Browsing by discipline "Production Animal Medicine"

Tutkimuksen kokeellisessa osuudessa tutkittiin mahahaavaumamuutosten esiintymistä häntäpurruilla ja tervehäntäisillä sioilla. Tarkoituksena oli selvittää esiintyykö häntäpurruilla sioilla enemmän tai asteikoltaan vakavampia muutoksia mahalaukun ruokatorviosassa tervehäntäisiin kontrollisikoihin verrattuna. Tämän lisäksi tutkittiin häntäpurtujen ja tervehäntäisten sikojen lisämunuaisten kuori- ja ydinkerrosten pinta-alojen suhdelukujen eroavaisuuksia. Tavoitteena oli selvittää onko häntäpurtujen sikojen kuori- ja ydinkerrosten suhdeluku kohonnut stressin seurauksena. Tutkimuksessa arvioitiin 13 sian histologiset mahalaukkunäytteet, näistä 4 oli häntäpurtua ja 9 tervehäntäistä sikaa. Lisämunuaisten kuori- ja ydinkerrosten suhdeluvut määritettiin histologisista leikkeistä 20 sialta, näistä 10 oli häntäpurtua ja 10 tervehäntäistä sikaa. Tuloksista kävi ilmi, että suurimmalla osalla sioista oli mahahaavaumaan viittaavia muutoksia mahalaukun ruokatorviosassa. Muutoksia oli sekä häntäpurruilla että tervehäntäisillä sioilla. Lisämunuaisten kuori- ja ydinkerrosten pinta-alojen suhdeluvuissa ei ollut tilastollisesti merkitsevää eroa häntäpurtujen ja tervehäntäisten sikojen välillä. Tuloksista voidaan päätellä, että tilalla vallitsevat olosuhdetekijät ovat todennäköisesti syynä siihen, että mahalaukkumuutoksia esiintyi yleisesti. Tämän tutkimuksen perusteella ei pystytty osoittamaan, että häntäpurruilla sioilla esiintyisi enemmän tai asteikoltaan vakavampia mahahaavaumamuutoksia tai merkittävää eroavaisuutta lisämunuaisten kuori – ja ydinkerrosten pinta-alojen suhdeluvuissa kontrollisikoihin verrattuna. Tutkimuksen kirjallisuuskatsauksessa tarkasteltiin sian mahahaavauman syntymistä, syitä sairastumiselle, seurauksia, oireita, hoitoa ja ennaltaehkäisyä. Nykyisen tietämyksen perusteella sian mahahaavauma on monisyinen ongelma. Tärkeimmät mahahaavaumalle altistavat tekijät ovat ruokinta- ja olosuhdeongelmat sekä erilaiset stressitekijät. Mahahaavaumaan ei ole olemassa tehokasta hoitoa, jolloin tärkeimmäksi hoitokeinoksi nousee sairauden ennaltaehkäiseminen.

Sorkkavälin ajotulehdus on suomalaisilla lypsykarjatiloilla viime vuosina yleistynyt tarttuva sorkkasairaus. Se aiheuttaa merkittäviä taloudellisia tappioita tuottajalle ja vaikuttaa merkittävästi eläinten hyvinvointiin. Sorkkavälin ajotulehdus aiheuttaa lehmälle sorkkavälin ihon kuolioisen tulehduksen, jonka oireita ovat kuume, ontuminen ja turvotus sorkan sekä jalan alueella. Ajotulehduksen diagnoosiin päästään sorkkavälin ihon tarkastelulla. Ajotulehdukselle altistavina syinä pidetään sorkkavälin ihon vaurioita sekä vauriolle altistavia kosteita ympäristöolosuhteita. Ennaltaehkäisyssä keskeisintä on edellä mainittujen tekijöiden poistaminen eläimen ympäristöstä. Hoitoina sorkkavälin ajotulehdukseen ovat kipulääke, tukihoito sekä antimikrobilääkehoito. Sorkkavälin ajotulehduksen taustalla uskotaan olevan Fusobacterium necrophorum -bakteeri, joka on anaerobinen gram-negatiivinen sauvabakteeri. F. necrophorum ei ole ainoastaan sorkkavälin ajotulehduksen aiheuttaja, vaan se voi aiheuttaa useille eläinlajille ja ihmisille kuolioista tulehdusta eri puolilla elimistöä. F. necrophorum -bakteeriin kuuluu kaksi alalajia, F. necrophorum alalaji necrophorum ja alalaji funduliforme, joiden välillä on merkittäviä eroja taudinaiheutuskyvyissä. F. necrophorum alalaji necrophorum -bakteeria pidetään taudinaiheuttamiskyvyltään voimakkaampana ja se on useammin eristetty eläinperäisestä näytteistä. F. necrophorum alalaji funduliforme on tavattu useammin ihmisistä peräisin olevista näytteistä tai toissijaisena taudinaiheuttajana bakteerien sekakasvustoista. F. necrophorum -bakteerin ohella myös monia muita bakteereita on yhdistetty sorkkavälin ajotulehdukseen ja niitä on usein eristetty ajotulehdustapauksista. Niitä ovat Prevotella melaninogenica, Porphyromonas levii, Dichelobacter nodosus ja Trueperella pyogenes. Tämän työn tutkimusosassa tarkastelen fusobakteerien esiintymistä sorkkavälin ajotulehduksessa. Lisäksi tarkastelen oireiden kuten ontumisen ja turvotuksen esiintymistä ajotulehdusta sairastavilla lehmillä. Vertailukohteina ovat terveet ja muita sorkkasairauksia sairastavat eläimet. Tämä tutkimus kuului osana maa- ja metsätalousministeriön rahoittamaan hankkeeseen tarttuvista sorkkasairauksista, joka toteutettiin Helsingin yliopiston ja Eviran yhteistyönä. Bakteriologiset tutkimukset tehtiin Evirassa. Tutkimusnäytteet kerättiin vuosien 2012 - 2014 välisenä aikana suomalaisilta lypsykarjatiloilta, joissa oli vastikään todettu sorkkavälin ajotulehdus -epidemia. Ontumisen ja turvotuksen esiintyminen eivät kerro mistä sorkkasairaudesta on kyse, vaikka turvotusta oli havaittavissa suurella osalla ajotulehdustapauksia. Ajotulehdusnäytteissä oli havaittavissa eniten F. necrophorum alalaji necrophorum -bakteereita, jota ei havaittu terveissä sorkissa. Fusobakteereita löydettiin myös muissa sorkkasairauksissa. Osaa tutkittuja eläimiä oli hoidettu antimikrobilääkkeillä. Aiemmin hoidettujen ja parhaillaan kuurilla olleiden eläinten sorkkavälinäytteistä löydettiin vielä fusobakteereita. Tutkimus osoittaa, että sorkkavälin ajotulehduksen tunnistamiseksi sorkka on nostettava ylös ja tutkittava perusteellisesti. Tutkimuksen tulokset vahvistavat myös käsityksen F. necrophorum alalaji necrophorum -bakteerin keskeisestä roolista ajotulehduksen aiheuttajana, mutta herättävät lisäksi myös kysymyksiä muun muassa siitä, milloin sorkkavälin ajotulehdus on bakteriologisesti parantunut.

Työ on kirjallisuuskatsaus, jossa käydään läpi uusimpia tutkimustuloksia subakuutin pötsiasidoosin vaikutuksista naudan terveyteen ja pohditaan näiden vaikutusten merkitystä suomalaisessa karjataloudessa. Subakuutti pötsiasidoosi (SARA, subacute ruminal acidosis) tarkoittaa kroonista tai oireetonta pötsin happamoitumista, joka voi aiheuttaa taloudellisia tappioita maidon- tai naudanlihan tuottajalle sekä heikentää eläinten hyvinvointia. Subakuutti pötsiasidoosi syntyy, kun rehu sisältää suuria määriä energiapitoista helposti sulavaa hiilihydraattia, johon pötsi ei ole ehtinyt tottua. Tällöin lyhytketjuisten eli haihtuvien rasvahappojen pitoisuus pötsissä nousee, jolloin pötsin pH laskee alle normaalin pH-arvon 6-7. Poikimisen yhteydessä, kun siirrytään ummessaolosta maidontuotantoon, naudalla on suurin riski sairastua subakuuttiin asidoosiin. Tällöin ruokinta muuttuu väkirehuja nostamalla usein liian nopeasti hyvin voimakkaaksi, jotta lievennettäisiin naudan kärsimää poikimisen jälkeisestä herumisesta johtuvaa negatiivista energiatasetta. Subakuutilla pötsiasidoosilla on useita vaikutuksia naudan terveyteen. Se aiheuttaa muutoksia pötsimikrobistossa ja heikentää kuidun sulatusta, jolloin nauta ei saa hyödynnettyä rehussa olevan kuidun sisältämää energiaa. Subakuutti asidoosi voi saada aikaan rumeniitin eli pötsin limakalvon tulehduksen sekä maksapaiseita. SARA yhdistetään usein myös maidon rasvaprosentin ja maitotuotoksen laskuun. Kliinisinä oireina voi subakuutin asidoosin vuoksi esiintyä laminiittia eli sorkkakuumetta ja sen aiheuttamaa ontumista. Tämä on sekä taloudellisesti että nautojen hyvinvoinnin kannalta merkittävä ongelma, jonka patogeneesistä on olemassa eri teorioita. Ruokahalun heikkeneminen ja krooninen tai satunnainen ripuli ovat myös yleisiä oireita. Muita subakuutin pötsiasidoosin vaikutuksia voivat olla myös mm. pötsin lievä laajentuminen eli puhaltuminen, verihyytymien aiheuttamista pienistä keuhkopaiseista johtuva sierainverenvuoto, polioenkefalomalasia tai juoksutusmahasairaudet. Ruokinnan hyvä suunnittelu on tärkein tekijä subakuutin pötsiasidoosin ehkäisyssä. SARA on lehmällä yleensä piilevä sairaus, jolloin sen diagnosointi on haastavaa. Tuottajan kannattaa seurata, esiintyykö karjassa esim. paljon ontuvia lehmiä, ovatko lehmät usein ripulilla tai onko maidon rasvaprosentti laskenut. Valitettavasti pötsiasidoosin täytyy usein mennä kuitenkin tarpeeksi vakavaksi ennen kuin selviä oireita tai taloudellisesti merkittävää tuotoksen laskua naudalla huomataan. Tämän sairauden tunnistusmenetelmiä olisi hyvä tulevaisuudessa kehittää niin nopeiksi ja varmoiksi, että niitä voitaisiin hyödyntää jokapäiväisessä kliinisessä työssä. Se todennäköisesti edellyttäisi kuitenkin pötsin pH:n pidemmän aikaista seurantaa. Koska Suomessa karjatilojen määrä vähenee ja yksikkökoko kasvaa koko ajan ja lehmät ovat korkeatuottoisempia kuin ennen, on myös subakuutin pötsiasidoosin tuomia ongelmia otettava nyt enemmän huomioon.

Vasikkaripulit ovat hengitystiesairauksien ohella vasikoiden yleisimpiä sairauksia, joista koituu tiloille taloudellisia tappioita. Ripuli aiheuttaa vasikoilla kuivumista, elektrolyyttitasapainon häiriöitä, metabolista asidoosia sekä negatiivista energiatasapainoa, joita pyritään korjaamaan oikeanlaisen nesteytyksen sekä maitojuoton jatkamisen avulla. Suun kautta annettavat elektrolyyttivalmisteet ovat oleellisessa osassa vasikkaripuleiden hoidossa, sillä ne ovat halpoja ja helppoja annostella. Tämän lisensiaatin tutkielman tarkoituksena on selvittää, millaisia ominaisuuksia hyvällä suun kautta annettavalla elektrolyyttivalmisteella tulisi olla vasikkaripuleiden hoidon kannalta ja miten Suomessa saatavilla olevat valmisteet tähän tarkoitukseen soveltuvat. Syy tämän aiheen valintaan oli se, että kyseisten tuotteiden vertailua ei ole aiemmin tehty Suomessa ja lisätietoa tästä asiasta tarvitaan. Vertailuun valikoitui 11 Suomessa käytettävää suun kautta annettavaa elektrolyyttivalmistetta, joista kolme (Benfital Plus, Energaid ja Hydrafeed) oli ominaisuuksiltaan sellaisia, että ne soveltuivat vasikkaripuleiden hoitoon. Muilla valmisteilla oli suosituksiin nähden havaittavissa puutteita. Tulosten perusteella valmisteiden välillä ilmeni paljon poikkeavuuksia ja tämä herättääkin kysymyksen tuotekehittelyn ja elektrolyyttivalmisteiden ns. päivityksen tarpeesta, jotta useampi kuin muutama valmiste vastaisi kirjallisuuden suosittelemia normeja. Joistakin tuotteista oli myös hankalasti saatavilla tärkeimpien elektrolyyttien, alkalisoivien ainesosien sekä glukoosin pitoisuuksia, mikä hankaloitti vertailun tekemistä. Tällä on suuri merkitys vertailujen tekemiseen esimerkiksi eläinlääkärin tai tilallisen toimesta, sillä vasikkaripuleiden hoidon kannalta on oleellista, että annettava elektrolyyttivalmiste on ominaisuuksiltaan tarkoitukseen sopiva ja tehokas. Siksi tämän lisensiaatin tutkielman yhtenä tavoitteena oli myös helpottaa eläinlääkäreiden tekemää vertailua eri valmisteiden välillä kertomalla, mitä hyvältä suun kautta annettavalta elektrolyyttivalmisteelta tulisi edellyttää.

Umpihoitoja käytetään lypsykarjalla umpeutuksen yhteydessä hoitamaan jo olemassa olevia utaretulehduksia sekä ehkäisemään uusia infektioita. Suomessa käytetään umpeutuksen yhteydessä pitkävaikutteisia mikrobilääkkeitä sisältävien valmisteiden lisäksi vedintulppavalmisteita, jotka mekaanisesti estävät mikrobien kulkeutumista utareeseen. Tämä tutkielma sisältää umpihoitoja ja niiden vaikutuksia käsittelevän kirjallisuuskatsauksen lisäksi tutkimuksen, jolla pyrittiin keräämään tietoa suomalaisten lypsykarjatilojen umpihoitokäytänteistä. Ennakko-oletuksena oli, että suurin osa suomalaisista lypsykarjatiloista käyttää mikrobilääkkeellistä umpihoitoa valikoiden vain tietyille lehmille, eli umpihoitokäytäntö on selektiivinen. Selektiivisessä umpihoitokäytännössä tavoitteena on hoitaa jo olemassa olevat utaretulehdukset. Umpihoitovalmisteet ovat kertahoitoina verrattaen vaivattomia ja edullisia, ja niiden hoitovasteet ovat hyvät. Kirjallisuuden perusteella umpihoidot pienentävät sekä kliinisen että piilevän utaretulehduksen riskiä umpikauden lisäksi myös seuraavalla lypsykaudella. Mikrobilääkkeiden käyttöön liittyy kuitenkin kasvava huoli lisääntyvästä mikrobilääkeresistenssistä, ja antibiootteja sisältävät umpihoidot voivatkin muodostaa merkittävän osan lypsykarjalla käytetyistä mikrobilääkkeistä. Tutkimusten perusteella kaikkien umpeutettavien lehmien hoito mikrobilääkkein ei ole taloudellisesti kannattavampaa kuin selektiivinen umpihoito. Maailmalla useassa maassa, joissa on rutiininomaisesti umpihoidettu lähes kaikki lehmät mikrobilääkkein, pyritäänkin siirtymään selektiiviseen umpihoitokäytäntöön. Suomalaisten lypsykarjojen umpihoitokäytänteisiin liittyvä tutkimus toteutettiin lypsykarjatilallisille suunnattuna kyselytutkimuksena, osana laajempaa umpeutuskäytänteisiin ja vedinsairauksiin liittyvää tutkimuskokonaisuutta. Kyselyyn saatiin 230 vastausta. Vastaajista 77 % kertoi tilan umpihoitokäytännön olevan selektiivinen. Heistä 72 % arvioi hoitavansa antibiootein korkeintaan neljäsosan lehmistä. Kriteerit, joilla selektiivistä umpihoitoa käyttävät vastaajat kertoivat valitsevansa mikrobilääkkein hoidettavat lehmät, olivat pääosin linjassa Helsingin Yliopiston tuotantoeläinsairaalan suositusten kanssa. Vastaajista 6 % kertoi, ettei tilalla käytetä mikrobilääkkeellistä umpihoitoa lainkaan. He perustelivat käytäntöään sillä, ettei umpihoidoille ole nähty tarvetta, tai umpihoidoista ei ole havaittu olevan etua. Vastaajista 17 % taas kertoi hoitavansa kaikki umpeutettavat lehmät mikrobilääkkein. Verrattaessa umpihoitokäytäntöjä tilojen perustietoihin, vaikuttaa siltä että mikrobilääkkeellisiä umpihoitoja käytetään enemmän isoissa kuin pienissä karjoissa. Vedintulppavalmisteita kertoi käyttävänsä 36 % kyselyyn vastanneista tilallisista. Heistä 43 % kertoi käyttävänsä vedintulppavalmisteita kaikille lehmille. Kirjallisuuden perusteella vedintulppavalmisteiden teho utaretulehdusten ennaltaehkäisyssä on selkeä, ilman huolta mikrobilääkeresistenssin lisääntymisestä. Umpihoidot ovat merkittävä osa lypsykarjatilan utareterveyden hallintaa. Tilan olosuhteet ja utareterveystilanteen tunteva eläinlääkäri on tärkeässä roolissa vaikuttamassa tilalla käytössä olevaan umpihoitokäytäntöön. Parhaimmillaan tilallisten ja eläinlääkärin välisenä yhteistyönä pystytään sopimaan kullekin tilalle sopivimmat kriteerit eri tyyppisten umpihoitojen käytölle.

Utaretulehdus on yksi lypsykarjan yleisimmistä ja taloudellisesti merkittävimmistä sairauksista sekä yleisin syy mikrobilääkkeiden käyttöön lehmillä. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoitus on selvittää taudinaiheuttajakohtaisesti, millaisia paranemisennusteita utaretulehdukselle on raportoitu mikrobilääkehoidoilla ja ilman hoitoa. Näiden tietojen perusteella pohditaan hoidon kannattavuutta sekä suomalaisten utaretulehduksen hoitosuositusten taustalla olevan näytön tasoa ja mahdollisia muutostarpeita. Piilevässä Gram-positiivisten bakteerien aiheuttamassa utaretulehduksessa mikrobilääkehoito parantaa bakteriologisen paranemisen ennustetta kaikkien tavallisimpien taudinaiheuttajien osalta lukuun ottamatta penisilliiniresistenttiä Staphylococcus aureusta. S. aureus -utaretulehduksen bakteriologisen paranemisen ennuste mikrobilääkehoidolla on useimmissa aineistoissa ollut noin 30–60 %, mutta tätä parempia ennusteita voidaan saavuttaa jos hoidettavaksi valikoidaan ainoastaan penisilliiniherkät tai muuten keskimääräistä paremmin hoitoon vastaavat tapaukset. Hoidon pidentäminen ja yhdistelmähoidon käyttäminen pelkän paikallis- tai yleishoidon sijaan parantaa ennustetta. Streptococcus agalactiaen, Streptococcus dysgalactiaen ja koagulaasinegatiivisten stafylokokkien (KNS) aiheuttamassa utaretulehduksessa bakteriologisen paranemisen ennuste lyhyellä mikrobilääkehoidolla on hyvä, noin 60–100 %, eikä yleishoidolla näissä tapauksissa saavuteta etua paikallishoitoon verrattuna. KNS-utaretulehduksessa noin puolet tapauksista paranee ilman hoitoakin. Ympäristöperäisten streptokokkien aiheuttamassa utaretulehduksessa spontaaniparanemisen ennuste näyttäisi olevan hieman KNS-utaretulehdusta huonompi, kun taas S. agalactiaen ja S. aureuksen aiheuttamassa utaretulehduksessa ennuste ilman hoitoa on erittäin huono. Streptococcus uberiksen aiheuttama utaretulehdus näyttää vastaavan mikrobilääkehoitoon jonkin verran S. dysgalactiae -utaretulehdusta huonommin. Vaikka mikrobilääkehoidon vaikutuksesta Gram-positiivisten bakteerien aiheuttaman piilevän utaretulehduksen paranemiseen on varsin vahvaa näyttöä, on hoidon taloudellinen kannattavuus S. agalactiaen aiheuttamia tapauksia lukuun ottamatta edelleen epäselvää. Kliinisessä Gram-positiivisten bakteerien aiheuttamassa utaretulehduksessa mikrobilääkehoitoa pidetään keskeisenä osana karjan utareterveyden hallintaa ja lisäksi eläinsuojelullisesti tärkeänä. Mikrobilääkehoidon tehoa ei kuitenkaan ole juuri verrattu hoitamattomiin kontrolleihin. Gram-negatiivisten bakteerien aiheuttamasta kliinisestä utaretulehduksesta kontrolloituja tutkimuksia on tehty hieman enemmän, ja mikrobilääkehoidon hyödyllisyys on havaittu piilevien tapausten lisäksi kyseenalaiseksi myös kliinisissä tapauksissa. E. coli -utaretulehduksen paranemisennuste on useimmiten hyvä ilman hoitoakin, kun taas Klebsiella-utaretulehdus näyttää paranevan huonosti hoidosta huolimatta. Vakavissa E. coli ja Klebsiella-utaretulehduksissa mikrobilääkehoidolla saattaa kuitenkin olla kuolleisuutta vähentävä vaikutus. Nykyisin käytössä olevat suomalaiset suositukset utaretulehduksen hoidosta lypsykaudella eivät tämän kirjallisuuskatsauksen perusteella vaadi korjauksia, mutta suositusten noudattamisessa olisi parannettavaa erityisesti mikrobilääkkeen antotavan osalta. Vaikka vertailevia tutkimuksia hoitosuosituksissa esitetyttyjen mikrobilääkeaineiden ja hoitotapojen tehosta muihin mahdollisiin hoitoihin verrattuna on vain vähän, vaikuttavat suositukset olemassa olevan tiedon valossa parhaiten perustelluilta vaihtoehdoilta. Lisää tutkimuksia kuitenkin tarvitaan useimpien taudinaiheuttajien osalta hoidon kannattavuuden ja optimaalisen hoitotavan selvittämiseksi.

Utaretulehdukset aiheuttavat maidontuottajille merkittäviä tappioita. Vedinten ihon ja vetimenpäiden huono kunto lisää utaretulehduksen riskiä, pidentää lypsyaikaa ja vähentää tuotosta. Vedinkaston käyttö on yksi mahdollinen keino vähentää ja ennaltaehkäistä utaretulehduksia sekä parantaa vedinten ihon ja vetimenpäiden kuntoa. Vedinkastoaineen tarkoitus on tuhota vetimen pinnalla olevia utaretulehduksia aiheuttavia bakteereita ja siten estää niiden pääsy vedinkanavaan. Vedinkaston käyttö ehkäisee parhaiten tartunnallisia utaretulehduksia, jotka leviävät lypsyn yhteydessä. Suomessa tyypillisiä tartunnallisia utaretulehduksia aiheuttavia bakteereja ovat Staphylococcus aureus, koagulaasinegatiiviset stafylokokit sekä Corynebacterium bovis. Vedinkaston käytöllä ei ole hyvää ehkäisevää tehoa ympäristöperäisten bakteerien kuten Streptococcus uberiksen ja Escherichia colin aiheuttamia utaretulehduksia vastaan. Tämä johtuu vedinkastoaineen heikentyneestä vaikutuksesta vetimen pinnalla lypsyjen välillä, jolloin tartunta tapahtuu. Jodi, klooriheksidiini, kloorihappo ja klooridioksidi, lineaarinen alkyylibentseenisulfonihappo sekä maitohappo yhdessä lyhytketjuisten rasvahappojen kanssa ovat vedinkastojen tehoaineita, jotka ehkäisevät uusia utaretulehduksia. Ympäristöperäisiä utaretulehduksia estävät jodi-, klooriheksidiini- ja klooridioksidipohjaiset vedinkastovalmisteet. Vetimen pinnalle kalvon muodostavat vedinkastoaineet suojaavat utaretulehduksilta hieman perinteisiä valmisteita paremmin, mutta niiden käyttöön liittyy riski vedinten ihon ja vetimenpäiden kunnon huononemisesta. Suomessa oli markkinoilla keväällä 2010 38 vedinkastovalmistetta. Yleisimmät vaikuttavat aineet olivat maitohappo ja jodi. Kolmasosasta valmisteita maahantuojien ja valmistajien toimittamien tuotetietojen perusteella ei voitu osoittaa tehoa. Vedinkastoihin lisätään hoitavia aineita tehoaineiden haitallisten vaikutusten vähentämiseksi ja vetimen suojaksi ympäristötekijöitä vastaan. Hoitavien aineiden sopiva pitoisuus on noin 8–10 %. Suurin osa Suomen markkinoilla olevista vedinkastoista sisälsi alle 5 % hoitavia aineita, joista yleisin oli glyseroli. Vedinkastoaineiden käyttöturvallisuustiedotteessa varoitettiin ihmiselle aiheutuvasta terveysvaarasta 74 %:ssa valmisteista. Yleisimpiä vaaroja olivat silmien ja ihon ärsytys, vakavan silmävaurion vaara, myrkyllisen kaasun muodostus, haitallisuus hengitettynä ja syövyttävyys. Vedinkaston käyttäjän tulee välttää omaa altistumista aineelle. Lain mukaan vedinkastoainetta saa käyttää vain välittömästi lypsyn jälkeen ja sen käytöstä on pidettävä kirjaa. Käytettävän vedinkastoaineen pitää olla hyväksytty ja rekisteröity. Vedinkastoaineita koskeva lainsäädäntö perustuu biosididirektiiviin. Biosidien vaikuttavien aineiden arviointiohjelma saadaan päätökseen vuonna 2014. Vedinkastoaineissa sallitut tehoaineet selviävät siihen mennessä. Toistaiseksi vaikuttava aine saa olla arviointia odottava aine kuten maitohappo tai vetyperoksidi. Arvioinnin perusteella markkinoilta on määrätty poistettavaksi isopropanolia ja natriumkloriittia tehoaineena sisältävät valmisteet, mutta lain toteutus on kesken. Tässä lisensiaatintyössä koottiin luettelo Suomessa myytävistä vedinkastovalmisteista helpottamaan sopivan valmisteen valintaa. Luettelossa on arvioitu valmisteiden tehoa sekä ilmoitettu muun muassa vaikuttavat ja hoitavat aineet sekä soveltuvuus automaattilypsyyn.