Browsing by master's degree program "Eläinlääketieteen lisensiaatin koulutusohjelma"

Epidemiaselvitystyössä paikalliset ja kansalliset toimijat pyrkivät selvittämään yhteystyössä ruokamyrkytysepidemian aiheuttajapatogeenin ja elintarvikkeen. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää epidemiaselvitystyön tiedonkulun haasteet sekä hyvät käytännöt. Onnistunut selvitystyö edellyttää tiedon vaihtoa eri osapuolten välillä. Tutkimuksen kohdemaina käytettiin Suomea, Latviaa ja Viroa. Tutkimus on toteutettu kyselytutkimuksena ja haastatteluina. Kohdemaiden paikallisille- tai alueviranomaisille lähetettiin sähköinen kyselylomake koskien epidemiaselvityksen käytäntöjä. Latvian ja Viron keskusviranomaisia haastateltiin lisäksi epidemiaselvitysprosessista, tiedonkulun käytännöistä ja selvitystyöhön osallistuvien viranomaisten osaamistasosta. Kyselyn tuloksia käsiteltiin ja analysoitiin Microsoft Office Excel 2013 -ohjelmalla ja IBM SPSS Statistics 24 -ohjelmalla. Tilastollisina testeinä käytettiin Fisherin tarkkaa testiä ja Mann-Whitneyn U-testiä. Lisäksi tuloksia analysoitiin ristiintaulukoimalla ja piirtämällä kuvaajia. Lisäksi joistain vastauksista muodostettiin summamuuttujia kuvaamaan ilmiöitä yleisemmällä tasolla. Haastatteluiden ja kyselylomakkeen avoimia vastauksia analysoitiin myös kvalitatiivisesti luokittelemalla ja teemoittelemalla. Tulosten perusteella epidemiaselvitystyöryhmän johtaja on yleensä määritelty etukäteen Suomessa ja Virossa. Konsultaatioapua on lähes aina saatavilla. Ilmoitus epidemiasta tehdään 73 % mukaan alle 24 tunnin kuluessa ensitiedon saamisesta. Epidemioiden yhteydessä näytteenotosta päättää yleensä Suomessa paikallinen viranomainen, kun taas Latviassa ja Virossa keskusviranomainen. Näytteenoton yhteydessä eristetty patogeeni tyypitetään Latviassa harvemmin kuin Suomessa tai Virossa. Epidemia raportoidaan käytännössä aina keskusviranomaiselle. Myös selvitystyön aikana kommunikoidaan keskusviranomaisen kanssa. Tiedonkulkua hankaloittavia tekijöitä kysyttäessä, kaikissa maissa esiin nousi esimerkiksi lainsäädäntö ja kiire. Epäluottamus ja eriävät mielipiteet nousivat virolaisten ja latvialaisten vastaajien vastauksissa esiin. Etukäteen nimetty epidemiaselvitystyön johtaja vähensi joidenkin tiedonkulkua haittaavien tekijöiden vaikutusta. Lokikirjaa ei ollut pidetty viimeisimmän epidemian yhteydessä Latviassa kuin muutamassa tapauksessa. Kansallisten viranomaisten haastatteluiden perusteella tiedonkulku koetaan pääasiassa sujuvaksi, mutta esimerkiksi lokikirjan pitämisessä ja yhteydenpidossa keskusviranomaiseen oli eroavaisuuksia paikallisten ja keskusviranomaisten antamien vastausten perusteella. Tiedonkulku myös perustuu erityisesti Latviassa ja Virossa henkilökohtaisiin suhteisiin. Suurimpia haasteita tiedonkulussa on sen perustuminen henkilöiden välisille suhteille. Selkeät ohjeet ja käytännöt, joita noudatetaan, minimoisivat mahdolliset ongelmat henkilöiden välisessä tiedonkulussa. Selkeä vastuunjako sujuvoittaa tiedonkulkua. Säännölliset tapaamiset viranomaisten välillä oli monella vastaajalla toiveena tiedonkulun sujuvoittamiseksi. Myös salattu nopean sähköisen yhteydenpidon alusta olisi hyödyllinen suomessakin RYMY-järjestelmän rinnalle. Raportit ovat pääasiassa avoimen tekstin muodossa, mutta jos niiden muotoa pystyttäisiin standardoimaan, voitaisiin selvitystyötä mahdollisesti nopeuttaa, kun muuttujien muodostaminen ja vertailu olisi helpompaa. Pääasiassa epidemioista kerätään kattavat tiedot ja ne raportoidaan kohtuullisessa ajassa.

Tietyissä koiraroduissa, kuten labradorinnoutajissa ja cockerspanieleissa, valikoivan jalostuksen seurauksena rodun edustajat ovat jakautuneet käyttö- ja näyttelylinjaan. Vaikka koirien käyttäytymisestä on tehty muutaman viime vuosikymmenen aikana paljon tutkimuksia esimerkiksi vertaillen eri rotujen, sukupuolten ja eri tehtävissä toimivien koirien käyttäytymistä, rotulinjan vaikutuksesta käyttäytymiseen on saatavilla niukasti tietoa. Kognitiivinen tutkimus on yksi käyttäytymistutkimuksen haara, joka käsittelee kaikkea tiedon hankintaan, käyttöön ja käsittelyyn liittyvää. Kaksi laajasti koirilla tutkittua kognitiivista ominaisuutta ovat kontaktihakuisuus ja impulsiivisuus. Kontaktihakuisuudella tarkoitetaan taipumusta hakea kontaktia ihmisestä vaikeassa ongelmatilanteessa ja impulsiivisuudella taipumusta tehdä harkitsemattomia valintoja tai toimintoja. Näillä on todettu olevan vaikutusta esimerkiksi koiran koulutettavuuteen, rohkeuteen ja suoriutumiseen erilaisissa tehtävissä. Tämä tutkimusosion sisältävä lisensiaatintutkielma keskittyi vertailemaan näitä kahta ominaisuutta käyttö- ja näyttelylinjaisten labradorinnoutajien ja cockerspanieleiden välillä. Vertailu tehtiin mahdottoman tehtävän ja sylinteritestin avulla, jotka ovat laajasti käytössä olevia testausmenetelmiä näiden ominaisuuksien tutkimiseen. Hypoteesina oli, että linjojen väliltä löytyy eroja kummassakin ominaisuudessa. Aineisto koostui 225 labradorinnoutajasta ja 90 cockerspanielista, jotka jaoteltiin linjoihin sukutaulun mukaan. Vaikka linjojen väliltä löytyi joitakin eroja, ne olivat yllättävän pieniä. Käyttölinjaiset cockerspanielit olivat kontaktihakuisempia näyttelylinjaisiin verrattuna. Labradorinnoutajissa ero oli vain suuntaa antava. Impulsiivisuuden osalta sen sijaan ei löydetty eroja linjojen väliltä kummassakaan rodussa. Lisäksi näyttelylinjaisissa cockerspanieliuroksissa korostui taipumus luovuttaa mahdottomassa tehtävässä kesken testausajan. Nämä tulokset viittaavat siihen, että linjojen syntyyn johtanut valikoiva jalostus on vaikuttanut koirien kontaktihakuisuuteen mutta ei impulsiivisuuteen.

Fibropapillomatoosi (FP) on maailmanlaajuisesti tunnettu merikilpikonnien kasvainsairaus. Se aiheuttaa merikilpikonnille solukuvaltaan hyvänlaatuisia sidekudoskasvaimia, jotka voivat johtaa normaalien elintoimintojen häiriintymiseen. Taudin syntyyn on aiemmissa tutkimuksissa luotettavasti yhdistetty alfaherpesviruksiin kuuluva Chelonid Herpesvirus 5 (CHHV-5), mutta taudin tarkkaa syntymekanismia ei tunneta, ja sen ilmentyminen vaatii myös muita, toistaiseksi tuntemattomia tekijöitä. CHHV-5:n uskotaan säilyvän merikilpikonnien elimistössä latentisti muiden herpesvirusten tapaan, ja sitä on havaittu useissa terveissä kudoksissa sekä FP:tä sairastavilla että terveillä eläimillä. CHHV-5:n tiedetään leviävän ainakin kasvaimista irtoavien infektoituneiden solujen kautta, mutta vasta-ainetasojen ja viruksen esiintyvyyden kartoitukset viittaisivat siihen, että on olemassa myös muita, toistaiseksi tuntemattomia tartuntatapoja. Aiemmissa tutkimuksissa liemikilpikonnien (Chelonia mydas) munuaisissa ja virtsassa on havaittu CHHV-5 DNA:ta, mikä voisi viitata viruseritykseen munuaisten kautta virtsaan. FP:tä havaitaan erityisesti nuorilla liemikilpikonnilla niiden kerääntyessä rannikkoalueille. Yhdysvalloissa Atlantin kaakkoisrannikolla samalla eläinryhmällä on havaittu rutiininomaisissa raadonavauksissa myös runsaasti alkuperältään tuntematonta munuaisytimen soluvälien sidekudostumista. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli 1) kuvailla nämä sidekudostumismuutokset yhdistelemällä tautia ilmentäviltä eläimiltä kerättyä patologista, histopatologista ja epidemiologista tietoa, sekä 2) selvittää, voisivatko munuaisten sidekudostumismuutokset olla CHHV-5-tartuntaan liittyvä, aiemmin tunnistamaton kohde-elinvaurio. Opinnäytetyön kirjallisen osuuden on ohjannut Niina Airas ja johtanut Antti Sukura Helsingin yliopistossa. Tutkimuksen kokeelliset osuudet (qPCR-analyysi ja tilastollinen analyysi) on toteutettu Florida Atlantic Universityssä Harbor Branch Oceanographic Institutessa Annie Page-Karjianin johtamassa tutkimusryhmässä hänen ohjauksessaan. Työssä esitetyt histopatologiset tutkimukset on tehnyt Brian Stacy University of Floridassa. Floridan alueella kuolleen tai lopetetun nuoren liemikilpikonnan (62 yksilöä) munuaisten CHHV-5 DNA-kopiomäärät tutkittiin qPCR-menetelmällä, ja munuaisten sidekudostumismuutosten voimakkuus arvioitiin histopatologisesti asteikolla 1-3 (1 – lievä, 2 – kohtalainen, 3 – voimakas) kaksoissokeutetussa tutkimuksessa. Tulostemme perusteella sidekudostumismuutosten voimakkuus ei näyttäisi olevan sidoksissa liemikilpikonnien sukupuoleen, rantautumisaikaan tai kuntoluokkaan. Histopatologisiin muutoksiin ei liittynyt tulehdussolukertymiä tai havaittuja solunsisäisiä taudinaiheuttajia. Kaikilla suuremmilla kilpikonnilla muutokset olivat kohtalaisia tai voimakkaita, kun taas nuoremmilla lieviä tai kohtalaisia, mutta nämä erot eivät olleet tilastollisesti merkitseviä (Kruskal-Wallis, p=0,3). Vaikka 94%:lla (31/33) tutkituista eläimistä ei näkynyt lainkaan silminnähtäviä merkkejä sidekudostumisesta, mikroskooppisesti kohtalaista tai voimakasta munuaisten sidekudostumista havaittiin 90%lla (56/62) eläimistä. Kymmenellä (16%, 10/62) tutkituista eläimistä oli todettu FP, mutta vain viiden (8%, 5/62) eläimen munuaisessa havaittiin CHHV-5-DNA:ta. Näistä eläimistä neljällä oli fibropapillomatoosikasvaimia muualla kuin munuaisissa. Tulosten perusteella CHHV-5 ei vaikuttaisi olevan merkittävä etiologinen tekijä nuorten villien liemikilpikonnien munuaisytimen fibroosimuutoksissa Floridan alueella.

Tämä lisensiaatintutkielma sisältää alkuperäistutkimuksen, joka liittyy Katja Hautalan väitöskirjatyöhön. Tutkielman tarkoituksena on esittää hevosen suolinkaisten eli Parascaris spp. aiheuttamien tartuntojen esiintyvyys alle kolmevuotiailla Suomessa asuvilla hevosilla sekä fenbendatsolin ja pyranteelin teho tartuntojen hoidossa. Parascaris spp. ovat nuorten hevosten yleisimpiä ja eniten oireita aiheuttavia sisäloistartunnan aiheuttajia. Viime vuosina maailmalla on raportoitu sekä fenbendatsolin että pyranteelin heikentyneestä tehosta tartuntojen hoidossa, joten tilanteen kartoittaminen myös Suomessa oli tarpeellista. Aiemman matolääkeresistenssiin ja lääkityskäytäntöihin liittyvän tutkimustiedon perusteella oli oletettavaa, että fenbendatsolilla olisi hyvä ja pyranteelilla heikentynyt teho Parascaris spp. infektioiden hoidossa. Prevalenssitutkimukseen osallistui 95 tallilta 367 alle kolmevuotiasta hevosta. Hevosten lantanäytteet analysoitiin modifioidulla Mini-Flotac®-menetelmällä. Lääketutkimukseen otettiin mukaan hevoset, joiden lantanäytteessä oli vähintään 200 epg (eggs per gram) Parascaris spp. munia. Hevoset jaettiin kolmeen eri lääkitysryhmään: fenbendatsolilla lääkittäviin, pyranteelilla lääkittäviin ja kontrolliryhmään. Lääkityksen teho tutkittiin FECRT (faecal egg count reduction test) -menetelmällä 10–14 päivän kuluttua lääkityksestä. Koko tutkimuspopulaation Parascaris spp. prevalenssi oli 38 %. Tartuntojen esiintyvyys oli sitä suurempi, mitä nuorempi ikäluokka oli kyseessä. Tässä tutkimuksessa havaittu prevalenssi oli suurempi kuin aiemmin Suomessa raportoiduissa tutkimuksissa ja ennen tutkimusta tehdyssä hypoteesissa. Fenbentasolin teho Parascaris spp. tartuntojen hoidossa oli hyvä, kuten etukäteen oletettiinkin. Pyranteelin teho oli sen sijaan joillain talleilla selvästi alentunut, ja teho oli jopa alhaisempi kuin hypoteesissa oletettiin. Kontrolliryhmän tulokset osoittivat, että merkittävää madonmunien määrän alenemaa ei tapahdu ilman lääkitystä kahden viikon seurantajaksolla. Tulosten perusteella Suomessa Parascaris spp. tartunnat tulisi hoitaa lääkeaineella, jonka teho tunnetaan tallikohtaisesti. Lantanäytteiden tutkiminen sekä tartunnan diagnosoimiseksi että valitun lääkeaineen tehon varmistamiseksi on suositeltavaa. Alle yksivuotiaille hevosille lääkitystä tulee harkita myös niissä tapauksissa, joissa lantanäytteessä ei havaita Parascaris spp. munia tartuntojen patogeenisuuden ja yleisyyden vuoksi. Uutta tutkimustietoa matolääkkeiden resistenssistä tarvitaan edelleen, koska resistenssi on ilmiönä jatkuvasti muuttuva ja lääkityskäytännöt vaikuttavat sen kehittymiseen ja esiintymiseen.

Follikulaarinen kystiitti on koirilla harvinainen virtsarakon muutos, joka on kuvailtu aikaisemmin kirjallisuudessa puuttellisesti. Tapauskertomuksia follikulaarisesta kystiitistä koirilla on vain kaksi, joista toinen on kirjoitettu 1940 ja toinen vuonna 2014. Tutkielman kirjallisuuskatsauksessa on tavoitteena koota tietoa follikulaarisesta kystiitistä koirilla ja ihmisillä. Tutkielman tutkimusosion tavoitteena oli kuvailla follikulaarisen kystiitin kliininen kuva sekä laboratorio- ja kuvantamislöydökset koirilla, joilla on todettu follikulaarinen kystiitti virtsarakon kudosnäytteessä Yliopistollisessa eläinsairaalassa ennen vuotta 2020. Lisäksi pyrkimyksenä oli selvittää kudoksensisäisten Esterichia coli -bakteereiden esiintymistä fluoresenssi in situ hybridisaatio (FISH) menetelmän avulla koirilla, joilla on todettu follikulaarinen kystiitti. Koirien potilastiedoista taulukoitiin jokaisen yksilön rotu, sukupuoli, ikä, kliiniset oireet, saadut antibioottikuurit, histopatologiset löydökset, veri- ja virtsanäytetulokset, diagnostisen kuvantamisen löydökset sekä kystostomiset tai kystoskopiset löydökset ennen diagnoosia. Tutkimusta varten löydettiin tiedot seitsemästä koirasta, joilla on todettu follikulaarinen kystiitti vuosina 2015-2019. Hypoteesina on, että kudoksensisäisiä E. coli bakteereita esiintyy koirilla, joilla on todettu follikulaarisen kystiitin muutokset. Kaikki tutkimuksen koirat olivat narttuja, joista kolme oli intakteja ja loput steriloituja. Koirat edustivat viittä eri rotua ja yksi koirista oli sekarotuinen. Tutkimuksen koirat olivat iältään 8 kuukautta – 10 vuotta. Kaikilla paitsi yhdellä koiralla oli sairashistoriassa toistuvia bakteeriperäisiä rakkotulehduksia ennen lisätutkimuksiin hakeutumista. Kaikilla, paitsi yhdellä koiralla oli aiemmin todettu E. colin aiheuttama infektio virtsaviljelyssä vähintään kerran. Kaikkia koiria oli hoidettu aikaisemmin antimikrobisilla lääkkeillä. FISH -tutkimuksessa viidellä seitsemästä koirasta infektion aiheuttajaksi todettiin E. coli. Kahdella koiralla, joilla FISH-tutkimus oli negatiivinen seinämänsisäisen E. colin suhteen, oli positiivinen tulos E. colin suhteen joko virtsaviljelyssä tai virtsarakon koepalan kudosviljelyssä. Löydökset puoltavat seinämänsisäisen E. coli -infektion osallisuutta follikulaarisen kystiitin synnyssä. Tutkimuksen perusteella follikulaariselle kystiitille tyypilliset seinämämuutokset ovat hyvänlaatuisia ja liittyvät kroonisiin toistuviin infektioihin. Tutkimuksen tärkeimmät rajoitteet olivat kontrolliryhmän puute ja pieni potilasmäärä.

Tutkimus on tehty osana isompaa tutkimusta. jossa selvitettiin lipopolysakkaridien (LPS) aiheuttaman sairausreaktion vaikutusta sioilla. Tässä tutkimuksen osuudessa tarkasteltiin hännän asennon ja liikkeen yhteyttä sian yleiseen ja sairauskäyttäytymiseen. Tutkimuksella haluttiin saada lisätietoa hännän asennon ja liikkeen merkityksestä sikojen hyvinvoinnin tarkastelussa. Tutkimuksen hypoteesina oli, että siat pitävät häntäänsä ylhäällä ja heiluttavat häntää ollessaan terveitä ja positiivisessa mielentilassa, ja sikojen sairastuessa hännän alhaalla pitäminen lisääntyy ja hännän liike vähenee. Tutkimus tehtiin yhteensä 78 sialla. Karsinoita oli 13 ja jokaisessa karsinassa oli kuusi sikaa, neljä imisää ja kaksi leikkoa. Saman karsinan sisällä jokaiselle imisälle injisoitiin eri injektioyhdistelmää. Yksi sai suolaliuosta (SS), toinen ketoprofeenia ja suolaliuosta (KS), kolmas LPS:a ja suolaliuosta (LS) ja neljäs LPS:a ja ketoprofeenia (KL). Karsinoita videoitiin vuorokauden ympäri neljänä päivänä, ja videoilta katsottiin sikojen käyttäytymistä, asentoa, sijaintia karsinassa sekä hännän asentoa ja liikettä. Videoita katsottiin puolen tunnin ajalta, ja merkinnät kerättiin kahden minuutin välein, kun vähintään kolme kuudesta siasta oli aktiivisena. Tutkimuksessa havaittiin yhteys hännän liikkeen ja käyttäytymisen välillä. Hännän liike lisääntyi sikojen leikkiessä ja ollessa kontaktissa toisen sian kanssa. Hännän asennon ja käyttäytymisen välillä ei nähty yhteyttä. SS ja KS sioilla käyttäytyminen erosi eri päivinä merkitsevästi, injektiopäivänä sian aktiivisuus lisääntyi. Hännän asennossa ei nähty merkitsevää eroa SS sioilla, KS sioilla häntää pidettiin injektiopäivänä ja sen jälkeen vähemmän alhaalla. SS eikä KS sioilla ei nähty eroa hännän liikkeessä päivien välillä. KL sioilla aktiivisuus laski injektiopäivänä, mutta hännän asennossa tai liikkeessä ei havaita merkitsevää eroa eri päivinä. LS sioilla aktiivisuus laski, siat pitivät häntäänsä enemmän alhaalla ja hännän liike väheni injektiopäivänä. Tulokset eivät vastaa täysin tutkimushypoteesia. Tutkimuksessa kontakti toiseen sikaan piti sisällään tappelemisen ja hännän purennan, joten ei voida sanoa hännän heiluttamisen liittyvän vain positiiviseen käyttäytymiseen. Tulokset viittaavat hännän liikkeen liittyvän ennemmin sosiaaliseen käyttäytymiseen kuin positiiviseen käyttäytymiseen. Videoilta havaintojen teko oli haasteellista. Hännän alhaalla pitäminen oli vaikea havainnoida, ja havaintoja saattaa tämän vuoksi puuttua. Lisäksi tappelemisen ja leikkimisen erottaminen oli vaikeaa kaksiulotteiselta videolta. Tutkimuksessa olisi voinut laajentaa havaintoja, ja havainnoida lisäksi esimerkiksi hännän heiluttamisen kestoa ja intensiteettiä. Tuloksia voidaan hyödyntää tulevissa tutkimuksissa sian hännän asennon ja liikkeen merkityksestä. Mitä enemmän ymmärretään, esimerkiksi millainen hännän heilutus tai hännän asento liittyy alkavaan hännänpurentaan, sitä paremman työkalun tilallinen saa sikojen hyvinvoinnin tarkkailuun.

HBS (hemorrhagic bowel syndrome) on viime vuosina yleistynyt nautojen suolistosairaus. Sille on kirjallisuudessa useita eri nimiä, kuten hemorraginen jejuniitti, jejunal hemorrhage syndrome (JHS), jejunal hematoma ja intraluminal intestinal hemorrhage syndrome. Sairauden tarkka määritelmä on edelleen epäselvä, mutta siihen liittyy äkillinen ja voimakas verenvuoto ohutsuolessa. Saatavilla oleva tieto on hajanaista ja yksittäiset lähteet voivat antaa voimakkaastikin toisistaan poikkeavan kuvan sairaudesta. Vaihtelevien nimitystenkin vuoksi tiedonhaku aiheesta ei ole aina helppoa ja eläinlääkärin voi olla vaikeaa muodostaa sairaudesta sellainen yhtenäinen ja ajantasainen käsitys, joka auttaisi sen tunnistamisessa ja hoidossa käytännön työssä. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on koota tämänhetkinen aihetta käsittelevä tieto yhtenäiseksi ja suomenkieliseksi kokonaisuudeksi. Sairaus raportoitiin ensimmäisen kerran Yhdysvalloissa vuonna 1991, ja sen jälkeen sitä on todettu ympäri maailmaa. Suomessa sairaus raportoitiin ensimmäisen kerran vuonna 2008. Aiheuttajaksi on epäilty klostridibakteereja, hometoksiineja, shiga-toksiinia tuottavaa Escherichia colia, pilaantunutta rehua, energiapitoista ja vähäkuituista rehua ja korkeaan maidontuotantoon pyrkiviä olosuhteita. Mitään yksittäistä taudinaiheuttajaa ei olla kuitenkaan saatu osoitettua varmasti. Sairaus alkaa usein hyvin äkillisesti eikä oireita välttämättä ehditä havaita ennen kuolemaa. Oireet johtuvat yleensä verenhukasta, verihyytymän aiheuttamasta suolitukoksesta tai suolen seinämän vaurioitumisesta. Mahdollisia oireita voivat olla laajentunut vatsaontelo, syömättömyys tai huonosyöntisyys, alentunut maidontuotanto, ulosteen määrän väheneminen, veriuloste ja vatsaontelokipu. Usein diagnoosi voidaan varmistaa vasta laparotomiassa tai raadonavauksessa. Niissä yleisin löydös on selvästi rajautuva tummanpunainen tai violetti ohutsuolen osa, jossa todetaan verenvuotoa. Sairautta voidaan hoitaa konservatiivisesti tai leikkauksella. Parhaat tulokset on saatu riittävän varhaisessa vaiheessa toteutetulla leikkaushoidolla. Kolmesta leikkaustekniikasta ensisijainen menetelmä on suolen hierominen oikeanpuoleisessa laparotomiassa verihyytymän hajottamiseksi. Ennuste on yleensä heikko, mutta sairaalaolosuhteissa on päästy myös kohtalaisiin ennusteisiin. Kirjallisuuskatsauksessa havainnollistuu aiheen monimutkaisuus ja siihen liittyvän yhtenäisen tutkimustiedon puute. Sairauden aiheuttajista, altistavista tekijöistä, hoitokeinoista ja ennusteesta on saatu hyvin vaihtelevia ja toisistaan eroavia tuloksia. Varmaa ja käytäntöön sovellettavissa olevaa tietoa on vielä hyvin vähän. Raadonavausten ja diagnoosiin pyrkivien leikkausten hyöty korostuu niin tähän kuin muihinkin nautojen sairauksiin liittyvän tiedon kartuttamisessa. Lisätutkimukselle on ehdottomasti tarvetta.

Hepatiitti E -virus (HEV) on yksijuosteinen RNA-virus. Virus kuuluu Hepeviridae heimoon ja Orthohepevirus A -lajiin. Lajin seitsemästä genotyypistä neljä kykenee infektoimaan ihmisiä. HEV-1 ja HEV-2 ovat ihmisspesifisiä, kun taas HEV-3 ja HEV-4 zoonoottisia. Zoonoottisen HEV-3:n määrä on lisääntynyt Euroopassa. Pääreservuaarina toimivat siat, ja ihmiset saavat tartunnan yleensä syömällä raakaa tai huonosti kypsennettyä sianlihaa tai -maksaa. Suomalaisilla tuotantosioilla tiedetään esiintyvän hepatiitti E -infektioita yleisesti. Vasta-aineita on löydetty yli 80 %:lla teurastusikäisistä sioista. Sioilla tauti on oireeton, ja useimmiten siat saavat tartunnan 2–4 kuukauden iässä. Perusterveillä ihmisillä infektio on yleensä oireeton tai lieväoireinen. Jos immuniteetti on heikentynyt, voi infektio johtaa krooniseen maksatulehdukseen ja vakavaan maksan vajaatoimintaan. Viruksen esiintyvyyttä on selvitetty teurastusikäisillä sioilla, koska viruksella kontaminoitunut elintarvike toimii tartunnan lähteenä ihmisille. Euroopassa hepatiitti E -viruksen esiintyvyys sian maksoissa vaihtelee 3 %:n ja 75 %:n välillä. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää hepatiitti E -viruksen esiintyvyys suomalaisilla teurasikäisillä sioilla osoittamalla viruksen nukleiinihappo maksakudoksesta reaaliaikaisella käänteiskopiointi (RT) -PCR menetelmällä. RT PCR monistaa spesifisesti viruksen RNA:sta käänteiskopioitua kohdesekvenssiä. Oletuksena oli, että viruksen esiintyvyys on Suomessa alhaisempi muihin Euroopan maihin verrattuna. Tutkimuksessa analysoitiin 47 teurastamolta saatua sianmaksaa. Maksat pyrittiin keräämään eri lihasikaloista tulleilta sioilta. Analysoinnissa kontrollina toimi sisäinen mengovirus. Maksakudos (100mg) homogenisoitiin maksasolujen hajottamiseksi ja viruksen vapauttamiseksi. Homogenaatille suoritettiin RNA eristys, jossa viruksen proteiinikuori hajoaa, RNA vapautuu ja sitä puhdistetaan. Lisäpuhdistus tehtiin inhibitoristen aineiden poistolla. Näytteestä osoitettiin HEV:n ja kontrolliviruksen perimä spesifisiä alukkeita ja koetinta käyttäen. Kahdessa maksassa esiintyi hepatiitti E -viruksen RNA:ta (esiintyvyys 4,3 %). Tulosten perusteella Suomessa teurasikäisillä sioilla esiintyy hepatiitti E-infektioita ja esiintyvyys on eurooppalaista keskivertoa pienempi. Virus leviää yksilöstä toiseen muun muassa ulostekontaminaation kautta, joten sikojen kanssa työskentelevät sikatilalliset, eläinlääkärit ja teurastamotyöntekijät kuuluvat tartunnan riskiryhmään. Tartunnan välttämiseksi käsihygienia nousee avainasemaan. Tulokset viittaavat siihen, että hepatiitti E - viruksella kontaminoituneet sianmaksaa tai -lihaa sisältävät elintarvikkeet ovat harvinaisia, mutta tartunnan mahdollisuus on todellinen. Kuluttajien kannalta hyvä keittiöhygienia ja riittävä lihan kypsennys ovat tärkeitä tekijöitä tartunnan ehkäisemisessä. Henkilöiden, joiden immuniteetti on heikentynyt, tulisi välttää elintarvikkeita, joissa sianlihaa ei ole käsitelty riittävällä kuumennuksella. Tuoreen tutkimuksen mukaan vähintään yhden minuutin kuumennusjakso yli 80 °C:ssa inaktivoi viruksen, joten kyseisen lämpötilan saavuttaminen kaikkialla lihassa on suositeltavaa. Jatkotutkimuksia tarvitaan hepatiitti E -viruksen esiintyvyyden selvittämiseksi sianlihassa.

Lagotto romagnolo (LR) -koirarodulla esiintyy useita neurologisia sairauksia, joiden neuropatologiset muutokset tunnetaan. Hermosolujen sisäisten inkluusiokappaleiden yhteyttä sairauksiin sekä oireiluun ei tunneta. Ihmisillä aivokudoksen hermosolujen sisäiset proteiinikertymät, eli inkluusiokappaleet, ovat neuropatologisesti tyypillisiä tietyille hermostorappeumasairauksille. Inkluusiokappaleiden ajatellaan aiheuttavan hermosolujen toimintahäiriötä, jolloin hermosolut päätyvät ohjelmoituun solukuolemaan. Tämä aiheuttaa aivoalueiden rappeutumisen ja hermostolliset oireet. Toisaalta inkluusiokappaleiden on myös epäilty suojaavan soluja väärin laskostuneen proteiinin vaikutuksilta ja hidastavan aivojen rappeutumismuutoksia. Lisensiaatintutkielman kirjallisuuskatsaukseen on kerätty tietoa ihmisillä ja koirilla esiintyvistä hermosolujen sisäisistä, ei- infektiivisistä inkluusiokappaleista, niiden merkityksestä hermostorappeumasairauksien kehittymiseen sekä kliinisten oireiden ja rappeutuvien aivoalueiden välisestä yhteydestä. Tutkimusosuuden tavoitteena on selvittää, onko LR-koirien hermostollisten oireiden ja näiden inkluusiokappaleiden välillä yhteys ja eroaako hermostollisesti oireilleiden inkluusiokappalemäärä oireettomien inkluusiokappalemäärästä. Tutkimushypoteesi on, että hermostollisesti oireilevilla LR-koirilla hermosolujen sisäisiä inkluusiokappaleita on enemmän. Tutkimuksella tuotetaan lisää tietoa LR-koirilla esiintyvistä inkluusiokappaleista. Aineistona oli Helsingin Yliopiston eläinlääketieteellisen tiedekunnan patologian ja parasitologian oppiaineen LR-koirien ruumiinavaustutkimusten yhteydessä otetut histologiset aivoleikkeet vuosilta 2012–2018. Tutkimukseen hyväksyttiin näytteiden laadun sekä koirien esitietojen perusteella yhteensä 23:n koiran leikkeet isoaivoista, väli- ja keskiaivoista, pikkuaivoista sekä ydinjatkoksesta yhteensä yhdeksältä alueelta, jotka mikroskopoitiin inkluusiokappaleiden varalta (kyllä/ei). Hermosolujen sisäisten inkluusiokappaleiden esiintymistä verrattiin esitietojen hermostolliseen oireiluun. Näistä 23:sta koirasta valittiin kuusi oireillutta ja kuusi oireetonta naaraskoiraa inkluusiokappalemäärien vertailuun kuvaamalla samat aivoalueet mikroskooppikameralla, kunnes saavutettiin 100 hermosolua per tutkittu alue. Kuvista laskettiin inkluusiokappaleet. Suurimmalla osalla koirista havaittiin inkluusiokappaleita eri puolilla aivoja (19/23 kpl). Oireettomista koirista inkluusiokappaleita oli 87 %:lla (13/15) ja oireilleista 75 %:lla (6/8). Inkluusiokappaleiden esiintymisen ja oiretaustan välillä ei havaittu assosioitumista (p=0,589). Tutkittaessa 23 koiraa havaittiin inkluusiokappaleita motorisella aivokuorella vain oireettomilla koirilla; oireettomuuden ja inkluusiokappaleiden välillä todettiin tilastollisesti merkitsevä yhteys (p=0,007), joka monivertailukorjauksen jälkeen tulkittiin edelleen merkitseväksi (p=0,056). Kuuden oireilleen ja oireettoman LR-koiran inkluusiokappalemäärien (oireilleilla 132 ja oireettomilla 302 inkluusiokappaletta) ero ei ollut merkitsevä (p=0,310). Aivoaluekohtaisten inkluusiokappalemäärien erot näiden kahden ryhmän välillä eivät olleet merkitseviä. Tulosten mukaan inkluusiokappaleita voi esiintyä LR-koiralla oiretaustasta riippumatta. Oireettomilla inkluusiokappaleita oli enemmän ja yleisemmin kuin oireilleilla, mikä on vastoin tutkimushypoteesia. Näiden tulosten sekä kirjallisuuden valossa LR- koirilla havaitut inkluusiokappaleet voisivat olla hermosoluja suojaavia, jolloin aivoja rappeuttavat muutokset ja hermostollisten oireiden alkaminen viivästyisivät tai estyisivät. Tutkimuksessa saatuja tuloksia ei voida yleistää Suomen lagottopopulaatioon, sillä otoskoko oli pieni eikä se ollut satunnaisotanta.

Tässä kirjallisuuskatsauksessa selvitetään, millaisia taudinpurkauksia hevosen herpesvirus on aiheuttanut Suomessa ja Euroopassa. Tarkoituksena on myös kuvailla hevosen herpesvirusten taudinaiheutuskykyä, hevosten saamia oireita, sairastuneiden hevosten hoitovaihtoehtoja, erotusdiagnostiikkaa, diagnosointia sekä taudinpurkausten esto- ja kontrollointimenetelmiä. Hevosilla tavataan maailmanlaajuisesti viittä eri herpesvirusta, joista kolme kuuluu alfaherpesviruksiin ja kaksi gammaherpesviruksiin. Gammaherpesviruksien EHV-2:n ja EHV-5:n (EHV = equine herpesvirus) aiheuttamat infektiot ovat yleensä oireettomia, mutta näiden on epäilty aiheuttavan myös yksittäisten hevosten systeemisiä sairauksia. Alfaherpesviruksiin kuuluva EHV-4 aiheuttaa pääasiassa hengitystieoireita nuorilla hevosilla, mutta EHV-1 aiheuttaa hengitystieoireiden lisäksi luomisia, vastasyntyneiden varsojen kuolemia sekä vaihtelevia neurologisia oireita, joista vakavimmat johtavat hevosen menehtymiseen. EHV-1 ja EHV-4 voivat aiheuttaa yksittäisten hevosten sairastumisten lisäksi laajojakin taudinpurkauksia, joissa taloudelliset menetykset nousevat suuriksi. Astumaihottumaa aiheuttava EHV-3 kuuluu myös alfaherpesviruksiin, mutta tauti on keinosiemennyksen myötä harvinaistunut. Hevosen herpesvirus tarttuu sierain-, suu- ja sukupuolieritteiden välityksellä suorassa kontaktissa, pisaratartuntana tai kontaminoituneiden välineiden avulla. Herpesvirukset voivat aiheuttaa latentteja eli piileviä infektioita, jolloin virus on piilossa isännän immuunipuolustukselta solujen sisällä. Hevosen herpesviruksen ajatellaan olevan latenttina lymfosyyteissä tai kolmoishermon hermosolmussa, mutta latentin infektion tarkkaa mekanismia ei tunneta. Latentti virus saattaa aktivoitua ja lisääntyä uudelleen esimerkiksi stressin seurauksena, jolloin virusta erittyy sierainlimaan. Useimmiten isäntä ei itse sairastu latentissa infektiossa, mutta kontaktissa olevat muut hevoset voivat altistua virukselle ja saada näkyviä oireita. Taudinpurkauksia torjutaan tarttuvia tauteja ehkäisevien toimintatapojen avulla sekä kaikkien tilan hevosten säännöllisillä rokotuksilla. Hevosen herpesvirusrokotteet on rekisteröity suojaamaan hengitystieoireilta sekä luomisilta, mutta rokotteet eivät anna täydellistä tai pitkäkestoista suojaa. Taudinpurkauksessa on tärkeää epäillä herpesvirusta ajoissa, ottaa diagnostiset näytteet, asettaa tila karanteeniin ja ryhtyä muihin taudin leviämisen estäviin toimenpiteisiin. PCR- ja vasta-ainetutkimusten avulla diagnoosi varmistuu nopeasti, ja näiden tutkimusmenetelmien sekä hevosten tarkkailun ja lämmön mittausten avulla voidaan selvittää virukselle altistuneet hevoset. Karanteeni voidaan purkaa, kun hevoset eivät ole oireilleet 28 päivään. Herpesvirusinfektioiden hoito on lähinnä oireenmukaista tukihoitoa. Pidemmän aikaa makuulla olevan hevosen tai muulla tavoin vakavasti neurologisesti oireilevan hevosen ennuste on huono ja lopetus on tällöin suotavaa. Löytyneet raportoidut taudinpurkaukset olivat kaikki EHV-1-viruksen aiheuttamia. Hevosen herpesvirusten tarkkaa prevalenssia ei Suomessa tiedetä, mutta todennäköisesti taudinpurkaukset, ja varsinkin neurologisia oireita aiheuttavien herpesvirusten aikaansaavat taudinpurkaukset, tulevat yleistymään Suomessakin, sillä näin on jo käynyt muualla Euroopassa ja Yhdysvalloissa.