Browsing by Title

Tammalla on anatomiselta rakenteeltaan diffuusi istukka, jossa ravitsemuskalvon eli allantokorionin pintaa peittävät makrovilluskeräymien muodostamat mikrokotyledonit työntyvät endometriumin taskumaisten poimujen muodostamiin mikrokarunkkeleihin muodostaen mikroplasentomeja. Tamman istukka kasvaa ja muotoutuu tiineyden edetessä. Alkeellisten makrovillusten kehittyminen alkaa 45. tiineysvuorokautena. Primaarisessa laskostumisessa nämä mikrokotyledonien esiasteina toimivat makrovillukset työntyvät endometriumin poimuihin. Histologisessa tarkastelussa nähdään trofoblastisolujen ja kohdun epiteelisolujen kiinnittyminen toisiinsa mikrovillusten avulla. Sekundaarinen laskostuminen monimutkaistaa istukan liittymäkohtaa 100. tiineysvuorokautena ja mikrokotyledonit ovat hyvin kehittyneet 150. tiineysvuorokautena. Istukan kehittymiseen ja toimintaan vaikuttavat useat eri tekijät, kuten emän ja kohdun koko, emän ravitsemus, endometriumin rappeumamuutokset, kaksostiineys ja hormonipuutokset. Tiineydenaikainen hormonituotanto eroaa tamman kohdalla muista nisäkkäistä. Ensimmäinen estrogeenipitoisuuden nousu nähdään 33. -39. tiineysvuorokautena tamman munasarjatuotannon toimesta. Sikiö ja istukka vastaavat estrogeenituotannosta pääosin 80. tiineysvuorokauden jälkeen ja estrogeenien huippupitoisuudet nähdään 7. – 8. tiineyskuukautena. Sikiön sukupuolirauhaset tuottavat kolesterolista pregnenolonin kautta dehydroepiandrosteronia (DHA), joka perinteisessä estrogeenintuotantoreitissä muunnetaan fenoliestrogeeneiksi istukassa. Kolesterolista riippumattomassa vaihtoehtoisessa reitissä sikiön sukupuolirauhaset tuottavat tammalle ainutlaatuisten estrogeenien, equiliinin ja equileniinin, esiasteita, jotka muutetaan istukassa näiksi tyydyttymättömiksi estrogeeneiksi. Tamman munasarjojen primaarinen keltarauhanen ja sekundaariset keltarauhaset vastaavat progesteronituotannosta alkutiineydessä. Istukalla on yksinomainen rooli progesteronin tuottajana tiineysvuorokaudesta 70 – 100 lähtien. Tamman plasman progesteronipitoisuus laskee tiineyden edetessä päinvastoin kuin muilla nisäkkäillä ja nousee vasta hieman ennen varsomista. Tamman endometriumissa nähdään gonadotropiinia (eCG) tuottavat kohtukupit tiineysvuorokausina 40 – 120. Suonikalvon trofoblastisolut tunkeutuvat endometriumin epiteelin läpi stroomaan ja kehittyvät kuppisoluiksi. Munasarjat tuottavat estrogeeneja eCG:n stimuloimana. Sekundaariset follikkelit ovuloituvat tai luteinisoituvat eCG:n LH-vaikutuksesta. Infektiivinen istukkatulehdus on syy useisiin abortteihin tiineyden aikana. Bakteerit ovat olleet monissa tutkimuksissa tärkeimpiä istukasta eristettyjä mikrobeja. Bakteerilajien yleisyyteen vaikuttavat maantieteellinen sijainti ja ajankohta. Istukkatulehdukset jaetaan askendoiviin ja ei-askendoiviin infektioihin. Askendoivassa infektiossa patogeeni pääsee kohtuun kohdunkaulan kautta. Verivälitteinen infektio ja endometriitin seurauksena syntyvä istukkatulehdus ovat esimerkkejä ei-askendoivista infektioista. Tammalla voidaan havaita emätinvuotoa tai ennenaikaista maidon erittämistä kliinisinä oireina, mutta abortteja voidaan nähdä myös ilman edeltäviä merkkejä. Istukkatulehduksen diagnosoinnissa voidaan käyttää apuna transrektaalista ultraäänitutkimusta. Kohdun ja istukan yhteenliittymän ulkonäkö ja paksuus voi paljastaa istukkatulehduksen. Helppo ja nopea tapa on mitata seerumin amyloidi A-pitoisuus emältä. Istukkatulehdustammoilla pitoisuus on kohonnut. Tutkimuksien mukaan tehokas lääkeaineyhdistelmä istukkatulehduksen hoidossa on trimetopriimisulfa, tulehduskipulääke ja altrenogesti. Näiden yhteiskäytöllä on lisätty elävänä syntyvien varsojen lukumäärää.

Tammojen keinosiemennystoiminnan lisääntymisen myötä eläinlääkärit tutkivat tammojen sukuelimiä siitoskaudella huomattavan usein. Hevosten kohdalla usein siitosarvoltaan kalliit ns. ongelmatammatkin halutaan saada varsomaan. Kohtubiopsia on joskus ainut keino diagnosoida endometriumin patologisia tiloja ja antaa tarkempi ennuste tamman kyvystä tuottaa elävä varsa, tehdä hoitopäätöksiä tai seurata annetun hoidon tehoa. Tässä syventävien opintojen tutkielmassa on pyritty esittämään tammojen kohtubiopsian oton indikaatiot, suoritus, endometriumin normaali rakenne, biopsiassa mahdollisesti esiintyvät patologiset muutokset sekä patologisten muutosten perusteella tehtävä arvio tamman kyvystä tuottaa elävä varsa. Syventävien opintojen taustalla on Ypäjällä vuonna 2005 tehty siemennyskoe, jossa tutkittiin kohdun supistuvuutta ja tulehdusherkkyyttä siemennyksen jälkeen kontrolliryhmällä (10 tammaa), oksitosiinihoidon saaneilla (10 tammaa) tai fluniksiinimeglumiinia saaneilla (11 tammaa). Fluniksiinimeglumiini on prostaglandiini-inhibiittori, jonka oletetaan vähentävän kohdun kontraktioita. Kokeessa hevoset saivat lääkityksen 2, 4, 8 ja mahdollisesti 25 tuntia siemennyksen jälkeen. Tammoilta määritettiin kohdun nestesisällön määrä, ödeemin määrä ja supistukset ultraäänikuvassa 10 minuuttia jokaisen hoidon jälkeen sekä otettiin kohtubiopsiat ja tehtiin kohtuhuuhtelu joko 8 tai 25 tuntia siemennyksen jälkeen. Kohtubiopsioista määritettiin rappeuma- ja tulehdusmuutokset sekä kiimakierron vaihe. Biopsioissa havaittiin selvä tulehdusreaktion rauhoittuminen 8 ja 25 tunnin välillä. Rappeumamuutosten asteessa tai kiimakierron vaiheen muutoksessa ei odotetusti ollut eroa näin lyhyellä aikavälillä. Näytteenottohetkellä 8 tuntia siemennyksestä stroman akuutin tulehduksen voimakkuus oli suurin kontrolliryhmässä ja pienin fluniksiiniryhmässä, lumenin polymorfonukleaaristen neutrofiilien määrä oli suurin fluniksiiniryhmässä ja pienin kontrolliryhmässä. Oksitosiiniryhmän hevosilla ei juurikaan ollut ultraäänitutkimuksessa havaittavaa nestettä kohdussa koko tutkimuksen aikana, mutta muissa lääkitysryhmissä yksilöiden välisten suurten vaihtelujen takia tämä ei ollut tilastollisesti merkitsevää. Kaikissa lääkitysryhmissä tammojen tiinehtyvyys oli samaa luokkaa. Näytteenottoajankohdalla ei ollut vaikutusta tiinehtyvyyteen: 47 % tiinehtyi kun näyte otettiin 8 t siemennyksestä ja 53 % 25 t siemennyksestä. Fluniksiini voi anti-inflammatorisen vaikutuksensa takia hillitä kohdun akuuttia tulehdusreaktiota, toisaalta se voi myös hidastaa lumenin sisällön puhdistumista PGF2α inhibition takia vähentäen kohdun supistuksia. Kokeen otoskoko oli melko pieni, mikä voi osittain vaikuttaa kliinisessä käytössä olevan oksitosiinin tilastollisesti merkitsevän tehon puuttumiseen. Käytännön hoitomuotona oksitosiinin käyttö kohdun puhdistautumisen nopeuttamiseksi vaikuttaa kuitenkin olevan perusteltua.

Voimakkaat kiimaoireet saattavat vaikuttaa kilpailevan tamman valmennukseen ja kilpailutuloksiin negatiivisesti. Häiritseviä kiimaoireita ovat mm. keskittymisongelmat, hännän heilutus, ääntely, tottelemattomuus, toistuva virtsaaminen sekä aggressiivisuus ja potkiminen. Kiimankaltaista käyttäytymistä saattaa esiintyä virtsateiden ja sukuelinten infektioissa ja jalkojen tai selän kiputiloissa. Liian voimakkaasta käsittelystä aiheutuva alistuva käyttäytyminen muistuttaa hyvin paljon kiimakäyttäytymistä ja saattaa häiritä kiimojen havaitsemista. Tällä hetkellä häiritsevän kiimakäyttäytymisen vähentämiseen on käytössä seuraavia menetelmiä: hormoniterapiat, yrttejä sisältävät lisäravinteet, nonsteroidaaliset tulehduskipulääkkeet, akupunktio, kohdunsisäiset vieraat esineet (eri materiaaleista valmistetut kuulat tai silmukat), tiinehdyttäminen ja kirurgia. Ihanteellinen menetelmä olisi turvallinen, tehokas, helppokäyttöinen ja hinnaltaan edullinen. Vaikutus tulisi olla myös kumottavissa. Hormoniterapioista vain progesteronia ja altrenogestia voidaan pitää käyttökelpoisina kiimaoireiden estossa tammoilla. Progesteronia voidaan antaa päivittäisinä injektioina tai intravaginaalisen kierukan muodossa. Altrenogestia taas voidaan antaa suun kautta. Kortikosteroideilla voidaan estää kiimaoireiden esiintymistä, mutta niiden pitkäaikaiskäytöllä on yleisesti tunnettuja sivuvaikutuksia. Yrttejä sisältävien lisäravinteiden ja akupunktion tehosta ei ole näyttöä. Ovariektomia on peruuttamaton toimenpide ja kohdunsisäisen kuulan teho on tällä hetkellä vain kohtalainen eikä kuulan vaikutusmekanismeja ole tutkittu. Kokeellisessa osuudessa tutkittiin kohtuun asetettavan halkaisijaltaan 20 mm olevan kevyen muovikuulan vaikutusmekanismeja. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää kuulan vaikutusta ovulaatioväliin, luteaalivaiheen pituuteen, plasman progesteroni- ja prostaglandiinipitoisuuksiin sekä kohdun kontraktiotiheyteen. Kohdun kontraktioita tutkittiin transrektaalisen ultraäänitutkimuksen videoinnin avulla. Tutkimuksessa oli loppuun asti mukana 24 tammaa. Kolme tammaa suljettiin pois tulosten tarkastelusta, koska yhdellä havaittiin kohdussa nestekeräytymää jo ennen kuulan asettamista ja kahdella muulla kuula poistui kohdusta itsestään pian asettamisen jälkeen. Ovulaatioväli piteni 75 %:lla tammoista ja aiheutui luteaalivaiheen pidentymisestä. Progesteroni-pitoisuudet pysyivät näillä tammoilla kauemmin korkeana ja eikä korkeita, tiheitä prostaglandiinipiikkejä ei esiintynyt toisin kuin kontrolliryhmällä. Kohdun kontraktiotiheyden keskiarvo oli kontrolliryhmässä, jossa ei havaittu pidentyneitä luteaalivaiheita, 1,06 ± 0,23; kuularyhmän tammoilla, joilla luteaalivaihe pidentyi, 1,86±0,53 ja kuularyhmän tammoilla, joilla luteaalivaiheen ei havaittu pidentyneen, 0,77 ± 0,46. Kohdun kontraktiotiheyksissä ei havaittu tilastollisesti merkitsevää eroa ryhmien välillä, mutta kuulan havaittiin liikkuvan enemmän tammoilla, joilla havaittiin pidentynyt luteaalivaihe. Kohdun kontraktioiden arvioimista häiritsevät tutkittavana olevan tamman liikkuminen, ympärillä olevien suoliston osien peristaltiikka ja hengitysliikkeet. Suuremmalla otoskoolla olisi saatettu saada aikaan eroja ryhmien välillä. Kohdunsisäistä kuulaa voidaan käyttää kiimaoireiden estossa, mutta kuula toimii vain noin 40–75 %:lla hoidettavista tammoista. Kohdunsisäisen kuulan vaikutusmekanismeja on tutkittu vain vähän. Vaikutusmekanismit tuntemalla voitaisiin kuulan tehoa kiimaoireiden poistamisessa mahdollisesti parantaa.

Ivermektiini on uuden tyyppinen antiparasitaarinen aine, jolla on menestyksellisesti hoidettu korvapunkkitartuntoja koirilla ja kissoilla. Tässä tutkimuksessa testattiin ivermektiinin tehoa tarhaketun korvapunkin hoitoon kahdella kokeella. I kokeessa 60 tartunnan saanutta sinikettua hoidettiin eri annostasoilla (0,1, 0,2 tai 0,4 mg/kg) ivermektiiniä. Ketut tutkittiin kolmen ja yhdeksän viikon kuluttua. Hoidetuilta ketuilta löytyi punkkeja molemmissa tarkastuksissa. Suuri osa punkeista oli osittain hajonneita ja selvästi jo pitkään kuolleina olleita. Ivermektiinin tehosta ei voitu tehdä johtopäätöksiä tämän kokeen perusteella, koska hoidettujen kettujen korvista löytyneiden punkkien elävyyttä ei arvosteltu. II kokeessa kuusi korvapunkkitartunnan saanutta sinikettua hoidettiin ivermektiinillä annoksella 0,4mg/kg. Ketut tutkittiin kolmen viikon kuluttua elävien punkkien varalta, jolloin niiden korvista löytyi vain kuolleita punkkeja. Johtopäätöksenä todetaan, että ainakin 0,4 mg/kg annostus iverrnektiiniä tappoi korvapunkit, muttakuolleet punkit jäivät korviin hajoamaan. Kirjallisuuskatsauksessa esitellään tarhaketun tavallisimmat ulkoloiset, joita ovat ketun syyhypunkki (Sarcoptes scabiei var. vulpis), korvapunkki (Otodectes cynotis), koiran kirppu (Ctenocephalides canis) ja minkin kirppu (Ceratophyllis vison).

TCDD on voimakkain dioksiiniryhmän kemikaaleista. Dioksiinit ovat kaikkialla maapallolla esiintyviä ympäristösaasteita, jotka jo pieninäkin annoksina aiheuttavat monia biokemiallisia ja myrkyllisiä vaikutuksia selkärankaisissa. Dioksiinit ovat hyvin rasvaliukoisia, pysyviä ja elimistössä hitaasti hajoavia, minkä vuoksi ne kulkeutuvat elimistössä rasvakudokseen ja kertyvät ravintoketjussa. 1960-1970-luvuilla käytetyissä klooratuissa kemikaaleissa dioksiineja oli paljon epäpuhtauksina. Nykyään tärkeimmät dioksiinilähteet ovat jätteenpoltto ja muut polttoprosessit, metalliteollisuus ja aiemmin dioksiineilla saastuneet alueet. Suomessa dioksiinilla saastuneita alueita ovat erityisesti vanhojen sahanpohjien maaperä sekä Kymijoen pohjasedimentit. Tärkein altistuslähde ihmisellä on ruoka, Suomessa erityisesti Itämeren kala ja maitotuotteet. Koe-eläimillä TCDD on karsinogeeninen, teratogeeninen sekä immunotoksinen ja aiheuttaa akuutisti näivetyssyndrooman, maksavaurioita sekä entsyymi-induktion. Vuosikymmenien tutkimuksista huolimatta TCDD:n varsinainen vaikutusmekanismi on selvittämättä. Useimpien vaikutusten katsotaan välittyvän solulimassa olevan AH-reseptorin kautta. Se säätelee geenien ilmentymistä. Useimpien myrkyllisten vaikutusten mekanismeja ei kuitenkaan juuri tunneta. PPA-reseptorit säätelevät elimistön lipidi- ja glukoosimetaboliaa sekä solujen erilaistumista. Näiden reseptorien ligandeja ovat lukuisat rasvahapot sekä niiden johdannaiset, kuten monet eikosanoidit ja prostaglandiinit. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää TCDD:n vaikutusta annoksella 50 μg/kg maksassa ekspressoituvien PPARα- ja PPARδ-reseptorien ekspressioon kahdessa dioksiiniherkkyydeltään erilaisessa rottakannassa in vivo. Samalla tarkasteltiin TCDD:llä voimakkaasti indusoituvan CYP1A1-entsyymin ekspressiota maksassa. Rottakannat valittiin siten, että niiden välillä oli hyvin suuri ero dioksiiniherkkyydessä. Käytetty TCDD-annos 50 μg/kg oli toiselle rottakannoista letaali ja toiselle subletaali annos. Dioksiinille herkässä rottakannassa vaikutuksia tarkasteltiin lisäksi subletaalilla TCDD-annoksella 5 μg/kg. Tutkittavista maksanäytteistä eristettiin RNA, joka muutettiin käänteiskopioijaentsyymin avulla komplementaariseksi cDNA:ksi käyttäen oligo dT -aluketta. Tämän jälkeen näytteiden sisältämä PPARα-, PPARδ- ja CYP1A1-reseptorien mRNA:n määrä tutkittiin valmistetusta cDNA:sta kvantitatiivisella PCR-menetelmällä käyttäen spesifisiä alukkeita. Mitattu mRNA:n määrä suhteutettiin β-aktiini-proteiinin mRNA:n määrään, jotta RNA:n määrän mittaamisessa ja näytteiden pipetoinnissa syntyneet erot eivät olisi vaikuttaneet saatuihin tuloksiin. TCDD:n havaittiin lisäävän huomattavasti CYP1A1-entsyymin ekspressiota maksassa sekä dioksiinia sietävän kannan että dioksiiniherkän kannan rotilla. Tämä annos on huomattavasti alhaisempi kuin dioksiinia sietävien rottien TCDD:n LD50, mutta selvästi korkeampi kuin dioksiiniherkkien rottien LD50. Tässä tutkimuksessa ei havaittu eroa tutkittavien rottakantojen välillä CYP1A1-entsyymin mRNA:n määrän lisääntymisessä. Dioksiineja sietäviltä rotilta löydetty AH-reseptorin muuttunut alleeli suojaa rottia hyvin kuolleisuudelta. Toisaalta eräissä TCDD:n vaikutuksissa, kuten CYP1A1-entsyymin aktiivisuuden lisääntymisessä ja kateenkorvan surkastumisessa, ei havaita eroa dioksiiniherkkyydeltään erilaisten rottakantojen välillä. Tässä tutkimuksessa kontrollirottien ja TCDD-altistettujen rottien välinen ero CYP1A1-entsyymin mRNA-määrien välillä maksassa oli yli 200 kertainen. CYP1A1-proteiinia koodaavan Cyp1a1-geenin toiminta on AH-reseptorin säätelemää. TCDD on AH-reseptoriin voimakkaimmin sitoutuva tunnettu yhdiste. TCDD-annosten 5 ja 50 μg/kg välillä ei havaittu vaikutusta CYP1A1-entsyymin ekspressiossa dioksiiniherkän-kannan rotilla, mikä on sopusoinnussa aiempien tulosten kanssa, jotka ovat osoittaneet jo annoksen 5 μg/kg aiheuttavan maksimaalisen entsyymi-induktion. Tässä tutkimuksessa PPARα- ja PPARδ-reseptorin ekspressio maksassa ei muuttunut TCDD-altistuksen jälkeen kummallakaan tutkittavista rottakannoista. Aikaisemmissa tutkimuksissa ei ole tarkasteltu TCDD:n vaikutusta PPA-reseptorien ekspressioon in vivo kuten tässä työssä tehtiin. Aikaisemmissa tutkimuksissa saatujen havaintojen perusteella olisi mielenkiintoista tutkia PPA-reseptorien ekspressiota in vivo rasvakudoksessa vastaavalla tavalla kuin tässä tutkimuksessa tutkittiin ekspressiota maksassa. Lisätutkimukset todennäköisesti osoittavatkin, onko TCDD:llä vaikutusta PPA-reseptorien ekspressioon rasvakudoksessa.

The quality of easily spoiling minced meat is regularly inspected by food control authorities. The quality of minced meat near the sell-by date has often been found to be poorer than could be wished for. In previous studies psychrotrophic lactic acid bacteria have been found to be significant spoilage bacteria in modified atmosphere packed meat but the spoilage bacteria of minced meat have not been studied. An industrial manufacturer delivered 20 packages of modified atmosphere packed minced meat which were studied on the sell-by day (±1 day). The concentrations of lactic acid bacteria and enterobacteria in the minced meat samples were quantified on MRS agar and VRBG agar respectively. The appearance and smell of raw minced meat was judged organoleptically. 349 lactic acid bacteria isolates were identified using ribotyping based on numerical analysis. The DNA of the lactic acid bacteria was isolated and digested with the restriction enzyme HindIII. The DNA fragments were separated by agarose gel electrophoresis and transferred to a nylon membrane where the fragments were hybridized with a labelled probe. Thus the ribopatterns of the isolates could be visualised on the membrane. The ribopatterns were compared with corresponding patterns in the research group's database which comprises the ribopatterns of over 7000 strains. Identification of the isolates is based on the locations of type strains in the clusters created in the numerical analysis according to similarity of ribotypes. The lactic acid bacteria counts in the minced meat samples were 1,1 × 107 – 4,9 × 108 cfu/g (on average 1,9 × 108 cfu/g). Enterobacterial counts were 9,0 × 102 – 9,0 × 104 cfu/g (on average 1,4 × 104 cfu/g). Observations in the sensory evaluation included grayness and off-odours of varying strength. The off-odours were described as rancid and buttery. The most common species of lactic acic bacteria were identified to be Leuconostoc gasicomitatum (58 % of lactic acid bacteria isolates) and Leuconostoc gelidum (20 %). Other species were Carnobacterium divergens (10 %), Carnobacterium maltaromaticum (4 %), Lactococcus spp. (3 %), Leuconostoc mesenteroides (2 %), Lactobacillus algidus (1 %), Lactobacillus sakei (1 %), and Leuconostoc carnosum (1 %). In addition to these, 15 isolates were identified as Brochothrix thermospacta which appeared to grow on MRS along with lactic acid bacteria. Lactic acid bacteria, especially L. gasicomitatum and L. gelidum, were recognised as the spoilage bacteria of industrially manufactured, modified atmosphere packed minced meat. These organisms have been shown to grow on modified atmosphere packed meat during cold storage and to be connected with the formation of sour and buttery off-odours. L. gasicomitatum and L. gelidum are not part of the natural microbiota of slaughter animals and therefore the significance of the production environment as their source should be examined.

Työn tarkoituksena oli selvittää terveiden suomalaisten emakoiden hematologiset normaaliveriarvot ja verrata saatuja tuloksia kansainvälisiin viitearvoihin. Työ sisältää sekä kirjallisuuskatsauksen että kokeellisen osuuden. Tutkimus tehtiin, koska Suomessa ei ole aiemmin tehty kyseiseen aiheeseen liittyvää tutkimusta. Tavoitteena oli saada kotimaiset viitearvot käyttöön, jolloin verinäytteiden ottoa ja tutkimusta sikojen tauti- ja sairaustilanteita selvitettäessä voisi käyttää paremmin hyödyksi. Kirjallisuuskatsauksessa on käsitelty verinäytetulosten lisäksi lyhyesti verinäytteen ottoa erikokoisista sioista käytännössä, sekä näytteenottotekniikan ja näytteen säilytys- ja kuljetusolosuhteiden vaikutusta tuloksiin. Kirjallisuuskatsauksessa on käsitelty myös sian iän, tuotantovaiheen sekä sairauksien vaikutusta hematologisiin veriarvoihin. Työssä on käsitelty myös jonkin verran minisikoja sekä verrattu sikojen hematologisa arvoja muihin kotieläimiin. Kirjallisuuskatsauksen perusteella kansainvälisiä tutkimuksia terveistä sioista tai emakoista on tehty melko vähän. Tutkimuksissa on yleensä keskitytty esimerkiksi tietyn tuotantovaiheen tai sairaustilan vaikutuksiin hematologisiin veriarvoihin. Hematologisia viitearvoja tutkittaessa on yleensä määritetty puna- ja valkosolumäärät, punasolujen keskikonsentraatio (hematokriitti), veren rautapitoisuus (hemoglobiini), hemoglobiinin keskikonsentraatio (MCH), punasolujen keskikoko (MCV) sekä punasolujen keskimääräinen hemoglobiinikonsentraatio (MCHC). Lisäksi kansainvälisissä tutkimuksissa on tehty yleensä valkosolujen erittelylaskenta, jossa erotellaan myös kypsät ja epäkypsät valkosolut. Meidän tutkimuksessa ei tehty valkosolujen erittelylaskentaa. Kokeellisessa osuudessa otettiin verta 107 kliinisesti terveestä emakosta, jotka oli valittu 11 kansalliseen terveysvalvontaohjelmaan kuuluvasta sikalasta. Emakot olivat vähintään 8 kuukauden ikäisiä ja kaikki olivat joutilas-tuotantovaiheessa. 5 ml verinäyte kerättiin EDTA-antikoagulanttia sisältävään putkeen joko häntälaskimosta (vena caudalis medialis) tai takajalan jalkavarren iholaskimosta (vena saphena). Näyte säilytettiin viileässä ja tutkittiin 5 tunnin sisällä näytteenotosta. Kansainvälisten tutkimusten viitearvot ovat samansuuntaisia, tosin vaihteluvälit esimerkiksi valkosolumäärille olivat hyvin laajat. Suomalaisista emakoista saadut tulokset ovat samansuuntaisia kuin kansainväliset tulokset. Valkosolumäärät ja punasoluarvot ovat hiukan matalammat kuin kansainvälisissä tutkimuksissa, mutta Suomen hyvä tautitilanne voi vaikuttaa arvoihin laskevasti. Lopputiineillä emakoilla punasoluarvot laskevat, eikä tutkimuksessamme otettu huomioon tiineysvaihetta. Tutkimuksessamme vertailtiin myös kerran ja useamman kerran porsineiden veriarvoja sekä alku- ja lopputiineiden veriarvoja. Nämäkin tulokset vastasivat kansainvälisiä tutkimustuloksia, tosin kerran ja useamman kerran porsineiden emakoiden arvojen välillä oli joissakin arvoissa (valkosolumäärät, MCHC-arvot) tilastollisesti merkitsevä ero ja taas hematokriitti- ja hemoglobiiniarvoissa ei merkitsevää eroa ollut toisin kuin kirjallisuudessa annetuissa tuloksissa. Näihin eroavuuksiin voi vaikutta se, ettei eri ikäisiä emakoita verrattaessa otettu huomiin tuotantovaihetta. Tutkimuksessamme saatuja tuloksia voidaan jatkossa käyttää emakoiden sairauksia tutkittaessa. Lisätutkimuksena olisi syytä määrittää viitearvot myös valkosolujen erittelylaskentaan sekä kliiniskemiallisiin veriarvoihin, jolloin saatu informaatio meneillään olemavasta sairaudesta tai taudista, sen kestosta ja vakavuudesta olisi tarkempaa. Lisäksi olisi syytä määrittää kotimaiset viitearvot muidenkin ikäisille sioille. Haasteena verinäytteiden tutkimisessa voi olla eläinlääkärin kokemattomuus verinäytteen ottamisessa sekä tuottajan vastahankaisuus mahdollisten nousevien tutkimus- ja hoitokulujen noustessa. Arvokkaan jalostusemakon kyseessä ollessa on kuitenkin järkevää hoitaa sika kunnolla, jolloin se jaksaa porsia ja hoitaa pahnueensa kunnolla.

testi

Teurasemakoiden mahalaukkumuutoksia ei ole aiemmin tutkittu Suomessa ja ulkomaistakin tutkimustietoa on aiheesta tarjolla vähän. Mahalaukkumuutoksia ja niille altistavia tekijöitä on tutkittu enemmän lihasioilla. Emakot ovat erityisesti porsimisen aikaan alttiita mahalaukkumuutoksille. Porsimista seuraavalla imetyskaudella emakoilla esiintyviä ongelmia ovat liiallinen laihtuminen ja lapahaavaumat. Mahahaavat heikentävät emakoiden terveyttä ja hyvinvointia, lisäävät kuolleisuutta sekä aiheuttavat tuotantotappioita. Mahalaukkumuutosten arviointi elävältä emakolta on hankalaa, koska tähystystutkimuksen suorittaminen vaatii eläimen nukuttamisen. Tämä alkuperäistutkimuksen sisältävä tutkielma tehtiin tarpeesta saada tietoa kotimaisten emakoiden mahalaukkumuutoksista ja sen tavoite oli määrittää teurasemakoiden eriasteisten mahalaukkumuutosten esiintyvyys sekä selvittää mahahaavoille altistavia riskitekijöitä. Hypoteesina oli, että vakavien mahalaukkumuutosten esiintyvyys on teurasemakoilla Suomessa yhtä suurta kuin muissa maissa, joissa esiintyvyyttä on tutkittu. Tutkimme mahalaukkumuutosten esiintyvyydet yhdellä suomalaisella teurastamolla yhteensä 181 teurasemakolta ja -ensikolta. Näistä 178 tuli 30 eri tilalta ja kolmesta emakosta ei ollut saatavilla tarkempaa tilatietoa. Luokittelimme mahalaukkumuutokset silmämääräisesti neliportaisen arviointiasteikon avulla. Mahalaukun rauhasettomassa ruokatorviosassa, johon muutos tyypillisesti muodostuu, havaittiin hyvinvointiin vaikuttava muutos 58,6 prosentissa mahoista ja näistä 34,3 prosentissa oli vakava ja 24,3 prosentissa kohtalainen muutos. Lievä muutos havaittiin 27,1 prosentissa mahoista ja 14,4 prosentissa mahoista ei havaittu muutosta. Selvitimme mahahaavan riskitekijöitä 134 teurasemakosta. Riskitekijöiden selvittämisessä hyödynsimme tuottajille osoitetun kyselyn vastauksia, teurastamon tuotannonseurantaohjelman tietoja, lihantarkastuslöydöksiä sekä teurasemakoiden ulkoisesta havainnoinnista saatuja tietoja kuntoluokasta, lapahaavaumista sekä iho- ja jalkavaurioista. Testasimme riskitekijät yksittäin ja monimuuttujamallissa. Riskitekijöiksi osoittautuneet tekijät olivat emakon korkea porsimiskerta ja lyhyt porsimisesta teurastukseen kulunut aika. Näitä riskitekijöitä ei ole aiemmin tunnistettu. Tutkimuksessa havaittiin, että mahahaavoja esiintyy kotimaisilla teurasemakoilla paljon ja tulos oli hypoteesin mukainen. Teurasemakoilla tehdyn tutkimuksen tulokset eivät kerro mahahaavojen esiintyvyydestä tiloilla elävillä emakoilla. Koska mahahaavoja esiintyi teurasemakoilla paljon, voidaan kuitenkin olettaa, että niitä esiintyy emakoilla myös tiloilla. Otoskoko oli riittävä mahalaukkumuutosten esiintyvyyksien määrittämiseen, mutta riskitekijöiden luotettavampaa arviointia varten otoskoon ja tilakohtaisten teuraserien tulisi olla suurempia. Joidenkin emakoiden emakkokohtaisten tietojen puutteellinen yhdistettävyys pienensi sitä emakkomäärää, josta riskitekijät oli mahdollista selvittää. Mahalaukkumuutosten luokittelun osalta vielä tarkempaan tulokseen päästäisiin histopatologisella arvioinnilla. Aiemmissa tutkimuksissa on osoitettu, että lievät mahalaukkumuutokset havaitaan silmämääräisesti melko tarkasti. Voimakkaampien muutosten havaitsemiseen silmämääräinen arvio on kuitenkin riittävä. Tämä työ antoi arvokasta ennen tutkimatonta tietoa kotimaisten teurasemakoiden terveydestä ja se osoitti tarpeen lisätutkimukselle koskien teurasemakoiden mahahaavoille altistavia riskitekijöitä.

Kolmivaihekasvatus on vielä suhteellisen nuori naudanlihan tuotantomuoto Suomessa. Uusi, vuonna 1999 aloitettu tuotantotapa sai kuitenkin heti kannatusta tuottajien keskuudessa ja se onkin jo syrjäyttänyt perinteisen kasvatusmuodon. Vasikat syntyvät lypsytiloilla, joissa huolehditaan niiden ternimaidon saannista ja hyvästä alkuhoidosta. Välikasvattamoon vasikat noudetaan lypsytiloilta 1-3 viikon iässä. Aluksi vasikat ovat 6-8 viikkoa juotto-osastolla, minkä jälkeen ne siirretään toiselle osastolle. Siellä ne jatkavat kasvuaan väki- ja karkearehuruokinnalla. Loppukasvatukseen siirtyessä vasikat painavat keskimäärin 170-200 kg ja ovat silloin n. 5-6 kk ikäisiä. Tavoitteeksi asetettu teuraspaino on nykyään 340 kg A-tuottajien hankinta-alueella, kun se vuonna 2000 oli vielä 200 kg. Loppukasvatuksessa eläimet ovat noin 12 kuukautta. Tämän työn tavoitteena oli vertailla kolmivaihekasvatettujen ja tavanomaisten välityssonnivasikoiden päiväkasvuja, teuraskiloja ja lihanlaatua sekä muutamia lihantarkastuslöydöksiä; näistä maksapaiseet ja herakalvontulehdukset lähinnä kuriositeettina. Työn aineisto koostui A-tuottajien Lihakunnan, Itikan ja Pohjanmaan Lihan alueella vuonna 2001 ja vuoden 2002 elokuulle asti teurastetuista lypsyrotuisista sonneista. Tavanomaisia sonneja oli 58 589 kpl ja kolmivaihekasvatettuja 690 kpl. Välikasvattajia oli yhteensä 14. Teurastiedot koottiin Excel-taulukkoon, josta poimittiin erilleen kaikki välikasvatetut sonnit. Näistä kahdesta ryhmästä saatiin laskettua halutut tiedot. Tavanomaisilla sonneilla nettopäiväkasvu syntymästä teurastukseen oli 484,3 g ja välityksestä teurastukseen 532,0 g/pv. Kolmivaihekasvatetuilla vastaavat päiväkasvut olivat 547,0 g ja 579,1 g. Keskiteuraspaino kolmivaihekasvatetuilla oli 299,1 kg, joka oli n.73 kg enemmän tavanomaisiin verrattuna. Myös lihakkuusluokituksessa kolmivaihesonnit pärjäsivät tavanomaisiin verrattuna 0,3 yksikköä paremmin tuloksen ollessa 4,6. Rasvaluokitukset olivat molemmissa ryhmissä kutakuinkin samat (2,3 (kolmivaihe) ja 2,2). Lihantarkastuslöydöksistä näiden kahden ryhmän välillä vertailtiin keuhko- ja niveltulehduksia sekä maksapaiseita ja herakalvontulehduksia. Niveltulehduksia esiintyi 4,9%:lla kolmivaihesonneista ja 0,93%:lla tavanomaisista. Keuhkotulehduksia oli kolmivaihesonneilla 2,8 %, kun tavanomaisilla sonneilla niitä oli vain 0,15 %. Molemmissa ryhmissä nämä kaksi sairautta alensivat huomattavasti keskimääräisiä teuraskiloja ja päiväkasvut jäivät paljon keskiarvosta. Niveltulehduksiin liittyi 8,7%:ssa tapauksista keuhkotulehdus. Maksapaiseita ja herakalvontulehduksia esiintyi teuraslöydösten pohjalta 0,87 % ja 1,0 %:lla kolmivaihesonneista. Vastaavat luvut tavanomaisilla olivat 0,22 ja 0,24 %. Maksapaisetapauksissa päiväkasvut ja teuraskilot olivat keskiarvoon nähden selvästi paremmat, mikä viittaa selkeästi voimakkaaseen väkirehuruokintaan ja siitä aiheutuviin pötsin limakalvovaurioihin. Herakalvontulehduksissa päiväkasvut ja teuraskilot eivät poikenneet huomattavasti keskimääräisestä. Sekä maksapaiseet että herakalvontulehdukset olivat varsin itsenäisiä lihantarkastuslöydöksiä. Tavanomaisilla sonneilla maksapaiseisiin liittyi kuitenkin 40 %:ssa tapauksista vatsakalvontulehdus. Herakalvon- ja keuhkotulehdusten välistä yhteyttä ei lihantarkastuslöydösten valossa voitu osoittaa.