Browsing by Title

Tämä kirjallisuuskatsauksen ja alkuperäistutkimuksen sisältävä lisensiaatintutkielma käsittelee mikrobilääkeresistenssiä sekä laajakirjoisia beetalaktamaaseja tuottavia enterobakteereita hevosilla Suomessa. Mikrobilääkeresistenssillä tarkoitetaan mikrobien vastustuskykyä mikrobilääkkeitä kohtaan. Mikrobilääkkeiden liikakäyttö ja uusien mikrobilääkkeiden pula ovat johtaneet yleistyvään maailmanlaajuiseen mikrobilääkeresistenssiongelmaan. Mikrobilääkeresistenssi on uhka ihmisten ja eläinten terveydelle. Mikrobilääkkeille vastustuskykyisten bakteerien aiheuttamien infektoiden lisääntyessä hoitovaihtoehdot vähenevät ja potilaiden kuolleisuus nousee. Beetalaktamaasit ovat bakteerien tuottamia entsyymejä, jotka pystyvät hajottamaan beetalaktaameja. Beetalaktaamit ovat lääketieteellisesti merkittävä mikrobilääkeryhmä. ESBL (extended spectrum beta-lactamase) -entsyymeillä puolestaan tarkoitetaan bakteerien tuottamia beetalaktamaasientsyymejä, jotka pystyvät hajottamaan laajakirjoisia beetalaktaameja, kuten esimerkiksi kolmannen polven kefalosporiineja. Enterobakteerit ovat tärkein laajakirjoisia beetalaktamaaseja tuottava bakteeriheimo. Enterobakteereja esiintyy sekä ihmisillä että eläimillä. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää ESBL-enterobakteerien esiintyvyyttä hevosten peräsuolesta otetuissa seulontanäytteissä Suomessa. Samalla tutkittiin, mitä ESBL-bakteerilajeja Suomessa asuvilla hevosilla esiintyy. Aihetta ei ole aiemmin juurikaan tutkittu Suomessa, joten tutkimus tuo tärkeää lisätietoa Suomessa asuvien hevosten resistenssitilanteesta. Lisäksi tutkimuksessa selvitettiin mahdollisia riskitekijöitä ESBL-kantajuudelle. ESBL-kantajuuden prevalenssin odotettiin olevan noin 7 % Suomessa. Prevalenssihypoteesi tässä tutkimuksessa asetettiin hieman alemmas verrattuna muihin Euroopan maihin, koska Suomen resistenssitilanne on Euroopan keskimääräistä parempi. Riskitekijöitä ESBL-kantajuudelle on aiemmissa tutkimuksissa todettu olevan esimerkiksi mikrobilääkehoito ja sairaalahoito. Tutkimusta varten kerättiin Yliopistollisen hevossairaalan potilailta seulontanäytteitä loppuvuoden 2020 ja alkuvuoden 2021 aikana. Näytteitä kerättiin yhteensä 161:ltä hevoselta. Tutkimukseen osallistuneiden hevosten omistajat vastasivat kyselylomakkeen kysymyksiin, jotka käsittelivät esimerkiksi sairaalaan tulosyytä, hevosen lääkintähistoriaa sekä tietoja hevosen lähikontakteista. Näytteet viljeltiin ja löydettyjen enterobakteerikantojen herkkyysmääritykset tehtiin Eläinlääketieteellisen tiedekunnan kliinisen mikrobiologian laboratoriossa. Kyselylomakkeen vastausten perusteella määritettiin mahdollisia riskitekijöitä SPSS-ohjelman avulla. Dikotomisille muuttujille tehtiin ristiintaulukointi ja Fisherin eksakti testi. ESBL-prevalenssi laskettiin EpiTools-laskimella. Tutkimukseen osallistuneista hevosista viisi oli ESBL-positiivisia, jolloin ESBL-prevalenssi tutkimuspopulaatiossa oli 3,1 %. Tilastollisesti merkitseviksi riskitekijöiksi ESBL-kantajuudelle todettiin analyysin perusteella sairaalahoito viimeisen kolmen kuukauden sisällä, mikrobilääkehoito viimeisen kolmen kuukauden sisällä sekä kirurginen toimenpide viimeisen kolmen kuukauden sisällä. Tutkimuksen tuloksena saatu ESBL-prevalenssi hevosilla poikkesi hypoteesistamme sekä aiemmista tutkimustuloksista. Poikkeamaa voi selittää eroavaisuudet tutkimusten välillä esimerkiksi otoskoossa ja tutkimuspopulaatiossa. Harhaa tutkimustuloksiin on voinut aiheuttaa esimerkiksi Covid-19-pandemia sekä väärinkäsitykset kyselylomakkeen kysymyksiin vastatessa. Riskitekijäanalyysin tulokset myötäilivät aiempia tutkimustuloksia sekä hypoteesiamme.

Hevoskilpailuissa Suomessa on voimassa sääntöjä hevosten lääkintään ja lääkekirjanpitoon liittyen. Ravikilpailuissa noudatetaan Suomen Hippos ry:n sääntöjä, ja ratsukilpailuissa Suomen Ratsastajainliitto ry:n sääntöjä, joiden pohjana on Kansainvälisen ratsastajainliiton (FEI) säännöt. Suomen Hippos ry on koonnut listan ohjeellisista dopingvaroajoista monille lääkeaineille. FEI:lla vastaavaa kattavaa listaa ei ole, vaan FEI jakaa lääkeaineita valvottaviin ja kiellettyihin lääkeaineisiin. Lisäksi FEI:lla on suppea lista lääkeaineista, joille on arvioitu ajanjakso, jolloin lääkeaine on havaittavissa lääkeainetestinäytteissä lääkkeenannon jälkeen. Suomen Hippos ry, Suomen Ratsastajainliitto ry ja FEI teettävät suomalaisissa hevoskilpailuissa lääkeainetestejä säännöllisesti. Positiivisia lääkeainetestinäytteitä Suomessa vuosina 2016–2021 on tuottanut 23 lääkeainetta, jotka ovat fluniksiini, beetametasoni, metyyliprednisoloni, omepratsoli, ranitidiini, klenbuteroli, kofeiini, setiritsiini, testosteroni, dimetyylisulfoksidi (DMSO), glausiini, altrenogesti, sukralfaatti, fenyylibutatsoni, diklofenaakki, prokaiini, trimetopriimi, kannabidioli, guaifenesiini, ketoprofeiini, timololi, dembreksiini ja mefenaamihappo. Tässä kirjallisuuskatsaustutkielmassa esitellään tarkemmin listan ensimmäisen kahdentoista lääkeaineen farmakokinetiikkaa ja vaikutuksia hevosen elimistössä. Lääkeaineiden farmakokinetiikan ymmärtäminen on avainasemassa, jotta lääkeaineille voidaan määritellä dopingvaroaikoja tai kieltää joidenkin lääkeaineiden käyttö kokonaan kilpailevilla hevosilla. Lääkeaineiden vaikutuksien tunteminen elimistössä on välttämätöntä, jotta voidaan pohtia niiden dopingkäytön tuomia hyötyjä kilpailevalle hevoselle. Suomessa suuri osa positiivisista lääkeainetestinäytteistä johtuu sairaan hevosen hoitoon tarkoitetuista lääkityksistä, eikä suoranaisista kilpailusuorituksen parantamispyrkimyksistä. Koska sairaalla hevosella ei saa kilpailla, ovat myös nämä lääkeaineet otettava huomioon hevoskilpailuiden lääkeainevalvonnassa. Tutkielman tavoitteena on pohtia lisäksi lääkeainevalvonnan haasteita. Lääkeaineita päätyy virtsan ja ulosteen mukana lääkityn hevosen elinympäristöön, josta niitä voi päätyä myös hevosiin, joita ei ole lainkaan lääkitty. Myös lääkitty hevonen voi saada ympäristöstään lääkettä uudelleen elimistöönsä, jolloin veri- ja virtsanäytteissä voidaan havaita lääkeainetta pidempään kuin olettaisi. Toinen ongelma on lääkeaineiden ”off label -käyttö”, jossa lääkeainetta käytetään hevoselle esimerkiksi eri antoreittiä tai annosta käyttämällä kuin lääkkeen valmisteyhteenvedossa on ohjeistettu. Tällöin lääkeaineella tehdyt tutkimukset ja niiden perusteella annetut dopingvaroajat ja arvioidut poistumisajat hevosen elimistöstä eivät välttämättä enää päde. Hevosissa on myös suurta yksilökohtaista vaihtelua lääkeaineiden metaboliassa ja siinä, kuinka pitkään lääkeainetta on havaittavissa veressä ja virtsassa lääkkeenannon jälkeen. Yksi ongelma lääkeainevalvonnassa voi olla toistuvasti annetut lääkeannokset, jonka seurauksena lääke voi kertyä elimistöön ja näkyä testinäytteissä pidempään kuin on oletettu. Lääkeainevalvonnan haasteisiin on tarpeen perehtyä, jotta positiivisten testinäytteiden taustalla olevia eri syitä osataan pohtia ja ottaa huomioon esimerkiksi rangaistuksia määritettäessä.

Helsingin yliopiston eläinlääketieteellisen tiedekunnan elintarvike- ja ympäristöhygienian laitoksella on kuvattu pilaantuneesta tomaattiketsupista eristetty Lactobacillus fructivorans -kanta. Ko. bakteeri on muihin maitohappobakteereihin verrattuna huomattavan lämpöresistentti ja kestää lisäksi alhaista pH:ta ja korkeita etanolipitoisuuksia. Kyseisen kannan kuumennuskestävyyttä tutkittaessa on todettu eloonjäämiskäyrän loppuosassa nk. häntä. Tällaista bakteeripopulaatiota kuumennettaessa bakteerien kuoleminen hidastuu lyhyen ajan kuluttua selvästi, ja bakteereista jää pieni osa henkiin hyvin pitkänkin kuumennuksen jälkeen. Havaittu lämpöresistenssi voi johtua esim. osapopulaation ominaisuuksista tai kyseessä voi olla indusoituva lämpötoleranssi, joka johtuu nk. lämpöshokkiproteiineista. Useimmat organismit muodostavat lämpöshokkiproteiineja kasvuympäristön lämpötilan noustessa. Ne suojaavat solua kuumennuksen aiheuttamilta vaurioilta. Myös muunlaiset stressitekijät voivat saada aikaan lämpöshokkiproteiinien muodostumista. Tutkimuksessa altistettiin L. fructivorans -bakteereita lyhytkestoisille stressitekijöille (lämpökäsittely ja korkea etanolipitoisuus). Käsitellyistä bakteereista eristettiin proteiineja lysotsyymikäsittelyn avulla ja proteiinit eroteltiin molekyylipainon mukaisesti SDS-PAGE-elektroforeesimenetelmällä. Lisäksi tutkittiin yhden tärkeä lämpöshokkiproteiinin, Escherichia colin hsp60-proteiinin, GroEL:n, vasta-aineiden sitoutumista L. fructivoransin proteiineihin Western blotting -menetelmällä. Lämmölle ja etanolille altistettujen L. fructivorans -bakteereiden ja altistamattomien vertailuerien välillä ei todettu eroja proteiiniprofiileissa. Lämpökäsittelyille altistetun L. fructivoransin proteiinit reagoivat GroEL vasta-aineen kanssa erittäin heikosti. Vertailubakteerina käytetyllä Lactobacillus sakella todettiin SDS PAGE:ssa selvä proteiinien induktio lämpökäsittelyn seurauksena. Erityisesti lisääntyi molekyylipainoltaan n. 70 kDa suuruisen proteiinin synteesi. Tämä proteiini reagoi immunoblottauksessa GroEL-vasta-aineen kanssa. Tulosten perusteella ei voida tehdä johtopäätöksiä L. fructivoransin proteiinien stressi-induktion olemassaolosta. Immunoblottauksella saadut tulokset viittaavat kuitenkin siihen, että L. fructivoransin aiemmissa tutkimuksissa havaittu lämpöresistenssi ei johdu GroEL-proteiinin induktiosta.

Lisensiaatintutkielmani sisältää kirjallisuuskatsauksen ja tutkimusosion, jotka käsittelevät lihavuuskuntoluokan, sen muutosten ja laiduntamisen vaikutusta tamman kiimakiertoon. Tamman lihavuuskunto, lihavuuskunnon muutosten ja tamman saaman ravinnon laadun on aiemmin todettu vaikuttavan kiimakiertoon sekä systeemisesti että follikkelitasolla. Selvimmillään erot ovat olleet seksuaalilevosta palautuessa. Ylimääräisellä rasvalla ei ole havaittu olevan vaikutusta lisääntymiseen samalla tavoin kuin laihuudella tai kuntoluokan muutoksilla, mutta lihavuus altistaa hevosia aineenvaihdunnan sairauksille, jotka puolestaan heikentävät hedelmällisyyttä. Tutkimus oli osa MTT:n (Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus) HorseGrass -hanketta, jonka tarkoituksena oli tutkia vapaan ja rajoitetun laiduntamisen vaikutusta hevosen hiilihydraatti- ja rasvametaboliaan. Tutkielmani käsittelee tutkimukseen sisältynyttä lisääntymisosiota, jossa tutkittiin lihavuuden ja lihavuuskunnon muutosten vaikutusta kiimakiertojen follikkelidynamiikkaan, seerumin progesteronipitoisuuksiin ja ovulaatioiden välisiin aikoihin. Kokeella oli eläinkoelautakunnan myöntämä lupa, joka koski 22 MTT:n ja Ypäjän hevosopiston omistamaa ja kasvattamaa suomenhevostammaa. Tammat oli jaettu kahteen ryhmään, joista toinen laidunsi niukalla luonnonvaraisella laitumella ja toinen runsaalla viljellyllä peltolaitumella. Tammoista otettiin verinäytteitä diestruksen aikana 1., 3. ja 5. ovulaation toteamisen jälkeen sekä jokaisen kiimakierron 16. – 18. päivästä ovulaation toteamiseen saakka 3 – 4 kertaa viikossa progesteronitason määrittämistä varten. Tammojen kohtu, kohdunkaula ja munasarjat tutkittiin peräsuolen kautta ultraäänitutkimuksella kiimakierron 16. – 18. päivästä ovulaation toteamiseen saakka 3 kertaa viikossa. Tammat punnittiin kuukausittain. Samalla niiden lihavuuskunto arvioitiin ja rasvakudoksen paksuutta mitattiin ultraäänellä viidestä erikseen määritellystä kohdasta. Tulosten tarkastelun yhteydessä tammat jaettiin uudelleen kahteen ryhmään painonmuutoksen mediaanin mukaan. Runsaan laitumen ja > 51 kg lihoneiden ryhmässä diestrus pidentyi laidunkauden aikana. Niukalla laitumella ≤ 51 kg lihoneiden ryhmässä havaittiin persistoivia keltarauhasia, kun taas runsaalla laitumella niitä ei havaittu lainkaan. On mahdollista, että laitumen tyypillä on merkitystä kiimakierron häiriöiden synnyssä. Tutkimuksessa oli myös nähtävissä, että joutilas hevonen lihoo laitumella ollessaan, runsaan laitumen ryhmä lihoi merkittävästi niukan laitumen ryhmää enemmän. Painon, kaulanympäryksen ja vyötärön ympäryksen todettiin olevan parhaita lihomisen mittareita. Merkittävimmin rasvakudoksen paksuus runsaan laitumen tyhmässä kasvoi lavan ja hännäntyven alueella. Luonnonlaidun voi mahdollisesti altistaa kiimakierron häiriöille, kun taas runsas laidun ja lihominen voivat altistaa diestruksen pidentymiselle. Siitostamman laidunnusaika ja laiduntyyppi tulisi mitoittaa oikein lihomisen ja sen aiheuttamien ongelmien ennaltaehkäisemiseksi.

Tutkielma koostuu kirjallisuuskatsauksesta ja tutkimusosasta. Tutkimusosassa hyödynnettiin ELL Laura Hännisen osin julkaisemattoman tutkimuksen materiaalia. Riittävä ja laadukas uni on välttämätöntä kaikille eläimille. Uni jaetaan kotieläimillä tavallisesti kahteen luokkaan: NREM- ja REM -uneen. Erityisesti REM-unta pidetään tärkeänä nuoren eläimen kehittyville aivoille. Suurimmalla osalla nisäkäslajeista kasvavat yksilöt nukkuvatkin REM-unta suhteessa enemmän kuin aikuiset lajitoverit. Naudat nukkuvat vähän, mikä on tyypillistä kasvinsyöjille. Nukkuminen tapahtuu lyhyissä jaksoissa, mikä puolestaan on tyypillistä saalielämille. Aikuisten nautojen kokonaisunimäärä on noin neljä tuntia vuorokaudessa. REM–unta siitä on noin 17 prosenttia. Kolmen kuukauden ikäisillä vasikoilla unta on keskimäärin 6 tuntia vuorokaudessa REM–unen osuuden ollessa siitä noin 45 prosenttia. Tärkein REM–unen ulkoinen merkki naudoilla on niskan ja kaulan lihasten rentoutuminen. Tällöin nauta nukkuu maaten kaulan nojatessa esimerkiksi maata tai omaa kylkeä vasten. NREM–unessa pää on tavallisesti ylhäällä niskan tukemana. NREM–unta nauta voi nukkua myös märehtiessään. Vasikat lepäävät luonnontilaisissa oloissa samanikäisten lajitoverien seurassa pienissä ryhmissä. Tuotanto-olosuhteissa vasikoita kasvatetaan yleisesti vieroituksesta 8 viikon ikään yksittäiskarsinoissa. Sosiaalisten kontaktien puute heikentää laumaeläimen hyvinvointia. Tilan puute karsinoissa puolestaan voi rajoittaa vasikan lepoasentoja ja vaikuttaa unen määrään ja laatuun. Toisaalta lajitoverit samassa karsinassa voivat häiritä toistensa unta ja tehdä siitä katkonaisempaa varsinkin, jos tilaa ei ole riittävästi. Tutkimuksessa käytettiin Kanadassa vuonna 1998 kerättyä videoaineistoa. Tutkimustilalla kasvatettiin kolmen kuukauden ikäisiä vasikoita joko pareittain (n=12) tai yksin (n=12) muuten samanlaisissa olosuhteissa. Vasikoiden aktiivisuus ja vireystila yhden vuorokauden ajalta rekisteröitiin videolta tietokoneohjelmalla. Uni tunnistettiin lepoasentojen perusteella käyttäen Suomessa elektrofysiologisten unimittausten avulla kehitettyä menetelmää. Menetelmän mukaan vasikat nukkuvat REM–unta niska rentona ja NREM–unta pää ylhäällä niskan tukemana. Käyttäytymisistä laskettiin jaksojen vuorokausikohtaiset kestot, lukumäärät ja kokonaiskestot ja tulokset analysoitiin tilastollisella sekamallilla. Lajitoverin seurassa vasikat makasivat vähemmän, mutta käyttivät suuremman osan makaamisesta nukkumiseen. NREM–unijaksot olivat pidempiä pareittain kasvatetuilla vasikoilla. Lajitoverin seuralla ei ollut vaikutusta kokonaisunen määrään, unen katkonaisuuteen tai NREM- ja REM-unien kokonaismääriin. Tulosten perusteella vasikat olivat aktiivisempia lajitoverin seurassa kuin kasvatettaessa yksin. Lajitoverin fyysisen kontaktin seurauksena syntyvä turvallisuuden tunne voi olla syynä parikasvatettujen vasikoiden pidempiin NREM–unijaksoihin. Kyseisten löydösten perusteella lajitoverin seura edistäisi vasikoiden hyvinvointia, mikä voi näkyä mahdollisesti myös esimerkiksi vasikoiden kasvussa.

Kovassa rasituksessa lihassoluissa muodostuu laktaattia niiden joutuessa työskentelemään anaerobisesti. Kun laktaatin tuotto ylittää kulutuksen, alkaa kudokseen kertyä laktaattia ja vetyioneja. Tästä seuranneen lisääntyneen happamoitumisen on epäilty olevan lihaksen väsymisen taustalla, mutta aiheesta väitellään yhä. Tutkimusta on tehty laktaatin liikkeistä niin eläin- kuin ihmispuolella. Hevonen on ollut hyvä tutkimuskohde sen laktaattiin käsittelyyn liittyvien erityisominaisuuksien ansiosta: Hevonen tuottaa ja kestää suuria määriä laktaattia liikuntarasituksen aikana, ja osalla hevosista yli puolet veren laktaatista voi sijaita punasoluissa. Hevosen punasolun solukalvolla laktaattikuljetukseen osallistuvat monokarboksylaattikuljettajat MCT1 ja MCT2. Hevonen on ainut tutkituista eläinlajeista jonka punasolun solukalvolta MCT2 on löydetty. Se vastaa kuljetuksesta veren alhaisissa laktaattipitoisuuksissa. Korkeissa pitoisuuksissa kuljetuksesta vastaa MCT1-kuljettaja, mutta sen esiintyminen vaihtelee hevosyksilöiden kesken. Hevoset voidaankin jakaa tämän kuljetusaktiivisuuden perusteella ryhmiin. Aasi kuulu hevosen kanssa Equus-perheeseen, mutta hevoseen verrattuna aasin jalostuksen suunta on ollut yksipuolinen. Tutkimuksen tarkoituksena olikin selvittää, onko aasilla samankaltaisia erityisominaisuuksia punasoluissa kuten hevosilla, käyttöominaisuuksista huolimatta. Hypoteesina oli, että aasin punasolun solukalvolta löytyy MCT2-kuljettaja. Koska yhteyttä kuljetusaktiivisuuden ja suorituskyvyn välillä ei ole voitu kiistatta todistaa, hypoteesina oli että myös MCT1 löytyy punasolusta, ja siinä esiintyy yksilöiden välistä vaihtelua. Aineistona oli 30 aasien punasolunäytettä. Näytteet käsiteltiin western blot –menetelmän mukaan, käyttäen proteiinien erotuksessa geelielektroforeesia (SDS-PAGE). Hevosspesifisten vasta-aineiden avulla määritettiin näytteistä MCT1:n ja MCT2:n esiintyminen ja suhteellinen määrä. Kaikilta aaseilta löytyi MCT2-kuljettaja ja 57 % aaseista MCT1-kuljettaja. MCT1-proteiinia oli enemmän ruunien kuin tammojen punasolujen solukalvoilla (p = 0,045). Hypoteesin mukaisesti kaikilta aaseilta löytyi punasoluista MCT2. Tämän perusteella kuljettajan esiintyminen voisi olla hevoseläinten, ei pelkästään hevosten erityisominaisuus. MCT1-kuljettajaa oli myös aasien punasoluissa, mutta hevosiin verrattuna sitä esiintyi pienemmällä yksilömäärällä. Samankaltaista selkeää kaksijakoisuutta ei MCT1-kuljettajan perusteella nähty, mutta hevostutkimuksissakin selkeä ero on havaittu MCT1-kuljettajan apuproteiinin (CD147) määrityksissä. Aasien rasitustesteissä ei ole mitattu yhtä korkeita laktaattipitoisuuksia kuten hevoselta, joten MCT1-kuljettajan merkitys aasille voisi olla vähäisempi. Pienempien laktaattipitoisuuksien taustalla voi olla aasien juostessa käyttämien lihasten pienempi anaerobisten lihassyiden määrä. Toisaalta aasin rasitustesteissä riittävä rasituksen taso on ollut haastava toteuttaa. Ruunien suuremmat MCT1-proteiinimäärät tammoihin verrattuna eivät ole yhteneviä hevoslöydösten kanssa, joten tämän tuloksen selvittäminen ja varmistaminen vaatisi lisätutkimuksia.

Lampaiden laidunnus on lampaanlihantuotannon perusta. Erilaisilla laitumilla laiduntaessaan lampaat saavat liikkua vapaasti ja toteuttaa luontaista lauma- ja ruokailukäyttäytymistään. Suomalaisten lampaiden kantamista zoonoottisista taudinaiheuttajista on merkittävästi vähemmän tietoa kuin nautojen vastaavista zoonooseista. Lammastalouden on syytä valmistautua Suomeen saapuviin uusiin zoonoottisiin taudinaiheuttajiin, ilmasto muuttuu ja niin myös loistilanne. Maailmalla muutoksia levinneisyydessä on jo havaittu mm. ison maksamadon kohdalla. Cryptosporidium-alkueläimen aiheuttamat infektiot ovat lisääntyneet ihmisillä, myös Suomessa. Cryptosporirium parvum on yleisin zoonoottinen kryptosporidioosin aiheuttaja. C. parvum alkueläimen esiintymisestä lampailla Suomessa ei ole kansallisesti kattavaa tutkimustietoa. Toinen yleinen kryptosporidioosia aiheuttaja C. hominis leviää lähinnä ihmisten välillä. Tämä tutkielma tehtiin osana Lammaslaitumien zoonoosit –hankkeen ensimmäistä osatehtävää. Maa- ja metsätalousministeriön rahoittama hanke on eläinlääketieteellisen tiedekunnan vetämä ja hankkeen yhteistyökumppanina toimii Ruokavirasto. Hankkeen päätavoitteena on saada tietoa lampailla esiintyvistä zoonoottisista bakteeri- ja loistartunnoista, sekä tuottaa tietoa niiden ennaltaehkäisemiseksi ja vähentämiseksi. Tämän tutkielman kirjallisuuskatsauksessa perehdytään lampaiden laidunvälitteisistä zoonoottisista loisista maksamatojen ja Cryptosporidium alkueläimen elämänkiertoon, levinneisyyteen sekä tartuntojen hallintaan laitumilla. Kokeellisen osan tavoitteena oli selvittää suomalaisilta lampureilta kyselytutkimuksen avulla lampoloiden bioturvallisuustoimia, laidunnus- ja juomavesiasioita sekä näkemystä sisäloisten levinneisyydestä. Tutkielman tutkimusosan aineisto kerättiin 10.11.–20.12.2022 kyselytutkimuksella. Lampureiden sähköpostiosoitteita saatiin 3 978 kappaletta tietopyyntönä Ruokaviraston lammasrekisteristä. Kyselyyn vastattiin nimettömästi. Kyselyyn saatiin 241 vastausta, joista 226 vastaajalla oli lampaita. Suomessa oli vuonna 2022 rekisteröityneitä lampaanpitäjiä yhteensä 1187 kappaletta (Luke 2022). Kyselyyn vastanneilla oli yli 1-vuotiaita uuhia yhteensä 9 218. Luonnonvarakeskuksen mukaan koko Suomessa uuhia oli yhteensä 63 618 vuonna 2022. Kyselytutkimukseen osallistuneet tilat kattoivat siis yli 14 % koko Suomen uuhimäärästä. Kyselyssä oli yhteensä 68 kysymystä ja vastauksia saatiin jokaisesta Suomen maakunnasta. Yli puolet kyselyn vastaajista ilmoitti lampaiden pidon olevan harrastus. Vain neljällä 226:stä vastaajasta lampaat eivät laiduntaneet. Vastaajista 40 % oli luonnonmukaisessa tuotannossa mukana. Kyselyn mukaan lammastiloilla on hyvin monenlaisia tulonlähteitä. Tautisulut ovat lammastiloilla harvinaisia. Vastaajista 14 % (n=220) lampaat laidunsivat joko samaan tai eri aikaan muiden eläinten kanssa. Kyselytutkimuksen mukaan Cryptosporidium alkueläintä ei ole havaittu yhdelläkään lammastilalla. Vastaajista kolme ilmoitti lampailta löytyneen isoa maksamatoa ja viisi pientä maksamatoa.

Lampaan kaseöösi lymfadeniitti eli CLA (engl. caseous lymphadenitis) on maailmanlaajuisesti laajalle levinnyt infektiosairaus, jota esiintyy yleisesti useissa suurissa lammastuottajamaissa, kuten Australiassa, USA:ssa ja Iso-Britanniassa. Se aiheuttaa merkittäviä kustannuksia lammastuottajamaille lisäämällä ruhojen ja ruhonosien hylkäyksiä, kasvattamalla lihantarkastuskuluja ja vähentämällä villantuotantoa. Sairaus ilmenee kahtena eri muotona, sisäisenä ja ulkoisena, jotka voivat esiintyä sairastuneella lampaalla samanaikaisesti. Ulkoinen muoto havaitaan kliinisessä muodossa ulkoisten imusolmukkeiden suurentumisena. Infektoituneet imusolmukkeet saattavat erittää märkää. Sisäisessä muodossa sisäelimiin, tavallisimmin keuhkoihin, kehittyy märkäpesäkkeitä. Sairauden sisäistä muotoa ei pystytä havaitsemaan kliinisessä tutkimuksessa. Sairauden aiheuttaja on bakteeri Corynebacterium pseudotuberculosis, jolle ominaista on kyky säilyä hengissä makrofagien sisällä. Makrofagien mukana taudinaiheuttaja pääsee ihon pinnalta imuteitä pitkin paikallisiin imusolmukkeisiin, joissa se muodostaa kyseiselle bakteerille ominaisia pyogranulomatoottisia muutoksia. Leviäminen muualle elimistöön tapahtuu sairauden alkuvaiheessa oletettavasti verenkierron mukana. Sairaus on luonteeltaan krooninen ja hitaasti etenevä, ja siihen liittyy harvoin muita oireita imusolmukkeiden suurentumisen lisäksi. Taudinaiheuttaja leviää uusiin yksilöihin erittävistä ulkoisista paiseista tai keuhkoista peräisin olevan märkäeritteen välityksellä joko suorassa kontaktissa tai ympäristön, tavaroiden tai ihmisten välityksellä. C. pseudotuberculosiksen kyky säilyä ympäristössä pitkiäkin aikoja edistää sen leviämistä. Suurin osa uusista tartunnoista tapahtuu 1-2 –vuotiailla lampailla keritsimisen yhteydessä, jolloin taudinaiheuttaja pääsee pienten ihovaurioiden kautta leviämään muualle elimistöön. CLA:n hoito ei ole tuloksekasta, joten sen leviämistä on pyrittävä hallitsemaan muilla keinoin. Uusiin lampoloihin sairaus leviää tyypillisesti ostoeläinten mukana, joten lampolaan tuotavat uudet eläimet tulisi tutkia kliinisten CLA:n oireiden varalta. Lampolan sisällä leviämistä on tähän mennessä pyritty hallitsemaan kliinisesti sairaita yksilöitä karsimalla sekä rokotusohjelmilla. Australiassa rokottaminen on osoittautunut tehokkaaksi CLA:n kontrollointimenetelmäksi, mutta EU-maissa sopivia rokotteita ei toistaiseksi ole markkinoilla. Tutkimushankkeissa on sairauden saneerauksessa onnistuttu tutkimalla kaikki lampolan lampaat säännöllisin väliajoin sekä kliinisesti että serologisesti ELISA-testillä vasta-aineiden varalta ja karsimalla tai eristämällä kaikki kliinisesti oireilevat ja ELISA-testissä positiivisen näytteen antaneet yksilöt. Lisää tutkimusta vaaditaan, jotta saneerausohjelmia voitaisiin soveltaa lammastaloudessa. Suomessa CLA:ta ei ole toistaiseksi vielä todettu, mutta sen leviäminen Suomeen on mahdollista tuontilampaiden tai ulkomaalaisten keritsijöiden välityksellä. Tämän lisensiaatin tutkielman tavoitteena on koota keskeinen tutkimustieto sairaudesta suomeksi ja siten lisätä tietoisuutta CLA:sta eläinlääkäreiden ja lampurien keskuudessa. Tavoitteena on myös pohtia kirjallisuudesta löytyvän informaation merkitystä Suomen olosuhteissa ja ottaa kantaa siihen, miten sitä voidaan käytännössä hyödyntää, jos CLA:n kontrollointi tulee Suomessa ajankohtaiseksi. Kun tietoa on helposti ja nopeasti saatavilla, pystytään sairauteen varautumaan paremmin ja tarvittaessa ryhtymään tehokkaisiin toimenpiteisiin sen leviämisen estämiseksi.

Kirjallisuuskatsauksessa käsittelen suomenlampaalla ja sen risteytyksillä esiintyvän munuaistaudin esiintymistä ja merkitystä. Munuaisten fysiologiaa, anatomiaa ja histologiaa käsittelen lyhyesti ja erityisesti glomerulusten osalta. Histologisesti tauti voidaan luokitella mesangiokapillaariseksi glomerulonefriitiksi. Taudin oireet johtuvat immuunikompleksien kertymisestä glomerulusten kapillaareihin sekä aivojen choroid plexukseen. Seurauksena on munuaisen toiminnan heikkeneminen ja keskushermosto- oireita. Karitsat syntyvät oireettomina, mutta vähitellen ne eristyvät, eivät ime, viuhtovat häntäänsä ja aristavat selkäänsä. Uremian seurauksena karitsat kuolevat nopeasti. Sairastuneiden karitsoiden komplementin komponentti kolmen määrä on huomattavasti alentunut synnynnäisesti ja seurausta perinnöllisestä puutoksesta. Varmaa perinnöllisyyden mekanismia ei ole pysäyty vielä täysin selvittämään. Ainoa keino estää taudin leviämistä on poistaa kaikki vanhemmat pois siitoksesta, joiden jälkeläisillä tautia esiintyy. Lopuksi käyn läpi nuorella karitsalla munuaistoimintaa heikentäviä muita sairauksia. Tutkimusosassa aineistona käytettiin Jokioisten maatalouden tutkimuskeskuksen Kuuman koelampolassa esiintyneitä tapauksia. Lampaista otettiin verinäytteitä ja teurastettaessa tai karitsan kuollessa munuaisnäyte. Verinäytteistä tutkittiin munuaisarvoja ja elinleikkeet mikroskopoitiin histologisten muutosten löytämiseksi. Komplementin komponentti kolmen määrää mitattiin immunologisella menetelmällä. Tarkoituksena oli kartoittaa tilannetta lampaan perinnöllisen munuaistaudin osalta Kuuman koelampolassa Jokioisissa.

Tämän kirjallisuuskatsauksena tehdyn lisensiaatin tutkielman tarkoituksena oli selvittää lampaan ternimaidon koostumusta ja erityisesti ternimaidon immunoglobuliini G:n (IgG) pitoisuuksia. Lisäksi tarkoitus oli selvittää ternimaidon laatuun vaikuttavia tekijöitä, kerätä tietoa ternimaidon analysointimenetelmistä sekä kertoa ternimaidon imeytymisestä karitsoilla, vastasyntyneen karitsan passiivisen immuniteetin kehittymisestä ja passiivisen immuniteetin kehittymisen mahdollisesta epäonnistumisesta. Lampaalla, kuten muillakin märehtijöillä, hallitsevin immunoglobuliini sekä ternimaidossa että maidossa on IgG. Passiivinen immuniteetti tarkoittaa ternimaidosta karitsaan uuhelta siirtyneiden immunoglobuliinien antamaa suojaa vastasyntyneelle sekä muiden immuunipuolustusta vahvistavien tekijöiden siirtymistä vastasyntyneelle. Ternimaidolla on tärkeä merkitys passiivisen immuniteetin kehittymisessä. Se edistää ruuansulatuskanavan kehittymistä, vaikuttaa endokriiniseen sekä metaboliseen elinjärjestelmään ja tarjoaa tärkeän energianlähteen nuorille karitsoille lämmöntuotannon aloittamiseen sekä hypotermian ennaltaehkäisemiseen. Riittämätön ternimaidon saanti on toiseksi suurin syy karitsakuolleisuuteen synnynnäisten energiavarastojen hupenemisen jälkeen. Alhainen ternimaidon ja karitsan plasman immunoglobuliinipitoisuus 24 tuntia syntymän jälkeen on liitetty karitsakuolleisuuteen. Tämä korostaa vastasyntyneen karitsan laadukkaan ternimaidon saamisen tärkeyttä. Ternimaidon laatu korreloi suoraan sen sisältämän IgG:n määrän kanssa. Ternimaidon laatuun vaikuttavia tekijöitä lampailla ovat genotyyppi, rotu, utare, uuhen kuntoluokka, uuhen ikä ja karitsointikerta, katraan koko, hormonit, ravinto, aika sekä ternimaidon lämpökäsittely. Passiivisen immuniteetin muodostumista voidaan arvioida seerumin kokonaisproteiinipitoisuuden perusteella, mikä heijastaa albumiinin sekä gammaglobuliinien määrää. Menetelmä ei kuitenkaan ole kovin spesifinen. Hyvän laboratoriotavan menetelmät ovat parhaimpia menetelmiä IgG-pitoisuuksien mittaamiselle. Näitä hyvän laboratoriotavan menetelmiä ja testejä ovat radiaalinen immunodiffuusio (RID) sekä ELISA (Enzyme-linked immunosorbent assay). Tutkijat ovat kiinnostuneita kapillaarielektroforeesin (CE-menetelmä) mahdollisuuksista lampaan ternimaidon IgG-pitoisuuksien mittaamiseksi. Tutkijoiden mukaan CE-menetelmä tarjoaa uuden, luotettavan, nopeamman ja edullisemman vaihtoehdon ternimaidon IgG-pitoisuuden mittaamiselle. Suomalaiselle lampaanlihalle on kysyntää ja lähiruuan suosio on kasvanut tiedostavien kuluttajien keskuudessa. Suomen lammastaloudessa on kasvupotentiaalia ja laadukkaan ternimaidon takaaminen sekä karitsakuolleisuuden ennaltaehkäisy ovat avaintekijöitä lammastalouden kannattavuudelle.