Skip to main content
Login | Suomeksi | På svenska | In English

Browsing by Title

Sort by: Order: Results:

  • Haapanen-Kallio, Juliska (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 1998)
    Iän ja harjoittelun vaikutus lihassyykoostumukseen suomenhevosella -tutkielman tavoitteena oli selvittää, miten lihassyykoostumus muuttuu suomenhevosvarsan kehittyessä ja miten lihassyykoostumus vaikuttaa hevosen kilpailumenestykseen. Aiemmissa tutkimuksissa on havaittu muilla roduilla nopeasti supistuvien aerobisten ( IIA ) ja hitaasti supistuvien aerobisten lihassyiden ( I ) lisääntyvän ja nopeasti supistuvien glykolyyttisten ( II B ) vähenevän iän ja harjoittelun myötä. Seurantajakso aloitettiin ennen varsojen valmennuksen aloittamista kaksivuotiaana ja lopetettiin niiden ollessa neljä - viisivuotiaita. Kilpailumenestystä seurattiin kuusi - seitsemänvuotiaaksi. Seuranta tehtiin ottamalla takaraajan suuresta gluteaali-lihaksesta biopsioita puolen vuoden - vuoden välein ja tunnistamalla saaduista biopsiosta histokemiallisen myosiiniATPaasi-värjäyksen avulla I-, IIA- ja IIB-tyypin lihassyyt. Tutkimuksessa havaittiin I-tyypin solujen määrän lisääntyminen ja IIB-tyypin solujen vähentyminen. Muutos ajoittui suurimmaksi osaksi kaksivuotis- ja kolmevuotiskevään väliseen aikaan. Lihassyytyypin yhteyttä kilpailumenestykseen ei voitu osoittaa
  • Katara, Emilia (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2007)
    Idiopaattinen epilepsia (IE) pidetään yhtenä yleisimmistä neurologisista ongelmista koirilla. On arvioitu että 1-2 % koirapopulaatiosta kärsii sairaudesta. Tämän työn kirjallisuuskatsauksessa tarkastellaan eri koiraroduilla esiintyvän IE:n periytymismalleja, vallitsevuutta, sairauden puhkeamisikää, sukupuolijakaumaa ja kohtauksiin vaikuttavia tekijöitä. Sairauden vallitsevuus suomenpystykorvilla on jo aikaisemmin todettu olevan keskimääräistä korkeampi. Tutkimuksemme tarkoituksena oli selvittää sairauden tämänhetkinen vallitsevuus rodussa. Lisäksi selvitettiin mm. sairauden puhkeamisikää, sukupuolijakaumaa ja ulkoisten tekijöiden merkitystä kohtausten puhkeamisiin. Tutkimus tehtiin kirjallisena kyselytutkimuksena suomenpystykorvien omistajille, jota täydennettiin puhelinhaastatteluin. Kyselylomakkeita lähetettiin kaikille Suomen kennelliiton rekisterissä oleville vuoden 1993 jälkeen syntyneiden suomenpystykorvien omistajille vuosina 2003 ja 2004. Kirjallisia vastauksia saatiin 2299 kpl ja vastausprosentti oli 38,6 %. Lomakkeiden perusteella sairaiksi luokiteltujen koirien omistajille soitettiin. Myös mikäli lomakkeet olivat epätäydellisesti täytetyt, vastaajille soitettiin. Sairaaksi luokiteltiin yhteensä 141 koiraa. Tutkimukseen osallistuneet koirat edustivat populaation normaalijakaumaa. Suomenpystykorvien IE:n vallitsevuudeksi saatiin 6 %. Koirat olivat keskimäärin kolmen vuoden ikäisiä saadessaan ensimmäisen kohtauksensa (vaihteluväli 6-120 kuukautta). Urokset olivat hieman narttuja sairaampia (suhteessa 1,6:1). Ulkoisista kohtauksiin vaikuttavista tekijöistä työllä, rasituksella tai muulla vastaavalla ärsykkeellä uskottiin olevan eniten vaikutusta. Jopa 35 % sairaiden koirien omistajista arvioi kohtausten liittyvän johonkin näistä. Suurin osa (45 % sairaiden koirien omistajista) eivät kuitenkaan olleet havainneet kohtausten puhkeavan missään tietyssä tilanteessa. Tutkimuksessa saatu vallitsevuus on yhtenäinen aikaisemmin saatujen tulosten kanssa. Sairauden keskimääräinen puhkeamisikä on suomenpystykorvilla sama kun usealla muulla rodulla. Sukupuolten välistä eroa sairastuvuudessa ei Suomessa ole suomenpystykorvilla aikaisemmin todettu. Taustatekijöiden merkitystä on muilla roduilla tutkittu hyvin vähän, ja myös suomenpystykorvien osalta lisätutkimuksille on tarvetta.
  • Ismail, Bilgin (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2013)
    Epilepsia on koiran yleisin neurologinen sairaus ja belgianpaimenkoirarodulla uskotaan olevan selvästi korkeampi riski sairastua epilepsiaan kuin koirapopulaatiossa yleisesti. On todettu, että epilepsia lisää koirilla ennenaikaisen kuoleman riskiä. Koirien terveyden parantamisen lisäksi epilepsian tutkimus koirilla auttaa ihmisten epilepsian tutkimusta. Useimpien koirien perinnöllisten epilepsioiden epäillään periytyvän joko resessiivisesti tai polygeenisesti. Epilepsian kohtauskuva vaihtelee rotukohtaisesti, mutta mahdollisesti myös rodun sisällä. Koirien epilepsiakohtaukset luokitellaan paikallisiin kohtauksiin, paikallisalkuisiin sekundäärisiin yleistyneisiin kohtauksiin ja primaarisesti yleistyneisiin kohtauksiin. Tässä tutkimuksessa tutkittiin belgianpaimenkoiran epilepsian kliinistä kuvaa ja peritytymismallia, jotta voidaan arvioida onko taustalla yksi vai useita epilepsiaa aiheuttavia geenimutaatioita. Tutkimuksessa analysoitiin 79 epilepsiaa sairastavan belgianpaimenkoiran kyselylomake ja laadittiin tutkimukseen valituista koirista sukupuut periytymismallin selvittämiseksi. Tutkimuksessa tarkasteltiin myös sitä, onko belgianpaimenkoiran rotumuunnosten välillä eroja kliinisessä kuvassa ja prevalenssissa. Oletuksena oli, että tervueren- ja groenendael-rotumuunnoksilla on korkeampi epilepsian prevalenssi aiempien tutkimusten perusteella. Tutkimuksessa mukana olevien koirien kohtauksista 47 % luokiteltiin paikallisalkuiseksi sekundäärisesti yleistyneeksi kohtaukseksi, 47 % primaarisesti yleistyneeksi kohtaukseksi ja 6 % paikalliseksi kohtaukseksi. Tervueren-rotumuunnoksella esiintyi enemmän primaarisesti paikallisia kohtauksia kuin groenendael-rotumuunnoksella. Tervueren-rotumuunnoksen kohtaustiheys oli korkeampi kuin groenendael-rotumuunnoksella. Belgianpaimenkoirien epilepsian periytymismallin arvioitiin olevan laadittujen sukupuiden perusteella monitekijäinen. Belgianpaimenkoirien tarkan periytymismallin selvittäminen vaatisi jatkotutkimuksia.
  • Pilve, Penita (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2013)
    Epileptinen kohtaus voidaan luokitella idiopaattiseksi, sekundaariseksi (symptomaattiseksi), luultavasti sekundaariseksi (kryptogeeniseksi) ja reaktiiviseksi. Epilepsia voidaan todeta idiopaattiseksi, jos taustalla ei todeta rakenteellista vikaa aivoissa, muuta neurologista tai kliinistä oiretta ja epilepsian voidaan olettaa olevan perinnöllinen ja ikäriippuvainen. Idiopaattinen epilepsia todetaan yleensä koiran ollessa 1-5-vuotias. Se on tyypillisempi sairaus puhdasrotuisilla kuin monirotuisilla koirilla. Tarkka anamneesi sekä kattavat kliiniset ja neurologiset tutkimukset ovat tärkeimpiä diagnoosiin johtavia tekijöitä. Epileptinen kohtaus voidaan koirilla luokitella kohtauskuvan perusteella kahteen luokkaan, jotka ovat paikallinen kohtaus ja yleistynyt kohtaus. Paikallisessa kohtauksessa kliiniset oireet viittaavat vain yhden aivopuoliskon yhden osan osallistumiseen kohtaukseen. Paikallinen kohtaus jakaantuu vielä yksinkertaiseen paikalliseen kohtaukseen (tajunnantaso on säilynyt ennallaan) ja kompleksiseen paikalliseen kohtaukseen (tajunnantaso on alentunut). Paikallinen kohtaus voi laajentua yleistyneeksi kohtaukseksi, jolloin puhutaan sekundaarisesti yleistyneestä kohtauksesta. Yleistyneen kohtauksen kliiniset oireet antavat syytä epäillä molempien aivopuoliskojen osallistumista kohtauksen syntyyn. Mikäli kohtaus kestää 30 sekuntia tai pidempään, potilaan tulee menettää tajuntansa taso jollain tavalla kohtauksen aikana, jotta kohtaus voidaan luokitella yleistyneeksi. Epilepsiatyyppien luokittelu koirilla perustuu ILAE:n (International League Against Epilepsy) julkaisemaan epilepsiatyyppien luokitteluun ihmisillä. Kohtaustyyppien luokittelu on kuitenkin muuttunut ihmisillä vuosituhannen alussa ja enää tiukkaa jakoa paikalliseen ja yleistyneeseen kohtaukseen ei pidetä merkityksellisenä. Nykyisen luokittelun mukaan epilepsian alkuperä on joko perinnöllinen/idiopaattinen, metabolinen/rakenteellinen tai tuntematon. Tämän lisensiaatin tutkielman kokeellisessa osassa selvitettiin pitkäkarvaisen pyreneittenpaimenkoiran, schipperken ja kääpiöpinserin idiopaattisen epilepsian kliinistä kuvaa ja periytymismallia. Pitkäkarvaisilla pyreneittenpaimenkoirilla idiopaattinen epilepsia puhkeaa tyypillisesti melko vanhalla iällä ja kohtaukset ovat suurimmaksi osaksi paikallisia. Schipperkeillä ja kääpiöpinsereillä idiopaattisen epilepsian puhkeamisikä on melko tyypillinen, noin 3 vuotta. Kohtaustyyppi näillä roduilla on paikallisalkuinen sekundaarisesti yleistyvä. Piirretyistä sukupuista havaitaan, että epilepsia toistuu kaikilla kolmella rodulla useissa sukupolvissa ja monissa pentueissa on useampi sairastunut yksilö. Näiden tietojen perusteella voidaan päätellä epilepsian olevan kyseisissä roduissa perinnöllinen. Sukupuissa on mukana vielä liian monia koiria, joiden terveystiedot ovat tuntemattomia. Perinnöllisyyden tarkempi selvitys vaatii lisätutkimuksia. Yhdellä rodulla voi esiintyä useita eri geenivirheitä epilepsian taustalla. Samanlainen kliininen kuva viittaa samaan geneettiseen taustatekijään ja näin ollen epilepsian kliinisen kuvan määrittäminen on ensiarvoisen tärkeää valittaessa yksilöitä geenitutkimuksiin.
  • Niilo-Rämä, Meri (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2007)
    Epileptiset kohtaukset ovat koirien yleisin neurologinen ongelma. Yleisin diagnoosi on idiopaattinen epilepsia. Idiopaattisessa epilepsiassa koirilla voi esiintyä useita erityyppisiä kohtauksia. Sairauden ilmenemisessä ja kliinisessä kuvassa voidaan havaita vaihtelua eri koirarotujen välillä. Suomenpystykorvilla on pitkään epäilty esiintyvän epilepsiaa enemmän kuin koirilla keskimäärin ja epilepsian uskotaan olevan rodun yksi vakavimmista terveysongelmista. Kyseessä olevan tutkimuksen tavoitteena oli selvittää idiopaattisen epilepsian vallitsevuus ja sairauden erityispiirteet suomenpystykorvalla. Tässä työssä keskitytään erityisesti kohtausten kliiniseen kuvaan osana laajempaa suomenpystykorvien epilepsiatutkimusta. Työ koostuu kirjallisuuskatsauksesta ja tutkimusosasta. Kirjallisuuskatsaus käsittelee yleisesti koiran idiopaattista epilepsiaa sekä erityisesti kohtausten kliinistä kuvaa ja aiheesta tehtyjä tutkimuksia eri koiraroduilla. Suomenpystykorvien epilepsiatutkimus toteutettiin laajan kyselytutkimuksen avulla. Yhteensä 5960 kyselylomaketta lähetettiin suomenpystykorvien omistajille vuosina 2003 ja 2004. Vastauksia saatiin 2299 kappaletta. Tutkimukseen otettiin mukaan 2143 koiraa. Epilepsiaa sairastavia koiria oli 141. Näiden koirien omistajille tehtiin puhelinhaastattelu. Haastattelujen tarkoituksena oli saada yksityiskohtaista tietoa sairauden kehityksestä ja epilepsiakohtausten kliinisestä kuvasta näillä koirilla. Epilepsiaa sairastavat koirat saivat ensimmäisen kohtauksen keskimäärin kolmen vuoden ikäisenä, mikä on tyypillistä idiopaattisessa epilepsiassa. Koirista 85 %:lla esiintyi osittaisia kohtauksia, jolloin kohtausten ensimmäiset kliiniset merkit viittasivat vain toisen aivopuoliskon osallisuuteen. Kohtaukset yleistyivät sekundaarisesti 54 %:lla koirista. Osittaisia kohtauksia saavista koirista 70 %:lla kohtaukset luokiteltiin monimutkaisiksi eli niihin liittyi heikentynyt tajunnan taso. Kohtausten alkuvaiheessa ja kohtausten jälkeen suurimmalla osalla koirista havaittiin poikkeavaa käyttäytymistä (mm. levottomuus, omistajan luokse hakeutuminen, piiloutuminen, sekavuus). Kohtausten aikana esiintyneistä motorisista oireista yleisimpiä olivat heikkous, tärinä sekä toonis-klooniset oireet (jäykkyys ja tahattomat lihasnykäykset). Koirista 75 %:lla esiintyi autonomisia oireita, joista yleisimpiä olivat kuolaaminen, oksentaminen ja virtsarakon kontrollin menetys. Kohtausten esiintymistiheys oli keskimäärin neljä kohtausta vuodessa ja esiintymistiheys nousi tutkimuksen aikana vain harvoilla koirilla. Pääosin epilepsiaa sairastavat suomenpystykorvat pystyivät siis elämään normaalia elämää.
  • Holsti, Elina (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2009)
    Lisensiaatin tutkielmani keskeisin tarkoitus on kerrata epilepsian ensisijainen lääkehoito ja yleisiä hoitokäytäntöön liittyviä asioita sekä jakaa tietoa praktiikkaa tekeville eläinlääkäreille uusista lääkevaihtoehdoista vaikeahoitoisissa epilepsia tapauksissa. Koiran idiopaattisen epilepsian ensisijaisen lääkevaihtoehdon rinnalle on tullut uusia lääkevaihtoehtoja ihmisten epilepsialääkkeistä. Kuitenkaan kaikki ihmisten epilepsialääkkeet eivät sovellu koirille käytettäväksi esimerkiksi sopimattoman farmakokinetiikan tai sivuvaikutusten takia. Lääkehoito on idiopaattisen epilepsian tärkein hoitomuoto. Suosituksena on lääkehoidon aloittaminen, mikäli kouristuskohtauksia on enemmän kuin yksi kohtaus kahden kuukauden aikana tai jos koiralla on niin sanottu pitkittynyt kohtaus (yli 5min), jolloin kyseessä voi olla status epileptikus. Ennen lääkinnän aloittamista tulisi koiralta määrittää perusverenkuva sekä elinarvot ja tutkia virtsanäyte. Tämä on erityisen tärkeää, siksi että saamme koiran yksilölliset laboratorioarvot ennen lääkityksen aloittamista. Näihin tietoihin verrataan hoidon aikana saatavia tutkimustuloksia. Lisäksi alkutiedon perusteella voidaan arvioida, mikä olisi sopivin lääkevaihtoehto ja lääkeannos kyseiselle koiralle. Koirille epilepsian hoitoon Suomessa on rekisteröity Barbivet, jonka vaikuttava-aine on fenobarbitaali. Fenobarbitaalilääkitys on suhteellisen turvallinen ja sillä saavutetaan hyvä hoitovaste 70 – 80 %:lla epileptikkokoirista. Täydellinen kohtauksettomuus saavutetaan noin 40 %:lla koirista. Koiralla, joilla kohtauksia ei saada kontrolloitua pelkällä fenobarbitaalilla tai fenobarbitaali aiheuttaa koiralle merkittäviä haittavaikutuksia, voidaan siirtyä fenobarbitaalin ja kaliumbromidi yhdistelmähoitoon. Tämä yhdistelmähoito on erittäin tehokas. Yhdistelmähoito vähentää merkittävästi elintoksisuusriskiä, sillä lääkeaineilla on eri metaboliareitit. Mikäli kohtauksia esiintyy edelleen enemmän kuin kerran 6 – 8 viikossa, suositellaan tarkempia jatkotutkimuksia. Koiralle voidaan tarvittaessa kokeilla ihmisten epilepsialääkkeitä. Eniten käytetään topiramaattia ja levetirasetaamia. Topiramaatin käyttöä koiralla ei vielä ole juurikaan kliinisesti tutkittu, mutta kliinisessä käytössä siitä on havaittu olevan hyötyä. Levetirasetaamin teho on osoitettu koirilla tehdyissä kliinisissä tutkimuksissa. Mikäli kouristuskohtaus kestää yli 5 min tai kohtauksia tulee useampi kuin yksi kohtaus vuorokaudessa, koira tulisi viedä eläinlääkäriin. Pitkittynyt kohtaus vaatii välittömästi hoitoa, sillä se voi olla hengenvaarallinen. Aktiivinen kohtaus pyritään pysäyttämään ensisijaisesti diatsepaamilla i.v.. Hoitoon kannattaa lisätä myös fenobarbitaalia i.v., sillä sen vaikutus kestää pidempään. Mikäli kohtaus edelleen jatkuu, voidaan potilaalle antaa hitaasti propofolia i.v..
  • Gröhn, Mari (2021)
    Kypsä B-lymfosyytti voi aktivoitua kohdattuaan sopivan antigeenin tai esimerkiksi ympäristön tulehdusvälittäjäaineiden vaikutuksesta. Järjestäytyneet imukudokset, ja etenkin niiden itukeskukset, tarjoavat otollisen ympäristön B-soluaktivaatiolle. Aktivaation seurauksena B-solu voi alkaa tuottaa pintansa B-solureseptorin kaltaista, mutta liukoisessa muodossa olevaa vasta-ainetta soluvälitilaan. Aluksi aktivoitunut B-solu tuottaa IgM-luokan vasta-ainetta, mutta luokanvaihdon seurauksena B-solu voi alkaa tuottaa esim. IgA-luokan vasta-aineita. IgA on yleisin immunoglobuliiniluokka aikuisen naudan limakalvojen pintaeritteissä, mutta sikiöaikana sen erittyminen on hyvin vähäistä. Aikuisella eläimellä suoliston alueella IgA-luokanvaihtoa tapahtuu järjestäytyneiden imukudosten, kuten Peyerin levyjen itukeskuksissa ja paikallisesti esimerkiksi lamina propriassa. IgA:lla on keskeinen rooli limakalvojen immuunipuolustuksessa, ja sen toiminta on yhdistetty mm. normaalin suoliston mikrobiston säätelyyn. NR4A1-proteiini kuuluu NR4A-tumareseptoriperheeseen, joka säätelee DNA-transkriptiota. NR4A1:n määrän lyhytaikainen lisääntyminen on yhdistetty aikaisemmissa tutkimuksissa mm. antigeenin aikaansaamaan aikaiseen B-soluaktivaatioon. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, voidaanko naudan sikiöllä havaita fluoresenssimikroskopian avulla lymfosyyttiaktivaation seurauksena aktivoituneita IgA+ soluja ileumin alueen Peyerin levyissä ja niiden läheisissä kudoksissa. Tutkimuksessa hyödynnettiin ileumin kudosleikkeitä, jotka oli saatu 11 vasikasta normaalien teurastamoprosessien yhteydessä. Sikiöiden iät vaihtelivat 200 ja 290 tiineysvuorokauden välillä. Fluoresenssimikroskoopin avulla laskettiin kaksoispositiiviset (IgA+, NR4A1+) solut leikkeissä. Kaksoispositiivisia (IgA+, NR4A1+) soluja havaittiin systemaattisesti kaikissa tutkituissa kudosleikkeissä. Kaksoispositiiviset solut jakautuivat etenkin interfollikulaari- ja villusalueelle, mutta joitakin soluja oli havaittavissa myös Peyerin levyjen follikkeleissa ja kupolialueella. Tämä tutkimus antaa viitteitä siitä, että naudan suolistossa tapahtuu varhaista B-lymfosyyttiaktivaatiota jo sikiöaikana. Tapahtumaa ohjaavat tekijät ovat kuitenkin vielä epäselviä.
  • Kivikoski, Elli (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 1994)
    Selvityksessä tarkasteltiin ihmisille rekisteröityjen lääkkeiden käytön laajuutta eläinlääkintään. Aineistoksi kerättiin Yliopiston Apteekeista (17 kpl) huhtikuun 1993 aikana toimitetut eläinreseptit. Näistä poimittiin reseptit, joissa oli määrätty ihmisille rekisteröityä lääkettä. Ihmisille rekisteröityjen lääkkeiden osuus eläinresepteistä oli 38,1 prosenttia. Eläinlääkintään käytetyistä ihmisille rekisteröidyistä lääkkeistä vain 24,2 prosentilla oli käyttöalueen laajennus eläimille. 89 prosenttia ihmisille rekisteröidyistä eläinlääkintään käytetyistä lääkkeistä oli määrätty koiralle. Yleisin lääkemuoto selvityksen materiaalissa oli tabletti. Selvityksen 20 eniten käytetyn ihmisille rekisteröidyn lääkkeen joukossa oli vain kolme valmistetta, jolle löytyy vastaava eläimille rekisteröity vaihtoehto. Selvityksen lopussa tarkasteltiin kirjallisuuteen perustuvia ohjeannoksia ja ohjeita ihmisille rekisteröityjen lääkkeiden käytöstä eläinlääkintään. Selvityksen liitteenä on kirjallisuuteen perustuvat suositusannokset selvityksen materiaalissa eläinlääkintään käytetyille ihmisille rekisteröidyille lääkeaineille.
  • Lillas, Annika (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2003)
    Eläinlääkäri voi paitsi luovuttaa lääkkeitä potilaan omistajalle, myös määrätä tutkimalleen potilaalle lääkkeitä apteekin kautta toimitettavaksi. Tutkimuksemme tavoitteena oli selvittää mitä lääkkeitä eläinlääkärit määräävät eläimille apteekkien kautta. Keräsimme tietoja toimitetuista eläinlääkemääräyksistä kaikkien Yliopiston Apteekkien (17 kpl) reseptipäiväkirjoista. Haimme kaikki lääkemääräykset eläimille yhden kuukauden ajalta, huhtikuulta 2001. Kirjasimme eläinlajin, määrätyn lääkkeen nimen, vahvuuden ja toimitetun määrän, hoitojakson pituuden sekä indikaation. Lähemmän tarkastelun kohteena olivat mikrobilääkkeet ja ihmisille rekisteröidyt lääkevalmisteet. Apteekkien koko kuukauden reseptuurista keskimäärin 1 % (0,01–17 %) koski eläimille määrättyjä lääkkeitä. Yhteensä toimitettiin 2719 eläinlääkemääräystä, joista suurin osa koirille ja kissoille. Peroraaliset mikrobilääkkeet olivat yleisimmin määrättyjä lääkkeitä (38 %). Niistä 17 % oli ihmisille rekisteröityjä lääkevalmisteita. Peroraalisista mikrobilääkkeistä eniten määrättyjä olivat beetalaktaamit, trimetopriimi-sulfonamidit ja makrolidi-linkosamidit. Fluorokinoloneja määrättiin vain muutamassa tapauksessa. Hoitojaksojen pituudet vaihtelivat suuresti, keskimääräinen kuurin pituus oli 10 päivää paitsi kissoille määrätyissä makrolidi-linkosamidi -ryhmän lääkkeissä joissa keskimääräinen kuurin pituus oli 20 päivää. Indikaatioihin perustuvaa tarkastelua ei voitu tehdä koska ainoastaan 37 % lääkemääräyksistä sisälsi tietoa käyttöaiheesta. Ihmisille rekisteröidyistä valmisteista eniten määrättyjä olivat insuliinit, kortisoni, mikrobilääkkeet ja eräät sydänlääkkeet sekä ruoansulatuskanavan vaivoihin käytettävät lääkkeet. Laissa olevan kaskadisäännöksen mukaan eläimelle saa määrätä ihmislääkettä vain jos sopivaa eläinlääkettä ei ole saatavana. Tutkimuksemme perusteella eläimille määrätään ihmislääkettä usein myös tilanteissa, joissa vastaavaa eläinlääkettä olisi saatavana. Ihmislääkkeen käyttö saattaa joskus selittyä sopivammalla pakkauskoolla tai vahvuudella mutta erityisesti uudempia mikrobilääkkeitä on varottava käyttämästä lemmikkieläimille ilman selkeää perustelua. Koska mikrobilääkeresistenssi on kasvava ongelma, täytyy antibioottien käyttöä jatkuvasti seurata ja suosituksia päivittää jotta tilanteet, joissa mikrobilääkkeiden käyttö on erityisen runsasta tai perusteetonta, saadaan kuriin. Myös ihmisille rekisteröityjä laajakirjoisia mikrobilääkkeitä olisi eläinlääkinnässä syytä välttää resistenssin leviämisen estämiseksi. Yleisesti ottaen ihmislääkkeitä käytettäessä tulisi muistaa lajien väliset erot ja miettiä tarkkaan sopiiko ihmislääke kyseiselle eläimelle.
  • Vepsäläinen, Kaisa (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2014)
    Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään ihmisten itsehoitokipulääkkeiden ibuprofeenin, ketoprofeenin, asetyylisalisyylihapon ja parasetamolin käyttöä ja haittavaikutuksia koirilla. Yleisimmät tulehduskipulääkkeiden aiheuttamat haittavaikutukset koirilla ovat ruoansulatuskanavan ärsytys ja limakalvovauriot. Tulehduskipulääkkeet ja parasetamoli voivat myös heikentää munuaisten verenvirtausta, mutta terveillä koirilla ja oikein annosteltuna vaikutukset ovat yleensä vähäisiä ja palautuvia. Tulehduskipulääkkeet voivan myös vaikuttaa veren hyytymiseen, mutta tällä ei ole yleensä suurta kliinistä merkitystä. Parasetamoli aiheuttaa koirilla yleisimmin naaman ja tassujen turvotusta, methemoglobinemiaa ja maksavaurioita. Jo terapeuttisina pidetyt annokset ihmisten itsehoitokipulääkkeitä voivat aiheuttaa haittavaikutuksia koirilla. Tutkimusosion tarkoituksena oli selvittää farmasistien käsitystä ihmisten itsehoitokipulääkkeiden käytöstä koirilla ja kissoilla. Tutkimuksen aihe on tärkeä, koska ihmisten itsehoitokipulääkkeet voivat aiheuttaa vakaviakin haittavaikutuksia eläimillä. Työn hypoteesina oli, että koiran- ja kissanomistajat käyttävät toisinaan lemmikeilleen ihmisten itsehoitokipulääkkeitä. Tutkimus suoritettiin kyselytutkimuksena verkkolomakkeella Suomen pääapteekkeihin. Tuloksia analysoitiin SPSS-ohjelmalla. Vastauksia saatiin 313 ja vastausprosentti oli 51,7 %. Farmasistien mukaan ihmisten itsehoitokipulääkkeitä käytetään koirilla ja kissoilla harvoin, mutta tulosten perusteella voidaan arvioida, että apteekeista myydään ihmisten itsehoitokipulääkkeitä jopa n. 2000–4000 kertaa vuodessa tietäen, että lääkkeet tulevat koiralle tai kissalle. Vain osa ihmisten itsehoitokipulääkkeiden käytöstä eläimille tulee farmasistien tietoon ja luultavasti todellinen määrä on paljon suurempi. Kyselytutkimuksen mukaan ketoprofeeni on yleisin koirille ja kissoille käytetty ihmisten itsehoitokipulääke. Ihmisten itsehoitokipulääkkeiden myynti koirille ja kissoille on yleisempää pohjoisessa kuin eteläisessä Suomessa. Maa- ja metsätalousministeriön asetuksen 6/EEO/2008 mukaan eläimille on ensisijaisesti käytettävä kyseiselle eläinlajille hyväksyttyä lääkevalmistetta ja vain eläinlääkäri saa tehdä päätöksen eläimen lääkitsemisestä muille eläinlajeille tai ihmisille rekisteröidyllä valmisteella. Suomessa käytetään kohtalaisen paljon ihmisten itsehoitokipulääkkeitä koirille ja kissoille. Määrää olisi hyvä saada vähennettyä ja tässä tärkeässä osassa on farmasistien, eläinlääkäreiden ja omistajien valistaminen.
  • Hakkarainen, Anna-Maria (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2017)
    Koirien atooppinen dermatiitti on ihmisten atooppista ihottumaa muistuttava ihosairaus. Se määritellään perinteisesti kutisevaksi, tulehdukselliseksi, allergiseksi ihosairaudeksi, johon liittyy geneettinen alttius tuottaa IgE-vasta-aineita erityisesti ympäristövälitteisiä allergeeneja kohtaan. Perinteisen IgE-vasta-aineiden välittämän yliherkkyysreaktion rinnalle on nykyisin nostettu myös muita näkökohtia, kuten ihon läpäisyesteessä ilmeneviä puutteita. Ihmisillä on useiden tutkimusten perusteella osoitettu TEWL:n eli transepidermaalisen veden haihtumisen mittauksen olevan luotettava työkalu näiden ihon läpäisyesteen puutteiden havaitsemiseen. Tämän lisensiaatin tutkielman tavoitteena oli selvittää, kuinka hyvin TEWL-arvot ja ihon kliininen kunto korreloivat keskenään atooppista dermatiittia sairastavilla koirilla. Hypoteesina oli kohtalainen positiivinen korrelaatio TEWL-arvojen ja ihon kliinistä kuntoa mittaavien kokonais-CADESI-4 (canine atopic dermatitis extent and severity index) -arvojen välillä. Tutkimuspopulaatio koostui 45 yksityisesti omistetusta, yli vuoden ikäisestä staffordshirenbullterrieristä. Tutkimukseen osallistuneet koirat kerättiin retrospektiivisesti DOGRISK-projektiin kuuluneesta kliinisestä ruokintatutkimuksesta (www.dogrisk.com). Atooppinen dermatiitti -ryhmään (31 koiraa) kuuluivat koirat, jotka täyttivät viisi kahdeksasta ns. Favrotin kliinisestä kriteeristä. Lisäksi aineistoon sisältyi kuusi koiraa, joilla oli lievä tulehduksellinen ihosairaus ja seitsemän tervettä kontrollia. Atooppinen dermatiitti -ryhmän koirista tehtiin myös 18 koiran osa-aineisto, josta oli poissuljettu koirat, joiden TEWL-mittauksissa oli epäselvyyksiä, historiassa kortisonilääkityksiä tai joilla oli todettu muita sairauksia loppukäynnin yhteydessä. Mikrobi-infektioita ei kontrolloitu TEWL-mittausten suorittamisen yhteydessä. TEWL-mittaukset tehtiin ruokintatutkimuksen loppukäynnillä ns. suljetun kammion menetelmää hyödyntävän TEWL-mittauslaitteen (Vapometer) avulla kolmelta eri ihoalueelta (korvanlehden sisäpinta, kyynärtaive, inguinaalialue) ilman karvojen ajelua. Kaikkien koirien ihon kliinisen kunnon arvioi sama tutkija CADESI-4-menetelmän avulla. Saatujen CADESI-4- ja TEWL-arvojen välistä korrelaatiota analysoitiin kahden eri ei-parametrisen testin, Kendallin taun ja Spearmanin rhon, avulla kaikilla atooppisen dermatiitin ryhmään kuuluvilla koirilla ja osa-aineiston koirilla. Tutkimustuloksissa havaittiin asetetun hypoteesin mukaisesti CADESI-4- ja TEWL-arvojen välillä kohtalaista korrelaatiota, mutta vain osa-aineistossa, josta oli poistettu mittauksiin liittyvät epävarmuustekijät sekä mittauksiin mahdollisesti vaikuttavat muut sairaudet ja lääkitykset. Osa-aineistossa kokonais-TEWL ja kokonais-CADESI-4 korreloivat heikosti sekä inguinaali-TEWL ja kokonais-CADESI-4 heikosti/kohtalaisesti keskenään. Tarvitaan lisää tutkimusta riittävän isolla aineistolla, että voitaisiin selvittää TEWL-mittausten luotettavuus ihon läpäisyesteen arviointiin atooppista dermatiittia sairastavilla koirilla. Mikäli TEWL-mittaukset todetaan luotettaviksi, voisi niistä koirilla olla hyötyä muun muassa erilaisten ihon läpäisyesteen vahvistamiseen tähtäävien hoitomuotojen arvioinnissa. Ne voisivat myös osaltaan edistää mahdollisimman varhaisen diagnoosin saamista atooppista dermatiittia sairastavilla koirilla.
  • Itkonen, Laura (2021)
    Saimaannorppa ja itämerennorppa ovat norpan (Pusa hispida) alalajeja, ja kuuluvat hylkeiden Phocidae-heimoon. Norpat elävät vain pohjoisilla alueilla, joilla on jäätalvi, ja niiden lisääntymiskäyttäytyminen perustuu jäälle rakennettavaan lumipesään. Talvisin vedessä elävien nisäkkäiden ruumiinlämmön ja ympäröivän veden lämpötilaero voi olla jopa 40°C. Hylkeiden lämmönsäätelyn on tutkittu perustuvan pääasiassa paksuun rasvakerrokseen ja ihon runsaaseen verisuonitukseen. Ihon verisuonitusta laajentamalla ja supistamalla säädellään elimistön lämmön kuljettamista ja säästämistä suhteessa ympäröivään lämpötilaan. Arteriovenöösit anastomoosit eli valtimoiden ja laskimoiden suorat yhtymäkohdat ovat hylkeiden ihossa tyypillinen verisuonirakenne, joka nopeuttaa lämmön siirtymistä verisuoniverkostoissa. Aikuisten norppien karvapeitteellä ei tiettävästi ole lämmönsäätelyllistä merkitystä. Tämän alkuperäistutkimuksen sisältävän tutkielman tarkoitus oli kuvata saimaannorpan ja itämerennorpan ihon histologinen rakenne suhteessa lämmönsäätelyyn. Tutkimushypoteesina oli, että ihon rakenne on saimaannorpalla ja itämerennorpalla samankaltainen. Tuloksia verrattiin myös muuhun merinisäkkäistä julkaistuun kirjallisuuteen, jossa on kuvattu ihon histologiaa ja lämmönsäätelymekanismeja. Ihonäytteitä kerättiin kahdesta saimaannorppakuutista ja kahdesta aikuisesta itämerennorpasta, jotka olivat kuolleet tutkimukseen liittymättömistä syistä ja luovutettu tutkimuskäyttöön. Näytteitä värjättiin hematoksyliini-eosiini- ja Masson’s trichrome -värjäyksillä. Tulosten perusteella saimaannorpan ja itämerennorpan ihon rakenteet olivat keskenään samankaltaisia, ja niissä oli runsaasti yhtäläisyyksiä muihin hyljelajeihin. Epidermiksestä tunnistettiin sarveissolukerros, okasolukerros ja tyvisolukerros. Dermiksen apuelimet sijaitsivat eri syvyysasteilla, joista karvatupet sijaitsivat pinnallisimpina lähellä epidermistä ja suuret verisuonet syvimpänä lähellä rasvakerrosta. Karvatuppien yhdistelmäfollikkeleissa oli primäärikarvan lisäksi 0-5 sekundääristä pohjavillakarvaa. Norppien hikirauhasten histologinen rakenne oli ekriininen, mikä viittaa siihen, että norpilla on kyky hikoilla kuumassa ympäristössä. Apokriinisiä hikirauhasia ei ollut ihonäytteissä lainkaan, mutta tämän uskotaan johtuneen vähäisestä näytemäärästä. Arteriovenöösejä anastomooseja ei pystytty tunnistamaan histologisesti, mutta ihon dermiksestä tunnistettiin useita haarautuvia verisuonia. Saimaannorpan ja itämerennorpan ihosta tunnistettiin hyljelajeille yhteisten lämmönsäätelyrakenteiden lisäksi ekriinisiä hikirauhasia, joilla tiettävästi on lämmönsäätelyllinen merkitys. Tutkimuksen haasteena oli vähäinen näytemäärä, jonka vuoksi tilastollisesti merkitsevää vertailua ei voitu tehdä. Tutkimuksen saimaannorpat olivat nuorempia kuin itämerennorpat, joten luotettavaa vertailua ei voitu tehdä myöskään alalajien välillä. Erot esimerkiksi rasvakerroksen paksuudessa ja melaniinin määrässä johtuivat todennäköisesti yksilöiden ikäerosta. Tulokset antavat kuitenkin raamit jatkotutkimuksille, esimerkiksi hikirauhasten tutkimista voi jatkaa tarkemmin kohdennetuilla ihonäytteillä. Norpan lämmönsäätelyn tutkiminen auttaa ymmärtämään ja tehostamaan uhanalaisen saimaannorpan suojelua ilmaston lämpenemisen edetessä.
  • Korkeamäki, Päivi (2023)
    Tämä on eläinlääketieteen lisensiaatintutkielma, kartoittava kirjallisuuskatsaus koirien ja kissojen yleisimmistä ihosiirteistä. Ihosiirteiden käyttö ei ole yleistä, mutta niille on suuri tarve silloin, kun haavaa ympäröivää ihoa ei ole riittävästi haavan suoraa sulkua varten. Työn tavoitteena on esitellä ihosiirteet, perustella, miksi ihosiirteitä tarvitaan, millä perusteella siirteistä valitaan sopivin ja miten kyseinen siirre toteutetaan. Ensisijaisesti pieneläinten haavat suljetaan yhdistämällä haavan reunat toisiinsa suoraan, toissijaisesti käytetään haavajännitettä vähentäviä tekniikoita. Näin saadaan suljettua valtaosa eläinten haavoista. Lopuissa, harvinaisissa tapauksissa käytetään ihosiirteitä. Erilaisista siirteistä valitaan ensisijaisesti yksinkertaisin ja vähiten kudosvaurioita aiheuttava siirre. Viimesijaisesti tai siirrehoidon epäonnistuttua haavat hoidetaan avoimina. Ihosiirteet, toteuttamisen yleiset yksityiskohdat ja komplikaatiot esitellään yleisesti. Subdermal plexus- ja axial pattern -siirteiden leikkaustekniikat esitellään yksityiskohtaisesti ja niistä esitetään havainnoivia kuvia. Siirteiden komplikaatiot ja käyttökohteet on kerätty siirteitä käsittelevistä kokeellisista ja vertailevista tutkimuksista sekä tapausselostuksista. Näitä julkaisuja tarkastellaan myös kokonaisuutena, tutkimustiedon kattavuuden ja tutkimuskysymysten kartoittamiseksi. Työ pohjustetaan teoriaosuudella, jossa kerrataan tiivistetysti ihon makroanatomiaa ja haavan paranemisen fysiologiaa niiltä osin, kuin se on siirteiden kannalta olennaista. Tarkasteltuja kokeellisia tutkimuksia, tapausselostuksia ja -sarjoja on kymmeniä. Siirretyypeittäin tutkimusten määrä on kuitenkin pienehkö. Tutkimusten vertailu on hankalaa, koska tutkimusten pienen määrän lisäksi niiden kirjaamiskäytännöt vaihtelevat. Voidaan kuitenkin päätellä, että ihosiirreleikkaukset ovat turvallisia, niihin liittyy paljon lieviä komplikaatioita, mutta vähän vakavia komplikaatioita. Ihosiirteen pääasiallinen tarkoitus, haavan primaari sulku toteutuu, sillä komplikaatioista huolimatta lähes kaikissa tutkituissa potilastapauksissa valtaosa siirteistä on selviytynyt elinvoimaisena.
  • Kuhalampi, Joanna; Pesonen, Susanna (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2000)
    Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, poikkeaako kroonista ihotulehdusta sairastavien, paljon mikrobilääkkeitä saaneiden koirien suolesta eristettyjen enterokokkien (Enterococcus faecalis ja Enterococcus faecium) ja Escherichia coli –bakteerien ja anuksen limakalvolta eristettyjen staphylococcus intermedius-bakteerien mikrobilääkeherkkyys terveiden, lääkitsemättömien koirien mikrobien herkkyydestä. Tutkimusmateriaali kerättiin vuoden 1998 kevään ja kesän aikana pääkaupunkiseudun yksityisten pieneläinvastaanottojen ja yliopstollisen eläinsairaalan potilaista. Tutkimukseen otettiin näytteitä kahdestakymmenestäkahdesta ihotulehduskoirasta ja viidestäkymmenestäkuudesta kontrollikoirasta. Näytteistä eristettiin yllä mainitut bakteerikannat, ja kannoista tehtiin herkkyysmääritykset eri mikrobilääkeaineille Eläinlääkintä- ja elintarvikelaitoksella Helsingissä. Escherichia coli- ja Staphylococcus intermedius-bakteerikannat olivat resistentimpiä tutkituille mikrobilääkeaineille ihotulehduskoirilla kuin kontrollikoirilla.
  • Hartikainen, Meri-Tuuli (2024)
    Ikääntyneiden hevosten osuus hevospopulaatiossa on kasvamassa. Ikääntyneillä hevosilla esiintyy erilaisia kroonisia sairauksia ja monesti useita sairauksia samanaikaisesti. Tässä kirjallisuuskatsauksessa käydään läpi hevosen normaalin ikääntymisen merkkejä elinryhmittäin, yleisimpiä ikääntyneiden hevosten sairauksia ja niiden esiintyvyyttä. Kaikki eliöt ikääntyvät, mutta eliöiden enimmäisikä vaihtelee lajeittain. Hevosen katsotaan olevan ikääntynyt sen ollessa 15-vuotias tai vanhempi. Hevosen normaaliin ikääntymiseen kuuluvat muutokset hampaissa, suoliston mikrobistossa, lihasmassan väheneminen ja jänteiden rakenteen muuttuminen. Normaaliin ikääntymiseen liittyvät muutokset ovat usein lieviä, eivätkä vaikuta merkittävästi hevosen elämänlaatuun, lukuun ottamatta hampaiden silottumista. Mikäli hevosella on selkeitä oireita tai havaittavia muutoksia, ovat ne yleensä merkkejä sairaudesta. Iäkäs hevonen ei aina ole sairas, mutta alttius sairauksille kasvaa iän myötä. Omistajat tunnistavat hevosensa ikääntymisen ja sairauden merkkejä, mutta eivät välttämättä yhdistä niitä sairauksiin. Kuitenkin lähes kaikilla ikääntyneillä hevosilla on todettavissa jokin epänormaali muutos tai sairauden oire eläinlääkärin tutkimuksen perusteella. Osa muutoksista ovat harmittomia eivätkä vaikuta hevosen elämänlaatuun, mutta osa muutoksista aiheuttavat esimerkiksi jatkuvaa kipua tai voi pitkälle edetessään johtaa hevosen lopettamiseen. Useamman sairauden yhtäaikainen esiintyminen on ikääntyneillä hevosilla yleistä ja voi vaikuttaa voimakkaasti hevosen elinikään. Ikääntyneen hevosen hoitaminen vaatii omistajalta sitoutumista, sillä monet niillä esiintyvistä sairauksista on parantumattomia ja voivat vaatia hoidollisesti merkittävää työpanosta omistajalta. Tästä huolimatta ikääntyneille hevosille tarjotaan usein vähemmän sairaudenhoitoa ja ennaltaehkäisevää hoitoa kuin ne tarvitsisivat.
  • Lintulahti, Riikka (2020)
    Ilmarinta tarkoittaa patologista ilman kertymistä keuhkopussin onteloon. Vamman aiheuttamat ilmarinnat ovat koirilla ja kissoilla yleisimpiä, mutta myös monet sairaudet voivat olla ilmarinnan taustalla. Keuhkopussissa oleva ilma estää keuhkoja laajentumasta normaalilla tavalla sisäänhengityksen aikana. Mitä enemmän ilmaa keuhkopussiin kertyy, sitä enemmän keuhkot painuvat kasaan ja eläimen hengitys vaikeutuu. Hengityksen vaikeutuminen on eläimelle epämiellyttävää, lisää sen kokemaa stressiä, heikentää sen yleisvointia ja voi johtaa kuolemaan. Ilmarinta luokitellaan sen syntytavan mukaan spontaaniin eli ilman ulkoista vammaa syntyneeseen tai traumaattiseen eli vammaperäiseen. Traumaattisiin ilmarintoihin luetaan myös hoidosta johtuvat, eli iatrogeeniset ilmarinnat. Ilmarinta voi olla avoin tai suljettu riippuen siitä, onko keuhkopussin ontelosta yhteys ulkoilmaan. Spontaanit ilmarinnat ovat usein suljettuja, traumaattiset voivat olla avoimia tai suljettuja. Jänniteilmarinta muodostuu, kun jokin rakenne toimii yksisuuntaisen venttiilin tavoin päästäen ilmaa keuhkopussin onteloon sisäänhengitysvaiheessa, mutta ei sieltä pois uloshengitysvaiheessa. Jänniteilmarinta on aina hätätilanne ja voi hoitamattomana johtaa nopeasti eläimen kuolemaan. Traumaattinen ilmarinta syntyy koirilla ja kissoilla yleensä puremavammojen tai muiden rintaontelon ja kaulan alueelle osuvien keuhkopussin läpäisevien haavojen seurauksena. Traumaattinen ilmarinta voi syntyä myös kovasta iskusta esimerkiksi eläimen joutuessa auton töytäisemäksi tai pudotessa korkealta. Iatrogeenisiä ilmarintoja on todettu esimerkiksi hengitysputken käytön yhteydessä, liian suurella paineella suoritetun ventiloinnin seurauksena ja rintaontelon sisäisen näytteenoton jälkeen. Spontaani ilmarinta johtuu koirilla yleisimmin keuhkokudokseen tai keuhkojen pintarakenteeseen kehittyneen ilmapussin revetessä keuhkopussin onteloon. Muita spontaanin ilmarinnan aiheuttajia kissoilla ja koirilla ovat muun muassa kasvainsairaudet, tulehdukselliset tilat ja loistartunnat. Kissoilla astma voi aiheuttaa ilmarinnan. Ilmarinnan diagnosointi alkaa esitiedoista ja eläimen yleistutkimuksesta. Varmimmin ilmarinnan tunnistaa yleistutkimuksessa vaimentuneista hengitysäänistä ilmarinnan alueella rintaontelon yläosissa. Suositeltuja jatkotutkimuskeinoja ilmarinnan havaitsemiseksi ja sen syyn selvittämiseksi ovat röntgen-, ultraääni- ja tietokonetomografiatutkimukset. Ilmarintaa sairastava koira tai kissa hoidetaan ilmarinnan aiheuttaneen syyn ja ilmarinnan vakavuuden perusteella joko konservatiivisesti tai kirurgisesti. Torakosenteesillä eli rintaontelopistolla poistetaan vapaata ilmaa keuhkopussista. Jos rintaontelopisto ei riitä ilman poistamiseen keuhkopussista, asetetaan eläimelle rintaonteloimu. Kirurgisia ilmarinnan hoitotapoja ovat torakoskopia eli rintaontelon tähystys ja torakotomia eli rintaontelon avausleikkaus. Tärkein ilmarintaa sairastavan koiran tai kissan ennusteeseen vaikuttava tekijä on ilmarinnan aiheuttanut syy. Tässä kirjallisuuskatsauksessa esitellään ilmarinnan syntyyn koirilla ja kissoilla johtavia syitä, tärkeimpiä diagnosointikeinoja sekä hoitotoimia. Kirjallisuuskatsauksen on tarkoitus olla tiivis tietolähde helpottamaan ilmarinnan tunnistamista, vakavuuden arviointia ja tarvittavien toimenpiteiden valintaa koirilla ja kissoilla.
  • Lavonen, Emilia (2019)
    Tässä työssä tarkastellaan erityisesti Euraasian ilveksen (Lynx lynx) sydämen anatomiaa ja patologiaa. Tarkoituksena on selvittää,millaisia patologisia muutoksia suomalaisten ilvesten sydämissä on ja verrata muutoksia kesykissaan (Felis catus). Kirjallisuuskatsausosiossa tutustutaan erityisesti kissoilla esiintyviin sydänsairauksiin. Työ sisältää alkuperäistutkimuksen, jossa tutkitaan suomalaisilvesten sydämiä sekä makroskooppisesti että histologisesti. Sveitsissä ilvesten sydämissä on havaittu esiintyvän yleisesti fibroosia ja arterioskleroosia ja yhdellä yksilöllä on todettu synnynnäinen aorttaläpän ahtauma. Myös ruotsalaisilvesten sydämissä on todettu lievää fibroosia ja arterioskleroosia, mutta vähemmän ja lievempänä kuin Sveitsissä. Sveitsiin siirtoistutetut ilvespopulaatiot ovat pieniä ja eristäytyneitä, minkä takia on arveltu,että muutokset voisivat olla seurausta liian kapeasta geeniperimästä. Suomen ilveskanta on elinvoimainen ja kasvanut viime vuosikymmeninä, joten hypoteesina on, ettei suomalaisilvesten sydämistä löydy merkittäviä patologisia muutoksia. Kiinnostuksenkohteena ovat myös kotieläimillä yleiset vasemman kammion rihmat, joita on tutkittu viime aikoina paljon, mutta joiden merkityksestä sydämen toiminnan kannalta ei ole varmuutta. Aineisto koostuu 63:n Suomessa metsästetyn ilveksen sydämestä, jotka on pakastuksen jälkeen sulatettu. Sydämet punnittiin,mitattiin ja kammiot ja eteiset avattiin ja tarkistettiin silmämääräisesti. Vasemman ja oikean kammion seinämästä sekä septumista otettiin kudosleikkeet ja tarvittaessa myös läpistä, jos ne olivat muuttuneen näköisiä. Näytteitä otettiin myös vasemman kammion rihmoista (n = 8). Histologisessa tarkastelussa huomiota kiinnitettiin sydänlihassolujen epäjärjestäytyneisyyteen, hypertrofiaan, tulehdussoluihin, fibroosiin, arterioskleroosiin, degeneraatioon, nekroosiin ja rasvakudosinfiltraatioon. Rihmoista tarkasteltiin, millaisesta kudoksesta ne koostuvat. Fibroosin määrä oli lievästi lisääntynyt 57 prosentissa sydämistä jossakin sydämen osassa. Pelkkää vasenta kammiota tarkasteltaessa fibroosia oli 26 prosentissa sydämistä. Lymfosyyttejä esiintyi lievästi lisääntyneesti 13 prosentissa sydämistä. Merkittäviä keskittymiä ei kuitenkaan havaittu, vaan lymfosyytit esiintyivät pääosin yksittäin. Kahdella yksilöllä todettiin fokaalista sydänlihasnekroosia ja toisella myös rasvakudosnekroosia. Yhdellä ilveksellä nähtiin vasemmassa eteiskammioläpässä endokardoosia muistuttavaa lievää paksuuntumaa ja rappeumaa. Arterioskleroosia ja rasvakudosinfiltraatiota ei todettu yhdelläkään yksilöllä.Vasemman kammion rihmoja esiintyi kaikissa sydämissä. Histologisesti ne koostuivat sydänlihassoluista, joita ympäröi sidekudos. Suomalaisilvesten sydämissä ei todettu merkittäviä patologisia muutoksia. Tulos vastaa hypoteesia, jonka oletuksena oli suomalaisilvesten hyvä terveystilanne. Sveitsiläisilveksiin ja kesykissaan verrattuna suomalaisten ilvesten sydänten muutokset olivat lieviä ja harvinaisia. Tutkimuksen heikkoutena olivat pakastuksen aiheuttamat autolyysimuutokset sekä se, ettei systeemisiä muutoksia ollut mahdollista tarkastella. Haasteena oli myös rajanvedon vaikeus lisääntyneen ja normaalin määrän välille histologisia muutoksia arvioitaessa. Tutkimuksessa saatiin laajalla aineistolla tietoa suomalaisen ilveksen sydänten anatomiasta ja patologisista muutoksista.
  • Lehtonen, Juha-Heikki (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2015)
    Toxoplasma gondii on solunsisäinen alkueläin, jota esiintyy käytännössä kaikkialla maailmassa. Toksoplasman pääisäntinä toimivat kissaeläimet ja väli-isäntinään se voi hyödyntää lähes kaikkia tasalämpöisiä eläimiä. Se kykenee käyttämään parateenisina isäntinä myös vaihtolämpöisiä eläimiä kuten nilviäisiä. Parateenista isäntää loinen ei varsinaisesti infektoi eikä se lisäänny parateenisen isännänelimistössä, mutta tällainen isäntä voi edesauttaa loisen leviämistä. Pääisännissä muodostuu loisen suvullisen lisääntymisen johdosta ookystia, jotka leviävät runsaissa määrin ulosteen mukana ympäristöön. Sekä pää- että väli-isännissä loinen voi muodostaa kudoskystia, joiden kautta se voi levitä eteenpäin isännän tullessa syödyksi. Toxoplasma gondii on zoonoottinen loinen, ja se voi aiheuttaa vakaviakin seurauksia erityisesti raskaana oleville naisille sekä ihmisille, joiden immuunipuolustus on heikentynyt. Ihmisille tartuntalähteenä voivat toimia muiden muassa kotikissat sekä riittämättömästi kypsennetty liha. Ilveksiä havaitaan nykyisin ihmisasutuksen läheisyydessä, joten loisen on mahdollista levitä myös kotikissojen ja luonnonvaraisten eläinten välillä. Niin ikään metsästettyjen ilvesten käsittely voi altistaa ihmisen loistartunnalle. Lisensiaatin tutkielma koostuu kirjallisuuskatsauksesta sekä kokeellisesta osuudesta. Kirjallisuuskatsaus käsittelee Toxoplasma gondii -alkueläintä, ilvestä (Lynx lynx) sen pääisäntänä sekä diagnostiikassa yleisimmin käytettyjä menetelmiä. Kokeellisessa osuudessa hyödynnettiin nested-PCR-menetelmää, jolla voidaan havaita T. gondii:n perimän esiintyminen näytteessä. Näytteinä tutkimuksessa oli 21 Suomessa metsästetyn ilveksen sydäntä. Kyseiset ilvekset oli aiemmin todettu serologisin menetelmin positiivisiksi T. gondii:n osalta. Käytetyllä nested-PCR-menetelmällä ei tässä tutkimuksessa havaittu toksoplasman perimää yhdenkään ilveksen sydänlihaksessa. Loinen voi muodostaa kudoskystia useisiin kudoksiin, joten pelkän sydämen tutkimisella ei todennäköisesti saada oikeaa kuvaa kudoskystien esiintymisestä yksilössä.
  • Schroderus, Eero (University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2012)
    Immunoglobuliinit (Ig) ovat kaikilla leuallisilla selkärankaisilla hyvin samankaltaisia. Immunoglobuliinigeenien järjestymisessä on kuitenkin suuria eroja Eri lajien immunoglobuliinigeenien tunteminen auttaa ymmärtämään paremmin hankinnaista immuunijärjestelmää ja sen evoluutiota. Useiden eläinlajien perimän sekvensointi viime vuosina on avannut uusia ovia vertailevalle immunologialle. Rustokaloilta ja luukaloilta on muun muassa löytynyt ennen tuntemattomia Ig-isotyyppejä, jotka voivat valaista hankinnaisen immuunijärjestelmän syntyä laajemminkin. Immunoglobuliini koostuu neljästä polypeptidiketjusta, kahdesta identtisestä raskasketjusta (IgH) ja kahdesta identtisestä kevytketjusta (IgL). Immunoglobuliinien monimuotoisuus varmistetaan kokoamalla molempia ketjuja koodaavat geenit lyhyemmistä segmenteistä. Raskasketjun antigeenin tunnistavaa vaihtelevaa osaa koodaava geeni koostuu kolmesta (V, D ja J) ja kevytketjun kahdesta (V ja J) geenisegmentistä. Raskasketjun vakio-osaa koodaava C-geeni määrää imunoglobuliinin isotyypin, josta riippuu sen biologinen aktiivisuus ja siten tehtävä immuunipuolustuksessa. Suurin ero immunoglobuliinigeenien järjestymisessä on rustokalojen ja muiden leuallisten selkärankaisten välillä. Rustokalojen Ig-geenit ovat järjestyneet jopa sadoiksi klustereiksi, joissa on yksi V-, (kahdesta kolmeen D-), yksi J- ja yksi C-geeni. Muilla leuallisilla selkärankaisilla IgL- ja IgH-lokuksissa on suuri joukko V-, (D-), ja J-geenejä ja lajille tyypilliset C-geenit. Edellisestä poiketen luukalojen IgL-geenit ovat järjestyneet hieman rustokalojen klustereiden tapaan, mutta todennäköisesti klusterityyppinen järjestyminen näissä kahdessa luokassa on kehittyneet toisistaan riippumatta. Vaihtelevaa osaa koodaavat immunoglobuliinigeenit jaetaan sekvenssien samankaltaisuuden perusteella ryhmiin ja alaryhmiin. Erityisesti V-geenien evoluutiota on tutkittu alaryhmien kautta. Yli 75 % identtiset geenit lasketaan samaan alaryhmään kuuluviksi. Edelleen esimerkiksi kaikki leuallisten selkärankaisten raskasketjun V-geenit (IGHV) jaetaan viiteen ryhmään. Nisäkkäiden IGHV-geenit jaetaan perinteisesti kolmeen klaaniin, jotka sisältyvät kolmeen nuorimpaan edellä mainituista ryhmistä. Tutkielman kokeellisessa osassa keskityttiin naudan IGHV-geeneihin, joita haettiin julkaistusta naudan genomikokoonpanosta. Kaikkiaan tutkimuksessa löydettiin 36 ennen julkaisematonta IGHV-geeniä. Geenien ilmentymistä analysoitiin vertaamalla löydettyjä IGHV-sekvenssejä suureen lähetti-RNA-sekvenssikokoelmaan. Tulosten perusteella todennäköisesti ainoastaan kahdeksan geeniä löydetyistä 36:sta ilmentyy. Fylogeneettisen analyysin perusteella 36 IGHV-geeniä jakaantuvat kolmeen alaryhmään. IGHV1, joka on ainoa ilmentyvä alaryhmä, ja IGHV2 kuuluvat nisäkkäiden IGHV-geenien II klaaniin. Kolmas alaryhmä, IGHV3, kuuluu I klaaniin. Naudalta ei löydetty nisäkkäiden vanhimpaan, III klaaniin kuuluvia IGHV-geenejä. Tämä tutkimus vahvistaa käsityksen naudan suppeasta ituradan IGHV-geenivalikoimasta ja toisaalta auttaa ymmärtämään immunoglobuliinien monimuotoisuuden tuottamista suppean ituradan IGHV-valikoiman lajeilla.
  • Palorinne, Isabella (2024)
    Vastasyntyneillä varsoilla ei ole lainkaan vasta-aineita veressään, minkä vuoksi ne tarvitsevat heti synnyttyään ternimaitoa, josta vasta-aineita imeytyy ruuansulatuskanavan kautta verenkiertoon. Mikäli vasta-aineiden saaminen epäonnistuu, varsat eivät pysty taistelemaan ympäristön patogeeneja vastaan ja ovat suuressa riskissä sairastua vakaviin yleistulehduksiin, jotka voivat johtaa sepsikseen ja kuolemaan. Epäonnistunutta vasta-aineiden saantia kutsutaan FPT:ksi (failure of passive transfer) eli vasta-ainepuutokseksi. FPT on tärkeä tunnistaa nopeasti ja luotettavasti heti sairaan varsan vierellä. Yliopistollisessa Hevossairaalassa FPT:n tunnistamiseen käytetään SNAP-foal IgG -pikamenetelmää, jolla mitataan varsan veren vasta-ainepitoisuutta semikvantitatiivisesti. Menetelmä ei kuitenkaan ole täysin luotettava, minkä vuoksi tutkimus vaihtoehtoisista menetelmistä oli tarpeen. Lisensiaatintyön tutkimusosuudessa verrattiin SNAP-testiä uuteen LUCIA foal IgG -menetelmään ja tulokset tarkistettiin SRID:llä (Single Radial Immunodiffusion), joka on vasta-ainepitoisuuden määrityksessä käytetty standardimenetelmä. Tutkimukseen käytettiin Hevossairaalan potilasvarsoista kerättyjä ylijäämäverinäytteitä. Kaikki menetelmät suoritettiin valmistajien ohjeiden mukaisesti. Lisäksi tutkittiin LUCIA-menetelmään vaikuttavia mahdollisia virhelähteitä, kuten näytteiden pitkää säilytysaikaa ja eri verituotteesta määritystä, sillä näitä ei ollut tutkittu aikaisemmin. Molemmille vertailtaville menetelmille laskettiin niiden luotettavuudesta kertovat herkkyys ja tarkkuus sekä ennustearvot. Odotuksena oli, että LUCIA täysin kvantitatiivisena menetelmänä on luotettavampi. Aiempien tutkimusten perusteella odotettiin, että SNAP-testin tarkkuus olisi heikko. Tutkimuksessa todettiin odotusten mukaisesti, että LUCIA on herkempi kuin SNAP-menetelmä ja sen negatiivinen ennustearvo on huomattavasti parempi. Vastoin odotuksia, molemmat testit olivat kuitenkin tarkkuudeltaan yhtä hyviä. Tutkimuksessa todettiin, että LUCIA:n tuloksiin ei vaikuttanut näytteiden pitkä jääkaappisäilytys eikä käytetty verituote. SNAP-testin käytössä oli suurempi todennäköisyys virheisiin ja sen tulokset olivat vaikeampia tulkita kuin numeerisen vastauksen antavan LUCIA-testin. LUCIA todettiin kaiken kaikkiaan luotettavammaksi menetelmäksi ja sen antama numeerinen tulos voi helpottaa hoitopäätösten tekoa