Browsing by discipline "Surgery"

Näiden syventävien opintojen keskeisenä tavoitteena oli selvittää Eläinlääketieteellisellä korkeakoululla vuosina 1987 - 1992 ähkyleikattujen hevosten selviytyminen leikkauksesta sekä palautuminen takaisin käyttöön. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään lyhyesti ähkyleikkausten historiaa, hevosen suoliston normaalianatomiaa, eri operatiivisia ähkyjä sekä leikkauksen jälkeisiäkomplikaatioita. Tutkimus tehtiin retrospektiivisesti EKK:n suureläinklinikan potilaskirjaan perustuen, keräämällä tiedot ähkyleikatuista hevospotilaista omistajan ja hevosen nimen perusteella. Ähkyleikattujen hevosten potilasasiakirjoissa kiinnitettiin erityisesti huorniota hevosen selviytymiseen leikkauksesta sekä toipumiseen klinikalla. Pitkäaikaisseurannassa käytettiin hyväksi Hippoksen ja Suomen Ratsastajainliiton tuloslistoja sekä omistajilta puhelinhaastattelussa saatuja tietoja. Vuosina 1987 - 1992 EKK:lla hoidetuista 565 ähkypotilaasta 129 leikattiin ja 76 lopetettiin suoraan huonon ennusteen tai muiden syiden takia. Narkoosista heränneitä hevosia oli 90, ja näistä 69 eli 77 % kotiutettiin. Ohutsuoliperäisen ähkyn takia leikatuista hevosista 33 % ja paksusuoliperäisen ähkyn takia leikatuista 65% kotiutettiin. Kotiutetuista hevosista oli vuoden sisällä leikkauksesta ähkyyn kuollut/lopetettu 10 hevosta, joista 7 kuoli/lopetettiin ensimmäisen kuuden kuukauden aikana. Tutkimusmateriaalissamme vaikuttaa siltä, että suurin osa leikkauksen jälkeisistä kuolemaan johtavista ähkyistä ajoittuvat vuoden sisälle leikkauksesta. Tuloksistamme voimme todeta, että kilparatsut, harrasteratsut, siitoshevoset sekämuussa käytössä (esim. sekä työhevosena että ratsuna) olevat hevoset toipuivat hyvin leikkauksesta ja palasivat leikkausta edeltävään käyttöönsä. Sen sijaan valmennuksessa olevat kilpailevat ravurit eivät kaikki kuntoutuneet toivotulla tavalla. Ennen leikkausta ravikäytössä olleista hevosista 71 % oli ravikäytössä kuusi kuukautta leikkauksen jälkeen, mutta ainoastaan 55% vuoden kuluttua leikkauksesta.

Suomalaisille koiranomistajille tehtiin vuosina 1998-2002 kyselytutkimus, johon saatiin 1007 vastausta. Aineistosta selvitettiin koirien hankintasyitä ja käyttäytymisessä koettuja ongelmia. Erityisesti tarkasteltiin hyökkäävyyttä ja arkuutta sekä hankintasyiden yhteyttä näihin ongelmiin. Koetut hyökkäävyyteen ja arkuuteen liittyvät ongelmat jakautuivat faktorianalyysissä neljään faktoriin, joille annettiin nimet hyökkäävyys koiria kohtaan, hyökkäävyys vieraita ihmisiä kohtaan, hyökkäävyys perheenjäseniä kohtaan ja arkuus. Ongelmafaktoreiden suuruusjärjestys oli (suluissa esiintymisfrekvenssi): hyökkäävyys koiria kohtaan (48,6%) > arkuus (36,3%) > hyökkäävyys vieraita ihmisiä kohtaan (16,0%) > hyökkäävyys perheenjäseniä kohtaan (15,7%). Faktoreiden ulkopuolelle jääneen paukkuarkuuden koki ongelmaksi 22,2% omistajista. Tarkempi analyysi ongelmaksi koetusta käyttäytymisestä ja hankintasyistä tehtiin kymmenestä rodusta (bullterrieri, cockerspanieli, englanninspringerspanieli, irlanninsusikoira, landseer, kultainennoutaja, saksanpaimenkoira, tanskandoggi, tiibetinspanieli ja welsh corgi pembroke). Saksanpaimenkoirien omistajat pitivät hyökkäävyyttä koiria kohtaan muita koiranomistajia tilastollisesti merkitsevästi suurempana ongelmana. Muita koiranomistajia pienempänä ongelmana hyökkäävyyttä pitivät mm. irlanninsusikoiran ja kultaisennoutajan omistajat. Arkuutta pitivät muita koiranomistajia suurempana ongelmana irlanninsusikoiran omistajat ja pienempänä ongelmana saksanpaimenkoiran omistajat. Hankintasyyt jakautuivat kolmeen pääfaktoriin, joille annettiin nimet ulkoilu/lemmikki, näyttelyt/kasvatus ja koulutus/kilpailut. Nämä olivat myös kolme tärkeintä syytä hankkia koira. Hankintasyiden ja ongelmaksi koetun hyökkäävyyden ja arkuuden välistä yhteyttä selvitettiin 727 vastauksen aineistosta. Tilastollisesti merkitsevää yhteyttä havaittiin hyökkäävyyden ja hankintasyiden suojelemaan/vahtimaan kotia, ulkoilu/lemmikki ja toisten koirien kaveriksi välillä, arkuuden ja hankintasyyn koulutus/kilpailut välillä sekä paukkuarkuuden ja hankintasyiden lasten kaveriksi ja metsästys välillä. Tilastollisesti merkitsevä yhteys arkuuden ja hyökkäävyyden välillä löytyi kaikki vastaukset käsittävässä aineistossa ja joissakin roduissa.

Ultraäänitutkimus helpottaa suuresti tamman kiimakierron vaiheen ja oikean siemennysajankohdan määrittämistä. Ultraäänitutkimuksessa kiiman aikainen kohdun endometriumin poimujen nesteturvotus eli ödeemi erottuu vähemmän kaikuisena eli lähes mustana ja poimujen kudostiiviit keskustat kaikuisina eli vaihteleva-asteisen valkoisina. Tämän takia kohdun sarvien poikkileikkaus muistuttaa kiiman aikana halkaistua appelsiinia tai kärrynpyörää. Ödeemin määrää kuvataan yleensä asteikolla nollasta kolmeen. Tyypillisesti ödeemi on voimakkaimmillaan 3-4 päivää ennen ovulaatiota. Osalla tammoista ödeemin määrä on vähäinen tai sitä ei ole lainkaan, vaikka tamma on kiimassa. Ödeemin määrä vaihtelee kiiman eri päivinä ja myös kiimasta toiseen. Kohdun ödeemin määrä ei yksinään ole riittävä ominaisuus ovulaation ajankohdan ennustamisessa, mutta yhdessä muiden ominaisuuksien, kuten kiiman ulkoisten merkkien sekä follikkelin koon ja pehmenemisen kanssa siitä on suurta apua oikean siemennysajankohdan löytymisessä. Epänormaaliudet ödeemissä ja sen häviämisessä kiiman loputtua auttavat eläinlääkäriä myös ennustamaan tammojen mahdollisen hoidon tarpeen siemennyksen jälkeen Aikaisemmassa suomalaisessa, pieneen materiaaliin perustuvassa selvityksessä tiineysprosentin havaittiin olevan 27 % alhaisempi tammoilla, joilta ödeemi puuttui verrattuna tammoihin, joilla oli selvä tai voimakas ödeemi siemennyshetkellä. Ödeemi siis mahdollisesti luo kohtuun paremmat olosuhteet siittiöille. Tässä retrospektiivisessä tutkimuksessa tutkittiin ödeemin vaikutusta tiinehtyvyyteen suuremmalla materiaalilla. Tutkimuksessa käytettiin yksityisen siittolan tammakorteista vuosilta 1988-2000 kerättyjä tietoja. Mukaan tutkimukseen otettiin vain paikan päällä olleen orin spermalla tai siirtospermalla siemennettyjen tammojen tietoja. Lähes kolmannes tammoista oli varsallisia ja toinen kolmannes neitseellisiä. Vajaa neljännes tammoista oli varsonut joskus, mutta niitä ei oltu yritetty siementää uudelleen. Edellisellä kaudella tyhjäksi jääneitä oli vajaa kuudennes tammoista. Kiimoja oli mukana yhteensä 737, joista tiineyteen johti 388 (52,6 %). Human chorionic gonadotropin (hCG) -hormonia oli tammalle käytetty 323 kiimassa. Tammojen ikä vaihteli kahdesta vuodesta 24 vuoteen. Keski-ikä oli 12 vuotta. Siemennyshetkellä neljäsosassa (25 %) kiimoja ei ollut yhtään tai hyvin vähän ödeemiä. Selvä tai voimakas ödeemi siemennyshetkellä oli 72 % kiimoista. Erittäin voimakas ödeemi oli vain 3 % kiimoista. Kohdun limakalvon siemennyshetken aikaisella ödeemillä ei ollut vaikutusta tiinehtyvyyteen. Kun ödeemiä ei ollut yhtään tai vain hyvin vähän, tiineysprosentti oli 51 %. Ödeemin ollessa runsaampaa tiineysprosentti oli vain kaksi prosenttiyksikköä suurempi. Kohdun ödeemin ollessa koko kiiman ajan vähäistä tammat tiinehtyivät 18 % huonommin verrattuna tammoihin, joilla ainakin jossain kiiman vaiheessa oli ödeemiä kohdussa. Vanhojen tammojen huonompi tiinehtyvyys tuli tässäkin tutkimuksessa selvästi ilmi: 10 vuotiailla ja sitä nuoremmilla tiineysprosentti oli 58 %, kun taas vanhemmista tammoista tiinehtyi vain 49 %. HCG:n antamisella, tammatyypillä tai spermatyypillä ei ollut vaikutusta tiinehtyvyyteen. Tämän tutkimuksen perusteella on vaikea sanoa mitään siitä luoko ödeemi jotenkin paremmat olosuhteet siittiöille, sillä siemennyshetken ödeemillä ei ollut vaikutusta tiinehtyvyyteen. Tammat kuitenkin tiinehtyivät merkittävästi huonommin kohdun ödeemin ollessa koko kiiman ajan vähäistä verrattuna tammoihin, joilla ainakin jossain kiiman vaiheessa oli ödeemiä kohdussa. Ödeemi ja oikeanlaiset kohdun eritteet saattavat helpottaa siittiöiden kulkeutumista munanjohtimiin ja tukea alkion varhaiskehitystä. Lisätutkimukset ödeemin merkityksestä tammojen tiinehtymisessä ovat tarpeen.

Arbetet består av tre delar, en litteraturöversikt, en retrospektiv undersökning och en uppföljning av akuta uveiter. I litteraturöversikten behandlas uveas anatomi och fysiologi, olika uveiters etiologi, kliniska symptom, diagnos, vårdmetoder samt följdsjukdomar och komplikationer. I den retrospektiva delen skickades frågeformulär tillägare, vars hundar hade insjuknat i och tillfrisknat från uveit. Man kunde konstatera att en stor del av uveiterna hade traumatisk bakgrund. De av ägarna oftast observeradesymptomen utgjordes av kisande, rodnad, tårflöde och ett blåaktigt corneaödem. Återfallsprocenten var hög, medan sjukdomen inte så lätt spreds till det friska ögat. Över hälften av fallen klarade sig ed ett besök hos veterinär. Uppföljningen av de akuta uveiterna behandlas här endast som fallbeskrivningar på grund av de olika fallens särart. Uveiterna följdes regelbundet upp med klinisk undersökningmed spaltlampa, oftalmoskop, tonometer, flueresceinfärgning, skrapprov från cornea samt blodprovdär man undersökte leukogram, glukos- och ureahalt. Tyvärr förblev många etiologier ett mysterium och därför kan allmänt konstateras att en grundlig undersökning, samt uppföljning är av yttersta vikt vid behandling av uveiter samtidigt som det möjliggör en tidig observation av eventuella komplikationer.

Nämä syventävät opinnot koostuvat kolmesta osasta. Ensimmäisessä osassa on kirjallisuuskatsaus polvilumpion sijoiltaanmenon patofysiologiasta ja hoitomenetelmistä. Toisessa osassa käsittelen biodegradoiovien materiaalien kehitystä ja käyttötapoja. Tutkielman kolmas osa käsittää vertailevan tutkimuksen biodegradoituvien sauvojen ja metallipinnojen välillä kiinnitettäessä sääriluun harjannetta polvilumpion sijoiltaanmenon hoidossa. Polvilumpion sijoiltaanmeno on tavallinen koiran polvessa esiintyvä sairaus. Sijoiltaanmenon taustalla voi olla, joko tapaturmaiset tai perinnölliset syyt. Se ilmenee joko sisäänpäinsuuntautuneena tai ulospäinsuuntautuneena, joista ensimmäinen on yleisempi. Sisäänpäinsuuntautunutta muotoa tavataan useimmiten pienikokoisilla koiraroduilla esimerkiksi kiinanpalatsikoirilla ja kääpiövillakoirilla. Näillä ja muutamilla muilla koiraroduilla on moninkertainen riski sairastua perinnölliseen polvilumpion sijoiltaanmenoon. Ulospäinsuuntautunutta muotoa tavataan enemmän suuremmilla koiraroduilla. Hoito on tavallisesti kirurginen. Menetelmiä on useita, joista tavallisimpia ovat sääriluun harjanteen siirto, nivelkapselin kiristys ja polvilumpion uransyventäminen. Keinotekoisten materiaalien kehitys on ollut viime vuosina nopeaa. Elimistössäsulavien lankojen ohelle on kehitetty myös elimistössä täysin sulavia implantantteja, jotka soveltuvat murtumien hoitoon. Vertailevan tutkimuksemme päämääränä oli selvittää onko poly-l-laktidisauvojen antama tuki riittävä ollakseen käyttökelpoinen hoitovaihtoehto aluilla, joissa liitettäviin kappaleisiin vaikuttaa kohtuulisen suuret voimat. Kokeeseen osallistui 14koiraa, joilla parhaaksi polvilumpion sijoiltaanmenon hoitomuodoksi olivalittu sääriluun harjanteen siirto. Puolet sääriluun harjanteista kiinnitettiin metallisilla ja puolet sulavilla implantaateilla. Vertailun lopuksi todettiin, että tilastollista eroa ei ryhmien välillä voitu löytää ja, että PLLA-sauvoja voidaan käyttää leikkauksissa, joissa palojen kiinnitysmateriaaleihin kohdistuu suuria voimia.

Keinonivelten yleinen ongelma on niiden mekaaninen irtoaminen. Proteesin ja luun välinen sidos löystyy ajan myötä ja proteesi irtoaa. Ongelman ratkaisuun on kehitetty erilaisia proteesien pinnoitemateriaaleja ja kiinnitysaineita. Bioaktiivisen lasin pinnan ja luun välille syntyy sidos kemiallisten reaktioiden seurauksena. Tämänkaltaisen sidoksen muodostuminen kudoksen ja materiaalin välille on ominaista vain bioaktiiviselle lasille. Bioaktiivinen lasi kiinnittyy nopeasti kudokseen ja liukenee ajan myötä. Tutkimuksessa käytetty bioaktiivinen lasi on kehitetty Suomessa, Åbo Akademissa. Tämä kokeellinen tutkimus oli osa laajempaa kokonaisuutta, jossa tutkitaan bioaktiivisen lasin käyttöä ortopedisten implanttien pinnoitusmateriaalina ja luusiirteen korvaajana. Tässä työssä tutkittiin miten koiran lonkkaproteesin pinnoittaminen bioaktiivisella lasilla vaikuttaa proteesin kiinnittymiseen isäntäluuhun. Tutkimuksessa vertailtiin myös proteesin kiinnitykseen käytettäviä materiaaleja ja niiden vaikutusta proteesin kiinnittymiseen ja pysyvyyteen. Testiryhmässä (4 koiraa) kiinnitykseen käytettiin luusiirrettä ja lisäksi bioaktiivista lasia; kontrolliryhmässä (4 koiraa) käytettiin pelkästään luusiirrettä. Kahdeksalle koiralle asennettiin kummankin takajalan reisiluuhun titaaninen, kahden nivelen välinen segmentaaliproteesi. Proteesi korvasi puuttuvan luusegmentin. Puolet proteeseista pinnoitettiin bioaktiivisella lasilla. Proteeseissa oli pinnoitettu ja pinnoittamaton pää. Proteesien pinnoitetut päät asennettiin reisiluuhun distaalisesti tai proksimaalisesti satunnaisesti, kiertävässä järjestyksessä. Luuydinkanava täytettiin pelkällä luusiirteellä tai luusiirteellä sekä bioaktiivisella lasilla. Proteesit pakotettiin luuydinkanavaan ja kiinnitettiin titaanisilla ruuveilla. Koirien kivunlievitys hoidettiin asianmukaisesti. Luun paranemista seurattiin voimalevymittausten avulla, kuukauden välein, 3 kk ajan. Voimalevyn avulla mitattiin koirien jalkoihin kohdistuvia voimia ja niiden muutoksia. Koirat juoksutettiin voimalevyn yli ja mitattiin jalkojen maksimivoima ja impulssi. Mittausten nopeudet pyrittiin pitämään alueella 1,85 - 2,15 m/s ja kiihdytys tai jarrutus alle 0,5 m/s ≤ etteivät nopeuden vaihtelut vaikuttaisi mittaustuloksiin. Koirien juoksutusnopeuksissa eri mittauspisteiden välillä ei havaittu merkittävää eroa (p = 0,07). Kontrolliryhmässä maksimivoima ja impulssi olivat merkitsevästi (p<0,05) suuremmat kuin testiryhmässä seuranta-aikana. Bioaktiivinen lasi ei siis tässä tutkimuksessa parantanut proteesin kiinnittymistä luuhun.