Browsing by Title

Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää anionisten suolojen (kloorin ja rikin suolat) vaikutuksia lypsylehmän kivennäisaineenvaihduntaan, happo-emäs tasapainoon ja utareödeemaan ummessaoloaikana laidunkaudella. Tässä kirjoituksessa keskitytään kalsium-aineenvaihdunnan osuuteen, mutta koko tutkimus tuloksineen on julkaistu muualla (Tauriainen ym. 2001). Aineisto käsitti 18 ummessaolevaa friisiläislehmää, jotka jaettiin kahteen ruokintaryhmään sattumanvaraisesti odotetun poikimispäivän mukaan. Ensimmäinen ryhmä (anioniryhmä) sai rehua, jonka kationi-anionitasapaino oli -41 mEq/kg kuiva-ainetta (ka). Toisen ryhmän (kontrolliryhmä) vastaava arvo oli +254 mEq/kg ka. Anionisuolojen määrä täytyi pitää mahdollisimman korkeana, koska säilörehussa ja ruohossa on runsaasti kaliumia, joka pyrkii nostamaan kationi-anionitasapainoa. Lehmät saivat tuoretta heinää, kuivaa heinää ja väkirehua poikimiseen asti. Koeväkirehu oli maittavaa ja lehmät söivät sen mielellään. Anioniryhmässä virtsan pH laski ja kalsiumin eritys lisääntyi huomattavasti. Veren kokonais- ja ionisoitunut kalsium pysyi poikimisen aikaan tasaisempana, vaikkakaan ero ei ollut tilastollisesti merkitsevä. Kaksi lehmää kontrolliryhmästä sairastui poikimisen jälkeen hypokalsemiaan ja vaati eläinlääkärin hoitoa.

Lisensiaattityössä käsitellään kuitupitoisen rehun vaikutusta porsimisen aikaan emakon aineenvaihduntaan, ummetukseen, nestetasapainoon ja alttiuteen sairastua PPDS:ään (post partum dysgalactia syndrome). Lisensiaattityö käsittää kirjallisuuskatsauksen ja kahdella kaupallisella rehulla suoritetun ruokintakokeen. Ruokintatutkimus suoritettiin 81 emakolla, joista IMETYS-ryhmän emakot (n=41) saivat imetysajan rehua 3,2 kg päivässä (kuitupitoisuus 3,8%) ja KUITU-ryhmän emakot (n=40) saivat kuitupitoista rehua 3,8 kg päivässä (kuitupitoisuus 7%). Rehut sisälsivät yhtä paljon energiaa ja niitä syötettiin noin neljän viikon ajan ennen porsimista ja kolme päivää porsimisen jälkeen, jolloin KUITU-ryhmän rehu vaihdettiin imetysajan rehuun. 41 emakosta otettiin verinäyte noin 85. tiineyspäivänä. Kaikista tutkimukseen osallistuneista emakoista otettiin verinäytteet päivittäin viisi päivää ennen porsimista ja viisi päivää porsimisen jälkeen. Emakoista otettiin päivittäin aamulla kaksi verinäytettä, toinen tunti ennen ruokintaa ja toinen tunti ruokinnan jälkeen. Verinäytteistä tutkittiin elimistön rasva-aineenvaihdunnasta kertovien vapaiden rasvahappojen (NEFA, non-esterified fatty acids) pitoisuus, valkuaisaineiden aineenvaihdunnasta kertova ureapitoisuus ja ravinnosta saadun energian soluunottoa lisäävän anabolisen hormonin, insuliinin, pitoisuus. Jokaisen emakon ulosteen koostumus arvioitiin päivittäin kuusiasteisen asteikon mukaan: 0= ei ulostetta; 1= uloste kuivaa, kovia papanoita; 2= kuivan ja normaalin ulosteen välimuoto; 3= normaali uloste, pehmeitä, kiinteä ulostepalloja; 4= normaalin ja märän ulosteen välimuoto, löysiä ulostepalloja; 5=hyvin märkä uloste, nestemäistä, ei säilytä pallomaista muotoa. Porsimisen aikaisen ummetuksen vakavuus määriteltiin ummetuksen keston perusteella kolmeen luokkaan: 2 vrk = lievä; 3-4 vrk = vakava; 5 vrk tai enemmän = erittäin vakava. 60 emakon päivittäinen vedenkulutus mitattiin ryhminä 8 vedenkulutusta mittaavan laskurin avulla. Laskurien lukemat luettiin päivittäin ja lukemat jaettiin ryhmän eläinten lukumäärän mukaan, jolloin pystyttiin arvioimaan emakkokohtainen päivittäinen vedenkulutus. Tutkimuksessa todettiin molempien ruokintaryhmien emakoiden muuttuvan porsimisen aikaan katabolisiksi ja käyttävän energialähteenään elimistön rasvakudoksia. Ulosteen koostumuksessa havaittiin merkittäviä muutoksia tarkkailujaksona sekä ruokintaryhmän sisällä että välillä. Ulosteen koostumus muuttui porsimisen jälkeen kuivemmaksi ja palautui päivien kuluessa kohti normaalia koostumusta. Koko arviointijakson ajan IMETYS-ryhmän uloste oli kuivempaa keskiarvon ollessa 1,27 ± 1,1. KUITU-ryhmän ulosteen koostumuksen numeerinen keskiarvo oli 2,17 ± 1,3 (P < 0,001). IMETYS-ryhmässä 19% emakoista kärsi vakavasta ummetuksesta, KUITU-ryhmässä vain 5%. KUITU-ryhmän emakoiden keskimääräinen vedenkulutus oli 29,8 ± 4,9 l/vrk ja IMETYS-ryhmän 20,2 ± 3,3 l/vrk (P < 0,05). Kuitupitoisen rehun todettiin parantavan suoliston toimintaa ja ehkäisevän ummetusta ja alentavan siten PPDS:n riskiä. Lisäksi kuitupitoinen rehu lisäsi vedenkulutusta, mikä voi lisätä maidontuotantoa. Emakon aineenvaihdunnan ollessa porsimisen aikaan joka tapauksessa katabolinen tarvetta PPDS:n riskiä kasvattavaan voimakkaaseen ruokintaan ennen porsimista ei ole.

Lisensiaatin lopputyön aiheena on rehun viljavalinnan ja raekoon vaikutus mahahaavaumien ja eräiden muiden mahasuolikanavamuutosten esiintymiseen vieroitetuilla porsailla. Työ koostuu kirjallisuuskatsauksesta sekä kokeellisesta tutkimusosasta. Sian mahahaavauma on erittäin monisyinen sairaus, jonka ennalta tunnettuja riskitekijöitä ovat erityisesti rehun rakeistus sekä rehun pieni partikkelikoko. Paastottaminen, mutta toisaalta myös rajoittamaton ruokinta ovat myös aiempien tutkimusten perusteella lisänneet mahahaavaumien riskiä. Vehnäpohjaista rehua on myös pidetty ulseratiivisempana kuin esimerkiksi ohra- tai kaurapohjaista rehua. Mahahaavauman kehittymisessä keskeistä on mahalaukun proksimaalisen ruokatorviosan ja mahalaukun distaaliosan välillä normaalisti vallitsevan pH-eron tasoittuminen. Pienen raekoon on arvioitu lisäävän mahansisällön juoksevuutta, jolloin sisältö sekoittuu ja pH-erot tasoittuvat. Mahalaukun ruokatorviosassa ei ole limaa sekä bikabonaatteja tuottavia rauhasia, kuten distaaliosassa, mikä tekee siitä alttiin happamalle mahansisällölle. Vaurioituneessa mahalaukun ruokatorviosassa nähdään eriasteisia epiteelimuutoksia, ja taudin edetessä varsinaisia mahahaavaumia. Haavaumat ulottuvat yleensä limakalvonalaiseen kerrokseen, mutta mikäli leesio ylettää seroosakerrokseen saakka, voi sialle kehittyä mahdollisesti kuolemaan johtava peritoniitti. Mahahaavauma voi arpeutuessaan ahtauttaa ruokatorven aukon. Rehun viljana usein käytettyä vehnää on tässä kokeessa korvattu kauralla. Kokeessa käytettiin sekä pienirakeista (2,5 mm) että suurirakeista (4,0 mm) rehua molemmilla viljavalinnoilla. Näin saatiin aikaan neljä eri ruokintaryhmää: Pienirakeinen vehnä (Ryhmä 1), suurirakeinen vehnä (Ryhmä 2), pienirakeinen kaura (Ryhmä 3) sekä suurirakeinen kaura (ryhmä 4). Tutkimuksessa oli mukana 128 porsasta vieroituksesta 25 päivän ajan. Porsaat arvottiin kahden porsaan karsinoihin. 64 porsasta lopetettiin jatkotutkimuksia varten. Näiden porsaiden mahalaukut arvioitiin sekä makroskooppisesti että mikroskooppisesti ulseraation ja muiden muutosten, kuten striktuuroiden varalta. Mahalaukkujen ruokatorvi- ja distaaliosan pH-arvot mitattiin ja mahansisältö arvioitiin. Kaikkien porsaiden hemoglobiiniarvot mitattiin kokeen puolivälissä ja lopussa. Ripulia ja muita sairauksia seurattiin karsinoittain normaalien hoitotoimenpiteiden yhteydessä. Kaikilta porsailta otettiin sontanäytteet Brakyspira sp.- infektioiden varalta sekä kahdeksalta ripuliporsaalta lisäksi Lawsonia- infektion varalta. Lopetettujen porsaiden sontanäytteet tutkittiin myös piilevän veren varalta humaanilääketieteessä käytössä olevalla Hemoccult®- pikatestillä. Porsaiden päiväkasvua seurattiin punnitsemalla porsaat neljästi kokeen aikana. Aineistossamme mahahaavaumia esiintyi 39,1 %:lla kaikista tutkituista porsaista; Vähiten ryhmän 2 (18,8 %), ja eniten ryhmän 3 (56,3 %) porsailla. Pienen raekoon todettiin aiheuttavan enemmän ja vakavampia mahahaavaumamuutoksia. Sen sijaan viljavalinnalla ei tässä kokeessa ollut vaikutusta porsaiden mahaterveyteen. Mahalaukun distaali- ja proksimaaliosan välillä vallitseva pH-ero oli mahahaavaisilla porsailla pienempi kuin terveillä. Myös ruokatorven aukon pH oli mahahaavaumista kärsineillä porsailla matalampi kuin terveillä. Päiväkasvu oli parempaa terveillä porsailla kuin mahahaavaisilla. Sen sijaan eroja päiväkasvuissa ei raekoosta tai viljavalinnasta riippuen ollut. Hemoccult®-testi ei osoittautunut soveliaaksi sikojen mahahaavaumien aiheuttamien verenvuotojen osoittamiseen. Lawsonia-positiivisia ei näytteissä todettu, eikä myöskään patogeenisia Brakyspira- kantoja. Tutkimuksemme perusteella rakeistetun porsasrehun raekoko tulisi olla iso, koska mahahaavaumien esiintyminen oli selvästi vähäisempää isorakeisella kuin pienirakeisella rehulla ruokittaessa. Lisäksi, mahahaavaumien todettiin kytkeytyvän alhaisempaan päiväkasvuun. Tutkimusdata antoi myös vahvat viitteet imetysajan riskitekijöiden olemassaoloon; mahahaavaumaiset porsaat olivat jo vieroitusvaiheessa pienikokoisempia, ja olivat useammin ensikon kuin vanhemman emakon jälkeläisiä. Tutkimuksemme näytti, että jatkossa sikojen mahahaavaumataudin tutkimusten painopistettä lihasikaikäisistä eläimistä tulisi siirtää imetysajan riskitekijöiden tutkimukseen.

Reisiluun pään poisto on ortopedinen leikkaus, jota käytetään erilaisten lonkkanivelsairauksien hoidossa. Yleisimpiä lonkkanivelen sairauksia ovat lonkkaniveldysplasia, lonkkaluksaatio, reisiluun pään avaskulaarinen nekroosi eli Legg-Perthes ja lonkkanivelen alueen murtumat. Reisiluun pään poistoleikkaus on verrattuna muihin lonkkasairauksien kirurgisiin hoitomenetelmiin kustannuksiltaan edullinen ja indikaatioiltaan monipuolisin. Muita kirurgisia hoitomuotoja ovat esimerkiksi lonkan tekonivelleikkaus, lantio-osteotomia tai häpyluuliitoksen lämpöluudutus. Reisiluun pään poistoa on pidetty viimeisenä hoitovaihtoehtona sen epävarman ennusteen takia. Pidemmän aikavälin ennusteita käsitteleviä tutkimuksia lonkkasairauksien kirurgisista hoitomenetelmistä on julkaistu vähän, ja niistäkin monet ovat pääosin omistajakyselyihin perustuvia. Tutkimuksen tavoitteena oli saada tietoa toipumisesta reisiluun pään poistoleikkauksen jälkeen ja koirien elämänlaatuun vaikuttavista asioista pidemmällä aikavälillä leikkauksen jälkeen. Hypoteesina oli, että koirat toipuvat reisiluun pään poistoleikkauksesta hyvin, ja niiden ennuste on pitkälläkin aikavälillä erittäin hyvä tai hyvä. Aineistona oli 10 koiraa, joille oli tehty reisiluun pään poistoleikkaus Yliopistollisessa eläinsairaalassa 11-57 kuukautta aiemmin. Koirista kuusi oli eri rotuisia ja neljä sekarotuisia. Koirat olivat painoltaan 4,2 – 24,8 kiloa. Koirat kävivät tutkimuskäynnillä Yliopistollisessa eläinsairaalassa, ja omistajat täyttivät kyselykaavakkeen. Tutkimuskäynnillä koirat kävivät tutkittavina eläinlääkärillä ja fysioterapeutilla. Eläinlääkärin tutkimuksessa tutkituista koirista 50 % ontui ja 70 %:lla leikattu jalka oli lyhyempi verrattuna toiseen takajalkaan. Fysioterapeutin tutkimuksessa 60 % koirista varasi enemmän painoa leikkaamattomalle takajalalle. 80 % koirista havaittiin heikentynyt lihaksisto ja pienentynyt liikerata leikatussa takajalassa. Omistajakyselyssä olleen kipukyselyn mukaan 40 % tutkituista koirista kärsii mahdollisesta kroonisesta kivusta. Koirat olivat palanneet normaaliin liikuntaan keskimäärin 3,3 kuukauden kuluttua leikkauksesta. Tutkittujen koirien omistajista 60 % piti hoitotulosta erinomaisena ja 40 % hyvänä. 90 % omistajista hoidattaisi koiransa samalla tavalla vastaavassa tilanteessa. Tämän tutkimuksen tulokset vertautuvat hyvin aiemmin tehtyihin tutkimuksiin ja vastaavat hypoteesia. Tuloksista ei voida kuitenkaan tehdä tilastollisia päätelmiä aineiston vähäisyyden vuoksi. Tulokset antavat kuitenkin yleiskäsityksen reisiluun pään poistoleikkauksen ennusteesta pidemmällä aikavälillä. Omistajatyytyväisyys on aiemmissakin tutkimuksissa ollut korkealla tasolla. Tässä tutkimuksessa olleet koirat olivat palanneet normaaliin liikuntaan leikkauksen jälkeen hieman nopeammin kuin keskimäärin aiemmissa tutkimuksissa. Reisiluun pään poistoleikkauksen jälkeisestä kroonisesta kivusta ei ole aiempia julkaisuja koirilla. Krooninen kipu on selkeästi koiran elämänlaatuun vaikuttava tekijä. Kroonista kipua olisi tärkeää tutkia enemmän kirurgisten hoitomuotojen ennustetta tutkittaessa. Reisiluun pään poistoleikkauksen ennusteeseen saattaa vaikuttaa potilasvalinta, siten että on leikattu vain sellaisia potilaita, joille muut kirurgiset hoitovaihtoehdot eivät ole enää mahdollisia.

Reniini-angiotensiinijärjestelmä (RAA-järjestelmä) on keskeinen verenkierron ja nestetasapainon ylläpitäjä sekä verisuonten ja sydämen rakenteen säätelijä. Alun perin RAA-järjestelmää pidettiin vain systeemisenä endokriinisena järjestelmänä, joka säätelee verenpainetta ja aldosteronin eritystä, mutta nykyään tiedetään, että angiotensiini II:ta (ang II) syntyy myös paikallisesti kudoksissa, ja että ang II osallistuu myös solujen proliferaatioon, hypertrofiaan ja tulehdusreaktioiden säätelyyn. Kudosten paikallinen RAA-järjestelmä aktivoituu patofysiologisissa tilanteissa ja näin syntynyt ang II näyttäisi olevan muuttuneen kudoksen toiminnan ja morfologian takana. Sydäninfarktin jälkeinen haitallisen sydämen uudelleen muovautumisen ehkäisy on yksi tärkeimpiä kohteita sydäninfarktin jälkihoidossa ja vajaatoiminnan kehittymisen ehkäisemisessä. Lääkehoito RAA-järjestelmää estävillä lääkkeillä on vakiintunut hoitokäytäntö, jolla pyritään vaikuttamaan remodelling-prosessiin ja parantamaan sydäninfarktin jälkeistä ennustetta. Diabetekseen liittyy suurempi sydäninfarktin ja sydämen vajaatoiminnan riski. Lisäksi ennuste sydäninfarktin jälkeen diabeetikoilla on ei-diabeetikkoja heikompi. Tähän vaikuttavat syyt tunnetaan kuitenkin puutteellisesti. Hypoteesina tutkimuksessa oli, että RAA-järjestelmän esto suojaa sydäntä sydäninfarktin jälkeen estämällä apoptoottista solukatoa sekä haitallista sydänlihaksen paksuuntumista ja näin estää vajaatoiminnan kehittymistä. Tavoitteena oli selvittää RAA-järjestelmän roolia apoptoosin aktivaatiossa sydäninfarktin jälkeen spontaanisti diabeettisilla Goto-Kakizaki – rotilla. Sydäninfarkti aiheutettiin ligatoimalla vasen sepelvaltimo ja rotat saivat kolmen kuukauden ajan rehussa sekoitettuna angiotensiinireseptorisalpaaja losartaania (n=9) tai rehua ilman losartaania (n=10). Kontrolleina käytettiin sham-leikattuja GK-rottia (n=11) ja Wistar-rottia (n=10). Kokeen lopussa sydämet punnittiin ja määritettiin apoptoottisten sydänlihassolujen määrä, plasman reniiniaktiviteetti ja aldosteronipitoisuus sekä ACE:n ja AT1 – reseptorien määrä ja mRNA tasot sydämessä. Losartaanihoito esti tehokkaasti infarktin jälkeen kehittyvää sydänlihaksen paksuuntumista. Apoptoottinen sydänlihaskato kiihtyi sekä infarktin reuna-alueilla ja infarktilta säästyneessä sydämen osassa. RAA-järjestelmän esto losartaanilla vaikutti suotuisasti apoptoosia vähentäen koko sydämessä. Tulokset viittaavat siihen, että RAA-järjestelmä osallistuu apoptoosiin säätelyyn ja aktivaatioon diabeettisessä sydämessä infarktin jälkeen. Tässä tutkimuksessa osoitimme ACE:n ja AT1-reseptorin geeniekspression lisääntyvän sekä mRNA- että proteiinitasolla diabeettisessä sydämessä infarktin jälkeen. Sekä ACE:n että AT1-reseptorin ekspressio lisääntyi voimakkaasti etenkin infarktin reuna-alueilla ja vastaavalla alueella oli havaittavissa myös apoptoosin kiihtymistä. Autoradiografiatulokset osoittavat, että AT1 reseptorisalpaaja losartaani sitoutuu tehokkaasti sydämen AT1-reseptoreihin estäen siten ang II haitallisia vaikutuksia sydämessä. RAA-järjestelmän esto angiotensiinireseptorisalpaaja losartaanilla estää tehokkaasti sydämessä kehittyviä haitallisia rakenteellisia muutoksia sydäninfarktin jälkeen. Tutkimuksessamme saadut tulokset puoltavat angiotensiinireseptorisalpaajan käyttöä pyrittäessä estämään iskeemisen sydänlihasvaurion jälkeistä sydämen vajaatoiminnan kehittymistä tyypin 2 diabeetikoilla.

Tämän lisensiaatin tutkielman kirjallisuuskatsaus käsittelee hevosen paksusuolen asennonmuutoksia. Tutkimusosa on retrospektiivinen tutkimus hevosen paksusuolen oikeanpuoleisesta asennonmuutoksesta. Hypoteesinä oli, että Suomessa paksusuolen oikeanpuoleinen asennonmuutos joudutaan hoitamaan useammin kirurgisesti kuin muualla maailmassa. Tutkimuksen tavoitteena oli myös selvittää leikkaushoidon tarpeeseen viittaavia tekijöitä, selviämisprosentteja ja mahdollisia vuodenaikaisvaihteluja esiintyvyydessä. Tutkimusaineisto kerättiin Helsingin yliopistollisen hevossairaalan potilastietojärjestelmän avulla. Kaikki paksusuolen oikeanpuoleisen asennonmuutoksen vuosina 2008-2013 sairastaneet potilaat sisällytettiin tutkimukseen. Potilaista saadut tiedot koottiin Open Office Databasen tutkimuslomakkeelle ja analysoitiin SPSS:n avulla. Tutkimusotanta koostui yhteensä viidestäkymmenestä kahdeksasta hevosesta, joista 30,8% hoidettiin konservatiivisesti ja 69,2% kirurgisesti. Potilaista 63% sairastui syys- ja tammikuun välisenä aikana. Vetosuhde hiekan havaitsemiselle syksyllä verrattuna kevääseen oli 18 (khiin neliö10,3, p=0,0014) Kirurgisesti hoidetuista potilaista 83,3% kotiutettiin. Konservatiivisesti hoidetuilla vastaava luku oli 81,2%. Tässä tutkimusotannassa suurempi osuus hevosista päädyttiin hoitamaan kirurgisesti verrattuna aiempiin julkaisuihin aiheesta. Paksusuolen oikeanpuoleista asennonmuutosta esiintyi eniten syksyllä. Vetosuhde (odds-ratio) hiekan esiintymiselle paksusuolen oikeanpuoleista asennonmuutosta sairastavilla hevosilla oli huomattavasti korkeampi syksyllä kuin keväällä. Tämä ei vielä todista hiekan olevan altistava tekijä paksusuolen oikeanpuoleiselle asennonmuutokselle, mutta se antaa viitettä mahdollisesta korrelaatiosta. Tämä ongelmakenttä vaatii jatkotutkimuksia.

Rhodococcus equi –bakteeria on todettu esiintyvän maaperässä yleisesti hevostiloilla. Uusissa tutkimuksissa on kuitenkin todettu virulenttien kantojen olevan yleisempiä tiloilla, joilla on esiintynyt R. equi –infektioita. Tyypillisesti R. equi –bakteeri aiheuttaa varsoille vakavan paiseisen hengitystietulehduksen. Kliiniset infektiot puhkeavat noin kahden kuukauden iässä ja sairaat varsat erittävät virulenttia R. equita runsaasti ulosteessaan. Aiemmin varsan on epäilty saavan infektion maternaalisten vasta-aineiden vähentyessä, mutta myöhempien tutkimusten mukaan tartunta saattaa tapahtua jo aivan ensimmäisinä elinviikkoina. Hyväkään vasta-ainetaso ei välttämättä suojaa taudilta. Infektion alussa tyypilliset oireet ovat kuume, takypnea ja takykardia. Taudin varhaisvaiheessa diagnoosiin päästään nykytietämyksen mukaan varmimmin henkitorven alaosasta otetun aspiraationäytteen bakteeriviljelyllä. Pitkälle kehittyneessä infektiossa ja hoidon seurannassa myös tulehdusarvojen määrittäminen verestä ja keuhkojen röntgenkuvaus ovat toimivia keinoja. Ennaltaehkäisyssä tehokkaimmaksi menetelmäksi on todettu hyperimmuuniplasman antaminen varsoille. Suoritetussa pilottitutkimuksessa selvitettiin varsalla saavutettavaa vasta-ainesuojaa, kun itse valmistettu hyperimmuuniplasma annosteltiin varsoille suoraan mahalaukkuun nenämahaletkulla. Tutkituista yhdestätoista varsasta todettiin viidellä olevan hyvä vasta-ainetaso ja vain yhdellä vasta-ainetaso oli selvästi muita alhaisempi.

Näiden syventävien opintojen alkusysäyksenä toimi kesällä 1992 amerikancockerspanielipennuilla ensimmäisten rokotusten jälkeen havaitut selittämättömät kouristukset. Myöhemmin pinseriharrastajien taholta otettiin yhteyttä pinsereillä yleisenä esiintyvien rokotuskomplikaatioiden vuoksi. Tämän työn tavoitteena oli selvittää amerikancockerspanielien ja pinsereiden rokotuskomplikaatioiden syitä, sekä tehdä yhteenveto Eläinlääkintä- ja elintarvikelaitokseen tehdyistä rokotusreaktioilmoituksista.

Koirien käytösongelmat ovat voimakkaan tieteellisen kiinnostuksen kohteena ja esimerkiksi koirien aggressiivinen käyttäytyminen saa laajaa huomiota myös mediassa. Tämä lisensiaatin työ sisältää kirjallisuuskatsauksen koirien käyttäytymisestä sekä kokeellisen osan, jossa kartoitettiin suomalaisen rottweilerin käyttäytymistä. Tutkimushypoteesina oli aggressiivisen, puolustavan ja pelokkaan käyttäytymisen liittyminen toisiinsa sekä taustatekijöiden, kuten sosiaalistamisen vaikutus aggressiivisuuteen. Aineisto (514 koiraa) kerättiin omistajille suunnatulla kyselyllä ja analysoitiin pääkomponenttianalyysillä, jonka perusteella muodostui 13 käyttäytymispiirrettä. Käyttäytymispiirteet jakautuivat kuudeksi aggressiotyypiksi, joista yksi oli koiriin kohdistuvaa ja viisi ihmisiin kohdistuvaa. Viisi käyttäytymispiirrettä liittyi pelokkuuteen tai stressiin. Lisäksi omiksi käyttäytymispiirteiksi erottuivat kiihtyminen ja huomionhakukäytös, jotka eivät olleet voimakkaasti yhteydessä muihin käyttäytymispiirteisiin. Vastaajista 43 % koki koiran käyttäytymisen ongelmalliseksi. Rottweilereiden käytösongelmat ilmenivät suurelta osin toisia koiria ohittaessa (53 % koirista, joilla raportoitiin ongelmia) aggressiivisena tai yli-innokkaana käyttäytymisenä. Aggressiivisuutta ja pelokkuutta esiintyi aineistossa vähän. Kaikissa aggressiivisuuteen tai pelokkuuteen liittyvissä käyttäytymisissä suurin osa koirista oli välinpitämättömiä tai osoitti vain lieviä merkkejä pelosta tai aggressiivisuudesta. Voimakkainta aggressio oli koiriin kohdistuvassa pelkoaggressiivisuudessa (keskiarvo (ka) 1,9 ± keskihajonta (SD) 1,8,) ja terävyydessä (ka 1,6 ± SD 1,6), jotka olivat ainoat käyttäytymiskomponentit, joissa esiintyi aggressiivisuuden vakavinta muotoa (koira puree tai näykkää). Aggressio ihmisten kohtaamistilanteissa oli yhteydessä mm. koiriin kohdistuvaan pelkoaggressioon (rs = 0,39, p < 0,01), aggressioon käsiteltäessä (rs = 0,33, p < 0,01) sekä sosiaaliseen aggressioon (rs = 0,35, p < 0,01). Usein sosiaalistetut koirat olivat vähemmän pelkoaggressiivisia toisia koiria kohtaan (ka 0,8 ± SD 0,7) ja käsittelyaggressiivisia (ka 0,6 ± SD 0,6) kuin harvemmin sosiaalistetut (koiriin kohdistuva pelkoaggressio ka 1,1 ± SD 0,8, p = 0,01) (käsittelyaggressio ka 0,8 ± SD 0,7, p < 0,01). Kiihtymiskäyttäytymistä ilmeni suurella osalla aineiston koirista (40 %) melko voimakkaasti, käytös ei ollut yhteydessä aggressiiviseen tai pelokkaaseen käytökseen. Kiihtyneisyyttä ilmeni enemmän harrastuskoirilla (ka 1,5 ± SD 0,4) kuin koirilla, jotka eivät harrasta (ka 1,4 ± SD 0,4, p = 0,04), mikä saattaa liittyä työskentelyintoon. Tulosten johtopäätöksenä rottweilereiden aggressiivinen käyttäytyminen vaikuttaa olevan voimakkaasti kytköksissä pelkoon tai levottomuuteen sekä rodun puolustavaan käyttäytymiseen. Kohtaamistilanteissa ilmenevän aggressiivisuuden yhteys useisiin pelkoon ja aggressiivisuuteen liittyviin käyttäytymispiirteisiin saattaa olla yhteydessä käyttäytymisen liittymisestä koiran yleiseen epävarmuuteen. Sosiaalistamistiheys ja harrastuneisuus voivat vaikuttaa useisiin käytöspiirteisiin.

Ruoka-aineallergian esiintymistä koirilla Suomessa ei ole juurikaan tutkittu. Sairauden luotettava diagnostisointi on vaikeaa ja osa todellisista ruoka-aineallergioista jää tunnistamatta. Toisaalta taas diagnoosi saatetaan asettaa riittämättömin perustein. Tämän työn tarkoituksena oli selvittää yleisimmät ruokaperäiset allergeenit, tutkia kaupallisen hypoallergeenisen ruuan käyttökelpoisuutta ruoka-aineallergian diagnostisoimisessa sekä selvittää korrelaatiota seerumin vasta-ainetasojen ja eliminaatio-provokaatiotestin välillä epäiltäessä ruoka-aineallergiaa koiralla. Näiden syventävien opintojen tutkimusosassa tutkittiin 32 ruoka-aineallergiseksi epäiltyä koiraa. Kaikki koirat testattiin ELISA-menetelmällä. Tällä pyrittiin seulomaan joukosta todennäköisimmin ruoka-aineallergiaa sairastavat koirat. Varsinaiseen ruokintakokeeseen valitut koirat siirrettiin syömään Walthamin Selected Protein- kuivamuonaa ja myöhemmin ne altistettiin eri ruoka-aineille. Lopuksi vertailtiin ELISA-testin ja varsinaisen ruokintakokeen antamien tulosten välistä korrelaatiota. Tutkimuksessa ELISA:n ja kliinisten ruokintakokeiden välinen vastaavuus oli kliinikon tarpeita ajatellen riittämätön. Tulosten perusteella päädyttiin siihen, että ainoa täysin luotettava tapa diagnostisoida koiran ruoka-ainellergia on suorittaa eliminaatio-provokaatio-ruokinta. Käytännössä tämä on erittäin työläs menetelmä ja vaatii erittäin hyvää yhteistyötä koiran omistajan ja eläinlääkärin välillä.