Browsing by Title

N-acetyl-β-D-glucosaminidaasi (NAGaasi) on glykosidaaseihin kuuluva, solujen lysosomeissa esiintyvä entsyymi, jota vapautuu maitoon utaretulehduksen aikana vaurioituneista utareen epiteelisoluista, neutrofiileistä ja makrofageista. NAGaasientsyymiaktiivisuuden on useissa tutkimuksissa havaittu korreloivan utareen tulehdustilan ja maidon soluluvun (SCC) kanssa ja sitä on ehdotettu käytettäväksi utareen epiteelisolutuhon mittaamiseen yksinään tai yhdistettynä SCC:n määritykseen. Koska saostuminen ei häiritse NAGaasi-entsyymiaktiivisuuden mittausta maidosta, entsyymiaktiivisuus ei muutu maitoa säilytettäessä ja entsyymin mittaaminen on melko yksinkertaista ja nopeaa, menetelmä vaikuttaisi sopivan hyvin seulontatestiksi piileville utaretulehduksille. NAGaasin käyttö on toistaiseksi rajoittunut tutkimuskäyttöön. Sen hyödyntämistä vaikeuttaa se, että terveille lehmille eri tutkimuksissa määritetyissä NAGaasi-entsyymiaktiivisuuden viitearvoissa on suurta vaihtelua. NAGaasi-entsyymiaktiivisuus maidossa on useiden tutkimusten mukaan korkeampi silloin, kun tulehduksen on aiheuttanut jokin merkittävä patogeeni kuin silloin, kun tulehduksen taustalla on vähäpätöinen patogeeni. Lypsykauden vaiheen on havaittu vaikuttavan maidon NAGaasi-entsyymiaktiivisuuteen siten, että aktiivisuudet ovat korkeampia heti poikimisen jälkeen ja lypsykauden lopulla. On myös havaittu, että normaalimaidossa NAGaasi-entsyymiaktiivisuus on hieman korkeampi loppumaidossa kuin alkumaidossa. Poikimakerran vaikutuksista NAGaasi-entsyymiaktiivisuuteen on ristiriitaisia tutkimustuloksia. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli määrittää NAGaasi-entsyymiaktiivisuuden viitearvot terveen sekä utaretulehdusta sairastavan lypsylehmän maidossa, sekä selvittää tulehduksen voimakkuuden, aiheuttajapatogeenin, poikimakerran ja lypsykauden vaiheen vaikutusta kyseisen entsyymin aktiivisuuteen maidossa. Tutkimusaineistossa oli mukana kaikkiaan 838 vuosina 2000–2010 otettua maitonäytettä 62 eri lypsykarjatilalta Suomesta ja Virosta. Normaalimaidon NAGaasi-entsyymiaktiivisuuden viitearvot määritettiin yhdeksältä suomalaiselta lypsykarjatilalta kerätyistä 196 maitonäytteestä, jotka täyttivät asettamamme normaalimaidon kriteerit. Normaalimaidon kriteerit olivat seuraavat: SCC < 100 000, lehmällä ei ole utaretulehduksen oireita, poikimisesta on kulunut aikaa yli 30 vuorokautta ja edellisestä lypsystä yli 6 tuntia. NAGaasi-entsyymiaktiivisuus mitattiin modifioidulla Mattilan menetelmällä (Mattila 1985) vakioiduissa olosuhteissa. Aineisto analysoitiin käyttäen Stata Intercooler tilasto-ohjelman versiota 11.0 (Stata Corporation, Texas, USA). Maidon NAGaasientsyymiaktiivisuuteen terveessä neljänneksessä vaikuttavia tekijöitä tutkittiin lineaarisella sekamallilla, jossa sekoittavana tekijänä oli tila. SCC:n ja NAGaasi-entsyymiaktiivisuuden korrelaatiota arvioitiin terveillä lehmillä, piilevää utaretulehdusta sairastaneilla lehmillä ja koko aineistossa. Korrelaatiot laskettiin Pearsonin korrelaatiokertoimella. Tilastollisesti merkitsevänä raja-arvona kaikissa analyyseissä pidettiin p < 0.05. Normaalimaidon NAGaasi-entsyymiaktiivisuuden viitearvoiksi lehmillä, joilla poikimisesta oli kulunut yli 30 vrk, saatiin 0,09–1,04 pmol/min/μl maitoa. Verrattuna normaalimaidon NAGaasi-entsyymiaktiivisuuksien keskiarvoon (0,56) ja piilevää utaretulehdusta sairastaneiden lehmien NAGaasi-entsyymiaktiivisuuksien keskiarvoon (2,49), kliinistä utaretulehdusta sairastavien lehmien maidon NAGaasi-entsyymiaktiivisuus oli keskimäärin selvästi korkeampi (16,65). Keskiarvoissa oli selvä ero paikallisoireisten (12,24) ja yleisoireisten (17,74) lehmien välillä. Terveiden neljännesten maitonäytteistä määritetyn NAGaasi-entsyymiaktiivisuuden ja SCC:n välillä ei havaittu korrelaatiota. Piilevässä utaretulehduksessa havaittiin positiivinen korrelaatio (0,74) maidon NAGaasientsyymiaktiivisuuden ja SCC:n välillä. NAGaasi-entsyymiaktiivisuuteen vaikuttivat tilastollisesti merkitsevästi SCC, poikimisesta kulunut aika ja poikimakerta. Eri patogeeniryhmien osalta havaitsimme, että neljänneksissä, joista eristettiin vähäpätöinen patogeeni, NAGaasi-entsyymiaktiivisuus oli selvästi matalampi kuin neljänneksissä, joista eristettiin merkittävä patogeeni. NAGaasi-entsyymiaktiivisuuden keskiarvoksi vähäpätöisille patogeeneille (KNS, koryneformi) saatiin 2,82 ja merkittäville patogeeneille (S. aureus, Str. uberis, Str, agalactiae, Str. dysgalactiae, E.coli) 16,87.

Tämän kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on kerätä tietoa sikojen napa- ja nivustyrien yleisyydestä, syistä ja tyrien aiheuttamista haitoista. Lisäksi tässä kirjallisuuskatsauksessa pyritään kokoamaan olemassa olevaa tutkimustietoa napa- ja nivustyrien perinnöllisyydestä, diagnostiikasta ja leikkaushoidosta. Aihe on tärkeä, koska napa- ja nivustyrät muodostavat sikataloudelle ison ongelman ja aiheuttavat huomattavia taloudellisia tappioita. Napatyrien esiintyvyys on tutkimuksesta riippuen 0,3-1,8% ja ne ilmenevät yleensä 9-14 viikon iässä. Napatyrä hidastaa sian kasvua, lisää sikojen kuolleisuutta ja huonontaa sian hyvinvointia. Sika, jolla on iso napatyrä, on usein teurastettava erillisessä linjassa. Napatyrän rikkoutuminen teurastuksen yhteydessä muodostaa elintarvikehygienisen riskin. Napatyrän yhteydessä mahdollisesti oleva paise voi myös rikkoutua teurastuksessa ja saastuttaa ruhon. Perinteisesti on ajateltu, että vatsan heikot tukilihakset, vatsaontelon paineen nousu ja navan seudun tulehdukset aiheuttavat napatyriä. Ihmisillä tehdyt tutkimukset viittaavat kuitenkin siihen, että kyse on systeemisairaudesta, jossa tärkeässä roolissa ovat kollageenin muodostumiseen liittyvät mekanismit ja eri kollageenityyppien epätasapaino. Napa-alueen tulehdukset näyttävät suurentavan riskiä, että porsas myöhemmin elämänsä aikana saa napatyrän. Näyttö antibioottien käytöstä tyrien ennaltaehkäisyssä on kuitenkin heikkoa. Napatyrien perinnöllisyydestä on kiistatonta näyttöä, joskin ympäristötekijöillä on iso osuus napatyrien ilmentymisessä. Napatyrien leikkauksiin on sialla kuvattu kaksi tekniikkaa, joita sovelletaan riippuen siitä, onko tyräpussissa kiinnikkeitä tai paiseita. Nivustyriä esiintyy porsailla 0,7-9,1% ja ne huomataan yleensä 8-30 vuorokauden iässä. Suurin osa nivustyräporsaista ovat karjuja, naarailla nivustyrät ovat harvinaisia. Nivustyrän ja piilokiveksisyyden välillä on todettu sialla selkeä geneettinen korrelaatio. On huomattu, että molempien sairauksien taustalla on tuppilisäkkeen sulkeutumishäiriö, jonka on oletettu johtuvan häiriöstä solujen apoptoosimekanismissa. Ihmisellä on todettu, että androgeeneillä ja sympaattisella hermostolla on iso merkitys tuppilisäkkeen sulkeutumisen säätelyssä. Nivustyrät ovat perinnöllisiä ja nykykäsityksen mukaan niiden syntyyn vaikuttaa usea eri kromosomeissa sijaitseva geeni. Nivustyrän korjausleikkaus on otollisinta tehdä ennen kastraatiota 10-20 kiloiselle porsaalle. Napa- ja nivustyrän periytyminen ei ole toisistaan riippuvaista.

Lisensiaatin tutkielmani on kirjallisuuskatsaus, joka käsittelee narttukoiran munasarjojen sekä munasarjojen ja kohdun poistoa tähystyskirurgisesti. Työssä käydään nykyisen tutkimustiedon perusteella läpi lisääntymiselimistön tähystyskirurgian perusteet sekä tarkastellaan etuja avoimeen leikkaukseen verrattuna. Tähystyksellä tehtävä munasarjojen sekä munasarjojen ja kohdun poisto on yleistynyt eläinpuolella viime vuosina, mutta suomenkielistä materiaalia toimenpiteeseen liittyen on vielä vähän. Kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on koota yhteen kattava suomenkielinen tietopaketti toimenpiteeseen liittyen. Tyypillisin syy lisääntymiselimistön tähystyskirurgiaan on narttukoiran lisääntymisen kontrollointi sekä käyttäytymiseen liittyvät tekijät. Lisäksi tähystyskirurgiaa voidaan käyttää jäljelle jääneen munasarjakudoksen sekä märkäkohdun poistoon. Tähystyksellä tehdyllä toimenpiteellä on havaittu olevan useita etuja avoimena tehtyyn toimenpiteeseen verrattuna. Näitä ovat muun muassa lyhyempi leikkaushaava sekä toimenpiteeseen kuluva aika, erinomainen näkyvyys leikkausalueelle, vähäisempi kudosten käsittely, vähäisempi leikkauksen jälkeinen kipu sekä nopeampi toipuminen. Tähystyksellä tehtävä toimenpide voidaan tehdä kaikenkokoisille koirille. Erityisen hyvin se sopii suurikokoisille tai ylipainoisille koirille sekä aktiivisille ja urheilukäytössä oleville koirille, joiden katsotaan hyötyvän eduista eniten. Vakavan synnynnäisen epämuodostuman, kuten palleatyrän omaaville potilaille sekä keuhko- ja sydänsairaille potilaille toimenpidettä ei suositella. Toimenpiteen suorittaminen vaatii leikkaavalta kirurgilta tähystyskirurgista erityisosaamista ja klinikalta erityisvälineistöä. Leikkaus voidaan suorittaa kolmella eri tekniikalla, joissa vatsaontelon seinämään tehtyjen porttien määrä vaihtelee. Työskentelytilan ja näkyvyyden aikaansaamiseksi vatsaontelo täytetään kaasulla, yleisimmin hiilidioksidilla. Täytön jälkeen vatsaontelon seinämään tehdään portit, joiden läpi kirurgiset välineet saadaan vietyä vatsaonteloon. Verisuonten sulkemiseen käytetään yleisimmin kudoksia yhteen sulauttavaa laitetta, jota voidaan käyttää myös kudosten katkaisuun. Munasarjat tai munasarjat ja kohtu poistetaan vatsaontelosta porttien kautta ja porttien aukot suljetaan kolmessa kerroksessa. Toimenpiteen yhteydessä esiintyvät komplikaatiot ovat avoleikkauksen tapaan mahdollisia, mutta niitä esiintyy harvoin. Leikkauksen aikana esiintyvistä komplikaatiosta tyypillisin on tihkuverenvuoto porttien laiton tai kudosten sulkemisen yhteydessä. Porttien asettamisessa ja kirurgisessa toimenpiteessä syntyvät sisäelinvauriot ovat myös mahdollisia. Lisäksi kaasu voi joutua vatsaontelon täytön yhteydessä esimerkiksi ihonalaiskudokseen. Komplikaatiot ovat kuitenkin yleensä lieviä, eivätkä vaadi erityisiä korjaavia toimenpiteitä. Leikkauksen jälkeen esiintyvät komplikaatiot, kuten haavan paranemiseen liittyvät ongelmat tai virtsankarkailu ovat verrattavissa avoimena tehdyn leikkauksen jälkeisiin komplikaatioihin.

Tämän kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on tarkastella natriumin tarpeellisuutta naudoille ja kartoittaa häiriöitä, joita dysnatremiat voivat saada aikaan. Dysnatremia tarkoittaa natriumin liian vähäistä tai liian suurta määrää seerumissa. Natrium on elimistölle välttämätön alkuaine, joka ylläpitää nestetasapainoa ja osallistuu esimerkiksi lihasten ja hermosolujen toimintaan. Työssä tarkastellaan natriumin aineenvaihduntaa ja sen säätelyä elimistössä. Kirjallisuuskatsaukseen kerätystä tiedosta voi olla hyötyä niin eläinlääkäreille kuin karjanomistajillekin. Dysnatremiat voidaan jakaa hypernatremiaan ja hyponatremiaan. Hypernatremian syntymiseen liittyy usein jatkuva vedenhukka, liiallinen suolan saanti ja poikkeukselliset sääolosuhteet. Hyponatremia voi johtua suolan saannin rajoituksesta, veden liiasta juomisesta tai sairauksista, joiden takia natriumia poistuu elimistöstä liikaa. Hypernatreemisella naudalla voi esiintyä hermosto-oireita, ripulia ja koliikkia. Hermosto-oireisiin voi sisältyä esimerkiksi depressiota, väsymystä, lihasjäykkyyttä, vapinaa, lihasnykäyksiä ja tahdonalaisten liikkeiden häiriöitä. Hyponatremia aiheuttaa tyypillisesti lihasheikkoutta, hypotermiaa, kuivumista ja depressiota. Nauta voi myös juoda ja virtsata runsaasti tai syödä syötäväksi tarkoittamattomia asioita. Vakavat dysnatremiat ovat melko harvinaisia, mutta hankalia ja kalliita hoitaa. Hoidon perustana on oikein toteutettu nestehoito. Dysnatremioiden ehkäiseminen on kohtuullisen edullista, joten niin karjanhoitajien kuin eläinlääkäreidenkin tulisi ymmärtää ehkäisyn pääperiaatteet ja panostaa siihen. Naudoilla tulee olla saatavinaan aina puhdasta vettä ja suolakivi. Ennusteen parantamiseksi dysnatremiat olisi hyvä tunnistaa ja niiden hoito aloittaa mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Eläinlääkärin tulee osata esitietojen ja oireiden avulla epäillä näitä häiriöitä ja ymmärtää diagnosoinnin haasteet. Dysnatremioiden hoitoon liittyy komplikaatioriskejä, joita eläinlääkärin tulee pyrkiä ehkäisemään parhaansa mukaan. Etenkin krooniset ja vakavat dysnatremiat tulee korjata hitaasti, jotta voidaan ehkäistä vakavat neurologiset häiriöt. Kroonisen hypernatremian liian nopea korjaaminen voi johtaa aivoödeemaan. Kroonisen hyponatremian hoidossa tulee puolestaan huomioida osmoottisen demyelinaation mahdollisuus. Toisaalta vakaviin dysnatremioihin liittyy usein myös muita häiriöitä, kuten hypoglykemiaa, hyperkalemiaa, asidoosia tai alkaloosia. Esitietojen, oireiden ja verinäytteiden avulla myös nämä komplikaatiot voidaan saada selville ja tarvittaessa hoitaa. Vaikka natriumin puute ei aina johdakaan seerumin natriumpitoisuuden laskuun, voi seurauksena olla monenlaisia ongelmia. Esimerkiksi lypsylehmän maidontuotannon heikkeneminen, maidon soluluvun kasvu ja virtsan muuttuminen laimeaksi ovat yhteydessä natriumin puutteeseen. Natriumin puute myös heikentää pötsin puskurointikykyä ja altistaa naudan subakuutille pötsiasidoosille eli pötsin happamoitumiselle. Subkliininen suolamyrkytys puolestaan voi aiheuttaa maidontuotannon heikkenemisen ja ruokahalun laskun lisäksi hedelmällisyysongelmia.

Tämä lisensiaatin tutkielma sisältää kirjallisuuskatsauksen ja tutkimusosan. Kirjallisuuskatsauksessa selvitetään alkionsiirtoprosessin eri vaiheita, alkioiden luokittelua, tiinehtymiseen vaikuttavia tekijöitä ja alkionsiirtoon liittyvää tautiriskiä. Alkionsiirron avulla geneettisesti arvokkaista naarasyksilöistä saadaan tuotettua normaalia lisääntymispotentiaalia enemmän jälkeläisiä. Tautien leviämisen riski alkionsiirron yhteydessä on erittäin pieni. Alkionsiirto on nopea ja turvallinen tapa edistää karjan jalostusta. Alkionsiirtotoiminta yleistyi Suomessa 2000-luvulla. Se on vakiinnuttanut paikkansa karjan jalostuksessa niin Suomessa kuin ympäri maailmaa. Alkionsiirrossa käytetään joko tuoreita tai pakastettuja alkioita. Suomessa suurin osa alkioista siirretään pakastettuina. Alkiot voidaan siirtää joko luonnollisen tai synkronoidun kiiman jälkeen. Käytettäessä pakastealkioita siirto suoritetaan yleensä luonnollisen kiiman jälkeen kun taas tuorealkiosiirroissa vastaanottajat on useimmiten synkronoitava. Kiimojen synkronoinnin tavoitteena on ajoittaa alkion luovuttajien ja vastaanottajien kiimat haluttuun ajankohtaan siten, että ne ovat kiimakierroltaan oikeassa vaiheessa alkionsiirron hetkellä. Kiiman synkronoimiseksi on olemassa erilaisia menetelmiä, jotka perustuvat eksogeenisten hormonivalmisteiden käyttöön. Tutkimusosassa selvitettiin epiduraalipuudutuksen, alkion laatuluokan, vastaanottajan rodun, kiiman laadun, kiimakierron vaiheen ja vastaanottajan poikimakerran vaikutusta tiinehtyvyyteen. Aineisto koostui 39 235 alkionsiirtotapahtuman tiedoista. Tilastollinen analyysi suoritettiin Khiin neliötestillä. Alkionsiirron yhteydessä voidaan käyttää epiduraalipuudutusta vähentämään suolen supistelua. Epiduraalipuudutuksen käyttäminen alkionsiirron yhteydessä on kuitenkin vähentynyt merkittävästi 1990-luvulta nykypäivään. Nykyisin epiduraalipuudutusta käytetään vain harvoin, kun sitä vielä 1990-luvun puolivälissä käytettiin lähes kaikissa siirroissa. Tässä tutkimuksessa epiduraalipuudutuksella havaittiin tiinehtyvyyttä parantava vaikutus. Se ei kuitenkaan parantanut siirtäjän arviota alkionsiirron onnistumisesta. Hieman yli puolet kaikista alkionsiirroista johti tiinehtymiseen. Alkion laadulla ja kehitysvaiheella havaittiin merkitsevä vaikutus tiinehtyvyyteen sekä tuore- että pakastealkioilla. Mitä parempilaatuinen alkio oli, sitä parempi oli tiinehtyvyys. Myös se, oliko alkio tuore vai pakaste, vaikutti merkitsevästi tiinehtyvyyteen. Tuorealkioilla saavutettiin parempi tiinehtyvyys. Alkionsiirron onnistumisen kannalta on tärkeää, että vastaanottajan kiimakierron vaihe vastaa alkion ikää. Tutkimuksessa havaittiin, että mitä paremmin vastaanottajan kiimakierron vaihe vastasi alkion ikää, sitä parempi oli tiinehtyvyys. Hiehot tiinehtyivät lehmiä paremmin. Tämä tulos puoltaa hiehojen suosimista alkion vastaanottajiksi.

Follikkelidynamiikka kuvaa munasarjojen follikkelien kehittymistä ja surkastumista sekä kehitystä säätelevien mekanismien vuorovaikutusta. Kirjallisuusosiossa kuvataan follikkelidynamiikan tutkimusmenetelmiä ja nykykäsitystä naudan follikkelidynamiikasta painottaen proestruksen eli esikiiman follikkelidynamiikkaa. Kokeellinen osa kuvailee proestruksen follikkelidynamiikkaa. Follikkelidynamiikan tutkimukseen on käytetty teuraseläimiä, munasarjojen kirurgista poistoa, peräsuolen kautta tapahtuvaa palpaatiota, follikkelinestenäytteenottoa, erilaisia värjäys-, follikkeliablaatio- ja kauterisaatiotekniikoita niin laparotomisesti kuin transvaginaalisestikin. Erityisasemaan on noussut peräsuolen kautta suoritettava reaaliaikainen ultraäänitutkimus, jonka yhtenevyys in vivo -löydöksiin on validoitu perusteellisesti. Munasarjakudos toimii yhtenä toiminnallisena yksikkönä niin endokriinisesti kuin munasarjarakenteiden kehittymisenkin kannalta. Munasarjarakenteiden välinen "kommunikaatio" tapahtuu yksinomaan endokriinisesti. Munasarjoissa esiintyy kiimakierron aikana pääsääntöisesti kaksi tai kolme follikkeliaaltoa. Kahden aallon kierto kestää tyypillisesti 20 vrk ja kolmen aallon 23 vrk. Kolmen aallon järjestelmän toinen follikkeliaalto ja nonovulatorinen dominoiva follikkeli eroavat muiden aaltojen vastaavista. Taustalla on diestruksen suuren progesteronipitoisuuden kasvuympäristö. Keltarauhasen progesteronieritys, follikkelien estradiolieritys, sentraalinen oksitosiini/GnRH-pulssigeneraattori, FSH- ja LH-eritys, kohdun PGF2α-eritys ja follikkelidynamiikka ovat kaikki vuorovaikutussuhteessa toisiinsa. Tämän seurauksena luteolyysin ajoitus ja erityisesti follikkeliaallon kehitysvaihe luteolyysin tapahtuessa vaihtelee. Proestruksen aikaisesta follikkelidynamiikasta on vähän julkaisuja, kun follikkelidynamiikan tutkimus on kohdentunut follikkeliaaltojen alkuvaiheen ilmiöiden, emergenssin ja deviaation, kuvailemiseen. Työssä oli tarkoituksena selvittää kiiman (tai ovulaation) ennustettavuutta progesteronipitoisuuden romahtamisesta määritellyn luteolyysihetken perusteella. Tutkimusosassa kartoitettiin follikulaarivaiheen follikkelidynamiikkaa sekä normaaleissa että lyhyissä kiimakierroissa. Aineistoksi koottiin lisääntymistieteen osastolla tehdyistä kokeista manipuloimattomia luteolyysin ja ovulaation välisiä ajanjaksoja. Kaikkien eläinten kiimakierron kahdeksan viimeisen päivän follikkelidynamiikka ja progesteronipitoisuuden kuvaaja esitettiin graafisesti. Lyhyiden kiimakiertojen follikkelidynamiikka erosi täysin normaalikiimakiertoisista eläimistä. Kahden ja kolmen aallon kiimakiertojen välillä oli merkitseviä eroja useissa proestruksen follikkelidynamiikkaa kuvaavissa suureissa. Hiehojen ja lehmien väliset erot olivat tässä tutkimuksessa pienet. Tulevan ovulatorisen follikkelin suhteellisen (verrattuna suurimpaan kokoon ennen ovulaatiota) ja follikulaarivaiheen välisen ajan välillä todettiin käänteinen yhteys. Normaalikiimakierroissa noin kolmessa tapauksessa neljästä ovulaatio tapahtui 3–4 vrk kuluttua luteolyysistä ja vastaavasti lyhyissä kiimakierroissa neljässä tapauksesta viidestä ovulaatio tapahtui 2–3 vrk kuluttua luteolyysistä. Käsillä olevassa tutkimuksessa ovuloituvan follikkelin tunnistaminen munasarjoissa olevana suurimpana follikkelina oli mahdollista (todennäköisyys > 0,90) vasta päivää ennen ovulaatiota.

Työssä käsitellään naudan hypokalsemian etiologiaa, patofysiologiaa, taudin eri muotoja sekä eri hoitotapoja. Työn pääpaino on kuitenkin naudoille suun kautta annettavissa kalsiumvalmisteissa: mikä on niiden toimintaperiaate, mikä vaikutus niillä on lehmän hypokalsemiaan ja mitä eri valmisteita on saatavila Suomessa. Tavoitteena oli selvittää, mitä eroa valmisteilla on, mitä valmisteita kannattaisi käyttää ja miten ja missä tapauksissa. Naudan hypokalsemia johtuu lehmän kyvyttömyydestä pitää veren kalsiumpitoisuus normaalina suuren kalsiummenetyksen tai kalsiumin saannin puutteen vuoksi. Tunnetuin muoto on poikimisen yhteydessä usein esiintyvä poikimahalvaus. Siihen sairastuu Suomessa noin 5 % lypsylehmistä. Hypokalsemian aiheuttamaa halvausta esiintyy toisinaan myös muulloin johtuen esimerkiksi pötsin toiminnan häiriintymisestä tai septisestä utaretulehduksesta. Tällöin tilaa kutsutaan alimentaariseksi hypokalsemiaksi. Subkliinisella hypokalsemialla tarkoitetaan taas tilaa, jossa veren kalsiumpitoisuus laskee poikimisen yhteydessä alle normaalin, mutta näkyviä oireita ei havaita. Tämä muoto saattaa aiheuttaa enemmän taloudellisia menetyksiä kuin kliininen poikimahalvaus, koska jopa puolella useamman kerran poikineista lehmistä on lievä hypokalsemia poikimisen jälkeen. Subkliininen hypokalsemia saattaa heikentää yleiskuntoa ja altistaa monille sairauksille, kuten juoksutusmahan siirtymälle, kohdun esiinluiskahdukselle ja infektioille. Hypokalsemian hoidon valitseminen riippuu lehmän voinnista. Jos lehmä seisoo vielä, on suositeltavaa korjata hypokalsemia suun kautta annettavalla kalsiumilla, mutta lehmän jo maatessa hoitona on suonensisäinen kalsium. Suun kautta annettavan kalsiumin etu on sen tasaisempi vaikutus veren kalsiumpitoisuuteen. Kun kalsiumia annetaan suonensisäisesti, veren kalsiumpitoisuus nousee aluksi jyrkästi, mutta siitä seuraavan hyperkalsemian aiheuttaman elimistön vasteen vuoksi laskee nopeasti alle normaalin pitoisuuden. Tästä johtuen lehmät usein halvaantuvatkin uudelleen suonensisäisen hoidon jälkeen. Järkevää on antaa kalsiumia suun kautta myös suonensisäisen hoidon lisänä, jotta uudelleen halvaantumista ei tapahtuisi. Tehokkaassa kalsiumvalmisteessa on kalsiumia 50-125 grammaa riippuen kalsiumsuolasta. Kalsiumkloridina kalsiumia tarvitaan 50 grammaa ja kalsiumpropionaattina 75-125 grammaa, jotta ruuansulatuskanavassa saavutetaan riittävän korkea kalsiumpitoisuus , jolloin kalsium kulkeutuu passiivisesti epiteelisolujen välistä verenkiertoon pitoisuuserojensa mukaisesti. Suomessa saatavilla olevien valmisteiden kalsiummäärä vaihtelee 19 grammasta 67 grammaan. Osassa valmisteita on käytetty kalsiumsuoloja, joiden imeytymisestä ja tehosta lehmällä ei ole saatavilla tutkittua tietoa. Lisäksi yhdessä valmisteessa on käytetty kalisiumkarbonaattia, joka on todettu tehottomaksi hypokalsemisella lehmällä. Kalsiummäärän ja –suolan lisäksi kalsiumvalmisteen olomuoto ja seosaineet vaikuttavat myös imeytymiseen. Valmisteiden suurten eroavaisuuksien vuoksi sopivan valmisteen valitseminen voi olla haastavaa. Suomessa parhaiten suosituksia vastaavia valmisteita ovat Bovikalc-bolus ja Kalsiumpasta.

Tämä syventävien opintojeni tutkimustyö sisältää kirjallisuuskatsauksen ja tutkimusosan. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään progesteronitestien (RIA ja pikaprogesteronitestit) käyttöä karjanomistajan ja eläinlääkärin apuna. Lisäksi tarkastellaan maidon progesteronipitoisuuteen vaikuttavia tekijöitä sekä progesteronitestien kehitystä ja toimintaperiaatetta. Tutkimusosassa tutkittiin kahden Suomessa markkinoilla olevan maidon pikaprogesteronitestin (RPT ja CheckMate) luotettavuutta ja käyttökelpoisuutta. Luotettavuutta arvioitaessa tukeuduttiin vastaavaan RIA-määritystulokseen. Tuloksista voitiin todeta, että Check Matea ja RPT:tä voidaan pitää luotettavina pikatesteinä osoittamaan selvästi matalat tai korkeat progesteronipitoisuudet (alle 13 tai yli 19 nmol/l). Erityisesti jälkimaidosta tehdyt testit osoit tautuivat luotettaviksi (karkeita virheitä ei esiintynyt). Alkumaitonäytteiden testituloksissa olevat karkeat virheet olivat sellaisia, joissa pikatesti näytti korkeaa progesteronipitoisuutta ja RIA-arvo oli matala. Tutkimukseni mukaan pikatestien raja-arvotuloksiin on suhtauduttava kriittisesti. Suurin osa testien raja-arvotuloksista osoittautui RIA:n mukaan selvästi alhaiseksi progesteronipitoisuudeksi (alle 8 nmol/l).

Naudan munasarjarakkulat aiheuttavat taloudellisia menetyksiä lypsykarjataloudessa viivästyttämällä tiinehtymistä ja lisäämällä hoitokuluja. Tämän vuoksi munasarjarakkuloita on tutkittu paljon. Vaikka rakkuloiden kehittymiselle altistavia tekijöitä on osoitettu olevan lukuisia, rakkuloiden syntymekanismista ei ole edelleenkään varmuutta. Työssä on kirjallinen osuus, jossa perehdytään tämänhetkiseen tietoon munasarjarakkuloiden syntymekanismista, tyypillisistä oireista, altistavista tekijöistä ja keinosta päästä munasarjarakkula-diagnoosiin. Kirjallisuuskatsauksessa tutustutaan myös tähänastisten tutkimusten avulla tietoon käytössä olevista hoitomuodoista ja näiden hoitomuotojen tehosta. Vertailevia tutkimuksia eri hoitomuotojen välillä on rajallisesti, mikä vaikeuttaa hoitomuotojen tehon vertaamista. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää munasarjarakkuladiagnoosin vaikutusta eläinten poistoihin ja tulevaan tiinehtymiseen. Aineisto kerättiin 15 karjan hedelmällisyystarkastuskäyntitietojen pohjalta noin kymmenen vuoden ajalta (lokakuusta 2000 joulukuuhun 2010). Aineistoon otettiin mukaan kaikki munasarjarakkuladiagnoosin saaneet eläimet sekä lisäksi sellaiset ennaltaehkäisevänä hormonikäsittelynä hoidetut eläimet, joilla oli munasarjoissa ylisuuri follikkeli. Aineistoon valikoitui 494 tapausta, joista 51 poistettiin puutteellisten tietojen vuoksi. Tapaukset hoidettiin joko luteotrooppisilla injektioilla (391 kpl) tai progestageenikuurilla (52 kpl). Koska näillä on erilaisesta ohjeistuksesta johtuen oletettavasti erilainen siemennysten ajoittuminen, niitä on tuloksissa tarkasteltu erikseen. Näiden lisäksi työssä tarkastellaan myös poikimakerran ja hoitoajankohdan vaikutusta paranemiseen, ensimmäiseen siemennykseen ja edelleen tiinehtymiseen. Paranemisen kriteerinä käytettiin kiimakiertojen käynnistymistä. Paraneminen tapahtui tutkimuksessa kaikista hoidoista 84,8 %:ssa ja aloitushoidoista 85,9 %:ssa tapauksista. Luteotrooppisilla injektioilla hoidetuista 85,1 % parantui, progestageenikuurilla 82,0 % (progestageenikuurilla hoidetut valikoituneesta aineistosta, eivät keskenään vertailukelpoisia). Aika hoidosta ensimmäiseen siemennykseen oli koko aineistossa 35,9 ± 22,4 vuorokautta, GnRH-injektioilla 38,7 ± 22,2 vuorokautta ja progestageenikuurilla 13,3 ± 2,4 vuorokautta kierukan asentamisesta. Aika hoidosta tiinehtymiseen oli koko aineistossa 65,0 ± 45,9 vuorokautta, GnRH-injektioilla 66,4 ± 46,0 vuorokautta ja progestageenilla 52,2 ± 44,3 vuorokautta kierukan asentamisesta. GnRH-hoidettuja eläimiä verrattiin kontrolliinsa, ja voitiin todeta, että ensimmäinen siemennys viivästyi noin kahdeksan päivää ja tiinehtyminen noin 20 päivää. Rakkula lisäsi eläimen poistoriskiä kontrolliin verrattuna 6,9 prosenttiyksikköä. Analyyseissä erot olivat tilastollisesti erittäin merkitseviä. Tutkimuksen perusteella munasarjarakkulat, hoidettuinakin, viivästyttävät tiinehtymistä ja lisäävät eläimen poistoriskiä. Tutkimus antaa uutta tietoa munasarjarakkuloiden hoidosta ja hoitoennusteesta, erityisesti Suomen olosuhteissa. Luteotrooppisilla injektioilla hoidettujen aineisto oli kattava, mutta

Kirjallisuuskatsauksen tarkoitus on kerätä nykyinen tietämys naudan rasvamaksasta suomenkieliseksi yhteenvedoksi. Katsauksessa esitellään naudan rasvamaksan fysiologiaa, etiologiaa, esiintyvyyttä, oireita, diagnostiikkaa, ennaltaehkäisyä ja hoitoa. Samalla käsitellään nykytutkimuksen riittävyyttä. Naudan maksan rasvoittuminen on osittain fysiologista ja seurausta poikimiseen liittyvästä negatiivisesta energiatasapainosta, mikä johtuu ennen kaikkea alkavan maidontuotannon aiheuttamasta suuresta energian tarpeesta. Mikäli nauta ei kykene sopeutumaan muuttuneeseen aineenvaihdunnalliseen tilanteeseen, kertyy sen maksakudokseen triglyseridejä jotka haittaavat maksan normaalia toimintaa. Näin tapahtuu erityisesti poikimisen aikaan ylilihavilla lehmillä, koska niiden syöntikyky on normaalia heikompi. Naudan rasvamaksa yhdistetään heikentyneeseen yleisterveyteen, laskeneeseen maidontuotantoon ja muihin puerperaaliajan sairauksiin kuten juoksutusmahan siirtymään, ketoosiin, utaretulehdukseen, jälkeisten jäämiseen ja kohtutulehdukseen. Rasvamaksan aiheuttamien taloudellisten menetysten määrän on arvioitu yltäneen Yhdysvalloissa 60 miljoonaan dollariin vuonna 2004. Naudan rasvamaksan diagnosointi on hankalaa, ja varma diagnoosi vaatii maksan biopsian. Biopsiasta määritetään maksakudoksen triglyseridipitoisuus prosentteina maksan tuorepainosta. Alle 1% on normaali, 1 – 5% on lievä maksan rasvoittuma, 5 – 10% on kohtalainen maksan rasvoittuma ja yli 10% on vakava maksan rasvoittuma. Rasvamaksan hoitoa tehokkaampaa on sairauden ennaltaehkäisy, joka perustuu ennen kaikkea lehmän ravinnon tasapainottamiseen suhteessa sen energiatarpeisiin. Lehmän kuntoluokituksella varmistetaan lehmän ravinnon saannin olevan oikeassa suhteessa sen ravinnon tarpeisiin. Myös eläimille stressiä aiheuttavien ympäristötekijöiden karsiminen, hedelmällisyysongelmien havaitseminen ja niiden hoito, normaali poikimaväli ja aktiivinen terveydenhoito pienentävät lehmän riskiä sairastua rasvamaksaan. Rasvamaksaa kyetään myös ehkäisemään ennen poikimista juottamalla riskilehmälle propyleeniglykolia useana päivänä ennen poikimista. Useiden muiden ravintolisien kykyä ehkäistä maksan rasvoittumista on tutkittu runsaasti, mutta näistä propyleeniglykoli on ainoa Suomessa laajalti saatavilla oleva. Vakavana oireilevan rasvamaksan hoito on työlästä ja taudin ennuste on melko huono. Vakavan rasvamaksan hoidon tärkeimmät osat ovat jatkuva glukoosi-infuusio sekä pötsin tukihoito säännöllisesti letkuttamalla. Glukoosi-infuusioon saatetaan muualla maailmassa yhdistää insuliini, mutta Suomessa se ei lainsäädännön puitteissa ole mahdollista. Rasvamaksan hoitoon voidaan lisäksi yhdistää mm. propyleeniglykoli suun kautta ja B-vitamiinivalmisteet.