Browsing by Title
Now showing items 1210-1229 of 1400
-
(2020)Hankositeen proksimaaliosan vauriot ovat yleinen ontuman syy ratsuhevosilla. Vammoja esiintyy kaikenlaisilla hevosilla ikään, sukupuoleen ja käyttötarkoitukseen katsomatta. Vauriot johtuvat liiasta kuormituksesta hankositeeseen, joka voi olla seurausta liiallisesta tai vääränlaisesta rasituksesta, mutta usein vaurion syntymistä edesauttaa hevosen takajalan rakenteelliset asiat kuten suora kinnet ja vento vuohinen. Tässä kirjallisuuskatsauksessa keskitytään takajalkojen vammoihin, mutta vammoja esiintyy myös etujaloissa. Kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on perehtyä hankositeen monimutkaiseen anatomiaan hieman syvemmin ja löytää yhtenäinen tapa diagnosoida ja hoitaa hankositeen yläkiinnityskohdan vammoja. Hankoside sijaitsee plantaarisesti sääriluun ja syvän koukistajajänteen välissä puikkoluiden ympäröimänä kiinnittyen sääriluun proksimoplantaaripäähän yläkiinnityskohdastaan. Vammojen vakavuuteen vaikuttaa hankositeen anatominen sijainti, koska mahdollinen vamma voi vaikuttaa myös sitä ympäröiviin kudoksiin; esimerkiksi avulsiomurtuma sääriluussa on mahdollinen löydös hankositeen yläkiinnityskohdan vamman yhteydessä. Yleensä ensimmäisenä oireena hevosella havaitaan ontuma tai suorituskyvyn alenema, mutta sen vakavuus vaihtelee. Mahdollinen ontuma usein pahenee rasituksessa. Muita kliinisiä oireita kuten turvotusta tai lämpöä havaitaan vain harvoin. Vammojen diagnosointi aloitetaan kuten minkä tahansa ontuman selvitys; ensin palpoidaan raajat huolellisesti, tarkastellaan hevosen liikkumista, tehdään tarvittavaksi todetut taivutuskokeet ja diagnostiset puudutukset. Epäiltäessa hankositeen yläkiinnityskohdan vammaa kuvantaminen aloitetaan yleensä ultraäänitutkimuksella. Röntgenkuvantamisella poissuljetaan mahdolliset luuvauriot vamman yhteydessä. Nykyään käytetään myös yhä enemmän magneettikuvantamista, jonka avulla pystytään kuvantamaan sekä pehmyt- että luukudos samanaikaisesti. Vamman diagnosoiminen vaatii kuitenkin kokemusta ja anatomian tarkkaa tuntemusta johtuen hankositeen monimutkaisesta anatomiasta. Hankoside sisältää kaksi lohkoa. Molempien lohkojen sisällä on pienempi juoste, jota ympäröi varsinainen jännekudos. Juoste sisältää löyhää sidekudosta, verisuonia, hermoja, lihaskudosta ja rasvaa. Erilaiset kudokset ja niiden määrän vaihtelu eri yksilöiden välillä aiheuttavat heterogeenisyyttä ultraäänikuvaan. Diagnoosiin pääsy ja hoidon aloitus varhaisessa vaiheessa parantaa ennustetta. Varhaisesta diagnoosista ja hoidosta huolimatta ennuste on kuitenkin varauksellinen. Yleisesti käytettyjen hoitojen tehosta on ristiriitaisia tuloksia, eikä yhtenäistä hoitoprotokollaa ole löydetty. Akuutissa tapauksessa hoito aloitetaan konservatiivisella hoidolla ja paranemista voidaan tukea lääkityksillä, esimerkiksi kortisonilla, PRP:lla ja kantasolu-hoidolla. Myös esimerkiksi shock wave-terapiaa on käytetty hankositeen yläkiinnityskohdan vammojen hoidossa. Hoidossa voidaan turvautua myös kirurgiaan, jolloin hankositeen yläkiinnityskohtaa hermottava syvä lateraalinen plantaarihermo katkaistaan. Hoitomuodosta riippumatta paraneminen kestää pitkään ja sen edistymistä tulee seurata ultraäänitutkimuksen avulla ennen liikunnan lisäämistä. Vammat myös usein kroonistuvat tai uusivat heikentäen ennustetta edelleen.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2014)Tammalla on anatomiselta rakenteeltaan diffuusi istukka, jossa ravitsemuskalvon eli allantokorionin pintaa peittävät makrovilluskeräymien muodostamat mikrokotyledonit työntyvät endometriumin taskumaisten poimujen muodostamiin mikrokarunkkeleihin muodostaen mikroplasentomeja. Tamman istukka kasvaa ja muotoutuu tiineyden edetessä. Alkeellisten makrovillusten kehittyminen alkaa 45. tiineysvuorokautena. Primaarisessa laskostumisessa nämä mikrokotyledonien esiasteina toimivat makrovillukset työntyvät endometriumin poimuihin. Histologisessa tarkastelussa nähdään trofoblastisolujen ja kohdun epiteelisolujen kiinnittyminen toisiinsa mikrovillusten avulla. Sekundaarinen laskostuminen monimutkaistaa istukan liittymäkohtaa 100. tiineysvuorokautena ja mikrokotyledonit ovat hyvin kehittyneet 150. tiineysvuorokautena. Istukan kehittymiseen ja toimintaan vaikuttavat useat eri tekijät, kuten emän ja kohdun koko, emän ravitsemus, endometriumin rappeumamuutokset, kaksostiineys ja hormonipuutokset. Tiineydenaikainen hormonituotanto eroaa tamman kohdalla muista nisäkkäistä. Ensimmäinen estrogeenipitoisuuden nousu nähdään 33. -39. tiineysvuorokautena tamman munasarjatuotannon toimesta. Sikiö ja istukka vastaavat estrogeenituotannosta pääosin 80. tiineysvuorokauden jälkeen ja estrogeenien huippupitoisuudet nähdään 7. – 8. tiineyskuukautena. Sikiön sukupuolirauhaset tuottavat kolesterolista pregnenolonin kautta dehydroepiandrosteronia (DHA), joka perinteisessä estrogeenintuotantoreitissä muunnetaan fenoliestrogeeneiksi istukassa. Kolesterolista riippumattomassa vaihtoehtoisessa reitissä sikiön sukupuolirauhaset tuottavat tammalle ainutlaatuisten estrogeenien, equiliinin ja equileniinin, esiasteita, jotka muutetaan istukassa näiksi tyydyttymättömiksi estrogeeneiksi. Tamman munasarjojen primaarinen keltarauhanen ja sekundaariset keltarauhaset vastaavat progesteronituotannosta alkutiineydessä. Istukalla on yksinomainen rooli progesteronin tuottajana tiineysvuorokaudesta 70 – 100 lähtien. Tamman plasman progesteronipitoisuus laskee tiineyden edetessä päinvastoin kuin muilla nisäkkäillä ja nousee vasta hieman ennen varsomista. Tamman endometriumissa nähdään gonadotropiinia (eCG) tuottavat kohtukupit tiineysvuorokausina 40 – 120. Suonikalvon trofoblastisolut tunkeutuvat endometriumin epiteelin läpi stroomaan ja kehittyvät kuppisoluiksi. Munasarjat tuottavat estrogeeneja eCG:n stimuloimana. Sekundaariset follikkelit ovuloituvat tai luteinisoituvat eCG:n LH-vaikutuksesta. Infektiivinen istukkatulehdus on syy useisiin abortteihin tiineyden aikana. Bakteerit ovat olleet monissa tutkimuksissa tärkeimpiä istukasta eristettyjä mikrobeja. Bakteerilajien yleisyyteen vaikuttavat maantieteellinen sijainti ja ajankohta. Istukkatulehdukset jaetaan askendoiviin ja ei-askendoiviin infektioihin. Askendoivassa infektiossa patogeeni pääsee kohtuun kohdunkaulan kautta. Verivälitteinen infektio ja endometriitin seurauksena syntyvä istukkatulehdus ovat esimerkkejä ei-askendoivista infektioista. Tammalla voidaan havaita emätinvuotoa tai ennenaikaista maidon erittämistä kliinisinä oireina, mutta abortteja voidaan nähdä myös ilman edeltäviä merkkejä. Istukkatulehduksen diagnosoinnissa voidaan käyttää apuna transrektaalista ultraäänitutkimusta. Kohdun ja istukan yhteenliittymän ulkonäkö ja paksuus voi paljastaa istukkatulehduksen. Helppo ja nopea tapa on mitata seerumin amyloidi A-pitoisuus emältä. Istukkatulehdustammoilla pitoisuus on kohonnut. Tutkimuksien mukaan tehokas lääkeaineyhdistelmä istukkatulehduksen hoidossa on trimetopriimisulfa, tulehduskipulääke ja altrenogesti. Näiden yhteiskäytöllä on lisätty elävänä syntyvien varsojen lukumäärää.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2006)Ultraäänitutkimus helpottaa suuresti tamman kiimakierron vaiheen ja oikean siemennysajankohdan määrittämistä. Ultraäänitutkimuksessa kiiman aikainen kohdun endometriumin poimujen nesteturvotus eli ödeemi erottuu vähemmän kaikuisena eli lähes mustana ja poimujen kudostiiviit keskustat kaikuisina eli vaihteleva-asteisen valkoisina. Tämän takia kohdun sarvien poikkileikkaus muistuttaa kiiman aikana halkaistua appelsiinia tai kärrynpyörää. Ödeemin määrää kuvataan yleensä asteikolla nollasta kolmeen. Tyypillisesti ödeemi on voimakkaimmillaan 3-4 päivää ennen ovulaatiota. Osalla tammoista ödeemin määrä on vähäinen tai sitä ei ole lainkaan, vaikka tamma on kiimassa. Ödeemin määrä vaihtelee kiiman eri päivinä ja myös kiimasta toiseen. Kohdun ödeemin määrä ei yksinään ole riittävä ominaisuus ovulaation ajankohdan ennustamisessa, mutta yhdessä muiden ominaisuuksien, kuten kiiman ulkoisten merkkien sekä follikkelin koon ja pehmenemisen kanssa siitä on suurta apua oikean siemennysajankohdan löytymisessä. Epänormaaliudet ödeemissä ja sen häviämisessä kiiman loputtua auttavat eläinlääkäriä myös ennustamaan tammojen mahdollisen hoidon tarpeen siemennyksen jälkeen Aikaisemmassa suomalaisessa, pieneen materiaaliin perustuvassa selvityksessä tiineysprosentin havaittiin olevan 27 % alhaisempi tammoilla, joilta ödeemi puuttui verrattuna tammoihin, joilla oli selvä tai voimakas ödeemi siemennyshetkellä. Ödeemi siis mahdollisesti luo kohtuun paremmat olosuhteet siittiöille. Tässä retrospektiivisessä tutkimuksessa tutkittiin ödeemin vaikutusta tiinehtyvyyteen suuremmalla materiaalilla. Tutkimuksessa käytettiin yksityisen siittolan tammakorteista vuosilta 1988-2000 kerättyjä tietoja. Mukaan tutkimukseen otettiin vain paikan päällä olleen orin spermalla tai siirtospermalla siemennettyjen tammojen tietoja. Lähes kolmannes tammoista oli varsallisia ja toinen kolmannes neitseellisiä. Vajaa neljännes tammoista oli varsonut joskus, mutta niitä ei oltu yritetty siementää uudelleen. Edellisellä kaudella tyhjäksi jääneitä oli vajaa kuudennes tammoista. Kiimoja oli mukana yhteensä 737, joista tiineyteen johti 388 (52,6 %). Human chorionic gonadotropin (hCG) -hormonia oli tammalle käytetty 323 kiimassa. Tammojen ikä vaihteli kahdesta vuodesta 24 vuoteen. Keski-ikä oli 12 vuotta. Siemennyshetkellä neljäsosassa (25 %) kiimoja ei ollut yhtään tai hyvin vähän ödeemiä. Selvä tai voimakas ödeemi siemennyshetkellä oli 72 % kiimoista. Erittäin voimakas ödeemi oli vain 3 % kiimoista. Kohdun limakalvon siemennyshetken aikaisella ödeemillä ei ollut vaikutusta tiinehtyvyyteen. Kun ödeemiä ei ollut yhtään tai vain hyvin vähän, tiineysprosentti oli 51 %. Ödeemin ollessa runsaampaa tiineysprosentti oli vain kaksi prosenttiyksikköä suurempi. Kohdun ödeemin ollessa koko kiiman ajan vähäistä tammat tiinehtyivät 18 % huonommin verrattuna tammoihin, joilla ainakin jossain kiiman vaiheessa oli ödeemiä kohdussa. Vanhojen tammojen huonompi tiinehtyvyys tuli tässäkin tutkimuksessa selvästi ilmi: 10 vuotiailla ja sitä nuoremmilla tiineysprosentti oli 58 %, kun taas vanhemmista tammoista tiinehtyi vain 49 %. HCG:n antamisella, tammatyypillä tai spermatyypillä ei ollut vaikutusta tiinehtyvyyteen. Tämän tutkimuksen perusteella on vaikea sanoa mitään siitä luoko ödeemi jotenkin paremmat olosuhteet siittiöille, sillä siemennyshetken ödeemillä ei ollut vaikutusta tiinehtyvyyteen. Tammat kuitenkin tiinehtyivät merkittävästi huonommin kohdun ödeemin ollessa koko kiiman ajan vähäistä verrattuna tammoihin, joilla ainakin jossain kiiman vaiheessa oli ödeemiä kohdussa. Ödeemi ja oikeanlaiset kohdun eritteet saattavat helpottaa siittiöiden kulkeutumista munanjohtimiin ja tukea alkion varhaiskehitystä. Lisätutkimukset ödeemin merkityksestä tammojen tiinehtymisessä ovat tarpeen.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2008)Tammojen keinosiemennystoiminnan lisääntymisen myötä eläinlääkärit tutkivat tammojen sukuelimiä siitoskaudella huomattavan usein. Hevosten kohdalla usein siitosarvoltaan kalliit ns. ongelmatammatkin halutaan saada varsomaan. Kohtubiopsia on joskus ainut keino diagnosoida endometriumin patologisia tiloja ja antaa tarkempi ennuste tamman kyvystä tuottaa elävä varsa, tehdä hoitopäätöksiä tai seurata annetun hoidon tehoa. Tässä syventävien opintojen tutkielmassa on pyritty esittämään tammojen kohtubiopsian oton indikaatiot, suoritus, endometriumin normaali rakenne, biopsiassa mahdollisesti esiintyvät patologiset muutokset sekä patologisten muutosten perusteella tehtävä arvio tamman kyvystä tuottaa elävä varsa. Syventävien opintojen taustalla on Ypäjällä vuonna 2005 tehty siemennyskoe, jossa tutkittiin kohdun supistuvuutta ja tulehdusherkkyyttä siemennyksen jälkeen kontrolliryhmällä (10 tammaa), oksitosiinihoidon saaneilla (10 tammaa) tai fluniksiinimeglumiinia saaneilla (11 tammaa). Fluniksiinimeglumiini on prostaglandiini-inhibiittori, jonka oletetaan vähentävän kohdun kontraktioita. Kokeessa hevoset saivat lääkityksen 2, 4, 8 ja mahdollisesti 25 tuntia siemennyksen jälkeen. Tammoilta määritettiin kohdun nestesisällön määrä, ödeemin määrä ja supistukset ultraäänikuvassa 10 minuuttia jokaisen hoidon jälkeen sekä otettiin kohtubiopsiat ja tehtiin kohtuhuuhtelu joko 8 tai 25 tuntia siemennyksen jälkeen. Kohtubiopsioista määritettiin rappeuma- ja tulehdusmuutokset sekä kiimakierron vaihe. Biopsioissa havaittiin selvä tulehdusreaktion rauhoittuminen 8 ja 25 tunnin välillä. Rappeumamuutosten asteessa tai kiimakierron vaiheen muutoksessa ei odotetusti ollut eroa näin lyhyellä aikavälillä. Näytteenottohetkellä 8 tuntia siemennyksestä stroman akuutin tulehduksen voimakkuus oli suurin kontrolliryhmässä ja pienin fluniksiiniryhmässä, lumenin polymorfonukleaaristen neutrofiilien määrä oli suurin fluniksiiniryhmässä ja pienin kontrolliryhmässä. Oksitosiiniryhmän hevosilla ei juurikaan ollut ultraäänitutkimuksessa havaittavaa nestettä kohdussa koko tutkimuksen aikana, mutta muissa lääkitysryhmissä yksilöiden välisten suurten vaihtelujen takia tämä ei ollut tilastollisesti merkitsevää. Kaikissa lääkitysryhmissä tammojen tiinehtyvyys oli samaa luokkaa. Näytteenottoajankohdalla ei ollut vaikutusta tiinehtyvyyteen: 47 % tiinehtyi kun näyte otettiin 8 t siemennyksestä ja 53 % 25 t siemennyksestä. Fluniksiini voi anti-inflammatorisen vaikutuksensa takia hillitä kohdun akuuttia tulehdusreaktiota, toisaalta se voi myös hidastaa lumenin sisällön puhdistumista PGF2α inhibition takia vähentäen kohdun supistuksia. Kokeen otoskoko oli melko pieni, mikä voi osittain vaikuttaa kliinisessä käytössä olevan oksitosiinin tilastollisesti merkitsevän tehon puuttumiseen. Käytännön hoitomuotona oksitosiinin käyttö kohdun puhdistautumisen nopeuttamiseksi vaikuttaa kuitenkin olevan perusteltua.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 1997)Tutkielman alkuosassa on kirjallisuuskatsaus, jossa käsitellään tamman keinosiemennystä painottuen siemennyksen ajoittamiseen tuore-, siirto- ja pakastespermalla. Lisäksi käsitellään ovulaatien induktiota ja muuta kiimakierron hermonaalista käsittelyä. Lopuksi tarkastellaan alkiokuolemien esiintymistä käytettäessä vanhoja sukusoluja (postovulatoriset siemennykset ja säilytetty sperma) ja pakastespermaa. Tutkimuksessa pyrittiin saamaan selville optimaalisin, praktiikassa käyttökelpoinen siemennysajankohta ovulaatioon nähden pakastespermalla siemennettäessä. Ypäjällä 1995 suoritetussa käyttökokeessa 34 tammaa siemennettiin pakastespermalla kahteen peräkkäiseen kiimaan: 48 tunnin välein ennen ovulaatiota ja 0-12 tuntia ovulaation jälkeen, ja vertailtün tiinehtyvyyttä ryhmien välillä. Tammat tutkittiin rektaalisesti ultraäänellä 12 tunnin välein ovulaatioajankohdan määrittämiseksi. Tiineystarkastus tehtiin 14-16 vrk ovulaation jälkeen. Siemennyksiin käytettiin vain yhdestä oriista kerättyä spermaa, millä eliminoitiin orien välillä esiintyvät suuretkin vaihtelut sperman hedelmällisyydessä pakastuksen jälkeen. Tiinehtyvyydeksi saatiin 30 % ennen ovulaatiota ja 18 % ovulaation jälkeen siemennettäessä. Paras tiinehtyvyvs (35%) oli 0-24 tuntia ennen ovulaatiota siemennyksissä. Suurin ero oli nuorten (4-10 v.) ja vanhempien (>10 v.) tammojen välillä: 59 % ja 23 % tiinehtyvyys. Varsallisten ja varsattomien tammojen välillä ei ollut eroa tiinehtymisessä. Erot eri ryhmien välillä eivät olleet tilastollisesti merkitseviä. Tämän tutkimuksen perusteella 48 tunnin siemennysväli ennen ovulaatiota on liian pitkä. Parempia tuloksia saataisiin, jos tammat tutkittaisiin 24 tunnin välein. Ovulaation jälkeen siemennettäessä 12 tunnin välein tehtävä tutkimus ajoitti siemennyksen liian kauaksi ovulaatiosta, koska tiinehtymistulos oli hyvin alhainen. Käytännössä pakastespermalla kannattaisi siementää pääasiassa nuoria ja terveitä tammoja. HCG:n käyttö siemennyksen yhteydessä ajoittaisi ovulaation, ja siten vähentäisi tutkimuskertoja sekä tarvittavia siemenpanoksia.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2005)Voimakkaat kiimaoireet saattavat vaikuttaa kilpailevan tamman valmennukseen ja kilpailutuloksiin negatiivisesti. Häiritseviä kiimaoireita ovat mm. keskittymisongelmat, hännän heilutus, ääntely, tottelemattomuus, toistuva virtsaaminen sekä aggressiivisuus ja potkiminen. Kiimankaltaista käyttäytymistä saattaa esiintyä virtsateiden ja sukuelinten infektioissa ja jalkojen tai selän kiputiloissa. Liian voimakkaasta käsittelystä aiheutuva alistuva käyttäytyminen muistuttaa hyvin paljon kiimakäyttäytymistä ja saattaa häiritä kiimojen havaitsemista. Tällä hetkellä häiritsevän kiimakäyttäytymisen vähentämiseen on käytössä seuraavia menetelmiä: hormoniterapiat, yrttejä sisältävät lisäravinteet, nonsteroidaaliset tulehduskipulääkkeet, akupunktio, kohdunsisäiset vieraat esineet (eri materiaaleista valmistetut kuulat tai silmukat), tiinehdyttäminen ja kirurgia. Ihanteellinen menetelmä olisi turvallinen, tehokas, helppokäyttöinen ja hinnaltaan edullinen. Vaikutus tulisi olla myös kumottavissa. Hormoniterapioista vain progesteronia ja altrenogestia voidaan pitää käyttökelpoisina kiimaoireiden estossa tammoilla. Progesteronia voidaan antaa päivittäisinä injektioina tai intravaginaalisen kierukan muodossa. Altrenogestia taas voidaan antaa suun kautta. Kortikosteroideilla voidaan estää kiimaoireiden esiintymistä, mutta niiden pitkäaikaiskäytöllä on yleisesti tunnettuja sivuvaikutuksia. Yrttejä sisältävien lisäravinteiden ja akupunktion tehosta ei ole näyttöä. Ovariektomia on peruuttamaton toimenpide ja kohdunsisäisen kuulan teho on tällä hetkellä vain kohtalainen eikä kuulan vaikutusmekanismeja ole tutkittu. Kokeellisessa osuudessa tutkittiin kohtuun asetettavan halkaisijaltaan 20 mm olevan kevyen muovikuulan vaikutusmekanismeja. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää kuulan vaikutusta ovulaatioväliin, luteaalivaiheen pituuteen, plasman progesteroni- ja prostaglandiinipitoisuuksiin sekä kohdun kontraktiotiheyteen. Kohdun kontraktioita tutkittiin transrektaalisen ultraäänitutkimuksen videoinnin avulla. Tutkimuksessa oli loppuun asti mukana 24 tammaa. Kolme tammaa suljettiin pois tulosten tarkastelusta, koska yhdellä havaittiin kohdussa nestekeräytymää jo ennen kuulan asettamista ja kahdella muulla kuula poistui kohdusta itsestään pian asettamisen jälkeen. Ovulaatioväli piteni 75 %:lla tammoista ja aiheutui luteaalivaiheen pidentymisestä. Progesteroni-pitoisuudet pysyivät näillä tammoilla kauemmin korkeana ja eikä korkeita, tiheitä prostaglandiinipiikkejä ei esiintynyt toisin kuin kontrolliryhmällä. Kohdun kontraktiotiheyden keskiarvo oli kontrolliryhmässä, jossa ei havaittu pidentyneitä luteaalivaiheita, 1,06 ± 0,23; kuularyhmän tammoilla, joilla luteaalivaihe pidentyi, 1,86±0,53 ja kuularyhmän tammoilla, joilla luteaalivaiheen ei havaittu pidentyneen, 0,77 ± 0,46. Kohdun kontraktiotiheyksissä ei havaittu tilastollisesti merkitsevää eroa ryhmien välillä, mutta kuulan havaittiin liikkuvan enemmän tammoilla, joilla havaittiin pidentynyt luteaalivaihe. Kohdun kontraktioiden arvioimista häiritsevät tutkittavana olevan tamman liikkuminen, ympärillä olevien suoliston osien peristaltiikka ja hengitysliikkeet. Suuremmalla otoskoolla olisi saatettu saada aikaan eroja ryhmien välillä. Kohdunsisäistä kuulaa voidaan käyttää kiimaoireiden estossa, mutta kuula toimii vain noin 40–75 %:lla hoidettavista tammoista. Kohdunsisäisen kuulan vaikutusmekanismeja on tutkittu vain vähän. Vaikutusmekanismit tuntemalla voitaisiin kuulan tehoa kiimaoireiden poistamisessa mahdollisesti parantaa.
-
(2018)Tämän tutkielman tavoitteena on luoda katsaus yleisimpiin tammojen tiineyden keskeytymisten syihin Suomessa. Tutkielmassa käydään lyhyesti läpi tärkeimpiä abortoitumisen syitä tammoilla niin alku- kuin lopputiineydessäkin. Mukana on vertailua Suomen tilanteen ja ulkomailla tehtyjen tutkimusten välillä. Työn tutkimusosiota varten on käyty läpi ja kerätty yhteen Eviran patologian osastojen eri yksiköiden, pääasiassa Helsinki ja Seinäjoki, obduktiokertomukset luomisensyyn selvityksistä vuosilta 2000 – 2015. Yhteensä raportteja oli tuolta ajalta 436 kappaletta. Materiaalin avulla kirjallisuuskatsaukseen on saatu ajankohtaista tietoa Suomen tilanteesta, erityisesti infektiivisten aiheuttajien osalta. Hevosen sikiön menetykset voidaan jakaa kahteen ryhmään. Sikiön varhaiskuolemiin ja myöhäistiineyden sikiön menetyksiin, johon edelleen katsotaan kuuluvaksi sikiön abortoituminen, ennenaikainen syntymä ja neonataali varsan menehtyminen. Aikaisiksi tiineyden keskeytymisiksi lasketaan ensimmäisten kuukausien aikana tapahtuvat tiineyden keskeytymiset. Tällöin puhutaan sikiön resorboitumisesta. Ennen 300:a tiineyspäivää syntyvät varsat eivät ole elinkelpoisia ja tällöin puhutaan abortoitumisesta eli sikiön syntymisestä ennenaikaisesti. Aikaisia sikiön menetyksiä aiheuttaa useat eri tekijät. Aiheuttajat voidaan jakaa sisäisiin, ulkoisiin ja sikiöstä johtuviin tekijöihin. Esimerkkejä näistä aiheuttajista ovat muun muassa tamman ikä, tamman tai sikiön stressi, alkion kehitykselliset häiriöt ja tamman sairaudet. Myöhäistiineyden aborttien aiheuttajat voidaan jakaa infektiivisiin ja ei- infektiivisiin aiheuttajiin. Infektiivisiin aiheuttajiin kuuluvat bakteerit, virukset ja sienet. Yleisimmät aborttia aiheuttavat virukset hevosella ovat EHV- 1 (equine herpes virus) ja EAV ( equine arteritis virus), joka aiheuttaa hevosen virusarteriitiksi kutsutun sairauden. Bakteerit aiheuttavat kuitenkin abortteja useammin kuin virukset. Bakteerit voivat aiheuttaa tammalle istukkatulehduksen, jonka kautta bakteeri voi siirtyä myös sikiöön. Plasentiitti eli istukkatulehdus on yksi merkittävimmistä tamman tiineyden keskeytymiseen johtavista tekijöistä. Yleisimmät bakteerit, joita istukkatulehduksen aiheuttajina Suomessa tavataan on Streptococcus equi sp. zooepidemicus, Esterichia coli ja Listeria monocytogenes. Ei- infektiiviisiin aiheuttajiin kuuluu muun muassa kaksostiineys, napanuoran häiriöt, istukan vesipöhöt sekä sikiön epämuodostumat. Eviran materiaalin tulokset noudattavat pääsääntöisesti muualla maailmassa tehtyjen tutkimusten tuloksia. Suurelle osalle tutkituista sikiöistä ja istukoista ei löytynyt syytä abortoitumiselle (55 %). Bakteerien aiheuttamia oli 16% ja yleisimmin tulehdus oli istukassa. Ei-infektiivisten syiden aiheuttamia abortteja tilastoitiin 15 % ja virusten aiheuttama abortteja taas 9,8%. Materiaalin mielenkiintoinen löydös oli mahdollisten steriilien istukkatulehdusten esiintyminen hevosilla. Naisilla steriili istukkatulehdus on paljon tutkimuksen alla ollut aihe, mutta sen etiologia runsaasta tutkimisesta huolimatta on vielä osittain epäselvä. Hevosilla kyseisen sairauden toteaminen vaatisi runsaasti lisätutkimuksia.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 1994)Ivermektiini on uuden tyyppinen antiparasitaarinen aine, jolla on menestyksellisesti hoidettu korvapunkkitartuntoja koirilla ja kissoilla. Tässä tutkimuksessa testattiin ivermektiinin tehoa tarhaketun korvapunkin hoitoon kahdella kokeella. I kokeessa 60 tartunnan saanutta sinikettua hoidettiin eri annostasoilla (0,1, 0,2 tai 0,4 mg/kg) ivermektiiniä. Ketut tutkittiin kolmen ja yhdeksän viikon kuluttua. Hoidetuilta ketuilta löytyi punkkeja molemmissa tarkastuksissa. Suuri osa punkeista oli osittain hajonneita ja selvästi jo pitkään kuolleina olleita. Ivermektiinin tehosta ei voitu tehdä johtopäätöksiä tämän kokeen perusteella, koska hoidettujen kettujen korvista löytyneiden punkkien elävyyttä ei arvosteltu. II kokeessa kuusi korvapunkkitartunnan saanutta sinikettua hoidettiin ivermektiinillä annoksella 0,4mg/kg. Ketut tutkittiin kolmen viikon kuluttua elävien punkkien varalta, jolloin niiden korvista löytyi vain kuolleita punkkeja. Johtopäätöksenä todetaan, että ainakin 0,4 mg/kg annostus iverrnektiiniä tappoi korvapunkit, muttakuolleet punkit jäivät korviin hajoamaan. Kirjallisuuskatsauksessa esitellään tarhaketun tavallisimmat ulkoloiset, joita ovat ketun syyhypunkki (Sarcoptes scabiei var. vulpis), korvapunkki (Otodectes cynotis), koiran kirppu (Ctenocephalides canis) ja minkin kirppu (Ceratophyllis vison).
-
(2024)Tutkielman tavoitteena on käsitellä koirien tavallisimpia ja kliinisesti merkityksellisimpiä rytmihäiriöitä sekä niiden hoitoa. Koirilla esiintyvistä rytmihäiriöistä yleisin on eteisvärinä ja toiseksi yleisimpiä kammioperäiset rytmihäiriöt. Kliinisesti merkityksellisiä rytmihäiriöitä ovat erityisesti kammiolisälyönnit, sillä ne voivat yleistyessään edetä pahanlaatuisiksi kammiotakykardioiksi tai kammiovärinäksi, joka on potilaalle hengenvaarallinen. Koirilla esiintyy useita erilaisia rytmihäiriöitä, joiden oireet, syntysyyt, kliininen merkitys ja hoito voivat erota toisistaan huomattavasti. Osa rytmihäiriöistä voivat olla oireettomia, eikä niiden hoitoon tarvita lääkityksiä, mutta osa rytmihäiriöistä voi johtaa pyörtymiseen tai jopa kuolemaan. Sydämen rytmihäiriöitä voi esiintyä primaarisina sairauksina, jolloin ne ovat seurausta sydämen omista toimintahäiriöistä. Tällaisia ovat esimerkiksi johtumishäiriöt tai ylimääräiset impulssilähteet. Lisäksi rytmihäiriöitä voi esiintyä erilaisten rakenteellisten tai toiminnallisten sydänsairauksien yhteydessä, jolloin rytmihäiriöt voivat olla seurausta sydänlihassolujen rakenteen muuttumisesta ja häiriintymisestä. Rytmihäiriöt voivat liittyä sekundaarisina myös erilaisiin sairaustiloihin, jolloin on tärkeää hoitaa myös taustalla olevaa sairautta rytmihäiriön lisäksi. Rytmihäiriöiden tarkka diagnostiikka koirilla voi olla haastavaa, sillä diagnoosin tekemiseksi tarvitaan riittävä määrä tarpeeksi laadukasta sydänsähkökäyrää. Jotkut rytmihäiriöistä voidaan saada kiinni klinikalla tehdyn sydänsähkökäyrätutkimuksen yhteydessä, mutta osa potilaista tarvitsee myös sydänsähkökäyrän pitkäaikaisrekisteröinnin eli Holter-tutkimuksen. Holter-tutkimus on tarpeellinen erityisesti pyörtyvillä potilailla sekä dilatoivan kardiomyopatian diagnostiikassa varsinkin dobermanneilla ja boksereilla, joilla Holter-tutkimuksessa löydetyt kammiolisälyönnit voivat viitata dilatoivaan kardiomyopatiaan. Hoito perustuu potilaan tilanteesta tehtyyn kokonaisarvioon. Yksittäisiä eteis- tai kammiolisälyöntejä ei välttämättä tarvitse hoitaa tai lääkitä jos ne eivät aiheuta potilaalle hemodynaamisia riskejä, mutta ne voivat enteillä vakavampia häiriöitä sydämen toiminnassa. Jos kuitenkin rytmihäiriöt aiheuttavat potilaalle kliinisiä oireita tai niitä esiintyy runsaasti, lääkitys voidaan aloittaa kliinisten oireiden ja mahdollisen äkkikuoleman välttämiseksi.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2009)2,3,7,8-Tetrachlorodibentso-p-dioksin (TCDD) is the most potent congener of the group of dioxins. It forms as a byproduct or impurity in many chemical processes. TCDD is enriched in the food chain and people are exposed to it in small portions chronically mainly by nutrition. TCDD has many toxic impacts on humans and animals which are mediated by the cellular aryl hydrocarbon -receptor. In spite of decades of research the toxic mechanisms of TCDD are poorly known. By investigating the toxicity of TCDD with large doses in experimental animals we will gain more insight into its toxic mechanisms and into its risks to humans. An important form of acute toxicity of TCDD is the wasting syndrome in which rats eat less, lose weight and finally die or after a sublethal dose stay thinner than littermates. The mechanism by which TCDD causes the wasting syndrome is unclear. Two central enzymes that take part in the regulation of the body's energy balance are the adenosine monophosphate activated protein kinase (AMPK) and stearoyl-CoA-desaturase 1 (Scd1). Changes in the expression or the regulation of their action could well be related to the wasting syndrome. The goal of this experiment was to compare in liver the mRNA expression of AMPK, Scd1 and control genes which are widely used in quantitative PCR in dioxin-sensitive Long-Evans (L-E) and resistant Han/Wistar (H/W) rat strains after a large (lethal to the sensitive strain) TCDD dose at early phases of intoxication (days 1, 4 and 10). There was also a L-E rat group whose feed was restricted to mimic the wasting caused by TCDD. The goal of the feed restriction was to separate the possible primary effect of TCDD from a secondary effect, depletion of energy. RNA was isolated from liver samples and the cDNA was made from isolated RNA with M-MLV-derived reverse transcriptase enzyme using oligo dT and random hexamer primers. The mRNAs of Scd1-enzyme and the control genes in the liver samples were measured using real-time quantitative PCR and specific primers. At 10 days feed restriction lowered significantly the expression of AMPK mRNA in L-E-rats. At 4 and 10 days feed restriction lowered significantly also the expression of Scd1 mRNA; on day 10 the mRNA level of control rats was about 10,000-fold higher. At day 1 TCDD elevated the expression of Scd1-enzyme. TCDD did not cause a significant decrease in the expression of Scd1-enzyme on day 4 and on day 10 the decrease was significantly less, about 1/10 of the level in control rats. These findings suggest that either TCDD inhibits the strong decrease of AMPK and Scd1 caused by energy deficiency or it causes an induction of AMPK and Scd1 which in turn is countered by the weight loss caused by the wasting syndrome. Overall it seems that rats exposed to TCDD do not recognize the energy depletion and their hepatocytes do not turn on the energy sparing mode of metabolism. Feed restriction and TCDD affected clearly also the expression of the control genes GAPDH, Pgk1 and Bact which were believed to be stable. The use of control genes which are linked to the regulation of cellular energy balance is risky in long-term feed restriction experiments.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2002)TCDD on voimakkain dioksiiniryhmän kemikaaleista. Dioksiinit ovat kaikkialla maapallolla esiintyviä ympäristösaasteita, jotka jo pieninäkin annoksina aiheuttavat monia biokemiallisia ja myrkyllisiä vaikutuksia selkärankaisissa. Dioksiinit ovat hyvin rasvaliukoisia, pysyviä ja elimistössä hitaasti hajoavia, minkä vuoksi ne kulkeutuvat elimistössä rasvakudokseen ja kertyvät ravintoketjussa. 1960-1970-luvuilla käytetyissä klooratuissa kemikaaleissa dioksiineja oli paljon epäpuhtauksina. Nykyään tärkeimmät dioksiinilähteet ovat jätteenpoltto ja muut polttoprosessit, metalliteollisuus ja aiemmin dioksiineilla saastuneet alueet. Suomessa dioksiinilla saastuneita alueita ovat erityisesti vanhojen sahanpohjien maaperä sekä Kymijoen pohjasedimentit. Tärkein altistuslähde ihmisellä on ruoka, Suomessa erityisesti Itämeren kala ja maitotuotteet. Koe-eläimillä TCDD on karsinogeeninen, teratogeeninen sekä immunotoksinen ja aiheuttaa akuutisti näivetyssyndrooman, maksavaurioita sekä entsyymi-induktion. Vuosikymmenien tutkimuksista huolimatta TCDD:n varsinainen vaikutusmekanismi on selvittämättä. Useimpien vaikutusten katsotaan välittyvän solulimassa olevan AH-reseptorin kautta. Se säätelee geenien ilmentymistä. Useimpien myrkyllisten vaikutusten mekanismeja ei kuitenkaan juuri tunneta. PPA-reseptorit säätelevät elimistön lipidi- ja glukoosimetaboliaa sekä solujen erilaistumista. Näiden reseptorien ligandeja ovat lukuisat rasvahapot sekä niiden johdannaiset, kuten monet eikosanoidit ja prostaglandiinit. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää TCDD:n vaikutusta annoksella 50 μg/kg maksassa ekspressoituvien PPARα- ja PPARδ-reseptorien ekspressioon kahdessa dioksiiniherkkyydeltään erilaisessa rottakannassa in vivo. Samalla tarkasteltiin TCDD:llä voimakkaasti indusoituvan CYP1A1-entsyymin ekspressiota maksassa. Rottakannat valittiin siten, että niiden välillä oli hyvin suuri ero dioksiiniherkkyydessä. Käytetty TCDD-annos 50 μg/kg oli toiselle rottakannoista letaali ja toiselle subletaali annos. Dioksiinille herkässä rottakannassa vaikutuksia tarkasteltiin lisäksi subletaalilla TCDD-annoksella 5 μg/kg. Tutkittavista maksanäytteistä eristettiin RNA, joka muutettiin käänteiskopioijaentsyymin avulla komplementaariseksi cDNA:ksi käyttäen oligo dT -aluketta. Tämän jälkeen näytteiden sisältämä PPARα-, PPARδ- ja CYP1A1-reseptorien mRNA:n määrä tutkittiin valmistetusta cDNA:sta kvantitatiivisella PCR-menetelmällä käyttäen spesifisiä alukkeita. Mitattu mRNA:n määrä suhteutettiin β-aktiini-proteiinin mRNA:n määrään, jotta RNA:n määrän mittaamisessa ja näytteiden pipetoinnissa syntyneet erot eivät olisi vaikuttaneet saatuihin tuloksiin. TCDD:n havaittiin lisäävän huomattavasti CYP1A1-entsyymin ekspressiota maksassa sekä dioksiinia sietävän kannan että dioksiiniherkän kannan rotilla. Tämä annos on huomattavasti alhaisempi kuin dioksiinia sietävien rottien TCDD:n LD50, mutta selvästi korkeampi kuin dioksiiniherkkien rottien LD50. Tässä tutkimuksessa ei havaittu eroa tutkittavien rottakantojen välillä CYP1A1-entsyymin mRNA:n määrän lisääntymisessä. Dioksiineja sietäviltä rotilta löydetty AH-reseptorin muuttunut alleeli suojaa rottia hyvin kuolleisuudelta. Toisaalta eräissä TCDD:n vaikutuksissa, kuten CYP1A1-entsyymin aktiivisuuden lisääntymisessä ja kateenkorvan surkastumisessa, ei havaita eroa dioksiiniherkkyydeltään erilaisten rottakantojen välillä. Tässä tutkimuksessa kontrollirottien ja TCDD-altistettujen rottien välinen ero CYP1A1-entsyymin mRNA-määrien välillä maksassa oli yli 200 kertainen. CYP1A1-proteiinia koodaavan Cyp1a1-geenin toiminta on AH-reseptorin säätelemää. TCDD on AH-reseptoriin voimakkaimmin sitoutuva tunnettu yhdiste. TCDD-annosten 5 ja 50 μg/kg välillä ei havaittu vaikutusta CYP1A1-entsyymin ekspressiossa dioksiiniherkän-kannan rotilla, mikä on sopusoinnussa aiempien tulosten kanssa, jotka ovat osoittaneet jo annoksen 5 μg/kg aiheuttavan maksimaalisen entsyymi-induktion. Tässä tutkimuksessa PPARα- ja PPARδ-reseptorin ekspressio maksassa ei muuttunut TCDD-altistuksen jälkeen kummallakaan tutkittavista rottakannoista. Aikaisemmissa tutkimuksissa ei ole tarkasteltu TCDD:n vaikutusta PPA-reseptorien ekspressioon in vivo kuten tässä työssä tehtiin. Aikaisemmissa tutkimuksissa saatujen havaintojen perusteella olisi mielenkiintoista tutkia PPA-reseptorien ekspressiota in vivo rasvakudoksessa vastaavalla tavalla kuin tässä tutkimuksessa tutkittiin ekspressiota maksassa. Lisätutkimukset todennäköisesti osoittavatkin, onko TCDD:llä vaikutusta PPA-reseptorien ekspressioon rasvakudoksessa.
-
(2023)Munuaiskerässairaus on yksi yleisimmistä syistä krooniseen munuaisten vajaatoimintaan koirilla. Sairaudessa munuaisten toiminnallisen yksikön osa, munuaiskeränen, vaurioituu. Yleisimmät munuaiskerässairaudet ovat immuunivälitteinen munuaiskerässairaus, amyloidoosi ja glomeruloskleroosi. Pysyvä proteinuria on tyypillinen munuaiskerässairauden löydös. Mahdollisia sairauden komplikaatioita ovat uremia, korkea verenpaine, nefroottinen oireyhtymä, hypoalbuminemia sekä verisuonitukokset. Munuaiskerässairauden hoito perustuu proteinurian korjaamiseen reniini-angiotensiini-aldosteroni (RAA) -järjestelmää estävillä lääkkeillä, munuaisten toimintaa tukevaan ruokavalioon sekä immunokompleksien aiheuttamissa munuaiskerässairauksissa edellä mainittujen lisäksi immunosuppressiiviseen lääkitykseen. Munuaiskerässairauden komplikaatioita voidaan hoitaa tarvittaessa lääkehoidolla: verisuonitukoksia ehkäisevillä aspiriinilla tai klopidogreelilla, verenpainelääkityksellä ja nesteenpoistolääkityksellä. Parhaan mahdollisen ennusteen kannalta on tärkeää aloittaa hoito sairauden aikaisessa vaiheessa. Retrospektiivisen tutkimuksen tavoitteena oli selvittää angiotensiinireseptorin salpaajan, telmisartaanin, ja angiotensiinikonvertaasin estäjän, benatsepiilin, eroavaisuuksia proteinurian hoidossa koirilla, joilla epäiltiin munuaiskerässairautta. Hypoteesina oli, että telmisartaani on yhtä tehokas tai tehokkaampi laskemaan virtsan proteiini/kreatiniini- eli U-ProKre-arvoa kuin benatsepriili. Tämän tutkimuksen perusteella telmisartaani on tehokkaampi laskemaan U-ProKre-arvoa kuin benatsepriili kahden viikon hoitojakson aikana. Telmisartaania saaneista koirista osittaiseen hoitotavoitteeseen pääsi kuusi (55 %) koiraa ja benatsepriilia saaneista kaksi (17 %) koiraa. Osittaisella hoitotavoitteella tarkoitetaan U-ProKre-arvon laskua 50 % lähtötasosta. Yksikään tutkimukseen osallistunut koira ei saavuttanut täydellistä hoitotavoitetta eli U-ProKre-arvon laskua alle 0,5:een. Tuloksien luotettavuutta heikentää muun muassa retrospektiivisen tutkimuksen luonne, lyhyt aika lääkityksen aloituksesta kontrollikäyntiin ja pieni tutkimukseen osallistuneiden potilaiden määrä, joten aiheesta tarvitaan lisää tutkimustietoa. Aiemmin ei ole tehty tutkimuksia telmisartaanin ja benatsepriilin eroista proteinurian hoidossa munuaiskerässairautta sairastavilla koirilla, joten tietoa lääkkeiden eroista tarvitaan.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2009)The quality of easily spoiling minced meat is regularly inspected by food control authorities. The quality of minced meat near the sell-by date has often been found to be poorer than could be wished for. In previous studies psychrotrophic lactic acid bacteria have been found to be significant spoilage bacteria in modified atmosphere packed meat but the spoilage bacteria of minced meat have not been studied. An industrial manufacturer delivered 20 packages of modified atmosphere packed minced meat which were studied on the sell-by day (±1 day). The concentrations of lactic acid bacteria and enterobacteria in the minced meat samples were quantified on MRS agar and VRBG agar respectively. The appearance and smell of raw minced meat was judged organoleptically. 349 lactic acid bacteria isolates were identified using ribotyping based on numerical analysis. The DNA of the lactic acid bacteria was isolated and digested with the restriction enzyme HindIII. The DNA fragments were separated by agarose gel electrophoresis and transferred to a nylon membrane where the fragments were hybridized with a labelled probe. Thus the ribopatterns of the isolates could be visualised on the membrane. The ribopatterns were compared with corresponding patterns in the research group's database which comprises the ribopatterns of over 7000 strains. Identification of the isolates is based on the locations of type strains in the clusters created in the numerical analysis according to similarity of ribotypes. The lactic acid bacteria counts in the minced meat samples were 1,1 × 107 – 4,9 × 108 cfu/g (on average 1,9 × 108 cfu/g). Enterobacterial counts were 9,0 × 102 – 9,0 × 104 cfu/g (on average 1,4 × 104 cfu/g). Observations in the sensory evaluation included grayness and off-odours of varying strength. The off-odours were described as rancid and buttery. The most common species of lactic acic bacteria were identified to be Leuconostoc gasicomitatum (58 % of lactic acid bacteria isolates) and Leuconostoc gelidum (20 %). Other species were Carnobacterium divergens (10 %), Carnobacterium maltaromaticum (4 %), Lactococcus spp. (3 %), Leuconostoc mesenteroides (2 %), Lactobacillus algidus (1 %), Lactobacillus sakei (1 %), and Leuconostoc carnosum (1 %). In addition to these, 15 isolates were identified as Brochothrix thermospacta which appeared to grow on MRS along with lactic acid bacteria. Lactic acid bacteria, especially L. gasicomitatum and L. gelidum, were recognised as the spoilage bacteria of industrially manufactured, modified atmosphere packed minced meat. These organisms have been shown to grow on modified atmosphere packed meat during cold storage and to be connected with the formation of sour and buttery off-odours. L. gasicomitatum and L. gelidum are not part of the natural microbiota of slaughter animals and therefore the significance of the production environment as their source should be examined.
-
(2024)Tämä lisensiaatintutkielma sisältää kirjallisuuskatsauksen ternimaidon laatuun ja vasta-aineiden imeytymiseen vaikuttavista tekijöistä naudalla. Vasta-aineiden puutos on yleinen ongelma maailmanlaajuisesti. Se heikentää eläinten hyvinvointia, lisää sairastuvuutta ja tuottaa merkittäviä taloudellisia tappioita. Maailmanlaajuisesti arviolta 15,6 % vasikoista kärsii vasta-aineiden puutoksesta. Suomalaisilla lypsykarjatiloilla 11 päivän ikäisistä vasikoista jopa 29 % kärsii vasta-aineiden puutoksesta. Vastasyntynyt vasikka on riippuvainen emältä ternimaidon kautta saatavista vasta-aineista eli immunoglobuliineista. Vasta-aineet jaetaan viiteen luokkaan, joista suurin ja merkittävin vasikan passiivisen immuniteetin kehittymisen kannalta on IgG. Imeytyminen määritellään tässä yhteydessä vasta-aineen kulkeutumisena suolen luumenista verenkiertoon. Ternimaidon laatuun vaikuttavia tekijöitä tunnetaan useita. Osa tekijöistä on lehmästä ja osa ihmisestä riippuvia. Lehmän ominaisuuksista esimerkiksi ikä ja rotu vaikuttavat ternimaidon laatuun, kun taas ihminen voi vaikuttaa ternimaidon laatuun esimerkiksi hyvällä hygienialla ja ajoittamalla lypsyn oikeaan aikaan. Imeytymiseen vaikuttavat tekijät voidaan jakaa maidon laatuun, juotuun maitomäärään ja suolen imeyttämiskykyyn liittyviin tekijöihin. Tärkeimmät vasta-aineiden imeytymiseen ja riittävän passiivisen immuniteetin saavuttamiseen vaikuttavat tekijät ovat korkealaatuinen ternimaito, riittävä maidon määrä, juotto mahdollisimman nopeasti syntymän jälkeen sekä bakteerikontaminaatioiden minimointi. Vasta-aineiden puutos selittyy osin ternimaidon laatuun ja osin vasikoiden imeyttämiskykyyn liittyvillä tekijöillä. On syytä epäillä, että nykyään suuri osa passiivisen immuniteetin kehittymisen häiriöistä selittyy vasikan suolen huonolla imeyttämiskyvylllä. Imeytymisen epäonnistumiseen vaikuttavista tekijöistä tarvitaan lisää tutkimustietoa.
-
(2024)Emakon ternimaito on porsaiden ensimmäisen vuorokauden aikana tärkeä niiden kasvua edistävä tekijä. Ternimaidon määrän ja immunoglobuliinipitoisuuden tiedetään olevan porsaiden kasvuun vaikuttavia muuttujia, mutta ternimaidon metabolisen profiilin tutkimus on verrattain tuore tutkimuskohde. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on tarkastella tunnettuja emakon ternimaidon metaboliitteja, näiden vaikutusta porsaiden terveyteen ja niiden määrän vaihteluun liittyviä tekijöitä sekä tunnistaa mahdollisia uusia metaboliitteja. Rasva on ternimaidossa tärkein porsaiden energian lähde ja rasvahappokoostumuksella voi olla merkitystä energian hyödyntämisessä, lyhytketjuiset ja tyydyttymättömät rasvahapot voivat olla porsasterveydelle hyödyllisimpiä. Laktoosin määrä kuvaa laktogeneesin kehittyneisyyttä, mutta voi aikaistaa porsaiden suoliston sulkeutumista ja häiritä riittävää immunoglobuliinien saantia. Arginiini on porsaille välttämätön aminohappo, joka edistää sikiöterveyttä ja emakon utareen kehittymistä, mistä syystä sen määrä voi olla vähäinen hyvin kasvavien emakoiden ternimaidossa. Kreatiini voi edistää porsaiden kasvua ja arginiinin hyödyntämistä. Tauriini edistää porsaiden kasvua ja hermoston kehittymistä sekä vähentää porsaskuolleisuutta. Asetaatti edistää painon kehitystä. N-asetyyliglukosamiini vähentää porsaskuolleisuutta. Kreatiini, myo-inositoli ja O-fosfokoliini voivat edistää IgG:n imeytymistä toistaiseksi tuntemattomasta syystä. Inositolien korkea määrä on kuitenkin yhdistetty myös heikentyneeseen kasvuun ja lisääntyneeseen porsaskuolleisuuteen. Glysiini on porsaille tärkeä aminohappo, jonka korkea määrä voi kuitenkin viitata emakon heikentyneeseen kuntoon. Dimetyyliamiini ja cis-akonitaatti lisäävät porsaskuolleisuutta. Histamiini, allantoiini ja lyhytketjuiset rasvahapot, kuten butyraatti, voivat kuvastaa emakon parempaa ravitsemustilaa ja normaalimikrobiston laatua. Mannitoli voi toimia tulehduksen indikaattorina. Ternimaidon määrään ja laatuun voidaan oleellisesti vaikuttaa lopputiineyden aikaisella ruokinnalla. Oikeanlainen kuitu voi merkittävästi vaikuttaa ternimaidon määrään ja laatuun. Emakoiden arginiini- ja β-hydroksi-β-metyylibutyraattilisillä on myös merkittäviä vaikutuksia. Myös runsasenergisen rehun lisä voi edistää laktaatiotulosta. Ensikoiden ja neljännen porsimiskerran jälkeisten emakoiden ternimaidon määrä ja laatu ovat verrattain heikompia. Rodulla ja porsimisen vuodenajalla on vaikutusta ternimaidon koostumukseen, mutta näiden merkitys ei ole vielä tiedossa. Liian aikainen porsiminen voi heikentää ternimaidon määrää ja laatua. Ternimaidon koostumuksen paremmalla tuntemisella voidaan edistää porsaiden ja emakoiden terveyttä. Uudet tutkimukset moderneilla runsastuottoisilla emakoilla voivat lisätä tietoa ternimaidon metaboliittien merkityksestä.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2010)Työn tarkoituksena oli selvittää terveiden suomalaisten emakoiden hematologiset normaaliveriarvot ja verrata saatuja tuloksia kansainvälisiin viitearvoihin. Työ sisältää sekä kirjallisuuskatsauksen että kokeellisen osuuden. Tutkimus tehtiin, koska Suomessa ei ole aiemmin tehty kyseiseen aiheeseen liittyvää tutkimusta. Tavoitteena oli saada kotimaiset viitearvot käyttöön, jolloin verinäytteiden ottoa ja tutkimusta sikojen tauti- ja sairaustilanteita selvitettäessä voisi käyttää paremmin hyödyksi. Kirjallisuuskatsauksessa on käsitelty verinäytetulosten lisäksi lyhyesti verinäytteen ottoa erikokoisista sioista käytännössä, sekä näytteenottotekniikan ja näytteen säilytys- ja kuljetusolosuhteiden vaikutusta tuloksiin. Kirjallisuuskatsauksessa on käsitelty myös sian iän, tuotantovaiheen sekä sairauksien vaikutusta hematologisiin veriarvoihin. Työssä on käsitelty myös jonkin verran minisikoja sekä verrattu sikojen hematologisa arvoja muihin kotieläimiin. Kirjallisuuskatsauksen perusteella kansainvälisiä tutkimuksia terveistä sioista tai emakoista on tehty melko vähän. Tutkimuksissa on yleensä keskitytty esimerkiksi tietyn tuotantovaiheen tai sairaustilan vaikutuksiin hematologisiin veriarvoihin. Hematologisia viitearvoja tutkittaessa on yleensä määritetty puna- ja valkosolumäärät, punasolujen keskikonsentraatio (hematokriitti), veren rautapitoisuus (hemoglobiini), hemoglobiinin keskikonsentraatio (MCH), punasolujen keskikoko (MCV) sekä punasolujen keskimääräinen hemoglobiinikonsentraatio (MCHC). Lisäksi kansainvälisissä tutkimuksissa on tehty yleensä valkosolujen erittelylaskenta, jossa erotellaan myös kypsät ja epäkypsät valkosolut. Meidän tutkimuksessa ei tehty valkosolujen erittelylaskentaa. Kokeellisessa osuudessa otettiin verta 107 kliinisesti terveestä emakosta, jotka oli valittu 11 kansalliseen terveysvalvontaohjelmaan kuuluvasta sikalasta. Emakot olivat vähintään 8 kuukauden ikäisiä ja kaikki olivat joutilas-tuotantovaiheessa. 5 ml verinäyte kerättiin EDTA-antikoagulanttia sisältävään putkeen joko häntälaskimosta (vena caudalis medialis) tai takajalan jalkavarren iholaskimosta (vena saphena). Näyte säilytettiin viileässä ja tutkittiin 5 tunnin sisällä näytteenotosta. Kansainvälisten tutkimusten viitearvot ovat samansuuntaisia, tosin vaihteluvälit esimerkiksi valkosolumäärille olivat hyvin laajat. Suomalaisista emakoista saadut tulokset ovat samansuuntaisia kuin kansainväliset tulokset. Valkosolumäärät ja punasoluarvot ovat hiukan matalammat kuin kansainvälisissä tutkimuksissa, mutta Suomen hyvä tautitilanne voi vaikuttaa arvoihin laskevasti. Lopputiineillä emakoilla punasoluarvot laskevat, eikä tutkimuksessamme otettu huomioon tiineysvaihetta. Tutkimuksessamme vertailtiin myös kerran ja useamman kerran porsineiden veriarvoja sekä alku- ja lopputiineiden veriarvoja. Nämäkin tulokset vastasivat kansainvälisiä tutkimustuloksia, tosin kerran ja useamman kerran porsineiden emakoiden arvojen välillä oli joissakin arvoissa (valkosolumäärät, MCHC-arvot) tilastollisesti merkitsevä ero ja taas hematokriitti- ja hemoglobiiniarvoissa ei merkitsevää eroa ollut toisin kuin kirjallisuudessa annetuissa tuloksissa. Näihin eroavuuksiin voi vaikutta se, ettei eri ikäisiä emakoita verrattaessa otettu huomiin tuotantovaihetta. Tutkimuksessamme saatuja tuloksia voidaan jatkossa käyttää emakoiden sairauksia tutkittaessa. Lisätutkimuksena olisi syytä määrittää viitearvot myös valkosolujen erittelylaskentaan sekä kliiniskemiallisiin veriarvoihin, jolloin saatu informaatio meneillään olemavasta sairaudesta tai taudista, sen kestosta ja vakavuudesta olisi tarkempaa. Lisäksi olisi syytä määrittää kotimaiset viitearvot muidenkin ikäisille sioille. Haasteena verinäytteiden tutkimisessa voi olla eläinlääkärin kokemattomuus verinäytteen ottamisessa sekä tuottajan vastahankaisuus mahdollisten nousevien tutkimus- ja hoitokulujen noustessa. Arvokkaan jalostusemakon kyseessä ollessa on kuitenkin järkevää hoitaa sika kunnolla, jolloin se jaksaa porsia ja hoitaa pahnueensa kunnolla.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 1991)Työn tarkoituksena oli kyselyn avulla selvittää, mitä uudistuksia ja parannuksia praktisoivat eläinlääkärit kaipaavat lypsykarjan terveystarkkailujärjestelmään ja diagnoosikoodeihin. Lisäksi tiedusteltiin, tarvittaisiinko Suomessa terveydenhuoltoeläinlääkäreitä ja olisivatko eläinlääkärit kiinnostuneita erikoistumaan terveydenhuoltoon ja tuotantoeläinpraktiikkaan. Eläinlääkäreitä pyydettiin arviomaan seminologien ja karjanomistajien osuutta terveystarkkailussa. Kyselykaavake postitettiin keväällä 1990 kaikille laillistetuille eläinlääkäreille (1063 kpl) eläinlääkintöosaston virkapostin mukana. Vastauksia tuli 287 ja vastausprosentti kaikista Suomen eläinlääkäreistä oli 27. Terveystarkkailujärjestelmästä katsottiin olevan hyötyä sekä eläinlääkärille että karjanomistajalle. Tietojen hidas siirtyminen, karjanomistajien passiivisuus reseptihoitojen merkitsijöinä ( 30-50 % reseptihoidoista merkitsee vain alle 1 % omistajista) ja diagnoosikoodiston suppeus olivat tärkeimmät epäkohdat. Terveystarkkailumerkintöjä tehtiin tämän tutkimuksen mukaan laiskimmin Turun ja Porin läänissä sekä Oulun ja Vaasan lääneissä. Tulokset olivat samansuuntaiset kuin Maatalouden laskentakeskuksen vuodelta 1990 olevassa tilastossa. Näissä ja Lapin läänissä tekivät karjanomistajat huonoiten reseptimerkintöjä. Tärkeimmät syyt, miksi merkintä jäi tekemättä, olivat unohtaminen ja että kansio ei ollut lähettyvillä. Merkinnän teon kieltäviä karjanomistajia oli vähän. Pelko eläimen myynnin vaikeutumisesta oli eläinlääkäreiden mielestä tärkein syy terveystarkkailumerkinnän kieltämiseen. Lisäksi huippukarjojen omistajat ja iäkkäät karjanpitäjät eivät aina halunneet merkintää tehtävän. Eläinlääkäreillä näyttäisi olevan kiinnostusta erikoistua terveydenhuoltoon ja tuotantoeläinpraktiikkaan ja Suomeen tarvittaisiin terveydenhuoltoeläinlääkäreitä. Nykyisin eläinlääkäreillä näyttäisi olevan aikaa ja kiinnostusta selvitellä karjaongelmia ja tehdä neuvontatyötä. Yli puolet vastaajista piti neuvojien (esim. meijerin maitotalousneuvojien) määrää riittämättömänä. Eläinlääkärit näyttävät tekevän varsin paljon yhteistyötä neuvojien kanssa. 66 % vastaajista ilmoitti, että terveystarkkailu ei voisi nykyisellään korvata ministeriön kuukausi-ilmoitusta, koska tiedot siirtyvät liian hitaasti ja karjanomistajien reseptihoitojen kirjaaminen on epäluotettavaa ja seminologien merkintöjen keräilyssä voi sattua virheitä. Terveystarkkailuraportteja eläinlääkärit pitivät varsin hyödyllisinä, joskin niitä moitittiin vaikealukuisiksi ja niiden saannissa on pitkä viive. Tarkkailukarjan terveysraportteja oli vain 44 % vastaajista käyttänyt hyväkseen.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2003)Tainnutuksen tarkoitus on saattaa eläin välittömästi tiedottomaan tilaan, jotta teurastustapahtuman aikaiset toimenpiteet eivät olisi sille kipua tai tuskaa tuottavia. Eläimen saattaminen liikkumattomaksi on myös turvallisuustekijä. EEG- ja käyttäytymistutkimuksiin perustuen on määritelty nykyiset normit eri eläinlajien tainnutustavoille ja -ajoille, tainnutuksen ja piston väliselle ajalle sekä piston ja seuraavan toimenpiteen väliselle ajalle. Siat tainnutetaan EU-direktiivin mukaan vähintään 1,25 A ja lampaat 1,0 A 50 Hz:n sinimuotoista vaihtovirtaa käyttäen vähintään 3 s ajan tai siat myös altistamalla ne vähintään 70 %:selle CO2:lle vähintään 45 sekunnin ajaksi. Naudat, vasikat, lampaat ja hevoset suositellaan tainnutettavaksi aivot läpäisevällä pulttipyssyllä tai iskutainnuttimella. Isot ja vihaiset eläimet voidaan ampua myös luotiaseella. Tainnutuksen ja piston välinen aika saa olla enintään 60 s pulttipyssy-, luotiase- ja CO2-tainnutuksessa sekä 20 s sähkö- ja iskutainnutuksessa. Aika piston ja seuraavan toimenpiteen välillä on oltava vähintään 30 s tai niin pitkä aika, että kaikki aivorungon refleksit ovat sammuneet. Sikojen ja lampaiden tainnutuskohta sähkötainnutuksessa sijaitsee ohimoilla pääasetelmassa ja pään ja selän/rintakehän kohdalla sydänpysäytysmenetelmässä. Pulttipyssytainnutuskohta sijaitsee naudoilla vastakkaisen silmän ja sarven keskikohdan ylittävien kuviteltujen suorien risteyskohdassa, hevosilla tuon risteyskohdan yläpuolella, sarvettomilla lampailla kohtisuoraan päätä kohden, sarvellisilla lampailla sarvien keskiharjanteen takana ja sioilla 2,5-5 cm silmien tason yläpuolella kallon keskiviivassa tai keskiviivan harjanteen toisella puolella. Työni tarkoitus oli havainnoida punaisen lihan teuraseläinten tainnutusta, sen sujumista ja siihen käytettäviä välineitä. Kiersin vuosina 1991-1992 kaikki silloiset 31 teurastamoa tarkoituksenani havainnoida, mitata ja videoida tainnutusta, siihen käytettäviä välineitä ja niiden kuntoa. Mittasin tainnutusaikoja ja tainnutuksen ja piston välisiä aikoja sekä pistosta seuraavaan toimenpiteeseen käytettäviä aikoja. Kartoitin myös sikojen suihkutusta, eläinten mahtuvuutta teurastamon navetoihin, linjanopeutta sekä valaistuksen määrää tainnutuspaikalla. Suomessa eläimet viettivät teurastamossa 0-3 vrk suosituksen ollessa < 5 h. Eläimiä mahtui navettaan 50-100 % päivän teurasmäärästä suosituksen ollessa 100 %. Sikojen teurastusnopeus oli 18-240/h ja nautojen 3-70/h ollen kohtuulliset. Sikoja suihkutettiin n. 85 %:ssa teurastamoita, mikä onkin suositeltavaa. Naudat ja hevoset tainnutettiin pääasiassa Schermer- tai Cash-merkkisellä pulttipyssyllä, lampaat ja vasikat lekalla, siat sähköllä tai CO2:lla ja sairaat sähköllä tai luotiaseella. Tainnutuslaitteet toimivat pääosin moitteetta, mutta sähkötainnutuslaitteiden mittarit näyttivät 20 %:ssa teurastamoita selvästi liikaa. Tainnuttajat tainnuttivat naudat, lampaat ja hevoset pääosin oikeisiin kohtiin, mutta siat tainnutettiin sähköllä liian taakse niskaan 40 %:ssa teurastamoita. CO2-laitteet toimivat moitteettomasti. Aika tainnutuksesta pistoon vaihteli naudoilla 22,4-88,8 s (< 60 s suositus) ja sioilla 7,5-32,5 s (< 20 s sähkö- ja < 60 s CO2-tainnutuksen jälkeen suositus). Aika pistosta seuraavaan toimenpiteeseen oli naudoilla 47,4–756,5 s ja sioilla 32,4-535 s suosituksen ollessa > 30 s. Tainnutuksen jälkeen 1-40 %:lla sioista esiintyi kornearefleksi ja 1-30 % reagoi kärsän pistoon. Nautojen tainnutus tuotti jäykkiä ruhoja, gaggingin, lasittuneet eteenpäin tuijottavat silmät ja välittömän rojahduksen miltei aina, paitsi yhdessä teurastamossa, jossa oli liian heikko pulttipyssy.
-
(2023)Teurasemakoiden mahalaukkumuutoksia ei ole aiemmin tutkittu Suomessa ja ulkomaistakin tutkimustietoa on aiheesta tarjolla vähän. Mahalaukkumuutoksia ja niille altistavia tekijöitä on tutkittu enemmän lihasioilla. Emakot ovat erityisesti porsimisen aikaan alttiita mahalaukkumuutoksille. Porsimista seuraavalla imetyskaudella emakoilla esiintyviä ongelmia ovat liiallinen laihtuminen ja lapahaavaumat. Mahahaavat heikentävät emakoiden terveyttä ja hyvinvointia, lisäävät kuolleisuutta sekä aiheuttavat tuotantotappioita. Mahalaukkumuutosten arviointi elävältä emakolta on hankalaa, koska tähystystutkimuksen suorittaminen vaatii eläimen nukuttamisen. Tämä alkuperäistutkimuksen sisältävä tutkielma tehtiin tarpeesta saada tietoa kotimaisten emakoiden mahalaukkumuutoksista ja sen tavoite oli määrittää teurasemakoiden eriasteisten mahalaukkumuutosten esiintyvyys sekä selvittää mahahaavoille altistavia riskitekijöitä. Hypoteesina oli, että vakavien mahalaukkumuutosten esiintyvyys on teurasemakoilla Suomessa yhtä suurta kuin muissa maissa, joissa esiintyvyyttä on tutkittu. Tutkimme mahalaukkumuutosten esiintyvyydet yhdellä suomalaisella teurastamolla yhteensä 181 teurasemakolta ja -ensikolta. Näistä 178 tuli 30 eri tilalta ja kolmesta emakosta ei ollut saatavilla tarkempaa tilatietoa. Luokittelimme mahalaukkumuutokset silmämääräisesti neliportaisen arviointiasteikon avulla. Mahalaukun rauhasettomassa ruokatorviosassa, johon muutos tyypillisesti muodostuu, havaittiin hyvinvointiin vaikuttava muutos 58,6 prosentissa mahoista ja näistä 34,3 prosentissa oli vakava ja 24,3 prosentissa kohtalainen muutos. Lievä muutos havaittiin 27,1 prosentissa mahoista ja 14,4 prosentissa mahoista ei havaittu muutosta. Selvitimme mahahaavan riskitekijöitä 134 teurasemakosta. Riskitekijöiden selvittämisessä hyödynsimme tuottajille osoitetun kyselyn vastauksia, teurastamon tuotannonseurantaohjelman tietoja, lihantarkastuslöydöksiä sekä teurasemakoiden ulkoisesta havainnoinnista saatuja tietoja kuntoluokasta, lapahaavaumista sekä iho- ja jalkavaurioista. Testasimme riskitekijät yksittäin ja monimuuttujamallissa. Riskitekijöiksi osoittautuneet tekijät olivat emakon korkea porsimiskerta ja lyhyt porsimisesta teurastukseen kulunut aika. Näitä riskitekijöitä ei ole aiemmin tunnistettu. Tutkimuksessa havaittiin, että mahahaavoja esiintyy kotimaisilla teurasemakoilla paljon ja tulos oli hypoteesin mukainen. Teurasemakoilla tehdyn tutkimuksen tulokset eivät kerro mahahaavojen esiintyvyydestä tiloilla elävillä emakoilla. Koska mahahaavoja esiintyi teurasemakoilla paljon, voidaan kuitenkin olettaa, että niitä esiintyy emakoilla myös tiloilla. Otoskoko oli riittävä mahalaukkumuutosten esiintyvyyksien määrittämiseen, mutta riskitekijöiden luotettavampaa arviointia varten otoskoon ja tilakohtaisten teuraserien tulisi olla suurempia. Joidenkin emakoiden emakkokohtaisten tietojen puutteellinen yhdistettävyys pienensi sitä emakkomäärää, josta riskitekijät oli mahdollista selvittää. Mahalaukkumuutosten luokittelun osalta vielä tarkempaan tulokseen päästäisiin histopatologisella arvioinnilla. Aiemmissa tutkimuksissa on osoitettu, että lievät mahalaukkumuutokset havaitaan silmämääräisesti melko tarkasti. Voimakkaampien muutosten havaitsemiseen silmämääräinen arvio on kuitenkin riittävä. Tämä työ antoi arvokasta ennen tutkimatonta tietoa kotimaisten teurasemakoiden terveydestä ja se osoitti tarpeen lisätutkimukselle koskien teurasemakoiden mahahaavoille altistavia riskitekijöitä.
Now showing items 1210-1229 of 1400