Browsing by Title

Tämän lisensiaatin tutkielman tarkoituksena oli laatia kirjallisuuskatsaus Salmonella enterica -bakteerin prevalenssista ja serotyyppien esiintymisestä sianrehujen ainesosissa ja pohtia näiden merkitystä salmonellavalvonnalle. Yhdysvalloissa siirryttiin vuonna 2013 serotyyppikohtaiseen valvontaan rehujen ainesosissa, kun taas Suomen kansallinen salmonellavalvontaohjelma tukeutuu olettamukseen, että kaikki salmonellan serotyypit ovat zoonoottisia. USA:ssa rehuille ei suoriteta rutiininomaista kuumennuskäsittelyä. Mikäli jotkut serotyypit tai erityisen paljon salmonellaa esiintyisi vain tietyissä rehujen ainesosissa, voitaisiin näiden ainesosien käyttöä välttää sianrehuissa tai ohjata kyseinen ainesosa dekontaminaatiokäsittelyyn. Tutkielman löydöksiä voidaan hyödyntää jatkotutkimusten suunnittelussa ja tukemaan salmonellavalvontaan liittyvää päätöksentekoa. Kirjallisuuskatsauksen ensimmäinen osa esittelee Salmonella enterican ekologiaa ja epidemiologiaa erityisesti sianrehuihin liittyen. Myös rehuntuotantoa ja valvontaa käydään läpi, Yhdysvaltojen ja Suomen toimiessa esimerkkeinä erityyppisistä valvontaohjelmista. Toisen osan tarkoitus on esitellä ja analysoida ainesosakohtaisia tuloksia tutkielmaa varten kootusta 38 tutkimusta ja valtion zoonoosiohjelmaa käsittävästä tietokannasta. Diskussio-osiossa pohditaan tulosten merkitystä Yhdysvaltojen ja Suomen salmonellavalvonnalle. Salmonellaa esiintyy yleisesti sianrehujen ainesosissa, mutta sekä prevalenssi että serotyypit vaihtelevat ainesosittain ja maantieteellisen sijainnin mukaan. Eläinperäisissä sivutuotteissa oli korkein prevalenssi maissa, joilla ei ole kansallista salmonellavalvontaohjelmaa. Eläinperäisistä tuotteista veri ja maito olivat vähiten saastuneita. Kasviperäisistä rehuaineista öljykasvit olivat enemmän saastuneita, kuin vilja, mutta viljaa saastuttaa usein siolle ja ihmiselle virulentti serotyyppi S.Typhimurium. Vaikka yskittäisiä rehuaineita ei voitu yhdistää tiettyihin Slamonella-serotyyppeihin pienistä näytemääristä johtuen, useita serotyyppejä havaittiin, jotka saatavat olla yhteyksissä öljykasveihin tai viljoihin, tai jotka esiintyvät monissa rehytyypeissä. Ihmisille usein salmonelloosia aiheuttavia serotyyppejä eristettiin myös sianrehujen ainesosista. Sialle yleisinfektiota aiheuttavaa Salmonella Cholerasuista ei eristetty rehujen ainesosista. Hiljattain Yhdysvaltain elintarvike- ja lääkevirasto GDA on kieltänyt eläimille yleisinfektiota aiheuttavien Salmonella-serotyyppien esiintymisen rehuissa, joka sian rehuissa merkitsee S. Cholerasuista, sallien muiden serotyyppien esiintymisen rehuissa. Mikäli tämän tutkielman tavoin todetaan, ettei S. Cholerasuis saastuta rehuja, sianrehujen salmonellavalvonnasta uhkaa tulla olematonta. Lisäksi ainakin S. Typhimurium pitäisi olla kiellettyjen Salmonella-serotyyppien luettelossa, sillä sitä esiintyy usein sianrehun ainesosissa ja se aiheuttaa vaaraa ihmisten ja eläinten terveydelle. Maat, joissa on jo käynnissä kansallinen salmonellavalvontaohjelma, ovat tehneet merkittäviä investointeja hävittääkseen salmonellan myös sikatiloilta ja rehutuotannosta. Näille maille ei ole suurta hyötyä siirtymisestä serotyyppikohtaiseen riskinarviointiin, ennen kuin on tieteellisesti vahvistettu, että tietyt rehuissa esiintyvät Salmonella-serotyypit eivät aiheuta salmonelloosia sioissa ja ihmisissä.

Kotieläimet kantavat Salmonella-bakteereja suolistossaan ja erittävät niitä ulosteissaan ympäristöön. Ulosteet voivat saastuttaa kasvikset salmonellalla joko suoraan tai välillisesti veden, lannoitteiden, työvälineiden tai ihmiskäsien kautta. Elintarvikkeet, joista salmonellaa on eniten välittynyt ihmisiin ovat kananmuna, huonosti kypsennetty liha sekä maitotuotteet. Kasvisvälitteiset salmonellatartunnat ovat kuitenkin lisääntyneet merkittävästi viimeisten vuosikymmenten aikana. Mahdollisia syitä tähän ovat kasvisten kulutuksen lisääntyminen ja aiempaa monimutkaisemmat tuotantoprosessit. Kulutusta ovat lisänneet mainonta, tieto kasvisten terveellisyydestä, ympärivuotinen saatavuus ja yhä suositummat tuorekasvistuotteet. Kasviksille tehtävät jatkokäsittelyvaiheet altistavat kasviksen helpommin mahdollisille taudinaiheuttajille. Kasvisten viljelyalueet sijaitsevat nykyään lähempänä tuotantoeläinten pitopaikkoja maatalouden tehostumisen myötä, mikä myös vaikuttaa kasvisten saastumiseen. Tässä kirjaliisuuskatsauksessa käsitellään isäntälajilleen epäspesifisiä Salmonellan serotyyppejä (NTS, non-typhoidal Salmonellae), jotka voivat sairastuttaa useita eri eläinlajeja ihmisen lisäksi. Ne aiheuttavat isännälleen salmonelloosiksi kutsuttua suolistotulehdusta, jonka oireina voivat olla kuume, vatsakipu ja ripuli. Taudin vakavuusaste voi vaihdella. Elintarvikevälitteisen salmonelloosin sairastaa EU:ssa vuosittain noin 88 000 ihmistä. Tämän työn tavoitteena on perehtyä Salmonellan internalisaatioon kasviksissa. Salmonellan internalisaatiolla tarkoitetaan sen tunkeutumista kasvin pinta-aukkojen, juurten tai kukintojen kautta kasviksen sisäosiin. Kasviksiin internalisoituneen Salmonellan on todettu aiheuttaneen laajoja ruokamyrkytysepidemioita, minkä takia aihetta tutkitaan. Tutkimukset tehdään ottamalla kontaminoidusta ja desinfioidusta kasviksesta näytteitä, joista tehdään bakteeriviljely. Kasvaneille bakteereille tehdään lajitunnistus mikroskopoimalla. Mikroskopoinnin lisäksi bakteerin tunnistukseen voidaan käyttää PCR-menetelmää. Internalisaatio voi tapahtua joko kasvin kasvun aikana tai vasta sadonkorjuun jälkeen. Siihen vaikuttavat monet eri tekijät, kuten patogeenilaji tai -serotyyppi, kasviksen lajike, kasvuolosuhteet, kasvuvaihe, vuodenaika, lämpötila, valo, ilmankosteus ja sää. Kasvinosien vaurioituminen kasvun tai jatkojalostuksen aikana myös edistää internalisaatiota. Internalisoitumisen jälkeen bakteerien täytyy selviytyä kasviksessa vaikeissakin olosuhteissa, jotta internalisoitumisesta on niille hyötyä, ja ne voivat pysyä taudinaiheutuskykyisinä. Selviytymistä lisäävät esimerkiksi Salmonellan vuorovaikutus kasvipatogeenien kanssa, biofilmimuodostus ja kyky sietää kuivuutta, UV-säteilyä ja happamuutta. Kasviksen sisäosissa olevia bakteereja ei voida poistaa nykyisin käytössä olevilla puhdistusmenetelmillä. Internalisaatiota voidaan kuitenkin yrittää ehkäistä valitsemalla kasvikselle parhaat viljely- ja sadonkorjuumenetelmät ja tuotanto-olosuhteet. Salmonellan päätymistä kasviksiin voidaan ehkäistä kiinnittämällä huomiota veden laatuun, kasvisten puhdistukseen, lämpötilan hallintaan, työskentelyhygieniaan ja ulostekontaminaation estämiseen. Myös kasvisten omaa immuunipuolustusta voitaisiin hyödyntää, jotta se estäisi Salmonellan internalisoitumisen kasviksiin luonnostaan. Tulevaisuudessa olisi hyvä selvittää lisää internalisoitujen salmonellabakteerien käyttäytymistä kasveissa ja vuorovaikutusta muiden mikrobien ja kasvin kanssa. Lisäksi tarvitaan enemmän tietoa siitä, miten kasviksen immuunijärjestelmää voitaisiin aktivoida toimimaan internalisoituja salmonellabakteereja vastaan.

Sappirakon mukoseele on sairaus, jossa sappirakkoon kertyy tiivistynyttä sappea ja/tai limamaista sappieritettä. Sairaus voi johtaa sappiteiden tukkeutumiseen ja jopa sappirakon repeämiseen. Mukoseelen aiheuttamat kliiniset oireet ovat usein epäspesifisiä, kuten oksentelu, syömättömyys ja vetämättömyys. Mukoseele voidaan myös todeta sivulöydöksenä vatsaontelon ultraäänitutkimuksen yhteydessä. Sappirakon leikkauksellista poistoa pidetään parhaana hoitovaihtoehtona ainakin, mikäli koiralla on kliinisiä oireita tai muutoksia laboratorioarvoissa. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää Yliopistollisessa Pieneläinsairaalassa leikattujen sappirakon mukoseele -potilaiden toipumista sekä onko toipumisessa ollut eroa oireettomien ja oireilevien koirien välillä. Oletuksenamme oli, että Yliopistollisessa Pieneläinsairaalassa leikatuilla koirilla kuolleisuus sappirakon poistoleikkauksen yhteydessä on samaa luokkaa kuin mitä kirjallisuudessa on raportoitu (noin 22-40 %). Toinen oletuksemme oli, että oireettomat koirat ovat toipuneet leikkauksesta paremmin, kuin ne koirat, joilla on jo ollut kliinisiä oireita ennen leikkausta. Tutkimusta varten koirien tiedot kerättiin Yliopistollisen Eläinsairaalan Provet-potilasohjelmasta vuosilta 2013-2017. Mukaan tutkimukseen otettiin koirat, joilla oli todettu ultraäänitutkimuksessa muutoksia sappirakossa, sappirakko oli poistettu leikkauksellisesti, sappirakko oli lähetetty patologille arvioitavaksi ja histopatologisesti sappirakossa oli todettu mukoseeleen viittaavat löydökset sekä koirasta oli ainakin jotakin seurantatietoa saatavilla. Valintakriteerit täyttäviä koiria löytyi 36 kappaletta. Koirien iän mediaani leikkaushetkellä oli 8 vuotta (minimi 2 vuotta ja maksimi 10 vuotta). Yleisin rotu oli shetlanninlammaskoira. Tutkimukseen mukaan otetuista koirista 34/36 eli 94 % selviytyi leikkauksesta ja seuranta-ajasta, joka oli vähintään 6 vrk. Kuolleisuus oli tutkimuksessamme 6 %. Oireilevien ja oireettomien koirien ryhmiä vertailtaessa havaittiin tilastollisesti merkitsevä ero ainoastaan iän ja veriarvoista ALAT-, AFOS- ja bilirubiinipitoisuuksien kohdalla. Mitä nuorempi koira oli kyseessä, sitä todennäköisemmin sillä oli oireita. Verikoetuloksista taas ALAT, AFOS ja bilirubiinin pitoisuudet olivat korkeammat oireilevilla kuin oireettomilla. Toipumisessa tai kuolleisuudessa ei havaittu tilastollisesti merkitsevää eroa oireilevien ja oireettomien koirien välillä. Kuolleisuus sappirakon poistoleikkauksen yhteydessä oli tutkimuksessamme selvästi alhaisempi kuin aiemmissa tutkimuksissa. Mahdollisia syitä tähän ovat leikkaus- ja anestesiamenetelmien kehittyminen, diagnostiikan kehittyminen ja lisääntynyt vatsaontelon ultraäänidiagnostiikka sekä tutkimuksemme oireettomien koirien korkeahko osuus ja leikattujen koirien melko hyvä kunto ennen leikkausta. Tutkimuksessamme otoskoko oli melko pieni, mikä voi vaikeuttaa erojen saamista oireilevien ja oireettomien ryhmien välille. Tutkimuksessamme ei saatu eroa toipumisessa tai kuolleisuudessa oireilevien ja oireettomien välille, mutta tätä asiaa olisi mielenkiintoista tutkia jatkossa suuremmalla otoskoolla.

Cancer is the second leading cause of death worldwide. Cancer is believed to emit volatile organic compounds (VOCs) which dogs may be able to smell. This literature review brings out previous studies about cancer detection dogs, observations made based on them and their future possibilities. There is also some information about training of the dogs, proper test settings and validating a diagnostic test. Detectable odour emissions from a patient with neoplasia, or “smell of cancer”, is an interesting topic, but it has a minor role in this work. Training of the dogs should be done with samples which disease status is confirmed so that the dogs are not rewarded for indicating wrong samples. The trainer must be able to read the dog’s signals and take care of its basic needs in order not to continue training after the dog’s concentration has deteriorated. Training should happen gradually and through positive reinforcement. There should be enough samples and they must not be the same in the testing phase as in training. In validating a diagnostic test, the main goal, materials and methods of the study must be defined and the test should be compared to a golden standard. The smell of cancer is yet unknown although there are studies of the topic. Particular VOCs, which presumably constitute the cancer smell, exist in the body’s secretions. Further studies are needed in order to understand what happens at a molecular level in cancer. There are many studies about cancer detection dogs where they try to discriminate a cancer sample among controls. In these studies, the number of dogs has varied between one to six, there are diverse breeds and dogs have different backgrounds. Good results have been achieved with only two to three weeks of training. Studies have been made of nine different cancer types and the most studied ones have been lung and prostate cancer. Urine and breath were the most common samples used. The sensitivity of cancer odour detecting dogs has varied between 18 to 100%. Previous studies have had different limitations, one of which can be considered having only one cancer sample with controls. This leads to that specificity cannot be held valid. There have been also some limitations in using dogs like short usage time because of their limited life, small number of dogs and wrong rewarding system. There should not be any systematic differences between control and cancer samples including the patient’s age and the handling procedures of samples in the study. Way of life and medications may also have an effect on the dog’s choice, but they were not taken into account in all of the studies. A small number of samples was a problem in some cases. Cancer detection dogs could possibly be used in recognizing the cancer smell, mass screenings, and surveillance after treatments, in addition to laboratory diagnostics and in the developing electronic diagnostic methods such as an artificial nose.

Tämän lisensiaatin tutkielman tarkoituksena on perehtyä seerumin amyloidi A:han (SAA:han) tulehduksen merkkiaineena kissalla. Tutkielma sisältää kirjallisuuskatsauksen lisäksi retrospektiivisen tutkimuksen Yliopistollisen eläinsairaalan potilaista vuosilta 2014-2019. Kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on perehtyä ensin yleisesti akuutin vaiheen reaktioon ja akuutin vaiheen proteiineihin kissalla keskittyen SAA:han sekä selvittää millaisia jo julkaistuja tutkimuksia seerumin SAA -pitoisuuden käytöstä tulehduksen merkkiaineena on aiemmin tehty. Akuutin vaiheen proteiineja eläinlääketieteessä on tutkittu jo melko paljon, mutta kuitenkin seerumin SAA -pitoisuuden käytöstä kliinisessä työssä on saatavilla yhä vain melko niukasti tietoa. SAA -pitoisuus on todettu monissa tutkimuksissa hyödylliseksi merkkiaineeksi tulehdukselle. Tiedetään kuitenkin, että SAA-pitoisuus nousee myös kudosvauriota aiheuttavien patologisten tilojen yhteydessä, joten se on toisaalta hyvin epäspesifinen merkkiaine. Retrospektiivisessä tutkimuksessa tavoitteena on tarkastella mitkä sairaudet nostivat kissojen SAA -pitoisuuksia voimakkaasti Yliopistollisessa eläinsairaalassa vuosina 2014-2019 käyneillä potilailla. Hypoteesina on, että sairaudet SAA -pitoisuuden nousun takana ovat tulehdussairauksia sekä sairauksia, joihin liittyy kudostuhoa. Toisena tavoitteena on myös tutkia SAA -pitoisuuden nousun korrelaatiota tulehduksen perinteisempään mittariin valkosolujen kokonaismäärään ja erittelylaskentaan. Tutkimukseen otettiin mukaan potilaat, joiden SAA -pitoisuus oli noussut erittäin voimakkaasti. Kriteerinä erittäin voimakkaalle nousulle käytettiin SAA -pitoisuutta ≥100 mg/l. Aineisto kerättiin Provet -potilasohjelmistosta manuaalisesti ja mukaan valikoitui yhteensä 143 kissapotilasta. Aineisto käsiteltiin yleisesti hyväksyttyjen tilastollisten menetelmien avulla. SAA -pitoisuutta erittäin voimakkaasti nostavista sairauksista infektiiviset sairaudet olivat yleisimpiä. Kuitenkaan infektiivistensairauksien aiheuttaman SAA -pitoisuuden nousun määrässä verrattuna inflammatorisiin sairauksiin, kudosvaurioihin, neoplasioihin eli kasvainsairauksiin tai muihin sairauksiin ei havaittu merkittävää eroa. SAA -pitoisuus korreloi positiivisesti sauvatumaisten neutrofiilien kanssa, mutta ei neutrofiilien kokonaismäärän kanssa. Positiivista korrelaatiota havaittiin myös lämpötilan kanssa ja negatiivista korrelaatiota alkaalisen fosfataasin (AFOS:n) kanssa. Retrospektiivinen tutkimus antoi lisätietoa sairauksista, jotka nostavat voimakkaasti SAA -pitoisuutta kissoilla. Havaitut sairaudet olivat hypoteesin mukaisia. Aiemmissa tutkimuksissa ei ole havaittu korrelaatiota SAA -pitoisuuden ja AFOS:n välillä, joten tämä havainto ja syyt sen takana vaatisivatkin lisätutkimusta. Johtopäätöksenä tuloksista voidaan todeta, että SAA -pitoisuus on hyvä tulehduksen merkkiaine, mutta hyvin epäspesifinen. Tämä vahvistaa jo aiemmissa tutkimuksissa havaittuja tuloksia. Tulehduksen mittarina valkosolujen kokonaismäärä ja erittelylaskenta eivät välttämättä yksinään ole luotettavia, joten SAA -pitoisuuden määritys kannattaa lisätä tulehdusdiagnostiikkaan.

Kalkkunoiden teuraskuljetuksissa lintuja pidetään kuljetuspäällyksissä, joiden korkeuden on esitetty olevan riittämätön suurimpien kalkkunakukkojen kuljetukseen, mutta tieteellisiä tutkimuksia aiheesta on vähän. Jalostuksella saavutetut nopeakasvuiset ja suuret lihakset voivat lisäksi altistaa kalkkunat mahdollisesti kivuliaille lihassairauksille. Tutkielman tavoitteena oli selvittää lihasentsyymiarvojen vaikutusta kalkkunoiden käyttäytymiseen erikorkuisissa kuljetuspäällyksissä. Tutkimuksessa analysoitiin kreatiinikinaasin (CK) ja aspartaattiaminotransferaasin (ASAT) aktiivisuutta kalkkunoiden seerumissa, sillä näiden solunsisäisten entsyymien yhtäaikainen esiintyminen seerumissa on todettu olevan merkki lihasvauriosta ja täten kuvaavan eläimen heikentynyttä hyvinvointia. Tutkimuksessa käytettiin 36 lihantuotantoon jalostettua kalkkunakukkoa. Kutakin lintua testattiin kahtena eri päivänä noin viikon välein. Testattavien lintujen paino oli keskimäärin 16,5 ± 0,2 kiloa. Linnut olivat eri testikerroilla satunnaistetusti erikorkuisissa häkeissä. Häkkikorkeudet olivat 40, 55 ja 90 cm. Linnut olivat paikallaan olevissa häkeissä kuusi tuntia, jonka ajan niiden käyttäytymistä videoitiin. Kustakin linnusta otettiin verinäyte yhdellä testauskerralla kuvaamisen päätyttyä ja seerumista analysoitiin CK ja ASAT. Kalkkunoiden CK-aktiivisuus oli 25450,5 ± 10402,6 IU/l ja ASAT-aktiivisuus 625,0 ± 143,7 IU/l. Häkkikorkeudella ei ollut tilastollisesti merkitsevää korrelaatiota CK- eikä ASAT-aktiivisuuden kanssa (p = 0,86 ja p = 0,68), mutta CK- ja ASAT-arvot korreloivat positiivisesti keskenään (p < 0,001). Sekä CK- että ASAT-aktiivisuuksien ollessa korkeat linnut makasivat vähemmän 55 cm ja 90 cm korkeissa häkeissä testijakson ensimmäisinä tunteina. Paino ja CK-aktiivisuus olivat positiivisesti korreloituneet (p = 0,001). Kalkkunoiden lihasentsyymiarvoista on saatavilla heikosti tietoa, mutta verrattuna moniin muihin eläinlajeihin kalkkunoiden seerumin CK- ja ASAT-arvot ovat huomattavan korkeat. 40 cm korkeissa häkeissä linnut eivät voineet tilan ahtauden vuoksi seistä normaalissa asennossa jalat ojennettuina kuten muissa häkkikorkeuksissa. Linnuilla kivun liittymistä lihassairauksiin ei ole kuvattu, mutta kipu on varsin todennäköistä akuutissa vaiheessa. Kalkkunat siis saattavat mahdollisuuksien mukaan välttää makaamista kivun vuoksi. Jalostuksella saatu rintalihaksen nopea kasvu suhteettoman suureksi on todettu voivan aiheuttaa lihasvaurioita. On mahdollista, että jo suuri koko itsessään saattaa aiheuttaa kalkkunoille kipua. Tekijät, jotka kohottavat seerumin lihasentsyymiarvoja, aiheuttavat joka tapauksessa myös hyvinvointiongelmia. Nykyisin käytössä olevat matalat, 40 cm korkeat, kuljetuspäällykset voivat heikentää etenkin suurikokoisten kalkkunakukkojen kuljetuksen aikaista hyvinvointia, koska ne estävät lintuja seisomasta luonnollisessa asennossa ja niissä liikkuminen on muutenkin hyvin rajoitettua. Jotta jalostettujen kalkkunoiden lihasentsyymiarvoista voitaisiin tehdä tarkempia johtopäätöksiä, tarvitaan lisää tutkimuksia lihasentsyymiarvojen perustason määrittämiseksi. Lisätutkimuksia tarvitaan myös kalkkunoiden mahdollisesti kokeman kivun ja lihasentsyymiarvojen välisestä yhteydestä.

Tässä kirjallisuuskatsauksessa tarkastellaan seleenin merkitystä naudan ravinnossa ja sen vaikutuksia naudan terveyteen ja tuotokseen. Työn pääpaino on seleenin merkitys kliinisten sairauksien esiintyvyyteen tai niiden esiintyvyyden ehkäisyyn, seleenin puutoksen tai liikasaannin oireet, diagnostiikka ja hoito. Lisäksi käsitellään erilaisia seleenilisiä ja lopuksi pohditaan naudan seleenin saannin vaikutuksia ihmiselle ravinnon kautta. Seleeni on välttämätön hivenaine, jota lehmä saa luonnollisessa muodossa ravinnon mukana tai lisäravinteena orgaanisessa tai epäorgaanisessa muodossa. Elimistössä seleeni on rakenteellisena osana glutationiperoksidaasientsyymissä ja muissa selenoproteiineissa. Nämä selenoproteiinit suojaavat soluja vapaiden happiradikaalien aiheuttamilta vaurioilta. Vaikka seleenin tarve naudalla on kohtalaisen alhainen, niin monilla alueilla ympäri maailman, mukaan lukien Suomessa, jää rehun seleenipitoisuus liian pieneksi. Seleenilannoitteilla saadaan tuotettua seleenipitoisempaa rehua ja tarvittaessa seleeniä voidaan antaa erilaisia seleenipitoisia lisärehuja. Seleeninsaantia voidaan todentaa määrittämällä seleenipitoisuus verestä, seerumista, maidosta ja kudoksista tai määrit-tämällä veren glutationiperoksidaasiaktiivisuus. Suomessa etenkin seleenilannoitteita käyttämättömien luomutilojen naudoilla on todettu merkittävästi muita nautoja pienempiä seleenipitoisuuksia. Nautakarjassa seleenin puutteella voi olla merkittäviä taloudellisia vaikutuksia, jotka liittyvät heikentyneeseen immuniteettiin ja hedelmällisyyteen. Seleenin puute voi aiheuttaa myös kliinisen sairauden, joka tunnetaan nimellä nutritionaalinen lihasrappeuma. Seleenimyrkytys on tänä päivänä harvinainen. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoitus on käsitellä seleenin merkitystä naudan terveydelle. Seleeninpuutteen merkityksen lisäksi sen on tarkoitus herättää keskustelua seleenin liikasaannin haitoista ja siitä, onko seleenin lisäys aina oikea vaihtoehto yritettäessä korjata karjatason ongelmia. Kirjallisuuskatsaus tuo myös esille, että seleenin saantiin liittyy olettamuksia ja virheellisiä käsityksiä, joita ei ole voitu tieteellisissä tutkimuksissa todistaa.

Häntien typistämiskiellon tultua Suomessa voimaan 21.4.1997, on kiinnostus welsh corgi pembroken synnynnäistöpöhäntäisyyttä ja sen jalostusta kohtaan lisääntynyt. Epäily selkärankamuutosten liittymisestä synnynnäistöpöhäntäisyyteen on kuitenkin vaikeuttanut jalostustyötä. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää mahdollisten selkärankamuutosten liittyminen synnynnäistöpöhäntäisyyteen sekä tarkastella synnynnäistöpöhäntäisyyden periytymistä. Kirjallisuuskatsauksessa perehdytään hännän typistämiseen, selkärangan normaaliin anatomiaan sekä sen patologiaan. Lisäksi selvitetään töpöhäntäisyyden periytymismalleja. Tutkimuksessa kartoitettiin 60 welsh corgi pembroken röntgenkuvista lannerangan, ristiluun sekä häntärangan rakenteen poikkeamat. Töpöhäntäisyyden periytymismallia selvitettiin rekisteröityjen pentuetietojen avulla. Koska synnynnäistöpöhäntäisiä welsh corgi pembrokeja oli tutkimusmateriaalissa hyvin vähän, ei mahdollisten selkärankaepämuodostumien liittymisestä töpöhäntäisyyteen voitu tehdä johtopäätöksiä. Tutkituilla welsh corgi pembrokeilla havaittiin lannerangan, ristiluun ja hännän alueella suhteellisen paljon poikkeavuuksia. Rodun terveelle jalostukselle voisikin olla eduksi, että jalostukseen käytettävien koirien lannerangan ja ristiluun alue tutkittaisiin ennen näiden yksilöiden laajaa jalostuskäyttöä.

Separoidusta lannasta kuivikekäytössä tehtiin suppean alkuperäistutkimuksen sisältävä kirjallisuuskatsaus, koska vasta ensimmäisillä tiloilla Suomessa on alettu käyttää separoitua lantaa kuivikkeena ja tutkimusta separoidun lannan kuivikekäytön vaikutuksesta utareterveyteen Suomen olosuhteissa ei ole tehty aiemmin. Tutkimusta on tehty jonkin verran ulkomailla, mutta pääasiassa maissa, jossa vuoden keskilämpötila on korkeampi kuin Suomessa. Työn tarkoituksena on olla suomenkielinen kokoelma separoidusta lannasta tehdyistä tutkimuksista, jonka voi halutessaan lukea, jos harkitsee separoidun lannan käyttöä kuivikkeena. Separoitua lantaa pidetään halpana, ekologisena ja makuumukavuudeltaan hyvänä kuivitusvaihtoehtona. Utareterveysriskit ovat tällä hetkellä suurin keskustelua herättävä asia separoidun lannan kuivikekäytössä. Sen vaikutusta on tutkittu valmiita vastauksia mahdollisten riskien suuruuteen ei ole kenelläkään vieläkään antaa. Kirjallisuudesta löytyi tutkimuksia, joissa yhteys separoidun lantakuvituksen ja nousseiden maidon solupitoisuuksien välille oli löydetty, mutta oli myös tutkimuksia, joissa yhteyttä ei oltu todettu. Hiehot tuntuvat reagoivan kuivikkeeseen nostamalla solulukua eri tavoin kuin lehmät (Harrison 2010). Asiasta ei kuitenkaan ole olemassa vielä selkeitä, tähän asiaan keskittyviä tutkimustuloksia. Tutkimusosuuden aineisto koostui tutkimustilalta kerätyistä utareterveyden tunnusluvuista ja tuottajan haastattelusta. Tutkimuksesta oli alun perin tarkoitus tehdä laajempi, mutta olosuhteiden vuoksi se ei ollut mahdollista, koska separoitu lanta oli tutkimustilalla lopulta käytössä vain kaksi viikkoa. Tarkoituksena oli katsoa myös utareen-, lehmän- ja vetimen puhtautta, sekä vedinten kuntoa. Parsipediltä oli ajatuksena mitata kuivikkeen syvyys utareen kohdalta, sekä silmämääräisesti parren kosteus ja lantaisuus. Tuloksista ei saatu näkyviin, että separoitu lanta olisi aiheuttanut suurempaa solupitoisuuden nousua, kuin mitä normaalilla vaihtelulla esiintyi. Utareterveyden tunnuslukuja analysoitiin kahden kuukauden ajalta ennen ja jälkeen kuivikekokeilun. Analyysi tehtiin tilasäiliömaidosta ja kahdelle eri robotille jaetuista lypsyryhmistä lehmäkohtaisesti. Toinen robottiryhmä käytti kuivikkeena silputtua olkea ja toinen separoitua lantaa, eikä näitä ryhmiä verratessa todettu merkittävää nousua maidon solumäärissä. Pidempiaikaisessa käytössä merkittävyys olisi saattanut muuttua ja tulokset olisivat olleet luotettavampia. Kun yhdistetään kirjallisuuskatsauksesta ja tilatapauksesta saatu tieto, tulimme siihen johtopäätökseen, että riski utareterveyden huononemiselle separoituun lantakuivitukseen siirtyessä on olemassa. Ennen siirtymistä asiaa tulisi harkita ja miettiä mitä solupitoisuuden nousu tarkoittaisi separoituun lantakuivitukseen siirtyvällä tilalla. Lisäksi esiin tuli riski antibioottiresistenssin lisääntymiselle ja tautien leviämiselle. Näitä on tutkittu kuitenkin vasta muutamassa tutkimuksessa ja lisätutkimuksia kaivataan asiasta niin Suomessa, kuin ulkomailla.

Tyhjiöpakkausmenetelmä on nykyään hyvin yleisesti käytössä suomalaisessa lihanjalostusteollisuudessa. Viime vuosina on Suomessa kuitenkin noussut esille uusi ongelma; tyhjiöpakattujen lihatuotteiden venyvä limaantuminen säilytyksen aikana. Ongelma ilmeni äkillisesti ja sitä on esiintynyt erilaisissa lihatuotteissa sekä eri valmistajilla. Kuluttajien kannalta ilmiö on vastenmielinen aiheuttaen huomattavia taloudellisia tappioita ja heikentäen kuluttajien luottamusta suomalaisen lihanjalostusteollisuuden tuotteisiin. Eräät bakteerilajit voivat tuottaa elintarvikkeisiin ekstrasellulaarista limaa. Limaantumista on todettu ainakin leivässä, kalajalosteissa, suolatuissa lihavalmisteissa sekä sokeriliemissä, mutta suomalaisissa tyhjiöpakatuissa lihatuotteissa esiintyvän limaantumisen kaltaista ilmiötä ei ole kirjallisuudessa kuvattu. Limaantumisongelmaa on tutkittu EKK:n elintarvike- ja ympäristöhygienianosastolla. Limaantuneista lihatuotteista on eristetty bakteerikantoja, joilla on pystytty kokeellisesti aiheuttamaan tyhjiöpakattujen makkaroiden limaantuminen. Eristetyt kannat ovat maitohappobakteereita ja kuuluvat sukuihin Lactobacillus sekä Leuconostoc. Näitä bakteereita on löydetty runsaasti lihanjalostuslaitosten tuotantotiloista. Raaka-aineet lienevät niiden tärkeä kontaminaatiolähde. Yksi tutkimustavoite on ollut eristys- ja tunnistusmenetelmien kehittäminen limaantumista aiheuttaville bakteereille. Tässä tutkielmassa selvitettiin serologisen menetelmän soveltuvuutta limabakteerien tunnistamiseen. Limabakteeri A 210-kantaa vastaan valmistettiin antiseerumi, jolla testattiin agglutinaatiokokein eri limabakteeri- ja vertailukantoja. Menetelmä tunnisti melko huonosti A 210-kantaa muistuttavat limabakteerikannat testin herkkyyden ollessa vain 68.4% ja spesifisyyden 69.6%. Käytetty menetelmä oli vielä huonompi venyvien kantojen tunnistamisessa yleensä. Tuloksiin on saattanut vaikuttaa huonontavasti mm. subjektiivisuus niiden tulkinnassa. Jotkut kannat agglutinoivat spontaanisti ollen siten tutkimuskelvottomia. Lisäksi on huomattava, että kirjallisuuden mukaan agglutinaatiomenetelmä sopii parhaiten "gram-negatiivisten bakteerilajien tunnistamiseen (esim. Salmonella), kun taas tämän tutkimuksen kohteena olivat gram-positiiviset lajit.