Browsing by discipline "Veterinary Pharmacology and Toxicology"

Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on perehtyä insuliinihormonin toimintaan elimistössä ja diabetes mellituksen patologiaan. Työssä esitellään lisäksi Suomen markkinoilla olevia insuliinivalmisteita ja niiden käyttömahdollisuudet koirien diabetes mellituksen hoidossa. Diabetes mellitus on yksi yleisimmistä endokrinologisista sairauksista koirilla ja sairauden kirjo on laaja. Diagnoosivaiheessa tyypillisimmin potilaalla on taustasta riippumatta haiman β-solujen toimintakyky heikentynyt niin, että tarvitaan insuliinin korvaushoitoa. Suomessa on tällä hetkellä vain yksi koiralle rekisteröity insuliinivalmiste. Eläinlääketieteen puolella pyritään yksilölliseen hoitoon ja Suomen lääkelainsäädännön kaskadisäännösten mukaisesti voidaan eläimillä käyttää myös ihmisille rekisteröityjä valmisteita, mikäli eläimen yksilöllinen hoito sen vaatii. Muita saatavilla olevia insuliinivalmisteita ovat erilaiset pitkä-, keskipitkä- ja pikavaikutteiset ihmisille rekisteröidyt insuliinivalmisteet. Synteettisten insuliinianalogien aminohappojärjestykseen on tehty muutoksia, joiden avulla imeytymisnopeus ihonalaistilasta ja sitoutuminen veren proteiineihin vaikuttaa niiden vaikutusaikaan ja -profiiliin. Toisissa insuliinivalmisteissa apuaineet vaikuttavat vastaavilla tavoilla. Yksilöllisessä hoidossa tulee insuliinivalmiste valita potilaalle sopivaksi. Mikäli aiemmin aloitetulla valmisteella ei ole haluttua hoitovastetta, tulee harkita toista valmistetta. Tätä ennen tulee kuitenkin poissulkea mahdolliset insuliiniresistenssiä aiheuttavat tilat, infektiot, vasta-aineiden muodostus ja glukoosiaineenvaihduntaan vaikuttavat sairaudet. Diabetes mellitusta sairaustavan koirapotilaan hoidossa tulee lisäksi huomioida monia muitakin asioita kuin vain insuliinihoito. Potilaan kotihoito käsittää myös ruokinnan sovelluttamisen hoitoon. Koiran ruokavalion tulee tukea hoitoa ja se vaikuttaa suuresti myös käytettävän insuliinivalmisteen valintaan. Hyvän hoitosuhteen luominen omistajaan ja hänen koiraansa auttavat havaitsemaan muutokset hoitovasteessa nopeasti. Insuliinihoidon tavoitteena on hyvinvoiva potilas, kliinisten oireiden pitäminen hallinnassa sekä haittavaikutusten minimointi. Hyvällä hoitovasteella pyritään ennaltaehkäisemään diabeettisten liitännäissairauksien syntyä tai ainakin hidastamaan jo syntyneiden sairauksien etenemistä. Hoidon eri vaiheissa voidaan potilaan sairauden kehittymistä ja hoitovastetta seurata eri laboratoriomääritysten avulla. Insuliini- tai c-peptidimäärityksillä voidaan todentaa insuliinituotannon tila. Lisäksi c-peptidillä voidaan seurata prediabeetikon sairauden kehittymistä ja insuliinikorvaushoidon aloittamista tai lääkityksen hienosäätöä. Pidempiaikaista glukoositasapainosta antavat tietoa glykolysoituneiden proteiinien laboratoriomääritykset. Fruktosamiini ja glykolysoitunut hemoglobiini (hbA1c) auttavat kliinikkoa hoitovasteen seurannassa. Koirille tehtyjä kliinisiä tutkimuksia eri insuliinivalmisteiden vaikutuksista on varsin vähän. Lisäksi tutkimusten potilasmäärät ovat vähäisiä, vaihtelua on paljon ja kriteerit potilaiden valintaan vaihtelevat. Insuliinivalmisteiden vaikutusajasta ja huippuvaikutusajankohdista vaikuttavat monet tekijät, muun muassa endogeenisen insuliinituotannon vaikutukset glukoosikäyriin. Uusia hoitomuotoja ja -tapoja ja niiden sovelluksia tulee jatkuvasti. Humaanilääketieteen puolella on kehitteillä insuliinivalmisteita, joiden kudosspesifisyys on lähempänä fysiologisen insuliinin vaikutusta. Eläinlääketieteessä taasen ollaan pohdittu muun muassa monipistoshoidon sovelluttamista koirien diabeteksen hoitoon.

Kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on selvittää koiran suolinkaisen, Toxocara caniksen, esiintyvyyttä suomalaisilla koirilla sekä koirien loislääkintään liittyviä käytäntöjä ja tottumuksia. Tarkoituksena on myös selvittää Suomessa myyntiluvallisten loislääkeaineiden valmisteyhteenvetojen pohjalta, onko rutiininomainen loislääkitys Suomessa yhä suositeltavaa ja minkälaisissa tilanteissa se on tarpeellista. Haluan myös selvittää, mitä riskejä suolinkaistartunnasta on lemmikkikoirien lisäksi ihmisen terveydelle. Koirien suolistoloisten esiintyvyys on Suomessa suhteellisen alhainen ja yleisin suolistoloinen on koiran suolinkainen. Koiran suolinkaisen elinkierto on monimutkainen. Suolinkaistartunnan siirtyminen emolta pennuille tiineyden aikana on koiran suolinkaisen elämänkierron perusta. Aikuisella koiralla suolinkaistartunta on yleensä oireeton, mutta koiranpennuilla terveyshaitat ovat merkittäviä. Koiran suolinkainen on myös zoonoosi, eli se voi tarttua myös ihmiseen ja aiheuttaa vakavia terveyshaittoja. Suurin osa suomalaisista koiranomistajista loislääkitsee lemmikkinsä rutiininomaisesti kaksi kertaa vuodessa ja suurimmat riskit loistartunnoille on ulkomailla matkustelevilla ja kennelissä elävillä koirilla. Suomessa myyntiluvalliset suolinkaisen häätöön soveltuvat lääkeaineet ovat bentsimidatsoleihin kuuluvat fenbendatsoli, flubendatsoli ja pyranteeli, tetrahydropyrimidiineihin kuuluvat pyranteeli ja pyranteeliembonaatti, depsipeptideihin kuuluva emodepsidi sekä makrosykilisiin laktoneihin kuuluva milbemysiinioksiimi. Kaikissa tiineyden vaiheissa suolinkaisten häätöön soveltuvat lääkeaineet Suomessa ovat fenbendatsoli, flubendatsoli ja pyranteeliembonaatti. Alle luovutusikäisille pennuille suolinkaisen häätöön soveltuvat lääkeaineet ovat fenbendatsoli, flubendatsoli, pyranteeliembonaatti ja febanteeli-pyranteeliyhdistelmä. Näitä lääkeaineita sisältävien lääkevalmisteiden valmisteyhteenvedoissa on erilliset annosteluohjeet tiineille koirille ja koiranpennuille. Euroopassa on annettu viralliset suositukset sisäloisten kontrolloinnille. Valmisteyhteenvedoissa suositellaan loislääkitsemään koirat suolinkaistartunnan varalta rutiininomaisesti sekä tiineyden aikana, että kaksi viikkoa synnytyksen jälkeen ja siitä eteenpäin samaan aikaan pentujen kanssa. Koiranpennut suositellaan loislääkittäväksi rutiininomaisesti kahden viikon iästä noin neljän kuukauden ikään asti. Aikuisen koiran loislääkityksen tarve suositellaan arvioitavaksi ottaen huomioon oireet ja ulostetutkimuksen tulokset. Myös koiran elintavat ja käyttö on hyvä huomioida. Valmisteyhteenvetojen perusteella aikuisten koirien rutiininomaisesta loislääkityksestä ollaan luopumassa Suomessa. Loistartunnan toteamiseen tarvittava koiran ulostetutkimus on mahdollista suorittaa helposti ja nopeasti eläinlääkärin vastaanotolla. Rutiininomaisesta loislääkityksestä luopuminen vähentää merkittävästi turhia lääkityksiä, mikä on hyvä asia loislääkeresistenssin kehittymisen ehkäisyn kannalta. Tiineiden koirien ja koiranpentujen rutiininomainen loislääkitys sen sijaan on yhä aiheellista ja suositeltavaa suolinkaisen elämänkierron ja tartunnasta koiranpennuille aiheutuvan merkittävän terveysriskin vuoksi. Koiran suolinkainen on myös zoonoosi ja kansanterveydellisesti merkittävä riski, joten tartuntojen hallintaa ja ennaltaehkäisyä ei voi unohtaa vaikka rutiininomaisista loislääkityksistä osittain luovuttaisiinkin.

Tutkielman tavoitteena on kirjallisuuskatsauksen avulla selventää koirien ääniarkuuden hoitomahdollisuuksia. Pääpaino pidetään käyttäytymisterapiaa tukevassa lääkehoidossa, mutta myös käyttäytymis- ja feromoniterapiaa, ääniarkuuden taustaa sekä pelkoon ja ahdistukseen liittyvien välittäjäaineiden toimintaa esitellään. Ääniarkuus on sekä omistajan että koiran elämää hankaloittava ongelma. Yleisiä pelottavia ääniä ovat mm. ilotulitteet ja ukkosmyrskyt. Ääritilanteessa pienemmätkin terävät äänet, kuten auton ovien sulkeutuminen, saattavat aiheuttaa pelkoa ja erityisesti tämänkaltaiset pelot alkavat rajoittaa normaalia elämää. Tämän vuoksi on tärkeää, että äänipelkoon suhtaudutaan samoin kuin mihin tahansa fyysiseen sairauteen ja eläinlääkärit ovat tietoisia hoitovaihtoehdoista. Ääniarkuuden hoidon perustana on käyttäytymisterapia eri metodeineen. Tähän voidaan tarvittaessa yhdistää muun muassa feromoniterapia tai lääkehoito. Lääkehoidon tarkoitus on auttaa käyttäytymisterapian etenemisessä, eikä niinkään olla pysyvä ratkaisu ongelmaan. Osa koirista voi tarvita jatkuvaakin lääkitystä, mutta käyttäytymisterapia tulisi silti olla osana hoitoa. Lääkityksistä bentsodiatsepiineilla on voimakas ahdistusta lievittävä vaikutus, mutta samaan aikaan sivuvaikutuksena saattaa ilmetä esimerkiksi lisääntynyttä aggressiota. Äänipelon suhteen bentsodiatsepiinit ovat tehokkaita ja nopeavaikutteisia; alpratsolaami on käytännössä annostelutiheyden kannalta diatsepaamia parempi vaihtoehto. Uusin valmiste äänipelon hoitoon on suun limakalvolle annosteltava deksmedetomidiinigeeli. Aiheesta ei ole vielä kovin kattavia tutkimuksia, mutta tähän mennessä saadun tiedon mukaan deksmedetomidiinigeeli olisi erittäin hyvä lääkitysvaihtoehto akuutteihin pelkotilanteisiin. Trisyklisistä masennuslääkkeistä klomipramiini on yleinen eroahdistuksen hoidossa, mutta sillä on saatu hyviä tuloksia myös äänipelon hoidossa käyttäytymisterapian tukena. Klomipramiini on kuitenkin soveltuvampi pitkäjänteisempään hoitoon, kuin äkillisen, voimakkaan ärsykkeen yhteydessä. Ahdistuksen lieventämiseksi voidaan klomipramiinin lisäksi joutua käyttämään esim. alpratsolaamia tilanteissa, joissa klomipramiini teho yksinään on riittämätön. Serotoniin takaisinoton estäjistä fluoksetiinia on tutkittu käyttäytymisperäisten ongelmien hoidossa mutta ei niinkään pelkän ääniherkkyyden osalta. Ahdistuksen lievittämisessä fluoksetiini kuitenkin on toimiva, yhdistettynä tarvittaessa bentsodiatsepiineihin. Monoamiinioksidaasiestäjä selegiliini esiintyy kirjallisuudessa myös vaihtoehtona käyttäytymisongelmien hoidossa, mutta tutkimusnäyttö ei tue sen ahdistusta lievittävää vaikutusta. Sen sijaan selegiliini on ilmeisen menestyksekäs seniilin dementian hoidossa.

Koksibit ovat tulehduskipulääkkeitä, jotka estävät enemmän syklo-oksygenaasi 2:sta (COX-2) kuin syklooksygenaasi 1:stä (COX-1). Syklo-oksygenaasientsyymistä tunnetaan kolme isoentsyymiä, COX-1, COX-2 ja COX-3. COX-1 on rakenteellinen, jota esiintyy mm. endoteeleillä, verihiutaleissa ja munuaisissa. Sen tuottamat prostanoidit huolehtivat monista fysiologisista toiminnoista, kuten verihiutaleiden aggregaatiosta, mahan limakalvon suojaamisesta sekä munuaisten verenkierrosta. COX- 2 on pääosin tulehdustiloissa ja neoplasioissa indusoituva, mutta sitä on myös rakenteellisena etenkin munuaisissa, suolistossa, keskushermostossa ja lisääntymiselimissä. Tulehdustiloissa ja vaurioissa COX-2:n aktivoituessa syntyvät prostaglandiinit mm. herkistävät vapaita hermopäätteitä kivulle ja lisäävät vaurioalueen verenkiertoa, mikä näkyy ja tuntuu punoituksena ja kuumotuksena. COX-3:n koodaama proteiini poikkeaa paljon COX-1:n ja COX-2:n proteiineista, eikä sillä näyttäisi olevan syklooksygenaasiaktiivisuutta. COX-1:n ja COX-2:n rakenteellisten erojen ansiosta on pystytty kehittämään COX-2 selektiivisempiä tulehduskipulääkkeitä eli koksibeja. Alussa uskottiin, että COX-1:n säästymisen vuoksi koksibit aiheuttaisivat vähemmän sivuvaikutuksia ja niiden kipua lievittävä vaikutus olisi parempi kuin perinteisillä tulehduskipulääkkeillä. Ruuansulatuskanavan osalta koksibit ovatkin turvallisempia kuin ei-selektiiviset tulehduskipulääkkeet, mutta COX-2:n rakenteellisen ilmentymisen johdosta etenkin munuaisiin ja maksaan kohdistuvia sivuvaikutuksia esiintyy edelleen. Ihmisillä todettuja verenkierto-elimistöön kohdistuvia sivuvaikutuksia ei ole kuitenkaan tavattu eläimillä. Koksibeja alkoi tulla markkinoille eläimille 2000-luvun puolivälissä. Tätä kirjoittaessa Euroopassa firokoksibista on myyntiluvallinen valmiste koirille ja hevosille, robenakoksibista koirille ja kissoille ja mavakoksibista koirille. Kaikilla näillä on käyttöindikaatio nivelrikkoon liittyvän kivun ja tulehduksen hoitoon. Lisäksi firokoksibia ja robenakoksibia saa käyttää ortopedisen tai pehmytosakirurgisen toimenpiteen jälkeisen kivun ja tulehduksen lievittämiseen. Oikeilla hoitoannoksilla ja hoitoajoilla annettuna kaikki nämä ovat tehokkaita ja turvallisia kipulääkkeitä eläimille. Koksibeja ei suositella potilaille, joilla on munuaisten, maksan tai sydämen vajaatoiminta, sillä koksibit voivat heikentää näiden toimintaa edelleen. Käyttöä ei myöskään suositella potilaille, jotka kärsivät alhaisesta verenpaineesta tai veritilavuudesta tai saavat nesteenpoistolääkkeitä, koska tällöin riski munuaisvaurioille kasvaa. Koksibeja ei saa käyttää potilailla, joilla on ruuansulatuskanavan haavauma tai ruuansulatuskanavaan liittyviä oireita, eikä niitä saa käyttää yhdessä muiden tulehduskipu-lääkkeiden tai kortikosteroidien kanssa, koska yhdessä ne lisäävät riskiä ruuansulatuskanavan haavaumille. Lisätutkimuksia koksibeista kuitenkin vielä kaivattaisiin. Etenkin mavakoksibi aiheuttaa paljon kysymyksiä turvallisuudesta pitkän puoliintumisaikansa johdosta. Myös firokoksibin tehoa ja turvallisuutta ähkyhevosilla tulisi tutkia lisää. Alustavien tutkimusten perusteella firokoksibi saattaisi olla jopa fluniksiinimeglumiinia parempi vaihtoehto etenkin ohutsuoliperäisten ähkyjen hoitoon, sillä firokoksibi ei näyttäisi hidastavan ohutsuolen limakalvovaurion paranemista kuten fluniksiinimeglumiini.

Suomalaisilla säännöllisesti valmennetuilla lämminveriravureilla esiintyy suhteellisen paljon kroonisia lihasongelmia, joiden syytä ei ole pystytty selvittämään. Lihasoireet aiheuttavat taukoja hevosten valmennukseen ja kilpailuttamiseen, mikä koetaan välillä hyvinkin turhauttavana. Tutkimuksia nimenomaan suomalaisten lämminveriravureiden lihasongelmista ei ole aikaisemmin tehty. Kansainväliset tutkimukset on tehty pääosin englannin täysverisistä laukkahevosista. Toistuvan liikuntarasitukseen liittyvän lannehalvaus-oireyhtymän (recurrent exertional rhabdomyolysis, RER) altistavina tekijöinä pidetään nuorta ikää, hermostuneisuutta, temperamenttista käytöstä, suuria väkirehuannoksia, yhtä tai useampaa lepopäivää harjoitusten välillä ja ontumista. Taudin uskotaan olevan perinnöllinen ja sitä tavataan huomattavasti enemmän tammoilla kuin oriilla ja ruunilla. Toinen periytyvä lihasongelmia aiheuttava sairaus on polysakkaridin kertymäsairaus (polysaccharide storage myopathy, PSSM), jossa lisääntynyt insuliiniherkkyys ja vääristynyt entsyymisuhde aiheuttavat ylimääräisen glukoosin ja epänormaalin filamenttimaisen polysakkaridin kertymistä lihassoluihin. Parantavaa hoitoa lihassairauksille ei ole mutta oikeanlaisella ruokinnalla, energiatasapainolla ja säännöllisellä liikunnalla voidaan helpottaa oireita. Tässä tutkimuksessa haluttiin saada informaatiota lihasongelmien syistä suomalaisilla lämminveriravureilla. Tutkimuksella haluttiin selvittää esim quarterhevosilla paljon todetun PSSM:n osuutta suomalaisten lämminveristen lihasongelmien taustalla. Toisena hypoteesina oli mahdollinen monokarboksylaattikuljettajaa (MCT) koodaavan geenin virhe, joka vaikuttaisi laktaatin kuljettamiseen lihassolusta ja sitä kautta lisäisi lihasten happamoitumista. Happamoituminen puolestaan aiheuttaisi muutoksia solukalvojen läpäisevyydessä ja lihasperäisten entsyymien aktiivisuuksien lisääntymistä veressä. Tutkimukseen osallistui 11 hevosta, joista viisi määriteltiin sairaiksi omistajien tai valmentajien arvioimien kliinisten lihasoireiden ja aikaisemmin todettujen lisääntyneiden lihasperäisten entsyymiaktiivisuuksien takia. Hevosista otettiin verinäytteet, joista määritettiin ASAT- ja CK-aktiivisuudet ja punasolujen MCT-aktiivisuudet, sekä lihasbiopsiat, joista tehtiin värjäykset mahdollisen PSSM:n diagnosoimiseksi ja eri lihassolutyyppien suhteellisen osuuden ja oksidatiivisen kapasiteetin arvioimiseksi. Yhtään PSSM löydöstä ei tehty, joten sairauden osuus lihasongelmien aiheuttajana suomalaisilla lämminveriravureilla on tämän tutkimuksen perusteella epätodennäköinen. Huomattava osa oireilevista hevosista (4/5) oli tammoja. Kaikkien hevosten lihasperäiset entsyymiaktiivisuudet olivat tutkimushetkellä viitearvojen sisällä, eikä ryhmien välillä ollut tilastollisesti merkitsevää eroa. Myöskään lihassolutyyppien suhteellisissa osuuksissa eikä punasolujen MCT-aktiivisuuksissa ollut tilastollisesti merkitsevää eroa ryhmien välillä. Oireilevien hevosten kilpailusuoritukset ja lihasten oksidatiivinen kapasiteetti olivat hyviä. Tarkempien taustatietojen puuttuessa ruokinnan ja sen muutosten vaikutusta oireisiin ei voitu arvioida. Geenivirheiden osalta tutkimus jatkuu edelleen. Uusia tutkimuksia on käynnissä ja niiden tuomaa tietoa kaivataan paljon, jotta usein kilpailu-uran päättäville lämminveriravurien lihasongelmille ja niiden taustatekijöille saataisiin selvyyttä.

Kyykäärme (Vipera berus) on Suomen ainoa myrkkykäärme, ja sitä esiintyy lähes koko maassa Pohjois-Lappia lukuun ottamatta. Kyy on yleensä helposti tunnistettavissa selän tummasta sahalaitakuviosta. Käärme ei ole perusluonteeltaan hyökkäävä, vaan pyrkii ensisijaisesti pakenemaan. Koira kuitenkin pääsee monesti yllättämään kyyn ennen kuin käärme ehtii paeta, jolloin se puolustautuessaan saattaa purra rajusti. Kaikki puremat eivät sisällä myrkkyä, vaan noin kolmasosa puremista on ns. kuivapuremia. Kyynpuremia raportoidaan eniten maalis- ja lokakuun välisenä aikana. Kyynpuremasta aiheutuvat oireet ovat koiralla vaihtelevia, ja eläimen voinnin kehittymisen ennustaminen ensioireiden perusteella on vaikeaa. Oireet vaihtelevat paikallisesta turvotuksesta henkeä uhkaavaan monielinvaurioon. Koiralla kuolleisuuden on raportoitu olevan 3,5 – 4 %. Kyynmyrkyn koostumusta ei vielä tarkalleen tunneta, mutta sen pääkomponentin muodostavat suurimolekyyliset proteiinit ja polypeptidit, joista osalla on entsymaattista aktiivisuutta. Lisäksi osalla myrkyn komponenteista vaikuttaisi olevan suoraa toksista vaikutusta kohdekudokseen, esimerkiksi munuaisiin. Keskeisintä kyynpureman patofysiologiassa on myrkyn sytotoksisen komponentin ja proteolyyttisten entsyymien aiheuttama verisuonten endoteelivaurio, jonka seurauksena suonet alkavat vuotaa. Kehittyvä voimakas kudosturvotus on kyynpureman tyypillisin oire, ja se ilmaantuu aina kahden tunnin sisällä puremasta, mikäli purema on sisältänyt myrkkyä. Nesteiden siirtyminen verisuoniston ulkopuolelle johtaa nopeasti hypovolemiaan ja shokkiin. Tärkeiden sisäelinten verenkierto heikkenee, jolloin solut kärsivät hapen ja ravinteiden puutteesta. Myrkky stimuloi myös sytokiinien tuotantoa ja vapautumista elimistöstä. Näiden farmakologisesti aktiivisten aineiden vapautuminen pahentaa systeemioireita, aiheuttaa lihasspasmeja ja on pääasiallisesti kyynpuremasta aiheutuvan voimakkaan kivun taustalla. Kyynmyrkyn sisältämät vieraat proteiinit voivat aiheuttaa myös anafylaktisen reaktion. Tutkimusosan aineisto koostuu 12 koirasta, joita hoidettiin kyynpureman takia Yliopistollisen Eläinsairaalan teho-osastolla vuosina 2007 – 2008. Koirista 10 toipui kotiutuskuntoon ja kaksi jouduttiin lopettamaan komplikaatioiden takia. Tutkimuksessa tarkasteltiin potilaiden virtsa- ja seeruminäytteistä määritettyjä munuaisten toimintaa kuvaavia laboratorioarvoja ja verrattiin lopetettujen koirien arvoja selvinneiden koirien vastaaviin. Tarkoituksena oli selvittää, onko selvinneiden ja lopetettujen välillä havaittavissa eroja, ja että onko tiettyjen laboratoriomääritysten perusteella mahdollista sanoa jotakin potilaan selviytymisennusteesta. Tuloksissa todettiin eroja selvinneiden ja lopetettujen koirien välillä. Virtsasta mitatut munuaisten solutuhoa kuvaavat entsyymiaktiivisuudet (AFOS/C ja GGT/C) sekä virtsan proteiinit kreatiniiniin suhteutettuna olivat lopetetulla selvästi korkeammat kuin selvinneillä koirilla. Myös seeruminäytteissä todettiin eroja. Tulosten perusteella vaikuttaakin siltä, että lopetetuilla koirilla vauriot munuaisissa olivat pahemmat kuin selvinneillä koirilla. Tutkimuksen aineisto oli kuitenkin niin pieni, että tuloksia voidaan pitää ainoastaan suuntaa antavina.

Lämpökuvantaminen on non-invasiivinen ja fysiologinen kuvantamismenetelmä, jonka avulla voidaan esittää kohteen pintalämpötiloja kuvan muodossa. Lämpökamera muodostaa kuvan kohteesta emittoituvan lämpömäärän perusteella. Lämpökuvantamisen käyttö eläinlääketieteessä on lisääntynyt viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana. Aiemmin eläinlääketieteen saralla tehdyissä tutkimuksissa lämpökameran on todettu olevan hyödyllinen apuväline mm. hevosten ontumien diagnostiikassa. Menetelmän on todettu olevan tehokas etenkin tulehduksellisten tilojen havaitsemisessa sekä vammojen lokalisaation paikallistamisessa. Lonkkadysplasian eli lonkkanivelen kehityshäiriön diagnosoiminen aikaisessa vaiheessa on tärkeää, koska se aiheuttaa jopa 30% kaikista ortopedisista sairastapauksista koirilla. Sairaus on lisäksi hyvin yleinen sen esiintyvyyden ollessa rodusta riippuen jopa 70,5%. Tällä hetkellä lonkkadysplasian diagnosointi tapahtuu kliinisten ja ortopedisten tutkimusten sekä röntgendiagnostiikan avulla. Sairauden vähentämiseksi on maailmanlaajuisesti käytössä erilaisia jalostusohjelmia, koska sairaudella on merkittäviä taloudellisia ja emotionaalisia vaikutuksia koirien kasvattajiin sekä omistajiin. Tämän työn tarkoituksena oli selvittää voidaanko lämpökuvantamista käyttää apuna lonkkadysplasian diagnostiikassa koirilla. Tutkimuksessa verrattiin koirien lonkanseudun lämpökuvien lämpötilakeskiarvoja sekä Suomen Kennelliiton antamia lonkkalausuntoja. Lisäksi haluttiin saada lisätietoa lämpökameran käyttömahdollisuuksista osana kliinistä pieneläinlääketiedettä. Vastaavaa koirien lonkan aluetta käsittelevää lämpökameratutkimusta ei ole aikaisemmin julkaistu. Tutkimuksen hypoteesina oli, että lämpötilakeskiarvot korreloivat lonkkalausuntojen arvosanojen kanssa. Tutkimukseen osallistui yhteensä 49 koiraa. Koirien lonkkien alueet kuvattiin FLIR T425 -infrapunakameralla. FLIR QuickReport 1.2 -ohjelman mittaustyökalujen avulla määritettiin sekä vasemman että oikean lonkkanivelen alueen lämpötilakeskiarvot. Lämpötilanmittaustyökaluna käytettiin kahta samankokoista suorakulmiota, jotka piirrettiin kuvassa lonkkanivelten alueille. Kolme eri henkilöä suoritti lämpötilakeskiarvojen mittaamisen itsenäisesti kustakin kuvasta. Lämpötilakeskiarvojen perusteella laskettiin vasemman ja oikean puolen välinen lämpötilaero vähentämällä oikeanpuoleisen lonkan lämpötilakeskiarvo vasemmanpuoleisesta. Suomen Kennelliiton lonkkalausunnot (A-E) muutettiin numeroarvoiksi yksi-viisi siten, että arvosana A vastasi numero yksi, B numeroa kaksi jne. Tämän jälkeen laskettiin vasemman ja oikean lonkka-arvosanan erotus. Lämpötilakeskiarvojen ja lonkkalausuntojen erotusten välinen lineaarinen riippuvuus määritettiin laskemalla Spearmanin järjestyskorrelaatiokerroin, (rho), käyttämä SPSS 16- ohjelmaa. Tutkimuksessa lämpökuvien lämpötilakeskiarvojen ja Suomen Kennelliiton lonkka-arvosanojen erotusten välillä ei havaittu tilastollisesti merkitsevää korrelaatiota. Muuttujien välinen Spearmanin korrelaatiokerroin, rho, oli -0.006 (p=0,968). Tämän tutkimuksen tulosten perusteella menetelmää ei voida suoraan käyttää apuna koirien lonkkadysplasian diagnostiikassa. Vaaditaan lisätutkimuksia ennen kuin lämpökuvantamista voidaan käyttää apuna koirien lonkkadysplasian diagnostiikassa. Tarvitaan tutkimuksia, jotka kohdistuvat lonkkanivellausunnon lisäksi koiran kliiniseen kuvaan. Tutkimuksia tulisi tehdä etenkin lämpökuvantamisen käytettävyyden osoittamiseksi sairailla ja kivuista kärsivillä koirilla.

Lemmikkikaniinien leikkauksen jälkeisen kivun hoitoon ei ole olemassa myyntiluvallista, suun kautta annettavaa tulehduskipulääkettä. Lemmikkikanien leikkauksen jälkeisen kivun hoitoon on viime vuosina käytetty injektiomuotoisia opioidiagonisteja sekä anestesian tuottamaa analgesiaa. Näiden valmisteiden luovuttaminen omistajalle kaniinin tarvitessa pitkäkestoisempaa analgesiaa ei kuitenkaan ole tullut kyseeseen. Lisäksi kaniinin kivun tunnistaminen ja arviointi on hyvin vaikeaa. Näistä syistä yleinen käytäntö kaniinin leikkauksen jälkeisessä hoidossa on jättää kaniini kokonaan vaille kipua lievittävää lääkitystä. Ei kuitenkaan ole perusteltua olettaa kaniinin tuntevan eri tavalla kipua kuin muut nisäkkäät, päinvastoin kirjallisuudessa mainitaan kivunlievityksen olevan kaniinille erityisen tärkeää. "Off-label"-käytössä ovat aiemmin olleet ainakin fluniksiinimeglumiini injektiona sekä aspiriini ja ibuprofeeni suun kautta annettavina valmisteina. Suun kautta annettavien valmisteiden osalta vaadittu annostelutiheys on ollut jopa kuuden tunnin välein ja tulehduskipulääkkeille tyypillistä haittavaikutuksista varoitetaan kirjallisuudessa erityisesti käytettäessä aspiriinia. Karprofeenin peroraalisesta käytöstä löytyy myös mainintoja mutta Suomessa myyntiluvallisista tableteista oikeansuuruisen annoksen "valmistaminen" olisi käytännössä erittäin hankalaa ja sisältäisi selvän ali- ja yliannosteluriskin. Mielestämme peroraalisen meloksikaamin etuina olisi nimenomaisesti pitkä annosväli, eli 24 tunnin välein ja oletettavasti maistuva ja helposti annosteltava valmiste. Meloksikaamin sopivuudesta kaniinien leikkauksen jälkeisen kivun hoitoon ei tietääksemme ole julkaistu kattavaa tutkimusta. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, kuinka sekä injektiomuotoinen että peroraalinen meloksikaami sopii käytettäväksi kaniinin kivunlievitykseen, sekä kartoittaa mahdollisia haittavaikutuksia. Tutkimuksessa oli viisi kania meloksikaami- ja viisi kaniinia plaseboryhmässä. Kaniinit olivat kliinisesti terveitä naaraita ja yli 6kk vanhoja. Kaikki kaniinit saivat operaation yhteydessä injektiona meloksikaamia. Meloksikaamiryhmä sai kotiin annosruiskussa annettavaksi meloksikaamia. Plaseboryhmä sai annosruiskuissa identtistä valmistetta, josta oli jätetty meloksikaami pois. Omistajia ohjeistettiin kaniinin kivun tunnistuksessa ja heidän tuli täyttää kyselylomake kaniininsa toipumisesta leikkausta seuraavina kahtena vuorokautena. Oletuksena oli saada eroja plasebo- ja meloksikaamiryhmien välille. Todennäköisesti aineiston pienuudesta tai kaniinin kivuntunnistuksen haastavuudesta johtuen tilastollisesti merkitseviä eroja plasebo- ja meloksikaamiryhmien välille ei saatu. Myöskään kaniinin meloksikaamiannosta tai annostiheyttä ei ole pystytty toistaiseksi luotettavasti määrittämään, mikä saattaa myös olla syynä ryhmien välisten erojen puuttumiseen. Haittavaikutuksia ei ilmennyt ja omistajat kokivat lääkkeen antamisen kaniinille helpoksi.

Deksmedetomidiini ja medetomidiini ovat alfa-2-agonistien luokkaan kuuluvia pieneläinlääketieteessä yleisesti rauhoitusaineena käytettyjä lääkeaineita. Alfa-2- agonistien hyödylliset vaikutukset aiheutuvat keskushermostossa sijaitsevien alfa-2- adrenoreseptorien aktivaatiosta. Alfa-2-reseptoreita on myös perifeerisesti verisuonten sileissä lihassoluissa. Näiden reseptorien aktivaatiosta seuraa verisuonten supistuminen, joka johtaa äkilliseen verenpaineen nousuun ja edelleen refleksivälitteiseen sydämen syketiheyden laskuun. MK-467 (L-659,0669) on kokeellinen, perifeerisesti vaikuttava alfa-2-reseptorien antagonisti, josta on useissa tutkimuksissa saatu lupaavia tuloksia edellä kuvattujen haitallisten sydän- ja verenkiertoelimistöön kohdistuvien vaikutusten lieventämiseen. MK-467:n ei ole koirilla tehdyissä tutkimuksissa havaittu heikentävän rauhoitusvastetta. Lähes kaikissa aiemmissa tutkimuksissa, joissa on havainnoitu (deks)medetomidiinin ja MK-467:n yhteisvaikutuksia, lääkeaineille on käytetty suonensisäistä antoreittiä. Rauhoitusaineille tarkoituksenmukaisin antoreitti olisi kuitenkin lihaksensisäinen pistos. Tutkielmani kirjallisuuskatsauksen pääpainopiste on (deks)medetomidiinin sydän- ja verenkiertoelimistöön kohdistuvissa haittavaikutuksissa. Lisäksi aiempien tutkimusten pohjalta kuvaillaan (deks)medetomidiinin ja MK-467:n yhteisvaikutuksia sydän- ja verenkiertoelimistön toimintaa kuvaaviin muuttujiin. Tutkimuksessamme medetomidiini ja MK-467 annettiin samassa ruiskussa yhtenä lihaksensisäisenä pistoksena ja kokeiltavana oli pelkän medetomidiinin lisäksi kolme erilaista medetomidiini/MK-467-lääkeaineyhdistelmän sekoitussuhdetta. Tutkimukseen osallistui kahdeksan tavoitekasvatettua koiraa, joista jokainen sai kaikki hoidot satunnaisessa järjestyksessä. Tutkielmassani raportoin medetomidiinin (20 μg/kg) vaikutusta yksin ja yhdessä MK-467:n (400 μg/kg) kanssa tiettyihin sydän- ja verenkiertoelimistön toimintaa kuvaaviin muuttujiin (keskiverenpaine, keskuslaskimopaine, syketiheys ja sydämen minuuttitilavuus). Hypoteesina oli aiempien tutkimusten perusteella, että MK-467 lieventäisi medetomidiinin haitallisina pidettyjä vaikutuksia. Tulokset olivat hypoteesin mukaiset. Hoitojen välillä havaittiin tilastollisesti merkitsevä ero kaikissa mitatuissa muuttujissa 30 minuutista alkaen. Medetomidiini/MK-467- lääkeaineyhdistelmää saaneilla koirilla muuttujien arvot olivat lähempänä lähtötasoa kuin pelkkää medetomidiinia saaneilla koirilla. Tuloksissamme oli yhtäläisyyksiä aiempien tutkimusten tulosten kanssa, mutta myös eroavaisuuksia. Niiden selittämisen tueksi kaivataan uusia tutkimustuloksia etenkin MK-467:n farmakokineettisistä ominaisuuksista.

Eläinten mikrobilääkkeiden kulutus on kasvanut Suomessa 2000–luvun kuluessa. Nykyisistä seurantatilastoista ei voida nähdä syitä kulutuksen nousuun, eikä eläinlaji- tai sairauskohtaisia kulutustietoja. Kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on selvittää yleisesti mikrobilääkkeiden käyttöä elämille, tutustua kulutustilastoihin Suomessa sekä kansainvälisesti, pyrkiä selvittämään syitä kulutuksen muutokselle sekä perehtyä mikrobilääkekulutuksen seurannan keinoihin. Eläimille käytetyt mikrobilääkkeet ovat pääosin samankaltaisia kuin ihmiselle käytetyt. Mikrobilääkkeitä annetaan eläimille tautien hoitoon, ennaltaehkäisyyn sekä kansainvälisesti kasvun edistämiseen. Lääkitykset voidaan toteuttaa joko yksilö- tai ryhmähoitona. Lukuisien eläinlajien ja tautien takia on mikrobilääkkeiden käytöstä tehty erilaisia käyttösuosituksia. Mikrobilääkkeiden käyttö lisää mikrobilääkeresistenssiä, joten mikrobilääkkeiden kulutuksen seuranta on tärkeää. Kulutuksen seurannan avulla voidaan arvioida myös lääkitysten asianmukaisuutta sekä laillisuutta. Yleisesti kulutuksen seurantaa tehdään kilogrammoina tehoavaa ainetta. Seurannan ongelmana on, ettei järjestelmä erittele eri lääkkeiden tehokkuuseroja tai annoksia. Muita mahdollisia järjestelmiä ovat muun muassa kulutusseuranta myyntiyksikköinä tai lääkitysten seuraaminen laskennallisina annoksina (esimerkiksi ADD-arvo = Animal Daily Dose). Kulutuksen seurantaa elämillä vaikeuttavat esimerkiksi useat eläinlajit, vaihtelevat painot, annokset sekä antotavat. Arvioiden mukaan maailman mikrobilääkkeistä puolet käytetään elämille. Suomessa vuonna 2007 mikrobilääkityksistä 28 % kulutettiin eläimille. Suomessa käytettiin noin 16 800 kiloa tehoavaa ainetta mikrobilääkkeitä eläimille vuonna 2010. Suurimpina ryhminä kulutuksesta olivat beetalaktaamivalmisteet (58 %), trimetopriimi-sulfonamidit (19 %) sekä tetrasykliinit (10 %). Mikrobilääkekulutuksesta käytettiin injektioina 57 %, suun kautta 41 % sekä loput erilaisina paikallisvalmisteina. Kulutus on kasvanut 2000 -luvulla noin 3000 kiloa tehoavaa ainetta. Suurinta kulutuksen kasvu on ollut injektoitavissa G-penisilliinivalmisteissa. Kulutuksen arviointia vaikeuttaa se, että eläinten mikrobilääkkeet ovat pääsääntöisesti hyväksytty useille eläinlajeille sekä useisiin eri käyttötarkoituksiin. Lisäksi lääkityksiä voidaan käyttää lainsäädännön sallimissa rajoissa myös hyväksynnän ulkopuolisille eläinlajeille. Koottuja eläinten sairaus- tai lääkitystilastoja koko Suomen osalta ei ole saatavilla. Kulutusmuutosten taustalla on todennäköisesti useita yhtäaikaisia tekijöitä. Kotieläintuotanto on keskittynyt ja tehostunut 2000-luvun kuluessa Suomessa. Eläinmäärissä on myös tapahtunut muutoksia. Myös mahdollisesti uutena Suomessa ilmenneet tai viime vuosina enemmän levinneet eläintaudit vaikuttavat kulutukseen (esimerkiksi nautojen tarttuvat sorkkasairaudet). Kulutuksen noususta huolimatta suomalainen mikrobilääkkeiden käyttö on hillittyä kansainvälisesti verrattuna. Suomen eläintautitilanne on hyvä ja tautien torjunnassa panostetaan enemmän tautien ennaltaehkäisyyn. Kuitenkin eläintuotannon jatkuva rakennemuutos, sekä mahdolliset eläintautitilanteen vaihtelut voivat muuttaa tilannetta tulevaisuudessa. Mikrobilääkkeiden seurantajärjestelmää on kehitettävä tulevaisuudessa siten, että kulutusta pystytään arvioimaan sekä eläinlaji- että käyttöaihekohtaisesti.