Browsing by Title

Tämä työ on tehty osana ELL Minna Rinkisen tutkimusta koiran suoliston puolustusjärjestelmästä ja eri muuttujien vaikutuksesta siihen. Tutkimusosuus suoritettiin vuosien 1998 ja 1999 aikana. Tutkimuksen tarkoituksena oli kehittää sandwich-ELISA- tutkimusmenetelmä, jolla voitaisiin määrittää seerumin ja suolistotähystimen harjan avulla otetun pohjukaissuolen limakalvonäytteen immunoglobuliini A:n määrää. Syljen ja suolen limakalvonäytteiden IgA-määrät suhteutettiin kokonaisproteiinimäärään ja pyrittiin selvittämään, onko seerumin, syljen ja suolen IgA:n määrien välillä yhteyttä. Suoliston puolustus on monimutkainen ja monesta eri osatekijästä rakennettu. Limakalvoeritteiden tärkein vasta- aine on IgA. Suurin osa koiran IgA:sta on sekretorista IgA:ta, jota tuotetaan lähinnä ohutsuolen limakalvon imusolmukkeissa. Sekretorinen osa liitetään IgA-molekyyliin, ja eritetään suolen limakalvon läpi suolionteloon. Sekretorista IgA:ta (sIgA:ta) erittyy myös kyynelnesteeseen, sylkeen, maitoon ja sukupuolieritteisiin. Sekretorisen IgA:n tärkeimmät tehtävät ovat toimia ensivaiheen limakalvopuolustuksena suolessa, sitoen itseensä bakteereitä, makromolekyylejä ja muita antigeenejä, ja toimia anti- inflammatorisesti, säädellen muiden immunoglobuliinien toimintaa. Rakenteestaan johtuen sIgA kestää hyvin suolessa olevien proteolyyttisten entsyymien hyökkäykset ja on pitkäikäisempi kun muut vasta-aineet. Ihmisellä IgA-puutos yhdistetään usein heikentyneeseen vastustuskykyyn. Nämä ihmiset sairastuvat herkemmin ohutsuolen bakteeriylikasvuun ja ohutsuolitulehduksiin. Ihmisellä selektiivinen IgA-puutos on tavallisin immunologinen vajavuus. Koirilla epäillään vastaavaa immuunivajetta, mutta selvää todistetta tähän ei ole. Tutkimuksissa on todettu, että ohutsuolen bakteeriylikasvu on yleisempää sIgA-puutoksen yhteydessä myös koiralla. Tutkimuksessamme 20:lle terveelle koiralle suoritettiin suolistotähystys, jonka yhteydessä näytteenottoharjalla otettiin pohjukaissuolen limakalvosta harjanäytteitä. Kaikista koirista otettiin seeruminäytteet ja 12:sta koirasta otettiin sylkinäytteitä. Näytteet analysoitiin kaksoissandwich ELISA-tutkimuksen avulla. Merkittävä negatiivinen korrelaatio todettiin suolen IgA-kokonaisproteiinisuhteen ja seerumin IgA-määrän välissä. Seerumin IgA-määrä ei näin ollen ole pätevä mittari suolen sIgA-määrästä. Syljen IgA-kokonaisproteiinisuhde ei korreloinut suolinäytteistä saadun vastaavan suhteen kanssa. Syljenkään IgA-määrää ei näin ollen voida käyttää suolen sIgA-määrän mittarina. Tutkimuksemme osoittaa, että menetelmämme on toistettavissa ja yhdistettävissä tavanomaiseen suolistotähystykseen. Menetelmämme on tarkka, noninvasiivinen ja helposti uusittavissa oleva menetelmä sIgA:n mittaamiseen.

Euroopan unionin alueella kasvatetaan noin 180 miljoonaa lihakania vuosittain. Tuotantokanien pitoa ja hyvinvointia ohjaava EU- ja kansallinen lainsäädäntö kuitenkin puuttuvat. Kotimainen tuotanto on pientä suhteessa muualla Euroopassa tapahtuvaan tuotantoon, mutta kyseessä on kenties yleistyvä tuotantomuoto. Tämä lisensiaatintutkielma on tehty Maatilatalouden kehittämisrahaston (MAKERA) rahoittamassa Kaniinien hyvinvointi Suomessa -hankkeessa (2019–2022), jonka tavoitteena on kartoittaa kotimaista kaninlihantuotantoa. Lisensiaatintyö selvittää, kuinka Suomessa tuotetaan kaninlihaa ja mitä hyvinvointia edistäviä ja vaarantavia tekijöitä kaninlihan tuotantoon liittyy. Lisäksi tavoitteena on pohtia kanien hyvinvoinnin arviointiin soveltuvia menetelmiä sekä tuottajien käsityksiä kanin hyvinvointivaatimuksista, tuotantomuodosta ja sen tulevaisuudesta. Lisensiaatintyön hypoteesin mukaan tuottajien hyvinvointikäsitykset eivät eroa tutkimustiedon mukaisista kanien hyvinvointitarpeista. Selvitys toteutettiin tilavierailuina ja haastatteluina marraskuun 2020 ja kesäkuun 2021 välisenä aikana. Suomessa kaninlihaa kaupallisesti tuottaa arviolta hieman yli kymmen tilaa. Selvitykseen osallistui yhdeksän kaninkasvattajaa, joista seitsemän kasvatti lihaa myyntiin ja loput olivat omatarvekasvattajia. Tilojen yhteenlaskettu vuosittainen tuotantomäärä oli noin 1840 lihakania eli arviolta 2950 kilogrammaa kaninlihaa. Koronapandemia vaikutti tutkimusajankohtana kaninlihan kysyntään. Myyntiin tulee lisäksi sivutuotteita kuten taljoja sekä kuivattuja tassuja ja häntiä. Suomessa kaninlihankasvatus on sivueläinkeino. Liha myydään suoraan tiloilta tai lähialueen ravintoloihin ja kauppoihin. Pito-olosuhteet ja rakenneratkaisut ovat vaihtelevia. Ruokinta perustuu kuivaheinään ja muuhun korsirehuun, joita täydennetään pienellä määrällä väkirehua. Kaneille tarjotaan paljon tilaa, virikkeitä ja runsas kuivitus. Sairaudet ovat vähäisiä ja eläimiä joudutaan lopettamaan erittäin vähän. Teurastus ja lihan käsittely tapahtuvat pääasiassa tilallisen toimesta tilan elintarvikehuoneistossa. Lopetusmenetelmänä on tainnutusjousi ja verenlasku. Selvityksen hypoteesin mukaisesti kasvattajat tuntevat hyvin kanien hyvinvointivaatimukset ja lajityypilliset ominaisuudet. Tuottajat suhtautuvat tuotannon tulevaisuuteen toiveikkaina, mutta odottavat lainsäädännön valmistumista. Kaninlihantuotannossa tärkeimmät hyvinvointitekijät ovat tilan ja resurssien, kuten ruuan, juoman, virikkeiden, lepo- ja piilopaikkojen, riittävyys. Virikkeinen ympäristö ylläpitää kanin aktiivisuutta ja hyvinvointia sekä vähentää yhteenottoja. Ryhmäkasvatus on suositeltavaa nuorille lihakaneilla. Aikuisillakin tulisi olla vähintään näkö- ja hajuyhteys lajitovereihin. Kani on herkkä stressille, olosuhdemuutoksille ja sairauksille, joten tuotannon riskitekijöitä ovat tilan ja resurssien puutteen lisäksi epäsopivat pito-olosuhteet, likaisuus ja suuri tautipaine. Tutkimus selvitti eläinten hoitoa, pitopaikkoja ja omistajien käsityksiä, mutta eläinten hyvinvoinnin objektiivista arviointia varten tarvitaan lisää tutkimusta ja Suomen olosuhteisiin sovellettavia mittareita. Selvityksessä testattu kaniinien hyvinvoinnin arviointimenetelmä Dalmau ym. (2020) ei sovellu käytettäväksi kotimaiseen tuotantoon, vaan se vaatii mukauttamista pienimuotoisempaan kaninlihankasvatukseen

Termi "septinen artriitti" tarkoittaa bakteerin aiheuttamaa nivelen vakavaa tulehdusta. Se on yleinen erityisesti sepsiksestä kärsivillä varsoilla. Septistä artriittia komplisoi usein osteomyeliitti eli luun tulehtuminen. Tutkielma koostuu kahdesta osasta. Kirjallisuuskatsauksessa keskitytään septisen artriitin patofysiologiaan, luokitteluun, kliinisiin oireisiin, diagnosointiin, differentiaalidiagnooseihin, hoitoon ja ennusteeseen aiempien tutkimustulosten pohjalta. Tutkimusosiossa kuvaillaan kahdeksan Yliopistollisessa hevossairaalassa hoidetun septisestä artriitista kärsineen varsan kinnernivelen röntgenologisia muutoksia. Tutkimuksessa myös seurataan viiden varsan kinnernivelten röntgenologisten muutosten kehittymistä varsan paranemisen jälkeen ja verrataan niitä osteokondroosin aiheuttamiin muutoksiin. Työ tehtiin, koska septisestä artriitista kärsineiden varsojen nivelmuutosten paranemisesta ei ole aiempia seurantatutkimuksia. Tutkimuksen varsoista 88 prosentilla oli röntgenologisia muutoksia talokruraalinivelessä telaluun lateraalitelassa. Muutokset olivat kooltaan vaihtelevia röntgenharvoja alueita. Septisen artriitin akuuttivaiheen jälkeen kahdelle varsalle kehittyi irtokappaleet kinnerniveliin. Toiselle näistä kehittyi myös erehdyttävästi osteokondroosin aiheuttamia muutoksia muistuttavat röntgenologiset muutokset septisten leesioiden kohdalle. Yhden varsan telaluun lateraalitelan laaja lyyttinen muutos parani täysin. Kahden varsan kohdalla päädyttiin eutanasiaan, toisella kinnernivelten pikkuluiden kokoonpainumisen takia, toisella septisiin niveliin kehittyneiden vakavien nivelrikkomuutosten takia. Tämän pienen otoksen perusteella voimme sanoa, että septisestä artriitista kärsineen varsan kinnernivelten röntgenologiset muutokset saattavat myöhemmin varsan elämässä muistuttaa osteokondroosin aiheuttamia röntgenologisia muutoksia. Toisaalta röntgenkuvassa havaitut septisen artriitin aiheuttamat luun laajatkin lyyttiset alueet voivat myös parantua täydellisesti.

Tämän tutkimuksen ensisijaisena tavoitteena oli selvittää serpulina-bakteerien esiintyvyys LSO 2000 -porsastuotantotiloilla. Tutkimus suoritettiin kesällä 1997 ja se jakaantui kahteen vaiheeseen: ensimmäisessä selvitettiin näytteenottomenetelmän luotettavuutta eri serpulina-lajien suhteen ja toisessa serpulina-bakteerien esiintyvyyttä. Ensimmäisessä vaiheessa neljällä tilalla otettiin 20 näytettä kolmena eri ajankohtana ja yhdellä tilalla neljänä eri ajankohtana. Tutkimuksen perusteella kaikkien muiden serpulinojen, paitsi dysenteriaa aiheuttavan Serpulina hyodysenteriae -bakteerin, toteamiseen 20 näytettä tilaa kohden riittää. Näytteet otettiin pumpulipuikolla peräsuolesta 7-12 viikon ikäisistä porsaista. Tutkimuksen toisessa vaiheessa tutkittiin 50 porsastuotantosikalaa eri puolella Etelä-Suomea. Tilaa kohden tutkittiin 20 välitysikäistä porsasta. Kuten LSO 2000 -luokan tiloilta saattoi odottaa, yhdeltäkään tilalta ei löytynyt S. hyodysenteriae -bakteeria, mutta muiden serpulinojen esiintyvyys oli oletettua runsaampaa. Spiroketaaliripulin aiheuttaja S. pilosicoli löytyi 14 (28 %) tilalta, S. intermedia 5 (10 %) tilalta sekä harmittomia serpulinoja (S. sp) 37 (7 4%) tilalta.

Tutkimus ja kirjallisuuskatsaus Staphylococcus aureus-bakteeri muodostaa enterotoksiineja, jotka aiheuttavat ruuansulatuskanavaan joutuessaan ruokamyrkytyksen oireet. Toksiini on lämpöstabiili ja kestää yleensä normaalit ruuanvalmistuslämpötilat. Enterotoksiinien määritysmenetelmien on oltava erittäin herkkiä, koska jo 100-200 ng toksiinia aiheuttaa oireita. Menetelmien olisi pystyttävä havaitsemaan n. 1 ng enterotoksiinia grammassa ruokaa. Tutkimuksessa käytettiin Oxoidin SET-RPLA-pikatestikittiä enterotoksiinituotannoltaan tunnettujen ja tuntemattomien kantojen testaamiseen.

Pinnallinen varpaankoukistajajänteen luksaatio on yleinen shetlanninlammaskoirilla esiintyvä sairaus, jota suomalaisesta shetlanninlammaskoirapopulaatiosta sairastaa noin 6 prosenttia. Pinnallisen varpaankoukistajan luksaatiossa jänteen sivusiteet repeävät ja jänne pääsee luksoitumaan telaurasta. Sairauden syntymisen syyt ovat vielä epäselvät, mutta matalan kantaluun telauran on ajateltu altistavan sairaudelle. Tyypillisiä oireita pinnallisen varpaankoukistajan luksaatiossa ovat ajoittainen ontuminen ja turvotus kantaluun jänteen alueella. Hoitona pinnallisen varpaankoukistajan luksaatioon on tyypillisesti jänteen uudelleen kiinnitys telauraan kirurgisesti. Aikaisemmassa tutkimuksessa shetlanninlammaskoirien kintereiden skyline-röntgenkuvista on saatu tilastollisesti merkittävä ero kantaluun telauran syvyydelle suhteessa telauran leveyteen sekä pinta-alaan sairaiden ja terveiden koirien välillä. Tässä tutkimuksessa selvitettiin voitaisiinko tietokonetomografiakuvausta käyttää jalostuksen apuna erottamaan sairaat koirat terveistä ja varmistuisiko tietokonetomografiakuvista sama tilastollisesti merkittävä ero kantaluun telauran syvyydessä. Tietokonetomografiakuvaus soveltuu erinomaisesti rakenteellisesti monimutkaisten kohteiden kuvaamiseen, sillä tietokonetomografiassa ei tapahdu samanlaista kohteiden summautumista kuin röntgenkuvauksessa. Lisäksi tietokonetomografian etuina ovat kolmiulotteiset kuvat sekä parempi kudoskontrasti kuin röntgenkuvauksessa. Kolmiulotteiset kuvat ja hyvä kudoskontrasti mahdollistavat tarkkojen mittausten suorittamisen. Haittapuolena tietokonetomografiakuvauksessa on kuitenkin sen kallis hinta. Tietokonetomografia perustuu potilaan läpäiseviin röntgensäteisiin, joiden tiheysmuutoksia erityiset detektorit mittaavat. Detektoririvejä voi olla joko yksi, jolloin puhutaan yksileike-tietokonetomografiasta, tai sitten monta, jolloin kyse on monileike-tietokonetomografiasta. Röntgensäteet saavat alkunsa röntgenputkesta. Tavanomaisin nykyään käytössä oleva tietokonetomografialaite on spiraalitietokonetomografialaite, jossa röntgenputkea pyöritetään potilaan ympärillä. Lopullinen tietokonetomografiakuva muodostetaan peräkkäisistä tai osittain päällekkäisistä kuvaleikkeistä. Kuvia pystytään käsittelemään jälkikäteen monella eri tapaa tietokoneohjelmilla ja myös muodostamaan kolmiulotteisia kuvia. Tämän tutkimuksen aineisto koostui 16 terveestä ja 8 sairaasta shetlanninlammaskoirasta, joiden kintereet oli kuvattu tietokonetomografialla. Kuvista mitattiin kantaluun telauran syvyys, leveys ja pinta-ala, telauran syvyyden suhde telauran leveyteen, telauran syvyyden suhde telauran pinta-alaan, kantaluun pituus, kantaluun kärjen viistous ja kantaluun viistous suhteessa neljänteen tarsaaliluuhun. Tilastollisesti merkittävä ero saatiin kantaluun syvyydelle (p=0,045) ja kantaluun kärjen viistoudelle (p=0,035). Muilla mittauksilla ei ollut tilastollisesti merkittävää eroa. Näyttäisi siltä, että terveillä koirilla on kantaluun telaura syvempi ja kantaluun kärki olisi kulmaltaan loivempi kuin sairailla koirilla. Kuitenkin molemmissa mittauksissa oli suurta vaihtelua ryhmien sisällä ja selkeää raja-arvoa ei pystytty asettamaan terveiden ja sairaiden koirien välille telauran syvyyden ja kantaluun kärjen viistouden suhteen. Varsinkin telauran syvyydessä sekä syvimmät että matalimmat telaurat löytyivät sairaiden koirien ryhmässä. Tämän tutkimuksen perusteella tietokonetomografiakuvaus ei sovellu jalostusseulonnan apuvälineeksi. On todennäköistä, että pinnallisen varpaankoukistajajänteen luksaation syntyyn vaikuttaa myös muut tekijät kuin kantaluun rakenne.

Bovine and pig carcass surface hygiene is monitored in Finnish slaughter houses by taking samples at the end of the slaughter line before carcass chilling. The sampling methods and frequency are determined by the law. There are two approved sampling methods; swabbing and the destructive method. Samples are examined for aerobic bacterial counts and for enterobacterial or Escherichia coli bacterial counts. The sampling results used in this study were from ten Finnish slaughter houses. In the experimental part of this study there were taken surface hygiene samples from ten pig carcasses and ten bovine carcasses with both sampling methods. The destructive method generally reveals more bacteria than the swabbing method. The main problems of the swabbing method are the great variation and poor repeatability of the results and the influence of the sample taker. However, the swabbing method makes it possible to examine a larger area than it is reasonable to examine with the destructive method without causing too much damage to the carcass. Because of the non-uniform distribution of faecal bacteria on the carcass surface the swabbing method often reveals more enterobacteria / E. coli compared to the destructive method. Average total aerobic bacterial recoveries with swabbing, expressed as a percentage of the recoveries achieved by excision, varied widely (1-100%) in different studies. The general level of the surface hygiene of bovine and pig carcasses in Finnish slaughter houses does not essentially differ from the general European level. The average aerobic bacterial count of the whole year (2002-2003) for pig carcasses in slaughter houses using swabbing method (n=3) was 3,04 log10 cfu/cm2 and for those using destructive method (n=4) 3,03 log10 cfu/cm2. The corresponding numbers for bovine carcasses in Finnish slaughter houses were 2,44 log10 cfu/cm2 (swabbing, n=3) and 3,40 log10 cfu/cm2 (destructive, n=4). The average counts of different slaughter houses are defined as "satisfactory" according to the limits in the European Union law, with the exception of two bovine and one pig slaughter houses, the counts of which were "acceptable". The general level of enterobacteria or E.coli was also good, although there were occasional higher weekly counts in almost every slaughter plant. In the experimental part comparing the two sampling methods the destructive method generally revealed more aerobic bacteria compared to the swabbing method, but swabbing produced more enterobacteria positive sample results than the destructive method.

Tutkimuksen kokeellisessa osuudessa tutkittiin mahahaavaumamuutosten esiintymistä häntäpurruilla ja tervehäntäisillä sioilla. Tarkoituksena oli selvittää esiintyykö häntäpurruilla sioilla enemmän tai asteikoltaan vakavampia muutoksia mahalaukun ruokatorviosassa tervehäntäisiin kontrollisikoihin verrattuna. Tämän lisäksi tutkittiin häntäpurtujen ja tervehäntäisten sikojen lisämunuaisten kuori- ja ydinkerrosten pinta-alojen suhdelukujen eroavaisuuksia. Tavoitteena oli selvittää onko häntäpurtujen sikojen kuori- ja ydinkerrosten suhdeluku kohonnut stressin seurauksena. Tutkimuksessa arvioitiin 13 sian histologiset mahalaukkunäytteet, näistä 4 oli häntäpurtua ja 9 tervehäntäistä sikaa. Lisämunuaisten kuori- ja ydinkerrosten suhdeluvut määritettiin histologisista leikkeistä 20 sialta, näistä 10 oli häntäpurtua ja 10 tervehäntäistä sikaa. Tuloksista kävi ilmi, että suurimmalla osalla sioista oli mahahaavaumaan viittaavia muutoksia mahalaukun ruokatorviosassa. Muutoksia oli sekä häntäpurruilla että tervehäntäisillä sioilla. Lisämunuaisten kuori- ja ydinkerrosten pinta-alojen suhdeluvuissa ei ollut tilastollisesti merkitsevää eroa häntäpurtujen ja tervehäntäisten sikojen välillä. Tuloksista voidaan päätellä, että tilalla vallitsevat olosuhdetekijät ovat todennäköisesti syynä siihen, että mahalaukkumuutoksia esiintyi yleisesti. Tämän tutkimuksen perusteella ei pystytty osoittamaan, että häntäpurruilla sioilla esiintyisi enemmän tai asteikoltaan vakavampia mahahaavaumamuutoksia tai merkittävää eroavaisuutta lisämunuaisten kuori – ja ydinkerrosten pinta-alojen suhdeluvuissa kontrollisikoihin verrattuna. Tutkimuksen kirjallisuuskatsauksessa tarkasteltiin sian mahahaavauman syntymistä, syitä sairastumiselle, seurauksia, oireita, hoitoa ja ennaltaehkäisyä. Nykyisen tietämyksen perusteella sian mahahaavauma on monisyinen ongelma. Tärkeimmät mahahaavaumalle altistavat tekijät ovat ruokinta- ja olosuhdeongelmat sekä erilaiset stressitekijät. Mahahaavaumaan ei ole olemassa tehokasta hoitoa, jolloin tärkeimmäksi hoitokeinoksi nousee sairauden ennaltaehkäiseminen.

Norovirus on merkittävä ruuansulatuskanavan patogeeni, joka aiheuttaa ihmisillä vuosittain infektioita ympäri maailman. Norovirukset voidaan jaotella kymmeneen eri genoryhmään, joissa on pääasiassa lajispesifisiä infektion aiheuttajia. Genoryhmän II norovirukset aiheuttavat infektioita sekä sioille että ihmisille, mutta pääasiassa sian ja ihmisen norovirukset ovat kuitenkin eri genotyyppejä. Mielenkiinnon on herättänyt kyseisten genotyyppien geneettinen samankaltaisuus ja norovirustestien lajispesifisyys, sillä joissakin tutkimuksissa on todettu ihmisen norovirustestin antaneen positiivisia tuloksia sian noroviruksille. Noroviruksen 15216-2-ISO-standardin mukaisen genoryhmän II PCR (eng. polymerase chain reaction)-testin tavoitteena on havaita noroviruksen genomi riskielintarvikkeista, kuten marjoista ja hedelmistä. Pääsääntöisesti testi on suunniteltu havaitsemaan ihmisten noroviruksia. Tässä alkuperäistutkimuksessa keskityttiin selvittämään noroviruksen 15216-2-ISO-standardin noroviruksen genoryhmän II mukaisten alukkeiden lajispesifisyyttä reaaliaikaisella RT-PCR (eng. reverse transcriptase polymerase chain reaction)-testillä, sillä aiempien tutkimuksien tulokset ovat herättäneet jatkotutkimuksen tarpeen. Ennen tutkimuksen tekoa uskoimme ristireaktioiden olevan mahdollisia genoryhmän II sian ja ihmisen koroviruksien samankaltaisen genomin vuoksi. Tutkimuksemme on tietääksemme ensimmäinen, jossa tutkitaan ihmisen genoryhmän II noroviruksille säädetyn 15216-2-ISO-standardin lajispesifisyyttä sian noroviruksen suhteen. Tutkimuksessa käytimme pakastettuja ja tuoreita sian ulostenäytteitä. Tutkimme yhteensä 100 testattavaa ulostenäytettä, yhden sian norovirukselle positiiviseksi todetun ulostenäytteen sekä 11 sian ulostetta sisältävää jätevesinäytettä. Teimme ulosteista ulostesuspensiot ja eristimme suspensioista RNA:ta kaupallisen eristyssarjan avulla. Tämän jälkeen monistimme näytteessä mahdollisesti olevaa noroviruksen RNA:ta DNA:na reaaliaikaisen käänteiskopioinnin ja polymeraasiketjureaktion avulla. Tutkimme näytteitä kahdessa erilaisissa testiolosuhteissa. 15216-2-ISO-standardin alukkeiden lisäksi testasimme positiivisen tuloksen antaneet ulostenäytteet ja kolme voimakkaimman tuloksen antanutta sian ulostenäytettä sisältävää jätevesinäytettä COG2R ja COG2F -alukkeilla. Saimme tutkimuksessamme 15216-2-ISO-standardin mukaisilla alukkeilla positiivisen tuloksen sian norovirukselle jo aiemmin sian norovirukselle positiiviseksi todetusta sian ulostenäytteestä. Lisäksi saimme positiivisia tuloksia seitsemästä muusta sian ulostenäytteestä ja yhdeksästä sian ulostetta sisältävistä jätevesinäytteistä kyseisillä alukkeilla. Kaikki seitsemän positiivisen tuloksen antanutta sian ulostenäytettä antoivat positiivisen tuloksen myös COG2R ja COG2F -alukkeilla. Kolme kyseisillä alukkeilla testaamaamme sian ulostetta sisältävää jätevesinäytettä antoivat positiivisen tuloksen. Tuloksemme tukevat ajatustamme siitä, että 15216-2-ISO-standardin mukainen RT-qPCR-testi havaitsee sian noroviruksia, sillä tutkimuksemme osoitti, että 15216-2-ISO-standardin mukainen RT-qPCR-testi voi antaa positiivisen tuloksen ainakin yhdelle sian noroviruksen genotyypille. Tutkimuksemme perusteella emme vielä osaa sanoa, antaako testi positiivisen tuloksen kaikille sian noroviruksen genoryhmän II genotyypeille, joten jatkotutkimuksissa positiivisen tuloksen antaneet näytteet sekvensoidaan tai muulla tavoin varmistetaan sian noroviruksiksi.