu heikentyneen, minkä vuoksi kiinnostus sen mikrobilääkeherkkyyttä kohtaan on lisääntynyt. Tämän tutkielman tavoitteena on perehtyä kirjallisuuskatsauksessa S. uberikseen utaretulehdusten aiheuttajana, sekä sen mikrobilääkeherkkyyteen ja tutkimusosuudessa selvittää S. uberiksen mikrobilääkeherkkyyttä kuudelle mikrobilääkkeelle kiekkoherkkyysmenetelmällä. S. uberis on gram-positiivinen kokkibakteeri, joka aiheuttaa sekä kliinisiä että piileviä utaretulehduksia naudoilla. Sen esiintymiseen tiloilla vaikuttavat etenkin ympäristöolosuhteet ja lypsyhygienia. Tämän vuoksi S. uberiksen aiheuttamien utaretulehdusten välttämiseksi on tärkeää kiinnittää huomiota juuri näihin tekijöihin lehmien elinympäristössä. Vähentämällä utaretulehdusten määrää voidaan vähentää myös niiden hoitoon käytettävien mikrobilääkkeiden määrää ja siten pystytään laskemaan mikrobilääkeresistenttien bakteerikantojen valikoitumispainetta. Bakteerien mikrobilääkeresistenssi on vakava ongelma, joka on lisääntynyt viime vuosina. Resistenttien kantojen määrä lisääntyy, kun bakteereja altistetaan toistuvasti mikrobilääkkeille ja siten muodostetaan valintapainetta, jossa resistentit bakteerit selviävät ja herkät kuolevat. Tämän vuoksi mikrobilääkkeiden liiallista käyttöä tulisi välttää. S. uberiksella on tavattu mikrobilääkeresistenssiä penisilliinille, oksasilliinille, tetrasykliinille ja erytromysiinille. Mikrobilääkeresistenssiä koodaavat erilaiset geenit ja geeniyhdistelmät, joita voivat aiheuttaa spontaanit geenimutaatiot tai geneettisen materiaalin siirtyminen bakteerilta toiselle. Suomessa S. uberiksen aiheuttamaa utaretulehdusta on suositeltu hoidettavan bentsyylipenisilliinillä paikallishoitona. Erilaisia tutkimuksia erilaisten mikrobilääkehoitojen tehosta S. uberis -utaretulehdusta vastaan on tehty, samoin kuin mikrobilääkehoitojen yhdistämisestä muihin lääkehoitoihin. Näissä tutkimuksissa utareen sisäinen intramammaarihoito on todettu tehokkaimmaksi. Paranemisennusteen on havaittu kohoavan yhdistämällä intramammaarihoitoon tulehduskipulääkkeitä tai nostamalla mikrobilääkkeen annosta suositellusta. Tällä hetkellä penisilliini vaikuttaisi olevan tehokas hoitomuoto S. uberis -utaretulehdusta vastaan. Työn tutkimusosuudessa selvitettiin utaretulehdusmaitonäytteistä eristettyjen S. uberis -isolaattien mikrobilääkeherkkyyttä. Aineisto koostui 65 isolaatista, joista 41 oli eristetty Helsingin yliopiston Tuotantoeläinsairaalan alueella kerätyistä maitonäytteistä ja 24 Valio Oy:n laboratorioon lähetetyistä maitonäytteistä. Mikrobilääkeherkkyyttä tutkittiin G-penisilliinille, oksasilliinille, keftiofuurille, kefoksitiinille, enrofloksasilliinille, tetrasykliinille ja gentamisiinille kiekkoherkkyysmenetelmällä. Tutkituista S. uberis -isolaateista kaikki olivat herkkiä G-penisilliinille, mikä viittaisi siihen, että penisilliiniä voidaan pitää edelleen tehokkaana mikrobilääkkeenä S. uberis -utaretulehduksen hoidossa. Muista betalaktaameista S. uberis havaittiin herkäksi kefoksitiinille ja keftiofuurille, mutta 36,9 % isolaateista oli resistenttejä oksasilliinille. Kaikki tutkitut isolaatit todettiin herkiksi enrofloksasilliinille. Lisäksi isolaateista 26,2 % havaittiin resistenteiksi tetrasykliinille. Resistenssimäärät ovat hieman vähäisempiä kuin muualla Euroopassa havaitut. Streptokokit ovat luonnostaan resistenttejä gentamisiinille, mitä tämän tutkimuksen tulokset tukevat.
  • Pasma, Sanna (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2016)
    Utaretulehdus on lypsylehmien yleisin ja taloudellisesti merkittävin sairaus ympäri maailman. Utaretulehdusten tunnistaminen nopeasti ja luotettavasti on tärkeää, jotta lehmän hoito ei viivästy ja tarttuvien tautien leviäminen saadaan ehkäistyä ajoissa. Perinteistä bakteeriviljelyä on pidetty utaretulehdusbakteerien tunnistuksessa "gold standardina". Nyt sen rinnalle on noussut polymeraasiketjureaktiota hyödyntävä menetelmä, joka tunnistaa maitonäytteessä mahdollisesti olevien taudinaiheuttajien DNA:ta. PCR-menetelmällä on saatu lupaavia tuloksia utaretulehdusdiagnostiikassa. PCR-testillä voidaan tunnistaa utaretulehdusta aiheuttavien bakteerien DNA:ta suoraan maidosta ilman eri välivaiheita, kuten viljelyä. Testin tekemiseen laboratoriossa kuluu noin 4 tuntia ja tuloksen saa yleensä samana päivänä suoraan puhelimeen tekstiviestillä. Testiä voidaan hyödyntää myös seurantanäytteiden tutkimisessa ja niissä mahdollisesti piilevät tarttuvat utaretulehdusbakteerit saadaan kiinni ajoissa, ennen niiden leviämistä muuhun karjaan. PCR on herkkä tunnistamaan bakteerien DNA:ta, minkä vuoksi aseptiseen maitonäytteenottoon tulee kiinnittää erityisesti huomiota. PCR-tulosten tulkinta ei kuitenkaan ole helppoa ja menetelmään tulee tutustua ennen kuin sitä alkaa käyttää utaretulehdusdiagnostiikan apuvälineenä. PCR-menetelmän käyttö yhdessä lehmän taustatietojen ja kliinisen tilan kanssa antaa hyvät edellytykset utaretulehduksen tunnistukseen ja hoitoon. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään utaretulehdusta ja vertaillaan sen diagnostiikassa käytettävää viljelyä sekä PCR-menetelmää. Lisäksi siinä kerrotaan PCR-menetelmän perusperiaatteet sekä käydään läpi markkinoilla olevia utaretulehdusbakteerien tunnistuspaneeleja. Tutkimusosassa vertaillaan kahden eri laboratorion samoista maitonäytteistä saamia PCR-tuloksia. Tuloksia vertaillaan löytyneiden bakteerilajien määrän, positiivisten tulosten ja saatujen Ct-arvojen perusteella. Yleisimpien taudinaiheuttajien (Staphylococcus spp. ja Staphylococcus aureus) osalta vertailu on tehty erikseen. Näytteiden analysointiin käytettiin PathoProof™ Mastitis PCR Assay-sovellusta. Näytteitä oli yhteensä 294 ja ne tutkittiin Valio Oy:n sekä Thermo Fisher Scientific Oy:n laboratoriossa käyttäen samaa testipaneelia.
  • Hintukainen, Joanna (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2009)
    Utaretulehdus on lypsylehmillä yleisin ja taloudellisesti merkittävin sairaus. Sen aiheuttaa tavallisesti bakteeri-infektio. Perusmenetelmänä utaretulehduksen aiheuttajabakteerin eristämisessä ja tunnistamisessa on toistaiseksi ollut maitonäytteen viljely. Yli neljäsosassa viljellyistä näytteistä ei kuitenkaan havaita kasvua. Negatiiviset viljelytulokset ovat ongelmallisia ja turhauttavia sekä tuottajien, eläinlääkärien, että laboratorioiden kannalta. Aikaa ja rahaa kuluu hukkaan, työmäärä lisääntyy ja utaretulehdusten hoitojen sekä ennaltaehkäisyn suunnittelu vaikeutuu. Negatiivisia viljelytuloksia saadaan sekä subkliinisistä eli piilevistä utaretulehdustapauksista että kliinisistä utaretulehdustapauksista otetuista näytteistä. Subkliiniset utaretulehdukset todetaan jonkin tulehdusta kuvaavan testin avulla. Tällainen on esimerkiksi tilatasolla käytössä oleva, maidon solujen määrään perustuva, puhekielessä lettupannutestiksi kutsuttu California mastitis test (CMT) –testi. Kliinistä utaretulehdusta sairastavilla lehmillä on aina näkyviä oireita. Negatiivinen viljelytulos voi johtua useista tekijöistä. Maidossa on bakteereja tappavia ja niiden kasvua estäviä tekijöitä. Maitonäytteen käsittely ja säilytys sekä näytteeseen joutuneet antibiootti- tai kemikaalijäämät voivat estää bakteerien kasvua. Joillakin bakteereilla on tyypillisiä ominaisuuksia, joiden takia ne ovat ongelmallisia viljelyyn perustuvassa diagnostiikassa. Infektion spontaani paraneminen on yksi mahdollinen syy sille, että näytteestä ei enää kasva bakteereita. Tässä tutkimuksessa pyrittiin polymeraasiketjureaktioon (PCR) perustuvaa menetelmää käyttäen selvittämään, löytyykö kliinisistä utaretulehdustapauksista otetuista, mutta viljelyssä negatiivisista näytteistä utaretulehdusbakteerien DNA:ta ja jos, niin minkä bakteerien. Tutkittavia näytteitä oli 79. Käytetty menetelmä tunnistaa 11 bakteeria tai bakteeriryhmää, jotka ovat esiintymistä kartoittavien tutkimusten perusteella yleisimpiä utaretulehduksen aiheuttajia. Menetelmä tunnistaa myös stafylokokkien penisilliiniresistenssiä koodaavan β-laktamaasigeenin. Lähes puolesta tutkituista näytteistä löytyi tavallisimpien utaretulehdusbakteerien DNA:ta. Tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että PCR:ään perustuvalla diagnostiikalla saadaan taudinaiheuttaja selville myös useissa tapauksissa, joissa viljelytulos on negatiivinen. Tällä hetkellä näytteiden tutkiminen on PCR:llä kalliimpaa kuin viljelyllä. PCR-menetelmä voisi olla taloudellisesti kannattava ainakin sellaisissa tapauksissa, joissa on syytä epäillä bakteerien kasvun estyvän. Sitä voi suositella myös sellaisissa tapauksissa, joissa negatiivisen viljelytuloksen saaminen olisi erityisen turhauttavaa tai tieto aiheuttajabakteerista halutaan saada nopeasti.
  • Saastamoinen, Seija (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2009)
    Oksidatiivinen stressi on tila, jossa elimistön vapaiden radikaalien ja antioksidanttien suhde on epätasapainossa. Tämä voi johtua joko vapaiden radikaalien ylimäärästä tai antioksidanttien puutteesta. Vapailla radikaaleilla tarkoitetaan aineenvaihdunnassa muodostuvia hapen ja typen lajeja, jotka ovat herkästi uudelleen reagoivia. Antioksidantit ovat aineita, jotka viivyttävät, estävät tai poistavat vapaiden radikaalien aiheuttamia vaurioita. Eläinlääketieteessä tiedetään melko vähän oksidatiivisen stressin vaikutuksesta eläinten terveyteen ja hyvinvointiin. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena oli selvittää mitä antioksidantit ovat, ja mitkä ovat niiden vaikutusmekanismit. Työssä koottiin yhteen kotieläinten ravitsemuksessa eniten tutkittujen antioksidanttien terveys- ja laatuvaikutuksia. Lisäksi työssä selvitettiin antioksidanttien ja oksidatiivisen stressin tutkimusmenetelmiä lypsylehmillä ja lihasioilla. Tavoitteena oli arvioida uusimmissa antioksidanttitutkimuksissa käytettyjen merkkiaineiden, määritysmenetelmien ja koeasetelmien soveltuvuutta tuotantoeläimille. Oksidatiiviset vauriot kohdistuvat solussa rasvoihin, valkuaisaineisiin tai nukleiinihappoihin. Endogeenisiä antioksidantteja ovat katalaasi, superoksididismutaasi, sekä glutationi- ja tioreduksinjärjestelmään kuuluvat entsyymit. Ravinnosta saataviin antioksidantteihin kuuluvat E- ja C-vitamiini, A-vitamiinin esiasteena tunnettu β-karoteeni, sekä hivenaineet seleeni, kupari ja sinkki. E-vitamiini ja karotenoidit ovat rasvaliukoisia aineita, jotka suojaavat rasvojen hapettumiselta. C-vitamiini ja glutationi ovat vesiliukoisia aineita, jotka voivat suojata rasvojen, valkuaisaineiden ja nukleiinihappojen hapettumiselta. Antioksidantit toimivat yhteistyössä. Hivenaineet toimivat solunsisäisten antioksidanttisten entsyymien, kuten superoksidismutaasin ja glutationiperoksidaasin osana. Antioksidanttit toimivat yhteistyössä. E-vitamiinilla ja seleenillä on vaikutusta lypsylehmällä poikimisen tienoilla esiintyvien sairauksien, kuten utaretulehduksen, jälkeisten jäämisen ja kohtutulehdusten esiintyvyyteen. Antioksidantteja on tutkittu myös hedelmällisyyteen liittyvien fysiologisten toimintojen yhteydessä. Antioksidanteilla on vaikutuksia lihanlaatuun märehtijöillä ja sioilla. E-vitamiini- ja seleeninlisä vaikuttaa rasvojen härskiintymiseen, lihan väriin, vedensidontakykyyn, rasvahappokoostumukseen ja antioksidanttipitoisuuteen. Karotenoideilla on vaikutusta rasvakudoksen väriin. Antioksidanteilla on vaikutusta myös maidon rasvapitoisuuteen, rasvahappokoostumukseen ja maidon sisältämien antioksidanttien määrään. Antioksidanttien toimintaa voidaan määrittää mittaamalla suorasti tai epäsuorasti antioksidanttien määrää tai antioksidanttien puutteesta syntyneitä oksidatiivisia vaurioita. Antioksidanttien määrää voidaan mitata joko arvioimalla antioksidanttien kokonaiskapasiteettia tai mittaamalla yksittäisten antioksidanttien määrää nestekromatokrafialla. Nukleiinihappoihin kohdistuvia vaurioita voidaan mitata COMET-analyysillä. Aminohappojen hapettumista voidaan mitata arvioimalla kolorimetrillä karbonyyliryhmien määrää. Rasvojen hapettumista voidaan määrittää mittaamalla malondialdehydin tai isoprostaanien määrää. Tuotantoeläimiltä verestä ja lihaksesta määritettyjä merkkiaineita ovat esimerkiksi malondialdehydi, glutationi ja muut yksittäiset antioksidantit. Lypsylehmillä oksidatiivisen stressin ja antioksidanttien tutkimisessa eri merkkiaineiden ja määritysmenetelmien käyttö on vielä vakiintumatonta. Lihasioilla tehdyissä lihanlaatukokeissa tiobarbituraattihappoon perustuva malondialdehydin määritys on eniten käytetty menetelmä rasvojen hapettumisen mittaamiseen. Antioksidanttien tutkimusmenetelmäksi sopivat kliiniset koe-eläinkokeet, joissa koeasetelmana käytetään faktorikoetta.
  • Erkkilä, Suvi (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2007)
    Utaretulehdus eli mastiitti on yksi yleisimmistä tuotantoeläimiä hoitavan eläinlääkärin kohtaamista sairauksista. Eläinlääkärin tulisi hoitaa utaretulehdus maitonäytteen viljelytuloksen perusteella. Monet eläinlääkärit viljelevät näytteet ja suorittavat bakteeridiagnostiikan itse omalla vastaanotollaan, jolloin tulokset saadaan mahdollisimman nopeasti. Maitonäyteviljelyitä tehdään praktiikassa erityisesti viikonloppuisin, jolloin näytettä ei voi viljellä muualla. Eläinlääkäreiden valmiudet maitonäytteiden diagnostiikkaan vaihtelevat huomattavasti johtuen esimerkiksi vastaanoton varustelusta, henkilökohtaisesta kiinnostuksesta asiaan sekä praktiikan vilkkaudesta. Diagnostiikan laadussa on tämän vuoksi huomattavia poikkeamia. Diagnostiikan laatua ei kontrolloida tällä hetkellä mitenkään, eikä ole olemassa minimivaatimuksia bakteriologisen diagnostiikan tasolle. Laadunvarmistukseen ei praktiikkaolosuhteissa ei ole kiinnitetty juurikaan huomiota. Tässä tutkimuksessa pyrittiin selvittämään, miten laadukasta praktikkojen tekemä mastiittiviljely on heidän arkityössään käyttämillä menetelmillä. Tämänkaltaista tutkimusta ei ole tehty aiemmin Suomessa. Viitteitä ei löytynyt myöskään ulkomaisista julkaisuista. Tutkimuksen kulku oli samankaltainen kuin laboratorioille tehdyissä interkalibrointitutkimuksissa. Tutkimukseen osallistuville eläinlääkäreille lähetettiin neljä maitonäytettä, joihin oli istutettu yleisimpiä utaretulehdusbakteereja. Eläinlääkärit palauttivat viljelytulosten mukana kyselykaavakkeen omista viljelykäytännöistään sekä laadunvarmistukseen liittyvistä asioista. Yhteensä 30 eläinlääkäriä ilmoitti halukkuutensa osallistua ja heistä 28 lähetti vastauksensa. Vastaukset olivat hyvin eri tasoisia, osan päästessä lajitasolle ja osan pyrkiessä erottamaan esimerkiksi stafylokokit kolibakteereista. Myös käytetyissä menetelmissä oli runsaasti vaihtelua ja menetelmien valinta osin satunnaista. Laadunvarmistukseen ei kiinnitetty paljonkaan huomiota. Stafylokokit tunnistettiin parhaiten ja niiden osalta tulokset olivat hyvät. Kokonaisuudessaan tulokset olivat kohtalaisia. Praktiikassa tapahtuva bakteriologinen diagnostiikka kaipaa yhdenmukaistamista sekä ohjeistusta praktiikkaolosuhteisiin soveltuvasta laadunvarmistuksesta. Näin parannettaisiin tulosten luotettavuutta ja tuotettaisiin karjanomistajille tasavertaisia palveluita. Eläinlääkärin tulee kertoa karjanomistajalle, että praktiikassa tapahtuva viljely poikkeaa laadultaan laboratoriossa tehdystä, jotta karjanomistaja voi halutessaan toimittaa rinnakkaisnäytteen laboratorioon. Näytteen analysointi on aina subjektiivista, joten laboratorioidenkin tekemässä diagnostiikassa on tietty virhemarginaali. Äkillisissä, vakavissa utaretulehdustapauksissa praktikon itse suorittama maitonäytteen viljely voi olla eläimen hoidossa ratkaisevan tärkeä.
  • Pietilä, Katariina (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2014)
    Staphylococcus epidermidis kuuluu koagulaasinegatiivisten stafylokokkien (KNS) ryhmään ja on yksi naudan utaretulehduksesta yleisimmin eristetty KNS-laji. KNS:t ovat yleisiä utaretulehduksen aiheuttajia ja aiheuttavat yleensä kliinisesti lievän utaretulehduksen, joka nähdään lähinnä maidon solupitoisuuden nousuna. Maidon solupitoisuus vaikuttaa Suomessa suoraan maidon tuottajahintaan, jonka vuoksi jopa KNS:t voivat aiheuttaa ongelmia tiloilla. KNS-lajien välillä taudinaiheutuskyvyssä on havaittu eroavaisuuksia ja siksi onkin siirrytty tutkimaan yhä enemmän eri lajien ominaisuuksia. KNS:ien eri lajien taudinaiheutuskyvyn selvittäminen voi tulevaisuudessa tuoda lisää keinoja KNS-utaretulehduksen ennaltaehkäisemiseksi. S. epidermidiksen tekee kiinnostavaksi lajiksi sen kyky säilyä utareessa pitkiäkin aikoja ja aiheuttaa kroonisia infektioita. Lisäksi S. epidermidis kantaa usein perimässään lukuisia antibioottiresistenssiin johtavia geenejä, joiden on osoitettu siirtyvän bakteerilajien välillä. On myös viitteitä siitä, että S. epidermidis-infektion lähteenä saattavat toimia ihmiset, mikä on herättänyt huolen myös antibioottiresistenssin leviämisestä ihmisten ja eläinten välillä. S. epidermidis on yleinen ihmisten sairaalainfektioiden aiheuttaja. Kirjallisuuskatsauksessa on perehdytty S. epidermidiksen erityispiirteisiin taudinaiheuttajana naudan utaretulehduksessa ja erityisesti sen taudinaiheutusmekanismeihin eli virulenssitekijöihin. Kokeellisessa osassa selvitettiin ei-patogeenisena pidetyn S. epidermidis ATCC12228 -kannan taudinaiheutuskykyä naudan utaretulehduksessa tartutuskokeen avulla. ATCC12228-kantaa on käytetty useissa tutkimuksissa tautia aiheuttamattomana verrokkikantana ja sen taudinaiheutuskykyä on tutkittu lähinnä hiiri- ja rottakokeiden avulla. Eri kantojen genomien välisessä vertailussa ATCC12228-kannan perimässä on kuitenkin havaittu huomattavaa yhdenmukaisuutta erään ihmisille patogeenisen kannan kanssa. Tämän takia haluttiin tutkia onko kyseinen kanta oikeasti myös naudoilla tautia aiheuttamaton. Kokeessa käytettiin kahta lehmää, joiden utareneljänneksiin tartutettiin S. epidermidis ATCC12228. Tulehdusvastetta seurattiin kahden viikon ajan kirjaamalla ylös havainnot kliinisistä oireista sekä mittaamalla maidosta maitomäärää, entsyymiaktiivisuutta ja solupitoisuutta. Koejärjestelyt olivat samat kuin Simojoki ym. (2011) tekemässä tartutuskokeessa, jossa kahdeksalle lehmälle tartutettiin piilevästä utaretulehduksesta eristetty S. epidermidis PM221 -kanta. Kyseisen tartutuskokeen tuloksia verrattiin tämän kokeen tuloksiin saadaksemme paremman käsityksen ATCC12228-kannan taudinaiheutuskyvystä. ATCC12228-kanta aiheutti molemmille lehmille selvän tulehdusvasteen, joka ei kuitenkaan ollut yhtä voimakas kuin utaretulehduksesta eristetyllä PM221-kannalla. Näin ollen ATCC12228-kantaa ei voida pitää naudan utaretulehduksessa tautia aiheuttamattomana. ATCC12228- ja PM221-kannan genomien vertailu voisi tuoda lisää tietoa S. epidermidiksen taudinaiheutuskykyyn vaikuttavista tekijöistä.
  • Marttila, Jaakko (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 1991)
    Tämä syventävien opintojen tutkielma sisältää taustatietoja utaretulehduksen vastustamisesta ja tutkimusosan, jossa tutkittiin Helsingin yliopiston koetilan navetassa esiintyvän utaretulehdusongelman syitä ja tehtiin saneerausohjelma tilalle ja pantiin se alkuun. Tutkimusosassa aluksi esitetään navetassa tehtyjä tutkimuksia. Navetasta selvitettiin erikseen olosuhteet, utareterveystilanne, lypsykone ja lypsyrutiini. Olosuhteita huononsi eniten navetassa jatkuva remontti. Navettailman lämpötila, kosteus, valaistus ja ilmavirtaus olivat kunnossa. Lypsykoneessa ilmeni selviä vikoja, joista tiedotettiin tilan henkilökunnalle. Utareterveys oli huono, mikä todettiin NAGaasi- ja bakteriologisin kokein. Tilalle laadittiin hoito-ohjelma, johon osallistuivat tilanhoitohenkilökunta, alueen hoitava eläinlääkäri-, Lohjan maitolaboratorio ja VELL. Pääperiaatteena hoidoissa oli, että akuuteista mastiiteista otetaan maitonäytteet bakteerieristystä ja lääkeherkkyysmääritystä varten. Näin antibioottiterapia saadaan suunnattua mahdollisimman tehokkaana ja kapeakirjoisena juuri taudinaiheuttajaan. Tutkimuksen alussa pääasiallisin utaretulehduspatogeenioli S.aureus Puolen vuoden aikana ei onnistuttu parantamaan tilan utareterveyttä, mikä suureksi osaksi johtuu lypsykoneen jäljellä olevista vioista ja lypsyn virheistä. Tutkimusosan lopussa on esitetty jatko-ohjelma tilan utareterveyden parantamiseksi jatkossa.
  • Toivonen, Heli (2020)
    Utaretulehdus on suurin taloudellisten menetysten aiheuttaja lypsykarjatiloilla. Piileviä utaretulehduksia on jo pitkään hoidettu eri puolilla maailmaa umpihoidoilla umpeenpanon yhteydessä. Umpihoidon tavoitteena on vähentää maitorauhasessa jo olemassa olevien infektioiden määrää ja estää uusien infektioiden syntymistä ummessaolokaudella. Mikrobilääkeresistenssin lisääntymisen myötä myös umpihoidoissa käytettyjen mikrobilääkkeiden käyttöä on pyritty vähentämään. Yhtenä keinona on käytetty selektiivistä umpihoitoa, jossa hoidetaan vain diagnosoidut tai epäillyt tulehdusneljännekset tai -lehmät. Selektiivinen umpihoito on ollut Pohjoismaissa aina suositeltu hoitotapa, mutta muualla maailmassa tähän on alettu vasta pyrkiä. Tämän kirjallisuuskatsauksen tavoitteena oli selvittää, miten paljon utaretulehduksia esiintyy umpeenpanon yhteydessä ja myöhemmin umpikauden aikana. Lisäksi tavoitteena oli selvittää, mitkä ovat tyypillisimmät umpikauden aikana utareessa tulehduksia aiheuttavat patogeenit, ja miten erityisesti selektiivinen umpihoito ja vedintulpat kirjallisuuden mukaan vaikuttavat näiden patogeenien aiheuttamien tulehdusten paranemiseen ja ehkäisemiseen ummessaolokauden aikana. Utareessa tapahtuu ummessaolokauden aikana useita muutoksia, joista osa suojaa utaretta patogeeneilta. Utareen normaaleihin suojamekanismeihin kuuluu esimerkiksi laktoferriinipitoisuuden suureneminen umpikauden utareen eritteessä, mikä heikentää joidenkin patogeenien lisääntymismahdollisuuksia utareessa. Vedinkanavaan kehittyvä keratiinitulppa suojaa myös utareneljännestä ympäristöperäisiltä taudinaiheuttajilta, mutta korkeatuottoisilla lehmillä tulpan muodostuminen voi kestää pitkään tai se voi jopa jäädä kokonaan muodostumatta. Utaretulehduksen kehittymiseen ummessaolokaudella vaikuttavat useat eläimeen, patogeeniin ja ympäristöön liittyvät tekijät, kuten eläimen poikimakerta, maitotuotos umpeutushetkellä, vetimen kuntoon liittyvät tekijät, patogeenin tartunnallisuus ja ympäristön tartuntapaine. Utare on hyvin herkkä uusille infektioille ummessaolokauden alussa ja juuri ennen poikimista. Utaretulehduksia esiintyy tutkimusten mukaan hyvin vaihtelevasti umpeenmennessä ja myöhemmin ummessaolokaudella. Infektoituneiden neljännesten osuus umpeenmennessä vaihtelee kirjallisuuden mukaan noin 11-50 % välillä. Tyypillisiä umpeenmenevien neljännesten infektion aiheuttajia ovat piilevänä utaretulehduksena tavallisesti esiintyvät minor-patogeenit eli koagulaasinegatiiviset stafylokokit (KNS) ja korynebakteerit. Uusia infektioita umpikaudella aiheuttavat tyypillisesti ympäristöperäiset taudinaiheuttajat, kuten Streptococcus uberis ja koliformiset bakteerit. Uusien infektioiden osuus vaihtelee tutkimuksissa 3,9-20 % välillä. Hoitovaihtoehdot on järkevää harkita jokaisen mastiittipatogeenin kohdalla erikseen. Esimerkiksi KNS:ille on tyypillistä neljänneksen spontaani paraneminen ummessaolokauden aikana. Penisilliiniresistenttien Staphylococcus aureusten aiheuttamien infektioiden paranemisennuste on huono ja niiden hoitaminen kloksasilliinilla tai ensimmäisen polven kefalosporiineilla voi edistää metisilliiniresitenttien kantojen muodostumista. Umpihoidon valintaperusteet kannattaa laatia tilakohtaisesti osana lypsykarjatilan terveydenhuoltosuunnitelmaa. Selektiivistä umpihoitoa lehmille suunniteltaessa päätös hoidettavista lehmistä kannattaa perustaa tilakohtaisesti lehmän aiempaan utaretulehdushistoriaan, tuotosseurannan koelypsytietoihin, maidon neljänneskohtaiseen solulukuun ja bakteriologiseen maitonäytetutkimustulokseen.
  • Tuomela, Auli (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2017)
    Umpihoitoja käytetään lypsykarjalla umpeutuksen yhteydessä hoitamaan jo olemassa olevia utaretulehduksia sekä ehkäisemään uusia infektioita. Suomessa käytetään umpeutuksen yhteydessä pitkävaikutteisia mikrobilääkkeitä sisältävien valmisteiden lisäksi vedintulppavalmisteita, jotka mekaanisesti estävät mikrobien kulkeutumista utareeseen. Tämä tutkielma sisältää umpihoitoja ja niiden vaikutuksia käsittelevän kirjallisuuskatsauksen lisäksi tutkimuksen, jolla pyrittiin keräämään tietoa suomalaisten lypsykarjatilojen umpihoitokäytänteistä. Ennakko-oletuksena oli, että suurin osa suomalaisista lypsykarjatiloista käyttää mikrobilääkkeellistä umpihoitoa valikoiden vain tietyille lehmille, eli umpihoitokäytäntö on selektiivinen. Selektiivisessä umpihoitokäytännössä tavoitteena on hoitaa jo olemassa olevat utaretulehdukset. Umpihoitovalmisteet ovat kertahoitoina verrattaen vaivattomia ja edullisia, ja niiden hoitovasteet ovat hyvät. Kirjallisuuden perusteella umpihoidot pienentävät sekä kliinisen että piilevän utaretulehduksen riskiä umpikauden lisäksi myös seuraavalla lypsykaudella. Mikrobilääkkeiden käyttöön liittyy kuitenkin kasvava huoli lisääntyvästä mikrobilääkeresistenssistä, ja antibiootteja sisältävät umpihoidot voivatkin muodostaa merkittävän osan lypsykarjalla käytetyistä mikrobilääkkeistä. Tutkimusten perusteella kaikkien umpeutettavien lehmien hoito mikrobilääkkein ei ole taloudellisesti kannattavampaa kuin selektiivinen umpihoito. Maailmalla useassa maassa, joissa on rutiininomaisesti umpihoidettu lähes kaikki lehmät mikrobilääkkein, pyritäänkin siirtymään selektiiviseen umpihoitokäytäntöön. Suomalaisten lypsykarjojen umpihoitokäytänteisiin liittyvä tutkimus toteutettiin lypsykarjatilallisille suunnattuna kyselytutkimuksena, osana laajempaa umpeutuskäytänteisiin ja vedinsairauksiin liittyvää tutkimuskokonaisuutta. Kyselyyn saatiin 230 vastausta. Vastaajista 77 % kertoi tilan umpihoitokäytännön olevan selektiivinen. Heistä 72 % arvioi hoitavansa antibiootein korkeintaan neljäsosan lehmistä. Kriteerit, joilla selektiivistä umpihoitoa käyttävät vastaajat kertoivat valitsevansa mikrobilääkkein hoidettavat lehmät, olivat pääosin linjassa Helsingin Yliopiston tuotantoeläinsairaalan suositusten kanssa. Vastaajista 6 % kertoi, ettei tilalla käytetä mikrobilääkkeellistä umpihoitoa lainkaan. He perustelivat käytäntöään sillä, ettei umpihoidoille ole nähty tarvetta, tai umpihoidoista ei ole havaittu olevan etua. Vastaajista 17 % taas kertoi hoitavansa kaikki umpeutettavat lehmät mikrobilääkkein. Verrattaessa umpihoitokäytäntöjä tilojen perustietoihin, vaikuttaa siltä että mikrobilääkkeellisiä umpihoitoja käytetään enemmän isoissa kuin pienissä karjoissa. Vedintulppavalmisteita kertoi käyttävänsä 36 % kyselyyn vastanneista tilallisista. Heistä 43 % kertoi käyttävänsä vedintulppavalmisteita kaikille lehmille. Kirjallisuuden perusteella vedintulppavalmisteiden teho utaretulehdusten ennaltaehkäisyssä on selkeä, ilman huolta mikrobilääkeresistenssin lisääntymisestä. Umpihoidot ovat merkittävä osa lypsykarjatilan utareterveyden hallintaa. Tilan olosuhteet ja utareterveystilanteen tunteva eläinlääkäri on tärkeässä roolissa vaikuttamassa tilalla käytössä olevaan umpihoitokäytäntöön. Parhaimmillaan tilallisten ja eläinlääkärin välisenä yhteistyönä pystytään sopimaan kullekin tilalle sopivimmat kriteerit eri tyyppisten umpihoitojen käytölle.
  • Kuusisto, Minna; Teikari, Sirpa (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 1990)
    Lehmät ovat ummessa 1-2 kuukautta ennen poikimista. Ummessaolon alkuvaiheessa utare on herkkä tulehduksille, samoin ennen poikimista. Ummessaolevan utareen erite sisältää antibakteerisia tekijöitä, jotka estävät lähinnä gramnegatiivisten bakteerien kasvua. Umpeenpanohoidolla pyritään parantamaan utareinfektioita ja ehkäisemään uusien syntyä. Umpeenpanohoito kehitettiin varsinaisesti 1960-luvulla. Valmisteet persistoivat utareessa useita viikkoja. Umpeenpanohoidolla pystyttiin vähentämään utaretulehdusten määrää, mutta pitkällä aikavälillä tulokset eivät ole olleet pelkästään positiivisia. Umpeenpanohoitoa pidetään edelleen tehokkaana olemassaolevien infektioiden hoidossa, mutta terveiden lehmien hoitoa ei suositella. Tutkimus jakaantui kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa seurattiin lehmiä, joiden neljännesmaitonäytteet olit utkittu umpeenpantaessa 3-5 peräkkäisenä vuotena. Aineisto koostui 76 lehmästä, jotka kaikki oli tutkittu kolmena vuotena, 46 neljänä ja 20 viitenä vuotena. Tutkimuksen mukaan tulehdusten määrä lisääntyi joka vuosi. Neljännekset, joissa oli aiemmin ollut tulehdus, olivat herkempiä sairastumaan. Tutkimuskarjoissa harjoitettiin selektiivistä umpeenpanoterapiaa. Toisessa osassa oli mukana 51 lehmää. Lehmien maitonäytteet tutkittiin umpeenpantaessa sekä noin kymmenen päivää poikimisen jälkeen. Umpeenpanohoidolla saatiin paranemaan 91 % umpeenpantaessa olemassaolevista infektioista. Uusia infektioita syntyi ummessaoloaikana 12 %:in neljänneksistä.
  • Isokallio, Pauliina (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2015)
    Utaretulehdus on lypsylehmien yleisin sairaus. Utaretulehdus aiheuttaa merkittäviä taloudellisia menetyksiä tuottajille hoitokustannuksien, menetetyn maidon, lisätyön ja lehmien poistojen johdosta, minkä vuoksi utaretulehduksen toteaminen mahdollisemman aikaisin ja taudinaiheuttajan diagnosoiminen ovat tärkeitä oikean hoidon valitsemisen kannalta. Utaretulehduksen aiheuttamia muutoksia maidossa tai oireita voidaan käyttää apuna utaretulehduksen toteamisessa, mutta maitonäytteen bakteriologinen tutkimus on aina välttämätön taudinaiheuttajan diagnosoimiseksi. Kaikkia utaretulehdusta aiheuttavia taudinaiheuttajia voi olla maitonäytteessä kontaminaation seurauksena, mikä tekee useita lajeja sisältävän maitonäytteen tuloksen tulkinnan mahdottomaksi. Mahdollisen kontaminaation vuoksi bakteriologisen tuloksen tulee vastata oirekuvaa ja hoitopäätöstä ei tule tehdä pelkän bakteriologisen tuloksen perusteella. Tuloksen luotettavuutta voidaan parantaa mahdollisimman aseptisella näytteenotolla sekä näytteen asianmukaisella käsittelyllä ja säilytyksellä. Kontaminoitunutta näytettä ei pidä tulkita, vaan tulee ottaa uusi maitonäyte. Tämä viivästyttää hoidon aloittamista ja tuo lisäkuluja omistajalle. Kirjallisuuskatsauksessa perehdytään utaretulehduksen toteamiseen, maitonäytteenottoon ja bakteriologisiin tutkimuksiin. Kokeellisessa osassa tutkittiin perinteisellä aseptisella menetelmällä ja maitokanyylin kautta otetuiden näytteiden bakteriologisten tulosten eroja sekä eri raja-arvojen vaikutusta real-time PCR-menetelmän tuloksiin (PathoProof Mastitis Assay 16-Kit, Thermo Fisher Scientific Ltd). Oletuksena oli, että maitonäytteessä esiintyisi kanyylillä otettaessa vähemmän lajeja näytettä kohden kuin perinteisellä näytteenottomenetelmällä. Molemmat näytteet otettiin samoista neljänneksistä ja kumpiakin näytteitä otettiin 226 kappaletta. Kanyylilla otettaessa lajien lukumäärä näytteessä oli merkitsevästi pienempi kuin perinteisellä näytteenotolla. Negatiivisten näytteiden määrä lisääntyi ja kontaminoituneiden näytteiden määrä väheni kanyylinäytteissä perinteiseen näytteenottoon verrattuna. Mitä suurempaa raja-arvoa käytettiin, sitä enemmän todettiin kontaminoituneita maitonäytteitä ja vähemmän negatiivisia tuloksia. C. bovis ja Staphylococcus spp. olivat tutkimuksessa yleisimmin havaitut lajit. Staphylococcus spp. oli kontaminoituneissa näytteissä useimmin havaittu laji. Myös hiivaa ja C. bovista havaittiin usein kontaminoituneissa näytteissä. Maitokanyyli vaikuttaa lupaavalta menetelmältä maitonäytteiden kontaminaation vähentämiseksi, mutta kanyylin käyttö on invasiivista ja kanyylilla voidaan aiheuttaa vaurioita vetimeen. Tämän vuoksi kanyylin käyttö on lehmän kannalta perinteistä näytteenottoa huonompi vaihtoehto. Kanyylimenetelmästä ja sen aiheuttamista haitoista tarvitaan kuitenkin lisää tutkimuksia ennen kuin menetelmää voisi suositella perinteisen maitonäytteenoton sijasta.
  • Hytönen, Iina (2019)
    Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoitus on tarkastella altistavia tekijöitä utaretulehdukselle umpiaikana ja seuraavalla lypsykaudella, sekä löytää management-suosituksia, joilla kyseisen ajan utaretulehdusriskiä voidaan vähentää. Utaretulehdus on lypsylehmän merkittävin tuotannollinen sairaus. Edellisestä laktaatiosta persistoivilla utaretulehduksilla, sekä ummessaoloaikana hankituilla uusilla infektioilla, on suuri rooli seuraavan lypsykauden utareterveyteen. Siksi onkin tärkeää ymmärtää ummessaoloaikana esiintyvien utaretulehduksien epidemiologiaa ja utareen infektoitumiselle altistavia tekijöitä. Utareterveyden kannalta ummessaoloajan tavoite onkin sekä parantaa olemassa olevat tulehdukset että estää uudelleen infektoituminen. Umpiaikana käytetään pitkävaikutteisia intramammaariantibiootteja edellisessä laktaatiossa esiintyneiden utaretulehduksien hoitoon ja uusien infektioiden ehkäisyyn. Tuotantoeläinten antibioottien käyttöä tulisi nykyisestä antibioottiresistenssitilanteesta johtuen vähentää, joten on tärkeää ymmärtää, kuinka uusien utaretulehduksien syntymistä voi ehkäistä ilman lääkkeitä. Nykyiset umpeutussuositukset pohjautuvat pitkälti tutkimuksiin, joiden lehmät olivat huomattavasti matalatuottoisempia kuin tänä päivänä. Suositukset eivät siis välttämättä enää päde 2000-luvun lypsylehmälle. Maidon korkea somaattinen soluluku, utaretulehdus edellisessä laktaatiossa, ja korkea poikimakerta altistavat utaretulehdukselle ummessaoloaikana ja poikimisen jälkeen. Vaurioituneet vetimenpäät ja keratiinitulpattomat avoimet vedinkanavat altistavat neljännestä utaretulehdukselle ummessaoloaikana ja seuraavalla lypsykaudella. Korkean maidontuotoksen on puolestaan havaittu hidastavan keratiinitulpan muodostumista vedinkanavaan. Myös korkea kuntoluokka sekä pitkä maidossaoloaika edellisessä laktaatiossa voivat altistaa utaretulehdukselle seuraavalla lypsykaudella. Umpikauden konventionaalinen pituus on 6-8 viikkoa, koska lyhyempi tai väliinjätetty umpikausi laskee tuotosta seuraavassa laktaatiossa. Lyhyempään umpikauteen on kuitenkin ollut kiinnostusta, koska sen on ajateltu tuovan lisätuloja loppulypsykauden pidentyessä, sekä sallivan paremman energiatasapainon lehmälle poikimisen jälkeen. Umpikauden pituuden vaihtelun ei ole havaittu vaikuttavan merkittävästi utareterveyteen, joskin alue vaatii lisää tutkimuksia. Umpeenpanohetken korkean maidontuotoksen on havaittu altistavan utaretulehdukselle umpeenpanon jälkeen ja lisäävän riskiä maidonvaluttamiseen. Maidontuotosta voidaan laskea ennen umpeenpanoa asteittaisella lypsynlopettamisella sekä ruokinnan rajoittamisella. Lypsyn äkillinen lopettaminen umpeutettaessa lehmiä on yleinen käytäntö maailmalla, mutta siitä aiheutuu kipua ja epämukavuutta nykyajan korkeatuottoisille lehmille. Ruokinnan rajoittamisessa tulee kiinnittää huomiota siihen, että lehmille tarjotaan riittävästi rehua ja ravintoaineita, jotta niiden hyvinvointi ei vaaraudu umpeutuksen aikana. Umpeutuksen yhteydessä annosteltavien umpituubien laitossa osittainen insertio vähentää utaretulehdusriskiä ummessaoloaikana ja seuraavalla lypsykaudella. Ummessaoloaikana lehmien ruokintaan ja elinolosuhteisiin tulee kiinnittää huomiota. Umpilehmien kuntoluokkia tulee tarkkailla rutiinisti, koska ylikuntoutuneiden lehmien utareterveyttä vaarantaa ketoosin ja poikimahalvauksen lisääntynyt esiintyvyys. Umpiosasto tulee sijoittaa siten, että päivittäinen panostus lehmien utareiden tarkkailuun ja olosuhteiden puhtaanapitoon on helppoa. Poikimakarsinan puhtaus ja siivoaminen jokaisen poikimisen jälkeen vähentää utaretulehduksen esiintyvyyttä seuraavalla lypsykaudella.
  • Pirinen, Anu (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2008)
    Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, pystytäänkö ja missä tulehduksen vaiheessa, utaretulehdus havaitsemaan lämpökameran avulla. Tutkimus oli pilottitutkimus. Kuudelle lypsylehmälle aiheutettiin endotoksiinimastiitti indusoimalla Echerichia colin endotoksiinia vasempaan etuneljännekseen. Maidosta määritettiin somaattisten solujen kokonaismäärä (SCC), maidon sähkönjohtokyky (EC), N-asetyyli-β-D-glukosaminidaasi (NAG) -aktiivisuus ja seerumin amyloidi A (SAA)-pitoisuus. Maidon muutoksia arvioitiin silmämääräisesti. Yleis- ja paikallisoireet luokiteltiin vakavuuden mukaan. Koe- ja verrokkineljännestä kuvattiin lämpökameralla, jonka antamia utareen pintalämpötiloja verrattiin edellä mainittuihin muuttujiin. Utaretulehdus havaittiin ensimmäisenä lehmien käyttäytymisestä. Lehmät potkivat utarettaan ja olivat levottomia jo tunnin kuluttua endotoksiini-infuusiosta. Kahden tunnin kuluttua havaittiin yleisoireet (kuume, apaattisuus), paikallisoireet (utareen turvotus, kuumotus, kipu) ja maidon koostumuksen muutokset. Neljän tunnin kuluttua maidon solupitoisuus ja EC kohosivat ja myös utareen pintalämpötila nousi. NAGaasiaktiivisuus ja SAA-pitoisuus alkoivat kohota kahdeksan tunnin kuluttua induktiosta. Oireet ja tulehduksen kuvaajien muutokset maidossa vastasivat aiemmissa endotoksiinimallia käyttäneissä tutkimuksissa todettuja oireita ja muutoksia. Koe- ja verrokkineljännesten utareen pintalämpötilojen ja rektaalilämmön välillä todettiin voimakas positiivinen korrelaatio eli lämpökamera mittasi lehmien yleislämpötilaa. NAGaasi-aktiivisuuden, EC:n ja solupitoisuuden nousu tapahtui samanaikaisesti lämpökamerakuvien mittaamien lämpötilojen kanssa, mutta maitomuutokset ja utareen paikallisoireet ilmenivät jo ennen mitattua utareen lämpötilan muutosta ja niiden palautuminen oli huomattavasti hitaampaa. Tämän tutkimuksen perusteella lämpökamera ei sovellu ainoaksi utaretulehduksen havaitsemiskeinoksi. Lämpökamera voisi kuitenkin sopia minkä tahansa kuumeisen sairauden, mukaan lukien kuumeisen utaretulehduksen, havaitsemiseen. Se mittasi tarkasti lehmän yleislämpötilan muutosta utareen pinnasta, mutta sen avulla ei pystytty havaitsemaan tulehdusprosessia utareessa ennen kuumeen nousua tai kuumeen laskemisen jälkeen.
  • Torppa, Juha (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2014)
    Utaretulehdus on yksi lypsykarjan yleisimmistä ja taloudellisesti merkittävimmistä sairauksista sekä yleisin syy mikrobilääkkeiden käyttöön lehmillä. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoitus on selvittää taudinaiheuttajakohtaisesti, millaisia paranemisennusteita utaretulehdukselle on raportoitu mikrobilääkehoidoilla ja ilman hoitoa. Näiden tietojen perusteella pohditaan hoidon kannattavuutta sekä suomalaisten utaretulehduksen hoitosuositusten taustalla olevan näytön tasoa ja mahdollisia muutostarpeita. Piilevässä Gram-positiivisten bakteerien aiheuttamassa utaretulehduksessa mikrobilääkehoito parantaa bakteriologisen paranemisen ennustetta kaikkien tavallisimpien taudinaiheuttajien osalta lukuun ottamatta penisilliiniresistenttiä Staphylococcus aureusta. S. aureus -utaretulehduksen bakteriologisen paranemisen ennuste mikrobilääkehoidolla on useimmissa aineistoissa ollut noin 30–60 %, mutta tätä parempia ennusteita voidaan saavuttaa jos hoidettavaksi valikoidaan ainoastaan penisilliiniherkät tai muuten keskimääräistä paremmin hoitoon vastaavat tapaukset. Hoidon pidentäminen ja yhdistelmähoidon käyttäminen pelkän paikallis- tai yleishoidon sijaan parantaa ennustetta. Streptococcus agalactiaen, Streptococcus dysgalactiaen ja koagulaasinegatiivisten stafylokokkien (KNS) aiheuttamassa utaretulehduksessa bakteriologisen paranemisen ennuste lyhyellä mikrobilääkehoidolla on hyvä, noin 60–100 %, eikä yleishoidolla näissä tapauksissa saavuteta etua paikallishoitoon verrattuna. KNS-utaretulehduksessa noin puolet tapauksista paranee ilman hoitoakin. Ympäristöperäisten streptokokkien aiheuttamassa utaretulehduksessa spontaaniparanemisen ennuste näyttäisi olevan hieman KNS-utaretulehdusta huonompi, kun taas S. agalactiaen ja S. aureuksen aiheuttamassa utaretulehduksessa ennuste ilman hoitoa on erittäin huono. Streptococcus uberiksen aiheuttama utaretulehdus näyttää vastaavan mikrobilääkehoitoon jonkin verran S. dysgalactiae -utaretulehdusta huonommin. Vaikka mikrobilääkehoidon vaikutuksesta Gram-positiivisten bakteerien aiheuttaman piilevän utaretulehduksen paranemiseen on varsin vahvaa näyttöä, on hoidon taloudellinen kannattavuus S. agalactiaen aiheuttamia tapauksia lukuun ottamatta edelleen epäselvää. Kliinisessä Gram-positiivisten bakteerien aiheuttamassa utaretulehduksessa mikrobilääkehoitoa pidetään keskeisenä osana karjan utareterveyden hallintaa ja lisäksi eläinsuojelullisesti tärkeänä. Mikrobilääkehoidon tehoa ei kuitenkaan ole juuri verrattu hoitamattomiin kontrolleihin. Gram-negatiivisten bakteerien aiheuttamasta kliinisestä utaretulehduksesta kontrolloituja tutkimuksia on tehty hieman enemmän, ja mikrobilääkehoidon hyödyllisyys on havaittu piilevien tapausten lisäksi kyseenalaiseksi myös kliinisissä tapauksissa. E. coli -utaretulehduksen paranemisennuste on useimmiten hyvä ilman hoitoakin, kun taas Klebsiella-utaretulehdus näyttää paranevan huonosti hoidosta huolimatta. Vakavissa E. coli ja Klebsiella-utaretulehduksissa mikrobilääkehoidolla saattaa kuitenkin olla kuolleisuutta vähentävä vaikutus. Nykyisin käytössä olevat suomalaiset suositukset utaretulehduksen hoidosta lypsykaudella eivät tämän kirjallisuuskatsauksen perusteella vaadi korjauksia, mutta suositusten noudattamisessa olisi parannettavaa erityisesti mikrobilääkkeen antotavan osalta. Vaikka vertailevia tutkimuksia hoitosuosituksissa esitetyttyjen mikrobilääkeaineiden ja hoitotapojen tehosta muihin mahdollisiin hoitoihin verrattuna on vain vähän, vaikuttavat suositukset olemassa olevan tiedon valossa parhaiten perustelluilta vaihtoehdoilta. Lisää tutkimuksia kuitenkin tarvitaan useimpien taudinaiheuttajien osalta hoidon kannattavuuden ja optimaalisen hoitotavan selvittämiseksi.
  • Ceder, Lotta (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2009)
    Ympäristöperäisten patogeenien merkitys utaretulehdusten aiheuttajana saattaa olla kasvamassa, kun navetat ovat muuttumassa pienistä parsinavetoista kohti suuria pihattoja. Tämän tutkimuksen kokeellisessa osassa selvitettiin navettatyypin ja karjakoon vaikutusta utaretulehduspatogeenien esiintyvyyteen Helsingin yliopiston tuotantoeläinsairaalan praktiikka-alueella vuosina 2002-2005. Oletuksena oli, että pihatoissa esiintyy enemmän ympäristöperäisiä patogeeneja ja parsinavetoissa enemmän tartunnallisia patogeeneja. Vastaavaa tutkimusta ei ole aiemmin tehty Suomessa. Aineistona käytettiin Helsingin yliopiston tuotantoeläinsairaalan laboratoriossa tutkittujen maitonäytteiden viljelytuloksia kolmen vuoden ajalta. Tarkasteluajanjaksona olivat vuodet 2002 - 2005. Aineisto koostui 4278 näytteestä, jotka tulivat 60 eri tilalta. Tiloista 13 oli pihattoja ja 47 parsinavetoita. Pieniä tiloja oli 11 kpl, keskisuuria 32 kpl ja isoja tiloja 17 kpl. Maitonäytteistä eristetyistä bakteeriryhmistä suurin oli koagulaasi-negatiiviset stafylokokit (KNS) (20,1 %). Seuraavaksi yleisin oli Staphylococcus. aureus (12,5 %) ja Streptococcus uberis (12,0 %). Ei kasvua -näytteitä oli 25,5 % ja sekakasvua 5,1 % kaikista näytteistä. Navettatyypillä ei todettu olevan tilastollisesti merkitsevää vaikutusta utaretulehduspatogeenien esiintyvyyteen. Karjakoko sen sijaan vaikutti tartunnallisten patogeenien esiintyvyyteen sekä ryhmänä että erikseen S. aureuksen esiintyvyyteen siten, että suuremmissa karjoissa esiintyi vähemmän tartunnallista utaretulehdusta. Karjakoolla oli myös vaikutusta taudinaiheutuskyvyltään vähäisempien patogeenien (KNS, korynebakteerit) esiintyvyyteen. Suurissa karjoissa todettiin näiden patogeenien aiheuttamia utaretulehduksia enemmän kuin pienissä. Ympäristöperäisiä bakteereita esiintyi tartunnallisia enemmän sekä pihatoissa että parsinavetoissa. Tästä voidaan päätellä, että parsien siisteyteen ja etenkin kuvituksen riittävyyteen tulee kiinnittää enemmän huomiota myös parsinavetoissa. Kirjallisuuskatsauksessa käsiteltiin utaretulehdusta ja sen esiintyvyyteen vaikuttavia tekijöitä. Utaretulehdus on taloudellisesti merkittävin lypsylehmän sairaus. Utaretulehdusta aiheuttavat patogeenit voidaan jakaa tartunnallisiin ja ympäristöperäisiin patogeeneihin leviämistapojensa perusteella. Tartunnallisten bakteerien hallinnassa tärkeintä on tartuntareittien katkaiseminen lypsyn aikana. Ympäristöperäisten utaretulehdusten ennaltaehkäisyssä pyritään vähentämään vedinten päiden altistumista patogeeneille lypsyjen välillä huolehtimalla lehmien elinympäristön puhtaudesta ja kuivuudesta.
  • Virtanen, Hanna (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 1991)
    Tämä syventävien opintojen tutkielma sisältää kirjallisuuskatsauksen ja tutkimusosan. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään vedinkanavan rakennetta ja merkitystä puolustusmekanismin osana, riskitekijöitä vedinkanavainfektion ja mastiitin syntymiselle ja infektion ennaltaehkäisyä, vedinkanavainfektiota, S.aureus-mastiittia ja koagulaasinegatiivisten bakteerien aiheuttamaa mastiittia. Tarkoituksena oli selvittää, altistaako kokeellisesti aiheutettu vedinkanavan vaurio vedintä infektiolle, kun ihoa kontaminoidaan stafylokokeilla. Toisena tarkoituksena oli seurata mahdollisen mastiitin kehittymistä. Tutkittavana oli S.aureus ja kaksi koagulaasinegatiivista bakteerikantaa, S.hyicus ja S. epidermidis. Raaputettuihin vetimiin syntyi useammin vedinkanavainfektio ja infektio oli voimakkaampi kuin kontrollineljänneksissä. S.aureus aiheutti voimakkaimman vedinkanavan infektion. 11/15 raaputetuista neljänneksistä infektoitui kun taas kontrollineljänneksistä ei yksikään infektoitunut. Kliinisen mastiitin sai aikaan S.aureus 4/5 koelehmästä ja S.hyicus 2/5 koelehmästä. S.epidermidis aiheutti vain subkliinistä mastiittia.